Amores Ferros, Osa III

Olen nyt pystynyt jatkamaan raudan liikuttelua lähes normaalisti useamman viikon. Olen kuitenkin pitänyt maltin kaikessa tekemisessä, enkä ole lähtenyt rasittamaan itseäni liiaksi. Kyykky oli esimerkiksi maanantaina hyvin maltillinen 3x5@105kg, pystypunnerrus 5x5@52.5kg ja maastaveto 1x5@130kg. Päälle leuanvetoa 3x7 toistoa kehonpainoilla. Kaikki tuntuivat siltä, että olisin jaksanut selvästi enemmän, mutta pyrin nostamaan edelleen tehoja hyvin hyvin hitaasti.

Olen jättänyt heran pois. Kävin erikoislääkärillä, joka sanoi ettei diagnoosia eosinofiilisestä esofagiitista tehdä yhden koepalan perusteella, vaan oireiden pitää jatkua lääkehoidosta riippumatta, ja uusissa (!!) koepaloissa pitää edelleen olla eosinofiilejä riittävästi. Toivon siis että vaiva helpottaa kahden kuukauden happosalpaajahoidon aikana. Nyt ainakin olen ollut suhteellisen oireeton jo parisen viikkoa.

Rauhallisella lineaarisella progressiolla on puolensa. Se ei kenties ole tehokkain tai paras keino lisätä voimaa, mutta se on yksinkertainen.  Kevensin ohjelmaa vielä siten, että keskiviikon kyykyssä teen vain kolme kahden toiston sarjaa, joten progressio kyykyssä on 5 kiloa viikossa. Se on silti niin paljon, että raja tulee vastaan ennen vuodenvaihdetta helposti. Olen nimittäin kokolailla vakuuttunut, etten kykene kyykkäämään 3x5 toistoa 150 kilon painoilla jouluna.

Ruokaa on mennyt taas alas enemmän. Tein sunnuntaina lasagnen, johon tuli 700g naudan jauhelijaa, 1.2 litraa maitoa, 40g voita, 250g lasagnelevyjä, 300g juustoa ja 800g tomaattikastiketta. Kaikkineensa se painoi hieman yli 3 kiloa. Söimme sen yhdessä illassa lasten kanssa, joskin pojalla oli kaksi kaveria kylässä, ja kaikki tietävät miten teini-ikäiset syövät.  Paino on lähtenyt taas nousuun pitkän laskukauden jälkeen, ja on nyt jo yli 85 kiloa.

Nosteluun on tullut myös tiettyä hillittyä viisautta. Ehkä termi on huono, mutta viittaan siihen että kun raudan määrä ei ole lähelläkään maksimeja, pystyn silti suhtautumaan siihen kunnioituksella. Ehkä aiemmin suhtauduin kevyisiin rautoihin hieman ylenkatseella, ja koin että se mielenrauha ja onnistumisen tunne jonka sain, tuli vain hyvin raskaista painoista. Enää en ajattele näin. Ehkä voidaankin sanoa että vaivani ovat tuottaneet henkistä kasvua.

Ellen vammaudu tai sairastu muutoin tavalla, joka estää nostelun, luulen että liikuttelen rautaa lopun ikääni. Toivottavasti kuolemaani saakka. Naisystäväni naapuri kuoli kesällä. Tämä oli vanhempi, arviolta yli 80-vuotias mies, joka liikkui paljon. Miehen saattoi nähdä talvella hiihtämässä läheiseen puistoon tehtyä latua ympäri päivittäin, ja kesäisin pyöräilemässä tai lenkkeilemässä aamuin illoin. Eräänä päivänä hän vain kuoli ilman sen kummempaa syytä. Toki hänellä varmasti oikeasti oli jokin kuolinsyy, mutta tarkoitan tällä sitä että hänellä ei ollut ulkoisia sairauden merkkejä jotka olisivat sivullisille olleet ilmeisiä.

Pohdimme asiaa yhdessä ja itse olen sillä kannalla että sellainen kuolema olisi hyvä ja siunauksellinen. Kuolla nopeasti ilman pitkittynyttä laitoshoitovaihetta tai toimintakyvyn menetystä. Tietenkään raudan liikuttelu ei millään tapaa sellaista takaa, sillä sairaudet voivat iskeä odottamatta kehen tahansa. Mutta ajatuksena se on miellyttävä.

A man can dream though,  
A man can dream.

Toivo

 Olen nyt ollut kolme ja puoli viikkoa lomalla. En ole tehnyt mitään erityistä. Pesin matot ja lattiat, kävin viikonloppulomalla Berliinissä, pääsääntöisesti olen löhöillyt kotona ja pelannut Hearts Of Iron IV:tä.

HOI4 on huono yksinpelinä, sillä siinä AI on luokattoman huono. Saksalla pelatessa on triviaalia voittaa toinen maailmansota. Ainoa -- ja aika tylsä -- haaste olisi saavuttaa tavoite "A New World Order", eli tehdä kaikista maailman maista fasistisia vuoteen 1947 mennessä. Sitä olenkin yrittänyt lähinnä, mutta joutunut useimmiten aloittamaan alusta jonkin pienen mokan takia. Viimeisimmässä iteraatiossa sain voitettua sekä Neuvostoliiton että länsiliittoutuneet,  mukaanlukien USA (jonka ajoin sisällissotaan fasistisella propagandalla) vuoden 1941 loppuun mennessä. Loppuosa on tylsää grindausta kun täytyy yksi kerrallaan julistaa sota neutraaleille maille ja jyrätä ne. Onneksi Ruotsi pistää vielä kampoihin. Pelaan sen silti, koska minusta se on hauskaa. Se onkin lisäksi ainoa tavoitteellinen harrastus joka minulla on tässä kohtaa.

