Vaaksa vaaraa, virsta väärää: narratiivi vinoumista, epävarmuudesta ja narratiiveistä

Useampia vuosia sitten luin, kuten toivon lukijoidenikin lukeneen, Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow, joka on ehkä eniten aikuisiällä ajatteluuni vaikuttanut yksittäinen kirja. Moderneissa ajattelijoissa on paljon helmiä, mutta nostaisin Kahnemanin rinnalle myös Tyler Cowenin. Tässä ei ole nyt tarkoituksena laatia listaa omaan ajatteluuni vaikuttaneista ajattelijoista, vaan ainoastaan luoda assosiaatio. En yleensä viittaa TED-talkeihin, koska ne ovat mielestäni älylliselle keskustelulle suunnilleen samaa kuin juustonkaltainen valmiste on italialaiselle fine-diningille. Mutta Cowenin puheenvuoro oli rautainen, ja ankkuroikaamme (sic) ajattelumme hetkeksi siihen, mitä voisi nimittää vaikkapa narratiivikriittisyydeksi.

Kahneman, ja niin monet muutkin, ovat puhuneet kognitiivisista vinoumista, ja jokin aika sitten jokaisen itseään jonkinlaisena älykkönä pitävän odotettiin ripottelevan tuhkaa päälleen joka toisessa puheenvuorossaan ja julistavan kuinka he tunnistavat omat vinoumansa. Olen itse hieman väsynyt siihen narratiiviin, sillä vinouman koko idea on, ettei sitä tiedosta. Tietoisuus vinouman luonteesta ei poista sitä. Voimme toki omaksua erilaisia algoritmeja joiden voidaan ajatella ohittavan vinouman, mutta aina kun rakennamme narratiivin maailmankuvastamme, kudomme siihen omia vinoumiamme. Eikä siinä kaikki, me teemme sen ymmärtämättä että teemme niin.

Kun kirjoitin aiemmin logiikasta, ja siitä, miten se on keino naulata ilmaisut kiinni siten, että kaikki merkityksestä venkoilu jää pois. Voisimme -- epärehellisesti -- päätellä tästä, että pääsemme logiikan avulla eroon vinoumista ja narratiiveista. Tämä olisi kuitenkin epärehellistä, sillä perustelu tälle on lopulta itsessään vain narratiivi. Vakuuttava sellainen, mutta kertomus silti.

Näyttääkin helposti siltä, että olemme jumissa eräänlaisessa silmukassa; että maailmankuvamme on väkisinkin kehämäisyyteen tuomittu, kun joudumme punomaan tarinaa toisensa perään, ja ne viittaavat kukin vain toisiinsa. Tämä intertekstuaalisuus on kuitenkin eräänlainen ajattelun syöpä, se on filosofinen vastine sille, että jää tuijottamaan kahden toisiaan vasten laitetun peilin välissä "äärettömyyteen" pohtien mitä tuosta tunnelista mahtaisi löytyä.  En sivuuta sitä silti täysin; esitän hypoteesin, että ns narratiiviset vinoumat syntyvät intertekstuaalisuudesta. Tarkoitan tällä sitä, että taipumuksemme muodostaa jokin tietynlainen tarina jonkin uskomuksen tai käsityksen ympärille, on kytköksissä siihen, millaiset tarinat ovat menneisyydessä vaikuttaneet meihin ihmisinä.

Emme pääse narratiivisuudesta tai intertekstuaalisuudesta koskaan eroon, mutta kuten Cowen ehdottaa, voimme pyrkiä juurimaan kaikkein ilmeisimmät narratiiviset vinoumat. Cowen itse mainitsi vaarallisimpina ns hyvä vastaan paha- tarinat. En ole tästä eri mieltä, mutta hyvä vastaan paha- vinouma on ilmeinen kaikille, joiden mielipiteillä on merkitystä, joten en keskity siihen. [Näittekö mitä tein juuri?] Sen sijaan keskityn mielenkiintoisempaan narratiiviin epävarmuudesta.

Taannoin osallistuin, vastoin parempaa tietoani, "keskusteluun" sähköallergiasta. Esitin, että me tiedämme melko suurella varmuudella, että sähköallergikkoina itseään pitävillä on todellisia oireita. Tiedämme myös melko suurella varmuudella, että heillä on poikkeavia fysiologisia löydöksiä; On siis selvää, että heissä on jotain somaattisesti vialla -- suurella varmuudella. Mutta, sanoin, samalla varmuudella tiedämme myös, että heidän oireidensa syy ei ole sähkö, kännykkäsäteily, langattomat verkot, tai mikään muukaan sellainen syy joka yleensä on esitetty.

Nyt, varmuuden luonne on tässä se olennainen asia. Minulle oli selvää, että tässä narratiivissa evidenssin painoarvo on symmetrinen. Jos meillä on verikokeiden ja kudosnäytteiden tuloksia oireilevilta ja terveiltä, ja näissä on eroa vaikkapa  p-arvolla 0.02, niin on todennäköistä että oireilevat ja terveet poikkeavat toisistaan fysiologisesti. On siis mielekästä lähteä oletuksesta että jotain on vialla.  Ja jos tarkastelemme keskiarvojen eroa, niin erot voidaan karakterisoida tiettyinä prosentteina jne.

Aivan yhtä lailla oli selvää, että meta-analyysien perusteella sähkö- ja kännykkäaltistus ei aiheuttanut oireita yhtään sen todennäköisemmin kuin se että altistusta ei ollut. Poikkeavia löydöksiä tai subjektiivisia tuntemuksia ei tullut yhtään sen enempää kuin olisi ollut odotettavissa jos oireilijat olisivat vastanneet satunnaisesti. Näiden evidenssiluokkien painoarvo oli suunnilleen sama.

On toki mahdollista, että kumpikin näistä löydöksistä oli virheellinen. Meillä ei ole todennäköisesti tiedossa kaikkia asiaan vaikuttavia tekijöitä, joten on aivan mahdollista että oireita omaavat eivät todellisuudessa poikkea yleisestä populaatiosta millään merkittävällä tavalla. On myös mahdollista, että koejärjestelyssä oireiden syntyyn vaikutti jokin sellainen tekijä, joka suodatti altistuskokeisiin osallistujien oireet niin että ne näyttivät satunnaisilta.

Mutta se mikä tässä on erikoista on, että siinä missä itse näen molemmat epävarmuustekijät samanarvoisina -- ja siten en näe mitään syytä arvioida toista tiukemmin kuin toista -- ihmiset tuppaavat tulkitsemaan epävarmuuden yhdessä asiassa syyksi uskoa päinvastaista, kun taas toisessa he ottavat samansuuruisen epävamuuden -- joka siis oli pieni -- todisteena siitä että se kyllä on todellinen ilmiö.

Tässä on kognitiivisesti taustalla toki vahvistusvinouma (engl. confirmation bias), mutta tuo vinouma on helppo tuoda tässä esimerkissä esille. Silti ihmisen mieli "suojelee" tältä vinoumalta. Esitänkin tässä hypoteesin, että taustalla on narratiivi, joka toimii eräänlaisena vinouman viikunanlehtenä. Yksilö on kertonut itselleen tarinan, joka on uskottava, ja jossa on kausaalinen ja ymmärrettävä rakenne. Epävarmuustekijät jotka siihen mahdollisesti liittyvät, ovat pieniä yksityiskohtia jotka voivat olla hieman toisin kuin nyt asian ymmärrämme, mutta tarinan rakenne on tosi.

Tunnistan tämän narratiivin rakenteen ja "suojaavan vaikutuksen" kahdesta itselleni tutusta kertomuksesta. Ensimmäinen on tarina, jonka mukaan maapallo on (likipitäen) pallon muotoinen kappale, jota gravitaatio pitää kasassa. Toinen on tarina siitä, että nykyiset eliöt polveutuvat yhteisestä kantamuodosta ja ovat muovautuneet luonnonvalinnan myötä sellaisiksi kuin ne ovat.

Tarkoittaako tämä, että minun tulisi nyt epäillä sitä, onko maapallo pyöreä, tai sitä että luonnonvalinta selittää nykyisten eliöiden kehityksen? Kyllä se tarkoittaa. Epäilen näitä, ja monia muita melko triviaalisti tosina pitämiäni uskomuksia tavan takaa. En yksinkertaisesti voi olla epäilemättä näitä. Jokainen näkee silmillään, että maanpinta on likipitäen litteä. Jokainen näkee että ihmiset ovat ihmisiä ja apinat apinoita, eivätkä apinat saa ihmisennäköisiä jälkeläisiä.


Tarkoittaako se, että nämä uskomukset ovat virheellisiä? Ei. Ne voivat olla virheellisiä. En voi tietää varmaksi ovatko ne virheellisiä vai eivät, mutta evidenssi viittaa siihen suuntaan että ne eivät ole virheellisiä. Auringon kulku eri leveysasteilla, varjojen pituus, coriolis-vaikutus, Foucault'n heilurin toiminta jne, kaikki ovat evidenssiä sen puolesta, että maapallo todella on pyöreä ja pyörii. Parallaksit, planeettojen liikkeet, jne, kaikki ovat konsistentteja tämän tarinan kanssa. Eliölajien geneettinen koodi, morfologisen ja geneettisen aineiston yhteensopivuus, fossiiliaineiston konsistenssi, jne. Nämä kaikki sopivat narratiiviin siitä että luonnonvalinta selittää eliöiden monimuotoisuuden.

Tässä pääsemme siihen, että pelkkä positiivinen narratiivi on se, joka vaarantaa ajattelun. Jos me keskitymme siihen, miten uskomme asian olevan ja kerromme uudelleen ja uudelleen tarinan siitä, miten uskomuksemme toimii, emme kykene uudistamaan sitä. Monien tieteestä innostuneiden maallikoiden ja erityisesti ns skeptikoiden parissa on tavanomaista antautua kritisoimaan ja purkamaan uskomuksia jotka ovat narratiiviltaan ristiriidassa ns "tieteellisen" käsityksen kanssa; Etsimällä niistä ongelmia jotka liittyvät vaikkapa termodynamiikan ensimmäiseen pääsääntöön (esim, ikiliikkuja) tms, voidaan helposti toki osoittaa jokin uskomus aivan järjettömäksi. Mutta tällöin nojataan sellaisiin asioihin jotka ovat lopulta vain "tieteellisen tiedon" sivutuotteita.

Jokaisen tarinan, jonka kerromme itsellemme, pitäisi sisältää myös "entä jos"- osio. Entä jos tämä tai tuo on väärin? Miten toteamme sen? Ehkä suurin vääryys ihmiskunnan historiassa on, ettei Umberto Eco koskaan saanut Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Umberto Eco kuuluu ehdottomasti oman ajatteluni suurimpiin vaikuttajiin, ja pidän häntä yhtenä ihmiskunnan historian suurimmista ajattelijoista. Hänen romaaneistaan käytännössä jokainen on syvällinen tutkielma näistä asioista joista tässäkin kirjoitan.

