Runnin Man, Vol XVII

 Noin neljä viikkoa Voimaa ja Kestävyyttä-ohjelmaa takana, tällä hetkellä olen keskellä ensimmäistä kevennysviikkoa. Ohjelman yksityiskohtia en jaa tässä kovin tarkkaan, koska se on räätälöity ja maksullinen; kyse ei ole niinkään siitä että tunnustaisin tai kannattaisin tekijänoikeuksia, vaan lähinnä siitä, että koska se ei ole minun kehittämäni, koen että kunnioitan valmentajia tässä. Lukija voi olla eri mieltä. (Minäkin voin olla tulevaisuudessa ja olen saattanut olla menneisyydessä) 

Periodisaatio tarkoittaa harjoittelufilosofiaa, jossa treenin tarkoituksena on eri ajankohtina kohdistua hieman erilaisiin muuttujiin. Treenin kohdemuuttujia -- siis suureita joita pyritään kehittämään -- voi olla useita, mutta yleisimpiä ovat esimerkiksi lihasmassa, kestävyys, maksimivoima, nopeus, teho, voimakestävyys jne. 

Tarkalleenottaen näissäkin suureissa on välimuotoja. Esimerkiksi voimaharjoittelussa maksimivoimalla tarkoitetaan yleensä yhden toiston maksimikuormaa, kun taas voimakestävyydellä voidaan tarkoittaa kokonaista jatkumoa riippuen siitä, millä osuudella maksimivoimareservistä operoidaan. 

Periodisaatiossa tarkastellaan eri aikavälejä, ja aikajänne jolla ohjelmointia tarkastellaan, voidaan jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan, riippuen siitä, kuinka usein tiettyjä muuttujia muutetaan. 

Makrosyklillä viitataan kokonaiskuvan kannalta olennaiseen harjoittelun kokonaisuuteen; se voi urheilijasta riippuen vaihdella muutamasta kuukaudesta (kuten tämän ohjelman kohdalla) aina neljään vuoteen (olympialaisten väli ammattiurheilijalla) asti. Makrosyklin aikana pääosin treenataan kaikkia suorituksen kannalta relevantteja muuttujia kehittäen, mutta painopiste tietenkin riippuu lajista ja tavoitteista. Omalla kohdallani tämä makrosykli kehittää pääosin kestävyyttä ja maksimivoimaa, muiden muuttujien jäädessä vähemmälle. 

Mesosyklillä viitataan harjoituskokonaisuuteen, jolla on spesifisempi tavoite. Mesosyklin pituus on yleensä joitakin viikkoja, ja mesosyklien välillä usein on yksittäinen viikko jonka aikana kuormitusta kevennetään jotta voidaan paremmin valmistautua seuraavaan mesosykliin.  Mesosyklin tavoite voi olla pääasiallista tavoitetta suoraan kehittävä kokonaisuus tai sitten jokin pääasiallisen tavoitteen kannalta valmisteleva kokonaisuus. 

Mikrosykli puolestaan on tyypillisesti yhden viikon mittainen sykli, jonka aikana treenin pääpiirteittäinen muoto toistuu kerran. 

Eli makrosykli koostuu useammasta mesosyklistä, ja mesosykli useammasta mikrosyklistä. Mikrosykli taas muutamasta harjoituksesta.

Seuraamani ohjelma koostuu kolmesta mesosyklistä, joista kukin on neljän viikon mittainen. Ohjelman alussa testattan voima- ja kestävyystasot. Voimaa mitattiin maastavedolla, penkkipunnerrruksella, ja lisäpainoleuanvedolla. Jätin lisäpainoleuat tekemättä, koska lapani oli kipeänä, mutta mave ja penkki olivat tällä kertaa 190 ja 120. Kestävyyttä mitattiin Cooper-tuloksella, joka minulla oli naurettava 2430 metriä. En ole elämässäni juossut niin huonosti. 

Ensimmäinen mesosykli on nyt siis lopuillaan. Valitettavasti olen saanut jonkinlaisen rasitusvaivan vasempaan jalkaani, minkä johdosta lääkäri suositteli kahden viikon taukoa juoksuun. Ainakin kahden viikon ajan joudun siis paikkaamaan juoksuharjoittelua näillä näkymin pyöräilyllä. Ajattelin kokeilla myös vesijuoksua. 

En usko että ohjelman lopussa -- näillä näkymin siis noin elokuun alussa -- olen vahvempi kuin alussa. Olen pitänyt nyt kalorit noin 2500 paikkeilla, lepopäivinä alle ja treeninpäivinä yli, ja paino on hieman pudonnut. Olen vieläkin tarkalleen ottaen ylipainoinen, mutta rasvat ovat toki vähentyneet selvästi. Lopetan kun paino on noin 82 kiloa, tällä hetkellä olen 88 kilossa, lihasmassani määrä on selvästi silmämääräisesti suurempi kuin "koskaan ennen", joskin lihasta oli varmaan ohjelman alussa enemmän kuin nyt -- painoin silloin 93 kiloa, ja luulen että painonpudotus on suureksi osaksi vettä -- lihaksista -- ja vasta vain muutamien satojen grammojen edestä rasvaa. 

Sen sijaan kestävyyden odotan kyllä lisääntyvän merkittävästi. En usko että tänä kesänä hätyytellään cooper-ennätystä (joka minulla on 3000m) mutta olisin erittäin ihmeissäni jos en yli 2700 saisi tulokseksi lopussa. Tosin, nyt kun jalka on kipeytynyt, niin on vaikea ennustaa. Ohjelmaa on kuitenkin enää 9 viikkoa jäljellä ennen testejä. 

Yksi ohjelman mikrosykli sisältää 3 kestävyysharjoitusta ja 2 voimaharjoitusta. Ensimmäinen mesosykli keskittyy juoksun osalta peruskestävyyteen ja melko maltillisesti muuta harjoittelua. Voimaosio taas on melko vahvasti "valmisteleva" ja sisältää pitkähköjä sarjoja. Toinen mesosykli lyhentää voimaharjoittelun sarjoja jonkin verran, mutta on silti selvästi enemmän "perusvoimakausi" klassisine vitosineen, kun taas kestävyysosiossa on PK, VK ja lisäksi maksimikestävyyttä kehittävä intervalli. Viimeinen mesosykli taas sisältää lyhyitä noususarjoja voimaosiossa, ja PK:n lisäksi melko vahvan maksimikestävyyspainotuksen. 

Ohjelman jälkeen on tarkoitus tosiaan vaihtaa treeniä enemmän sopivaksi Tampereen puolimaratonille. Siihen on ohjelman lopusta 10 viikkoa, ja sen jälkeen onkin jälleen aika ottaa pieni lihasmassa/maksimivoimakausi. 

 Hieman tulevaisuuden massankeruuta hillitsee se, että kävin ostamassa itselleni puvun tiistaina. Se vaati lopulta melko vähän räätälöintiä -- hihoista piti lyhentää ja hieman muotoilla housuja vyötäröstä. Armanin puku oli sen verran hintava, että en haluaisi joutua ostamaan uutta lähivuosina. Vyötärön kapenemisen voi kompensoida kavennuksella, mutta hartioiden levenemiseen ei ole varaa, sillä pukua ei voi juuri kasvattaa siitä kohtaa. 

Toki vielä kalliimmaksi tulee Aston Martin, joka pitää hankkia puvun seuraksi. 

Toivo

 Olen nyt ollut kolme ja puoli viikkoa lomalla. En ole tehnyt mitään erityistä. Pesin matot ja lattiat, kävin viikonloppulomalla Berliinissä, pääsääntöisesti olen löhöillyt kotona ja pelannut Hearts Of Iron IV:tä.

HOI4 on huono yksinpelinä, sillä siinä AI on luokattoman huono. Saksalla pelatessa on triviaalia voittaa toinen maailmansota. Ainoa -- ja aika tylsä -- haaste olisi saavuttaa tavoite "A New World Order", eli tehdä kaikista maailman maista fasistisia vuoteen 1947 mennessä. Sitä olenkin yrittänyt lähinnä, mutta joutunut useimmiten aloittamaan alusta jonkin pienen mokan takia. Viimeisimmässä iteraatiossa sain voitettua sekä Neuvostoliiton että länsiliittoutuneet,  mukaanlukien USA (jonka ajoin sisällissotaan fasistisella propagandalla) vuoden 1941 loppuun mennessä. Loppuosa on tylsää grindausta kun täytyy yksi kerrallaan julistaa sota neutraaleille maille ja jyrätä ne. Onneksi Ruotsi pistää vielä kampoihin. Pelaan sen silti, koska minusta se on hauskaa. Se onkin lisäksi ainoa tavoitteellinen harrastus joka minulla on tässä kohtaa.

Kuntosalilla en ole tehnyt mitään järkevää. Olen kyllä käynyt siellä lähinnä hengailemassa ja tekemässä kaikkea mikä tuntuu kivalta. Jos tekee mieli tehdä hauiskääntöä, teen hauiskääntöä. Jos tekee mieli vetää rinnalle, vedän. Lisäksi olen juossut. Olen juossut enemmän kuin pitkiin aikoihin, en pakosta tai tavoitteita saavuttaakseni, vaan koska se tuntuu niin hyvältä.  Lisäksi kävin Urjalan makeistukussa ja ostin monta kiloa karkkia joita olen syönyt aina kun huvittaa. Kaljaakin olen juonut aina kun tekee mieli, mutta yllättävän vähän on tehnyt mieli. Olen itse asiassa varmaan kuluttanut vähemmän alkoholia lomalla kuin ennen lomaa, mikä on jo todella vähän, koska ennen lomailuakin alkoholinkulutukseni rajoittui ajoittaiseen pariin lasilliseen viiniä tai saunakaljaan.

Vakaumuksellisena stoalaisena koen tällaisen hedonismin jokseenkin vieraana, mutta olen jo alkanut viihtyä tässä olotilassa. Sisällötöntä tämä tietenkin on, mutta kaikki me tarvitsemme joskus lomaa itsestämme. Olen huomannut ettei suurin lomantarpeeni ollut työnteosta tai kiireestä, vaan tarvitsin lomaa ennenkaikkea suorittamisesta ja siitä superegosta joka elää oman pääni sisällä.

Viitisen vuotta sitten rustailin tutkimusrahoitushakemuksia tuskaisen tietoisena siitä, että todennäköisyys saada mitään oli käytännössä nolla. Pidin kiinni ajatuksesta että omanarvontuntoni ja identiteettini kannalta oli tärkeää että voin perustaa oman tutkimusryhmän ja saada professuurin. Olin viimeksi pitänyt lomaa vuonna 2013 kun palasin Singaporesta. Sitten tuli avioero ja totesin etten halua enkä voi pitää kiinni siitä ajatuksesta mitä "halusin" olla.  En kuitenkaan osannut luopua siitä ajatuksesta että minun pitää ponnistella jatkuvasti jotta olisin "parempi". Ja niin haalin itselleni muita tapoja lunastaa omanarvontuntoa, suorittamalla milloin mitäkin.

Viisi vuotta on riittävän pitkä aika siihen, että voi huomata että keho jo alkaa hieman osoittaa vanhenemisen merkkejä. Levon tarve on kasvanut. Suorituskykykin on itse asiassa vieläkin kasvanut, mutta sitä täytyy käyttää säästeliäämmin. Myös motivaatiota on käytettävä säästeliäästi.

Minulla on vielä aikaa. Voin vielä nähdä tissit.

Treeni-, ruoka- ja unikello.

En ole hetkeen raportoinut treenistäni. Eipä siitä pahemmin ole kerrottavaa. Nyt on syyskaudella mennyt kaksi sykliä 5/3/1:stä, ja vielä ollaan kaukana mistään ennätyspainoista. Viimeisen reilun viikon ohjelma:

• Lauantaina: Kyykky, kolmosviikon AMRAP 5x110kg, rinnalleveto 5x3 65kg, "Sikaniska" 2x5x180kg. Kyykky raahaa perässä selkävaivojen vuoksi todella pahasti.
• Maanantaina: penkkipunnerrus 531: ykkösviikon AMRAP 4x98kg, leuanveto kehonpainolla 3x8, vinopenkki käsipainolla 3x10x20kg
• Keskiviikkona: Mave, ykkösviikon AMRAP 2x155kg, kyykky 5x5x85kg, sekalaiset vatsalihakset
• Torstaina: Pystypunnerrus ykkösviikon AMRAP 5x58kg, penkki 4x4x87.5kg, leuanveto +15kg  x5, 2x5x11.25kg. 
• Lauantaina: Kyykky, ykkösviikon AMRAP 2x115kg (Selkä kipuili hieman lauantaina, joten kyykky jäi vaatimattomaksi), sekalaisia keskivartaloharjoitteita kahvakuulalla ja pallolla. 

Nyt olen jättänyt käytännössä kokonaan aerobisen liikunnan. Työmatkat kävelen (n. 4km per päivä). Jossakin kohtaan täytyy ottaa hiukan "conditioning"-harjoitteluja kuten HIIT:iä tms. Paino on noussut maltillisemmin kuin kuvittelin aluksi. Aamupainot ovat huidelleet jossain 86-88 kilon paikkeilla, nousua on ollut noin kilo kolmessa viikossa, mutta heilahtelut ovat melko suuria. Rasvaprosentti ei ole silmämääräisesti arvioiden pahemmin noussut, vaikka syöminen on ollut luvattoman "törkyistä".

 Tyypillinen bulkkiateriani on nykyisellään Taco Housen buffet-lounas tai McDonaldsin Double Quarter Pounder- hampurilainen (jos otan aterian, otan aina salaatin, ranskalaisia en juurikaan syö) tai sushi-buffet. Kotona tankkaan paahtoleipää maapähkinävoilla, Valion Plus Maitokaakoata ja raejuustoa. Myös lätyt ovat varsin hyvää bulkkausruokaa. Lätyt itseasiassa eivät ole mitenkään huono vaihtoehto jos makroja ajattelee.

