perjantai 8. kesäkuuta 2018

Tyrannia

Tyrannia tarkoittaa hirmuhallintoa, hallintoa jonka nokkamiehenä on tyranni. Tyranni  -- erotuksena ns valistuneesta yksinvaltiaasta -- on autokraatti joka pitää valtaa yleensä pelon avulla, tavallisesti väkivallalla uhaten. Sanakirjamääritelmä on monipuolinen, mutta termi on ns pejoratiivi, eli se viittaa aina negatiiviseen hallintokulttuuriin. Siihen voi kuulua julmuuksia, oikeusperiaatteiden sivuuttamista, legitimaation puutetta, jne. Tyranniasta puhutaan usein myös silloin kun hallitsija ei ole välttämättä yksinvaltias, vaan kyse voi olla myös sotilastuntasta tai vaikkapa puolueesta.

On monia termejä, joiden merkityksen ikään kuin tiedämme, muttemme osaa sitä määritellä. Tyrannia on yksi tällainen, se on hieman kuin pornografia: Emme voi oikein antaa selkeää määritelmää sille mikä on ja mikä ei ole pornograafista, mutta tunnistamme sen kun näemme sen.

Tyranniaan kuuluu usein myös jonkinasteinen kielenkäytön muokkautuminen, esimerkiksi itsesensuurin kautta. Yksi oire siitä, että eletään tyrannian alaisina onkin se, että huomaa varovansa sanojaan banaaleissakin yhteyksissä. Esimerkiksi Singaporessa vallitsee PAP-puolueen tyrannia jossain määrin; En nyt kiistä niitä hyötyjä joita hallintotavalla on saatu aikaan, vaan totean että kansalaiset eivät uskalla kritisoida hallintoa.

Suomessa ei ole valtion johdossa tyrannia, ellei joku nyt venytä sanan merkitystä tarkoittamaan sitä, että Juha Sipilän hallitus leikkaa sosiaalietuuksia. Tyrannialla ei kuitenkaan tyypillisesti tarkoiteta sitä että poliittinen johto tekee laajojen kansanjoukkojen kannalta epämieluisia päätöksiä, joten tämä voitaneen jättää näkemyksenä omaan arvoonsa.

Meillä vallitsee kuitenkin tietynlainen tyrannia mielipiteiden suhteen. Se ei saa käyttövoimaansa minkään yksittäisen despootin vallanhalusta, eikä meillä ole salaista poliisia valvomassa. Meillä on kuitenkin oikeamielisten lynkkausporukka, johon liittyy aika ajoin sekalainen joukko julkisuuden henkilöitä tai sellaisiksi pyrkiviä. Tämä tyrannia pyrkii eliminoimaan tietynlaiset ihmiset ja näiden mielipiteet kokonaan julkisesta sfääristä ja osoittaa voimansa aina kun mahdollista.

Viimeisin keissi liittyy hetken Pori Jazzin toimitusjohtajana toimineeseen Aki Ruotsalaan. Ruotsala oli möläyttänyt lehtien mukaan jotakin homoseksuaaleista. Jos katsomme alkuperäisen Satakunnan kansan artikkelin, niin siinä Ruotsalaa tentataan tämän osallisuudesta joidenkin vuosien takaiseen paljon (aiheesta) kritiikkiä saaneeseen eheytymiskampanjaan.

Jotta lukijalle ei tulisi nyt lainkaan epäselväksi mistä tässä kirjoituksessa on kyse, pidän Ruotsalan näkemyksiä typerinä niiltäkin osin kun ne on esitetty. Minun ei ehkä pitäisi kuitenkaan sanoa tätä lainkaan, koska mielestäni sen, mitä itse ajattelen homoseksuaalisuudesta, ei pitäisi kuulua asiaan. Sanon sen silti, koska me elämme tyranniassa ja minun on sanottava se, tai minuakin syytetään. Se ei kuitenkaan ole ainoa syy miksi sanon sen. Sanon sen, koska myös niiden jotka ajattelevat homoseksuaalisuudesta samoin kuin minä, pitäisi jo pikku hiljaa herätä tässä asiassa.

Minua kyllä ärsyttävät tällaiset mielipiteet. Ne loukkaavat minusta ihmisiä joille on vasta viime aikoina tullut mahdolliseksi olla omana itsenään ja toteuttaa seksuaalisuuttaan vapaasti (siinä määrin kuin nyt muutkin) kenenkään kieltämättä. Eivätkä he vieläkään täysin vältä sosiaalista tuomiota "elämäntavastaan". Mutta tämä on tunne; Se kumpuaa siitä että pidän näkemystä vihamielisenä, sillä tiedän sen aiheuttavan minulle tärkeille ihmisille mielipahaa. Ja tiedän että nämä minulle tärkeät ihmiset ovat joutuneet kokemaan mielipahaa elämässään paljon, osin tämänkaltaisten mielipiteiden vuoksi.

Mutta ne ovat silti mielipiteitä ja ääneen lausuttuja ajatuksia. Niissä ei yksilöidä ketään yksilöä eikä kehoteta ihmisiä syrjimään yksilöitä. Niissä ei kehoteta ketään syrjimään ketään -- itse asiassa Ruotsala korostaa haastattelussa että kaikkien oikeuksia tulee kunnioittaa. Hän toki korostaa sanan- ja mielipiteenvapautta, erityisesti kristillisten nuorten vapautta uskoa että homoseksuaalisuudesta voi "eheytyä".  Tämän eheyttämis-puheen asiattomuudesta ei pitäisi sinänsä olla kovin laajaa erimielisyyttä. Tämä asia ei ole edes mielipideasia, tiedämme että "terapiat" joilla yritetään "parantaa" homoseksuaalisuutta, ovat käytännössä vain henkistä väkivaltaa. Yksittäisiä ihmisiä, joiden seksuaalinen identiteetti on vaihdellut, toki varmasti on.

En kuitenkaan halua puhua näistä mielipiteistä tai ajatuksista sillä tasolla, mikä niiden sisältö on tai edes kuinka totuudenmukaisia ne ovat. En myöskään halua puhua siitä, ovatko ne vaiko eivätkö ne ole loukkaavia. Toisin kuin lukuisissa muissa keisseissä joissa sosiaalisen median lynkkausposse on käynyt pelkkien pääteltyjen mielipiteiden vuoksi yksilöiden kimppuun, tässä tapauksessa mielipiteet on todennäköisesti tulkittu sinänsä aivan oikein. Eikä niissä mielipiteissä itsessään ole mitään puolusteltavaa.

On ymmärrettävä että sisältö ei ole se asia joka tekee tyrannian. Tyrannia ei toimi, eikä se voisi koskaan toimiakaan, niin, että tyranni (joko konkreettinen autokraatti tai abstrakti ja kasvoton hegemonia)  tyrannisoi kaikkia. Yksittäisissä tapauksissa tyrannisointi ei koskaan kohdistu enemmistöön, vaan johonkin melko pieneen vähemmistöön. Jokaisessa yksittäisessä tapauksessa joko enemmistö tai ainakin merkittävä osa väestöstä näkee tyrannin toiminnassa oikeutuksen ja jopa jollakin tapaa tukee tämän toimintaa. Niin tässäkin: Valtaosa kohtuullisista, kunnollisista ja myötätuntoisista ihmisistä ajattelee toisin kuin Ruotsala, ja näkee tämän mielipiteen ärsyttävyyden ja typeryyden.

Mutta sisältö ei ole se, mikä tekee tyrannian. Jos kohtaisin Ruotsalan näkemykset kahvipöydässä tai vastaavassa keskustelussa, voisin kertoa hänelle miksi koen että hän on väärässä. Voisin esittää hänelle kysymyksiä ja kuunnella hänen vastauksensa. Nyökkäilisin silloin tällöin, ja toisinaan vastaisin hänelle, "mutta oletko tullut ajatelleeksi, että...", tai toteaisin, että "huomioit tässä tämän asian, mutta sivuutat tuon". Uskon että hän kristittynä on myötätuntoinen ihminen jolla vain on omastani poikkeavat käsitykset siitä, millaiset asiat ovat yksilön omassa valinnassa ja että nämä käsitykset kumpuavat uskomuksista joita en jaa. En tietenkään usko että pystyisin muuttamaan hänen näkemyksiään mihinkään. Mutta uskon että kohtaamisemme jälkeen molemmilla olisi sellainen tunne, että toisenlaisen näkemyksen omaava ihminen ei ole "paha" tai "ilkeä".

Tyranniassa tätä ei tapahdu, sillä väärät ajatukset ja niiden lausuminen julki on rikos. Ei tietenkään tässä tapauksessa rikoslain mukaan -- joskaan en paljoa yllättyisi jos kaikkein kiihkeimmät yksilöt olisivat jo harkinneet tutkintapyynnön tekemistä Ruotsalan näkemyksistä -- vaan rikos tyrannin vaalimia periaatteita vastaan. Noiden periaatteiden taustalla on aina tietenkin sisältöjä, mutta kuten sanoin, sisällöt ovat sivuseikka. Tärkeintä on saada aikaan pelkoa ja näin pitää ihmiset ruodussa.