Kuntosalilla en ole tehnyt mitään järkevää. Olen kyllä käynyt siellä lähinnä hengailemassa ja tekemässä kaikkea mikä tuntuu kivalta. Jos tekee mieli tehdä hauiskääntöä, teen hauiskääntöä. Jos tekee mieli vetää rinnalle, vedän. Lisäksi olen juossut. Olen juossut enemmän kuin pitkiin aikoihin, en pakosta tai tavoitteita saavuttaakseni, vaan koska se tuntuu niin hyvältä.  Lisäksi kävin Urjalan makeistukussa ja ostin monta kiloa karkkia joita olen syönyt aina kun huvittaa. Kaljaakin olen juonut aina kun tekee mieli, mutta yllättävän vähän on tehnyt mieli. Olen itse asiassa varmaan kuluttanut vähemmän alkoholia lomalla kuin ennen lomaa, mikä on jo todella vähän, koska ennen lomailuakin alkoholinkulutukseni rajoittui ajoittaiseen pariin lasilliseen viiniä tai saunakaljaan.

Vakaumuksellisena stoalaisena koen tällaisen hedonismin jokseenkin vieraana, mutta olen jo alkanut viihtyä tässä olotilassa. Sisällötöntä tämä tietenkin on, mutta kaikki me tarvitsemme joskus lomaa itsestämme. Olen huomannut ettei suurin lomantarpeeni ollut työnteosta tai kiireestä, vaan tarvitsin lomaa ennenkaikkea suorittamisesta ja siitä superegosta joka elää oman pääni sisällä.

Viitisen vuotta sitten rustailin tutkimusrahoitushakemuksia tuskaisen tietoisena siitä, että todennäköisyys saada mitään oli käytännössä nolla. Pidin kiinni ajatuksesta että omanarvontuntoni ja identiteettini kannalta oli tärkeää että voin perustaa oman tutkimusryhmän ja saada professuurin. Olin viimeksi pitänyt lomaa vuonna 2013 kun palasin Singaporesta. Sitten tuli avioero ja totesin etten halua enkä voi pitää kiinni siitä ajatuksesta mitä "halusin" olla.  En kuitenkaan osannut luopua siitä ajatuksesta että minun pitää ponnistella jatkuvasti jotta olisin "parempi". Ja niin haalin itselleni muita tapoja lunastaa omanarvontuntoa, suorittamalla milloin mitäkin.

Viisi vuotta on riittävän pitkä aika siihen, että voi huomata että keho jo alkaa hieman osoittaa vanhenemisen merkkejä. Levon tarve on kasvanut. Suorituskykykin on itse asiassa vieläkin kasvanut, mutta sitä täytyy käyttää säästeliäämmin. Myös motivaatiota on käytettävä säästeliäästi.

Minulla on vielä aikaa. Voin vielä nähdä tissit.

RPE

Aloitin uuden ohjelman kuntosalilla viime viikolla. Olin grindannut 531-ohjelmaa neljä sykliä, ja aloin olla paitsi kyllästynyt, myös kykenemätön etenemään kyseisellä ohjelmalla. Vaihdoin Barbell Medicinen ilmaiseen The Bridge ohjelmaan.

BBM:n ohjelmafilosofia perustuu niin kutsuttuun Rating of perceived exertion, eli RPE-luokitteluun. Lyhyesti ja yliyksinkertaistaen, RPE 10 tarkoittaa maksimaalista suoritusta, ja RPE 10-n tarkoittaa suoritusta jonka päätteeksi olisi pystynyt tekemään vielä n toistoa lisää. Eli yksi toisto viiden toiston maksimilla vastaa noin tasoa RPE 6, kun taas viisi toistoa kahdeksan toiston maksimilla vastaa noin tasoa RPE 7.

Suurin osa The Bridgen harjoituksista tehdään RPE 8 tasolla. Tämän ideana on karkeasti ilmaistuna se, että harjoitus on kuormittava, muttei täysin maksimaalinen, jolloin sen aiheuttama stressi on riittävä hormeesin aikaansaamiseksi. Tässä yhteydessä hormeesilla viitataan siihen, että stressi on riittävä, jotta siihen sopeutuminen vaatii metabolisia muutoksia, mutta riittävän alhainen jotta se ei aiheuta vahinkoa.

RPE-filosofiaa voi soveltaa myös muilla elämänaloilla. Kaikessa inhimillisessä toiminnassa mukavuusalue viittaa rasitukseen tai kuormitukseen, joka on niin vähäinen ettei sen voittaminen vaadi juurikaan henkistä tai fyysistä ponnistelua. Mukavuusalueella operoitaessa elimistössä yleensä, tai esimerkiksi ajattelussa, ei esiinny sellaisia stressitekijöitä, joihin tarvitsisi sopeutua. RPE tasot 1-4 ovat tällaisia "mukavuusalueen" suoritustasoja. Tavanomaiselle, jonkin verran liikuntaa harrastavalle esimerkiksi lyhyet kävelymatkat tai vastaavat arkiliikkumisen muodot vastaavat näitä tasoja.

Älyllisessä ponnistelussa tämä viittaisi sellaiseen ongelmanratkaisuun, joka ei juurikaan vaadi Kahnemanin systeemin 2 käyttöönottoa tai vaativat sitä vain hyvin vähän.  Erottelu fyysiseen ja henkiseen ponnisteluun ei edes ole kovin relevantti tässä, sillä esimerkiksi voimaharjoittelussa on käytettävä paljonkin systeemi 2:ta kun rasitus ylittää RPE tason 4. Esimerkkejä tällaisista voivat olla hyvin yksinkertaiset pelit joita tietokoneella voi pelata juurikaan ajattelematta, yksinkertaiset kortti- ja seurapelit jotka eivät vaadi monimutkaista analyysiä. 

