torstai 16. toukokuuta 2019

Invariantti

Olen kirjoittanut aiemminkin invarianteista. Olen tutkinut jonkin verran ns. Craig:in interpolantteja ja niiden induktiivisia invariantteja, ja yksi julkaisuni käsittelee induktiivisten interpolanttien löytämistä.

Olen tehnyt jonkin verran käytännön ohjelmointityötä (sellaista josta joku muu jopa maksaa). Muutoin kokemukseni rajoittuu pitkälti akateemisiin ympyröihin ja melko simppeleihin pikkunäppäriin koodinpätkiin. Käytännön työssä havaitsin hyvin nopeasti hyödylliseksi ajattelutavan, jonka opin Ralph-Johan Backin luennolla.  Tästä on aikaa liki 15 vuotta, joten en muista tilannetta tarkkaan; Olin Turussa konferenssissa jossa yksi workshop käsitteli ohjelmoinnin opettamista. Back kertoi heidän kokeilleen sellaista pedagogista tyyliä, jossa opiskelijoiden kehotettiin aina ennen minkäänlaisen silmukkarakenteen kirjoittamista ensin miettimään kyseisen silmukan silmukkainvariantin.

Ihmisen ajattelu on luonteeltaan abstraktia ja usein rekursiivista. Rekursiivisuus on kuitenkin yleensä tiedostamatonta, ja sen nouseminen tietoisuuteen synnyttää usein kokemattomalla ihmisellä hämmenystä. Merkittävä osa huumorista perustuu itse asiassa rekursiivisuuteen, ja rekursiovitsit ovat nörttivitsien aatelia. Klassinen vitsi on, että kun kysytään "Mikä on rekursiivinen määritelmä?", niin vastaus on "Perustapaus, jota seuraa rekursiivinen määritelmä".

Ihmisillä on voimakas tarve operationalisoida rekursio iteraatioksi, prosessilla jota kutsun usein aukikelaamiseksi. Esimerkiksi jos joku kysyy miten löydämme polun paikasta A paikkaan B, niin voimme vastata "Jos A = B, ollaan jo perillä. Muutoin otetaan A:sta yksi askel kohti B:tä, ja etsitään tästä uudesta paikasta polku B:hen". Tämä on rekursiivinen määritelmä, mutta se ei tietenkään aina toimi, koska termi "Kohti B:tä" on epämääräinen. Jos me kelaamme tämän implisiittisen prosessin auki, niin usein teemme sen niin, että samalla esimerkiksi kiellämme käymästä samassa paikassa kahdesti.

Jos lähdemme oletuksesta että polku aina löytyy, niin tässä aukikelauksessa voidaan ilmaista invariantti  joka sanoo, että missä ikinä olemmekin, sieltä pääsee paikkaan B. Jotta se tapa jolla toteutamme tämän iteraation olisi oikea, sen täytyy säilyttää tämä invariantti. Näinollen, jos kiellämme esimerkiksi käymästä samassa paikassa kahdesti, voi invariantti helposti mennä rikki: Kuvitellaan että meillä on polku A-->C --> D ---> B, ja sen lisäksi polku C --> E ja E--> C. Jos me lähdemme C:stä tä E:hen, emmekä saa palata C:hen, on invariantti efektiivisesti rikki kun olemme E:ssä.

Tätä ongelmaa ei korjaa esimerkiksi se, että tarkennamme "askel kohti B:tä" siten, että sanomme että pisteen johon siirrymme pitää olla "lähempänä" B;tä. Jos esimerkiksi piste E esimerkissämme on aivan B:n vieressä, mutta näiden välillä vain on ylipääsemätön este, emme tiedä tätä ennen kuin tulemme pisteeseen E ja huomaamme että olisi palattava pisteeseen C, mikä puolestaan on kiellettyä.

Olen jumissa työssäni seuraavanlaisen ongelman kanssa. Meillä on graafi -- sivuutan ison läjän itse ongelman kannalta merkityksettömiä yksityiskohtia -- jossa on solmuja ja kaaria. Kaarilla on jonkinlainen pituus ja jokainen kaari yhdistää kaksi solmua, sillä on siis alku- ja loppupää. Teemme graafille kontraktiohierarkian. Tämä tarkoittaa että "poistamme" solmuja iteratiivisesti ja aina poistaessamme lisäämme oikopolun kahden sen naapurin välille, jos näiden välinen lyhin polku (jäljellä olevassa graafissa) kulki poistetun solmun kautta.

Invariantti tässä prosessissa on, että vielä poistamattomien solmujen väliset lyhimmät polut ovat saman pituisia kuin alkuperäisessä graafissa. Tämän invariantin voimassaolo on helppo todeta: Jos invariantti on voimassa ja poistamme solmun x, niin jokainen lyhin polku kahden solmun a ja b välillä joka ei kulkenut x:n kautta, säilyy sellaisenaan. Jos taas se kulki x:n kautta, niin se kulki ensin johonkin solmuun u, sieltä x:ään ja sieltä v:hen, missä u ja v jäävät graafiin. Jos u:n ja v:n välinen lyhin reitti kulkee u->x->v, niin jokainen polku joka kulkee siten että se käy ensin u:ssa ja sitten v:ssä, voidaan tehdä lyhyemmäksi vaihtamalla osareittu u:sta v:hen reitiksi u->x->v. Tässä tilanteessa lisäämme oikopolun u-->v, ja tämä reitti on yhtä pitkä kuin ennenkin. Toisaalta jos lyhin reitti ei kulje x:n kautta, niin x:n poistaminen ei vaikuta mitenkään.

Solmut muodostavat poistamisjärjestyksensä mukaisen hierarkian. Solmu, joka poistetaan aiemmin, on hierarkiassa alempana, ja myöhemmin poistettu solmu ylempänä. Kun estimme kahden solmun välistä lyhintä polkua, etsimme  ns konkaavin polun. Tämä polku on sellainen, että sen alkuosa kulkee lähtösolmusta aina hierarkiassa ylöspäin, ja kun se saavuttaa polun "korkeimman" solmun, se tämän jälkeen kulkee aina alaspäin kunnes se saavuttaa maalisolmun.

Voimme todistaa että tällainen polku on olemassa ja se vastaa alkuperäisen graafin lyhintä polkua: olkoon lähtösolmu u ja maalisolmu v. Näiden välillä on alkuperäisessa graafissa jokin lyhin polku v1, v2, ... , vn, missä v1 = u ja vn =v. Olkoon vk näistä se, joka on hierarkiassa korkeimmalla. Voimme osoittaa, että meillä on oikopolkuja hierarkiassa ylöspäin kulkeva polku u:sta vk:hon (ja samalla tavalla voimme osoittaa että sellainen on alaspäin vk:stä v:hen) seuraavasti:

olkoon vi se solmu, joka on hierarkiassa korkeimmalla välillä v1..vk-1. Edellä mainitun invariantin nojalla, ennen vi:n poistamista, meillä oli jäjellä lyhin polku vi-->vk. Koska välissä ei voinut tuolloin olla muita solmuja, meillä on oltava oikokaari vi-->vk. Nyt voimme rekursiivisesti todeta taas, että saman argumentin nojalla meillä on jokin solmu välillä v1 ... vi-1 jne.

Kirjoitin tämän blogikirjoituksen, koska kaikesta tästä huolimatta, testiaineistossa on tapaus, jossa erään sillan yli kulkevaa lyhintä polkua ei hierarkia säilytä. Se on olemassa alla olevassa graafissa, mutta sitä ei löydy hierarkian avulla. Jossakin kohtaa koodia siis jokin näistä asioista tehdään siten, että invariantti rikkoutuu.

Kun kirjoitin koodin, mielestäni pidin koko ajan tämän invariantin mielessä ja pidin huolen ettei mikään operaatio riko sitä. Tyypillisesti tällaisissa tapauksissa on kyse joko abstraktiorikosta -- esimerkiksi jokin tieto viittaa johonkin mikä on muuttunut välissä -- tai ns reunatapauksesta. Olen mielestäni eliminoinut kummankin vaihtoehdon. Jäljelle jää muutama vaihtoehto. Kyseessä voi olla logiikkavirhe: Jokin ehto on kirjoitettu tavalla, jonka semantiikka on eri kuin se, mitä tarkoitin. Tämä on epätodennäköisen tuntuinen selitys siksi, että virhe on niin harvinainen. Kyseessä voi olla toki jonkin rakenteellinen poikkeama jostain tekemästäni oletuksesta, joka on riittävän harvinainen tuottamaan tällaisen ongelman.

Tämä on kiusallista.

EDIT: Vika liittyi tietorakenteeseen ja algoritmiin. Erässä kohtaa kun graafin kaaria järjesteltiin uudelleen, osa tiedosta jäi päivittämättä. Tietty invariantin kannalta olennainen informaatio ei ollut siellä missä pitää. Virhe myös "piilotti itsensä", sillä kun konstruktion jälkeen graafi luettiin, informaatio meni oikeaan paikkaan. Lopulta löysin sen ja sain korjattua tänä aamuna, useamman tunnin buginmetsästyksen jälkeen.

Huomenna lähden lomalle. 