Tyrannia elää siitä tunteesta joka tyrannin puolustajissa herää, kun nämä käyvät väärinajattelijan kimppuun. Ajatus siitä että väärinajattelija voitaisiin kohdata ihmisenä ja tämän kanssa käydä jonkinlainen asiallinen ajatustenvaihto jonka seurauksena ymmärrys molemminpuolin voisi lisääntyä, on jo itsessään kammottava. Sovinnollisuus on itsessään jo ajatusrikos. Sain huomata tämän somemyrskyn keskellä tuodessani esiin tätä näkökulmaa; Kun kyseenalaistin sen, onko lopulta järkevää että loukkaantumiskoneisto murjoo ihmisen ulos työpaikastaan ja vielä valtakunnan tason poliitikotkin marssivat hakemaan irtopisteitä mollaamalla Ruotsalaa, sain kuulla olevani homofoobikko ja vastustavani seksuaalivähemmistöjen oikeuksia.

Bertrand Russell, jota kunnioitan suuresti, oli varhaisia homoseksuaalien oikeuksien edistäjiä, vuosikymmeniä ennen kuin homoseksuaalisuus oli edes laillista.  Viittasin hänen viestiinsä jälkipolville aiemmassa kirjoituksessani.

Palauttaisin mieleeni toisen kirjoitukseni, paljon kauempaa menneisyydestä, yhdeksän vuoden takaa. Ajalta ennen kuin Jussi Halla-aho oli valtakunnantason poliitikko: Näytösoikeudenkäynneistä. Vaikka Ruotsala tuskin joutuu pelkäämään syyttäjää, hän on saanut kohdata paljon oikeuslaitoksen vastaavaa ankaramman rangaistuksen. Voi toki olla, että nyt tämä keissi tuo Ruotsalalle näkyvyyttä kristillisissä ja nostetta tulevissa vaaleissa, ehkä jopa paikan eduskunnasta.

Ja juuri tämä on se, mikä tyranniassa on vialla, etenkin silloin, kun tyrannia näennäisesti ajaa niitä asioita jotka omasta näkökulmasta ovat "hyviä" tai "positiivisia". Tyrannit kaadetaan lopulta. Ja vastareaktiona syntyvä yhteiskunta ei välttämättä olekaan niin kiva.



maanantai 4. kesäkuuta 2018

Miksi?

Aloin lukea Judea Pearlin Book Of Why:ta. Olen ensimmäisen parin luvun jälkeen hivenen pettynyt. Kirja kertoo kausaalisesta päättelystä kansantajuisesti. En ole lukenut kirjaa vielä kokonaan, joten en arvostele sitä, vaan puhun tässä vain muutamista asiasta tähän mennessä nousseesta ajatuksesta.

 Todennäköisyyslaskennan ja tilastotieteen yksi keskeisin maksiimi -- ja Pearlin mukaan traagisesti ylikorostettu sellainen -- on, että korrelaatio ei kerro kausaalisuhteesta. Tämä on totta, tietenkin. Kausaalisuhde voi jopa olla käänteinen siihen verrattuna mitä korrelaatio sanoo. Esimerkiksi, mikäli luotamme siihen, että palokunta todella tekee työnsä kunnolla, oletamma että paloauton tullessa paikalle kun talo palaa, henkilö- ja omaisuusvahingot jäävät vähäisemmiksi. Kuitenkin pelkästään dataa tutkimalla voimme päätellä, että mitä enemmän palopaikalla on paloautoja, sitä suuremmiksi vahingot tuppaavat tulemaan.

Usein näkee spekuloitavan myös sillä, että kausaalisuhde voitaisiin kyllä päätellä jos meillä olisi riittävästi aikasarjadataa, sillä syy tapahtuu tietenkin aina ennen seurausta, eikä koskaan toisin päin, tai ainakin niinä kertoina kun X tapahtuu Y:n jälkeen, on Y:n syynä ollut jokin muu kuin X. Kuitenkin esimerkiksi ilmapuntarin laskiessa ja kosteusmittarin lukeman noustessa tiedämme että kohta sataa, ja kuitenkin tiedämme varmaksi, että vääntämällä ilmapuntarin mittaria käsin alaspäin ja suihkuttamalla höyryä kosteusmittariin, emme vaikuta käytännössä lainkaan säähän.

Pearl lähtee myös kirjassaan siitä, ettei kausaalisuutta voi suoraan päätellä datasta. Olen osin samaa mieltä itsekin, mutten täysin. Jos ajattelemme perinteistä todennäköisyyslaskentaa, voimme toki datan perustella laskea ehdollisia todennäköisyyksiä, esimerkiksi P(Y | X) tarkoittaa todennäköisyyttä että Y tapahtuu jos tiedämme X:n tapahtuneen. Jos P(Y | X ) > P(Y), niin päättelemme että X on evidenssiä  Y:n puolesta; Havaittuamme X:n, voimme olettaa että on ainakin suurempi todennäköisyys että Y tapahtuu. Tämän lisäksi tarvitaan kuitenkin jokin operaatio, esimerkiksi ns kontrolloitu koe, jonka avulla voimme tutkia mahdollista kausaatiota. Tähän käytetään ns. do- operaattoria. P(Y | do(X)) viittaa todennäköisyyteen että Y tapahtuu, jos me pakotamme X:n ensin tapahtumaan.

Ilmapuntariesimerkissämme Y viittaa siis sateeseen ja X ilmanpaineen pudotukseen.  P(Y | X) > P(Y) pätee kyllä keräämässämme havaintoaineistossa, mutta jos laitamme barometrin kaappiin jonne voimme imeä alipaineen (do(X)), niin P(Y | do(X)) = P(Y), eli mittarin manipuloiminen ei muuta sateen todennäköisyyttä.

Tähän perustuu esimerkiksi niin sanottu kaksoissokkokoe. Potilaat jaetaan kahteen eri joukkoon ja arvotaan, kumpi saa lääkettä (X) ja kumpi placeboa, ja katsotaan kuka paranee (Y).  Tällöin lääkkeen saajien joukosta saamme P(Y | do(X)) ja placebon saajien joukosta P(Y | do(ei-X) ). Jos ensimmäinen on suurempi, niin päättelemme että X on aiheuttanut osan paranemisesta. Tämä tietenkin sisältää aina tietyn määrän epävarmuutta, ja todennäköisyyksien merkitsevyys yms täytyy tarkastella, samoin erilaiset oletukset yms, mutta keskeistä on se, että se, tapahtuuko X on täysin kontrolloitu.

Talous- ja sosiaalitieteissä ei kuitenkaan voida turvautua kontrolloituihin kokeisiin, joten näissä kausaalinen selittäminen nojaa aina jonkinlaiseen paradigmaattiseen oletukseen. Olen jo vuosia sitten kirjoittanut ekonometrian ja esimerkiksi regressioanalyysin ongelmista tässä suhteessa, enkä mene niiden yksityiskohtiin sen kummemmin. Kuitenkin vaikka emme etsisi kausaalisuutta mallista vaan pyrkisimme kuvailevaan malliin jossa etsitään tilastollisia yhteyksiä, on meillä silti eräänlainen kausaalisuuden peikko väijymässä taustalla.

Esimerkiksi paljon puhuttu "naisten euro on 80 senttiä"- väite, joka saadaan datasta (jossakin muodossa) manattua esille jos valitaan naiset ja miehet ja lasketaan näiden palkkatulojen keskiarvot ja todetaan että toisessa joukossa tämä on keskimäärin alhaisempi kuin toisessa. Jos kuitenkin tehdään monen muuttujan malli, jossa normalisoidaan koulutuksen, yrityksen, tehtävänimikkeen, tehtyjen työtuntien, jne mukaan, niin varsinaisen sukupuolen osalle jää selitysvoimaa sangen vähän, muuttujat sopivasti valitsemalla sen etumerkkikin kääntyy. Tämä ilmiö on variantti Simpsonin paradoksista, eli siitä että kun osa muuttujista sivuutetaan, kahden muuttujan suhde saattaa näyttää päinvastaiselta.

Kausaalista selitystä voidaan kyllä tutkia välillisesti silloinkin kun ei voida varsinaista kontrolloitua koetta tehdä. Kontrolloitu koekin voidaan tehdä useammin kuin äkkiseltään näyttäisi; esimerkiksi, voidaan lähettää yrityksiin identtisiä työhakemuksia palkkatoiveineen mutta sukupuoli vaihdettuna, ja tarkastella todennäköisyyttä että "mies" kutsutaan haastatteluun. Tai voidaan laittaa nainen tai mies neuvottelutilanteeseen niin, että toinen osapuoli ei etukäteen tiedä ketä odottaa jne. Näillä voidaan yksittäisiä kausatiivisia suhteita tutkia silloinkin kun ei ole laajamittaista kontrolloitua koejärjestelyä.

Jos dataa on hyvin paljon, siitä voidaan myös suodattaa "edustavia" ja "kontrolloituja" osajoukkoja ja tutkia näiden tilastollisia ominaisuuksia. Tämä on itse asiassa pitkälti se, mitä tapahtuu kun tehdään lineaarinen regressiomalli tai faktorianalyysi. Mutta niissäkin päästään vain hivenen lähemmäs kausaalisuuden kumoamista; itse kausaalista mallia ei voida pelkästä datasta suoraan päätellä.

Pearl esittää että kausaalisuudessa on kyse kognitiosta, eikä niinkään metafysiikasta. Tämä argumentti ei ole muotoa "todellisuudessa ei ole kausaalisuutta" tai että "kausaalisuus on harhaa", vaan että kausaalisuus on selitysmallin ominaisuus, joka on juureutunut ihmisen kognitioon, ja että pelkkä data ilman tietoa siitä, miten se on hankittu ja mitä muuttujia on manipuloitu (suhteessa täysin neutraaliin havaintoon) ovat keskiössä kausaalisen selitysmallin luomisessa. Hän esittää diagrammin jossa kausaalisuus on itse asiassa eräänlaista "vuoropuhelua" tosiasioiden kanssa.