Nämä alimmat rasitustasot ovat luonteeltaan palauttavia, ja niillä operoiminen sopii saman tyyppisen raskaan rasituksen "vastapainoksi", eli esimerkiksi ankaran henkisen ponnistelun vastapainoksi voi sopia kevyt, lähes ponnistuksesta vapaa pelailu tai vähäistä pohdiskelua herättävän fiktion lukeminen, kun taas rankan fyysisen liikunnan vastapainoksi voi sopia kevyt kävely ulkoilmassa.  

Rasittavuuden "perustasot", eli tasot 4-6, ovat sellaisia joiden tuottamasta stressistä toipuu ilman että täytyy laittaa erikseen panostaa toipumiseen. Tällainen taso voi olla tavanomaisen kevyt hölkkälenkki tai lyhyehkö uintimatka, lyhyehkö hiihtomatka jne. Tällä tasolla voi operoida periaatteessa useita kertoja viikossa, jopa päivittäin  ja pitkiäkin aikoja kerrallaan mikäli välissä on hieman pidempiä aikoja. Tavanomaisten systeemi 2:a hyödyntävien analyysien tekeminen tyypillisesti sijoittuu tälle tasolle.  Blogikirjoituksen laatiminen jostain melko tyhjänpäiväisestä asiasta -- kuten tämä nimenomainen kirjoitus -- sijoittuu tälle tasolle.

Tämä rasitustaso on luonteeltaan ylläpitävää, ja mikäli yksilö ei lainkaan rasita itseään tällä tasolla tai sitä kovemmin, tämän suorituskyky ajan oloon alkaa taantua.  Tämä rasitustaso toimii raskaan, mutta eri tyyppisen rasituksen vastapainoksi, eli esimerkiksi stressaavan henkisen työn vastapainoksi sopii kevyt lenkkeily tai hiihto jne. Tämän rasitustason stressi ei ole luonteeltaan kumuloituvaa, ellei uni tai syöminen ole puuttellista, tai sitten elämässä ole muita äärimmäisiä kuormitustekijöitä.

Rasittavuuden "raskaat" RPE tasot 6-9 viittaavat sellaiseen fyysiseen poinnisteluun joka tuottaa jo merkittävää stressiä. Tässä kohtaa stressaavuus alkaa myös nousta jyrkästi, eli ero tason 6 ja 9 välillä on jo aika huima. Esimerkkejä fyysisestä ponnistelusta tällä tasolla voisi olla voimanosto- tai kehonrakennuspainotteinen harjoittelu tai maksimikestävyysharjoittelu. Älyllistä stressiä tässä kohtaa vastaa hankalien ja monimutkaista päättelyä ja/tai paljon lähimuistia vaativien ongelmien ratkaisu. Erittäin tarkkaa keskittymistä vaativa henkinen työ sijoittuu tälle tasolle. Esimerkiksi tutkimustyö silloin kun deadline on lähestymässä, on luonteeltaan tällaista.

Tämä raskas rasitustaso on luonteeltaan kehittävää. Kun yksilö operoi tällä tasolla, edellyttäen että hänellä on rasituksen jälkeen mahdollisuus toipua rasituksesta riittävästi, hän sopeutuu stressiin ja suoriutuu jatkossa vastaavista haasteista helpommin. Tällainen stressi kuitenkin vaatii erikseen panostamista toipumiseen ainakin jossakin määrin. Levon ja/tai ravinnon ja palauttavan kuormituksen annosteluun täytyy kiinnittää jonkin verran huomiota. Esimerkiksi lihasvoimaa kasvattava harjoittelu lisää unen ja ravinnon tarvetta. Raskas älyllinen ponnistelu vaatii palautumista ja "nollaamista", eli jotain muuta (mutta kevyempää) ajateltavaa.

Ilman tätä kehittävää rasitusta yksilö ei voi kehittyä. Tämä on truismi, joka pätee kaikkeen. Mukavuusalueella operoiminen tai rajoittuminen vain rasittavuuden perustasolle ei kehitä pidemmän päälle taitoja. Toki kehitystä tapahtuu alkuun, mutta kehitys saturoituu nopeasti. Tällainen rasitus ei myöskään tosiasiassa, ainakaan pidemmän päälle, voi toimia "vastapainona" merkittävälle määrälle muunlaista stressiä.

Rasittavuuden "maksimaaliset" tasot 9-10 ovat pikemminkin oman suorituskyvyn rajojen koettelua. Niiden tuottama stressi on luonteeltaan kuluttavaa. Tälle rasitustasolle mennään vain, kun on pakko. Enkä tarkoita pakolla sellaista perinteistä henkisen ponnistelun tasoa, jossa "pakottaudutaan" treenaamaan tai "pakottaudutaan" lenkille, vaan kyse on esimerkiksi kilpailutilanteesta tai uuden ennätyksen yrittämisestä. Älyllisessä ponnistelussa tämä voisi viitata vaikkapa yllättäen tutkimuksesta löytyvään virheeseen joka pitää korjata rajatussa aikaikkunassa, shakkiturnauksen loppuotteluun, tms. Opiskelijoilla usein -- muttei aina -- tenttitilanne saattaa olla tällä rasitustasolla henkisesti.

Maksimaalista ponnistelua tulee annostella hyvin säästeliäästi, sillä siitä toipuminen vaatii niin paljon resursseja, että stressiin ei välttämättä sopeudu lainkaan. Fyysisen ponnistelun puolella liiallinen operointi näillä tasoilla johtaa aina lopulta rasitusvammoihin ja ylikuntoon. Se, kuinka pitkälle tätä "lopulta" vastaan tulevaa pistettä voi venyttää, riippuu tietenkin yksilöstä ja fyysisen rasituksen tapauksessa tätä pistettä voi työntää kauemmas erilaisilla farmakologisilla interventioilla. Pitkittyneestä älyllisestä ponnistelusta tällä tasolla seuraa loppuun palaminen.