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Plateau

Voimailijoiden piirissä pelätyimpiin kuuluva ilmiö on plateau, eli tasanko. Se tarkoittaa tilaa tai vaihetta treenissä, jossa voimailutulokset eivät pitkään aikaan kehity. Jokainen, joka on treenannut tavoitteellisesti joskus, on törmännyt tasankoilmiöön.

Tasangosta ei ole välttämättä syytä puhua vielä silloin, jos on noudattanut jotakin tiettyä melko yksinkertaista ohjelmaa pitkään, ja kehitys kyseisellä ohjelmalla päättyy. Esimerkiksi jos aloittelija seuraa Starting Strength-ohjelman lineaarista vaihetta eikä ole enää kykenevä nostamaan painoa harjoituksesta toiseen, ei vielä kannata puhua tasangosta; se on vasta signaali siitä, että on syytä siirtyä kehittyneempään ohjelmaan. Vasta kun jokin selvästi omalle kehitysvaiheelle sopivaksi katsottu ohjelma ei kykene tuottamaan lainkaan kehitystä tai kehitys on mitättömän vähäistä suhteessa omaan kehitysvaiheeseen, on mielekästä puhua tasangosta.

Kehitysvaiheet jaetaan hyvin karkeasti kolmeen: Aloittelija (novice), keskitaso (intemediate) ja edistynyt (advanced).  Karkean tason jaottelussa aloittelijan kehitystä mitataan alle viikon mittaisella ajanjaksolla, keskitason nostajan kehitystä viikosta pariin kuukauteen ja edistyneen kehitystä mitataan jopa vuoden mittaisella aikavälillä. Nämä määritelmät ovat sumeita ja epätäsmällisiä. Näistä kaksi ensimmäistä voidaan myös jakaa vielä kolmen osaan, alku-, keski- ja loppuvaiheeseen.

Alkuvaiheen aloittelija hakee jokaisella treenillään vielä tuntumaa siihen, miten raskas nosto oikeastaan on. Tämä vaihe kestää hyvän valmentajan avustuksella vain joitain viikkoja. Keskivaiheen aloittelija pystyy lisäämään painoa useammin kuin kerran viikossa, ja tietää karkeasti rajansa ja voimansa hieman pidemmillä sarjoilla.  Loppuvaiheen aloittelija kykenee lisäämään kuormaa noin kerran viikossa ja hänelle alkaa jo muodostua käsitys omista maksimivoimista. Aloittelijan ei ole mielekästä testata omia voimiaan juuri lainkaan, sillä jo se, että testaa voimiaan, tuottaa sen verran kovan harjoitusvasteen että mittaus on jo viimeistään viikon päästä erilainen.

Kun aloittelija harjoittelee, yksittäinen treeni tuottaa metabolista ja mekaanista stressiä siten, että siitä toivuttuaan aloittelija on vahvempi kuin ennen treeniä. Voimien kehittyessä yksittäisessä treenissä ei enää voida tuottaa sellaista stressiä josta toipuminen tuottaisi yksinään merkittävän muutoksen; Jos tätä yrittää, on toipumisaika on niin suuri, että seuraava treeni menee väistämättä jo heikommin. Tämä siis ei tarkoita tasankoa, vaan ainoastaan sitä, että se aikajänne, jolla kehitystä tapahtuu, on pidentynyt. Kun se on pidentynyt vähintään viikon mittaiseksi, puhutaan keskitason harjoittelijasta.

Keskitason harjoittelijalla on tyypillisesti jonkinlainen viikko-ohjelma, johon on rakennettu viikottain lisääntyvä kuorma. Jokin tietty liike (tai joitain sen variaatioita) tehdään yleensä useammin kuin kerran viikossa ja sarjan pituus tyypillisesti vaihtelee näiden kertojen välillä. Ohjelmasta riippuen kehitystä mitataan aikajänteellä joka vaihtelee noin viikosta kuukauteen. Esimerkiksi Wendlerin 531-ohjelmassa on viikko-ohjelma, joka on muuten samanlainen joka viikko, mutta toistojen määrä muuttuu joka viikko, ja siinä on 3-4 viikon mittainen "makrosykli", jonka jälkeen palataan alkuun hieman suuremmalla painolla. Ns. Texas-menetelmässä on runkona vain yksi viikko, jonka alussa on "volyymipäivä" ja lopussa on "intensiteettipäivä", ja intensiteettipäivän painoa pyritään lisäämään joka viikko. 

Alkuvaiheessa keskitason harjoittelija pystyykin lisäämään painoa joka viikko. Myöhemmin painon lisääminen on mahdollista ehkä joka toinen viikko, ja lopulta vain kerran kuukaudessa. Kun kehitystä ei tapahdu kahteen kuukauteen, voidaan jo puhua edistyneestä nostajasta.

Kehittyneemmissä ohjelmissa on sitten pidempiä makrosyklejä, esimerkiksi selkeämmin jaettu ohjelmaa massa-, kestävyys-, ja voimakauteen.  Harva harrastaja päätyy kehittyneeksi nostajaksi, sillä keskitasolla usein kehitys pysähtyy, ei niinkään siksi että harjoittelija saavuttaisi kehittyneen tason, vaan siksi että tämä sairastuu, loukkaantuu, joutuu pitämään taukoa työkiireiden, lomamatkojen, tms takia, tai muuten vain kyllästyy vähäksi aikaa.


Toinen tapa jaotella harrastaja näihin kategorioihin on suoritustason mukaan. Strengthlevel on kerännyt paljon erilaisia tuloksia ihmisiltä ja taulukoinut ne. Esimerkiksi jalkakyykyssä keskitason tulos on minun painoiselleni ja ikäiselle keskimäärin 138kg ja edistyneelle 175kg, maastavedossa 160 ja 200, ja penkkipunnerruksessa 105 ja 134. Olen itse näiden lukujen perusteella siis keskivaiheen keskitason nostaja, koska kaikki tulokseni ovat melko tarkkaan puolivälissä näitä välejä.

Tästä pääsemme kirjoituksen aiheeseen, eli ns. tasankoon. Itselläni on ollut nyt jonkinlainen tasanko; Siinä missä keskitason nostajalla kehitystä pitäisi tapahtua korkeintaan kuukauden- parin jänteellä, oma maastavetoennätykseni täyttää lauantaina vuoden. Kyykkyennätykseni on puolen vuoden takaa, samoin kuin penkin ja pystypunnerruksen kohdalla. Tämän voi tulkita niin, että olisin nyt "edistynyt", mutta en usko että tämä on hedelmällinen lähtökohta.

Syitä löytyy aina. Tämä on ensimmäisenä todettava. Aina voidaan analysoida loputtomiin ja esittää ulkoinen attribuutio, kuten loukkaantuminen, työstressi tai matkustus, jne. Jokainen voi löytää selityksen ja tekosyyn sille, ettei edistystä tapahdu.

Edistyminen vaatii kolme peruspilaria: Treeniä, ruokaa, ja lepoa. Jos jotain näistä on liikaa tai liian vähän, edistystä ei tapahdu. (Liiasta ruoasta voidaan tosin olla montaa mieltä). Jos pilkomme tämän pienemmäksi, niin treenin pitää tuottaa riittävä metabolinen ja rakenteellinen stressi, ja siitä pitää toipua levon ja riittävän ravinnon avulla. Keskitasolla ollaan tilanteessa, jossa on helpompi pilata tämä yhtälö treenaamalla liikaa, liian vähän, tai väärällä tavalla. Myös syömisen voi tehdä väärin, eli syödä liian vähän.

Numerot eivät valehtele, joten katsotaan niitä asioita, joita voidaan mitata. Painan nyt noin 90 kiloa, hieman alle. Painoin saman verran jo puolitoista vuotta sitten. Paino on tässä välissä heilahdellut 87-91 kilossa, mutta se on ollut hämmästyttävän stabiili, kaikki asiat huomioiden. Yksi selitys kehityksen tyssäämiselle voisi siis olla liian vähäinen ruoka.

Treenissä minulla on ollut kaksi ohjelmaa tämän kevään aikana. Helmikuun puoliväliin asti suunnillene noudatin vielä 531-ohjelmaa, jolla olin saanut nyhdettyä 5 kiloa kyykkyyn. Penkki ja pystypunnerrus eivät sillä juurikaan kehittyneet, vaan niissä käytin syksyllä hetken aikaa ns. russian squat- ohjelmaa, jolla sain kuin sainkin sekä penkissä että pystypunnerruksessa 5 kiloa lisää.  Helmikuusta asti olen yrittänyt noudattaa BBM:n The Bridge- ohjelmaa, mutta sairastuin maaliskuun puolivälissä yskään, joka jatkui vappuun saakka, eikä täysin ole poissa vieläkään (aamuisin yskin edelleen melko rajusti). 