Ehkä lähimmäs tätä aspektia tulee Baudolino, joka on tarina on värikäs ja täynnä vaiheita. En käy yksityiskohtiin, mutta kirjassa nimihenkilö Baudolino kertoo Bysanttilaisessa vankityrmässä viruessaan nuorelle miehelle elämäntarinansa joka on sekoitus myyttisten hahmojen kohtaamisia, murhamyysteeriä, huumehouruista sekoilua ja historiankirjoitusta. Lopussa nuori mies käy läpi tarinaa oppineen mestarin kanssa ja he pyrkivät erottelemaan mikä Baudolinon tarinassa on lopulta totta ja mikä fantasiaa. Epäilyn, empirismin, päättelyn ja narratiivisuuden teema on mukana hieman samaan tapaan kuin Econ ehkä tunnetuimmassa kirjassa, 200 vuotta myöhäisempään aikaan sijoittuvassa Ruusun nimessä.

Helppo vastaus olisi antaa jokin Feynmanilainen rikkiviisaus siitä, miten itseään on helpoin huijata. En aliarvioi lukijaa tai ketään muutakaan väittämällä että minulla olisi vastaus tai että vastaus olisi helppo. Jos se olisi helppo, ei Eco olisi koskaan ollut niin tuottelias. Baudolinon tarina on mielenkiintoinen narratiivi, joka perustelee sen, että kriteerimme totuudellisuudelle tai totuudenkaltaisuudelle ovat nekin häilyviä ja epävarmoja. Päädymme jälleen herkästi solipsisminkaltaiseen intertekstuaalisuuteen, ellemme muista, että ihminen on tarinoita kertova eläin.

Vaikeista asioista on "helppo" kirjoittaa tarinoita.  Jos uskomme Cowenin karakterisoinnin, että jokainen hyvä vs paha- tarina johon uskomme, laskee älykkyysosamääräämme vähintään kymmenellä pisteellä, ja karsimme tällaiset narratiivit maailmankuvastamme, olemme päässeet vasta alkuun.  Lisäksi olemme vaarassa korvata ne vain yhdellä per aspera ad astra- narratiivilla jonka jälkeen uskomme voittaneemme narratiivien sudenkuopat. Cowen varoitti jo tästäkin, joten ajatus ei ole omani.

Epätyydyttävältä tuntuu myös sellainen ratkaisu, jossa punomme tarinan toisensa perään kumoamaan edellisen. Popperilainen sykli, jossa muodostamme tarinan asiantiloista, koettelemme sitä empiirisesti, ja korvaamme sen toisella joka on vähemmän väärä, on sekin loputon intertekstuaalinen samsara, josta ei voi paeta uusia narratiiveja muodostamalla. Nuorempana tunsin voimakasta viehtymystä itämaiseen mystiikkaan ja (zen)buddhalaisuuteen juuri siksi, että nämä tarjosivat lupauksen, tai pikemminkin kangastuksen, ajattelusta ilman tätä syklisyyttä. Nirvanasta, jos niin tahdotte.

Itse uskon, että  todellisuus sinänsä, an sich, on luonteeltaan älyllisesti epätyydyttävä. Tämä kilpajuoksu paremman narratiivin perässä on yksinkertaisesti seurausta kyvyttömyydestämme sietää epävarmuutta. Eräs hyvä ystäväni oli vielä joitain vuosia sitten syvästi uskonnollinen ja aktiivisesti mukana eräissä kristillisissä ympyröissä, uskoi Raamatun ihmeisiin lähes kirjaimellisesti. Kadehdin häntä suuresti tuolloin. Vaikka hän oli skeptinen luonteeltaan, hän kykeni uskossaan varmuuteen johon en ole koskaan pystynyt. Silti hän oli itsekriittinen ja ymmärsi, että varmuuden kaipuu on se, joka saa ihmiset uskomaan typeriinkin asioihin. Tuo ristiriita hänen ajattelussaan -- jos kohta en ole varma oliko se ristiita vain minun mielestäni -- oli kiehtova.  Tunsin aitoa surua kun kuulin hänen luopuneen uskostaan. Vaikka uskon -- tiedän -- hänen maailmankuvansa nykyisin olevan eheämpi ja totuudenmukaisempi, koen silti surua siitä, että ystävänä pitämäni ihminen on joutunut laskeutumaan tällaiseen loputtomaan epävarmuuden ja painavan epistemologisen vastuun suohon.

Analogiat ovat vaarallisia narratiivejä nekin, koska jos esitän että suruni on samankaltaista kuin haikeus omien lasten kasvusta aikuisiksi, siitä kun nämä lakkaavat uskomasta joulupukkiin tai hammaskeijuun, herkästi luon mielikuvan että pidän itseäni parempana, aikuisempana tai jalostuneempana. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys. En vain tunne sellaista tarinaa jossa olisi se sama tunne viattomuuden menetyksen tragediasta, mutta ilman holhoavaa tai alentuvaa alaviitettä.

Intertekstuaalisuus ei siis ole vielä valmis. Vielä on uusia tarinoita kerrottavaksi.

RPE

Aloitin uuden ohjelman kuntosalilla viime viikolla. Olin grindannut 531-ohjelmaa neljä sykliä, ja aloin olla paitsi kyllästynyt, myös kykenemätön etenemään kyseisellä ohjelmalla. Vaihdoin Barbell Medicinen ilmaiseen The Bridge ohjelmaan.

BBM:n ohjelmafilosofia perustuu niin kutsuttuun Rating of perceived exertion, eli RPE-luokitteluun. Lyhyesti ja yliyksinkertaistaen, RPE 10 tarkoittaa maksimaalista suoritusta, ja RPE 10-n tarkoittaa suoritusta jonka päätteeksi olisi pystynyt tekemään vielä n toistoa lisää. Eli yksi toisto viiden toiston maksimilla vastaa noin tasoa RPE 6, kun taas viisi toistoa kahdeksan toiston maksimilla vastaa noin tasoa RPE 7.

Suurin osa The Bridgen harjoituksista tehdään RPE 8 tasolla. Tämän ideana on karkeasti ilmaistuna se, että harjoitus on kuormittava, muttei täysin maksimaalinen, jolloin sen aiheuttama stressi on riittävä hormeesin aikaansaamiseksi. Tässä yhteydessä hormeesilla viitataan siihen, että stressi on riittävä, jotta siihen sopeutuminen vaatii metabolisia muutoksia, mutta riittävän alhainen jotta se ei aiheuta vahinkoa.

RPE-filosofiaa voi soveltaa myös muilla elämänaloilla. Kaikessa inhimillisessä toiminnassa mukavuusalue viittaa rasitukseen tai kuormitukseen, joka on niin vähäinen ettei sen voittaminen vaadi juurikaan henkistä tai fyysistä ponnistelua. Mukavuusalueella operoitaessa elimistössä yleensä, tai esimerkiksi ajattelussa, ei esiinny sellaisia stressitekijöitä, joihin tarvitsisi sopeutua. RPE tasot 1-4 ovat tällaisia "mukavuusalueen" suoritustasoja. Tavanomaiselle, jonkin verran liikuntaa harrastavalle esimerkiksi lyhyet kävelymatkat tai vastaavat arkiliikkumisen muodot vastaavat näitä tasoja.

Älyllisessä ponnistelussa tämä viittaisi sellaiseen ongelmanratkaisuun, joka ei juurikaan vaadi Kahnemanin systeemin 2 käyttöönottoa tai vaativat sitä vain hyvin vähän.  Erottelu fyysiseen ja henkiseen ponnisteluun ei edes ole kovin relevantti tässä, sillä esimerkiksi voimaharjoittelussa on käytettävä paljonkin systeemi 2:ta kun rasitus ylittää RPE tason 4. Esimerkkejä tällaisista voivat olla hyvin yksinkertaiset pelit joita tietokoneella voi pelata juurikaan ajattelematta, yksinkertaiset kortti- ja seurapelit jotka eivät vaadi monimutkaista analyysiä. 

Nämä alimmat rasitustasot ovat luonteeltaan palauttavia, ja niillä operoiminen sopii saman tyyppisen raskaan rasituksen "vastapainoksi", eli esimerkiksi ankaran henkisen ponnistelun vastapainoksi voi sopia kevyt, lähes ponnistuksesta vapaa pelailu tai vähäistä pohdiskelua herättävän fiktion lukeminen, kun taas rankan fyysisen liikunnan vastapainoksi voi sopia kevyt kävely ulkoilmassa.  

Rasittavuuden "perustasot", eli tasot 4-6, ovat sellaisia joiden tuottamasta stressistä toipuu ilman että täytyy laittaa erikseen panostaa toipumiseen. Tällainen taso voi olla tavanomaisen kevyt hölkkälenkki tai lyhyehkö uintimatka, lyhyehkö hiihtomatka jne. Tällä tasolla voi operoida periaatteessa useita kertoja viikossa, jopa päivittäin  ja pitkiäkin aikoja kerrallaan mikäli välissä on hieman pidempiä aikoja. Tavanomaisten systeemi 2:a hyödyntävien analyysien tekeminen tyypillisesti sijoittuu tälle tasolle.  Blogikirjoituksen laatiminen jostain melko tyhjänpäiväisestä asiasta -- kuten tämä nimenomainen kirjoitus -- sijoittuu tälle tasolle.

Tämä rasitustaso on luonteeltaan ylläpitävää, ja mikäli yksilö ei lainkaan rasita itseään tällä tasolla tai sitä kovemmin, tämän suorituskyky ajan oloon alkaa taantua.  Tämä rasitustaso toimii raskaan, mutta eri tyyppisen rasituksen vastapainoksi, eli esimerkiksi stressaavan henkisen työn vastapainoksi sopii kevyt lenkkeily tai hiihto jne. Tämän rasitustason stressi ei ole luonteeltaan kumuloituvaa, ellei uni tai syöminen ole puuttellista, tai sitten elämässä ole muita äärimmäisiä kuormitustekijöitä.

Rasittavuuden "raskaat" RPE tasot 6-9 viittaavat sellaiseen fyysiseen poinnisteluun joka tuottaa jo merkittävää stressiä. Tässä kohtaa stressaavuus alkaa myös nousta jyrkästi, eli ero tason 6 ja 9 välillä on jo aika huima. Esimerkkejä fyysisestä ponnistelusta tällä tasolla voisi olla voimanosto- tai kehonrakennuspainotteinen harjoittelu tai maksimikestävyysharjoittelu. Älyllistä stressiä tässä kohtaa vastaa hankalien ja monimutkaista päättelyä ja/tai paljon lähimuistia vaativien ongelmien ratkaisu. Erittäin tarkkaa keskittymistä vaativa henkinen työ sijoittuu tälle tasolle. Esimerkiksi tutkimustyö silloin kun deadline on lähestymässä, on luonteeltaan tällaista.

Tämä raskas rasitustaso on luonteeltaan kehittävää. Kun yksilö operoi tällä tasolla, edellyttäen että hänellä on rasituksen jälkeen mahdollisuus toipua rasituksesta riittävästi, hän sopeutuu stressiin ja suoriutuu jatkossa vastaavista haasteista helpommin. Tällainen stressi kuitenkin vaatii erikseen panostamista toipumiseen ainakin jossakin määrin. Levon ja/tai ravinnon ja palauttavan kuormituksen annosteluun täytyy kiinnittää jonkin verran huomiota. Esimerkiksi lihasvoimaa kasvattava harjoittelu lisää unen ja ravinnon tarvetta. Raskas älyllinen ponnistelu vaatii palautumista ja "nollaamista", eli jotain muuta (mutta kevyempää) ajateltavaa.