Olennaisena ja keskeisenä kausaalisuuden piirteenä hän pitää nimenomaan kontrafaktuaaleja, siis "Jos olisimme tehneet X, niin Y olisi tapahtunut". Tämä argumentaation osa jäi minulle vielä hämäräksi, toivon mukaan kirjan lukeminen lopppuun tuo selvyyden mikä juuri kontrafaktuaalissa on olennaista ja miten se eroaa siitä, että havaitsemme tilanteita jossa X tapahtuu ja tilanteita joissa X ei tapahdu, ja päättelemme tästä. Kontrafaktuaalit kuitenkin rajataan tekstissä nimenomaan kognitiivisiksi seikoiksi; hän esittää Löwenmensch-veistoksen esimerkkinä varhaisesta kontrafaktuaalisesta ajattelusta; Tarvitaan "mitä jos ihmisellä olisi leijonan pää?"- tyyppistä ajattelua että kyseinen veistos on saatu aikaan.

Pearl myös varsin mielenkiintoisella tavalla käsittelee kausaalisen ajattelun keskeistä "mytologiaa". Ehkä jopa hiukan pitkälle viedyn tulkinnan kautta hän esittää syntiinlankeemuksen tarinan mahdollisesti olevan allegoria nimenomaan kausaalisen ja kontrafaktuaalisen ajattelun kehittymisestä. Siinä Jumala on pikemminkin metafora niille luonnonvoimille ja vieteille joiden varassa ihminen elää ennen kausaalisen päättelyn avautumista; tietoisuus omasta alastomuudesta ja selitykset jotka Aatami ja Eeva esittävät luojan heitä kuulustellessa paljastavat näiden alkaneen käyttää kontrafaktuaaleja ja kausaalisia selitysmalleja.

Tämä luenta tietenkään ei ole mitenkään erityisen originaali. Ja muutoinkin, Pearl tuntuu käyttävän suuria sanoja joiden takana on kuitenkin varsin vähän todellista substanssia. En tarkoita etteikö tämä olisi tutkijana aivan ensiluokkainen, ja etteivätkö hänen kontribuutionsa olisi ansainneet kaikkea sitä kiitosta joka hänelle on tiedeyhteisöltä satanut; tarkoitan lähinnä sitä, että hänen käyttämänsä ilmaisut, kuten puhe vallankumouksellisesta ja tranformatiivisesta "uudesta tieteestä", tuntuvat tarpeettoman liioittelevilta.

Palaan asiaan myöhemmin. Luulen että haluan tutustua Pearlin aiempaan tuotantoon. Kirjaa suositteli suuresti arvostamani Moshe Vardi, jonka suositukset usein ovat osuneet nappiin.




torstai 31. toukokuuta 2018

Miksi emme ymmärrä?

En haluaisi ottaa Petersonia puheeksi, koska olen rehellisesti sitä mieltä, että siinä mitä Peterson sanoo ei ole mitään kovin syvällistä tai ihmeellistä. En haluaisi ottaa häntä puheeksi myöskään siksi, että ihmisillä on hyvin voimakkaita mielipiteitä siitä mitä hän "edustaa", enkä halua keskustella niistä mielipiteistä enkä niistä asioista joita hän mahdollisesti "edustaisi".

On kuitenkin yksi asia jossa hän on esimerkkinä loistava, ja se on tavassa jolla me tulkitsemme ihmisten sanomisia. Jo pahamaineiseksi noussut "haastattelu" jossa toimittaja yritti hyvin aggressiivisesti saada Petersonin puhumaan itsensä pussiin on varsin tuskallista katsottavaa. On erittäin mielenkiintoista että juuri kyseisen haastattelun siivittämänä monet Petersonin "vastustajat" ovat muodostaneet käsityksen hänestä "riidan haastajana".

Tämä käsitys on mielenkiintoinen, koska videosta käy toki selväksi että haastattelija epäonnistuu tavoitteessaan, mutta tämä epäonnistuminen on monen katsojan mielestä seurausta siitä että Peterson käyttäytyy "asiattomasti" tai "ylimielisesti".

Jätän Petersonin hetkeksi sivuun ja käytän toista esimerkkiä joka on herättänyt valtavasti vihaa, James Damorea. Muistakaamme että se oli tämä dokumentti jonka ympärille kohu kasvoi, kohu, joka johti lopulta Damoren potkuihin ja jonka seurauksena edelleen, jos teemme "James Damore"- Google-haun, saamme useita artikkeleita, joissa Damore karakterisoidaan misogyyniksi ja diversiteetin vastustajaksi.

Kolmantena, surullisena, esimerkkinä voinemme ottaa Tim Huntin, jonka törkeää character-assassinationia ei koskaan vedetty takaisin, vaikka  se tosiasiassa perustui niin törkeään kontekstin sivuuttamiseen että lainausta, jonka mukaan Hunt olisi vähätellyt naistutkijoita, on perusteltua pitää virheellisenä. Se muistuttaa Fingerporin Pormestarista tehtailtuja lööppejä enemmän kuin todellista lainausta.

Nämä esimerkit ovat hieman yksipuolisia tänä polarisaation aikakautena. Olisi ehkä reiluuden nimissä paikallaan hakea MV-lehden kommenttipalstan tai hommafoorumin keskusteluja toimittajista tai poliitikoista ja näiden sanomisista käydystä keskustelusta. Mutta en tavoittele tässä nyt sellaista reiluutta. Tässä on kyse ihmisistä, joiden kaiken järjen mukaan pitäisi ns tietää paremmin.

Mieleeni tulee myös vuosien takainen keskustelu Lynn:in ja Vanhasen tutkimuksista ja älykkyysosamäärän vaikutuksesta kansojen taloudelliseen menestykseen. Myös tuo keskustelu pyöri sen ympärillä että Vanhanen haluttiin leimata rasistiksi.

Kirjoitin ns. transgressioraivosta jo aiemmassa kirjoituksessa, joten en käsittele sitä nyt. Olennaista näissä kaikissa on minusta se, että se, mitä oikeasti on sanottu, ei ole se, mitä julkisuudessa käsitellään, vaan sanotusta tehty varsin pitkälle viety tulkinta.

Minulla ei ole mitään sellaista analyysiä tarjota näihin asioihin, jolla olisi mitään mahdollisuutta ohittaa ihmisten perustavanlaatuiset kognitiiviset vinoumat. Se ei ole mahdollista. Mutta me voimme kuitenkin yrittää tuoda esille hyveitä, joiden kautta näiden vinoumien vaikutusta voidaan ainakin vaimentaa.

Ehkä väkevimmin -- ja tässä vetoan häpeilemättä auktoriteettiin -- asian on ilmaissut Bertrand Russell, joka jo yli puoli vuosisataa sitten kiteytti ohjenuoran käytännössä täydellisesti.

Kaikki ongelmat näissä asioissa seuraavat näiden kahden Russellin esittämän ohjeen sivuuttamisesta. Kaikki. Jokainen.


maanantai 28. toukokuuta 2018

Odottamattomia ennätyksiä.

En ole pahemmin kirjoitellut treenin kulkemisesta, eikä paljoa raportoitavaa olekaan. Treenimäärät ovat olleet melko pieniä, pari treeniä viikossa salilla ja noin kolme juoksulenkkiä viikossa. Pari viikkoa takaperin sairastin pienimuotoisen flunssan joka vei äänen, ja olin kokonaan treenaamatta 12 päivää.

Kun palasin salille tuon tauon jälkeen, vedin maasta 180 kiloa. Jos katsotaan vain viimeisen parin kuukauden ykkösmaksimit, niin ennätysraudoilla ollaan: Mave 180kg, kyykky 145kg ja penkki 107.5kg. Tänään koitin 110 penkkiä mutta viime metreillä täytyi kaverin hieman auttaa, eli vielä ei siinä ole tullut nousua. Joka tapauksessa näistä tulee yhteistulokseksi 432.5kg, mikä on enemmän kuin vuosi sitten, ja jos tätä nyt ei voi varsinaisesti juhlia, eipähän olla menty takapakkiakaan.

Juoksumatkat ovat hitusen pidentyneet, perjantaina juoksin 8km. En edes ole seurannut pidempien lenkkien aikoja, vaan olen juossut ne naisseuralaisen kanssa. Sukupuoli tässä ei tosin ole relevantti, mutta seurassa ei tule juostua niin kovaa. Lyhyet ja intervallit olen myös alkanut juoksemaan kaverin kanssa. Tämä hidastaa vauhteja mutta tekee vauhdista tasaisempaa. Jossain kohtaa täytyy kuitenkin juosta tietoisesti kovaa, jotta vauhti kehittyy. Nykyisellään joku 5min/km vähänkään pidemmällä matkalla on aivan utopistista haihattelua. Viime vuonna sentään pääsin sen lähelle vauhtikestävyyksillä.

Massaa on tosin nyt taas viimevuotista enemmän. Vuosi takaperin painoin noin 83kg, rasvaprosentin ollessa hieman alle 17. Nyt massani on noin 88kg, rasvaprosentista en tiedä. Toisin kuin viime vuonna tähän aikaan, minulla ei ole suunnitelmissa mitään erillistä rasvan vähennystä tänä vuonna. Paino hilautuu tasaisesti ylöspäin, voimien kasvaessa maltillisemmin. Kävin talvella hiukan yli 90 kilon painossakin jo, mutta vatsavaivat yms toivat hieman ruokahalua taasen alaspäin.