RPE:n avulla harjoittelussa -- ja tämä ei rajoitu fyysiseen harjoitteluun -- pyritään autoregulaatioon, eli itsesäätelyyn. Harjoittelu ja toiminta tehdään tiedostaen rasittavuuden taso, ja säännöstellen stressitekijöitä siten, että rasitusta saadaan sopiva määrä. Esimerkiksi yllä mainitsemassani The Bridge- ohjelmassa on matalan, keskitason, ja korkean stressin viikkoja. Matalan stressin viikoilla tehdään joko vähemmän sarjoja tai alemmalla RPE-tasolla. Tyypillisesti työsarjat ovat tasoilla 6-9.

Itsesäätely on sisäänrakennettu RPE-luokitukseen, sillä jos yksilö uhkaa ylirasittua, niin hän pudottaa kuormitusta kunnes RPE osuu kohdalleen. Tämä on yllättävän tehokasta ja säätelee stressiä yllättävän hyvin. Jos vertaan tätä prosenttipohjaisiin ohjelmiin joihin on sisään leivottu progressio -- kuten vaikkapa 531:een -- niin huomaan että toipuminen on paljon paremmalla tolalla. 531:ssä paino ja toistojen määrä on ennalta määrätty, ja sarjat tehdään jos vaan pystytään, vaikka sitten joutuisi turvautumaan maksimaaliseen ponnistukseen. Tämä johtaa ennen pitkää ylirasitukseen. Täytyy toki muistaa että Wendler (531-ohjelman laatija) kehottaa itsesäätelyyn. eli pienentämään painoa, ellei raskaimmassa sarjassa jää "yksi tankkiin". Tämä vastaisi siis ohjetta tehdä viimeinen sarja RPE 9 tasolla.

Opettajana työskennellessäni huomaan että olen usein intuitiivisesti pyrkinyt johonkin mikä muistuttaa tätä. Esimerkiksi jos haluamme että opiskelija oppii tietyn matemaattisen teorian, emme heitä tätä heti ns syvään päähän, vaan annamme tälle vähän kerrassaan vaativampia tehtäviä. Jos huomaan että opiskelija kamppailee vaikeimpien tehtävien kanssa ja esimerkiksi käyttää niihin kohtuuttomasti aikaa, pyrin antamaan tälle hieman (mutta vain hieman) helpompia tehtäviä jotka käsittelevät samaa ilmiötä.

Ihmiset joilla on aversio liikuntaan esimerkiksi siksi että se on heille tukalaa, kivuliasta, tai henkisesti hankalaa, voivat hyötyä RPE-ajattelusta. Tämä toki vaatii hieman kirjanpitoa. Itse pidän mielelläni kirjaa kaikenlaisesta toiminnastani ja tutkin kehitystä. Tiedän etteivät kaikki ihmiset ole tällaisia, eikä minulla ole heille tarjota mitään muuta kuin se että kirjanpidosta on apua. Treenipäiväkirjaan kannattaa merkitä oma käsitys siitä, kuinka raskas harjoite oli, asteikolla 1-10, missä 10 vastaa täysin suorituskykyjen rajoille menemistä (ja jopa hieman yli sen mitä aiemmin uskoi omaksi suorituskyvykseen) ja taso 1 vastaa istumista sohvalla. Päivittäin voi rasittaa itseään tasolla 4 jopa tunteja ilman että tarvitsee pelätä ylirasitusta. Tasolla 8 ei välttämättä kannata operoida päivittäin, pikemminkin muutaman kerran viikossa, eikä tasolle 10 tarvitse mennä välttämättä koskaan.  

Ajan oloon huomaa, että sama suorite, esimerkiksi saman pituinen lenkki tms, osoittautuu helpommaksi kuin aiemmin. Tämä tarkoittaa että kyseiseen rasitukseen on sopeuduttu. Tämän pomminvarma keino saada kunto nousemaan, mikäli ei ole paljoakaan harjoitellut. Ja vähän enemmän harjoitelleellekin myös.

Itse en vielä voi sanoa tekeekö The Bridge minua vahvemmaksi, sillä olen vasta tehnyt sitä yhden viikon. En vielä todennäköisesti osaa luotettavasti arvioida RPE:tä. Lisäksi loukkasin viime keskiviikkona selkäni. Toivuin siitä kyllä nopeasti ja pystyin jo eilen kyykkäämään lähes normaalisti, mutta aika näyttää miten tämä kehittyy.

Solitary Man.

Blogini pitkäaikaisemmat lukijat tietänevät, että vuoden 2015 aikana kävin läpi avioeron. Päätös erosta tehtiin vuoden 2015 alussa, ja melko tarkkaan kolme vuotta sitten saimme lopulta myytyä talon, josta sitten muutin nykyiseen asuntooni.

Samoihin aikoihin, siis aika tarkkaan kolme vuotta sitten, tapasin ihmisen, joka toi elämääni toivoa siitä, että ehkä hyvä parisuhde voi olla mahdollinen. En nyt väitä että olisin kokenut koko sen 17 vuotta jonka olin ex-vaimoni kanssa yhdessä jotenkin epämiellyttäväksi tai että pitäisin avioliittoani huonona. Se päättyi viimeisten vuosien kriiseihin, joista suuri osa oli minusta riippumattomia. Mutta kriisit muuttavat ihmisiä; ne tuottavat eräänlaisia traumoja. En nyt puhu mistään sellaisesta mitä esimerkiksi sotaveteraaneilla tai terrori-iskujen uhreilla on. Tunne-elämään kohdistuva stressi kuitenkin jättää jälkensä, ja ennen kaikkea siihen liittyy riski, että se vääristää myös kognitiota.