• Neljä kananmunaa
• Litra (kevyt) maitoa
• neljä desiä vehnäjauhoja
• 2 ruokalusikallista sokeria (mukana hieman vaniljasokeria)
• vajaa teelusikallinen leivinjauhetta

Makroina tässä annoksessa on noin 135g proteiinia, 65g rasvaa, ja 330g hiilihydraattia. Kilokaloreina yhdestä taikinasta saa 540+585+1320, eli 3225kcal. Rasvaa tulee jonkin verran enemmän, jos käyttää paistamiseen voita, siitä voi lisätä ehkä 10g rasvaa ja 90kcal, ja jos laittaa hilloa, niin vähän hiilihydraattia myös päälle.  Tuosta litran taikinasta saatuja lättyjä voi syödä sitten yhtenä "ateriana" kolmena perättäisenä päivänä, ne säilyvät sen verran juuri jääkaapissa paistamisen jälkeen, eli sillä saa sellaisen 1000kcal per päivä lisää helpolla.

Nyt alkaa ns deload-viikkoa, jonka aikana treenaan noin 60-75% painoilla lyhyehköjä sarjoja. Tämä antaa keholle aikaa palautua ja ehkäisee ylikuntoa. Tähän on hyvä yhdistää kävelyjä ja kevyttä "hikiliikuntaa". Talviaikaan esimerkiksi hiihto on hyvää palauttavaa liikuntaa jos sitä ei tee liian kovaa tai liian pitkälti. Näiden perusteella näyttää siltä että joulunajan "kuntohuippu" tarkoittaa osapuilleen lukemia 130/110/175/65 kyykky/penkki/mave/pystypunnerrus, eli ennätyksiä ei vielä rikota muussa kuin penkissä. Toisaalta, massan kerääminen tuo hieman potentiaalia vielä kevätpuolelle, niin että sinne helmi-maaliskuun taitteeseen voi vielä ehkä saada ajoitettua 140/112.5/180/67.5, joka jo menisi myös maven ja yhteistuloksen osalta yli vanhojen lukemien. Selkä on rajoittava tekijä lähinnä kyykyssä, muissa se ei pahemmin haittaa ellei aivan akuutisti pahaksi mene.

Annus Mirabilis

Tätä vuotta 2016 on enää jäljellä 12 päivää. Kahden vuorokauden sisällä tapahtuu ns. talvipäivän seisaus. Täytin tänä vuonna 40 vuotta. Olen pitänyt tätä blogia muodossa tai toisessa nyt 14 vuotta.

Muutin melkein tasan vuosi sitten pois vuosikaudet kotina pitämästäni talosta, jonka korjaamiseen olin panostanut kesälomat ja ison läjän rahaa, ja jonka olin kuvitellut olevan joskus lapsenlapsilleni taianomainen mummola, kuten se oli lapsilleni ollut näiden leikki-iässä taianomainen vehreine pihoineen ja lukuisine piilopaikkoineen. Kesällä astui voimaan avioero avioliitosta joka oli tuolloin kestänyt hieman yli 12 vuotta, ihmisen kanssa, jonka kanssa olin asunut saman katon alla 15 vuotta, ja jonka olin tuntenut liki 18 vuotta.

Kirjoitin blogissani asiasta noin vuosi sitten, kun muutin. En kertonut sen enempää yksityiselämästäni; tämä ei ole ollut tapanani. Olen kirjoittanut milloin treenaamisesta, milloin taloudesta, politiikasta, tutkimuksesta, ja niin pois päin. Mainitsin että olen pyrkinyt omaksumaan stoalaisen mielenlaadun, ja kirjoitin siitäkin erikseen. Lopulta kun mietin mitä kaikkea asiaan liittyy, olen sanonut melkein kaiken.

Mutta silti. Hopeareunus: Kaikista elämäni vuosista, juuri tämä vuosi on ollut se, jolloin subjektiivinen hyvinvointini on kasvanut kaikkein eniten. Tämä on tietenkin tarkoitettukin vitsiksi; vuosi sitten olin elämäni vaikeimmassa ja pahimmassa tilanteessa. Olimme päättäneet erosta jo itseasiassa noin vuotta aiemmin, ja sitä oli edeltänyt lähes vuosi jonka aikana epävarmuus jäyti minua suunnattomasti. En syytä ketään mistään tapahtuneesta. Aivan erityisesti, oma omatuntoni on täysin puhdas. Myönnän: En halunnut tätä elämäntarinaa, en valinnut näitä askelia tai tätä polkua, mutta tälle polulle jouduin. Mikään oma toimintani ei tietääkseni tähän johtanut, sillä en sitä tietoisesti tai millään jälkikäteen havaittavissa olevalla toiminnalla edesauttanut. Minua ei kohdeltu kaltoin, ei petetty, enkä joutunut vedätetyksi, uhkailun tai kiristyksen tms kohteeksi. Kaikki se, mitä tapahtui, tapahtui parhaimmalla ja lempeimmällä tavalla, niin humaanisti kuin voin kuvitella.

Ja silti se oli tuskallisin asia mitä olen koskaan kokenut. "Minä", sikäli kuin ihmisen identiteetin voidaan ajatella koostuvan niistä asioista joita yksilö kokee tärkeiksi, olennaisiksi asioiksi elämässään, olen nyt aivan eri ihminen kuin ennen. Näytän erilaiselta. Tunnen itseni erilaiseksi. Puhun, ajattelen, asun, elän, harrastan, syön, vietän aikaa eri tavoin kuin joitain vuosia sitten.

Tässä rikkinäisessä tilassani tapasin ihmisen jonka kanssa olen voinut jakaa tänä vuonna asioita. Ihmisen joka on kokenut samanlaisia asioita. Meillä on ollut hyvä olla yhdessä, ja olen kiintynyt tähän ihmiseen. En kuitenkaan pysty kokemaan niitä tunteita joita joskus koin; en edes "yritä". Olen oppinut sen, etteivät ihmisen tunteet muutu "yrittämällä". 

Eilen leivoimme pipareita. Sydämen muotoisia. Ne paloivat.  Itkin tänään kun katselin niitä.

Ensi vuodesta tulee vielä parempi. Nostan 200kg maasta.

Power to the people

Julistin tänään 8 viikon Texas-menetelmäkokeiluni päättyneeksi. Intensiteettipäivä oli juhlallinen.

• 3x140 kg kyykky. Tämä oli henkilökohtainen ennätykseni. En ollut koskaan ottanut harteilleni tuollaista painomäärää, ja sain kyykättyä kolmosen. Ensimmäisellä toistolla polvesta kuulu naksahdus, mutta polvi ei ollut väärässä asennossa, se ei sattunut tms. Ilmeisesti normaalia nivelten naksahtelua, jota olen lämmitellessä aiemminkin tottunut kuulemaan.
• 5x50 kg prässi. Otin tässä nyt taaksepäin. Vaihdan ohjelmaa, ja totesin että nykyinen TM toi minut 57.5kg:n prässiin muttei sen yli, joten näin se nyt vaan on. 
• 5x145kg mave. Veto onnistui mutta nyt huomaan sen, että näillä painoilla kaltaiseni papparainen väsyy jos vetää joka viikko. Varmaan optimaalisissa uni- ja ruokaolosuhteissa kerta viikkoon mavettelu onnistuisi, mutta en elä sillä lailla ideaalisissa olosuhteissa. 
• Leuanvedon jätin suosilla väliin. Maastavedon jäljiltä koin että kaikki energiani on syöty. 

Nyt on viikko 23, joten tällä "sesongilla" nostin ensin lineaarisella progressiolla 12 viikkoa ja sitten päälle 8 viikkoa texas-metodilla. 12 viikossa pääsin ensin lineaarisella progressiolla, pienten töyssyjen kautta, 100 kilosta 125 kiloon kyykyssä. Sen jälkeen pääsin Texas-menetelmällä 125 kilosta 140 kiloon 8 viikossa. Tästä voi laskea, että LP-ohjemassa sain noin 2 kiloa viikossa lisää kyykkyyn, TM:ssä vauhti on ollut 1.875 kiloa viikossa.  Kehitys siis ei ole edes ollut hitaampaa.

Maastavedossa luvut olivat käytännössä aivan samanlaiset, 110 kilosta 135 kiloon LP:ssä ja sitten 135kg:sta 150 kg TM:llä. Erotuksena oli se, että TM:llä se 15 kiloa tuli jo 6 viikossa; Kehitykseni TM:ssä olisi siis nopeampaa kuin lineaarisessa ohjelmassa. Siinä missä LP:ssä tuli mavea kolme kertaa kahdessa viikossa, TM:ssä sitä on kerran viikossa. Päättelisin tästä, että tässä nimenomaan volyymin vähennys nosti tuloksia.

Prässin kehitys ei ollut yhtä vaikuttavaa. Se nousu LP-osiossa 35kg:sta 50kg:n, ja TM:ssä 50kg:sta 57.5kg. Penkkiä en tehnyt nousujohteisesti, vaan tukiliikkeenä, mutta soutu kehittyi 75kg:sta 95kg:een, jonka jälkeen lopetin painon lisäämisen ja pudotin takaisin 80 kiloon siinä kohtaa kun vaihdoin TM:än Rinnallevedossa olkapää ja tekniikka pysäyttivät aika varhain kehityksen 65 kilon paikkeille. Leuanvedossa harjoitteluni oli aivan ala-arvoista, joten en analysoinut sitä tarkemmin.

Ensi viikon pidän hyvin kevyenä, ns. deload-viikkona. Intensiivinen nousujohteinen harjoittelu vaatii veronsa ja jossain kohtaa pitää todeta että viikon breikki on paikallaan. Pidin pienen deloadin jo kerran, noin tämän 20 viikon rupeaman puolivälissä. Koen onnistuneeni kevään ohjelmassa ja treenissä erittäin hyvin. En sano "kiitettävästi", koska prässissä asettamani tavoite jäi saavuttamatta, mutta se saattoi olla epärealistinen. En löysäillyt missään vaiheessa enkä ottanut "turhaan" kevyesti. Sairastin yhden influenssan ja selkä oli yhdellä viikolla hieman kipeänä, mutta muutoin pysyin terveenä. En juonut ainuttakaan kertaa itseäni känniin (no en tee sitä käytännössä ikinä muutenkaan), eli alkoholia käytin hyvin vähän, pari olutta ehkä kerralla korkeintaan.

Nyt jatkan treenaamista hieman eri kuviolla. Harkitsen ensi viikon ajan, josko alkaisin treenaamaan Tampereen Puolimaratonille. Se on 10. syyskuuta, eli siihen on 13 viikkoa aikaa. Ensi viikon tauon aikana mietin paletin kohdalleen. Jos otan puolikkaan tavoitteekseni, niin kyykkääminen saa jäädä yhteen tai korkeintaan kahteen kertaan viikossa. Yläkroppatreeniä voi edelleen tehdä. Neljän päivän Texas, jossa yläkroppapäivinä ja toisena lepopäivänä juostaan, ja jossa intensiteettiä ja volyymiä on alakropan suhteen tuunattu alaspäin, voisi toimia. Tavoitteena olisi säilyttää voimaa alaraajoissa ja mahdollisesti saada sitä hieman lisää yläraajoihin.

Esimerkiksi, jos vaikka syyskuun alussa menisi taas 3K cooperissa, kyykkäisi edelleen ainakin 135 ja mavettaisi 145, ja jos silloin prässsäisi sen 60kg, niin tämä voisi olla mielekäs tavoite.

Massakausi

Painoni oli pudonnut alle 73 kilon joululoman aikana. Treeniä oli liian vähän ja syömistä vielä vähemmän. Aineenvaihduntani ja ruokahaluni reagoiminen stressiin näyttää olevan kataboliaa painottava. En ole mitannut rasvaprosenttiani, mutta se tuskin putosi.

Kuntosalilla tulokset ennakoidusti suorastaan romahtivat. Tänään kamppailin 105 kilon kyykyn kanssa; siis painon joka vielä joitain kuukausia sitten meni syväkyykkynä lämmittelypainona, oli tänään liian raskas nostettavaksi koko settiä. Näyttää siis siltä myös, että voima häviää todella nopeasti, ja eritysesti kyykky näyttäisi kärsivän. Maastaveto kärsii paljon vähemmän. En tiedä onko syynä se, että kyykyn kohdalla olen totuttanut kropan todella suureen suhteelliseen volyymiin, joskin siirryin jo joulukuussa 3x3-työsetteihin 3x5:n sijaan, kun taas Mavessa on ollut koko ajan 1x5 ja on edelleen.

Olen opiskellut hieman rinnallevedon tekniikkaa videoista, ja se on hieman parantunut, mutta parannettavaa on vielä paljon. Aloin myös penkkipunnertaa taas pienillä painoilla.

Tämän päivän treenissä oli:

• Kyykky 3x3x105kg. Viimeisessä setissä selässä tuntui venähdyksen tunnetta, balanssi oli huono. Vika saattoi olla kengissä, ts, siinä että oli erilaiset tossut. Yleensä kyykkään joko sukkasiltaan tai uimatossuissa, nyt oli tkd-tossut jalassa kun uimatossut jäivät tuttavan luokse. 
• Penkki 3x5x50kg. Tosin viimeisellä tein 12 toistoa. Ongelmana on, että paino on lihaksille kevyt, mutta olkapää ei tykkää isommasta painosta ja ärtyy myös pitkästä sarjasta. 
• Soutu 3x5x70kg. Tämä meni hyvinkin kevyesti. Soutu on muodostunut vahvaksi, koska olkapää ei kipuile lainkaan soudusta. Ennen treenitaukoa tein 87.5kg:lla yhden setin, joten matkaa tässä vielä on.
• Power clean 3x3x45kg. Tuntui kevyeltä kun tekniikassa tuli pientä edistystä, mutta edelleen lantion ojennus on vajavainen ja vedän käsiä koukkuun.
• Hauiskääntö (käsipaino) 3x8x15kg. Teen näitä joskus ihan vaan saadakseni pienen pumpin.