Ilman tätä kehittävää rasitusta yksilö ei voi kehittyä. Tämä on truismi, joka pätee kaikkeen. Mukavuusalueella operoiminen tai rajoittuminen vain rasittavuuden perustasolle ei kehitä pidemmän päälle taitoja. Toki kehitystä tapahtuu alkuun, mutta kehitys saturoituu nopeasti. Tällainen rasitus ei myöskään tosiasiassa, ainakaan pidemmän päälle, voi toimia "vastapainona" merkittävälle määrälle muunlaista stressiä.

Rasittavuuden "maksimaaliset" tasot 9-10 ovat pikemminkin oman suorituskyvyn rajojen koettelua. Niiden tuottama stressi on luonteeltaan kuluttavaa. Tälle rasitustasolle mennään vain, kun on pakko. Enkä tarkoita pakolla sellaista perinteistä henkisen ponnistelun tasoa, jossa "pakottaudutaan" treenaamaan tai "pakottaudutaan" lenkille, vaan kyse on esimerkiksi kilpailutilanteesta tai uuden ennätyksen yrittämisestä. Älyllisessä ponnistelussa tämä voisi viitata vaikkapa yllättäen tutkimuksesta löytyvään virheeseen joka pitää korjata rajatussa aikaikkunassa, shakkiturnauksen loppuotteluun, tms. Opiskelijoilla usein -- muttei aina -- tenttitilanne saattaa olla tällä rasitustasolla henkisesti.

Maksimaalista ponnistelua tulee annostella hyvin säästeliäästi, sillä siitä toipuminen vaatii niin paljon resursseja, että stressiin ei välttämättä sopeudu lainkaan. Fyysisen ponnistelun puolella liiallinen operointi näillä tasoilla johtaa aina lopulta rasitusvammoihin ja ylikuntoon. Se, kuinka pitkälle tätä "lopulta" vastaan tulevaa pistettä voi venyttää, riippuu tietenkin yksilöstä ja fyysisen rasituksen tapauksessa tätä pistettä voi työntää kauemmas erilaisilla farmakologisilla interventioilla. Pitkittyneestä älyllisestä ponnistelusta tällä tasolla seuraa loppuun palaminen.

RPE:n avulla harjoittelussa -- ja tämä ei rajoitu fyysiseen harjoitteluun -- pyritään autoregulaatioon, eli itsesäätelyyn. Harjoittelu ja toiminta tehdään tiedostaen rasittavuuden taso, ja säännöstellen stressitekijöitä siten, että rasitusta saadaan sopiva määrä. Esimerkiksi yllä mainitsemassani The Bridge- ohjelmassa on matalan, keskitason, ja korkean stressin viikkoja. Matalan stressin viikoilla tehdään joko vähemmän sarjoja tai alemmalla RPE-tasolla. Tyypillisesti työsarjat ovat tasoilla 6-9.

Itsesäätely on sisäänrakennettu RPE-luokitukseen, sillä jos yksilö uhkaa ylirasittua, niin hän pudottaa kuormitusta kunnes RPE osuu kohdalleen. Tämä on yllättävän tehokasta ja säätelee stressiä yllättävän hyvin. Jos vertaan tätä prosenttipohjaisiin ohjelmiin joihin on sisään leivottu progressio -- kuten vaikkapa 531:een -- niin huomaan että toipuminen on paljon paremmalla tolalla. 531:ssä paino ja toistojen määrä on ennalta määrätty, ja sarjat tehdään jos vaan pystytään, vaikka sitten joutuisi turvautumaan maksimaaliseen ponnistukseen. Tämä johtaa ennen pitkää ylirasitukseen. Täytyy toki muistaa että Wendler (531-ohjelman laatija) kehottaa itsesäätelyyn. eli pienentämään painoa, ellei raskaimmassa sarjassa jää "yksi tankkiin". Tämä vastaisi siis ohjetta tehdä viimeinen sarja RPE 9 tasolla.

Opettajana työskennellessäni huomaan että olen usein intuitiivisesti pyrkinyt johonkin mikä muistuttaa tätä. Esimerkiksi jos haluamme että opiskelija oppii tietyn matemaattisen teorian, emme heitä tätä heti ns syvään päähän, vaan annamme tälle vähän kerrassaan vaativampia tehtäviä. Jos huomaan että opiskelija kamppailee vaikeimpien tehtävien kanssa ja esimerkiksi käyttää niihin kohtuuttomasti aikaa, pyrin antamaan tälle hieman (mutta vain hieman) helpompia tehtäviä jotka käsittelevät samaa ilmiötä.

Ihmiset joilla on aversio liikuntaan esimerkiksi siksi että se on heille tukalaa, kivuliasta, tai henkisesti hankalaa, voivat hyötyä RPE-ajattelusta. Tämä toki vaatii hieman kirjanpitoa. Itse pidän mielelläni kirjaa kaikenlaisesta toiminnastani ja tutkin kehitystä. Tiedän etteivät kaikki ihmiset ole tällaisia, eikä minulla ole heille tarjota mitään muuta kuin se että kirjanpidosta on apua. Treenipäiväkirjaan kannattaa merkitä oma käsitys siitä, kuinka raskas harjoite oli, asteikolla 1-10, missä 10 vastaa täysin suorituskykyjen rajoille menemistä (ja jopa hieman yli sen mitä aiemmin uskoi omaksi suorituskyvykseen) ja taso 1 vastaa istumista sohvalla. Päivittäin voi rasittaa itseään tasolla 4 jopa tunteja ilman että tarvitsee pelätä ylirasitusta. Tasolla 8 ei välttämättä kannata operoida päivittäin, pikemminkin muutaman kerran viikossa, eikä tasolle 10 tarvitse mennä välttämättä koskaan.  

Ajan oloon huomaa, että sama suorite, esimerkiksi saman pituinen lenkki tms, osoittautuu helpommaksi kuin aiemmin. Tämä tarkoittaa että kyseiseen rasitukseen on sopeuduttu. Tämän pomminvarma keino saada kunto nousemaan, mikäli ei ole paljoakaan harjoitellut. Ja vähän enemmän harjoitelleellekin myös.

Itse en vielä voi sanoa tekeekö The Bridge minua vahvemmaksi, sillä olen vasta tehnyt sitä yhden viikon. En vielä todennäköisesti osaa luotettavasti arvioida RPE:tä. Lisäksi loukkasin viime keskiviikkona selkäni. Toivuin siitä kyllä nopeasti ja pystyin jo eilen kyykkäämään lähes normaalisti, mutta aika näyttää miten tämä kehittyy.

Aseiden käyttö

Iain M. Banksin vuonna 1990 julkaistu science fiction- romaani "Use of Weapons" on yksi suosikkejani. Se kertoo -- näennäisesti -- Cheradenine Zakalwe- nimisestä miehestä, joka on sotilaallinen nero. Kirjan tarina on monimutkainen, enkä sitä tässä referoi sen kummemmin; Zakalwen erikoiskyky on se, että hän pystyy aina löytämään tilanteessa kuin tilanteessa jotain, mitä käyttää aseena, joka sitten kääntää sodan tai taistelun voitoksi. Nämä aseet voivat olla konkreettisia esineitä, tai hyvin abstraktejakin asioita. Ja niillä saavutetut voitot usein tuppaavat olemaan "hinnalla millä hyvänsä"- voittoja, eräänlaisia Pyrrhoksen voittoja.

Kyseinen kirja kuuluu ns kulttuuri-sarjaan. Ja siksi se toimii näin aasinsiltamaisena johdantona kulttuurisotaan. Käytän termiä tässä vapaamuotoisesti viittaamaan siihen konfliktinomaiseen erimielisyyksien kokoelmaan, jota käydään muutamallakin eri rintamalla. Hyvin karkea jaottelu näissä erimielisyyksissä on jakaa ihmiset yhtäältä konservatiivisiin tai traditionalisteihin, ja toisaalta liberaaleihin tai edistyksellisiin. Tällä jaottelulla ei ole kovin suurta merkitystä tässä kirjoituksessa.

Kuten niin usein silloin, kun etsitään erilaisiin suhtautumis- ja arvokysymyksiin jonkinlaista neuvotteluratkaisua, tärkeimpiä aseita ovat sanat. Hyvin suuri osa kiistoista onkin taistelua sanojen merkityksestä. Puuduksiin asti joudumme kuuntelemaan kiistaa siitä, kuinka termejä kuten rasisti, homofobi, misogyyni jne, käytetään aseina, ja niiden merkitystä laajennetaan tarkoittamaan jotakin aivan muuta kuin mitä ne aiemmin ovat tarkoittaneet. Käytin tässä nyt kolmea ns. edistyksellisten käyttämää termiä tarkoituksella esimerkkinä, sillä hyvin pitkälle tämäntyyppisten sanojen kohdalla juuri tämä osapuoli on onnistuneemmin merkitysten laajentamisessa. Toiselta puolelta marxilainen ja kulttuurimarxismi ovat esimerkkejä termeistä joita on samaan tapaan alettu käyttää aseiden tapaan.

Niin kauan kun kyse on selkeästi haukkumasanaksi muuttuneesta termistä, niiden teho melko nopeasti vähenee. "sosialisti" ja "kultturimarxisti" ovat varsin läpinäkyvästi lähinnä koprolaliaan verratavia termejä, ja niin alkaa olla myös "rasisti".  Kun merkitykset muuttuvat tällä tavoin, alkuperäisen tarkoituksen merkitys hämärtyy; emme enää oikein pysty tunnistamaan sosialismia oppina tai rasismia asenteena tavalla, joka olisi laajasti jaettua.

Esimerkiksi 1980-luvulla "sosialisti" oli joku, joka kannatti sosialisteja, mahdollisesti sosialidemokraattien vasemmistolaisempaa puoliskoa jne. "Rasisti" tarkoitti ihmistä, jolla on toisten ihmisten rotuun kohdistuvia asenteita, ja joka pitää ihmisten rotua tekijänä jonka vuoksi näitä kuuluukin kohdella eri tavoin.

Asiat ovat todennäköisesti olleet osapuilleen tällaisia jo kauan. Tarkoitan, että sanojen merkityksestä on kiistelty ja niitä on käytetty aseina todennäköisesti aina. Nykymaailma ei ole siis poikkeuksellinen tällaisen aseiden käytön suhteen, vaan ainoastaan sen suhteen miten nopeasti informaatio liikkuu. Ja koska informaatio liikkuu nopeasti, myös sanojen rooli elää hyvin nopeassa tahdissa. Enää ei merkityksen muuttumiseen tarvita suuren suosion saavuttavaa kirjallista teosta jossa uusi merkitys perustellusti lyödään läpi, vaan asekäyttö (engl. weaponization) onnistuu esimerkiksi jakamalla sopivan oivaltavaa kolumnia tai jopa yksittäistä twiittiä riittävän hanakasti.