Ihmisen tunteet ovat erikoinen mekanismi. Ne vaikuttavat kognitioon mutta myös kognitio vaikuttaa niihin; Erottelu on oikeastaan keinotekoinen sillä tunteet ovat osa kognitiota. Jätän tämän erottelun kuitenkin tässä puhetavassa tähän, koska suurimmalla osalla ihmisistä on ainakin jonkinasteinen kokemus  siitä, että tosiasiat ja se, miltä tuntuu, ovat erillisiä. Ne ovat fenomenologisesti eri asia, jos näin halutaan asia ilmaista.

Pitkään jatkunut kriisi, esimerkiksi epävarmuus omista tai toisen ihmisen tunteista, ohjaa kognitiota siten, että yksilö alkaa nähdä tosiasioita tietyssä valossa. Se, missä valossa niitä alkaa nähdä, riippuu siitä, millä tavalla kivuliaisiin tunteisiin reagoi. Edelleen, tämä puhetapa yksinkertaistaa, eikä kovin hyvin tavoita ilmiötä; en ole kovin harjaantunut näiden asioiden verbalisoinnissa. Esimerkiksi, pelko siitä, että parisuhde päättyy koska toisen ihmisen tunteet ovat hiipuneet, saattaa herkistää yksilön näkemään merkkejä tästä hiipumisesta tai merkkejä siitä että toinen aikoo lopettaa parisuhteen.  Toisaalta se voi myös motivoida käyttäytymistä, joka pyrkii joko paljastamaan tämän epäilyksen tai estämään hiipumisen. Kriisin keskellä esimerkiksi saattaa alkaa "panostaa" parisuhteeseen pakonomaisesti, yrittää jatkuvasti ylittää itsensä ja olla hyvä kumppani. Tai saattaa alkaa epäluuloiseksi, alkaa kytätä kumppaniaan ja epäillä tämän motiiveja. Mitä ikinä tämä käytös onkaan, jos sitä ei tiedosta ja siihen yritä vaikuttaa muuttamalla tarkastelutapaa, kyseinen käytös vahvistuu, ja siihen ajava kognitio myös vahvistuu.

Minulle kävi tällä tavalla avioliittoni loppuvaiheessa. Yritin lopulta älyttömiä asioita, joilla saisin pysäytettyä toisen osapuolen tunteiden hiipumisen. Ne tietenkään eivät toimineet, ja tämä toimimattomuus tuotti stressiä, ahdistusta, ja muutenkin yleistä pahoinvointia. Lopulta eropäätös oli itselleni helpotus, vaikka se ei alkuun tuntunut siltä. Ensiksikin: Suru on alkuun musertava tunne, mutta varsin pian surun keskellä huomaa, että se on paljon helpompi tunne kuin esimerkiksi viha tai se paniikinomainen sekasotku joka saa pyristelemään ja yrittämään korjata ongelmia jotka eivät ole edes omassa kontrollissa.

Toisekseen, kognitiiviset vinoumat alkavat purkautua kun pystyy lopettamaan sen käytöksen johon ne motivoivat. Tämä on erikoinen ilmiö, mutta ihmisen kognitiolla on taipumus olla jossain määrin itseään korjaavaa, edellyttäen että toiminta ei vahvista negatiivisia ajatuksia. Esimerkiksi pakko-oireita oikeasti näyttäisi helpottavan yksinkertaisesti se, ettei toteuta niitä.

Vinoumien palautuminen on kuitenkin pitkä prosessi ja kestää kauan. Tuolloin pelkäsin heti alkuun, että uusi parisuhde ruokkisi vinoumiani jos sitoutuisin siihen täysillä. Kävimme keskusteluja suhteen luonteesta, ja toinen osapuoli suhteessa ymmärsi täysin miksi jouduin pitämään etäisyyttä enemmän. Koin saavani suurta lämpöä ja hellyyttä häneltä, ja pystyin jopa ottamaan sitä vastaan, mutta säännöstelin sitä itselleni varsin kitsaasti. Tämä järjestely tuntui kuitenkin sopivan toiselle osapuolelle. Tunsin alkuun siitä syyllisyyttä, mutta koska olimme molemmat aikuisia, eikä kumpikaan (tietääkseni) antanut ymmärtää mitään muuta, onnistuin lopulta vakuuttamaan itseni siitä, että tämä on juuri sitä mitä haluan. 

Toipuminen kesti kauan. Vasta yli vuoden jälkeen aloin kyetä lopulta "päästämään irti" niistä pidäkkeistä joita minulla oli. Ja suhde olikin hyvin palkitseva juuri siinä vaiheessa. Matkustimme, teimme asioita yhdessä ja aloimme jopa varovasti puhua yhteisestä tulevaisuudesta.

Jossain vaiheessa kuitenkin aloin huomata samanlaisia ilmiöitä kuin avioliittoni viimeisinä vuosina. Puheet yhteisestä tulevaisuudesta alkoivat vähentyä, ja niihin liittyvät ilmaisut muuttua ensin abstraktimmiksi, lopulta puheenaihe katosi keskusteluista kokonaan. Kun panin tämän merkille ja tunnistin siihen liittyvän tunteen, torjuin sen, uskoen että kyse on vain siitä että vanhan trauman tuottama kognitiivinen vinouma heräilee mitättömistä syistä.

Ilmiö kuitenkin voimistui, alkoi tulla muitakin merkkejä. Tietynlaiset positiivisiksi kokemani vuorovaikutustavat alkoivat vähentyä, kunnes yksi kerrallaan ne loppuivat kokonaan. Pienet asiat; hyvänyöntoivotukset, kevyt ja hellä kosketus toisen tullessa huoneeseen, jne. Lopulta otin asian puheeksi, ja keskustelussa löysimme selityksiä ilmiölle. Elämäntilanteeseen, stressiin, kausittaiseen masennukseen jne liittyviä selityksiä, jotka olivat uskottavia; oli syytä uskoa että tilanne menee ohi.