Voisin syyttää yskää ja maalis-huhtikuun kestänyttä flunssaista oloa ja lähes kuukauden lähes täydellistä treenitaukoa. Kuitenkin jos sekin huomioidaan, niin aletaan olla silti tilanteessa, jossa kehitystä ei tapahdu kolmessa kuukaudessa. Juuri nyt minulla on The Bridge viikolla 5 (ohjelmasa on 8 viikkoa), joten on mahdollista että ohjelman lopussa kykenen rikkomaan ennätyksiä. Juuri nyt tilanne ei näytä hyvältä.  Toinen fyysinen tekijä on ollut selkäkipu, joka toistuu muutaman kuukauden välein. Nykyisin se ei ole samalla tavalla lamauttavaa, vaan pystyn treenaamaan jonkin verran, mutta erityisesti kyykyssä ja jossain määrin maastavedossa painoista on otettava 10-25% pois, ja toistojen ja sarjojen määriäkin pudotettava.

Voisin syyttää levon puutetta, mutta se ei olisi kyllä kovin mielekäs selitys. Olen nukkunut aivan kohtuullisesti, en joudu ahertamaan fyysisesti tai henkisesti arki-iltoina tai viikonloppuina tavalla, joka söisi palautumistani.

Ravitsemuksen kohdalla on kysymysmerkkejä. Olen keskittynyt lähinnä siihen, että saan joka päivä 4-5 vähintään noin 30 gramman laadukasta proteiiniannosta, enkä ole katsonut kalorimääriä lainkaan. Tämän tarkoitus on pitää huoli siitä, että proteiinia on riittävästi lihasproteiinisynteesin pitämiseen yllä pitkin päivää. Koska paino ei ole laskenut, ei kalorivajetta ole voinut olla. Voi olla että olen esimerkiksi syönyt liian vähän kasviksia ja muutenkin "likaisesti", sillä elän (kalorien osalta) pitkälti kaurapuurolla, heraproteiinilla, hampurilaisilla ja pitsalla. Näiden lisäksi syön kasviksia jossain muodossa (melkein) joka päivä jonkin verran. Teen kerran viikossa kasvissosekeittoa, kerran viikossa vihanneswokkia, pyrin syömään kalaa kahdesti viikossa, ja jotakin hedelmää joka päivä. Mitään suurta vikaa tässä ei pitäisi olla, mutta ehkä vihannesten osuus on liian pieni.

Kun olin ollut sairauden takia treenaamatta kolme viikkoa, jaksoin kyykätä paljon enemmän kuin ennen sairautta. Silti 5 toiston sarjoissa olen samalla tasolla kuin puolitoista vuotta sitten.

Täytän muutaman viikon päästä 43 vuotta. Testosterintasoni mitattiin kaksi vuotta sitten, silloin se oli viitearvojen sisällä. Mittaus tehtiin kahdesti, ensimmäisellä kerralla se oli lähellä alarajaa, toisella mittauksella lähellä ylärajaa. Mitään poikkeamaa ei ole löytynyt kertaakaan missään muissakaan verikokeissa, eikä minulla ole mitään sellaisia oireita, joiden vuoksi minun olisi syytä epäillä mitään pitkäaikaista sairautta.

Tämä tarkastelu jo paljastaa mikä tasankoni todellinen luonne on. Se on yhdistelmä sitä, että syön liian vähän/huonosti, sitä että treeniohjelmani katkeilevat selkäkipujen vuoksi (flunssaa en ole sairastanut kuin alle kerran vuodessa), ja sitä, että ohjelmani ovat olleet epätarkoituksenmukaisia. Näistä syömiseen ja ohjelmien tarkoituksenmukaisuuteen voi vaikuttaa.

Mutta olen myös miettinyt että josko olen vain saavuttanut sen tason, jossa motivaationi tehdä elämäntapoihini tarvittavia muutoksia ei enää yksinkertaisesti riitä tulosten nostamiseksi tästä enempää.

Mene ja tiedä.

torstai 9. toukokuuta 2019

Vaaksa vaaraa, virsta väärää: narratiivi vinoumista, epävarmuudesta ja narratiiveistä

Useampia vuosia sitten luin, kuten toivon lukijoidenikin lukeneen, Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow, joka on ehkä eniten aikuisiällä ajatteluuni vaikuttanut yksittäinen kirja. Moderneissa ajattelijoissa on paljon helmiä, mutta nostaisin Kahnemanin rinnalle myös Tyler Cowenin. Tässä ei ole nyt tarkoituksena laatia listaa omaan ajatteluuni vaikuttaneista ajattelijoista, vaan ainoastaan luoda assosiaatio. En yleensä viittaa TED-talkeihin, koska ne ovat mielestäni älylliselle keskustelulle suunnilleen samaa kuin juustonkaltainen valmiste on italialaiselle fine-diningille. Mutta Cowenin puheenvuoro oli rautainen, ja ankkuroikaamme (sic) ajattelumme hetkeksi siihen, mitä voisi nimittää vaikkapa narratiivikriittisyydeksi.

Kahneman, ja niin monet muutkin, ovat puhuneet kognitiivisista vinoumista, ja jokin aika sitten jokaisen itseään jonkinlaisena älykkönä pitävän odotettiin ripottelevan tuhkaa päälleen joka toisessa puheenvuorossaan ja julistavan kuinka he tunnistavat omat vinoumansa. Olen itse hieman väsynyt siihen narratiiviin, sillä vinouman koko idea on, ettei sitä tiedosta. Tietoisuus vinouman luonteesta ei poista sitä. Voimme toki omaksua erilaisia algoritmeja joiden voidaan ajatella ohittavan vinouman, mutta aina kun rakennamme narratiivin maailmankuvastamme, kudomme siihen omia vinoumiamme. Eikä siinä kaikki, me teemme sen ymmärtämättä että teemme niin.

Kun kirjoitin aiemmin logiikasta, ja siitä, miten se on keino naulata ilmaisut kiinni siten, että kaikki merkityksestä venkoilu jää pois. Voisimme -- epärehellisesti -- päätellä tästä, että pääsemme logiikan avulla eroon vinoumista ja narratiiveista. Tämä olisi kuitenkin epärehellistä, sillä perustelu tälle on lopulta itsessään vain narratiivi. Vakuuttava sellainen, mutta kertomus silti.

Näyttääkin helposti siltä, että olemme jumissa eräänlaisessa silmukassa; että maailmankuvamme on väkisinkin kehämäisyyteen tuomittu, kun joudumme punomaan tarinaa toisensa perään, ja ne viittaavat kukin vain toisiinsa. Tämä intertekstuaalisuus on kuitenkin eräänlainen ajattelun syöpä, se on filosofinen vastine sille, että jää tuijottamaan kahden toisiaan vasten laitetun peilin välissä "äärettömyyteen" pohtien mitä tuosta tunnelista mahtaisi löytyä.  En sivuuta sitä silti täysin; esitän hypoteesin, että ns narratiiviset vinoumat syntyvät intertekstuaalisuudesta. Tarkoitan tällä sitä, että taipumuksemme muodostaa jokin tietynlainen tarina jonkin uskomuksen tai käsityksen ympärille, on kytköksissä siihen, millaiset tarinat ovat menneisyydessä vaikuttaneet meihin ihmisinä.

Emme pääse narratiivisuudesta tai intertekstuaalisuudesta koskaan eroon, mutta kuten Cowen ehdottaa, voimme pyrkiä juurimaan kaikkein ilmeisimmät narratiiviset vinoumat. Cowen itse mainitsi vaarallisimpina ns hyvä vastaan paha- tarinat. En ole tästä eri mieltä, mutta hyvä vastaan paha- vinouma on ilmeinen kaikille, joiden mielipiteillä on merkitystä, joten en keskity siihen. [Näittekö mitä tein juuri?] Sen sijaan keskityn mielenkiintoisempaan narratiiviin epävarmuudesta.

Taannoin osallistuin, vastoin parempaa tietoani, "keskusteluun" sähköallergiasta. Esitin, että me tiedämme melko suurella varmuudella, että sähköallergikkoina itseään pitävillä on todellisia oireita. Tiedämme myös melko suurella varmuudella, että heillä on poikkeavia fysiologisia löydöksiä; On siis selvää, että heissä on jotain somaattisesti vialla -- suurella varmuudella. Mutta, sanoin, samalla varmuudella tiedämme myös, että heidän oireidensa syy ei ole sähkö, kännykkäsäteily, langattomat verkot, tai mikään muukaan sellainen syy joka yleensä on esitetty.

Nyt, varmuuden luonne on tässä se olennainen asia. Minulle oli selvää, että tässä narratiivissa evidenssin painoarvo on symmetrinen. Jos meillä on verikokeiden ja kudosnäytteiden tuloksia oireilevilta ja terveiltä, ja näissä on eroa vaikkapa  p-arvolla 0.02, niin on todennäköistä että oireilevat ja terveet poikkeavat toisistaan fysiologisesti. On siis mielekästä lähteä oletuksesta että jotain on vialla.  Ja jos tarkastelemme keskiarvojen eroa, niin erot voidaan karakterisoida tiettyinä prosentteina jne.

Aivan yhtä lailla oli selvää, että meta-analyysien perusteella sähkö- ja kännykkäaltistus ei aiheuttanut oireita yhtään sen todennäköisemmin kuin se että altistusta ei ollut. Poikkeavia löydöksiä tai subjektiivisia tuntemuksia ei tullut yhtään sen enempää kuin olisi ollut odotettavissa jos oireilijat olisivat vastanneet satunnaisesti. Näiden evidenssiluokkien painoarvo oli suunnilleen sama.