 Asekäyttö ei rajoitu myöskään pelkästään "hyökkäysaseiksi" valjastamiseen. Eufemismien käyttö, eufemisointi, on toinen asekäytön muoto. Haitallinen, itsekäs, tai muulla tavalla moraalittomana yleisesti pidetty toiminta voidaan perustella positiivisen kuuloisilla termeillä. Tällaisia termejä on ajanoloon ollut paljon. Isänmaallisuus, lojaalius, suvaitsevaisuus, tehokkuus, jne, ovat toimineet suojakilpinä oman aseman parantamiselle, kaverikapitalistisille vedätyksille, vallanhimolle jne.
 
Käsitykseni kielen roolista ja erityisesti puhutun kielen suhteesta epistemologiaan on varsin rento. Tarkoitan tällä sitä, että kuten aiemmissa kirjoituksissani olen sanonut, suhtaudun (puhekielen) "totuuteen" varsin skeptisesti. Kielellä voidaan toki ilmaista asioita, kuten malleja, mutta viime kädessä ilmaisu kielellä ilman jotakin formaalia semantiikkaa on aina epätäsmällistä ja ennen kaikkea altista tälle asekäytölle.  Koska emme kuitenkaan näe intentioita kielessä tuntematta esimerkiksi puhujaa, joudumme aina joko altistamaan itsemme sille että meidät huijataan tällaiseen vallankäyttöön, tai toisaalta turvautumaan eräänlaiseen hyperskeptisyyteen. Oma suhteeni on enemmän jälkimmäinen, mutten kuitenkaan problematisoi täysin kieltä arjessa.

Sanon tämän myös siksi, että minua on useasti syytetty siitä että pelaan filosofisesti kaksilla korteilla. Kun jokin termi on valjastettu asekäyttöön, sen alkuperäisen merkityksen ja uuden merkityksen välille syntyy jännite. Tämä jännite voidaan purkaa useimmiten vain keksimällä uusi termi alkuperäisen tilalle, mutta pidän tätä hieman huonona yleisenä periaatteena.  Sillä on tietenkin aivan hyvät perustelut usein; joskus terminologian uusiminen tai ainakin uusien termien hyväksyminen on aivan paikallaan. 

Yhtäältä, asekäyttö ei aina ole ainoa syy sille, että merkitys on laajentunut tai muuttunut. Otetaan nyt karkeana esimerkkinä vaikkapa suomenkielinen termi "neekeri". Amerikkalaisessa kielenkäytössä sana "nigger" juontaa latinan sanasta "niger", joka tarkoittaa yksinkertaisesti mustaa, ja lienee tullut amerikkalaiseen kielenkäyttöön latinalaisperäisten kielten sanasta "negro", joka myös tarkoittaa mustaa. Sanan rinnalle tuli 1800-luvulla muita sanoja, kuten "colored", tai huolellisesti lausuttu "negro"; näiden sanojen käyttö oli alunperin "kohteliaampaa" kuin sanan "nigger" käyttö lähinnä siksi, että käyttämällä näitä sanoja puhuja halusi korostaa omaa oppineisuuttaan ja sivistyneisyyttään, siinä misttä "nigger" oli rahvaan puhekieltä. Tämä kehitys teki lopulta N-sanasta lähes yksinomaan haukkumasanan.

Viimeisten vuosikymmenten aikana sana on saanut kuitenkin identiteettipoliittisen roolin, amerikkalaisten mustien parissa nigger voi olla keskinäisen sanailun tehokeino, jopa toverillinen ja yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä kuvaava puhuttelusana, kun taas valkoihoisten lausumana se on lähes taianomainen tabu. Itse asiassa, jos olisimme USA:ssa ja kirjoittaisin tällaisen tekstin julkisesti englanniksi, olisin varsin konkreettisessa vaarassa joutua keskelle mitä suurinta sontamyrskyä jossa minua syytettäisiin rasismista. Luotan kuitenkin että lukijani ymmärtävät tämän kirjoituksen kokonaisuuden. Toivoisin ettei tämä kirjoitus poikisi tutkintapyyntöjä tai valituksia työnantajalleni "rasistisista asenteista".

Suomessa vastaavanlainen kehitys tapahtui myöhemmin. Sanan "neekeri" katsottiin varsin myöhään vastaavan samanlaista alatyyliä kuin englannin N-sanan. En ole tarkkaan tutkinut kehityksen aikajanaa, eikä se ole tässä olennaista, mutta kehitys on selkeästi tapahtunut omana elinaikanani niin, että lapsuudessani vielä oli aivan tavallista puhua "neekereistä" neutraalisti. Näin ei kuitenkaan enää nykypäivänä ole. Jännitettä on toki edelleen, ja monet vanhemman polven ihmiset edelleen käyttävät termiä "neekeri".

Suurin osa nuoremmista ihmisistä kavahtaa tätä ja ottaa kyseisen sanan käytön merkkinä puhujan rasismista. Tässä on nyt syytä huomata että rasismilla on sekä asekäyttö että aivan kunnollinen käyttötapa. Kummasta on kyse, kun eläkeläinen kertoo jutelleensa kaupassa mukavan kassaneidin kanssa, joka oli neekeri? Onko eläkeläinen rasisti vai "rasisti"?  Entä jos kiistanalainen, kansallismielisenä tunnettu esseisti kännipäissään kirjoittaa Facebook-seinälleen sata kertaa "neekerineekerineekeri"? En tarjoa näihin mitään vastausta; jokainen voi oman vastauksensa perusteella arvioida yhtäältä sitä missä määrin pitää näitä sanoja asevarastonsa osana, toisaalta sitä, missä määrin kokee varsinaiset sanojen merkitykset itselleen tärkeiksi ja sitä mitä nämä merkitykset omassa mielessä todella ovat.

Toisaalta akateemisessa käytössä varsin järkevän ja ennen kaikkea täsmällisen operationaalisen merkityksen omaavat sanat jotka on valjastettu asekäyttöön, on mielekästä yrittää vallata "takaisin". Tällöinkään tietenkään ei ole syytä lähteä vain takki auki käyttämään sanaa ikään kuin mitään riskiä väärinymmärryksestä ei olisi. On syytä muistuttaa merkityksestä ja formalisoida tai vähintään luonnostella merkitystä huolellisesti ennen käyttöä. Eufemismin tai uuden termin keksiminen luovuttaa pelin välittömästi niille, jotka pyrkivät käyttämään kieltä yksinomaan vallankäytön välineinä rehellisen ilmaisun sijaan.

On varsin raskasta problematisoida kielenkäyttö aina ennen kuin voi alkaa edes yrittää ilmaista jotakin ideaa. Moni lähteekin sitten mieluummin määrittelemään kokonaan uudet käsitteet "väärinkäsitysten välttämiseksi". Tämä on mielestäni hieman ihmisten aliarviointia, ja ennen kaikkea se on ns weasel way out, jos tällainen englanninkielinen ilmaisu tähän sallitaan.

Nousen tässä vielä yhden kerran yhtä pykälää korkeammalle metatasolle ja abstrahoin; Se, mitä yllä sanon kielestä ja asekäytöstä, on minulle perustavanlaatuinen perustelu siitä, miksi puhun (tuolla tasolla operoidessani) esimerkiksi siitä että "totuutta ei ole olemassa". Jos formalisoimme ja huolellisesti operationalisoimme esittämämme mallin siitä, miten asiat toimivat, niin tietenkin tämä malli voi olla väärä, eli se luo oletuksia jotka eivät toteudu kun toimimme malliin luottaen. Arkikielessä tätä nimitetään "epätodeksi". Malli voi olla myös tarkoituksenmukainen, eli luoda oletuksia jotka todella osoittautuvat oikeaksi; arkikielessä siis "totta". Mutta vaikka (ja tämäkin on hutera oletus) olettaisimme että jokin malli voisi tyhjentävästi kuvata tosiasiat jossakin tietyssä kontekstissa, joudumme aina hieman huteralle pohjalle jos jätämme vähänkin siitä formalisoimatta ja vaille täysin mekaanista operationalisointia.

Nörtit ja Hyvät Ihmiset

Reilu viikko takaperin Robin Hanson kirjoitti twitterissä ja blogissaan siitä, miten epätasa-arvossa on pääosin keskitytty tulojakaumaan, eikä juurikaan sellaisten sosiaalisten lopputulemien jakaumaan, joilla on vähintään yhtä paljon, ellei enemmän, merkitystä ihmisten hyvinvoinnille, eli ihmissuhteiden jakautumiseen.

Mielestäni ilmiö on aivan ilmeisellä tavalla mielenkiintoinen ja pohtimisen arvoinen, ihan siinä missä tulojakaumakin. Voidaan jopa argumentoida, että ihmissuhdelopputulemien (mitä ikinä ne yksilöillä ovatkaan) jakautuminen ja ihmissuhteissa "menestyminen" voi olla tulevaisuudessa paljon merkityksellisempi kuin tulojakauma. Sitä mukaa kun siirrymme niukkuuden jälkeiseen maailmaan niiltä osin kuin tulee materiaalisiin elämisen edellytyksiin, ihmisten hyvinvointierot tulevat muodostumaan lähes kokonaan sosiaalisten kontaktien ja ihmissuhteiden parissa.

Tämä ilmiö on hyvin todellinen, ja se on mekanismeiltaan mielenkiintoinen, sillä vaikka tällaisten sosiaalisten hyvinvointitulemien analysointi on jossain määrin mahdollista perinteisen talousteorian keinoin, on siinä väistämättä mekanismeja jotka estävät samanlaisen distributiivisen tehokkuuden analysoinnin kuin perinteisten hyödykkeiden osalta.

Hyvinnoinnin peruslause osoittaa että jos abstrahoimme riittävästi, niin markkinamekanismi tuottaa komparatiivis-staattisessa mielessä aina Pareto-tehokkaan lopputuleman, eli lopputuleman jossa kenenkään hyvinvointia ei voi parantaa heikentämättä jonkun muun hyvinvointia. Tässä abstraktissa muotoilussa tietenkin on tietyt ehdot, jotka eivät todellisessa maailmassa toteudu. Esimerkiksi siinä oletetaan (jokseenkin) täydellinen informaatio, nollan suuruiset transaktiokustannukset, ja se ettei kukaan voi määrittää yksin hintoja.

En yritä tässä nyt väittää että teoreemaa voisi soveltaa millään muotoa todelliseen maailmaan; itse asiassa päinvastainen on totta, ja valtava määrä taloustieteen teoriaa onkin kehitetty juurikin niiden mekanismien analysoimiseen, jotka estävät tehokkaan lopputuleman toteutumisen.

Mutta juuri siksi on niin hämmentävää, että yritys avata keskustelua ihmissuhteiden distributiivisesta tehokkuudesta edes sillä tasolla, että vertailisimme perinteisten hyödykkeiden ja ihmisuhteiden mekanismeja, vaikka sitten vain löytääksemme eroja näiden välillä, johtaa sellaiseen ryöpytykseen. Tämän viikon aikana Hyvät Ihmiset ovat kirjoittaneet Hansonista häväistysartikkeleja. En edes viitsinyt hakea niistä pahimpia; Toivon että lukijani lukevat Hansonin kirjoituksen ensin ajatuksen kanssa, ja sitten vertaavat siinä sanottua asiaa artikkeleihin jotka on kirjoitettu Hansonille "vastineeksi".