Palautumista vauhdittaakseni olen yrittänyt syödä nyt enemmän, mutta työpäivän mittaan on hankalaa saada syötyä riittävästi, etenkin kun ruokahalu on ollut hieman kehno. Tein itselleni suuren vuoallisen naudanliha-avokado-parsakaali-lasagnea, mutta en saa syötyä sitäkään riittävästi jotta saisin ne kalorit jotka tarvitsisin. Tällä hetkellä päivän ravinto jää selvästi alle 3000kcal, mistä ehkä 100g proteiinia, kun tavoitteena pitäisi olla 4000 + 170. Se riitti viime keväänä nopeaan tulosten nousuun.  Unta olen onneksi saanut riittävästi.

Asetin alustavasti tavoitteekseni kyykätä 140 juhannukseen mennessä (mikä olisi 5 kiloa yli aiemman PR:n) ja vetää maasta 150 (10 kiloa yli aiemman). Tässä on 22 viikkoa aikaa. Ohjelmaan kuuluu kolme treeniä viikossa, mutta jos saan tehollisia treenejä kaksi, niin se on 44 treenikertaa, ja pyöristän tämän 40 kertaan. Kun progressio on 2.5 kiloa, niin 35 kiloa tarkoittaa 14 progressioaskelta. Jos pystyn keskimäärin hieman useammin kuin joka kolmas treenikerta progressioon, niin tavoite on saavutettu. Mavessa tulee 20 treenikertaa, sillä se tehdään vain joka toinen kerta. Progressioaskelten määrä on sama, joten Mavessa ei saa tulla epäonnistumisia kuin noin joka kolmas kerta. Pelivaraa on, jos tähtään että treenikertoja olisi 56, tähän päästään jos vain joka toinen viikko treenit jäävät kahteen kertaan. Mutta siinä treenivolyymissä pitäisi syödä paljon, enkä tiedä kuinka hyvin se onnistuu.

Jos olkapää alkaa kestää paremmin, niin lisään maltillisesti painoa myös penkkiin. Aiempi maksimini oli 90 kiloa, mikä tarkoittaisi lähes joka kerralle progressiota. En edes aio pyrkiä siihen. Soutu saa kehittyä sen mitä kehittyy. En pidä mahdottomana että siinä menisi satanen jossakin kohtaa rikki. Rinnallevedossa aion olla konservatiivinen, jos cleanaan 65 kiloa juhannuksena, niin olen enemmän kuin tyytyväinen. Rippetoen mielipide on, että hyvin tasapainotettu kaveri vetää rinnalle puolet maastavedon tuloksesta. Tämä tarkoittaisi tavoitteena 75 kiloa; erityisen räjähtävälle kaverille Rippetoe laittaa rajaksi yli 60%, mikä 150 kilon maven kanssa olisi jo sitten 90 kiloa -- kaukana siitä mikä minulle on teknisesti mahdollista tällä hetkellä. "Teknisesti" tarkoittaen, että ellei tekniikkani rajusti parane, rikon paikat vaikka olisinkin riittävän vahva.

Haluaisin lisätä ohjelmaan myös juoksun. Se on hiukan jäänyt, mutta Suolijärven lenkki oli vielä maanantaina -- todennäköisesti viimeistä kertaa -- juoksukunnossa, joten juoksin sen aneemiseen yli 6min/km tahtiin.  Nyt siellä jo lienee lanattu latuja. Seuraavaksi pitänee hankkia sukset ja alkaa hiihtämään, hangessa kun on kurja juosta. En oikein osaa ekvivalenttia määrää määritellä. Juoksun osalta tavoitteeni olisi hyvinkin maltillinen, ehkä 20 kilometriä viikossa kolmessa osassa: Yksi kolmonen täysillä, 12 hissukseen ja vitonen siltä väliltä. Mutta todennäköisesti aloitan tämän vasta ehkä maaliskuun lopulla tai huhtikuussa. Sitä ennen hiihtoa tms.

Haluaisin pitää eräänlaista boot camp- treeniä sellaisille kavereilleni joilla on kuntonsa ja ylipainonsa kanssa ongelmia. En vihaa tai paheksu millään tavalla ylipainoisia ihmisiä, mutta kun joku yksilö valittaa lihomistaan ja liikunnan puutettaan, niin haluaisin auttaa. Olen, kuten moni muukin asiaa pohtinut, alkanut ajatella ettei itsekuri tms ole ollenkaan ratkaiseva tekijä treenaamisessa ja syömisessä. Ihminen tuskin oikeasti pystyy muuttamaan käytöstään "päättämällä". Joku kaverini joskus sanoi -- kuulin tämän sivukorvalla peli-illassa -- että ainoa toimivaksi tunnettu keino yksilölle oikeasti muuttaa käyttäytymistään, on muokata ympäristönsä sellaiseksi että toivottu käyttäytyminen on käytännössä ainoa mielekäs toimintatapa.

En vielä lainopillisesti ole "eronnut mies", mutta asun nyt virallisesti yksin, so. sosiaalisesti ajatellen olen ns. poikamies. Tavallaan pidän tästä. Voisin kertoa myös muita tarinoita, mutta aika ei ole sille vielä kypsä. Odotellaan nyt että elämä asettuu urilleen.

Induktio.

Mallintarkastus (model checking) tarkoittaa tekniikkaa, jossa jonkin järjestelmän virheettömyys osoitetaan ns. malliteoreettisella argumentilla. Jos meillä on järjestelmä M ja ominaisuus P, niin mallintarkastus pyrkii toteamaan, päteekö M |= P, eli että järjestelmän kuvaus M on ominaisuuden P malli. 

Vaihtoehtoja järjestelmän mallille on monia, samoin ominaisuus voi olla monella eri tavalla esitetty. Niin kutsutussa eksplisiittisessä mallintarkastuksessa järjestelmä esitetään tilakoneena tms, jonka kaikki tilat tutkitaan ja tarkastetaan että ominaisuus P pätee, tai sitten löydetään virhe, eli jokin järjestelmän suoritus jossa P rikkoutuu.

Symbolisesta mallintarkastuksesta puhutaan usein silloin, kun järjestelmä on esitetty symbolisesti, eli esimerkiksi jonkinlaisten logiikan kaavojen tms avulla siten, että yksittäiselle tilalle ei välttämättä ole mitään esitystä. Symbolinen mallintarkastus oli suosittua 80- ja 90-luvulla ns. binääristen päätöskaavioiden (BDD) ansiosta.  BDD kykenee esittämään joukon järjestelmän tiloja kompaktisti, jos järjestelmä on riittävän säännönmukainen. Järjestelmän tilasiirtymät esitetään symbolisesti loogisena funktiona T ja kun meillä on jokin joukko tiloja S (esitetty esimerkiksi BDD:n avulla), T(S) kuvaa ne tilat joihin voidaan päätyä jos tehdään siirtymiä joukosta S.  Kun BDD:ille on annettu jokin kanoninen esitystapa, niin kahden BDD:n ekvivalenssi on helppo laskea, samoin implikaatio -- eli käytännössä osajoukkorelaatio. Jos T(S) on S:n osajoukko, niin sanomme että S on kiintopiste eli ns. fixed point. Tämä tarkoittaa sitä, että jos tiedämme järjestelmän olevan jossakin S:n tilassa, ja T(S) on S:n osajoukko, niin tiedämme että S sisältää kaikki sellaiset tilat johon järjestelmä voi ylipäätään päätyä.

90-luvun lopulla alkoi tapahtua tietojenkäsittelyssä, kun yhtä aikaa tietokoneet olivat tulleet nopeammiksi ja tehokkaammiksi, ja toisaalta algoritmit kehittyneet. Tunnettu NP-täydellinen ongelma on niin sanottu SAT-ongelma. SAT tarkoittaa ongelmaa, jossa jos meille on annettu propositiologiikan kaava X, niin kysytään, voidaanko propositioille löytää sellaiset arvot että kaava on tosi. Huolimatta ongelman NP-täydellisyydestä, valtavan moni yksittäinen SAT-ongelma itseasiassa ratkeaa hyvinkin tehokkaasti, eli patologiset tapaukset ovat varsin harvinaisia. Armin Biere ja muutama muu keksivät mallintaa järjestelmän propositiologiikan avulla ja keksivät ns. rajoitetun mallintarkastuksen (Bounded Model Checking,BMC). Siinä järjestelmän toiminta esitetään tiettyyn askelmäärärajaan k asti propositiologiikan kaavana X(k), ja tarkastettava ominaisuus P esitetään myös kaavana, ja kysytään, onko kaava (X(k) & !P) SAT instanssi. Jos se on, niin olemme löytäneet virheen, jos ei, niin olemme osoittaneet että virhettä ei ole ensimmäisen k-askeleen jälkeen.

BMC:n ongelma on, että kaavan pituus kasvaa koko ajan eikä siinä sellaisenaan ole mitään fixed point- karakterisointia. Jokainen askel tuo kaavaan lisää muuttujia, ja sitäpaitsi, järjestelmän toiminta voi hyvinkin olla ääretön, jolloin mitään kiintopistettä ei edes teoriassa voi löytää.

Ken McMillan ja muutamat muut keksivät jossain kohtaa soveltaa ns. Craigin interpolantteja BMC:hen. Interpolantti toimii suunnilleen niin, että jos meillä on kaava A & B, joka ei ole SAT, eli se on ristiriitainen, niin löytyy kaava I (vasen interpolantti), jolla on ominaisuudet 1) A => I, 2) I & B ei ole SAT ja 3) I:ssä esiintyy vain sellaisia propositioita jotka ovat yhteisiä A:lle ja B:lle.  Oikea interpolantti olisi symmetrisesti sellainen jossa B => I jne.

Kun järjestelmän toimintaa mallinnetaan jollakin kaavalla, erityisesti, jos A on kaava joka sisältää sekä propositioita joiden on tarkoitus kuvata tiloja että propositioita jotka kuvaavat transitioiden ominaisuuksia ja B kuvaa pelkästään tilojen ominaisuuksia, niin interpolantti esittää jonkin joukon tiloja. Koska A => I pätee, niin ne tilat joista A puhuu, muodostavat niiden tilojen osajoukon joista I puhuu. I on tietyssä mielessä abstraktio joka vangitsee A:n tiloista jotain siitä miksi A & B ei ole SAT. Koska A kuvaa järjestelmän suoritusta johonkin rajaan asti, I on eräänlainen selitys sille, miksi A ei sisällä virhettä. 

Vedän tässä hieman oikoiseksi mutkia, mutta jos suoritamme BMC:tä johonkin rajaan k asti, emmekä löydä virhettä, niin X(k) & !P ei ole SAT. Jos tässä kohtaa etsimme interpolantin I, niin I & !P ei ole SAT ja I esittää joukon tiloja. Kun käytämme propositio- tai predikaattilogiikkaa tilasiirtymien esittämiseen, joudumme aina esittämään joka askelella uusia muuttujia. Jos meillä on joukko muuttujia V, niin tilasiirtymät esitetään kaavalla T(V,V') niin, että joukon V' muuttujat kuvaavat muuttujien arvoja tämän siirtymän jälkeen. Koska interpolantti I esittää myöskin joukon tiloja, yleensä ajattelemme että se on muotoa I(V), mutta V':n muuttujia siinä ei tietenkään esiinny.  Kaava (I(V) & T(V,V')) kuvaa sitä joukkoa tiloja joihin päästään jos lähtötiloina ovat tarkalleen ne tilat joissa pätee I(V). Nyt, jos (I(V) & T(V,V')) implikoi kaavan I(V'), niin olemme itseasiassa löytäneet jällleen kiintopisteen.  Sanotaan myös, että I on induktiivinen relaation T(V,V') suhteen.

Ilman BDD:itäkin mallintarkastus voidaan siis tehdä sellaiseksi että se myös voi todistaa järjestelmän oikeaksi kokonaan, ei vain johonkin rajaan saakka, jos löydämme induktiivisen interpolantin. Voimme tällöin jakaa mallintarkastuksen kolmeen vaiheeseen: 1) Meidän pitää löytää kaava joka esittää jonkin joukon tiloja joista ainakin osaan alkutilasta voidaan päästä, 2) Virheen ja kaavan konjunktion pitää olla ristiriitainen 3) Kaavan pitää olla induktiivinen tilasiirtymärelaation suhteen. BMC-pohjainen mallintarkastus lähtee alkutilasta ja kasvattaa kaavaa johonkin rajaan asti, tämän jälkeen se muodostaa interpolantin. Tämä prosessi takaa että kaksi ensimmäistä ominaisuutta toteutuvat, mutta induktiivisuutta se ei takaa.

Niin sanottu CEGAR (counterexample-guided abstraction refinement) taas perustuu ajatukseen, että tutkimme koko ajan kaavaa joka on sekä induktiivinen että sisältää alkutilan. Alussa tällainen kaava on tautologinen, ja esittää siten kaikkien mahdollisten (ja mahdottomien) tilojen joukon. Se kuitenkin esittää myös virheen. Kaava on siis "liian abstrakti" eikä ota huomioon järjestelmän toiminnan rajoitteita. Algoritmi toimii niin, että tähän reagoidaan lisäämällä jokin rajoite joka varmasti on voimassa transitiorelaatiossa, ja joka ei riko induktiivisuutta, ja tarkastetaan uudelleen. Tässä rikon hieman rajoja, koska näen prosessit samoina, oli kyse sitten eksplisiittisestä tai symbolisesta mallintarkastuksesta. Minulla kesti melkein 14 vuotta ymmärtää että sillä ei ole oikeastaan tässä kohtaa mitään merkitystä; Eksplisiittinen mallintarkastus tavallaan perustuu siihen että järjestelmänkuvauksesta tutkittavana oleva osa on aina "induktiivinen", se vain on niin suuri ettei sitä voida kokonaan tarkastella. Abstraktiolla tuotetaan pienempi malli joka on takuulla induktiivinen mutta saattaa tuoda virhetilan vahingossa malliin.