Jos tänä vuonna alitan 2 tuntia puolimaratonilla, pidän sitä jo saavutuksena. Toki haluaisin juosta sen selvästi nopeammin, viime vuoden 1:56 kuitenkin kertoi että 1:45 alitukseen ei ole mitään asiaa, ei ehkä enää koskaan ellen ole valmis uhraamaan merkittävää määrää lihasmassa. Mitä en ole valmis tekemään. Vauhtia hidastavat sellaiset hiukan ikävät jutut kuten reisien hankaaminen yhteen juostessa. Jos tämä kuulostaa triviaalilta ongelmalta, niin voitte kokeilla itse miltä tuntuu kun nivuset ovat vereslihalla ja hiki valuu noroina taipeisiin. Nyt tänä vuonna uutena vaivana on tullut kainaloiden hiertyminen. Latissimus, ojentaja, deltoidi, ja erinäiset kieräjäkalvosimen lihakset ovat kasvaneet sen verran että jo 10 kilometrin juoksun jälkeen kainalotaipeen takaosa on usein hiertynyt kivuliaasti. Vaikka kunnossa on siinäkin parantamisen varaa, tällaiset pienet inhottavuudet syövät motivaatiota ja esimerkiksi saavat lopettamaan lenkin lyhyeen tai välttämään juoksemista kunnes hiertymät ovat parantuneet. Mikä taas haittaa kunnon kehitystä.

Syömiseni on vähän holtitonta ollut myös. Pyrin pitämään proteeinin määrän 150-200 grammassa päivittäin, mutta sen lisäksi en juuri tarkkaile syömistäni. Aamupalalla syön joko leipää tai puuroa ja useimpina aamuina heraproteiinia. Lounas tulee usein nautittua buffetissa, ja illalliseksi tulee syötyä pastaa tai perunaa ja jotain proteiinia kuten jauhelihaa tai kalaa. Ja lisäksi heraproteiinia. Muuna lisäravinteena minulla on palautusjuoma treenin jälkeen (50g hiilaria, 30g proteiinia, kreatiini, c-vitamiini) ja kerran päivässä beta-alaniini (parisen grammaa) ja nyttemmin myös kerran päivässä tauriini. Päätin kokeilla tauriinia kun ilmat lämpenivät ja aloin saada kramppeja; tiedän niiden johtuvan osin liian vähästä juomisesta, ja olenkin juonut enemmän nyt, mutta tauriini auttaa myös.

Hauisjänne on kipeytynyt omituisesti. En pysty kunnolla vetämään leukoja, enkä kulmasoutuja, raskaista hauiskäännöistä puhumattakaan. Kipu säteilee olkapään takaosaan asti toisinaan, mutta useimmiten paikallistuu haukisen tienoille. Jos vaiva jatkuu, sitä lienee syytä tutkia.




torstai 24. toukokuuta 2018

Sukupuolirooleista, osa II

Minulla ei ole  käytössäni tilastollista analyysiä aiheeseen liittyen, joten en esitä tässä kirjoituksessa mitään sellaisia universaalisuuksia kuten "keskimäärin" tai "usein" tms. Sen sijaan pyrin luomaan eräänlaisen mallin tietynlaisista tilanteista, joiden uskon toistuvan riittävän tarkasti ja riittävän usein, jotta voimme avata tässä käsitellystä ongelmakentästä joitain mahdollisia kysymyksiä.  Rajoitan puhetavan heteronormatiivisesti "miehiin" ja "naisiin". Toivon että sukupuolten moninaisuuden sivuuttaminen tässä kontekstissa ei häiritse liiaksi, ja jos se uhkaa häiritä, lukija ymmärtää myös että voimme ymmärtää "miehen" ja "naisen" prototyyppisen yksilön sijaan joukkona ominaisuuksia, joista jokin yhdistelmä toteutuu yksilössä, ja että tämä yhdistelmä ei väistämättä ole binäärinen. Siksi alla sanottu ei sulje pois homoseksuaalisia suhteita tai suhteita joissa on inter- tai transsukupuolisia ihmisiä; nämä sijoittuvat vain erilaisina kombinaatioina siitä mitä sanon "naisesta" ja "miehestä".

Kirjoitin jo aiemmin laajemmin aiheesta. En viitsi mukailla nyt jälleen leimahtanutta "keskustelua" siitä, mitä Peterson on tai ei ole sanonut, mutta käytän joitain aineksia tuosta vastenmielisestä episodista. Vastenmielisestä lähinnä sen vimman osalta, jollaisella Petersonin kimppuun on suomenkielisessäkin sosiaalisessa mediassa käyty vaikka substanssia; Tämä on typerää, koska substanssi on asia, josta voitaisiin oikeasti todennäköisesti jopa löytää vasta-argumentteja, sen sijaan että yritetään piirtää pirunsarvia.

Kaikissa yhteiskunnissa on kaksi tärkeää haastetta. Ensimmäinen on se, että lapset ovat avuttomia pitkään syntymän jälkeen. Toinen on se, että miehet ovat taipuvaisia väkivaltaan, paljon enemmän kuin naiset. Tässä en typistä kaikkia inhimillisten haasteiden joukkoa näihin kahteen, muitakin on. Mutta nämä kaksi haastetta liittyvät suoraan sukupuolirooleihin, joten nostan ne etusijalle.  Nimitän näitä "ykkös" ja "kakkos" haasteiksi.

Lapset syntyvät "naisille" siinä mielessä, että nainen tulee raskaaksi seksistä ja vasta noin yhdeksän kuukauden kuluttua lapsi syntyy. Isä voi olla tässä vaiheessa jo kuollut tai toisella puolella maapalloa. Tämä tuottaa lasten hoitoon tiettyä epäsymmetriaa, jonka korjaamiseksi jokaisessa yhteiskunnassa on instituutiota, normeja, traditioita jne. Tämä pitää enemmän tai vähemmän paikkansa kaikissa yhteiskunnissa.

Miehet ja naiset tavoittelevat seksiä. Yhteiskunnallisesta kontekstista riippuen, he myös tavoittelevat usein lasten saantia, sillä lapset nivoutuvat järjestäytyneissä yhteiskunnissa useimmiten tavalla tai toisella työnjakoon ja työntekoon; jos tämä tuntuu kummalta, niin ajatelkaa maatalousyhteiskuntaa; lasten syntyminen on välttämätöntä sille, että työvoimaa on pelloilla jatkossakin. Lasten toivottavuus yksilön tai yhteisöjen kannalta vaihtelee eri yhteiskunnissa, en ota tähän mitään erityisempää kantaa. Meidän yhteiskunnassamme lasten saamisen kysymys on usein tapana kehystää voittopuolisesti lapsen hankkivan yksilön tai pariskunnan yksityisasiana, jolla kuitenkin on merkittävä yhteiskunnallinen rooli. Jälleen, ilmiselvää, kun katsoo kuinka paljon keskustelua syntyy perhevapaista, koulujärjestelmästä, päivähoito-oikeudesta jne.

Miehet kilpailevat naisten huomiosta. Myös naiset kilpailevat miesten huomiosta, eikä tilanne ole mitenkään tässä suhteessa epäsymmetrinen. Mutta johtuen lastensaannin epäsymmetriasta, varsin useissa yhteiskuntamalleissa kilpailun luonne ja yksilöiden preferenssit yhteiskunnan kontekstissa ovat olleet varsin erilaisia. Esimerkiki, on melko yleistä että naiset pyrkivät saamaan miehen, joka todennäköisesti pystyy huolehtimaan mahdollisten lasten materiaalisesta hyvinvoinnista. Miesten preferenssi tällaisissa yhteiskunnissa on yleensä korostanut naisissa hedelmällisyyttä ja hoivaominaisuuksia (ns. "huora/madonna"-paradoksi). Tämä nivoutuu lasten hankkimisen haasteeseen melko saumattomasti.

Emme kuitenkaan nykyisin elä yhteiskunnassa jossa seksi tarkoittaisi automaattisesti lasten saamista. Voidaankin sanoa perustellusti, että 1960-luvulla (ja osin jo aiemmin) alkanut vapaamman seksin murros on poistanut välittömän kytköksen niin, että ihmisten seksuaalisuutta tarvitsisi yhteiskunnan näkökulmasta "kontrolloida" jotta voisimme vastata ykköshaasteeseen. Ainakin seksuaalisuuteen liittyvän kontrollin sijaan voitaisiin ajatella sosiaalisen kontrollin tarpeen kohdistuvan lasten saamiseen, ja kulttuurin muuttuvan siten, että vaikka seksuaalisuutta sinänsä ei enää tarvitse "kahlita" esimerkiksi avioliittoon, lasten hankkimisen instititutionaalinen konteksti nyt ainakin pysyisi.

Näin ei kuitenkaan näytä käyneen. Ja nyt, haluan huomauttaa edellä käytetyn termin "sosiaalisen kontrollin" tarkoittavan tapakultuuria, jaettua kuvastoa siitä mitä pidetään "haluttavana", millä tavoin arvioidaan "hyvää naimakauppaa" jne. Tämä on tarpeen huomauttaa, sillä olen jo toisaalla käymässäni keskustelussa joutunut useampaan kertaan tämän selventämään sillä kaikki puhe normikoodistosta tai monogamian kulttuurista tms on herättänyt välittömänä vastareaktiona tulkinnan pakkoavioliitoista, naisten pakottamisesta seksiin, huorittelusta, kyttäämisestä, moralismista jne. Nämä ilmiöt toki ovat joissain tilanteissa olleet sosiaalisen kontrollin osia, mutta kultuurissamme on paljon hienovaraisempiakin käytänteitä ja "aikalaisarvoja", jotka nuoret keskenään neuvottelevat. Usein varsin ansiokkaastikin, haluan lisätä.