Mutta se ei mennyt ohi. Lopulta parisen kuukautta sitten totesin että asiaan täytyisi tulla muutos, sillä kehitys oli vienyt koko ajan suurempaa henkistä etäisyyttä kohden.  Alkuun sanoin että voin antaa aikaa vuoden vaihteeseen asti. Kadun että sanoin näin. Tässä vaiheessa vanhojen traumojen hälytyskellot pirisivät sisälläni käytännössä koko ajan. Vinoumat alkoivat ottaa vallan. Aloin taantua samanlaiseen paniikinomaiseen reagointiin kuin nelisen vuotta sitten.

Pari päivää sitten totesin etten pysty pitämään kiinni tuosta aikajänteestä. Ajatukseni eivät olleet enää selkeitä ja aloin reagoida tunnepitoisesti vähäpätöisiin asioihin.

Nyt on suru, taas. Mutta tämäkin menee ohi, aivan kuten se on mennyt ennenkin.

Oikea Työ

Ihmisillä on yleensä jonkinlainen intuitiivinen käsitys siitä, mikä juuri heidän mielestään on oikeaa työtä. Olen joskus käsitellyt asiaa taloustieteen keinoin tässäkin blogissa, enkä nyt ole tekemässä syvällisempää analyysiä asiasta. Mainitsen kuitenkin siitä hieman, ennen varsinaista asiaa.

Markkinatalousyhteiskunnassa työksi katsotaan usein sellainen toiminta, josta joku maksaa tai ainakin periaatteessa olisi valmis maksamaan, tai josta on jokin selkeä hyöty, joka ainakin teoriassa olisi siirrettävissä jollekin muulle kuin tekijälle itselleen esimerkiksi myymällä se. Esimerkkinä työstä voisi olla auton korjaaminen. Vaikka auton korjaaminen tehtäisiin itseä varten, siitä on silti taloudellinen hyöty (vaihtoehtoiskustannuksen muodossa).

Toisaalta esimerkiksi kuntosaliharjoittelu ei ole "työtä", vaikka siitä hyötyä onkin, sillä kyseinen hyöty ei ole sinänsä mitenkään myytävissä. Toki voimme ajatella ammattimaisen kehonrakentajan tai valokuvamallin treenaamista "työnä", mutta tällöin se on pikemminkin investointi, ja verrattavissa esimerkiksi opiskeluun.

En tässä käy erittelemään sen laajemmin, olkoon tämä riittävä taustoitus.

Olen ollut palkkatyössä yksityisellä sektorilla nyt reilu vuoden. Vaikka olen tehnyt kokoaikaista työtä palkkaa vastaan käytännössä yhtäjaksoisesti (vanhempainvapaita lukuunottamatta) nyt 19 vuotta, on käytännössä kaikki muu työni tehty erilaisille yliopistoille tai tutkimuslaitoksille, joissa palkanmaksajana on viime kädessä ollut valtio tai muu veroja keräävä instanssi. Nytkin suurin osa palkastani päätoimestani tulee tällaiselta taholta, mutta sivutoimeni on yksityisessä yrityksessä.

Työ on mielenkiintoista ja palkitsevaa. Ei sillä, etteikö yliopistossa työskentely olisi. Esimerkiksi opinnäytetöiden ohjaaminen ja opettaminen, samoin kuin aika-ajoin iso osa tutkimustyöstäkin on mielenkiintoista ja tunnetasolla palkitsevaa. Tutkimuksen ongelma julkisella puolella minulle on ollut se, että minun on ollut vaikea uskoa että se kohdistuu asioihin joilla on suurempi kokonaismerkitys. Jos olen nostanut abstraktiotason riittävän korkealle, olen voinut ajatella palvelevani ihmiskunnan korkeampia hyveitä, tieteellisen tiedon edistämistä, säilyttämistä, ja elävöittämistä. Tarkoitan elävöittämisellä sitä, että sen sijaan että jokin teoreettinen tieto säilytettäisiin kirjoissa ja kansissa puhtaana abstraktiona, sen soveltaminen ja toistaminen uudelleen hieman toisenlaisena pitää sen "elossa", eli että on ihmisiä jotka uudelleen ja uudelleen kokevat "löytäneensä" samat ilmiöt.

Tällainen tuntuu toki helposti haihattelulta, mutta inhimillinen tieto joka on vain kirjoissa ja tiedostoissa, ei ole "tietoa" vaan ainoastaan jonkinlainen indeksi tai avain tietoon; siitä tulee tietoa vasta, kun tietoinen (sic) olento kuten ihminen omaksuu sen ja asettaa kontekstiin jossa se vaikuttaa tämän olennon käyttäytymiseen ja ajatteluun. Mutta jaarittelen jälleen.

Kaikesta ylevästä ajattelusta huolimatta, tutkimus jota olen tehnyt, on vain vähäisessä määrin ollut oikeaa työtä markkinatalouden kontekstissa. En varsinaisesti pidä tätä minään suurena rikoksena, mutta kokisin olevani antisosiaalinen ja moraaliton jos en lainkaan kokisi tätä ongelmaksi. Kovin äänekäs ja vaikutusvaltainen vähemmistö akateemisista ihmisistä käyttää merkittävässä määrin paukkuja julkisuudessa sellaisen ajatuksen ylläpitoon, että koska tieto itsessään on tärkeää, on eräänlainen puhdas arvovalinta, kuinka paljon julkinen valta panostaa akateemiseen tutkimukseen, ja että tämä arvovalinta on valinta jonkinlaisen näköalattoman "taloudellisen" vääjäämättömyyspuheen ja korkeampien inhimillisten ideaalien välillä.