Kaikkien kaavojen joukossa, joita voimme muodostaa -- tämä on hyvinmääritelty, jos kohta ääretön joukko -- annetun järjestelmän atomisista ominaisuuksista, on mielenkiintoinen rakenne malliteoreettisessa ja algebrallisessa mielessä. Tässä kohtaa olen hyvin mielissäni, että sain opettaa pari vuotta matemaattista logiikkaa,  kumpa olisin saanut tehdä niin jo vuosia aiemmin, olisin ymmärtänyt tämän jo ennen kuin matalalla roikkuvat hedelmät aihepiiristä oli poimittu. Nimittäin, kaavoilla on ns. hilarakenne. Otetaan kaavojen sijaan niiden ekvivalenssiluokat, eli samastetaan kaavat jotka ovat loogisesti yhtäpitäviä. Hilassa on maksimaalinen ja minimaalinen alkio: Identtisesti todet kaavat ja identtisesti epätodet kaavat, eli [T] ja [F].  Osittaisjärjestyrelaationa on se, että jos [P => Q] = [T], niin P < Q.  Kahdella kaavalla A ja B on supremum, [A || B] (A or B) ja infimum [A && B].

Tässä hilassa on monta mielenkiintoista alihilaa. Esimerkiksi jos T(V,V') -- transitiorelaatio -- on fiksattu, niin induktiivisten kaavojen joukko muodostaa alihilan: Sekä True että False ovat induktiivisia, mikä ei ole vaikea todistaa. Myös kahden induktiivisen kaavan disjunktio ja konjunktio ovat induktiivisia. Negaatio ei ole induktiivinen yleisessä tapauksessa, mutta negaation suhteen suljettujen induktiivisten kaavojen joukko on itsessään tämän alihilan alihila, ja se ei ole vaike nähdä myöskään; kyseinen alihila sisältää aina vähintäänkin kaavat True ja False (jotka ovat siis toistensa negaatioita). Joka tapauksessa, merkitään T(V,V'):n suhteen induktiivisten kaavojen alihilaa IL(T).

Ja tästä -- anteeksi pitkä johdanto -- pääsemmekin mielenkiintoiseen asiaan, eli siihen, miten T(V,V') vaikuttaa tähän hilarakenteeseen jos voimme "häiritä" sitä. Nimittäin, oma erikoisalani osittaisjärjestyreduktio (POR, partial order reduction) toimii niin, että tietyissä oloissa voimme eliminoida joitakin transitioita järjestelmästä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että luomme kaavan R(V,V') jolla on se ominaisuus että R(V,V') => T(V,V') ja että M(T) |= P jos ja vain jos M(R) |= P. Tässä siis M(T) viittaa malliin joka on rakennettu käyttäen relaatiota T ja M(R) käyttäen relaatiota R.

Kansanviisaus alalla on sanonut, että POR on hyödyllistä eksplisiittisessä mallintarkastuksessa, muttei juurikaan symbolisessa. Kaiken muun huvittavan lisäksi, niiltä osin kun sitä on symbolisessa mallintarkastuksessa ylipäätään käytetty, sen on ajateltu soveltuvan vain asyklisten järjestelmien mallintarkastukseen, koska syklisyys aiheuttaa tietyissä tilanteissa ongelmia oikeellisuuden kannalta. Tämä ongelma kuitenkin ratkaistiin vajaa vuosi sitten käytännössä kokonaan uudella tavalla, jota en nyt tässä ala referoimaan, ja tämä tapa poisti käytännössä ongelman kokonaan.

On helppo todistaa, että jos R(V,V') on rajoittavampi kaava kuin T(V,V'), IL(T) on IL(R):n alihila. Se, mitä aiomme nyt seuraavaksi tehdä, on tutkia jos voisimme löytää IL(R)-alihilalle (tai sen jollekin alihilalle) joukon eräänlaisia kanta-alkoita, joita yhdistämällä konjunktiivisesti ja disjunktiivisesti voimme löytää sellaisen induktiivisen kaavan, joka sisältää alkutilan mutta ei sisällä virhetilaa, ja, jonka avulla vielä voisimme nopeasti löytää todisteet sille että tällaista kaavaa ei ole, mikäli tämä todella on tilanne.

Maallinen ies.

Lenkkeilykausi on startannut kohtuullisen hyvin. Kesä on haastavaa aikaa koska lepoakin tarvitsisi ja samanlaista sisällä möllöttämisen ja löhöämisen ilmapiiriä kuin talvisaikaan on hankala pitää kesällä. Jos haluan treenata kolme kertaa viikossa nostelua ja lisäksi juosta, niin lepo täytyy suunnitella suhteellisen tarkkaan ylikunnon välttämiseksi.

Eilen kävin Pyynikillä juoksemassa himan mäkiä. Mukana oli kaveri jolla on hieman vähemmän kilometrejä alla ja aerobinen kunto hitusen alle omani, joten lenkistä tuli verraten rauhallinen. Tästä huolimatta tuntui aamulla herätessä siltä, että hinta on maksettava ja kyykky tuskin sujuisi. Rippetoen haastattelussa hän jakaa kokemuksensa että vanhemmilla harjoittelijoilla volyymi -- eli toistojen määrä -- on yleensä se joka on palautumisen kannalta ongelmallisempi kuin intensiteetti (eli käytettyjen painojen suuruus). Tätä informaatiota hyödyntäen tein vitosten sijaan tänään vain kakkosia, ja kyykky sujui varsin hyvin. Tein maksimit (vitosen maksimit), ja kepeyden perusteella 3x5 voisi näillä mennä perjantaina.  Myös mavessa vedin vitosen maksimit ja täydet viisi kertaa.  Koska maastavetoa tehdään ohjelmassa vain puolet siitä mitä kyykkyä, kyykky on jo ottanut maastavedon kiinni. Tekemällä kevennetyn intensiteetin treenin kerran tai kaksi viikossa, saan kaksi etua. Ensinnäkin, maastavetopäivinä kyykkyvolyymin pienentäminen jättää enemmän paukkuja vetoon. Toisekseen, koska pienen volyymin treenin perusteella ei tehdä painojen lisäyksiä, kyykyn kehitys hidastuu. Maastaveto yleensä on nostelijoilla vahvempi, mutta mikään luonnonlaki tämä ei ole.

Toinen minkä huomasin oli, että olkapäävammani vuoksi pystypunnerrus vaati hienosäätöä tekniikan osalta; olen käyttänyt tarpeettoman leveää otetta, otteen kaventaminen auttoi ja liike tuntui paitsi jättävän olkapään tyystin rauhaan ja siirtävän rasitusta ojentajalle, myös jopa hieman kevyemmältä tehdä.

Mitä tulee juoksuun, siinäkin pohdin Rippetoen volyymi vs intensiteetti- aspektia. Voisin juosta nopeampia lenkkejä, minkä voisi ajatella intensiteetin kasvattamisena, ja olenkin näin toisinaan tehnyt. Toinen vaihtoehto on tehdä samanmittaisia lenkkejä mutta reiteillä joissa on enemmän nousuja; tätäkin olen aina jonkin verran tehnyt vuosien varrella. Kolmas, jota en ole tehnyt, on käyttää painoliiviä.

Lisäpainojen kanssa juoksemisesta on hieman ristiriitaisia mielipiteitä. Tämän hetken paras arvaukseni siitä, mitä hyötyjä ja haittoja siitä on, perustuu muutamiin aihetta käsitteleviin artikkeleihin ja joidenkin tuttujen kokemuksiin.

Ensiksikin, on selvää että painojen kanssa juokseminen kyllä lisää juoksun intensiteettia ceteris paribus, ilmeisista syistä. Toisaalta ei ole niin ilmeistä että tämä lisäys realisoituu, jos liivin kanssa juostaan sitten hitaammin. Näinollen intensiteetin lisäyksessä täytyy pitää huoli siitä, että mikään muu ei muutu.

Toinen aspekti on, että lisäpainojen kanssa juoksemisen ei ole osoitettu parantavan normaalia juoksutulosta, verrattuna siihen että juostaan ilman painoliiviä ja esimerkiksi nopeammin. Tämä on itselleni vähäpätöinen seikka, koska en todennäköisesti enää kilpaile ja vaikka kilpailisinkin, juoksutulosten paraneminen on vain proxy, ei ensisijainen tavoite. Koska etsin harjoituksia jotka tuottavat mahdollisimman yleistyviä tuloksia, eli monipuolista kuntoa ja voimaa, se että harjoittelu on vähemmän lajispesifistä voi varsin hyvin olla vain hyödyksi.  Esimerkiksi jos joskus täytyy edetä maastossa nopeasti rinkan kanssa, painoliivin kanssa harjoittelusta voi varsin hyvin olla enemmän hyötyä kuin pelkästä juoksusta. Haittapuolena voi olla, että juoksutekniikka kärsii vaikka askel kevenisikin hieman.

Kolmas on rasituksen terveysvaikutukset, erityisesti potentiaali loukkaantumiselle. On selvää, että painoliivi lisää nivelten ja jänteiden kohtaamaa rasitusta. Tätä vastaan toki voi kamppailla lisäämällä painoa hyvin maltillisesti, esimerkiksi luokkaa kilon viikossa. Tämän pitäisi mahdollistaa se että nämä osat tottuvat vähitellen lisääntyneeseen rasitukseen. Täysin hitaampi progressio ei tätä ongelmaa tietenkään eliminoi. Myös juoksutekniikkaan rasituksen myötä tuleva muutos voi olla loukkaantumisriski pidemmän päälle. Tästä syystä on syytä olla hyvinkin tarkkana.

Sain ystävältäni pussillisen remmejä, solkia, kankaita ja muita tilbehöörejä, ja suunnittelin paperilla omatekoisen painovyön. En ole vielä alkanut toteuttaa suunnitelmaa, koska saan ilmeisesti lainaksi kaupallisen valmisteen toiselta kaverilta, ja testaan sen toimivuutta ensin. Kyseinen lainaliivi painaa 10kg, enkä tiedä sen säädettävyydestä yms, mutta testaan sitä ensin hieman, jos vaikkapa designiani pitää muuttaa. Painot ajattelin hakea rautasoinin kilotavaralaatikosta, erilaisista lattarautojen jämäpaloista yms, jeesusteipistä ja velcro-taskuista pitäisi tulla riittävän hyvä setti arkikäyttöön. Lisäksi itsetehdyssä on aina jotain fiilistä jota kaupallisessa ei ole, vrt autotalliin rakentamani puinen kyykkyräkki; en voi tehdä sillä enää maksimaalisia suorituksia, mutta kevyiden päivien tai lepopäivien lämmittelyihin se on varsin erinomainen. 

Painoliivi on myös käytännöllinen leuanvedossa. Vyö+kettinki+levypaino-yhdistelmä on ihan OK, mutta se on hieman kankea ja epäkäytännöllinen. Liivi taas on todennäköisesti miellyttävämpi.

5x5@home

Mainitsin edellisessä kirjoituksessani 5x5- ohjelman jota aloin noudattaa.  Yksinkertaisuus on useissa ohjelmissa suuri valtti, samoin se, että niitä todella tulee noudatettua. Olen havainnut, että ihan kaikessa sellaisessa harjoittelussa, jossa on jokin tavoite, yksi tärkeimmistä näkökohdista on riittävä motivaatio  säännöllisyyteen ja keino mitata edistymistä. Juoksun kohdalla käytin Sports Trackeriä, ja sain kuin sainkin vauhdit nousemaan. Raudan nostelussa on toki helpompi mitata edistymistä, mutta systemaattinen ja säännöllinen harjoittelu hyvällä tekniikalla ei ole triviaali asia jos keskittyminen on esimerkiksi kiireisyyden vuoksi heikkoa.

Rakensin autotalliin kuntosalin (ks. kuva), johon kuuluu kyykkyteline, penkki, ja nyrkkeilysäkki lämmittelyä varten. Auto mahtuu vielä juuri ja juuri talliin näiden lisäksi. Painoina käytän vanhalta opiskelukaverilta hankittua 30mm tankoa ja muutamaa limppua, ja erinäisinä lahjoituksina saatuja hieman epästandardin painoisia rautakiekkoja (16, 8 ja 9 kiloa). Kiekot olivat alkujaan erittäin ruosteisia, mutta harjasin kiekot teräsharjalla, minkä jälkeen liotin niitä sitruunahappoliuoksessa 48 tuntia. Tämän jälkeen pesin karhealla sienellä ja kädenlämpöisellä vedellä, ja pinnassa ei ole käytännössä lainkaan ruostetta. Maalaan kiekot lähiaikoina mustalla ruosteenestomaalilla ja merkitsen painot valkealla maalilla.   Kaikkinensa saan tankoon ladottua tarvittaessa noin 120 kiloa, tosin en ole kokeillut kestääkö tanko tätä määrää. Ensimmäisenä tuohon lukemaan tulen joka tapauksessa pääsemään maastavedossa nykyohjelmalla, jossa tangon vääntyminen on kuitenkin ehkä vähiten vaarallista.