Feministinen puhetapa on, mielestäni aiheellisesti ainakin pääosin, saavuttanut varsin laajalti hegemonisen aseman yhteiskunnassamme. Se on monitahoinen, ja myös monilta osin varsin ankaraa kritiikkiäkin ansaitseva ilmiö, mutta rajauksen vuoksi nostan tässä esille vain yhden dimension, eli sen, millaisia sosiaalisen kontrollin keinoja voidaan pitää hyväksyttävänä liittyen naisten seksuaalisuuteen.  Nimittäin perinteisemmässä patriarkaalisessa yhteiskunnassa sosiaalinen kontrolli oli varsin epäsymmetristä, ja tämä epäsymmetria on edelleen olemassa; Naisten seksuaalisuuden toteuttamiseen on suhtauduttu paheksuvasti, väheksyvästi ja jopa kieltävästi. Ilmiö on tavattoman moninainen, liiaksi tässä avattavaksi, mutta oireellista on, että esimerkiksi psykologian "isänä" (ehkä hivenen kyseenalaisin ansioin) pidetty Sigmund Freud jo aikanaan tuli pahamaineisena tunnetuksi siitä että tämä näki seksuaalisuuden erilaisten aikalaisdiagnoosien keskiössä.

Mutta taas jaarittelen. Tämä kehityskulku on ollut aiheellinen -- siis se, että miesten ja naisten seksuaalisuuden toteuttamiseen suhtaudutaan symmetrisemmin kuin ennen, jo ihan siitäkin syystä että ehkäisyn helpotuttua seksi ei enää tarkoita suurella todennäköisyydellä lasten saantia. Toki henkilökohtaisella tasolla pidän sitä myös ns reiluna, mutta se on vähemmän olennaista yhteiskunnan kontekstissa kuin se, onko se toimivaa.

Kakkosongelma on tässä kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle, tai oli, ennen kuin pahamaineiset "incel"-porukat nostettiin julkisuuteen. En halua näihin ääri-ilmiöihin paneutua, mutta toimikoon tämä avainsana nyt tässä eräänlaisena merkkipaaluna horisontissa, "pohjantähtenä", josta pois päin haluamme navigoida. Ellei lukijani ole mielipuoli -- ja toivon ettei ole -- tämä pitää ilman muuta täysin poissuljettuna että alkaisin etsiä oikeutusta vähäisellekään naisvihalle, väkivallasta puhumattakaan. On traagista että joudun sanomaan tämän erikseen, mutta toivon että tämä nyt tästä tulee selväksi eikä lukija etsimällä etsi "ajatusrikoksia" tästä tekstistä, sillä sellaisia kyllä löytää aina jos irrottaa lauseet kontekstista.

Miesten väkivaltaisuuden kontrolloimiseen yhteiskunnassa on ollut varsin laajasti erilaisia keinoja. Sitä pidettiin jossakin vaiheessa länsimaista ajattelua jopa jossain määrin välttämättömänä ja hyveellisenä. Tästä näkee nykyisinkin nostalgista puhetta, jossa erimielisyyksien ratkomista kaksintaisteluin tai soturietiikkaa nostetaan esteettisinä tai jopa tavoiteltavina asioina esiin. En paheksu tällaista, varsinkaan estetisointia, mutta ollakseni rehellinen, se, että sosiaalisesti hyväksyttyjen ongelmanratkaisukeinojen joukosta väkivalta on onnistuttu lähestulkoon eliminoimaan, on varsin tehokas ja kokonaishyvinvoinnin kannalta positiivinen kehitys.

Miesten väkivalta toisia miehiä kohtaan on nykyisin pitkälti satunnaista, affektien vallassa lauennutta aggressiota. Suunnitelmallinen, institutionalisoitu symmetrinen väkivalta rajoittuu pitkälti UFC-, nyrkkeily-, tai jääkiekkokehään. Epäsymmetristä väkivaltaa toki käyttää poliisi. Ja, joku voisi argumentoida, edelleen miehet naisia kohtaan. Instituutioksi en nyt sentään lähisuhdeväkivaltaa nimittäisi. En lähde kampaamaan tilastoja, mutta parisuhdeväkivalta on edelleen todellinen ongelma jota ei ole syytä vähätellä, vaikka sen voisi todeta vähentyneen vuosikymmenten saatossa. En käsittele tätä kirjoituksessani, mutta se on kipupiste joka kuitenkin liittyy tähän keskusteluun, ja sitä on aiheellista käsitellä erikseen.  Huomautan kuitenkin, että sen epäsymmetrinen luonne on heikentynyt -- onneksi tai valitettavasti, valitkaa itse -- ja naiset tekevät nykyään jo varsin ei-triviaalin osan parisuhteiden kontekstissa tapahtuneista väkivaltarikoksista.

Miesten väkivaltaisuus on siis pitkälti saatu kuriin, vaikka sitä ei eliminoitua ole saatukaan. Väkivallan perusmotiivit eivät ole ihmiseltä kadonneet mihinkään, mutta "triggereitä" näille perusmotiiveille on onnistuneesti vähennetty, kun nuoret pojat eivät enää samassa määrin esimerkiksi tappele; jos vertaan omia lapsiani ja omaa lapsuuttani, sanoisin että poikienkin väkivalta on nykyisin poikkeuksellista, kun se vielä omassa lapsuudessani oli aivan olennainen ja jopa aikuistenkin legitiiminä pitämä keino ratkoa sosiaalisia ongelmia.

Yksi väkivallan perusmotiivi tulee kilpailusta naisten suosiosta. En nimitä tätä mustasukkaisuudeksi, sillä se typistäisi sen kontekstia; väkivalta voi olla proaktiivista myös voiman ja dominanssin esittelynä, ei pelkästään kilpakosijan nujertamisena tai pelotteena. Esimerkiksi minut pahoinpiteli eräs koulumme toinen oppilas 15-vuotiaana vain osoittaakseen tyttöystävälleen voimiaan, ilman mitään mustasukkaisuusmotiivia. Tämä tapaus oli irrallinen, eikä osa mitään kiusaamista tms.  Monilla koulukiusatuilla nuorilla on vastaavia  kokemuksia, mutta edes väkivallan sallivassa nuorisokulttuurissa selkeästi alistetun yksilön pahoinpitelyllä tuskin saa aikaan samaa statuksen nousua kuin aidosti satunnaisen "taviksen".

Tässä kohtaa joudumme tekemään pienen hyppäyksen, sillä kytkös väkivallan ja seksin välillä on monitahoinen. Moni ei pidä esimerkiksi evoluutiobiologisesta perustelusta, enkä sellaista varsinaisesti tässä tarjoakaan. Mutta jos ajattelemme korkealla abstraktiotasolla väkivaltaa korkean riskin strategiana missä tahansa asiassa, voisimme olettaa, että yksilö jolla on vähemmän hävittävää, on valmiimpi ottamaan korkeita riskejä esimerkiksi lisääntymismenestyksen taatakseen kuin yksilö joka on jo onnistunut esimerkiksi saamaan lapsia.

Ja näin näyttäisi tilastollisesti olevan. Esseistiseen tapaan en nyt jaksa kaivaa linkkiä tutkimukseen tähän, mutta näin taannoin vanhahkon julkaisun jossa todettiin että miesten väkivaltaisuus yleensä vähenee rajusti näiden perustaessa perheen. Syitä ja seurauksia menee todennäköisesti molempiin suuntiin, mutta voimme vain melko vähäisen uskonhyppäyksen tekemällä vetää johtopäätöksen että "seksimarkkinoilla" menestyvällä miehellä riski väkivaltaiseen käyttäytymiseen on pienempi kuin turhautuneella miehellä.

Voidaan siis ajatella että sosiaalinen normisto joka vastaa ykköshaasteeseen, myös omalta osaltaan kytkeytyy tähän kakkoshaasteeseen. Ja näin näyttäisi olevan. Yksiavioisuutta (onnistuneesti) korostavassa kulttuurissa turhautuneiden miesten joukko on pienempi kuin (miesten) moniavioisuuden sallivissa kulttuureissa, ja näissä myös väkivallan määrä on alhaisempi. Vapaan seksuaalisuuden kulttuurissa kytkös ei ole aivan yhtä selvä, mutta kuten aiemmassa kirjoituksessani sanoin, asiaa voidaan tutkia, ja on luontevaa ottaa tarkasteluun hypoteesi, että turhautuneiden miesten osuus on seksuaalisuuden vapautuessa hiljakseen kasvanut.

Tässä ei ole moraalista aspektia enkä ota kantaa vielä siihen, mitä tälle voidaan tehdä, tai pitäisikö sille edes tehdä jotain.  Mutta olettaen että edellä mainittu kytkös on olemassa, väkivalta voi lisääntyä jos syrjäytyneiden nuorten miesten osuus kasvaa.

On yksi aspekti jota kuvastamaan otan esimerkin. Oletetaan ensin että meillä on nuorehko nainen ja mies. Kumpikin on esimerkiksi ylipainoinen, ei kovin viehättävä, hivenen heikon elämänhallinan omaava jne. Näistä nainen, todennäköisemmin, ja feministisen diskurssin mukaisesti, ajattelee että hänen tulisi kelvata sellaisena kuin hän on, eikä hänen tulisi tehdä komporomisseja sen suhteen millaisen miehen hän kelpuuttaa. Vaikka näillä kahdella olisi jokin yhteinen harrastus jonka parissa he toisensa kohtaisivat, eivät he toisistaan kiinnostu, eikä kenenkään ole syytä näin tietenkään kahden satunnaisen ihmisen välillä olettaa.