En pidä tätä täysin rehellisenä, vaikka itse peräänkuulutankin näitä korkeampia inhimillisiä ideaaleja. Olen opiskellut aikanaan sosiologiaa, kansantaloustiedettä ja matematiikkaa, olen nuorempana lukenut kaikki vähänkään mielenkiintoiselta kuulostavat tai vaikuttavat teoriaopukset, kohtuullisen määrän kaunokirjallisuutta ja paljon asioita jotka olen jo enemmän tai vähemmän unohtanut. Olen tehnyt keskinkertaisen akateemisen uran, jonka seurauksena olen tällä hetkellä matemaattisen logiikan ja tietojenkäsittelyn dosentti ja yliopistonlehtori; Tutkimukseni ovat perinteisesti keskittyneet siihen, miten logiikkaa voi soveltaa algoritmisesti erilaisten formaalisti määriteltävissä olevien järjestelmien ominaisuuksien spesifiointiin ja verifiointiin (eli suomeksi, sen tarkastamiseen toimiiko jokin kone tai tietokoneohjelma "oikein"). Korkeammat ideaalit joita olen koettanut näistä tutkimuksista jalostaa, ovat epistemologisia: Miten voimme ylipäätään tietää, että olemme tutkimassa oikeaa asiaa, miten voimme tietää että ominaisuus jonka toteamme olevan voimassa, takaa sen toiminnan jota intuitiivisesti toivomme? Miten voimme saada tämän tiedon ulos ja mikä on se "tieto" johon vertaamme?

Nämä asiat ovat inhimillisesti tietämisen arvoisia, mutta ne ovat arvokkaita minulle kokemuksena. Ne eivät ole siirrettävissä kuin hyvin hyvin rajallisesti muille. Olen tätä blogia kirjoittaessani usein ajatellut että kirjoittamani teksti kommunikoi tätä korkeampaa ideaalia ja tietoa muille tai edes dokumentoi sen johonkin muotoon, mutta epäilen että suurin osa lukijoistani ei koskaan lue näitä tekstejä, eikä tällä tiedolla todellisuudessa ole mitään muuta arvoa kuin se arvo joka minulla on henkilökohtaisena kokemuksena. Ja tämä kalvaa minua. Epäilen sen kalvavan monia suulla suuremmalla puhuvia julkkis- ja huippututkijoita, joiden kaunopuheiset akateemisen ajattelun puolustuspuheet "arvovalinnoista" ja pinnallinen kritiikki "taloudellisten arvojen hirmuvaltaa" vastaan herättävät ihastusta. Korkeampien inhimillisten ideaalien puolustajat jakavat näitä puheenvuoroja sosiaalisessa mediassa ja näin viestittävät viiteryhmälleen jakavansa nämä arvot.

En puhu näitä arvoja vastaan. En edes erityisemmin haasta sitä kritiikkiä. Karsastan yksisilmäistä hyötyajattelua ja ajatusta siitä, että akateemisen tutkimuksen tulisi tähdätä taloudelliseen hyötyyn. En esitä että rahoitusta pitäisi suunnata teollisuusyhteistyöhön tai että pitäisi tiukentaa kriteerejä tai esittää lisää vaatimuksia. Mutta puhun sitä vastaan, että näitä puheenvuoroja toistetaan papukaijan lailla pysähtymättä miettimään, mikä inhimillinen kustannus näiden korkeampien ideaalien tavoittelulla on, ja mikä on meidän vastuumme muista ihmisistä ja yhteiskunnasta.

Työni yksityisellä sektorilla tähtää taloudelliseen hyötyyn. Markkinatalous toimii siten, että kun teen jotain jolla on arvoa muille, nämä muut maksavat siitä. Yritys jolle teen työtä, laittaa toteuttamani algoritmin tuotteeseensa. Tuotteen käyttäjät saavat tästä hyötyä itselleen ja ovat siksi valmiita maksamaan yritykselle enemmän. Ketjun päässä jonkun elämä hieman helpottuu. Joku pääsee kotiin viitisen minuuttia aikaisemmin ja on valmis maksamaan tästä muutaman euron viikossa. Tämä tapahtuu tuhansille ihmisille, ja osa tuosta rahasta virtaa yritykselle, joka sitten maksaa minulle palkkaa.

Olemme sokeita arvoille jotka eivät kosketa omaa elämäämme. Korkeita ideaaleja ja meille tärkeitä asioita tavoitellessamme usein jätämme huomiotta kaikki ne, jotka mahdollistavat meille tämän tavoittelun. Saatamme kirjoittaa nasevan kolumnin karvaisista miehistä jotka pitävät infran toiminnassa, muttemme pysähdy miettimään sitä, missä määrin omassa elämässämme vedämme niitä köysiä jotka liikuttavat koko tätä koneistoa. Emmekä me edes teoriassa pysty siihen; Tämän tiedän niistä perustuloksista, joiden parissa olen painiskellut tutkimusta tehdessäni, juuri näitä korkeampia ideaaleja tavoitellessani.

Maailma on monimutkainen paikka. En paheksu hedonisteja. Se ei ole minun tehtäväni. Mutta kummeksun sitä, miten joku voisi edes teoriassa kokea elämänsä merkitykselliseksi ja itsensä arvokkaaksi pelkästään näiden korkeiden ideaalien tavoittelussa, ilman että osallistuu. Enkä sano edes että ihmisen tarvitsee työskennellä yksityiselle sektorille, tai edes yliopistomaailman ulkopuolella tehdäkseen niin. Osallistua voi monella tavalla.

Olen tällä viikolla arvostellut kaksi opinnäytetyötä, antanut 6 tuntia opetusta luokkahuoneessa, ja nyt etsin koodista virheitä (käännös näyttää olevan valmis ja testiajo ohi, joten joudun lopettamaan). Huomenna opetan taas pari tuntia, laadin koko joukon harjoitustehtäviä ensi viikoksi ja kirjoitan vastineen alkusyksyn opiskelijapalautteeseen. En tiedä onko mikään tästä hyödyksi kenellekään muulle. Toivon niin.