Karakterisointeja:
"Robin Hanson, the Sex Redistribution Professor"
"Is Robin Hanson America’s Creepiest Economist?"
"Men talking up 'sex distribution' still assume women are their property"

Ilmiö ei ole itsellenikään vieras. Usenetin aikakaudella olin juuri alkanut perehtyä taloustieteeseen ja olin  kiinnostunut analysoimaan ihmisten välisten kanssakäymisen eri aspekteja -- myös romanttisia ja seksuaalisia ihmissuhteita -- eräänlaisina vaihtokauppoina. Tämä on helppo karakterisoida vihamielisesti niin, että analyysi tästä vaihtokauppa-aspektista tarkoittaa että ihmisuhteet eivät sitten olisi mitään muuta kuin tunteetonta vaihtokauppaa. Tämän vastalauseen, ja aivan kuten Hansonin ja kaikkien muidenkin asiaa analysoineiden kohdalla, kuulin myös tästä ikään kuin johdetun korollaarin useaan kertaan: Tällaisen analyysin esittäjän täytyy olla täysin epäkelpo yksilö, joka ei kelpaa kenellekään, ja analyysin ainoana motiivina täytyy olla joko katkeruus naisia kohtaan tai halu "omistaa" naiset.

 Tämän argumenttimuurin läpi pääseminen ei ollut mahdollista vapaamielisellä 1990-luvulla, puhumattakaan siitä että se olisi mahdollista tänä päivänä. Olen kuitenkin edelleen hämmentynyt, Hansonin tavoin, siitä, kuinka vähän tämän hyvinvoinnin muodon jakauman vinous herättää myötätuntoa niissä, joille taloudellisen hyvinvoinnin jakauman vinous on keskeinen poliittinen motivaattori noin ylipäätään.

Jotta en jäisi vain kauhistelemaan asiaa ja sitä, miten hyvesignalointi on sekoittanut ihmisten päät, ehdotan kuitenkin asian selvittämistä. Aivan kuten parikymmentä vuotta sitten esitin kriteerit joilla on helppo osoittaa minun olevan väärässä  -- silloin melko kapeasta näkökulmasta esitetyssä -- analyysissäni, esitän mielelläni nyt muutamia teoriakäsitteitä ja operationalisointeja, joiden avulla voimme vastata (mielestäni) kysymyksiin siitä, millainen tämä sosiaalisen hyvinvoinnin jakauma on, ja myös mahdollisesti löytää selittäviä tekijöitä sen oletetuille vinoumille. Aivan kuten Hansonkaan, minäkään en esitä mitään distributiivista politiikkaa, jolla nämä resurssit "jaettaisiin", vaan pyrin esittämään kriteerejä joilla voimme tutkia jakauman muotoa ja sitä tuottavia ja ylläpitäviä mekanismejä.

Aloitamme itse jakaumasta. Mittareita joilla voimme tutkia asiaa yksilöiden kohdalla, on useita. Henkilökohtainen tyytyväisyys (esimerkiksi asteikolla 0-5) omaan ihmissuhdetilanteeseen voidaan helposti mitata kyselytutkimuksella. Kyselyllä olisi syytä erottaa toisistaan ystävyyssuhteiden ja "romanttisten" ihmissuhteiden tyytyväisyys. Subjektiivisen mittarin lisäksi voidaan mitata ihan suoraan esimerkiksi aikaa jonka yksilö on viettänyt vasten tahtoaan yksin, ihmissuhteiden kestoa ja lukumärää, ihmissuhteiden hankkimiseen ja ylläpitämiseen käytettyä aikaa ja resursseja, ja banaalimmissa muodoissa vaikkapa jonkun ajan sisällä harrastetun seksin määrää ja laatua, hyvin pitkien aikavälien tapauksessa esimerkiksi lasten määrää tai avioliiton kestoa jne.

Jo näistä mittareista saadaan muutamia tutkimisen arvoisia hypoteesejä. Lienee melko todennäköistä, että pitkät omien toiveiden vastaiset yksinäisyys- tai seksittömyysjaksot heikentävät koettua hyvinvointia keskimäärin. Osalla ihmisiä tietenkin on eri asteisia ja erilaisia toiveita näiden asioiden suhteen, sekä lisäksi useita coping-mekanismeja, joten korrelaatio voi osoittautua yllättävänkin pieneksi.

Nämä mittarit voidaan sitten liittää sellaisiin mittareihin kuten sukupuoli, seksuaalinen suuntaus, ikä, sosioekonomiset mittarit ja erilaisten verkostojen koko ja laatu. Vaikeampia mitata ja arvioida ovat sellaiset tekijät kuten käytöksen miellyttävyys tai ulkonäkö, mutta näitä voidaan mitata kontrolloiduissa oloissa jollekin pienelle ryhmälle, ja koettaa löytää sopivia proxyjä helpommin mitattavista suureista kuten painoindeksistä tms. Toki täytyy jokaisessa välissä huomioda se, että jos otamme proxy-muuttujan, niin hävitämme aina jotain informaatiota; Aivan erityisesti, proxy-muuttujaa ei tulisi tulkita kausaaliseksi selittäjäksi, vaikka tämä valitettavan usein on tapana kun tällaisia asioita popularisoidaan.

Voimme näiden mittarien avulla löytää esimerkiksi korrelaation sosioekonomisen aseman ja ihmissuhdetyytyväisyyden välillä, ja jos meillä on riittävän nerokkaasti hankittu aineisto jossa on sekä pitkittäistä (ajan yli muuttuvaa) ja poikittaista dataa, niin voimme saada jonkinlaisen arvion myös siitä, mihin suuntaan mikäkin tekijä vaikuttaa, ainakin ajallisesti.

Parisuhteissa elävillä ihmisillä on ymmärrettävistä syistä keskenään sosioekonomisia mittareita jotka ovat jaettuja. Esimerkiksi lapsiperheen sosioekonomiamittari näyttää kaikille perheenjäsenille samaa, kun taas erillään asuvilla pareilla joilla ei ole lapsia, mittarit ovat erilliset. Tällä on vaikutusta kun tutkitaan näiden muuttujien välisiä suhteita. 

Tästä on helppo muotoilla hypoteeseja joita voidaan tutkia. Esitän pari, ja ne voivat olla vääriä tai oikeita, mutta selvittää ne voidaan: 1) ihmissuhdetyytyväisyydessä on sosioekonomisesta asemasta riippumaton komponentti, joka ajan myötä muuttuu niin, että myöhemmällä aikuisiällä sosioekonomisen aseman ja ihmissuhdetyytyväisyyden korrelaatio on paljon suurempi kuin nuoremmilla ihmisillä. 2) miehillä tämä korrelaatio lisääntyy voimakkaammin kuin naisilla suhteessa omiin taustamuuttujiin, kun taas sukupuolesta riippumatta jaettu sosioekonominen asema on kaikille merkittävä tyytyväisyyttä selittävä tekijä; Pidän mahdollisena että se on naisille vielä merkittävämpi tekijä kuin miehille. (Tästä on heikkona evidenssinä se, että miehen työttömyys lisää avioeron todennäköisyyttä paljon, kun taas naisen työttömyys ei juurikaan)  Kääntäen 3) suoranainen seksittömyys on todennäköisesti vähän (muttei paljon) merkittävämpi ihmissuhdehyvinvointia alentava tekijä miehille kuin naisille, ja että tämä ero todennäköisesti tasoittuu iän myötä, ja voi jopa kääntyä toisin päin myöhemmällä iällä.  

Näille hypoteeseille on hieman perusteluja jo olemassaolevasta empiirisestä aineistosta. Esimerkiksi miehillä korkeampi koulutus korreloi positiivisesti korkeamman lapsiluvun kanssa, kun taas naisilla korrelaatiota ei juuri ole. Tämä oli tilanne ainakin kymmenisen vuotta sitten kun viimeksi tilastoja tutkin.  Tämä viittaa siihen, että miesten mahdollisuudet perustaa perhe paranevat koulutuksen lisääntyessä, ja koulutuksen lisääntyessä myös sosioekonominen asema paranee. Kun aikanaan tutkin aineistoja joissa tulot ja koulutus oli eroteltu, niin minulle jäi mielikuva, että kummallakin sukupuolella tulojen merkitys on lapsiluvun kannalta suurempi ja että samassa tuloluokassa itse asiassa korkeammin koulutettujen lapsiluku on alhaisempi, vaikka se nettona onkin suurempi koko aineistossa. Koulutus siis voi hyvinkin pienentää lapsilukua ceteris paribus, mutta siitä seuraava tulojen kasvu enemmän kuin kompensoi tämän miehillä, kun taas naisilla vaikutukset kumoavat toisensa melko tarkkaan.  Kaikkein suurin lapsiluku oli pariskunnilla, joilla molemmilla oli alhainen koulutus ja miehellä siitä huolimatta suuret tulot; tällaiset pariskunnat vain ovat melko harvinaisia. 

Koska perinteisen taloustieteen hyvinvoinnin peruslause nojaa informaation täydellisyyteen, voisimme olettaa että ihmissuhdetyytyväisyys saattaisi olla suurempi väestönosissa joissa informaatiota on enemmän käytettävissä. Tämä on kuitenkin hatara hypoteesi useammasta syystä. Ihminen ei nimittäin käyttäydy täysin rationaalisesti ihmissuhteiden suhteen. Moraalisen aspektin jätän muiden arvioitavaksi, mutta vaikuttaisi siltä, että yksilön näennäinen ja koettu valinnanvara kumppaneiden suhteen lisää tyytymättömyyttä nykyiseen kumppaniin jossain määrin. Deitti-applikaatioiden aikakaudella ihmiset saattavat elää sellaisessa kuvitelmassa että aina löytyy vielä vähän parempi kumppani, ja tämä voi lisätä tyytymättömyyttä. Siksi voi olla paradoksaalisesti niin, että suurempi määrä informaatiota ei johdakaan parempaan lopputulokseen.

Tämä tietenkin voidaan laittaa myös transaktiokustannusten piikkiin. Parisuhteiden -- kuin myös muunlaisten ihmissuhteiden -- päättymiseen ja uusien alkamiseen liittyy aina merkittäviä transaktiokustannuksia. Näitä voi olla vaikea analysoida, mutta jos tiedämme yksilöiden deittailuun ja kumppanien etsimiseen käyttämän ajan ja vaivan, sen ajan, jonka he ovat käyttäneet asiasta murehtimiseen, sekä sen kuinka usein he ovat vaihtaneet kumppania -- sekä sen kuinka usein tämä on tapahtunut omasta aloitteesta -- voimme arvoida transaktiokustannuksia. Korkeat transaktiokustannukset yhdistettynä suurempaan informaation määrään voivat lisätä tyytymättömyyttä ainakin johonkin rajaan saakka.