Penkin ostin samalla kun tangon, mutta kyykkytelineen (kuvassa vasemmalla) rakensin puusta itse. Rakenne on melko yksinkertainen, alla on "kiskoina" 120x60 lankut. Näiden päällä seisuu samasta lankusta tehty "kolmio", ja sisäpuolella on lattian varaan toinen kolmio 100x50 lankusta. Kolmion kärjet on pultattu 120 millin pultilla ja reikälevyllä, lisäksi ruuvasin kiskot kulmaraudoilla vaneeriin jotta se ei heilu. Kolmion takaosa on kahdella sivuttaisella ja yhdellä ristiin menevällä laudalla jäykistetty. (Laudat muodostavat Z-kirjaimen); laudat ovat vinossa, tanko itsessään on ns vaaterissa. Toistaiseksi heikko kohta on kohta johon tanko ripustetaan; hankkimani pultit olivat itsessään liian lyhyitä, joten tein puusta palikan, vahvistin sen kulmaraudalla ja pistin poraruuvipultilla isoon lankkuun kiinni. En luota kiinnitykseen; se kestää kyllä varmasti noin 100 kiloa, mutta kun mennään isompiin painoihin, niin tarvitaan vahvempi kiinnitys. Löysin autotallin perältä muutaman metrin lattarautaa, joista teen pannan lankun ympärille ja pulttaan sen pidemmällä pultilla puuhun.

Kotisalin vahvuutena on se, ettei tarvitse lähteä mihinkään treenaamaan. Sunnuntaiaamuna voi aamukahvin jälkeen vain kävellä alakertaan ja tehdä treenin. Tämä on yksi aspekti jossa yksinkertainen ohjelma on hyödyksi. Jos ohjelmaan kuuluisi taljoja tai vastaavia, ei sitä olisi mahdollista kotona tehdä. Nytkin toki on yksi heikkous, ja se on autotallin katto, joka on vain 220 senttiä korkealla. Pystypunnerrus on tehtävä istuen, sillä seisten tehdessä en voi ojentaa käsiä.  Kesällä toki voi siirtyä takapihalle nostelemaan (ovi on kuvassa oikealla), mutta talvella tmä tuskin on kovin realistista. Aion vielä asentaa kattoon leuanvetoa varten kahvat. Minulla on kyllä tanko kotona, mutta se on yläkerrassa, lisäksi on siirrettävä leuanvetoteline, mutta kumpaakaan ei voi käyttää autotallissa. Muutoinkin 220 korkeassa tilassa tosin leuanveto on haasteellista, sillä tanko tulee väistämättä joko hyvin lähelle kattoa, tai liian alas. Leuanvetoa varten aion hankkia vielä vyön, johon voi lisätä painoja.

Suosittelen 5x5-applikaatiota aloittelevalle treenaajalle. Se piirtää esimerkiksi käyrää omasta edistymisestä ja muistaa ehdottaa painojen lisäämistä. Määrän voi kuitenkin halutessaan syöttää. Harjoitusohjelmaa ei voi kustomoida, mitä pidän isona miinuksena, ilmeisesti tämä on maksullisessa versiossa mahdollista.

Nälkä kasvaa syödessä.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana hieman tehnyt kokeiluja erilaisilla ruokavalioon ja harjoitteluun liittyvillä pienillä muutoksilla. Kesän ajan harjoittelin aerobisesti ja oman kehon painoilla (punnerrukset ja leuanvedot), ja lisäsin aamiaiseeni paistetut kananmunat. Tällä oli energisöivä vaikutus verrattuna aiemmin nauttimiini hiilihydraattipitoisiin aamiaisiin. Painoni pysyi melko vakiona noin 68 kilossa.

Siirryin enemmän painoharjoittelun suuntaan kesän lopulla, ja samalla aloitin ns massakauden. Söin melko suuren energiaylimäärän ja painotin proteiinien saantiani, söin noin kuusi kertaa päivässä. Harjoitteluni oli hypertrofista, lyhyitä intensiivisä painoharjoitteluja noin kolme kertaa viikossa, yhdistettynä kahdesta neljään kertaa tapahtuvaan taekwondoharjoitteluuni. Painoni nousi noin kuusi kiloa kolmessa kuukaudessa ja voimaharjoittelun tulokset kasvoivat.

Päätin seuraavaksi kokeilla IF-ruokavaliota. Kyse ei ole niinkään siitä, mitä syödään, vaan milloin. Ideana on, että pari kertaa viikossa on noin 24 tunnin paasto, ja muutoinkin kehoa ravitaan "ruokailuikkunan" sisällä. Tämä ikkuna vaihtelee eri variaatioissa, mutta on tyypillisesti noin 8 tuntia. Esimerkiksi kaikki ruoka pyritään nauttimaan kello 12 ja 20 välillä. Ajattelin kokeilla tätä siten, että parina päivänä viikossa jätän aamiaisen ja lounaan väliin.

Haasteeksi tulee harjoittelu. Voimaharjoittelu on raskasta ja syö lihasten glykogeenivarastot tehokkaasti. Jos harjoittelee paastonneena -- olen kokeillut sitä -- vointi voi helposti mennä hyvin heikoksi. Kun nuorempana treenasin tavoitteena vain nostaa mahdollisimman paljon (tosin, treeniohjelmani ja syömiseni oli pielessä muutenkin), toisinaan treenasin nälkäisenä, ja silloin esimerkiksi pari rankempaa jalkakyykkysettiä saattoi lähes viedä tajun. On kuitenkin viitteitä siitä, että paastoneena treenaaminen on tehokasta hypertrofian kannalta, etenkin jos tavoitteena on samalla pitää rasvaprosentti mahdollisimman matalana. Evidenssi tietenkin on viitteellistä; proteeinisynteesi on vauhdittunutta, ja lipidien käyttö ravinnoksi suurempaa paastoneenna. Mutta pidempiaikaisista vaikutuksista on vähemmän tietoja.

Myös aerobisen harjoittelun kohdalla olisi mielenkiintoista testata paaston vaikutusta. Loppukesästä kun kävin viikonloppuisin keskipitkillä lenkeillä, tein sen usein aamulla ennen aamiaisen nauttimista. Tällä oli yllättävän vähän vaikutusta suorituskykyyn, ja olisikin mielenkiintoista kokeilla pidemmän aikaa miten suorituskyky reagoi, jos harjoituksen tekisi pidemmän paaston (vähintään 18 tuntia) jälkeen.

Menen joulukuussa uudelleen verikokeisiin, joissa tutkitaan hormoni- ja kalsiumtasapaino tarkemmin. On mielenkiintoista tietää, onko tällä vaikutusta. Jätin toistaiseksi kaikenlaiset muut lisäravinteet pois, lukuunottamatta ajoittaista heraproteiinia, lääkärin ohjeen mukaan, jotta saamme selville nämä tulokset "perustasolla". Ohje oli hyvä, koska pari kuukautta riittänee uuden "homeostaasin" saavuttamiseen. (Kyseinen termi on ns. hörhötermi, mutta käytän sitä paremman puutteessa kuvaamaan tasapainotilaa jossa elimistö on suunnilleen sopeutunut ruokavalioon ja harjoitteluun). Ensi vuonna alan tuunata metaboliaa systemaattisemmin. Kun ikää tulee, konetta pitää huoltaa huolellisemmin.

Kalsium ja veri.

Rutiininomaisen tarkastuksen ja eräiden oireiden vuoksi lääkäri pyysi melko kattavan patteriston erilaisia kokeita. Odotin kaikkien olevan normaaleja, ja yhtä lukuunottamatta ne olivatkin. Ionisoitu kalsium oli 1.17mmol/l. Se on paikallisten normien mukaan niukin naukin viitearvon alapuolella, sillä normaalina pidettävä pitoisuus on 1.2 -- 1.35mmol/l. Ensin olin huolissani asiasta, sillä raportissa oli hieman epäselvää, oliko kysesssä nimenomaan ionisoitu kalsium, jos ei olisi ollut, niin viitearvo olisi ollut 2.15, ja keskimäärin alle 1.8 arvoilla aletaan olla jo melko vakavan hypokalsemian kanssa tekemisissä.

D-vitamiinitasot olivat normaalit, samoin kilpirauhasarvot. Hemoglobiini oli yllättävän alhainen, 143. Kun aikanaan söin kasvisruokaa ja harrastin kestävyysjuoksua, Hb oli lähes 160 verta luovuttaessani. Kortisolitasot olivat niinikään normaalit, 440nmol/l.  Vaikka tämä on normaali -- patologisen rajana pidetään 680nmol/l -- se on kaukana optimaalisesta. Normaalin alaraja aamulla on 180nmol/l. En löytänyt tietoa siitä, onko normitus paaston jälkeinen arvo vai ei. Verikoetta varten jouduin skippaamaan aamiaisen, lisäksi testiä edeltävä aamu oli muutoinkin stressaava, joten on todennäköistä että ns tavanomaisena aamuna kortisolitaso olisi jonkin verran matalampi. Otan kokeen tuloksen kuitenkin indikaationa siitä, että stressitasoja tulee tarkkailla ja pitää ne alhaisina.

Mielenkiintoa herätti myös HbA1c, jota kutsutaan "pitkäaikaissokeriksi"; se mittaa glykolysoitunutta hemoglobiinia. Arvo oli 35mmol/mol, terveen ihmisen vaihteluvälin ollessa 20--42. Tämä on sikäli mielenkiintoinen arvo, että se mittaa elimistön glykaatiorasitusta viikkoaikaskaalalla. Glukoosi "tarttuu" hemoglobiinimolekyyliin tietyllä todennäköisyydellä,  joka riippuu veren glukoosipitoisuudesta. Kun veren glukoosi on kroonisesti koholla -- esimerkiksi huonosti hoidetussa diabeteksessä -- HbA1c nousee.  Epäilen, että terveellisemmällä ruokavaliolla HbA1c:n saisi laskemaan. On mahdollista, tai oikeastaan todennäköistä, että ruokavaliossani on enemmän sokeria kuin on optimaalista.

Plasman kreatiniini oli myös normaalin rajoissa, mutta lähellä ylärajaa. Viitearvon yläraja on 100umol/l, ja testissä se oli 94. Kreatiniinin "normaali" määrä riippuu yksilöllisistä tekijöistä, joista yksi on lihasmassa. Erityisen lihaksikkailla miehillä on säännönmukaisesti viitearvoja ylittävät kreatiniinipitoisuudet. Itse en ole lihaksikas, mutta olen viimeaikoina syönyt melko runsaita määriä proteiineja, ja tämä nostaa kreatiniinia myös. Lisäksi kreatiinin (huomatkaa ero) nauttiminen nostaa arvoja. En ollut useampaan päivään käyttänyt kreatiinia, mutta koska se varastoituu lihaksiin jossain määrin, on mahdollista että myös se nostaa arvoja. Sivumennen sanoen, havaitsin tällä viikolla painoharjoittelussa selvän suorituskyvyn pudotuksen, kun jätin viime viikon keskiviikkona kreatiinilisän pois ruokavaliostani; toistojen määrä putosi erityisesti harjoituksen myöhemmissä vaiheissa tehtävissä liikkeissä. Kokemukseni -- kuin myös tutkimusten -- mukaan kreatiini selvästi lisää maksimivoimaa ja kestävyyttä ainakin tuonne 12-18 toistoon saakka.

 Eräs mielenkiintoinen mittaus oli myös testosteroni. En epäillyt sen olevan merkittävästi alentunut, mutten myöskään kovin korkea, ja olin arvioissani oikeassa. Arvo oli 15.2nmol/l, viitearvojen ollessa 10-38.  Arvo on matala siinä mielessä, että se on noin yhden keskihajonnan verran populaation keskiarvon alapuolella. Itseasiassa, kun otetaan huomioon elämäntapatekijät, kuten liikunnan määrä ja intensiteetti, ruokavalio, jne, väittäisin että arvo on kirkkaasti normaalin alapuolella. Se olisi "normaali", jos olisin ylipainoinen, en harrastaisi liikuntaa ja kärsisin jonkinasteisesta d-vitamiinin puutteesta. Stressi voi olla tosin syynä myös tähän. Populaatiokeskiarvo on noin 20nmol/l.

Rasvahappoprofiili oli melko hyvä. LDL oli 2.6, HDL 1.8. Myös triglyseridit olivat viitearvojen sisällä.

Olisi mielenkiintoista seurata näiden arvojen kehittymistä elämäntapojen suhteen. Yksi mielenkiintoinen tulevaisuuden teknologian haara tulee olemaan laitteet, joilla tämäntyyppisiä suureita voi seurata säännölllisesti, ja näiden käyttö omien elämäntapojen seurantaan. On myös melko mielenkiintoista toisinaan huomata, miten negatiivisesti jotkut ihmiset suhtautuvat tämäntyyppisen datan analysointiin edes omiin tarkoituksiin. Pääsääntöisesti samantyyppistä argumentaatiota käytetään myös silloin kun "vastustetaan" vaikkapa suoritusten monitorointia kuntourheilussa. Ihmisten temperamentit ja tunteet ovat erilaiset tässä suhteessa. Esimerkiksi itse koen liikunnan kertaluokkaa mielenkiintoisemmaksi, kun voin aika-ajoin tarkastella suorituskyvyn kehittymistä. Samoin kaikenlainen määrällinen data oman kehon toiminnasta on mielenkiintoista. Joku toinen saattaa kuitenkin kokea ahdistavana vaikkapa sen, että tietää tarkalleen kuinka pitkään on juossut ja kuinka kovaa, sillä vaihtelut suorituskyvyssä saattavat olla demotivoivia. Joku saattaa myös kokea vaikkapa yllämainittujen kaltaisten metaboliaa kuvaavien muuttujien tarkastelun ahdistavana "terveysfasismina" tai jopa jonkinlaisena yksityisyyttä loukkaavana abstraktiorikkona.