'Roid Rage

Olen jonkin verran kirjoitellut siitä miten kuntosalilla "neuvojat" ja "miesselittäjät" tai muut pilaavat joskus fiiliksen. Olen pidättäytynyt näille huomauttamisesta koska on aina mahdollista että sivustakatsoja ymmärtää väärin.

Viikonloppuna jouduin sellaiseen tilanteeseen nimittäin itse. Eräs tuttavani oli kanssani treenaamassa kun hänen naisystävänsä tuli myös mukaan. Ei siinä mitään, nostelu sopii naisille siinä missä miehillekin. Kävimme läpi muutamia perusasioita; kyseinen naishenkilö ei ollut nostellut pahemmin, joten kävimme läpi kyykyn, pystypunnerruksen ja maastavedon. Näiden mekaniikka on minulle selvä, eikä niiden kanssa teknisesti ole mitään vaikeuksia, eivätkä ne ole loukkaantumisriskejä.

Tuttavani ja hänen naisystävänsä olivat kuitenkin kiinnostuneita myös penkkipunnerruksesta. Kavahdan penkkipunnerruksen "opettamista" kenellekään, koska a) olen loukannut itse olkapääni siinä ja b) se on yleisestiottaen ainoa nosto joka on oikeasti vaarallinen ja c) koska siitä on niin monta mielipidettä että jokainen yksittäinen tekniikka on melkein aina jonkun mielestä väärä.Vastentahtoisesti kuitenkin suostuin, mutta sanoin, että tämä on teknisesti haastavin (tietyssä mielessä), ja että voin vain perusmekaniikasta antaa jotain huomioita siten kuin olen itse sen oppinut, ja kaikki vastaavat kiisteet.

Kyseinen naishenkilö oli siinä määrin lyhyt, että jalat eivät kunnolla ylettyneet penkiltä maahan. Perustekniikan osalta oma referenssini on Rippetoen muutamat videot. Erityisesti jalkojen osalta, esitin että jalat pitäisi saada suorana maata vasten, polven pitäisi olla suorassa kulmassa. Tiedän kyllä hyvin, että kilpanostajat pyrkivät saamaan päkiän suunnilleen lantion alle. Tämä on kuitenkin karvalakkikansalaiselle huono idea, koska selän kaaren tehtävä on saada mekaniikka edulliseksi olkapään kannalta, ja päkiöillä kannattelu työntää herkästi lantion irti penkistä. Kokenut nostaja pystyy kompensoimaan tämän ja pitämään peffansa penkissä. Voihan sen toki suoraan harrastelijallekin näin opettaa, mutta luotan Rippetoen neuvoihin tässä kohtaa koska hänellä on kokemusta tavallisten ihmisten treenaamisesta.

Ehdimme suunnilleen siihen kohtaan että mietimme mihin kohtaan penkkiä asetutaan, mistä kohtaa otetaan kiinni jne, kun paikalle vaappui, sanotaan nyt isohko kaveri. Ei  kovin pitkä, mutta varsin näyttävästi massaa itselleen hankkinut. Mies oli varmasti nostellut paljon ja tiesi penkkipunnerruksesta paljonkin -- tätä en epäile. Avausrepliikki jätti kuitenkin toivomisenvaraa, sillä mies totesi että "Jos meinaat opettaa niin miksi opetat päin vittua?" Sanoin aivan ystävällisesti, että otan mielelläni tässä neuvoja vastaan, mutta haluaisin kuulla tarkemmin, mikä hänen mielestään menee pieleen. Pääasiassa vika ilmeisesti oli jalan asennnossa -- kuulemma pitää olla päkiä lantion alla -- ja tämän jälkeen tuli suoranaista huutoa siitä, miten opettamani tekniikka (jota en siis vielä edes ehtinyt käymään lainkaan läpi) tuhoaa olkapäät. Kun mies kysyi onko olkapäätäni leikattu, niin totesin rauhallisesti että ei vielä, mutta loukkasin sen kyllä ja olen joutunut kiinnittämään tekniikkaan paljonkin huomiota.

En ihan tarkkaan ymmärrä mistä mies sai käsityksen jonka mukaan olisin opettanut väärää kyynärpäiden asentoa -- en ollut puhunut asiasta vielä mitään. Oletettavasti hän ymmärsi kuulemansa väärin tai kuuli väärin sen mitä sanoin ennen tätä insidenttiä. Neuvoin nimittäin asettumaan tangon alle siten että katse menee juuri tangon ohi; tämän hän oli tulkinnut ilmeisesti että tämä pätee myös nostettaessa, kohta jota en kerinnyt edes vielä käymään läpi.

Saimme treenattua hieman, mutta myönnän että vaikka ulkoisesti pysyin täysin rauhallisena ja vastasin asiallisesti, tämä episodi hieman häiritsi keskittymistäni. Treenin jälkeen menin juttelemaan miehelle vielä. Totesin, että en kanna kaunaa siitä että annetaan neuvoja, arvostan rakentavassa hengessä annettuja neuvoja sillä en missään nimessä tiedä kaikkea. Tässä kohtaa eräs toinen salilla treenaamassa ollut mies sitten tuli paikalle ja hieman kovasanaisemmin kritisoi tätä "asiantuntijaa" tämän ilmaisutyylistä. Viime kädessä tilanne ratkesi varsin asiallisesti, ja epäilen että lopputulemana tällä kaverilla jäi vähän nolo fiilis. Mikä ei olisi ollut tarpeen, jos hän olisi lähestynyt asiaa hieman toisin. Epäilen että hänen motiivinsa oli vilpitön ja tunnetila tarkalleen samanlainen kuin silloin kun minä koen että joku opettaa tekniikkavirheitä muille. Tässä kohtaa väittäisin että kyse oli tältä osin peräti väärinymmärryksestä -- mahdollisesti molemmin puolin.

Tämä oli esimerkki siitä, miten stoalaisuus on käytännöllinen elämänfilosofia ja tuottaa hyötyjä arjen haasteissa.