Tästä pääsemme poliittisiin ja yhteiskunnallisiin näkökohtiin. Tällä hetkellä on meneilllään muutamia murroksia ja lisäksi osa sellaisista murroksista jotka on käyty läpi, vaikuttavat nyt parisuhteita muodostaviin nuoriin ja osin sellaista vailla oleviin vanhempiin ihmisiin, kun taas osa parisuhteista ja muunlaisista ihmissuhteista on mudostunut aikana jolloin tilanne oli erilainen. En lähde näitä kaikkia erittelemään, mutta yhteiskunnan kannalta suuria murroksia oli esimerkiksi seksin vapautuminen 1960-luvulla kun hormonaalinen ehkäisy yleistyi. Sukupuolitautien ja erityisesti hengenvaarallisten ja parantumattomien sellaisten (lähinnä HIV/AIDS) suhteen taas tietoisuus lisääntyi 1980- ja 90-luvuilla. Erilaisten perhemuotojen yleistyminen ja muuttuminen hyväksyttävämmiksi viimeisten neljän vuosikymmenen aikana on ollut merkillepantavaa. Myös avioliittojen solmimisikä on noussut; en löytänyt kattavaa tilastoa, mutta avioerojen määrä ei ole aivan viime vuosikymmeninä enää kasvanut, ja ihmisten keski-ikä ensimmäisen avioliiton purkautumishetkellä on pysynyt melko tasaisena.

Nämä kaikki ilmiöt tulisi huomioida kun tutkimme ihmissuhteiden jakautumista ja sitä hypoteesia, joka tämänkin kiistan taustalla on, eli onko ihmissuhteiden jakauma muuttunut epätasaisemmaksi?  Itse epäilen, että vastaus on "kyllä", mutta kvantitatiivinen muutos on vielä toistaiseksi pienehkö. Suunta kuitenkin on todenäköisesti selvä: Sekä subjektiivinen tyytymättömyys, että objektiivisemmat mittarit yksinäisyydestä näyttävät todennäköisesti että matalamman sosioekonomisen aseman omaavien miesten asema on heikentynyt eniten ja se myös heikkenee tällä hetkellä kovinta vauhtia.

Nokkelimmat huomaavat, etten ole esittänyt mitään ehdotusta asian korjaamiseksi (jos "asia" siis on todellinen). En aio niin myöskään tehdä. Historiallisesti esimerkiksi jäykästi sanktioitu avioliittoinstituutio joka estää ihmisiä eroamasta on tasoittanut jakaumaa. Ei välttämättä niin, että ihmisten subjektiivinen tyytyväisyys olisi suurempi, mutta mahdollisesti niin että tyytyväisyyden jakautuminen on ollut tasaisempaa. Myös kulttuuri jossa intiimimpi kanssakäyminen (seksistä puhumattakaan) on rajattu sanktioituihin parisuhteisiin kuten avioliittoon, todennäköisesti tuottaa tasaisemman jakauman.

Mutta aivan kuten tulojakauman kanssa, meidän tulisi aina pysähtyä kysymään sitäkin, onko tasaisempi jakauma todella se mitä toivomme?  Tähän kysymykseen on vaikea vastata ykskantaan, sillä emme juurikaan voi tehdä mielekkäitä ceteris paribus-oletuksia. Hansonin ihmetys siitä, että miksi taloudellisten ja ihmissuhteisiin liittyvien hyvinvointimittarien tärkeyteen keskittyvien ihmisten joukot ovat lähes täysin erilliset, on perusteltu. Mutta se voi olla ymmärrettävissä sitä kautta, millaisia ceteris paribus-oletuksia ihmisillä on taipumus tehdä. Ihmissuhteissa ihmiset eivät juuri tee tällaisia oletuksia, kun taas taloudellisissa asioissa näitä tehdään turhankin hanakasti. Ihmissuhteita ei intuitiivisesti mielletä nollasummaisiksi, kun taas ilmiöt joissa raha liikkuu, hahmotetaan nollasummaisiksi silloinkin kun ne eivät sitä ole.

En haluaisi kommentoida ns incel-liikettä tai "manosfääriä". En haluaisi edes sanoa että "sanoudun irti" niistä, koska en halua ankkuroida tätä analyysiä mihinkään sellaiseen nurkkakuntaiseen.  Tällaisten liikkeiden parissa kuitenkin on tärkeitä ajatusvirheitä. Tiukasti Humen giljotiinia käyttäen, nämä ajatusvirheet jakautuvat moraalisiin ja epistemologiisiin. En moraalisista halua puhua, koska en halua sitä ulottuvuutta tähän sotkea; epäselvyyden välttämiseksi sanon kuitenkin etten hyväksy näiden analyysin moraalista ulottuvuutta(kaan). Epistemologisella puolella on kaksi ulottuvuutta. Ensimmäinen on se, että ilmiö itsessään on todellinen tai sitten ei ole, tämä on kontingentti tosiasiaväittämä, jonka selvittämiseen on yllä luonnosteltu empiirisiä kriteereitä. Toinen taas on se, mitä oletamme niistä mekanismeista jotka ilmiön synnyttävät. Tämä jälkimmäinen on mielestäni pielessä suurelta osin. Siinä voi olla tosiasiallisia mekanismeja, jotka on kuitenkin asetettu väärin kontekstiin.

Esimerkiksi, voi hyvinkin olla, että sarjamonogamian hyväksyttävyys, vapaammin liikkuva informaatio ja sosioekonomisten tekijöiden epätasainen jakauma tuottavat yhdessä myös ihmissuhteiden hyvinvoinnissa epätasaisen jakauman. Tähän on turha sotkea mitään sellaista moraalista aspektia joka esittää yksilöitä tai ryhmiä (esim naiset) "syyllisinä" tai "uhreina". Tämä puhetapa on eräänlaisessa vasemmistolaisessa diskurssissa keskiössä, ja olen sitä vastaan argumentoinut aiemmin. Mekanismin tuottamat lopputulemia ei ole yleisestiottaen syytä palauttaa yksilöiden moraaliseen "hyvyyteen".

Jotta emme jäisi henkisesti kiinni siihen, että parisuhteisiin ja niiden muodostumiseen liittyy valtavasti kaikenlaisia tunteita, niin valotan tätä täysin toisenlaisella esimerkillä; Esimerkillä jossa mekanismi tuottaa huonon lopputuloksen ilman yksilöiden pahaa tahtoa tai edes moraalista heikkoutta.  Esimerkki on osin todellinen ja osin kuvitteellinen:  Tampereella asuu Hervannassa paljon ihmisiä, jotka ovat töissä Hervannan ulkopuolella ja toisin päin. Tämä johtuu siitä että Hervannalla on asuinalueena huono maine, mutta siellä on paljon yrityksiä joiden toimintaedellytykset ovat siellä hyvät. Tämän vuoksi Hervannan valtaväylä ruuhkautuu aamuisin.

Jos ihmiset jakaisivat työtuntinsa tasaisemmin työpäivän yli, ruuhkilta vältyttäisiin. Mutta yritysten työajat ovat monilta osin kiinteät siksi, että ne toimittavat toisilleen tavaraa, ja siksi niiden on syytä olla toiminnassa ainakin pääosin samoina aikoina vuorokaudessa. Kukaan ei ole tehnyt mitään yksilömoraalin näkökulmasta "väärin", ja silti järjestelmä aiheuttaa mittavaa kärsimystä kun ihmiset päivästä toiseen joutuvat istumaan ruuhkassa.

Parisuhteiden jakaumassa on nykyjärjestelmässä samankaltaisia mekanismeja. Ihmiset tuntevat vetoa juuri siihen mihin tuntevat. Systeemiä ei ole "suunniteltu" mitenkään. Ei ole mitään keskusauktoriteettia joka voisi määrätä kuka seukkaa kenenkäkin kanssa, eikä tällaista pitäisikään olla. Kukaan ei ole sellaista esittänyt, ainakaan Hanson, minä tai kukaan muukaan edes alkeellisesti analyyttisesti asiaan suhtautuva ei ole. Mutta aivan kuten kaikenlaiset yritykset nostaa ruuhkautuminen edes ongelmana kysymykseksi johtaa vastalauseryöppyyn (Yksityisautoilijoita syyllistetään! Kunnon ihmisiä vainotaan!!) myös yritys puhua tämän toisen systeemin tuottamista systemaattisista vinoumista johtaa selkäydinreaktiona vastalauseryöppyyn (Hanson haluaa pakottaa naiset seksiin!!) ilman minkäänlaista todellista analyyttistä suhdetta itse ilmiöön.

Kuten Hansonkaan, minäkään en tarjoa mitään ratkaisuja. En edes tarjoa sinänsä mitään "ongelmaa", vaan alustavan analyysin mahdollisesta ilmiöstä jonka jotkut kokevat ongelmaksi jo nyt. Pidättäydyn esittämästä mitään ehdotuksia asiantilan muuttamiseksi kunnes tiedän asiantilasta ja siihen johtavista mekanismeista edes jotakin. Ja nyt, riippumatta siitä mitä lukijani ajattelee tästä nimenomaisesti ilmiöstä -- onko se edes todellinen tai ei -- niin olen kokolailla varma, että ensi reaktio on että "no mutta kun tässä pitäisi tehdä X" tai "Mutta kun olet väärässä koska Y".

Mutta olenko väärässä? Jos olen, niin haluaisin tietää missä. Haluaisin myös tietää mikä yllä esittämistäni mekanismeista on olennaisilta osin jotain muuta kuin mitä arvelen, ja että millaisilla kriteereillä tämä asia voitaisiin sitten saada selville.  Joku voisi sanoa että olen väärässä, koska olen katkera ja ruma nörtti. Tähän totean vain, että hieman vierastan sellaista epistemologista maksiimia jossa ihmisen seksikkyys määrittää tämän sanomisen painoarvoa. Vaikka olenkin kuumaa kamaa.

 Edit: Jos joku ihmettelee otsikkoa, niin se johtuu siitä, että Scott Aaronson kirjoitti aiheesta, ja luin hänen tekstinsä ensin. Luulin että haluaisin sanoa jotain samanlaista, mutta päätin pitää näkökulman yleisempänä.

Kaiken Maailman Dosentit

Palasin eilen Oxfordista. Kaupunki oli entisensä -- kuten se varmaan pääpiirteittäin on ollut jo satoja vuosia. Andrew William Roscoe -- tai kuten ystävät hänet tuntevat, Bill Roscoe -- täytti joulukuussa 60 vuotta, ja hänen kolleegansa ja entiset oppilaansa järjestivät Festschrift- tilaisuuden. Aikanaan Oxfordissa ollessani olin juurikin Bill Roscoen vieraana, sillä väitöstyöni ohjaaja oli hänen hyvä ystävänsä.

Vierailu poiki yhteistyötä, ja vuonna 2015 kirjoitimme yhdessä hänen ja hänen jatko-opiskelijansa kanssa paperin. Tämän -- ja oikeastaan vain tämän -- vuoksi minutkin kutsuttiin kirjoittamaan paperi Festschriftiin. Väittäisin, että tämän artikkelin kutsu oli koko akateemisen urani suurin kunnianosoitus, ainakin arvostan sitä kaikkein eniten.