Mutta jos laajennamme tämän isoon joukkoon ihmisiä, niin pareja toki alkaa muodostua jos kohtaamisia on, niitä vain muodostuu todennäköisesti vähemmän kuin kuvittelisi.

Otetaan sitten toiset kaksi yksilöä. Nyt nainen pitää fyysisestä kunnostaan huolta, on ehkä koulutettu ja työelämässä. Mies on myös fyysisesti viehättävä mutta kuten edellisen esimerkin mies, laiskanpuoleinen, eikä välttämättä kovin fiksu. Nämä kaksi tuskin kohtaavat missään yhteisessä harrastuksessa, mutta voivat kohdata esimerkiksi yökerhossa tms. Fyysisen vetovoiman ansiosta he ehkä päätyvät seksisuhteeseen joka kestää yhden illan tai vähän pidempään. Ennen pitkää nainen kuitenkin kyllästyy, sillä mies ei fyysisesti viehättävästä ulkomuodostaan huolimatta lainkaan tarjoa pidempään parisuhteeseen mitään sellaista mikä vastaisi naisen preferenssejä.

Tämä näyttäisi siltä ensialkuun että miehen tilanne on "hyvä" tai ehkä että se on "huono" -- kuka tietää -- mutta olennaista tässä on se, että jos jälleen laajennamme joukkoon ihmisiä ja iteroimme, mies ei koe tarvetta muuttua -- miksi hän kokisi; jokaisen yksilön tulisi kelvata sellaisena kuin on. Toisin kuin ensimmäisen stereotyypin mies, tämä mies saa positiivista huomiota sen verran, että voi jopa uskoa tähän. Hän ajattelee että naiset ovat oikukkaita (miksi nainen ensin on ihan innoissaan ja äkkiä sitten jättää hänet? Hullu!) ja vika on naisissa. Myös nainen ajattelee että miehet ovat laiskoja, saamattomia, ja kelvottomia pitkiin ihmissuhteisiin.

Jos lukija nyt sattuu odottamaan että minä tässä ehdotan että se laiskanpulskea ruma mies olisi parempi ihmissuhteeseen ja että kaikkien elämä paranisi jos jälkimmäinen nainen vain kelpuuttaisi miehen, niin joudun tuottamaan pettymyksen: Niin ei tule tapahtumaan, enkä ehdota sitä lainkaan.

Sen sijaan ehdotan, että esimerkissäni kolmen "heikkotahtoisen" ihmisen tulisi hieman herätä ymmärtämään että ajatus siitä että "jokainen kelpaa omana itsenään" on haihattelua. Jokainen heistä voisi parantaa omaa hyvinvointiaan  pitämällä huolta elämänhallinnastaan. Kaksi ensimmäistä ilmeisillä tavoilla, ja toisen esimerkin mies ymmärtämällä että naiset eivät ole "oikukkaita" ja "hulluja", ainakaan tämän esimerkin mielessä, vaan naisella kestää aikansa saada selville miehestä riittävästi.  En halua vedota biologiaan, mutta kirjoituksen alkuosan pohdinnasta tiedämme, että naisella on lasten saantiin liittyen suuremmat riskit. Ja olisi yllättävää jos nämä riskit eivät näkyisi siinä että nainen harkitsee suhteeseen sitoutumista paljon tarkemmin kuin mies.

Ja siitä tässä on kyse; Seksuaalisuuden vapautuminen tässä jälkimmäisessä tapauksessa huijaa sekä miehen että naisen toimimaan tavalla joka lopulta johtaa pettymyksiin ja vääristyneeseen käsitykseen toisesta sukupuolesta. Mies tulee "huijatuksi" tunnetasolla, saadessaan seksiä, jonka hän -- liian usein -- kokee hyväksyntänä naiselta. Nainen tulee "huijatuksi" miehen osoittauduttua pettymykseksi ensivaikutelmaan nähden.

Ja nyt en väitä ettei mies voisi olla fyysisesti vetävä ja silti pätevä ja omata hyvän elämänhallinnan. Esitän sen sijaan tässä kontekstissa väitteen että ilman muunlaisia normeja pelkkä seksuaalisuuden vapautuminen vähentää fyysisesti viehättävien miesten kannustimia kasvaa sellaisiksi aikuisiksi miehiksi, joilla on jotain annettavaa naisille. Se myös valitettavasti kaventaa vähemmän fyysisesti vetävien miehien mahdollisuuksia.

Tämä konteksti on se, mihin on luontevaa esittää ryhtiliikettä tai "man up"- tyyppistä koodistoa. En sano että se on huono asia. mutta ns manuppaus on varsin atomistinen ja yksilökeskeinen ratkaisu. Se myös sivuuttaa sen ikävän noidankehämäisen prosessin jossa hyväksynnän puute johtaa masennukseen, joka johtaa heikkoon elämänhallintaan, joka tekee ihmisestä vielä vähemmän viehättävän.

Tämä ei ole yksipuolisesti myöskään miehiin kohdistuva huomio. Näyttäisi siltä, että naiset sietävät jossain määrin paremmin sitä, että he eivät saa miehiltä hyväksyntää. En ole varma onko näin -- naiset voivat oirehtia esimerkiksi eri tavoin -- mutta ainakin väkivaltainen ja politisoitu liikehdintä on pitkälti miehinen ilmiö. Vrt. kakkoshaaste.

Koska olen symmetrisen tasa-arvon kannattaja, ainakin se on kognitiivis-esteettisesti mielekäs, niin lähtisin siitä että ylipäätään ihmissuhteissa "vastuun" sälyttäminen kenellekään on kyseenalaista. En paheksu yllä esimerkin naista joka ajautuu viehättävien vätysten kanssa seksisuhteesta toiseen. Mutta hänen oman hyvinvointinsa kannalta voisi olla hyödyksi tarkastella asiaa hieman tarkemmin.

Kollektiivinen näkökulma on ongelmallisempi. Vaikka täysin ulkopuolelta tarkasteltuna voidaan sanoa että esimerkkimme viehättävät naiset voisivat kollektiivisesti parantaa omaa asemaansa yksinkertaisesti siten etteivät suostuisi seksiin niin helposti, en ole mitään tällaista ehdottamassa. Osaksi siksi, että myös naiset pitävät seksistä, enkä näe syytä nostaa tässä mitään epäsymmetriaa esille. Ja osaksi (tähän toki liittyen) peliteoreettisista syistä. Jos jollain kumman keinolla olisi saatu miesten insentiivit ryhdistäytyä ja kasvaa aikuisiksi kuntoon ja tämän tarinan miehet todella olisivat "kunnollisia", miksi naisen pitäisikään enää siinä vaiheessa "pihdata"? Ei olekaan mitään syytä.

Mutta se, että taustalla on koordinaatio-ongelma, ja osaksi eräänlainen yhteismaan ongelma, ei poistu. Ja aivan kuten en muutenkaan usko yksilöiden moralisoimiseen perustuviin ratkaisuihin -- moni konservatiivi uskoo, ja uskon tämän erottavan meitä -- koettaisin mieluummin etsiä ratkaisuja muualta. Ja koska en myöskään, klassiseen liberalismiin taipuvaisena, mielelläni ehdota mitään pakkovaltaan tai julkisen vallan sanktioihin perustuvaa kollektiivista ratkaisua, minulle jää kovin vähän ehdotuksia käteen. Man-up- liikeiden lisäksi siis.

Ehkä toivon asiasta asiallista julkista keskustelua. En ole kovin toiveikas, sillä tiedän että jo tämä kirjoitukseni on joidenkin mielestä äärimmäisen provokatiivinen ja syyllistävä. Emme elä kulttuurissa jossa pohdintaa ja analyysia oikeasti arvostettaisiin.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Koskien Israelia

Linkittämättäkin kaikki tietävät jo, mitä tapahtui päivinä ja viikkoina jotka johtivat melko verisiin tapahtumiin Israelissa ja Gazan alueella. Faktoja voidaan luetella useita -- en tee sitäkään ihan vielä -- mutta aivan kuten ihmisen kognitiossa yleensäkin, tässäkin asiassa pelkät faktat eivät yksinään muodosta vielä narratiivia. Narratiivi, siis kertomus tai kertova esitys, on tapa jolla ihmiset jäsentävät kokemuksiaan ja ennen kaikkea asemoivat itseään suhteessa maailmaan, etupäässä muihin esityksiin.

Opiskelin joskus hieman diskurssianalyysiä itsekseni, lukemalla alan joitakin kirjoja. Vaikka oma maailmankuvani on ankkuroitu vahvasti modernin luonnontieteen narratiiviin ja epistemologiani on ankean reduktionistinen, lähennellen ajoittain jopa loogista positivismia, pidän terveellisenä ja asiamukaisena laajentaa metologista työkalupakkiani aina kun on mahdollista. Erityisesti välineet, jotka toimivat hyvin yhteen ihmisen kognition kanssa ja operoivat selitysavaimilla jotka samanaikaisesti sekä auttavat sosiaalisten asemien paljastamisessa että voidaan palauttaa johonkin ainakin teoriassa operatiiviseen tasoon, ovat minulle mieleen. Siksi esimerksi laajennan diskurssianalyyttistä otetta usein vaikkapa taloustieteen sanastolla.