On toki mahdollista, että kumpikin näistä löydöksistä oli virheellinen. Meillä ei ole todennäköisesti tiedossa kaikkia asiaan vaikuttavia tekijöitä, joten on aivan mahdollista että oireita omaavat eivät todellisuudessa poikkea yleisestä populaatiosta millään merkittävällä tavalla. On myös mahdollista, että koejärjestelyssä oireiden syntyyn vaikutti jokin sellainen tekijä, joka suodatti altistuskokeisiin osallistujien oireet niin että ne näyttivät satunnaisilta.

Mutta se mikä tässä on erikoista on, että siinä missä itse näen molemmat epävarmuustekijät samanarvoisina -- ja siten en näe mitään syytä arvioida toista tiukemmin kuin toista -- ihmiset tuppaavat tulkitsemaan epävarmuuden yhdessä asiassa syyksi uskoa päinvastaista, kun taas toisessa he ottavat samansuuruisen epävamuuden -- joka siis oli pieni -- todisteena siitä että se kyllä on todellinen ilmiö.

Tässä on kognitiivisesti taustalla toki vahvistusvinouma (engl. confirmation bias), mutta tuo vinouma on helppo tuoda tässä esimerkissä esille. Silti ihmisen mieli "suojelee" tältä vinoumalta. Esitänkin tässä hypoteesin, että taustalla on narratiivi, joka toimii eräänlaisena vinouman viikunanlehtenä. Yksilö on kertonut itselleen tarinan, joka on uskottava, ja jossa on kausaalinen ja ymmärrettävä rakenne. Epävarmuustekijät jotka siihen mahdollisesti liittyvät, ovat pieniä yksityiskohtia jotka voivat olla hieman toisin kuin nyt asian ymmärrämme, mutta tarinan rakenne on tosi.

Tunnistan tämän narratiivin rakenteen ja "suojaavan vaikutuksen" kahdesta itselleni tutusta kertomuksesta. Ensimmäinen on tarina, jonka mukaan maapallo on (likipitäen) pallon muotoinen kappale, jota gravitaatio pitää kasassa. Toinen on tarina siitä, että nykyiset eliöt polveutuvat yhteisestä kantamuodosta ja ovat muovautuneet luonnonvalinnan myötä sellaisiksi kuin ne ovat.

Tarkoittaako tämä, että minun tulisi nyt epäillä sitä, onko maapallo pyöreä, tai sitä että luonnonvalinta selittää nykyisten eliöiden kehityksen? Kyllä se tarkoittaa. Epäilen näitä, ja monia muita melko triviaalisti tosina pitämiäni uskomuksia tavan takaa. En yksinkertaisesti voi olla epäilemättä näitä. Jokainen näkee silmillään, että maanpinta on likipitäen litteä. Jokainen näkee että ihmiset ovat ihmisiä ja apinat apinoita, eivätkä apinat saa ihmisennäköisiä jälkeläisiä.


Tarkoittaako se, että nämä uskomukset ovat virheellisiä? Ei. Ne voivat olla virheellisiä. En voi tietää varmaksi ovatko ne virheellisiä vai eivät, mutta evidenssi viittaa siihen suuntaan että ne eivät ole virheellisiä. Auringon kulku eri leveysasteilla, varjojen pituus, coriolis-vaikutus, Foucault'n heilurin toiminta jne, kaikki ovat evidenssiä sen puolesta, että maapallo todella on pyöreä ja pyörii. Parallaksit, planeettojen liikkeet, jne, kaikki ovat konsistentteja tämän tarinan kanssa. Eliölajien geneettinen koodi, morfologisen ja geneettisen aineiston yhteensopivuus, fossiiliaineiston konsistenssi, jne. Nämä kaikki sopivat narratiiviin siitä että luonnonvalinta selittää eliöiden monimuotoisuuden.

Tässä pääsemme siihen, että pelkkä positiivinen narratiivi on se, joka vaarantaa ajattelun. Jos me keskitymme siihen, miten uskomme asian olevan ja kerromme uudelleen ja uudelleen tarinan siitä, miten uskomuksemme toimii, emme kykene uudistamaan sitä. Monien tieteestä innostuneiden maallikoiden ja erityisesti ns skeptikoiden parissa on tavanomaista antautua kritisoimaan ja purkamaan uskomuksia jotka ovat narratiiviltaan ristiriidassa ns "tieteellisen" käsityksen kanssa; Etsimällä niistä ongelmia jotka liittyvät vaikkapa termodynamiikan ensimmäiseen pääsääntöön (esim, ikiliikkuja) tms, voidaan helposti toki osoittaa jokin uskomus aivan järjettömäksi. Mutta tällöin nojataan sellaisiin asioihin jotka ovat lopulta vain "tieteellisen tiedon" sivutuotteita.

Jokaisen tarinan, jonka kerromme itsellemme, pitäisi sisältää myös "entä jos"- osio. Entä jos tämä tai tuo on väärin? Miten toteamme sen? Ehkä suurin vääryys ihmiskunnan historiassa on, ettei Umberto Eco koskaan saanut Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Umberto Eco kuuluu ehdottomasti oman ajatteluni suurimpiin vaikuttajiin, ja pidän häntä yhtenä ihmiskunnan historian suurimmista ajattelijoista. Hänen romaaneistaan käytännössä jokainen on syvällinen tutkielma näistä asioista joista tässäkin kirjoitan.

Ehkä lähimmäs tätä aspektia tulee Baudolino, joka on tarina on värikäs ja täynnä vaiheita. En käy yksityiskohtiin, mutta kirjassa nimihenkilö Baudolino kertoo Bysanttilaisessa vankityrmässä viruessaan nuorelle miehelle elämäntarinansa joka on sekoitus myyttisten hahmojen kohtaamisia, murhamyysteeriä, huumehouruista sekoilua ja historiankirjoitusta. Lopussa nuori mies käy läpi tarinaa oppineen mestarin kanssa ja he pyrkivät erottelemaan mikä Baudolinon tarinassa on lopulta totta ja mikä fantasiaa. Epäilyn, empirismin, päättelyn ja narratiivisuuden teema on mukana hieman samaan tapaan kuin Econ ehkä tunnetuimmassa kirjassa, 200 vuotta myöhäisempään aikaan sijoittuvassa Ruusun nimessä.

Helppo vastaus olisi antaa jokin Feynmanilainen rikkiviisaus siitä, miten itseään on helpoin huijata. En aliarvioi lukijaa tai ketään muutakaan väittämällä että minulla olisi vastaus tai että vastaus olisi helppo. Jos se olisi helppo, ei Eco olisi koskaan ollut niin tuottelias. Baudolinon tarina on mielenkiintoinen narratiivi, joka perustelee sen, että kriteerimme totuudellisuudelle tai totuudenkaltaisuudelle ovat nekin häilyviä ja epävarmoja. Päädymme jälleen herkästi solipsisminkaltaiseen intertekstuaalisuuteen, ellemme muista, että ihminen on tarinoita kertova eläin.

Vaikeista asioista on "helppo" kirjoittaa tarinoita.  Jos uskomme Cowenin karakterisoinnin, että jokainen hyvä vs paha- tarina johon uskomme, laskee älykkyysosamääräämme vähintään kymmenellä pisteellä, ja karsimme tällaiset narratiivit maailmankuvastamme, olemme päässeet vasta alkuun.  Lisäksi olemme vaarassa korvata ne vain yhdellä per aspera ad astra- narratiivilla jonka jälkeen uskomme voittaneemme narratiivien sudenkuopat. Cowen varoitti jo tästäkin, joten ajatus ei ole omani.

Epätyydyttävältä tuntuu myös sellainen ratkaisu, jossa punomme tarinan toisensa perään kumoamaan edellisen. Popperilainen sykli, jossa muodostamme tarinan asiantiloista, koettelemme sitä empiirisesti, ja korvaamme sen toisella joka on vähemmän väärä, on sekin loputon intertekstuaalinen samsara, josta ei voi paeta uusia narratiiveja muodostamalla. Nuorempana tunsin voimakasta viehtymystä itämaiseen mystiikkaan ja (zen)buddhalaisuuteen juuri siksi, että nämä tarjosivat lupauksen, tai pikemminkin kangastuksen, ajattelusta ilman tätä syklisyyttä. Nirvanasta, jos niin tahdotte.

Itse uskon, että  todellisuus sinänsä, an sich, on luonteeltaan älyllisesti epätyydyttävä. Tämä kilpajuoksu paremman narratiivin perässä on yksinkertaisesti seurausta kyvyttömyydestämme sietää epävarmuutta. Eräs hyvä ystäväni oli vielä joitain vuosia sitten syvästi uskonnollinen ja aktiivisesti mukana eräissä kristillisissä ympyröissä, uskoi Raamatun ihmeisiin lähes kirjaimellisesti. Kadehdin häntä suuresti tuolloin. Vaikka hän oli skeptinen luonteeltaan, hän kykeni uskossaan varmuuteen johon en ole koskaan pystynyt. Silti hän oli itsekriittinen ja ymmärsi, että varmuuden kaipuu on se, joka saa ihmiset uskomaan typeriinkin asioihin. Tuo ristiriita hänen ajattelussaan -- jos kohta en ole varma oliko se ristiita vain minun mielestäni -- oli kiehtova.  Tunsin aitoa surua kun kuulin hänen luopuneen uskostaan. Vaikka uskon -- tiedän -- hänen maailmankuvansa nykyisin olevan eheämpi ja totuudenmukaisempi, koen silti surua siitä, että ystävänä pitämäni ihminen on joutunut laskeutumaan tällaiseen loputtomaan epävarmuuden ja painavan epistemologisen vastuun suohon.