Esitelmäni oli tiistaina. Olen puhunut esimerkiksi Barcelonassa 2004 yli 300 ihmiselle alan huippukonferenssissa, mutta silloinkaan minua ei jännittänyt yhtä paljon. En edes tiedä mistä se johtuu. Epäilen, että siitä että tämä kirjoitus ja esitelmä oli tarkoitettu nimenomaan Bill:in kunniaksi. Paikalla oli esimerkiksi myös Sir Charles Anthony Richard Hoare, tai Tony Hoare, kuten hänet alalla tunnetaan, sekä lukuisia aivan maailman huippuja. Onnekseni pystyin lähinnä vetämään huumorilla esitelmäni, sillä edellinen puhuja oli puhunut samasta aiheesta ja pystyin kuittaamaan teoriaosuuden sillä, että "kuulitte jo kaiken olennaisen".

Oma esitelmäni käsitteli hypoteesia, jonka yhden version olin todistanut 2014, ja jonka toisen version  Dragan Bosnacki julkaisi 2015. Hypoteesia en onnistunut todistamaan -- paras tulos paperissani oli, että olennaisesti Bosnackin teoreemaa parempaa ei tiettyjen melko intuitiivisten ominaisuuksien avulla edes pysty todistamaan. Lisäksi pystyin käsittelemään joukon vastaesimerkkejä. Puheessani kuitenkin keskityin tarinaan siitä, miten paperin kirjoitus eteni, pikemminkin kuin itse sisältöön, sillä näin pystyin kertomaan kaskuja ja viihdyttämään yleisöä. Uskoakseni tämä oli oikea strategia, Bill ainakin nauroi useaan otteeseen, ja huuteli omia humoristisia kommenttejaan väliin.

Pidän Oxfordin ilmapiiristä aivan suunnattomasti. Tapasin myös Bob Coecken, johon tutustuin edellisellä reissullani. Coecke on eksentrinen belgialaissyntyinen professori Oxfordissa. Hän on hyvin miellyttävä henkilö ja kävimme porukassa usein paikallisessa pubissa istumassa iltaa. Hän oli "vanhalla iällään" hankkinut vielä perheenlisäystä ja oli tyttärensä kanssa juhlan päätöstilaisuudessa.

Maanantaina -- siis esitelmääni edeltävänä päivänä -- olimme University Collegessa illalisilla. Siellä pidettiin puheita ja syötiin ja juotiin hyvin. Pukukoodi oli rennompi kuin olin odottanut -- "Smart", eikä "White Tie"--  mutta silti ilta oli aivan unohtumaton. Vastapäätäni istuivat Samson Abramsky ja Marta Kwiatkowska. Koin koko juhlan epätodelliseksi, oli varsin kummallista ja epätodellista olla tässä porukassa. Illan keskustelunaiheet olivat todella mielenkiintoisia. Erityisen hienoksi kokemuksen teki se, että sain viettää useamman päivän sellaisten ihmisten seurassa jotka ovat osaamiseltaan ja älyltään itseni yläpuolella todella monella tavalla.

Palattuani tänä aamuna löysin postilaatikosta kirjeen yliopiston rehtorilta. Siinä mainitaan, että minulle on myönnetty dosentin arvo 31.12. 2021 saakka. Reaktioni oli "meh".

Annus Mirabilis

Tätä vuotta 2016 on enää jäljellä 12 päivää. Kahden vuorokauden sisällä tapahtuu ns. talvipäivän seisaus. Täytin tänä vuonna 40 vuotta. Olen pitänyt tätä blogia muodossa tai toisessa nyt 14 vuotta.

Muutin melkein tasan vuosi sitten pois vuosikaudet kotina pitämästäni talosta, jonka korjaamiseen olin panostanut kesälomat ja ison läjän rahaa, ja jonka olin kuvitellut olevan joskus lapsenlapsilleni taianomainen mummola, kuten se oli lapsilleni ollut näiden leikki-iässä taianomainen vehreine pihoineen ja lukuisine piilopaikkoineen. Kesällä astui voimaan avioero avioliitosta joka oli tuolloin kestänyt hieman yli 12 vuotta, ihmisen kanssa, jonka kanssa olin asunut saman katon alla 15 vuotta, ja jonka olin tuntenut liki 18 vuotta.

Kirjoitin blogissani asiasta noin vuosi sitten, kun muutin. En kertonut sen enempää yksityiselämästäni; tämä ei ole ollut tapanani. Olen kirjoittanut milloin treenaamisesta, milloin taloudesta, politiikasta, tutkimuksesta, ja niin pois päin. Mainitsin että olen pyrkinyt omaksumaan stoalaisen mielenlaadun, ja kirjoitin siitäkin erikseen. Lopulta kun mietin mitä kaikkea asiaan liittyy, olen sanonut melkein kaiken.

Mutta silti. Hopeareunus: Kaikista elämäni vuosista, juuri tämä vuosi on ollut se, jolloin subjektiivinen hyvinvointini on kasvanut kaikkein eniten. Tämä on tietenkin tarkoitettukin vitsiksi; vuosi sitten olin elämäni vaikeimmassa ja pahimmassa tilanteessa. Olimme päättäneet erosta jo itseasiassa noin vuotta aiemmin, ja sitä oli edeltänyt lähes vuosi jonka aikana epävarmuus jäyti minua suunnattomasti. En syytä ketään mistään tapahtuneesta. Aivan erityisesti, oma omatuntoni on täysin puhdas. Myönnän: En halunnut tätä elämäntarinaa, en valinnut näitä askelia tai tätä polkua, mutta tälle polulle jouduin. Mikään oma toimintani ei tietääkseni tähän johtanut, sillä en sitä tietoisesti tai millään jälkikäteen havaittavissa olevalla toiminnalla edesauttanut. Minua ei kohdeltu kaltoin, ei petetty, enkä joutunut vedätetyksi, uhkailun tai kiristyksen tms kohteeksi. Kaikki se, mitä tapahtui, tapahtui parhaimmalla ja lempeimmällä tavalla, niin humaanisti kuin voin kuvitella.

Ja silti se oli tuskallisin asia mitä olen koskaan kokenut. "Minä", sikäli kuin ihmisen identiteetin voidaan ajatella koostuvan niistä asioista joita yksilö kokee tärkeiksi, olennaisiksi asioiksi elämässään, olen nyt aivan eri ihminen kuin ennen. Näytän erilaiselta. Tunnen itseni erilaiseksi. Puhun, ajattelen, asun, elän, harrastan, syön, vietän aikaa eri tavoin kuin joitain vuosia sitten.

Tässä rikkinäisessä tilassani tapasin ihmisen jonka kanssa olen voinut jakaa tänä vuonna asioita. Ihmisen joka on kokenut samanlaisia asioita. Meillä on ollut hyvä olla yhdessä, ja olen kiintynyt tähän ihmiseen. En kuitenkaan pysty kokemaan niitä tunteita joita joskus koin; en edes "yritä". Olen oppinut sen, etteivät ihmisen tunteet muutu "yrittämällä". 

Eilen leivoimme pipareita. Sydämen muotoisia. Ne paloivat.  Itkin tänään kun katselin niitä.

Ensi vuodesta tulee vielä parempi. Nostan 200kg maasta.

Maallinen ies.

Lenkkeilykausi on startannut kohtuullisen hyvin. Kesä on haastavaa aikaa koska lepoakin tarvitsisi ja samanlaista sisällä möllöttämisen ja löhöämisen ilmapiiriä kuin talvisaikaan on hankala pitää kesällä. Jos haluan treenata kolme kertaa viikossa nostelua ja lisäksi juosta, niin lepo täytyy suunnitella suhteellisen tarkkaan ylikunnon välttämiseksi.

Eilen kävin Pyynikillä juoksemassa himan mäkiä. Mukana oli kaveri jolla on hieman vähemmän kilometrejä alla ja aerobinen kunto hitusen alle omani, joten lenkistä tuli verraten rauhallinen. Tästä huolimatta tuntui aamulla herätessä siltä, että hinta on maksettava ja kyykky tuskin sujuisi. Rippetoen haastattelussa hän jakaa kokemuksensa että vanhemmilla harjoittelijoilla volyymi -- eli toistojen määrä -- on yleensä se joka on palautumisen kannalta ongelmallisempi kuin intensiteetti (eli käytettyjen painojen suuruus). Tätä informaatiota hyödyntäen tein vitosten sijaan tänään vain kakkosia, ja kyykky sujui varsin hyvin. Tein maksimit (vitosen maksimit), ja kepeyden perusteella 3x5 voisi näillä mennä perjantaina.  Myös mavessa vedin vitosen maksimit ja täydet viisi kertaa.  Koska maastavetoa tehdään ohjelmassa vain puolet siitä mitä kyykkyä, kyykky on jo ottanut maastavedon kiinni. Tekemällä kevennetyn intensiteetin treenin kerran tai kaksi viikossa, saan kaksi etua. Ensinnäkin, maastavetopäivinä kyykkyvolyymin pienentäminen jättää enemmän paukkuja vetoon. Toisekseen, koska pienen volyymin treenin perusteella ei tehdä painojen lisäyksiä, kyykyn kehitys hidastuu. Maastaveto yleensä on nostelijoilla vahvempi, mutta mikään luonnonlaki tämä ei ole.

Toinen minkä huomasin oli, että olkapäävammani vuoksi pystypunnerrus vaati hienosäätöä tekniikan osalta; olen käyttänyt tarpeettoman leveää otetta, otteen kaventaminen auttoi ja liike tuntui paitsi jättävän olkapään tyystin rauhaan ja siirtävän rasitusta ojentajalle, myös jopa hieman kevyemmältä tehdä.

Mitä tulee juoksuun, siinäkin pohdin Rippetoen volyymi vs intensiteetti- aspektia. Voisin juosta nopeampia lenkkejä, minkä voisi ajatella intensiteetin kasvattamisena, ja olenkin näin toisinaan tehnyt. Toinen vaihtoehto on tehdä samanmittaisia lenkkejä mutta reiteillä joissa on enemmän nousuja; tätäkin olen aina jonkin verran tehnyt vuosien varrella. Kolmas, jota en ole tehnyt, on käyttää painoliiviä.

Lisäpainojen kanssa juoksemisesta on hieman ristiriitaisia mielipiteitä. Tämän hetken paras arvaukseni siitä, mitä hyötyjä ja haittoja siitä on, perustuu muutamiin aihetta käsitteleviin artikkeleihin ja joidenkin tuttujen kokemuksiin.

Ensiksikin, on selvää että painojen kanssa juokseminen kyllä lisää juoksun intensiteettia ceteris paribus, ilmeisista syistä. Toisaalta ei ole niin ilmeistä että tämä lisäys realisoituu, jos liivin kanssa juostaan sitten hitaammin. Näinollen intensiteetin lisäyksessä täytyy pitää huoli siitä, että mikään muu ei muutu.

Toinen aspekti on, että lisäpainojen kanssa juoksemisen ei ole osoitettu parantavan normaalia juoksutulosta, verrattuna siihen että juostaan ilman painoliiviä ja esimerkiksi nopeammin. Tämä on itselleni vähäpätöinen seikka, koska en todennäköisesti enää kilpaile ja vaikka kilpailisinkin, juoksutulosten paraneminen on vain proxy, ei ensisijainen tavoite. Koska etsin harjoituksia jotka tuottavat mahdollisimman yleistyviä tuloksia, eli monipuolista kuntoa ja voimaa, se että harjoittelu on vähemmän lajispesifistä voi varsin hyvin olla vain hyödyksi.  Esimerkiksi jos joskus täytyy edetä maastossa nopeasti rinkan kanssa, painoliivin kanssa harjoittelusta voi varsin hyvin olla enemmän hyötyä kuin pelkästä juoksusta. Haittapuolena voi olla, että juoksutekniikka kärsii vaikka askel kevenisikin hieman.