Mutta nyt jaarittelen. Israelin ja palestiinalaisalueiden konflikti operoi erittäin monella tasolla. Siihen liittyy historiallinen, faktapohjainen kertomus, joka esittää sen, mitä on tapahtunut. Voidaan esimerkiksi laatia aikajana siitä, mitä taisteluita alueella on faktisesti käyty, kuka on hyökännyt, millaisella kalustolla, ja miten rintamat ja rajalinjat ovat siirtyneet, kuinka monta ihmistä on kuollut. Voidaan luetella puskutraktoreilla kumoon ajetut kodit, rakennetut siirtokunnat, aidat, rikottu ja rakennettu infrastruktuuri, taloudelliset menetykset, tuet ulkomailta jne. Nämä antavat eräänlaisen luurangon, faktapohjaisen kehyskertomuksen joka voidaan jakaa laajemmin kuin jos alettaisiin analysoida enemmän vuorovaikutteisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että kylmä faktojen luettelu olisi sinänsä väistämättä koskaan mahdollista, ainakaan arvovapaasti, koska faktojen joukko on varsin laaja. Tästä johtuen faktapohjainenkin narratiivi on usein jonkin verran kiistanalainen.  Lähdetään kuitenkin siitä.

Historianarratiivi


Israel julistautui itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948. Vaikka faktapohjainen kertomus alkaisi tästä, kuten usein tehdään, ei se riitä. Israel ei noin vaan julistautunut itsenäiseksi, vaan tapahtumaa edelsi pitkä historia. Tätä päivää voi kuitenkin pitää narratiivin keskeisenä kulminaatiopisteenä, koska tuon päivän ja sitä seuraavien muutamien kuukausien tapahtumat olivat ratkaisevia tulevalle kehitykselle. Peruutamme siis ensin vähän.

"Palestiina" viittaa historiallisesti alueeseen joka nykyisin pitää suunnilleen sisällään varsinaisen Israelin valtion, ja ns. palestiinalaisalueet. Alue kuului Osmanien valtakuntaan (tai anglismina Ottomaanien valtakuntaan) 1500-luvulta asti. Tämän taaemmas ei liene syytä mennä kertomuksessa. Muissa narratiiveissä toki kertomus toki usein laajenee pronssikaudelle asti, mutta se ei nyt ole tässä kovin relevanttia.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeisissä (ja aikaisissa) mullistuksissa Osmanien valtakunta hajosi ja sen raunioille perustettiin modernin Turkin valtio. Sodan aikana Brittien armeija oli taistellut turkkilaisia joukkoja vastaan Egyptin, Palestiinan, Libanonin ja Syyrian alueilla ja työntänyt nämä nykyisen turkin alueelle. 

Sodan loputtua nämä alueet jaettiin perieurooppalaiseen tapaan erilaisiin hallintoalueisiin kansainliiton siunaamin sopimuksin, joista tämän kertomuksen kannalta tärkein on Britannian Palestiinan mandaatti joka määritteli yhdeksi hallintoalueeksi sen, mitä nykyisin nimitämme juurikin Palestiinaksi. Jo tuolloin sopimustekstissä luonnehdittiin aluetta "Juutalaisten kotimaana", joskin sanamuoto oli vähintään ylimalkainen. Samoin sopimustekstissä pyrittiin ympäripyöreästi ilmaisemaan että myös alueen muiden kuin juutalaisten väestönosien oikeudet alueella tulee turvata.

Alue oli kaikkea muuta kuin rauhallinen toista maailmansotaa edeltävänä aikana. Juutalaisia oli muuttanut alueelle maailman eri kolkista jo pitkään, jo kauan ennen kuin Osmanien valtakunta oli lähelläkään hajoamista. Hiukan termiä venyttäen voidaan nimittäin sanoa että Osmanien valtakunta oli varsin monikulttuurinen valtakunta, ja juutalaisten olot sen alueella eivät olleet huonot -- ainakaan jos verrataan Eurooppaan. Varsinainen "siionistinen" maahanmuutto oli kiihtynyt 1800-luvun lopulla, ja muuttoliike kiihtyi paljolti Euroopassa esiintyvän antisemitismin vuoksi niin, että toista maailmansotaa edeltäneen vuosikymmenen aikana alueelle muutti neljännesmiljoona juutalaista.

Toista maailmansotaa edeltäneenä aikana brittien hallintoa vastustettiin niin alueen arabiväestön kuin juutalaistenkin taholta. Näiden ryhmittymien keskinäiset konfliktit olivat suhteessa kuitenkin vähäisiä. Arabit kapinoivat 1936-39, ja kun Britannia rajoitti juutalaisten maahanmuuttoa toisen maailmansodan alla, juutalaiset puolistolaalliset joukot kapinoivat toisen maailmansodan alla ja sen loppupuolella. Näissä faktoja olisi paljon kaivettavaksi, mutta tämän kertomuksen suhteen ne eivät ole loputtoman relevantteja.

Toisen maailmansodan jälkeen Britit käytännössä luopuivat yrityksestä pitää aluetta hallussaan, ja sensijaan veivät alueen kohtalon YK:n päätettäväksi. YK päätyi mittavan vatuloinnin jälkeen ositussuunnitelmaan, jossa mandaattialue jaettiin arabi- ja juutalaisvaltioihin. Suunnitelman yksityiskohdat ovat monitahoisemmat, mutta pääsääntöisesti juutalaisvaltion -- tästä eteenpäin "Israel" -- alueen rajat vedettiin niin, että sen sisään jäi juutalaisenemmistö, kun taas ulkopuolelle jäi alue jolla oli arabienemmistö.  Jerusalemin kaupunki ehdotettiin jaettavaksi, yhteiseksi alueeksi. Israelin maa-aluetta määrättäessä huomioitiin se, että muuttopaine alueelle oli suuri, holokaustista selvinneiden juutalaisten suuren määrän vuoksi.

Päätöslauselma annettiin marraskuussa 1947, eikä se ollut kaikkien mieleen.  Alueella puhkesi sisällissota käytännössä välittömästi juutalaisten ja arabien välillä. Vaikka alue oli edelleen nimellisesti britannian hallinnon alla (mandaatti loppui vasta toukokuussa 1948), brittiläiset joukot eivät juuri osallistuneet taisteluihin eivätkä yrittäneet tukahduttaa niitä. 

Sisällissodan osapuolet saivat materiaalista tukea ulkopuolelta. Naapurimaat Egypti, Jordania ja Syyria,  jotka olivat itsenäistyneet, osa aivan hiljattain, osa sotien välisenä aikana lähettivät joukkoja tai aseita arabiväestön tueksi. Tukea tuli myös muualta arabimaista. Kuriositeettina mainittakoon, että entisiä SS-joukkoja osallistui myös konfliktiin arabiväestön puolella. Israelilaiset puolestaan saivat materiaalista tukea mm. Neuvostoliitosta ja ennenkaikkea Tsekkoslovakiasta.

Sisällissota oli käynnissä kun Israel itsenäistyi Brittien mandaatin päättyessä 14. toukokuuta 1948. Seuraavana päivänä Egyptin, Jordanian ja Syyrian armeijat, sekä koko joukko vapaaehtoisia muista arabimaista, hyökkäsivät Israeliin. Sodan alussa Israelin miesvahvuus oli alle 30 000, mutta yhdeksän kuukauden taistelujen aikana vahvuus nousi yli 117 000:een.  Sodan kuluessa Israel puolusti ensin menestyksekkäästi YK:n päätöslauselman mukaisia alueita ja valtasi tämän lisäksi merkittäviä arabeille jyvitettyjä alueita.

Lopputuloksena oli, että Egyptin joukot miehittivät nykyisen Gazan kaistan ja Jordania miehitti Länsirannan alueen, lukuunottamatta Israelin haltuunottamia osia. Aseleposopimuksen mukaiset rajat enemmän tai vähemmän vakiintuivat pariksi vuosikymmeneksi eteenpäin.  Jordania jopa liitti länsirannan alueen osaksi Jordaniaa ja antoi alueen asukkaille Jordanian kansalaisuuden.

En käsittele 1956 tapahtunutta Suezin kriisiä kattavasti, mutta se antaa toki kontekstia myöhemmille tapahtumille sikäli, että siinä Israel oli selvästi aloitteellinen, toisin kuin vuoden 1948 sodassa.  Suezin kriisissä oli taustalla mm Suezin kanavan kansallistaminen Egyptissä, mihin puolestaan britit ja ranskalaiset eivät reagoineet kovin positiivisesti. Israel taas tavoitteli meriyhteyttä punaiselle merelle. Nämä intressit kulminoituivat Israelin miehittäessä Siinain niemimaan ja brittien ja ranskalaisten pyrkiessä ottamaan Suezin kanavan haltuunsa. Tästä konfliktista Israel kuitenkin vetäytyi takaisin 1949 rajoille, Egyptin avattua laivareitin Punaiselle merelle.

Tilanne eskaloitui jälleen vuonna 1967, Egyptin uhatessa jälleen sulkea Punaisen meren laivayhteyden Israelilta. Israel ilmoitti että yritys sulkea laivayhteys olisi sodanjulistus, ja kun Egypti ei perääntynyt, Israel aloitti ilmaiskut kesäkuun 5. päivä. Egyptin presidentti Nasser houkutteli Syyrian ja Jordanian hyökkäämään Israeliin väittämällä että Egyptin ilmavoimat olivat estäneet iskut ja olivat käymässä vastahyökkäykseen. Jordanian ja Syyrian joukkojen aloitettua hyökkäyksen, Israel iski voitokkaasti takaisin.  Kun Jordanialaisille selvisi asioiden todellinen laita, olivat sotatoimet jo niin pitkällä ettei tuhoon tuomittua hyökkäystä voitu peruuttaa.