Analogiat ovat vaarallisia narratiivejä nekin, koska jos esitän että suruni on samankaltaista kuin haikeus omien lasten kasvusta aikuisiksi, siitä kun nämä lakkaavat uskomasta joulupukkiin tai hammaskeijuun, herkästi luon mielikuvan että pidän itseäni parempana, aikuisempana tai jalostuneempana. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys. En vain tunne sellaista tarinaa jossa olisi se sama tunne viattomuuden menetyksen tragediasta, mutta ilman holhoavaa tai alentuvaa alaviitettä.

Intertekstuaalisuus ei siis ole vielä valmis. Vielä on uusia tarinoita kerrottavaksi.






keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Hallitus-jallitus

Hallitusneuvottelujen toinen vaihe alkoi punamullan merkeissä. Tämä ei ollut minun kirjoissani toivottava lähtökohta hallituspohjalle. Jos ajattelen täysin muiden omien arvojeni ja ajatteluni "ulkopuolelta" (siinä määrin kuin se on mahdollista) ja keskityn vain kansanvaltaisen parlamentarismin lähtökohtiin, niin se, että hallituksen keskiössä ovat suurin ja neljäs puolue, joiden yhteenlaskettu paikkamäärä selvästi alittaa kahden suurimman oppositiopuolueen paikkamäärän, on hallituksen mandaatti lähtökohtaisesti hieman ongelmallinen.

Perussuomalaisten kannatus oli korkeampi kuin moni odotti -- hivenen korkeampi jopa kuin itse odotin -- ja myös kokoomus pärjäsi paremmin kuin olisin luullut. Olin siinä luulossa, että Rinne voisi lähteä muodostamaan hallitusta pohjalta SDP+KOK+Vihr+RKP. Tämä luuloni perustui uskomukseen että Keskustassa vallitsisi hallituskrapula rökäletappion jäljiltä, ja että hillopurkki ei ehkä enää tuntuisi niin houkuttelevalta. Olin tässä siis väärässä.

Sinänsä Rinteen kannalta päätös lähteä rakentamaan hallitusta Kepun ja vasemmistoliiton kanssa on rationaalinen, että vasemmistoliitto on uskollisempi SDP:n apupuolueena, ja Keskusta on Kokoomusta selvästi heikompana puolueena helpommin kontrolloitavissa.  Vaikka Vihreät selvästi ajautuivat entisestään vasemmalle näissä vaaleissa, voi olla että Rinne kokee tämän naisten puolueen vaikeammin ohjailtavaksi ja arvaamattomaksi niin, että se voisi tukea Kokoomusta joissain sellaisissa kysymyksissä, jotka taas SDP:lle ovat tärkeämpiä. Keskusta on tunnettu, sanoisinko joustavasta arvomaailmastaan, joten kun kuvetta kaivaa, niin sopia voidaan mistä tahansa.

Vaikka Sipilän hallituksessa oli paljon kritisoitavaa, ja se teki mielestäni joitain typeriä päätöksiä, sen puolesta täytyy sanoa, että se oli hyvin toimintakykyinen hallitus. Nykypäivän SDP ei ole välttämättä enää sama "valtionhoitajapuolue", joka se oli vuonna 1995, kun Lipposen ensimmäinen hallitus astui puikkoihin hiukan Sipilän tapaan vihatuksi päätyneen Ahon hallituksen jäljiltä. Myöskään kokoomus ei ole samanlainen "kypäräpappi"-puolue kuin se vielä ehkä jossain määrin oli 24 vuotta sitten.

Lipposen sinipuna (tai sateenkaari, miten sen nyt ottaa), oli hämmästyttävän toimintakykyinen kun huomioi että sen pohjana oli SDP+KOK+Vas+RKP+Vihr. Nyt tuollaista hallitusta ei olisi saatu kuitenkaan aikaan; Vihreiden ja vasemmistoliiton edustus 1995 oli yhteensä 31 paikkaa, kun se nyt on 36 paikkaa.  Vaikka Vasemmistoliitto vuonna 1995 oli 22 edustajallaan vahvempi kuin nyt 16 edustajallaan ja kokoomus 39 edustajallaan vain yhden paikan vahvempi kuin nyt 38 edustajallaan, on talouspoliittinen kuilu vasemmistoliiton ja kokoomuksen välillä revennyt ehkä vielä suuremmaksi.


Ennenkaikkea SDP vuonna 1995 sai koko sotienjälkeisen ajan suurimman eduskuntaryhmänsä, 63 edustajaa. Sillä oli siis yksin lähes kolmasosa kaikista eduskuntapaikoista. Vuoden 1994 vaaleissa myös eduskuntaan nousi paljon sellaisia vanhoja edustajia, jotka olivat vuonna 1991 pudonneet, ja joita voitiin ehkä jossain mielessä pitää ns vanhan meiningin takuumiehinä. Nimenomaan miehinä, sillä miesten osuus eduskunnassa nousi vuonna 1995, kun taas vuoden 2019 vaaleissa valitussa eduskunnassa naisten osuus oli historian korkein.

Suomessa ei ole ollut ennen punamultahallitusta, jossa olisi ollut mukana vihreät ja vasemmistoliitto (tai edes sen edeltäjä SKDL), joten sen toimintakyvystä ei voi etukäteen sanoa kauheasti. Kokoomuksella ja myöskin demareilla sensijaan on tuoreessa muistissa Kataisen sateenkaarihallitus, joka oli kyvyttömin hallitus joka minun aikanani on ollut. Tilanne vuonna 2011 muistutti vaalien tuloksen osalta jossain määrin nykyistä tilannetta, sillä erotuksella, että PS oli tuolloin vain kolmanneksi suurin "jytkystä" huolimatta.

Ehkä siis toiveeni sinipunasta oli lähtökohtaisesti typerä, ainakaan historiallisesti se ei ole koskaan tiennyt hyvää. Sinipunaan pohjautuvia hallituksia on ollut Suomessa muutamia, mutta niiden track-record ei ole hyvä. Itse muistan niistä vain Kataisen-Stubbin hallituksen ja hiukan huterasti Holkerin hallituksen (Lipposen Sateenkaaria en laske tähän).  Olen alkanut seurata politiikkaa vasta Holkerin ollessa pääministeri ("Minä juon nyt kahvia" taisi olla ensimmäinen poliittinen "skandaali" johon kiinnitin ikinä huomiota), ja muistan lähinnä sittemmin irvokkaaksi muodostuneen "hallitun rakennemuutoksen" käsitteen. Vahvan markan politiikka yhdessä vapautettavien pääomamarkkinoiden kanssa johti tunnetusti hiukan ongelmallisiin lopputuloksiin.


Pelkään uuden hallituksen nostavan veroja ja olevan 1) kykenemätön karsimaan erilaisia erityisryhmien etuja ja tukia, 2) kykenemätön tarkoituksenmukaiseen sosiaaliturvan uudistukseen, ja 3) kykenemätön edes siinä määrin talouspoliittiseen ja -teoreettiseen tarkasteluun kuin Sipilän hallitus oli. En luota sosialidemokraatteihin enkä Rinteeseen, enkä luota myöskään vasemmistoliiittoon enkä monilta osin nykyisiin vihreisiinkään. Keskustan voi luottaa olevan juuri sellainen kuin se on, mutta se ei tässä kohtaa ole hyvä juttu.

Toiveeni juontui siis siitä, että jännite Kokoomuksen ja SDP:n välillä olisi hillinnyt demarien intoa korottaa veroja ja  halua tunkea rahaa joka paikkaan, ja toisaalta ehkä myös kokoomuksen hinkua tehdä järjettömiä kurjistuksia sosiaaliturvan ehtoihin. Ehkä koulutuspolitiikka olisi voinut jäädä rauhaan -- en puhu nyt rahasta vaan rahanjaon politisoitumisesta. Nyt pelkään että Kepulainen aluepolitiikka ja demarien hinku jakaa muiden rahoja pääsevät yhdessä toteutumaan. Vasemmistoliitto ei niitä vastusta, eikä vihreiden nykyinen kokoonpano todennäköisesti myöskään. RKP voidaan ostaa mukaan mihin tahansa kunhan pakkoruotsi säilyy. Se on ihan OK hinta maksettavaksi, jos politiikka on muuten järkevää, mutta tässä tapauksessa en usko näin olevan.

Toivottavasti olen väärässä. Jos en ole väärässä, niin vuonna 2023 hallitusneuvotteluja vetää Jussi Halla-aho, budjetti- ja kestävyysvaje ovat räjähtäneet käsiin, ja kansa on kypsä politiikkaan, joka on täysin villi kortti ja melko todennäköisesti vielä pahempaa kuin mikään mitä olemme siihen mennessä nähneet.


torstai 2. toukokuuta 2019

Mitä logiikka on?