Massakausi

Kuten lukijani tietävät, olen harrastanut hieman kestävyysjuoksua viimevuosina, ja viime syyskaudella osallistuin Tampereen puolimaratonille ja Lanzarote Maratonin 10 km matkalle (joka osoittautuikin 9 kilometriksi, mutta ei siitä enempää)

Vasenta jalkaani on vaivannut plantaarifaskiitti jo vuosia, mutta juoksua se ei haitannut, sillä vaikka vaiva on äärimmäisen tuskallinen liikkeelle lähdettäessä, lämmittelyn jälkeen jalka on täysin oireeton. Toisin on oikean polven vaivan kanssa, ja epäilen vaivan olevan ITBS. Se taasen kipeytyy noin viiden-kuuden kilometrin juoksun jälkeen lähes poikkeuksetta. Noin puolentoista vuoden ajan olen harjoitellut myös lasten kanssa Taekwondoa pari kertaa viikossa.

Päätin jättää juoksun hyllylle toistaiseksi, lukuunottamatta viikottaista muutaman kilometrin lenkkiä. Sensijaan päätin käydä pitkästä aikaa ns punttisalilla, ja aloitinkin pari viikkoa sitten harjoittelun.

Koska pidän systeemeistä ja systemaattisuudesta, laadin itselleni ohjelman, joka kiertää neljää eri harjoitusta; kaksi ala- ja kaksi ylävartalolle. Alavaltaron ensimmäiseeen treeneiin kuuluvat maastaveto ja jalkaprässi, plus pari pienempää liikettä, ja toiseen kyykkyjä ja pari pienempää. Ylävartalon ensimmäisessä treenissä on penkkipunnerrus ja soudut, jotain hartioille ja koukistajille eristävät, ja toisessa dipit, leuanvedot, jotain muut harteille ja ojentajille eristävät. Ohjelma on periaatteessa hypertrofinen, ja kokeilen melko yksinkertaista progressiota: Jokaisen liikkeen kohdalla tehdään kolme varsinaista sarjaa (+ lämmittelyt tarvittaessa). Kussakin sarjassa tehdään toistoja maksimissaan 12, samalla painolla. Sarjojen "tavoitevälit" ovat 10-12, 8-12 ja 6-12 toistoa. Merkitsen ylös sen, miten hyvin tavoiteväliin osutaan. Alarajalle osuminen tuottaa yhden plussan ja jos menee vähintään kaksi yli alarajan, niin tulee kaksi plussaa. Alarajan alittaminen (jos ei jaksa) tuottaa miinuksen, ja jos alittaa kahdella, tulee kaksi miinusta. Jos siis teen liikettä kolme sarjaa, 11 + 10 + 7, niin tuloksena on neljä plussaa. Jos toistot ovat 10, 6, 5, niin tuloksena on yksi plussa ja kolme miinusta.  Seuraavalla kerralla lasken edellisen kerran plussat ja vähennän tästä miinukset. Jos tulos on enemmän kuin yksi plussalla, niin rasitusta nostetaan niin vähän kuin on mahdollista. Jos plussia on kuusi, niin nostetaan kaksi pykälää. Miinuksiin ei reagoida muuten kuin että niiden määrän pitäisi vähentyä joka kerta, jos ei ala vähentyä, tai jos lisääntyvät, niin täytyy pudottaa painoa tai levätä.

Olin yllättänyt siitä, miten kovan nälän pari- kolme kertaa viikossa harjoittelu tuottaa. Syön yleensä aamiaiseksi kolme kananmunaa, raejuustoa ja paahtoleipää, mutta se ei tunnu riittävän enää mihinkään. Lounaalla söin tänäänkin parikymmentä lihapulla ja runsaasti salaattia. Olen lisäksi vaihtanut juomakseni valion Plus-kaakaojuoman, ja silti mässäilen iltaisin aika tavalla. Esimerkiksi perjantaina kävin tuttavien kanssa Plevnassa, ja söin kaksi erillistä annosta, ensin Bratwurstia ja sitten vielä currywurstin.

Paino lähti harjoittelun alettua välittömästi raketin lailla nousemaan vain noudattamalla periaatetta "syö sen verran kuin nälättää, lisää hieman proteiinia". Otin viikon verran kreatiina, mutta lihasturvotus oli aika-ajoin kivuliasta, joten lopetin sen. Painoni nousi (oletettavasti pitkälti kreatiinin tuoman nesteen kertymän vuoksi) yli neljä kiloa kahdessa viikossa, tosin nousu vaikuttaa nyt hidastuneen.  Painondeksini on ollut tyypillisesti alle 20, nyt se on jo lähellä 22:ta. Normaalipainon rajoissa pysyminen ei tuota ongelmia, koska voisin lihoa vielä n 11 kiloa ennenkuin ylipainon raja tulisi vastaan. En aio kuitenkaan nostaa painoani merkittävästi tästä; massakausi saa kohta loppua.

On mahdotonta sanoa, miten systeemi tulee toimimaan ja miten se tulee vaikuttamaan. Nuorempana kävin kuntosalilla ja harjoittelin lähinnä voimanostolajeja tarkoituksenani saada mahdollisimman suuria maksimituloksia. Tekniikkani oli pielessä ja tukilihaksisto heikko, joten sain selkäni lopulta kipeäksi ja luovuin. Lisäksi noudatin pitkälti vegaanista ruokavaliota; se ei sinänsä olisi haitannut kehitystä, mutta ruokavalio oli muuten niin kasvis- ja erityisesti kuitupitoinen, etten yksinkertaisesti jaksanut syödä riittävästi. Nyt näyttäisi alustavasti siltä, että massan hankkiminen ei ainakaan vielä ole tässä iässä kovin vaikeaa, tosin lieneekö tämä lisäys lähinnä läskiä, sitä on vaikea sanoa. Kolmessa viikossa *voi* tapahtua lihasmassan kasvua, mutta tuskin neljää kiloa.

Koska treeniä on jatkunut vasta näin vähän aikaa, ei koko ohjelma ole ehtinyt pyörähtää ympäri kuin kaksi kertaa. Lähes jokaisessa liikkeessä olen edelleen päässyt lisäämään painoa, useimmissa kaksi pykälää. Tässäkin aion ottaa hyvin rauhallisesti, koska kun mennään lähelle maksimaalisia suorituksia, loukkaantumisen riski kasvaa aina. Yhden uuden ilmiön olen huomannut, eli lihasjäykkyyden lisääntymisen. Taekwondon vuoksi täytyy venytellä paljon, ja se on muuttunut kivuliaammaksi näiden treenien myötä. Käsivarren ojentajat ovat esimerkiksi melko jäykät, samoin reiden koukistajat.

Rage against the Machine

Sukuni on kohtuullisen suuri, tai ikäluokkaani nähden ehkä noin keskitasoa, sillä minulla on noin kaksikymmentä serkkua. Suvussa ei ole mitään valtavan suuria perheitä, mutta vanhempani kuuluivat ns suuriin ikäluokkiin, joten heillä on yhteensä kymmenen sisarusta. Isovanhempien kuoltua olen pitänyt vain harvakseltaan yhteyttä serkkuihini, paria poikkeusta lukuunottamatta. Yhteydenpitoon on sukulaisuuden  lisäksi ollut näissä tapauksissa "syynä" jokin yhteinen intressi. Yksi serkuistani on tällä hetkellä taloustieteen tenure trackillä New Yorkin Columbia yliopistossa, ja hänen äitinsä asuu muutaman kilometrin päässä, joten tapaamme kun hän käy Suomessa. Toinen asuu Tampereella ja harrastaa tietokoneita.

Pari vuotta sitten - juuri ennen päätöstä lähteä Singaporeen - aloitin kotiprojektia, jossa oli tarkoitus rakentaa pienimuotoinen klusteri vanhoista tietokoneista. Idea oli hauska, ja pääsin projektissa sellaiseen vaiheeseen, jossa ns head-nodella pyöri tarvittavat palvelut ja teoriassa MPICH2 oli asennettuna, jotain säätämistä jäi vielä ssh:n ja avainrenkaiden kanssa. Jätin projektin siihen, koska ns muut kiireet tulivat eteen. Aloin viritellä ideaa uudelleen hiljattain, kun tein vähän siivousta ja löysin osan koneista (ison osan olin jo vienyt kierrätykseen).

Serkullani oli ylimääräistä rautaa, sillä hän harrastuksensa vuoksi hankkii koneita kotiinsa ja hankkiutuu vanhemmasta päästä eroon. Tällä kertaa kategoriassa "hyötykäyttöön halvalla" oli vanhempi neliydinprosessorilla varustettu kone ja kaksi GeForce GTX 580- näytönohjainta. Mooren laki on toisinaan hieman hämmentävä: yksi tällainen näytönohjain, joka nykyisin on vakavalle käyttäjälle "ei tee mitään"- tasoa, sisältää (tosin hyvin rajoitetulla käskykannalla) laskentatehoa saman verran kuin top500- supertietokoneet 90-luvun puolivälissä, ja kahdella tällaisella olisi ennen vuotta 1990 voinut rakentaa maailman suorituskykyisimmän tietokoneen.

Kasasimme tästä raudasta minulle konetta, jonka tarkoitus olisi lämmittää (kyllä, lämmittää) olohuonetta kylminä talviaamuina. Idea oli suunnilleen seuraavanlainen: Kone laskisi kahdella näytönohjaimellaan ja neljällä prosessorillaan aamuyöllä Boinc:ia, ja muina aikoina toimisi pääosin mediaserverinä.

Ongelmat alkoivat heti alussa, sillä virtalähteessä ei ollut riittävästi piuhoja. Vaihdoimme virtalähteen, mutta kone ei herännyt juuri lainkaan kun kaksi näytönohjainta oli kytkettynä. Koetimme kombinatorisesti eri vaihtoehdot ja totesimme että vain yksi kerrallaan voi olla asennettuna. Sen jälkeen kävi ilmi, että osa muistikammoista ei läpäissyt testejä, joten muistin määrä tipahti neljään gigatavuun. Asensin Xubuntun, ja kaikki näytti menevän hyvin. Kotona kuitenkin huomasin että näytönohjain ilmeisesti toisinaan v*****lee ja kone hyytyy. Sen verran sain toimimaan, että tiedostojen jakaminen toimii vaimon Windows-koneen kanssa niin päin, että "serveri" näkee jaetut hakemistot. Vaihdoin näytönohjaimen ajurin ja kaatuilu näytti loppuvan, mutta ääni lakkasi toimimasta. Yöllä luovutin ja jätin boincin pyörimään, nyt aamulla kone oli kaatunut; Boinc pyöri vielä, mutta hiiren kursori oli jumissa, ja kun yritin avata konsolin, sain hetkeksi ruudulle virheilmoituksen joka näytti viittaavan  näytönohjainvikaan. Sain ajettua koneen alas semi-hallitusti, sillä jotain oli vielä sen verran pystyssä että virta katkesi parinkymmenen sekunnin päästä kun olin painanut kytkintä, eli en joutunut vetämään powerista sähköjä pois.

Nyt haasteet jatkuvat. Olin unohtanut miten hauskaa, sellaisella kummallisen masokistisella tavalla, tämä säätäminen on.

Ajolähtö

Kuten lukijat suureksi osaksi tietävätkin, määräaikainen "virkani" päättyy vuoden vaihteessa ja akateeminen urani mahdollisesti päättyy. Olen lueskellut vuosien saatossa erinäisiä kirjoitelmia akateemisen uran ankeudesta, vaikeuksista, vaativuudesta, ja huonosta palkkauksesta. Osan näistä kirjoitelmista olen kirjoittanut myös itse.

Systeemisiä ongelmia on, sitä en voi kieltää, mutta suurin osa valituksesta on itseasiassa turhaa ja perustuu vääriin käsityksiin ja vääränlaiseen asenteeseen; oletan tämän johtuvan siitä että ihmisillä on idealisoitu kuva akateemisesta urasta ja tätä idealisaatiota on ylläpidetty vielä 20 vuotta sitten julkisin varoin. Muutos on kuitenkin jo tapahtunut ja edessä olisi jo kauan aikaa sitten ollut sopeutuminen. Oma tragediani on oikeastaan se, että olen elänyt murroksen kynnyksellä oikeastaan koko elämäni. Lama-aika oli Suomessa huipussaan kun olin itse vielä koululainen. Kirjoitin ylioppilaaksi samana vuonna kuin Suomi liittyi Euroopan unioniin, ja lamasta toipuminen oli kovassa vauhdissa Nokian vetämänä opiskeluaikoinani. 

Opiskelijamäärien kasvattaminen tekniikan alalla alkoi juuri kun aloitin opintoni. Sinä vuonna kun itse pyrin opiskelemaan, useat varsin menestyneet lukiotoverini jäivät ilman tavoittelemaansa opiskelupaikkaa silloisessa Tampereen teknillisessä korkeakoulussa. Apukoulun priimuksena tieni oli jotenkin vähän turhan sileä, sillä työmarkkinat opiskelemillani aloilla vetivät hurjasti väkeä ja saatoin ylläpitää illuusiota siitä, että valitsin useiden vaihtoehtojen joukosta juuri sen mitä aloin tehdä. Tämä oli ensimmäinen väärinkäsitykseni. Tosiasiassa ajauduin akateemiselle uralle, koska en oikeasti edes viitsinyt miettiä mitä teen. Paria teollisuuspalveluiden parissa viettämääni kesätyötä lukuunottamatta en edes ole allekirjoittanut kuin yhden työsopimuksen, kun virkasuhteet muutettiin työsuhteiksi. Valintani olivat aina tosiasiassa helpoimpia, ns default-valintoja.