Kolmas on rasituksen terveysvaikutukset, erityisesti potentiaali loukkaantumiselle. On selvää, että painoliivi lisää nivelten ja jänteiden kohtaamaa rasitusta. Tätä vastaan toki voi kamppailla lisäämällä painoa hyvin maltillisesti, esimerkiksi luokkaa kilon viikossa. Tämän pitäisi mahdollistaa se että nämä osat tottuvat vähitellen lisääntyneeseen rasitukseen. Täysin hitaampi progressio ei tätä ongelmaa tietenkään eliminoi. Myös juoksutekniikkaan rasituksen myötä tuleva muutos voi olla loukkaantumisriski pidemmän päälle. Tästä syystä on syytä olla hyvinkin tarkkana.

Sain ystävältäni pussillisen remmejä, solkia, kankaita ja muita tilbehöörejä, ja suunnittelin paperilla omatekoisen painovyön. En ole vielä alkanut toteuttaa suunnitelmaa, koska saan ilmeisesti lainaksi kaupallisen valmisteen toiselta kaverilta, ja testaan sen toimivuutta ensin. Kyseinen lainaliivi painaa 10kg, enkä tiedä sen säädettävyydestä yms, mutta testaan sitä ensin hieman, jos vaikkapa designiani pitää muuttaa. Painot ajattelin hakea rautasoinin kilotavaralaatikosta, erilaisista lattarautojen jämäpaloista yms, jeesusteipistä ja velcro-taskuista pitäisi tulla riittävän hyvä setti arkikäyttöön. Lisäksi itsetehdyssä on aina jotain fiilistä jota kaupallisessa ei ole, vrt autotalliin rakentamani puinen kyykkyräkki; en voi tehdä sillä enää maksimaalisia suorituksia, mutta kevyiden päivien tai lepopäivien lämmittelyihin se on varsin erinomainen. 

Painoliivi on myös käytännöllinen leuanvedossa. Vyö+kettinki+levypaino-yhdistelmä on ihan OK, mutta se on hieman kankea ja epäkäytännöllinen. Liivi taas on todennäköisesti miellyttävämpi.

Yleisesti treenistä

Jotta ei nyt vallan vaaliteemoissa oltaisiin, niin ajattelin kiroittaa lyhyen piissin siitä, mitä olen oppinut (tällä kertaa) treenattuani muutaman kuukauden. Koetan yleistää tämän ja aiempien kuntoiluharrastusteni myötä oppimani.

1: Treenaa kaverin kanssa

Treeni tehostuu kummasti jos mukana on joku muukin. Joillekin voi syntyä kilpailuasetelma, mutta tämä on vähemmän olennaista. Paljon tärkeämpää on sosiaalinen kontrolli joka tulee siitä, että jos kaverin kanssa on sovittu, niin treenaamisesta tulee säännöllistä. Olennainen kontribuutio on siis motivaatio ja säännöllisyys.

2: Treenaa yksinkertaisesti

Netti on pullollaan treeniohjelmia joissa tehdään kymmentäkin erilaista liikesarjaa milloi mitäkin lihasryhmää treenatakseen. Tämä on pääosin täysin ajanhukkaa ja turhuutta; Hauiskäännöllä voi saada jonkin verran pullotusta käsivarteen, mutta siinä hankittu voima ei yleisty. Sama pätee käytännössä kaikkiin erilaisilla koneilla tehtäviin harjoituksiin. Ihmisen luonnollisia liikeratoja hyödyntävät nostot, joissa aktivoidaan lihasryhmiä monipuolisesti, ovat kaikkein tärkeimmät ja niihin pitäisi käyttää 75-90 prosenttia voimaharjoitteluun käytetystä ajasta. Näihin lasketaan kyykky, maastaveto, leuanveto, penkkipunnerrus ja rinnalleveto tai soutu. Esimerkiksi Rippetoen Starting Strength on kolmasosa kyykkyä, kuudesosa pystyprässiä, kuudesosa penkkiä, kuudesosa rinnallevetoa ja kuudesosa maastavetoa. Maastavedon treenimäärän pienuus on sen keskeisestä roolista huolimatta välttämätöntä, sillä se aktivoi hermostoa todella kokonaisvaltaisesti. Olennaista on, että on jokin yksinkertainen ohjelma, johon kuuluu se, että painoa lisätään säännöllisesti.

3: Syö ja nuku

Ruokaa menee paljon jos haluaa palautua. Nukkuminen on tärkeää palautumiselle. Väsymys ja nälkä ovat esteitä kehittymiselle, koska palautuminen jää vajaaksi. Ruoaksi riittää perusruoka, ja jos hakee lisäpotkua, niin sekin on syytä pitää yksinkertaisena. Itselläni tehokkaimmalta vaikuttaa se, että treenin jälkeen litra plus-kaakaomaitoa, sitten normaalit syömiset ja iltapalaksi rahkaa, jossa mausteeksi heraproteiinia ja toisinaan sekaan kreatiinia. Riittävän proteiinin saannin (noin 2g per tavoitepainokilo) lisäksi ainoastaan kreatiinin on kiistatta todettu olevan suorituskyvylle hyödyksi. Sitä saa tosin jonkin verran jo lihasta, ja Malabadin Kebab-annoksissa on reilu parisataa grammaa lihaa. Perusruokaan tietysti kuuluu jotain muuta kuin pizzaa, ranskalaisia ja kokista, eli salaatteja, vihanneksia, hedelmiä. Olennaista on että ruoka on monipuolista, makroravinteita on riittävästi, ja

4: Pidä kirjaa

Ensimmäinen perusperiaate kaikessa inhimillisen toiminnan mittaamisessa on, että sitä saa mitä mittaa. Oli lajisi mikä hyvänsä -- juoksu, hiihto, uinti, painonnosto, voimanosto jne -- niin mittaamalla sitä, mikä indikoi tavoitetta parhaiten, pääset tähtäämään tavoitteeseen parhaiten. Tämä tapahtui kun aloin ottamaan aikaa säännöllisesti juoksulenkeistäni, ja tämä tapahtui kun aloin pitää kirjaa painojen nostamisesta: Tulokset alkoivat parantua heti.

Bonus: Hyvyys ei ole sitä missä olet, vaan sitä, että menet eteenpäin siitä missä olet.

 Onnistuminen ei tarkoita sitä, että pärjää paremmin kuin joku muu; aina löytyy joku joka on parempi. Kilpaiurheilijoillakin tämä pätee kaikille paitsi yhdelle ihmiselle maailmassa kerrallaan. Olympialaisissa jaetaan vain yksi kultamitali. Lisäksi kannattaa hylätä ajattelu jossa vertaa edes omaa suoritustaan jostain vuosien takaa nykyiseen. Jos olet 40- tai 50-vuotias ja nuorempana harrastanut vähänkin jotain, on todennäköistä että henkilökohtainen ennätyksesi on jo saavutettu. Tämän ei pidä antaa masentaa; joka hetki voi tapahtuu jotain kehitystä. Oma huipputulos missä ikinä voi olla takana, se voi olla tapahtunut viikko sitten, tai se voi olla vielä tulevaisuudessa. Sillä ei ole mitään väliä. Olennaista on vain se, että jos tänään pystyn johonkin, niin seuraavalla kerralla kun yritän (maksimeita ei muuten tehdä joka kerta, huom), yritän enemmän. Jos en onnistu, niin se on sen kerran paras tulos. Tätä ei pidä viedä liian pitkälle, ei pidä lähteä repimään rikki itseään; palautuminen, oikea tekniikka, jne, kaikki täytyy muistaa. Mutta tänään pyrin parempaan kuin eilen.

Uskon että näillä periaatteilla voidaan yleisestiottaen kaikessa kuntoilussa saada parempia tuloksia. Tässä kohtaa monelle tulee refleksinomainen reaktio siitä, että "en kuntoile saadakseni tuloksia", tai että "liikunnasta menee ilo jos se on tuloshakuista", tai "liikun vain pysyäkseni kunnossa". Tämä näkemys on yleinen, valitettava ja vahingollinen. Tämä siksi, että liikunnan ilo tulee liikkumisesta ja se on hyvä asia, eikä vähene millään tapaa siitä, että tekee sen paremmin. Esimerkiksi jos joku pelaa shakkia ja toistuvasti tekee aina samat (huonot) siirrot, en voi mitenkään ymmärtää miten tämä lisää pelaamisen nautintoa. Terveellä tavalla sosiaalistuneen ja normaalin analyyttisen ajattelukyvyn omaavan ihmisen pitää pystyä erottamaan mielessään se, että jokin asia on hauskaa (ja saa sellaisena ilman muuta pysyäkin) ja se, että asiaa tehtäessä ja siihen valmistautuessa voi tehdä vähäisiä muutoksia jotka parantavat toimintaa. Tässä kohtaa vetoan bonus-kohtaan.

Toinen mitä haluan kritisoida on ajatus siitä, että liikkuminen kunnon ylläpitämiseksi olisi jotenkin ylivertainen tai edes hyvä idea verrattuna kunnon parantamiseen. Mikäli tavoitteena on hyvä kunto, niin miksi ihmeessä parempi kunto olisi huono tavoite, jos sen voi saavuttaa samalla vaivalla. Tai kuten usein käy, jopa vähäisemmällä vaivalla, jos tekee asian hyvin.

Modernissa liberaalissa yhteiskunnassa meillä on jotenkin tabu siinä kohtaa jossa ihmisten toiminta oman suoriutumisen parantamiseksi tulee puheeksi. Vielä toistaiseksi urheilussa erilaiset suoriutumiset sallitaan: On luvallista että toiset juoksevat nopeammin kuin toiset tai että toiset nostavat enemmän kuin toiset. Muualla yhteiskunnassa näin ei juuri enää ole. Fyysinen suorituskyky on kuitenkin yksi niitä harvoja asioita joilla yhteiskunnassamme on yhtä aikaa suuri merkitys yksilölle ja melko vähäinen merkitys yhteiskunnalle; Meillä ei ole juurikaan sellaisia markkinatalouden parissa olevia työtehtäviä, joissa marginaalihyödyt fyysisen suorituskyvyn parantamisesta olisivat merkittäviä. Kuitenkin merkitys voi yksilölle olla valtaisa arjessa. Kyky kulkea rappusia tai kantaa raskaita esineitä, tai juosta, voi olla ratkaiseva yksilön omassa kokemuksessa.

Olemme heikkoja ja meidän oletetaan olevan tyytyväisiä heikkouteemme ja tuntevan olomme hyväksi heikkoudestamme huolimatta. Voimaa tavoittelevan ajatellaan joko kärsivän hybriksestä tai pitävän itseään parempana, tai hänen pyrkimyksensä mitätöidään "uususkonnollisena" hörhöilynä.  Ajatelkaa mitä tahdotte. Itse olen mieluummin vahva kuin heikko.