Olen joutunut miettimään moneen kertaan sitä, mitä logiikka oikeastaan tarkoittaa. Vaikka oma alani on matemaattinen logiikka ja tietojenkäsittely -- ainakin olen näiden alojen dosentti --  en silti täysin osaisi vastata kysymykseen tyydyttävästi. Alani ei ole näiden filosofinen soveltaminen, ja vaikka olenkin lukenut logiikan filosofiaa jonkin verran, se tehdään usein mielestäni lukijalle liian vaikeaksi. En tässä kirjoituksessa pyrikään esittämään niinkään mitään  logiikan tai tieteenfilosofista näkemystä, vaan varsin maanläheisen ja ymmärrettävän pohdiskelman siitä, mitä logiikka on työkaluna,  ja mihin sen teho perustuu kun sovellamme sitä esimerkiksi tutkimuksessa.

Ensimmäisenä approksimaationa voidaan sanoa, että logiikka on vain tapa ilmaista väitelauseiden totuusarvojen välisiä suhteita. Tällä tavalla ajateltuna meillä on joukko väitelauseita jotka voivat saada jonkin totuusarvon (perinteisesti tosi/epätosi, mutta moniarvologiikoissa voi olla useita vaihtoehtoja), ja ilmaisemme näiden väitelauseiden suhteita koskevia sääntöjä. Näitä sääntöjä seuraten sitten voimme päätellä jonkin väitelauseen totuusarvon kun tunnemme joitain muita väitelauseita.

Tässä katsontakannassa logiikalla ei ole mitään väistämätöntä kytköstä mihinkään muuhun; se on vain peli. Kaikki lautapelejä pelanneet ymmärtävät, että vaikka ajattelisimme vaikkapa shakin jotenkin kuvastavan "todellista" sotimista, tämä on vain eräänlaista hupia, eikä sillä ole mitään todellista kytköstä mihinkään oikeisiin armeijoihin. Samaan tapaan logiikan voidaan ajatella olevan pelkkä peli, jonka sääntöjen puitteissa me teemme siirtoja ja tulemme lopputulokseen. Tällä lopputuloksella ei ole mitään "todellista" merkitystä, vaan se on puhtaasti pelin sääntöjen tuote.

Tämä näkemys ei ole kuitenkaan tyydyttävä, sillä me olemme havainneet kerta toisensa jälkeen että loogisella päättelyllä on todellisia sovelluksia  ja siitä on todellista hyötyä. Toinen approksimaatio voidaan ajatella olevan, että väitelauseita koskevat säännöt ovat hyvin lähellä sitä, mitä luonnollisessa kielessä käytämme lauseiden muodostamisen kielioppina, ja logiikka on vain näiden ilmaisujen säännönmukaistamista ja sovittamista hieman yksikäsitteisempään muotoon. Tässä katsontakannassa logiikka ei edelleen koske mitään "todellista", mutta se on keino purkaa kompleksinen, mahdollisesti tosiasioista puhuva väitelause osasiinsa ja tutkia tarkkaan mitä kyseinen väitelause sanoo.

Esimerkiksi, jos sanomme "Omena ei putoa kauaksi puusta", pilkomme tämän väitteen ensiksikin rakenneosasiinsa. Se koskee itse asiassa neljää suhdetta; omenan putoamista jostakin tietystä puusta, puun paikkaa, omenan paikkaa, ja näiden paikkojen välistä etäisyyttä. Koostamme sen väitelauseista  P(A,x): "omena A päätyy paikkaan x", Q(B,y): "puu B on paikassa y", R(A,B): "omena A putoaa puusta B" ja S(x,y): "paikka x on kaukana paikasta y".  Kokonaisuutena tämä väitelause sanoo, että kaikille A, B, x ja y, pätee että kun P(A,x) ja Q(B,y) ja R(A,B) ovat voimassa, niin silloin S(x,y) ei ole voimassa. 

Tässä katsontakannassa siis me ikäänkuin analysoimme väitelauseita ja niiden välisiä suhteita ja pyrimme purkamaan monimutkaiset väitelauseet yksinkertaisimpiin rakennusosiinsa, ja sitten ilmaisemaan säännöt joilla näiden yhdistäminen tapahtuu. Tämän voi ymmärtää joko siten, että pyrimme selvittämään monimutkaisten väitelauseiden merkityksen, ja palauttamaan sen mahdollisimman yksinkertaisten ja helposti todennettavien väitelauseiden suhteeksi, tai siten että pyrimme muodostamaan tällaisen väitelauseen osasistaan joihin olemme epämääräisesti vain vihjanneet. Tämä vihjaus on joko intuitiomme siitä, mitä haluamme sanoa, tai jokin luonnollisen kielen väite joka on mahdollisesti ristiriitainen tai epämääräinen, mutta josta me ymmärrämme jonkin "viestin". En mene nyt sen enempää kielipeleihin tässä, mutta lopulta muodostettu lauseke voidaan nähdä myös neuvottelun lopputuloksena. 

Tämä näkemys on jo huomattavasti tyydyttävämpi. Se ei kuitenkaan tyydytä kaikkia, koska se ei joidenkin mielestä vastaa siihen kysymykseen, että miksi ihmeessä looginen tai matemaattinen päättely voi olla niin tehokasta; Jos se kerran koskee vain kieltä, niin miksi samoihin lopputulemiin ei päästä vain puhumalla tavallisella kielellä ilman logiikkaa? En täysin jaa tätä tyytymättömyyttä, mutta siinä on mielekäs kysymys, johon täytyy vastata. Siksi tätä toista tulkintaa tulee laajentaa siten, että se myös vastaa ainakin jollakin tavalla tähän kysymykseen.

En täysin jaa (varhais-) Wittgensteinilaista käsitystä väitelauseista. Tractatus on mielenkiintoinen tutkielma ja se on linjassa tämän juuri esittämäni idean kanssa, mutta se ei silti onnistu tyhjentämään täysin epistemologista ja filosofista pajatsoa, jos nyt tällainen kielikuva sallitaan. Viittaan siihen kuitenkin, ja kirjan tärkein lause tässä kohtaa on väite 6.1251, joka sanoo että logiikassa ei ole koskaan mitään yllättävää.  Logiikka voidaan siis ajatella yksinkertaisesti sen selvittämisenä, mitä on jo sanottu. Tällä on kytkös ns todellisuuteen ja sovelluksiin. Se kytkös ei ole metafyysinen, tyyliin "maailmankaikkeus rakentuu matematiikasta" tai muuta sellaista infantiilia, vaan pikemminkin kognitiivinen tai enneminkin laskennallinen.

Ilmiö ei ole tarkalleen tämä, jonka nyt kuvailen, mutta siinä on paljon samaa. Tämä kuvailu ei ole kuitenkaan vain analogia, vaan se ilmentää osia tästä suhteesta jo itsessään. Nimittäin, kun me kuvailemme jotakin ilmiötä tai erilaisten ilmiöiden suhteita, teemme enemmän kuin vain havaitsemme yksittäisiä propositiota, kuten "ulkona sataa" tai "omena putoaa". Pyrimme ihmisinä pääsääntöisesti asettamaan havaintomme kontekstiin, ja uskomuksemme yksittäisten propositioiden paikkansapitävyydestä liittyy aina uskomuksiin lukuisista muista propositioista.

Tämä ei ole ns todellisuuden, vaan meidän ajattelumme ja kokemusmaailmamme ominaisuus. Meille tietenkin ajattelu, kokemukset, tunteet, jne, ovat todellisuus, joten emme yleensä tee erottelua. Käytän nyt objektiivisen todellisuuden käsitettä, vaikka se ei ole sinänsä tarpeellinen käsite. Se toimii tässä apukäsitteenä -- Wittgensteinia mukaillen, eräänlaisina tikapuina, jotka voimme halutessamme hylätä kun olemme ensin kiivenneet niitä pitkin. 

Logiikassa puhumme mallista. Kun meillä on predikaattilogiikan teoria -- siis joukko loogisia lausekkeita joiden oletamme olevat tosia -- me tarvitsemme sille mallin. Esimerkissämme omenasta ja puusta, tarvitsemme joukon alkioita, esimerkiksi kaksi paikkaa, yhden omenan, ja yhden puun. Nämä liitetään sovelluskohtaisesti sitten johonkin mitä voimme esimerkiksi havainnoida -- tässä nyt nimitämme tätä todellisuudeksi. Esimerkiksi jos talon takapihalla on omenapuu, jossa on jokin tietty omena. Piirrämme pihanurmelle ympyrän jonka keskipisteessä on puu, ja sovimme että kaikki kyseisen ympyrän sisällä, on ei-kaukana ja kaikki sen ulkopuolella on kaukana puusta.

Muodostamme tässä nyt mallin siis operationalisoimalla käsitteet. Mutta jos olemme tässä tarkkoja, niin emme oikeastaan tee mitään sen ihmeellisempää kuin täsmennämme sitä, mistä puhumme. Logiikka itsessään ei viittaa sen enempää tähän objektiiviseen todellisuuteen kuin varsinainen kielikään; jos oletamme että kielemme kuvaa jotakin ulkoista todellisuutta, niin logiikka ei tee tästä kuvauksesta "objektiivisempaa". Se tekee siitä kuitenkin täsmällisemmän. 