Tein väitöskirjaani viisi vuotta sillä idealla, että se syntyy "siinä sivussa", kun muulta elämältä ehtii; koin pääasialliseksi työkseni luennoinnin, ja tämä pitikin tavallaan paikkaansa koska vaativammilla algoritmikursseilla oli paljon väkeä ja kukaan muukaan ei niitä oikeastaan halunnut pitää. Tätä ei pidä ymmärtää väärin: Pidän kyllä tutkimuksesta, mutta teoreettinen tutkimukseni ei tapahtunut minkään tutkimusryhmän ja/tai projektin puitteissa vaan ainoastaan kirjoitin ideoitani paperille ja julkaisin ne. Tällainen ajattelu sopii ehkä matemaatikoille, mutta olin valitettavan tietämätön, uppiniskainen ja sinisilmäinen, ja ajattelin että jos vain tuotan tasaisesti papereita, niin urani etenee ilman sen kummempaa pähkäilyä. Näin se oli toiminut edellisellä sukupolvella, joten miksi minä olisin ollut poikkeus? Tämä oli kuitenkin virhe, johon havahduin ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten, kaksi vuotta väittelyn jälkeen: Jotain pitäisi tehdä.

Siinä vaiheessa "strateginen" painopiste oli että tutkimuksessa pitäisi olla kansainvälistä yhteistyötä. Silloisen yliassistentuurini alkaessa tavoitekeskustelussa esitettiin "dosentin pätevyyden" saavuttaminen. Perinteisesti tämä on tulkittu niin, että tutkimusvolyymin tulisi vastata toista korkeatasoista väitöskirjaa. Kaksi vuotta väittelemisen jälkeen käärin vihdoin hihat ja aloin tuottaa, ja parin vuoden päästä minulla oli kasassa vaadittava volyymi vaikka kahteen uuteen nippuväitöskirjaan, ja kaikki tutkimus oli tehty nimekkäiden ulkomaisten tutkimusryhmien kanssa.

Tässä kohtaa kuitenkin kävi ilmi että maalitolppia oli siirretty parin vuoden aikana: Dosentuureja ei enää myönnettäisi yliopiston omille kasvateille elleivät nämä tuo sisään rahaa. Tämä oli sikäli kummallinen linjaus, että esimerkiksi Akatemian hankkeita ei voi hakea, jos ei ole dosentuuria. Ensimmäisenä totesin, että stop, nyt täytyy vetää henkeä, joten lähdin vuodeksi Singaporeen. Päätin että OK, aletaan sitten tykittää hakemuksia.

Nyt toinen viisivuotiskauteni on päättymärrä. Vuoden 2010 jälkeen olen tehnyt laskujeni mukaan 13 erilaista rahoitushakemusta, joista tasan yksi (1), Tekniikan edistämissäätiön post-doc- avustus, sai myönteisen päätöksen. Yliopiston virallinen kanta on, että minun työni ei ole vaatimustasoltaan sellainen jossa rahoituksen hankkiminen on omalla vastuullani; kuitenkin työni arvioidaan sen mukaan, onnistunko rahoituksen hankkimaan. Tämä on mielenkiintoinen tilanne. En kuitenkaan protestoi sitä, että tämä kuuluu työhöni, ainoastaan sitä, että se mitä tehtäväksi väitetään ja se mitä tosiasiassa edellytetään eivät ole sama asia. Tämä väärinkäsitys on se, minkä korjaaminen korjaisi paljon ja säästäisi paljolta valittamiselta. Koska työnantaja todellisuusessa edellyttää asiaa X, mutta väittää edellyttävänsä asiaa Y, niin tekemällä asiaa Y, ura tyssää siihen mitä on tekemässä, ja seuraavissa YT-neuvotteluissa tällaiset ihmiset laitetaan ulos tai heidän määräaikaisuuttaan ei uusita.

Akateemisen uran varsinaisia edellytyksiä ja odotuksia yksittäisissä tilanteissa minusta ei ole juurikaan syytä kritisoida. Olisi toki mielekästä, jos työtä voisi "vain tehdä", eli kun löytää sen tason jolla omaa työtään haluaa jatkaa, sitä voisi jatkaa ja antaa niiden siirtyä muihin tehtäviin joita se kiinnostaa. Tutkimus (ja mielestäni myös yliopistotason opetus) on kuitenkin luonteeltaan sellaista, että pysähtyminen vanhan hyväksi havaitun tekemiseen on itseasiassa takapakkia,  joten voidaan perustella sitä että uusiin asioihin tulisi aika-ajoin siirtyä. Parhaat tutkijat eivät kuitenkaan ole usein hyviä johtajia, ja kuitenkin, mitä parempi tutkija yksilö on, sitä nopeammin hänen oletetaan siirtyvän johtotehtäviin. Tiedän muutamiakin tapauksia joissa nuorena "menestynyt" henkilö on mennyt parhaiden tutkijavuosiensa osalta jossain määrin hukkaan, koska ei ole päässyt keskittymään tutkimukseen vaan joutunut manageroimaan muiden tutkimusta. Kuten eräs kolleegani -- aikanaan saman ikäinen ja samassa uravaiheessa kuin minä nyt -- totesi, akateemisen uran suurin ongelma on siinä, että jos todella pidät tutkimuksesta, niin työnantajan näkökulmasta se asia jolla sinut "palkitaan" kun teet sen mahdollisimman hyvin, on työtehtävä jossa et saa tehdä sitä, missä ole hyvä ja mistä pidät.

Itse en ole kaksinen tutkija, jos sillä tarkoitetaan kammiossaan itsenäisesti ideoivaa neroa. Itseasiassa, olen paljon parempi  kehittämään eteenpäin muiden ideoita. Ajatukseni ja analyysini etenee liiaksi syvyyteen ensin- tyylisesti, jotta olisin oikeasti hyvä miettimään mitään suuria linjoja tai tekemään merkittäviä avauksia. Pidän ongelmanratkaisusta, ja kun muilla on uusia ongelmia, heitän mielelläni kaiken ja alan generoida ratkaisuideoita. Toimin siksi parhaiten ryhmässä; ryhmässä jota minulla ei ole juuri nyt.

Haen tämän syksyn haussa Akatemiatutkijan rahoitusta viideksi vuodeksi. Lisäksi toimin haamukirjoittajana yhdelle akatemiahankkeelle. On todennäköistä, että joudun vuodenvaihteessa puolen vuoden pätkälle, jota ei jatketa mikäli kumpikin hakemuksista kariutuu. Mikäli näin käy, lopetan tämän bloginkin kokonaan, koska en ole enää "tiedemies", eli en tee tutkimusta työkseni.

Jos taas rahoitus myönnetään, joudun manageroivaan rooliin, enkä silloinkaan oikeastaan saa enää tehdä sitä, mistä tutkimuksessa eniten pidän. Tilanne on hieman kiusallinen.

Hrvatska.

Lähdimme vaimoni kanssa Kroatiaan 10-vuotishääpäivän kunniaksi. Kävimme Plitvicen kansallispuistossa, sekä Krka-joen varrella, Skradinski Buk- putouksilla. (siitä kuvakin). Näiden jälkeen vietimme pari päivää Splitissä.

Luin kirjan Ready Player One loppuun. Ostin lentokentältä Dawkinsin omaelämäkerrallisen "An appetite for Wonder". Kirjan nimi on hiukan harhaanjohtava, koska teksti on hidastempoinen henkilöhistoriikki. Se kuvailee Dawkinsin lapsuutta ja nuoruutta, ja (erityisesti ensimmäisessä luvussa) myös häntä edeltäneitä sukupolvia ja näiden edesottamuksia.

Mitä enemmän kirjaa -- ja Dawkinsin kirjoja yleensä -- olen lukenut, sitä hämmentyneempi olen hänen maineestaan jonkinlaisena huonotapaisena ateismin airuena. Kirjasta saan käsityksen että hän ainoastaan täysin rehellinen ja turhautunut siihen että usein ihmiset eivät ole. Esimerkkinä hän esittää miten hän lapsena leikki piilosta erään aikuisen kanssa, ja tämä oli vaihtanut piilopaikkaa kesken leikin (mikä oli sääntöjen vastaista). Kun nuori poika oli tästä epäillyt aikuista -- joka siis oli löytyt piilopaikastaan vasta toisella kertaa katsottaessa -- aikuinen oli väittänyt tehneensä itsensä näkymättömäksi. Kirjailija siis pohtii, onko suhteemme lasten älylliseen kehitykseen kieroutunut, kun tällaisessa tilanteessa pidämme normaalina, ja peräti toivottavana sitä, että lapselle valehdellaan täysin vakavalla naamalla, sensijaan että tämä haastettaisiin kyseenalaistamaan uskomattoman kuuloinen väite.

 Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. On olemassa melko yleinen asenne, jonka mukaan "lapsuuden ihmeellisyys" on jotenkin arvokkaampaa jos lapsella on suuri joukko virhekäsityksiä, sensijaan että tällä opetettaisiin lapsesta asti niitä metakognitiivisia taitoja joilla tosiasioihin todennäköisimmin päästään käsiksi. Näitä "leikkejä" -- viittaan siis joulupukkiin, hammaskeijuun, pääsiäispupuun ja mitä näitä nyt onkaan -- voi lasten kanssa leikkiä vallan hyvin, eikä tästä Dawkins (tai minä sen puoleen) ole eri mieltä. Sensijaan kun lapsella herää luonnostaan epäilys, aikuisilla on tapana lytätä tämä ja jatkaa huijaamista tai sitten sivuuttaa asia möläyttämällä vastaus ja näyttämällä lapselle avoimesti pettymys siihen että tämä on "kasvanut liian isoksi". Terve vaihtoehto, jota itse olen pyrkinyt lasten kanssa harjoittamaan, on että kun epäilys herään, käydään läpi ne tosiasiat jotka varmasti on todettu. Esimerkiksi: Joulupukki käy aina jouluaattona. Hänellä on säkillinen lahjoja, ja näissä paketeissa on usein osa, muttei kaikkia niistä lahjoista joita lapset ovat toivoneet. Joulupukin tullessa hän tulee ovesta -- melkein aina alakerrasta -- eikä savupiipusta. Pappa ei yleensä ole paikalla kun joulupukki käy, vaan hän on usein käymässä kotona juuri silloin.

Näitä tosiasioita sitten sovitetaan siihen mikä olisi loogisin selitys. Sama pätee hammaskeijuun. Päättely tosin joskus on epäloogista; esimerkiksi nuorempi poika päätteli, että äiti ja isä laittavat rahan tyynyn alle, koska "jos hammaskeiju olisi todellinen, miten se saisi tietää että hammas on lähtenyt?". Keskustelimme toki myös pääsiäisen tarinasta. Eskarissa oli kerrottu Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Selitin pojalle, että joidenkin ihmisten uskomus on, että tarina on sellaisenaan totta ja joidenkin taas että se on hieman liioiteltu, ja että jokaisen täytyy päättää itse, uskooko tarinaan vai ei. Poika tuntui naureskelevan sille että jotkut aikuiset pitivät sitä totena. Ensialkuun hän epäili että tarina on samanlainen kuin joulupukkitarina, ja että aikuiset eivät sellaisiin usko. Kun selitin, että kyllä jotkut oikeasti pitävät totena, hän tuntui pitävän sitä typeränä, mutta minä huomautin, ettei se ole kohteliasta: Meillä kaikilla on oikeus ajatella ja uskoa siihen minkä uskomme oikeaksi ja todeksi.

Lapset ovat kummallisella tavalla erilaisia. Toinen pojista tivasi aikanaan vastaavassa tilanteessa minulta, että mitä minä asiasta ajattelen ja sanoi että hän haluaa nimenomaan ajatella asiasta samoin kuin minä. Tässäkin tilanteessa totesin, että aikuiset uskovat eri asioihin, ja minä en voi ottaa vastuuta siitä, mihin hän uskoo. Jos hän päättää ajatella asiasta samalla tavalla, niin hänen pitää olla tietoinen siitä, että se ei tee asiasta totta.  Ilmeisesti jonkinlaiset temperamenttikysymykset tekevät lapsista tässä suhteessa kovin erilaisia.

Mutta nyt jaarittelen. En ole vielä saanut Dawkinsin kirjaa loppuun, vaan pääsin vasta kohtaan jossa hänen on perheineen muuttanut pysyvästi Englantiin Afrikasta, eli noin 50-luvulle.

Katto.

Viimeviikkoiset päivitykseni ovat olleet pääosin kiireen päivittelyä ja sen toteamista, etten ehdi kirjoittaa. Tämä ei ole tavallaan poikkeus. Kolmet treenit viikossa, päälle painavat deadlinet - sain tosin arvioista ison osan tehtyä jo - opetus, ja muut asiat helposti vievät kaiken ajan. Viimeviikkoina on lisäksi ollut meneillään rakennusprojekti. Talomme kattoa korottiin, sen verran että vanha huopapäällysteinen tasakatto korvattiin peltisellä harjakatolla. Tänään on lopputarkastus. 

Katolle laitettiin myös lisäeristystä, mikä puditti ns. U-arvon alle puoleen. Olettaen että yläpohjan lämpöhävikki on 30% kaikesta, niin 15% vuoden lämmityskuluista säästyy, mikä on nykyhinnoilla ehkä 500 euroa vuodessa. Ottaen huomioon että eristyksen kustannus oli noin 1000 euroa, niin investointi oli aika hyvä.

Todellinen kustannussäästö jäänee pienemmäksi ainakin runsaslumisina talvina, koska vanha tasakatto eristi paitsi itse, myös siten että katolle jäi lumipatja, joka suli osittain alta ja muodosti näin eristävän ilmakerroksen. Tämän saattoi itseasiassa havaita. Myös ilmanvaihtoa tehostettiin remontin yhteydessä, mikä voi hieman vähentää säästöä. Lämmön talteenottojärjestelmää en asennuttanut toisaiseksi, koska budjettirajoite tuli vastaan.

Neuro kaapista ulos.

Hidas päivitystahtini ei tule lähiaikoina ainakaan vilkastumaan. Minulla on tekeillä kaksi rahoitushakemusta, arvioitavana 10 peer-review artikkelia, kirjoitettavana yksi ja lisäksi opetusvelvoitteet painavat päälle. Määräaika suurimmassa osassa näistä on helmikuun puolivälissä, mikä tarkoittaa aivan mahdotonta työtahtia seuraavalle kolmelle viikolle, tämä mukaanlukien.

Olen viitannut aiemmin tarkkaavaisuushäiriööni; tämä ongelma on siis todellinen. Terminä ADHD on valitettavasti kärsinyt inflaation niin, että se on jollakin tapaa muotia, samaan tapaan kuin jossain vaiheessa erilaiset autismikirjon häiriöt kuten Aspergerin oireyhtymä. Nämä ovat osin komorbideja, ja minulla on joitain piirteitä myös jälkimmäisistä, muttei mitään lähelläkään diagnostisia kriteerejä.

Mielekäs tulkinta asiasta on, että on ns. piirreklustereita, eli piirteitä joilla on taipumusta esiintyä yhdessä, mutta joilla ei ole osoitettavissa mitään yhtä yhteinästä aiheuttajaa, kuten geenejä tai tiettyjä ympäristötekijöitä.

Oma tarkkaavaisuusongelmani näkyi lapsena siinä, että ensimmäisten luokkien opettajat pitivät minua vajaaälyisenä. Ensimmäinen opettajani mm. lähetti minut perheneuvolaan, koska epäili (silloin muodissaollutta) MBD-häiriötä. Psykologi ei löytänyt analyyttisistä kyvyistäni puutteita,  mikä ei ole jälkikäteen yllättävää, joten mitään diagnoosia ei tehty.

Tämä pulma on vaikeuttanut toimintaani huomattavasti erityisesti ammatillisesti. Syynä on se, että teen aivan tavattomasti virheitä yksityiskohdissa ja joudun palaamaan uudelleen ja uudelleen niitä korjaamaan. Lisäksi en kykene keskittymään pitkäveteisiin asioihin kovin pitkiä aikoja kerrallaan. Toisaalta jokin mielenkiintoinen asia saattaa imaista sisäänsä niin, etten lainkaan pane merkille ajankulua ja esimerkiksi unohdan syödä.

Nyt näyttäisi olevan jonkin verran evidenssiä siitä, että kohdallani on kyse dopaminergisen järjestelmän piirteestä, joka tekee tietoisesta huomion kohdentamisesta vaikeaa. Olen erittäin hyvä havaitsemaan "spontaanisti" asioita joita en tietoisesti etsi, ja tunnistamaan loogisia yhteyksiä asioiden välillä, mutta tämän kyvyn tietoinen hallinta on puutteellinen. Kyse ei ole mistään savant-tasoisesta kyvystä, vaan ainoastaan hieman keskivertoa paremmasta havainnointikyvystä, jonka kyljessä on siis puutteellinen kyky tietoisesti ohjata havainnointia ja huomiota. Erilaiset meditaatiotekniikat ovat tuoneet jonkin verran helpotusta, mutta lopulta jouduin turvautumaan moderniin lääketieteeseen.

Olen ihmetellyt, miten ihmiset kykenevät moniin niistä asioista joita he arjessa tuntuvat jatkuvasti tekevän, monet niistä ovat olleet minulle aivan käsittämättömiä. Kuten vaikka se, että kaikkia tapaamisia ja menoja ei tarvitse muistaa itse, ne voi kirjoittaa kalenteriin. (Minun on ollut helpompi muistaa viikon aikataulu kuin muistaa katsoa kalenteria). Tai että ihmisen ei tarvitse ottaa torkkuja 20-40 minuutin välein kyetäkseen keskittymään. Tämä kaikki on minulle uutta. Nyt osaan jotenkin ymmärtää, miltä normaaleista ihmisistä tuntuu. 

Kofeiinista ja ambientista.

Pysähdyin eilen tarkastelemaan kofeiininsaantiani kriittisesti. Syyslukukaudella aamuherääminen vaikeutui koko ajan kaamoksen myötä. Joululomalla nukuin 9-10 tuntia yössä, mutta paluu arkeen pudotti tästä pari tuntia pois. Joululomalla join kahvia osaksi tavan vuoksi ja ihan huvikseen. Kofeiini virkistää, mutta tekee myös hermostuneeksi ja aiheuttaa voimakkaan riippuvuuden, ja huomasin määrän nousseen 3-4 isoon kuppiin päivässä. Monelle tämä on vähäinen määrä, mutta minulle se on hyvin suuri.

Näinollen vähensin eilen määrän tietoisesti kahteen, ja aloin jo kärsiä heti hieman vieroitusoireesta. Illalla koin tuttua päänsärkyä jo hieman. Tänään yritän pärjätä yhdellä kupillisella, ja koetan jos viikonloppuna voisin pärjätä puolikkaalla. Täysin en halua lopettaa kerralla, koska päänsärky on niin valtava ja menen täysin toimintakyvyttömäksi muutamaksi päiväksi. Yleensä neljäntenä päivänä alkaa helpottaa.

Tein eilen spotify-listan muutamasta Biospheren parhaasta albumista. Kofeiinivajauksen tuottamaan hämärään olotilaan sopii hyvin esimerkiksi jo klassikoksi muodostunut Third Planet. Olkaa hyvä:

Edit: Kymmenen jälkeen en enää jaksanut, oli pakko juoda pieni määrä kahvia lisää.

Uusi vuosi.

Palasin tänään töihin. Luennot alkavat heti tänään, ja aiheena on tällä kertaa laskennallisuuden teoria. Kytkökset logiikkaan, kompleksisuuteen jne, ovat ilmeiset. Aihetta käsittelevä blogi on jo niin hyvä, etten aio näitä teemoja tässä sen suuremmin käsitellä. Tämä kurssi on logiikan tapaan omassa tutkimusaiheessani jotain samantapaista kuin jonkun teoreettisen fysiikan peruskurssin opettaminen on kokeelliselle fyysikolle: perusasiat on pakko minunkin osata, koska tarvitsen niitä omassa työssäni, mutta varsinaisilta tutkimusmetodeiltaan alat ovat jossain määrin erilaiset.

Kirjoitin yli viisi vuotta sitten blogia johon minun oli tarkoitus kirjoittaa jatkossa kaikki yhteiskuntafilosofiaa ja politiikkaa sivuavat kirjoitukseni. En kuitenkaan jaksanut jaotella asioita niin selkeästi.

Kirjoittelemiseni on muutenkin tullut jotenkin umpikujaan, koska minulla ei ole oikein mitään sanottavaa, jota en olisi jo sanonut. Pelkään että olemme siirtyneet jonkinlaiseen melko pimeään aikakauteen. Tasavallan Presidentti osoittautui uskonnolliseksi fanaatikoksi uudenvuodenpuheessaan, kreationismi yleistyy hyvää vauhtia, ydinvoimaa vastustetaan entiseen tapaan, feminismi on nykyisin hyväksytty valtionideologia, byrokratia lisääntyy, valtion menot kasvavat, väestö ikääntyy, julkiset palvelut eivät toimi, ja polvenikin reistailee. Positiivisella puolella, olen kehittänyt hieman anaerobista kuntoani (maksimikestävyyttä), koska en voi polven takia juosta pitkiä matkoja, niin juoksen kovaa. Kattoremontti alkoi tänään ja lounaaksi on hampurilaista.

Pitkä Juoksu Part 2, vol II

Pidin viikon tauon viime viikonlopun pyöräretken jälkeen, lukuunottamatta paria tkd-harjoitusta viikolla. Vältin tietoisesti juoksua ja mitä tahansa, mikä voi käydä polville tai jalan jänteille. Sunnuntaina lähdin heittämään kympin lenkkiä.

Olen huomannut ilmiön, jolle en tiedä mitään omaa ilmaisua, mutta nimitän sitä nopeuden näläksi. Tarkoitan tällä sitä, että tarkoituksena on lähteä rauhalliselle peruslenkille, mutta jalat nyt vaan vetävät kovempaa, ja hitaampi juokseminen tuntuu väärältä kropassa. Sunnuntaiaamun lenkin tarkoitus oli ikäänkuin vain herätellä jalat ja muu kroppa siihen, että kohta alan harjoitella enemmän. Ensimmäisen puolen kilometrin kohdalla kävi selväksi, että nopeuden nälkä oli sen verran kova, että yli viiden minuutin kilometrit tuntuisivat aivan liian hitailta. Syynä saattoi myös olla ilman kylmyys, eli tuntui siltä että lämmöt piti saada päälle nopeasti.

Juoksu sujuikin ihan hyvin noin puoliväliin saakka, mutta sitten oikean polven ulkosyrjä ilmoitti olemassaolostaan. Kipu ei tule polven nivelestä, vaan jänteestä, joka kulkee polven sivulla. Ilmiö oli sama kuin reilu viikko takaperin, eli muutaman kilometrin jälkeen jalka alkaa kipuilla. Kipu myös loppuu lähes välittömästi kun vaihtaa kävelyyn. Särkyä rasituksen ulkopuolella ei ole lainkaan, eikä käytännössä mitään muutakaan tuntemusta, vaan ainoastaan juoksu itsessään tekee kipeää. Kipuilun profiili on siis lähes täysin päinvastainen kuin vasemman jalan plantaarifaskiitilla, joka taas kipeytyy levosta. Nilkka ja jalkapohja kipeytyvät jo siitä, että katson tunnin verran televisiota, minkä jälkeen nouseminen tuottaa tuskaa.

Vauhti kympillä putosi noin 10 kilometriin tunnissa kivun alettua. Tämä ei poistanut kipua, vaikka hieman helpotti. Sports trackeristä huomaa, että ensimmäiset viisi kilometriä menivät keskinopeudella noin 12 kilometriä tunnissa, jälkimmäiset viisi 10.8. Viimeisillä kilometrillä myös oikea lonkka alkoi kipeytyä. Epäilen jännittäneeni reittä ja lonkan ojentajaa jotenkin reaktiona polven kipuiluun, koska myöhemmin lonkassa ei tuntunut mitään. Loppupäivän aikana esimerkiksi rappusten laskeutuminen teki kipeää, ja yhdessä kohtaa käydessäni kaupassa otin pari juoksuaskelta, mikä tuntui välittömästi.

Lenkin nopeuden putoaminen puolivälissä näkyi myös sykkeen putoamisena. Alkupuolen syke vaihteli pääosin välillä 167-180, kun taas loppupuolella se oli 158-176.  Useimmiten jos vauhti putoaa väsymyksen tai liian kovaa juostun alkumatkan vuoksi, syke ei putoa loppumatkalla vaikka juoksisin hieman hitaammin, vaan kovaa juostessa sykeprofiili on tasainen tai jopa hieman nouseva.

Tampereen puolimaratonin, sitä edeltäneen harjoittelun himmailun ja sen jälkeisen toipumisen vuoksi syyskuun kilometrit jäävät alle seitsemänkymmenen. Ensi kuun aikana olisi tarkoitus taas nostaa määrä yli kolmenkymmenen viikossa, mutta jos polvi on tällainen, kilometrit on syytä pitää vähäisinä. Edellisten kokemusten perusteella noin neljän kilometrin lenkkien ei pitäisi polvea ärsyttää. Internethakujen perusteella ITBS vaikuttaisi todenäköiseltä diagnoosilta. Useimpien lähteiden mukaan tietyt spesifiset jalkoja vahvistavat harjoitukset yhdistettynä juoksumäärien pudottamiseen hetkeksi ovat paras hoitomuoto.

Erään asian olen huomannut tässä harrastuksen edetessä. Ennen ajattelin yleensä, että 10 kilometrin lenkki 53 minuutissa olisi ollut pitkä JA nopea. Vielä vuosi sitten olisin ollut kummissani, ja olisin pitänyt tällaista juoksua jonkinlaisena tavoitteena. Nyt kroppa tuntuu huutavan vain lisää kilometrejä ja lisää nopeutta - polvea lukuunottamatta, tietenkin. Ahdistun ajatuksesta että joudun vähentämään juoksua, tai siis, etten voi lisätä sitä nyt.

Sivumennen sanoen, viikonloppuna vietettiin Tampereen päivää, ja perinteiden mukaan monet harrastusseurat jne pitivät avoimia ovia. Kävimme lasten kanssa Tampereen Jousiampujien salilla Osmonkallion väestönsuojassa, mutta nuoremmalla pojalla on vielä hieman liian lyhyet kädet. Vanhempi sai hyviä osumia tauluun. Kävimme myös vähän modernimpia projektiiliaseita kokeilemassa Pohjois-Hämeen ampujien tiloissa. Vanhempi poika yllätti kaikki ilmapistoolilla, ampumalla neljä laukausta, kaikki mustalle. PHA:lla alkaisi ampumakurssi keskiviikkona, mutta valitettavasti nykyiset harrastukset menevät näiden kanssa päällekäin. Hieman intouduin kuitenkin, ja ajattelin kaivaa vanhan ilmakiväärini ja CO2-pistoolini naftaliinista. Ehkä hankin jonkun edullisen ilmapistoolin harjoittelua varten.

Ampumaharrastus on mielestäni erittäin terve ja hyvä harrastus, sillä se opettaa varovaisuutta ja kärsivällisyyttä. Nuorempi poika saikin opetuksen tästä eilen. Isoveljen menestys sai hänet kiukustumaan ja yrittämään kovasti itsekin osua tauluun. Into ja kiukku kuitenkin kostautuivat, eikä poika kuunnellut ohjeita. Mitään vakavaa ei sattunut, mutta poika painoi ohjeiden vastaisesti nenänsä aivan liian lähelle ilmapistoolin perää "tähdätäkseen paremmin". Vaikka ilma-aseen rekyyli on mitätön, jousen laukaisu saa aseen tärähtämään, ja poika sai kirjaimellisesti nenilleen pistoolin tähtäimestä. Tänään oli nenävarressa mustelma, jota hän aikoi sanojensa mukaan esitellä ylpeänä eskarissa...