Tämä oli aikanaan erään itseäni paljon suositumman ja, sanoisinko härkäpäisemmän blogikirjoittajan ja oman filosofisen  katsontakantani perustavanlaatuinen ero, tietyssä mielessä. Kun piirrämme ympyrän puun ympärille, annamme täsmällisen määritelmän sille, mitä "kaukana" tarkoittaa. Tämä tekee käsitteestä havaittavan ja sitoo sen ns objektiiviseen kriteeriin, mutta se ei tarkoita että sanan "kaukana" merkitys olisi itsessään mitään muuta kuin sopimus. Voisimme ex ante piirtää ympyrän paljonkin suuremmaksi tai pienemmäksi, jolloin saisimme aivan erilaisen tuloksen. Sanalla "kaukana" ei siis ole mitään objektiivista merkitystä, vasta ex post voimme todeta onko jokin toteutunut suhteessa siihen ympyrään jonka me jo piirsimme.

Logiikka ei siis vapauta minkäänlaisesta epistemologisesta tai moraalisesta relativismista. Se, mitä se voi tehdä, on paljastaa yrityksia ns pelata kaksilla korteilla. Logiikan  kytkös ns todellisuuteen ei ole sen vahvempi kuin millään muullakaan kielellisellä rakennelmalla, mutta sen säännönmukaisuus estää (tai pikemminkin paljastaa yrityksen) muuttamasta jo esitettyä väitettä sen jälkeen kun se on esitetty.


tiistai 23. huhtikuuta 2019

Norsunluutorni.

Kävin viikonloppuna Moro Sky Bar:issa tapaamassa kahta vanhaa tuttua. En käytä sanaa "ystävä", sillä vaikka näiden ihmisten kanssa historia on pitkä -- kummankin kanssa olen ollut jonkinlainen tuttu jo 90-luvun puolivälin tienoilta asti -- tapaan kumpaakin kovin harvoin. Toinen tuttavistani on asunut kaukoidässä (etupäässä Singaporessa) ja työskentelee mainosalalla, joskin hän on viime aikoina työskennellyt myös elokuvien parissa käsikirjoittajana. Toinen taas on tehnyt uraa politiikassa Suomessa ja Euroopassa, ollut ikänsä mukana kansalaisvaikuttamisessa ja työskentelee asiantuntijatehtävissä, joskin hivenen eri merkityksessä kuin vaikkapa minun asiantuntijuuteni toimii.

Oli varsin mielenkiintoista keskustella erinäisistä maailman tilaa koskevista kysymyksistä näiden herrasmiesten (kumpikin oli, patriarkaalisen homososiaalisuuden nimissä, miespuolinen) kanssa. Aihepiiri kosketti erilaisia systeemisiä ongelmia, kuten ilmakehän kasvavaa hiilidioksidipitoisuutta ja muovijätteen merielämälle aiheuttamia ongelmia. Huomasin tiettyjä eroavaisuuksia näkökulmissamme.

Keskustelussa ei esiintynyt mitään erityisempää jännitettä, mutta puhetavassa oli merkittäviä eroja. "Luovalla alalla" työskentelevän tuttavan näkökulma oli hyvin monipuolinen, polveileva, ja sumea. Se ei ollut kuitenkaan mitenkään irrationaalinen. Jos kehystäisin sitä jotenkin oman käsitteistöni avulla, tämä huomioi ihmisten toiminnan dynamiikkaa analysoidessaan yksilöitä näiden statushakuisuuden ja tarkoituksenmukaisen toiminnan välisen ristiriidan. Ensimmäinen näistä tuli esiin siinä, että hän oli akuutisti tietoinen siitä, miten häpeän pelko esimerkiksi movivoi ihmisiä ja toisaalta miten perinnetietoisia nämä tietyissä kulttuureissa.  Tästä esimerkkinä oli esimerkiksi tiettyjen piirien -- erään vakiokommentaattorin sanoin valkoisten liberaalien -- jaettu kriisitietoisuus ilmakehän tilasta ja esimerkiksi erilaiset itseruoskimisrituaalit lomalentojen yms vuoksi.

Politiikassa mukana ollut tuttava taas tuntui pohtivan asioita ihmisten tietoisen ja ei-tietoisen toiminnan dynamiikan kautta. Esillä oli klassinen "tunne-tieto-toiminta"- kolmio ja sen dynamiikka, ja miten mikään näistä kolmesta ei ole välttämättä ensisijainen kun puhutaan systemaattisesta muutoksesta ihmisten käytöksessä. Esimerkiksi tällä hetkellä tiedon määrä ilmastonmuutoksesta tai merien saastumisesta ei ole ongelma. Ihmisillä on tietoa ehkä liikaakin. Osalla tämä johtaa jopa liialliseen tunnereaktioon, ja toisilla taas tunnereaktio on varsin erilainen kuin se, joka johtaisi tarkoituksenmukaiseen toimintaan.

Itse nostin esille peliteorian ja yksilörationaalisuuden, ja sen miten pidän yksilölähtöistä hahmotustapaa systeemisten ongelmien ratkaisuissa oikeastaan yksikäsitteisesti vääränä. Korostin hintamekanismin kautta tapahtuvan vaikuttamisen tehokkuutta. En osannut siinä tilanteessa pukea sanoiksi intuitiivista argumenttia joka oli mielessäni. Vasta jälkikäteen oivalsin sen dynamiikan.

Nimittäin, jos kuvitellaan että meillä on käsillä ihmisen toimintaan liittyvä kriisi -- kuten vaikkapa ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nykyinen nopea nousu -- joka pitäisi ratkaista ihmisten toimintaa muuttamalla. Jos nojaamme yksilön motivointiin tunne-tieto-toiminta- kolmion kautta, niin voimme saada merkittävänkin osan ihmisistä muuttamaan käytöstään. Ongelmaksi muodostuu se, että vaikka "merkittävä osa" olisi puoletkin ihmisistä, tämä ei riitä.

Häpeän ja "joukkoon kuulumisen" dynamiikka johtaa tällaisessa tilanteessa polarisaatioon, jossa muodostetaan ensin päinvastainen tunnereaktio, joka motivoi täysin erilaista, jopa päinvastaista toimintaa. Suuri joukko ihmisiä alkaa esimerkiksi vihata tai vähintääkin kokea ärtymystä valkoisia liberaaleja kohtaan. Tämä tunnereaktio on aivan luonnollinen seuraus siitä, miten ihmiset häpeään reagoivat. Häpeä on nimittäin suurelta osin statuksen ja kasvojen menettämisen pelkoa ja se on äärimmäisen voimakas motivaattori. Mutta jos yksilöllä on häpeän kokemiselle vaihtoehto, eli joukko johon voi kuulua tuomitsevan joukon sijaan, tämä mekanismi alkaa lujittaa kyseisen vaihtoehtoisen joukon identiteettiä.

Ihminen on myös toiminnallaan osoittanut historian saatossa uudelleen ja uudelleen, että myös "tieto" tässä kohtaa muuttuu. Näemme tällä hetkellä esimerkiksi sen, miten tieteellisen tiedon hegemonia on vaarassa. Tästä ei voi syyttää pelkästään änkyröitä tai aivovammakonservatiiveja, vaan kehityskulku on ollut varsin pitkä. Termi norsunluutorni on raamatullista alkuperää, mutta sen moderni käyttötapa on 1800-luvun alkupuolelta, ja sen nykymuotoa käytti ensi kertaa ranskalainen kirjallisuuskriitikko Charles Augustin Sainte-Beuve.

Sainte-Beuve käytti termiä runossaan jossa hän vertasi Alfred de Vignyn todellisuudesta irrallaan olevaa romanttista runoutta Victor Hugon rujoihin rahvaan kuvauksiin. Pitkin 1800-lukua termi esiintyi eri tavoin osoittamaan maanläheisestä ja kansanomaisesta irrallaan olevaa elitististä tai liian abstraktia käsitystä, jota karakterisoi irrallisuus ihmiskunnan enemmistön kokemusmaailmasta.

Onkin symbolisesti sopivaa, että me, kiistatta varsin etuoikeutetut liberaalit kosmopoliitit, kävimme keskusteluamme Moro Sky Bar:issa, joka on Tampereen keskusta-alueen näkyvin rakennus ja maamerkki.



Minulla ei ole mitään ehdotusta siihen, miten tällainen asetelma voitaisiin purkaa. En usko, että tieteellisen tiedon sosiaalinen "rehabilitaatio" tulee tapahtumaan lähiaikoina. Kontraarinen identiteetti on niin vahva, ja ihmiset ovat pääsääntöisesti niin ylpeitä omaksuessaan jonkin salaliittoteorian, että heitä ei voi vakuuttaa millään evidenssillä. Me joko hyväksymme sen idean, että koettelemalla ja epäilemällä loputtomiin omia käsityksiämme, pääsemme lähemmäs sellaisia tosiasioita jotka todella kestävät lähempää tarkastelua, tai me emme hyväksy sitä.

Katsoin taannoin dokumentin litteään maahan uskovista ihmisistä. Dokumentti oli ihan kunnioittavasti tehty. Siinä oli mielenkiintoinen kohtaus, jossa yksi salaliittoteoreetikoista -- joka uskoi suunnilleen kaikki kiertävät salaliittoteoriat -- pohdiskeli, että mitä jos hän onkin niinkuin ne muutkin jotka vaan uskovat omaan juttuunsa ilman mitään todisteita. Hän tuli kuitenkin lopulta lopputulokseen ettei asia voi olla näin, koska hän sentään kykenee epäilemään myös omia käsityksiään.

En voi esittää mitään systeemistä ratkaisua mutta voin kuitenkin kertoa mikä on toiminut itselläni. Tämä on peräisin Robin Hansonilta -- joskaan en ole varma, onko hän sen lanseerannut, vai luinko sen vain häneltä. Se on yksinkertaisesti "Bet on beliefs".  Koetan aina nimittäin antaa jonkilaiset vedonlyöntikertoimet ja pohtia millä rahasummalla olisin valmis lyömään vetoa siitä, että uskomukseni on oikea. Esimerkiksi voisin laittaa tuhansia euroja likoon sen puolesta että maapallo todella on likipitäen pallon muotoinen, eikä esimerkiksi litteä, ja kertoimeksi kävisi aika pienikin, vaikkapa 1.1. Voisin laittaa satoja euroja sen puolesta likoon että maapallon keskilämpötila lämpenee nimenomaan ihmisen tuottaman hhiilidioksidin vuoksi, jos kertoimet olisivat noin 1.3. Isommilla kertoimilla voisin laittaa vähän enemmän. Jne.

Tässä suhteessa itse asiassa monet litteään maahan uskovat ovat toimineet rationaalisesti. He ovat luvanneet kymmeniä tuhansia kenelle tahansa, joka todistaa että maapallo ei ole litteä.

Ongelma on tietenkin siinä, mikä evidenssi hyväksytään.

tiistai 16. huhtikuuta 2019

Pienet pikaiset vaalianalyysit

Sunnuntaina pidettiin eduskuntavaalit, jälleen kerran.  Vaalikampanja oli ehkä hieman vähemmän apaattinen kuin neljä vuotta sitten puolin ja toisin, mutta kovin innostava se ei nytkään onnistunut olemaan. Pari sanaa siitä.

Yllätyin demarien kampanjan hampaattomuudesta. Olen pettynyt Antti Rinteeseen. En ole SDP:n kannattaja, enkä toivonut varsinkaan Rinteen johtaman SDP:n voittavan, mutta demareilla oli kaikki eväät venyä isompaan voittoon. Vielä muutama kuukausi sitten demarit näyttivät olevan menossa 50 kansanedustajan tukevaan johtoasemaan liki 25% kannatuksellaan.

Rinteen retoriikka ei purrut lainkaan. Lisäksi demarien yleinen linjattomuus näkyi. Jos tällaisessa tilanteessa jossa tyytymättömyys istuvaan porvarihallitukseen on käsin kosketeltavaa,ei pysty venymään tämän isompaan voittoon, on selvää että demareista alkaa aika olla ajanut ohi. Vaikka laskisimme vasemmistoliiton ja anteliaisuuden  nimissä vihreätkin samaan leiriin demarien kanssa, ei tämä porukka saanut kuin alle 40% kaikista äänistä.  Tätä voi verrata kokoomuksen, keskustan ja perussuomalaisten yhteensä yli 48% äänisaaliseen.

Paikkalukuja katsoen tilanne on vielä karumpi demareiden kannalta: Vanha hallituspohja sai 108 kansanedustajapaikkaa -- siis enemmistön eduskunnassa. Perussuomalaisten kohdalla tietenkin voidaan perustellusti sanoa, että kyse on eri puolueesta kuin viime vaaleissa, sillä puolue hajosi kahtia kesken hallituskauden.

Onkin mielenkiintoista, miten perussuomalaisten tulosta tulisi tulkita. Lienee selvää, että kyseessä oli vaalivoitto, mutta kuinka suuri, ja miksi? Itse uskon, että jakautuminen Halla-ahon puheenjohtajuuden myötä hyödytti puoluetta. Jos PS olisi jäänyt hallitukseen vanhalla kokoonpanolla, se ei olisi todennäköisesti pystynyt lainkaan masinoimaan tyytymättömiä vaaliuurnille.

Nyt Halla-aholla oli kaksi väkevää retorista asetta, jotka todella toimivat. Hallituksen alkuperäinen ohjelma piti sisällään maahanmuuttopoliittisesti juuri sen verran tiukan sanamuodon, että Halla-aho saattoi vedota siihen että muut hallituspuolueet pettivät ohjelman ja potkivat PS:n pois hallituksesta ainoastaan siksi että Halla-aho olisi halunnut yksinkertaisesti pitää kiinni siitä mistä oli jo sovittu. Tämä  sai nykyiset perussuomalaiset näyttäytymään tiukan linjan tinkimättöminä vetäjinä ja Siniset seteliselkärankaisina pettureina. Mikä ei varmaan ole lainkaan virheellinen mielikuva, jos asian näin ilmaisee.

Toinen tärkeä retorinen ase oli se, että siinä missä hallituksen talous- ja työllisyyspolitiikka osui ainakin jossain määrin perussuomalaisten kannattajakuntaan negatiivisesti, Perussuomalaiset saattoivat nyt sälyttää kaikesta tästä syyn Sinisille. Tämä osa tietysti on hieman äänestäjän oikeusturvan kannalta ongelmallinen asia, sillä Halla-ahon retoriikka on ollut hyvin voimakkaasti toisaalta talouspuolella hallituksen vetämän politiikan kanssa linjassa. Mutta siinäkin keskittyminen maahanmuuttoon ja sen kustannuksiin antaa keinon välttää painottamasta mitään kipeitä talouspoliittisia kysymyksiä, ja sen sijaan todeta että "säästetään nyt ensin maahanmuuton kustannuksista".

Siinä määrin kun hallituksen tyytymättömyyttä herättävä politiikka onnistui siis herättelemään muutoin passiivisia äänestäjiä liikkeelle, PS hyötyi, ja voidaan jopa spekuloida että hyötyi enemmän kuin SDP, joka perinteisesti on pystynyt ratsastamaan nimenomaan säästöihin tyytymättömien äänillä oppositiosta voittoon.

Identiteettipoliittinen juonne, joka PS:n myötä on vahvana läsnä, hyödytti myös vihreitä ja vasemmistoliittoa. Se näkyi myös näiden eduskuntaryhmien kokoonpanossa ja rajusti näkyikin. Jos jollekin oli ennen tätä vaalia vähänkään epäselvää ketkä vihreitä äänestävät ja kenellä vihreissä on todellinen valta, niin tuleva vaalikausi tulee osoittamaan totuuden. Kuten lukijat tietävät, olen ollut aikoinani varsin vannoutunut vihreiden kannattaja ja myönnän että edelleen tunnen irrationaalista sympatiaa, ja huomasin ensialkuun innostuvani tuloksesta, kun näytti että Vihreät voi päästä jopa 23 kansanedustajapaikkaan.

Kun tulokset alkoivat olla vakiintuneita, katsoin tarkemmin vihreiden läpimenneiden listaa, ja muistin ne syyt joiden vuoksi jätin aikanani jäsenhakemuksen lopulta sitten postittamatta. 20 kansanedustajan joukossa on kolme miestä.  Sinänsä sukupuolijakauma ei olisi minusta merkittävä, mutta samaan aikaan se, että perussuomalaisten 39 hengen eduskuntaryhmässä on 11 naista, on esitetty julkisuudessa pitävänä todisteena siitä, että perussuomalaiset ovat miesvaltainen puolue jossa naisten oletetaan oleven hiljaa.

Tämä jaottelu on oireellista siksi, että se ajaa polarisaatiota. Edelleen allekirjoitan ne arvot joiden vuoksi aikanaan kannatin vihreitä, mutta minun on pakko sanoa jo tässä vaiheessa, että se, mihin suuntaan tämä kehitys vie, ei edistä millään lailla niitä arvoja jotka minut saivat sitä kannattamaan. Tasa-arvoa ei esimerkiksi mielestäni edistä se, että politiikka yritetään jakaa naisten ja miesten asioihin. Ja väitän lisäksi että tämän ajavana voimana eivät ole perussuomalaiset.

Voisin kritisoida perussuomalaisia monistakin asioista, mutten jaksa. He osaavat selvästi vastata niihin tarpeisiin joita liki 20 prosenttia ihmisistä ilmaisee poliitiikkaa kohtaan. Pluralistiseen yhteiskuntaan mahtuu monta erilaista näkemystä, ja liberaalissa demokratiassa kaikenlaisten näkemysten esittäminen tulee olla sallittua. Nyt valituista vihreiden kansanedustajista enemmistö haluaa kriminalisoida noita mielipiteitä.

Se ei tule toimimaan. Nyt varmasti tuossa leirissä ollaan voimaantuneita "vaalivoitosta". Itse koin että sellainen yhteiskuntamalli jota minä kannatan, koki näissä vaaleissa suuren tappion. Enkä tarkoita tällä että olisin keskustalainen.