Kuudessa päivässä Israel ajoi Egyptin joukot paitsi Gazasta, myös miehitti jälleen Siinain niemimaan. Lisäksi se ajoi Jordanian joukot pois koko länsirannalta, ja vastahyökkäyksessä Syyrian joukkoja vastaan valtasi Golanin kukkulat.  Israelin miehitettyä Länsirannan ja Gazan, suuri määrä palestiinalaisia -- tätä nimitystä oli jo alettu käyttää alkuperäisen jakosuunnitelman arabialueiden väestöstä -- päätyi pakolaisiksi.   Ennen vuoden 1967 tapahtumia Gazan ja Länsirannan alueet olivat olleet arabien hallussa siinä mielessä, että ne olivat Egyptin ja Jordanian hallussa. Siitä eteenpäin niitä miehitti Israel.

Vaikka laajamittainen taistelu loppui kuudessa päivässä, rauhaa ei kuitenkaan tullut. Siinailla käytiin matalan tason konfliktia vuoteen 1970 asti, ja silloinkin tehtiin Egyptin ja Israelin välillä vain tulitauko. Länsirannalla taas palestiinalaiset militantit jatkoivat toimiaan Jordanian puolelta, vuonna 1964 perustetun Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n puitteissa. PLO:n vaikutusvalta Jordanian puolella vahvistui siinä määrin, että 1970-luvulle tultaessa se uhkasi avoimesti jo Jordanian kuninkaan valtaa; Lopulta Jordanian armeija hääti PLO:n pois alueeltaan, minkä jälkeen se operoi Libanonista käsin. Tämä siitä huolimatta, että länsirannan palestiinalaiset pysyivät nimellisesti Jordanian kansalaisina aina vuoteen 1989 saakka.

Vuoteen 1973 mennessä tapahtui useita terrori-iskuja, joista näkyvin ehkä oli Münchenin verilöyly. Kyseinen aikakausi (1960-luvun loppupuolisko ja 1970-luvun alku) oli yleensäkin melko leimallisesti erilaisten asymmetristen konfliktien aikaa koko maailmassa. Israelin tiedustelupalvelu Mossad ja Israelin armeijan erikoisjoukot omaksuivat proaktiivisen doktriinin terroria ja sellaisena pidettyä toimintaa kohtaan, ja tulevina vuosina Münchenin verilöyly kostettiin sarjana varsin häikäilemättömiä operaatioita.

Egypti ja syyria hakivat jälleen revanssia lokakuussa 1973. Lokakuun kuudes päivä vietettiin Israelissa Yom Kippuria, juutalaisten uskonnollista juhlaa jonka aikana rukoillaan ja kadutaan syntejä. Osaksi johtuen juhlapyhistä, osaksi Israelin tiedustelun puutteellisista tulkinnoista, Israelin armeijalla meni kolme päivää pysäyttää Egyptin armeijan eteneminen Siinailla.  Vastahyökkäys oli tälläkin kertaa murskaava, ja Israel valtasi Suezin kanavan molemmat rannat. Jordania ei tällä kertaa osallistunut konfliktiin "oikeasti"; Kuningas Hussein lähetti joukkoja Golanille ja Syyrian "avuksi", mutta joukot eivät juuri osallistuneet taisteluihin vaan pyrkivät välttämään kosketusta Israelin kanssa.

Sota päättyi jälleen arabimaiden tappioon. Siinä missä Jordania oli saanut tarpeekseen vuonna 1967, Egypti sai tarpeekseen 1973 jälkeen. Neuvottelut olivat kivikkoiset, mutta rauhansopimus saatiin aikaan vuonna 1979.

PLO:n siirtyminen operoimaan Libanonista käsin järkytti maan tasapainoa (muiden tekijöiden ohessa) ja Libanon ajautui sisällissotaan 1975.  En käy erittelemään kaikkia konfliktin osapuolia, mutta useammalla niistä oli Israelin vastaisia tavoitteita, ei pelkästään PLO:lla. Tämän vuoksi Israel omaksumansa doktriinin ohjaamana suoritti useita operaatioita joissa se puuttui Libanonin sisällissodan kulkuun.  Israelilaisia joukkoja oli maassa 1985 alkaen aina vuoteen 2000 asti.

Israelin miehitetti Gazan ja Länsirannan 1967. Vuonna 1970 Gazan väkiluku oli noin 340 000 ja Länsirannan noin 790 000.  Gazan alueen talous kasvoi noin 9 prosenttia vuositasolla 1967-1982, eli alue vaurastui nopeasti.  Gazasta esimerkiksi käytiin koko ajan enenevässä määrin työssä Israelin puolella, sillä alueen työvoima oli halpaa. Alueiden väkiluku kasvoi myös nopeasti, liki kaksinkertaisuen kahdessakymmenessä vuodessa. Israelin miehityspolitiikka oli varsin kovakourauista ja tämän lisäksi Israel salli siirtokuntien rakentamisen miehitetyille alueille.

Vuonna 1987 tapahtui onnettomuus, jossa armeijan kulkuneuvo törmäsi palestiinalaisiin ja joitain ihmisiä kuoli ja loukkaantui. Palestiinalaiset nousivat kapinaan miehitystä vastaan ns. ensimmäisessä kansannousussa (intifada). Mellakat eskaloituivat väkivaltaisuuksiksi, ja miehitysjoukot reagoivat aika-ajoin kuolettavalla voimalla. Kansannousu kesti viisi vuotta, ja sen aikana kuoli tuhansia palestiinalaisia.  Se myös johti aika-ajoin palestiinalaisten sisäisen konfliktin eskaloitumiseen.  Egyptiläisen muslimiveljeskunnan sisarjärjestönä perustettiin Hamas, joka kilpaili kannatuksesta PLO:n kanssa.

PLO ja Israelin johto pääsivät neuvotteluyhteyteen 1991 alkaneissa neuvotteluissa, ja sopimukseen 1993. PLO tunnustettiin palestiinalaisten etujärjestöksi ja sen johdon annettiin toimia miehitetyillä alueilla (teoriassa) vapaasti, ja palestiinalaishallinto muodostettiin hallinnomaan palestiinalaisia. Varsinaisen palestiinalaisvaltion perustamisesta ei kuitenkaan sopimuksessa vielä mainittu mitään, mutta Israelin vetäytyminen alueilta ja palestiinalaisten itsehallinto sisältyivät sopimukseen.

Tilanne oli hauras Hamasin ja PLO:n välisten jännitteiden vuoksi jo muutenkin. Israel vetäytyi osista miehitetyille alueille perustetuista siirtokunnista, muttei kaikista, ja kun Ariel Sharon vuonna 2000 vieraili kiistellyllä Temppelivuorella, mellakat alkoivat uudelleen. Tälläkin kertaa väkivalta lopulta talttui, ja Israel rakensi länsirannan ympärille muurin. Muurin oikeutuksesta on kiistelty, sillä se kulkee pääosin länsirannan alueella, paikoitellen jopa 18 kilometriä Israelin rajana pidetystä linjasta.  Israel myös vetäytyi Gazasta vuonna 2003.

Sotilaallisesti ja maantieteellisesti tilanne ei ole juurikaan muuttunut Israelin vetäytymisen ja muurin rakentamisen jälkeen, poislukien yksittäisiä Gazassa käytyjä Israelin armeijan operaatioita.  Palestiinalaisten sisäinen konflikti, pääosin Fatahin (PLO:n) ja Hamasin välillä ei ole kuitenkaan täysin päättynyt. Tämän hetken tilanne on osapuilleen se, että Hamas hallitsee Gazan aluetta, Fatah Länsirantaa ja Israel valvoo näiden alueiden ja Israelin 1948 aselevossa hallinnoimien alueiden rajoja, jotka tosin ovat työntyneet Länsirannan osalta hieman syvemmälle palestiinalaisten alueelle.

Kiistanalaisten alueiden keskiössä on Jerusalem, jonka asemaa en tässä nyt enempää käsittele, sillä sen symbolinen merkitys on kaikille osapuolille liian suuri käsiteltäväksi faktojen kautta.





perjantai 11. toukokuuta 2018

Sukupuolirooleista

Kun avasin aiheen kerran aiemmilla kahdella, joskin metatasolla liikkuvalla, kirjoituksellani, päätin kuitenkin hieman tarkastella sukupuolirooleja yhteiskunnassa. En yritä esittää että minulla olisi merkittävää asiantuntemusta tai empiiristä todistusaineistoa johon tarkasteluni nojaisi. Kuten taloustieteilijätkin, nojaudun mieluummin yksinkertaistavaan malliin, tietoisena siitä, että malli ei vastaa kaikilta osin todellisuutta, vaan ainoastaan valottaa joitain olennaisia mekanismeja.

Tällainen tarkastelu on nykypäivän oloissa herkästi transgressiivista, eli se rikkoo joitain normeja. Voidaan jopa sanoa, että nykyisen ilmapiirin vallitessa mikään tarkastelu sukupuolirooleista tai vastaavasta akuutisti politisoidusta ihmiselämän osa-alueesta, ei voi olla olematta transgressiivista jollakin tapaa. Jos aihepiirin ympärillä vallitsee vahva polarisaatio, ja jos oletetaan että mikään yksioikoinen poliittisen agendan mukainen näkemys ei ole objektiivinen, niin voidaan myös odottaa että asianmukaisella tavalla monipuolinen ja rehellinen tarkastelu nähdään transgressiivisenä kaikissa ns leireissä.

Ensiksikin on eroteltava ihmisen biologinen ja sosiaalinen sukupuoli, näistä ensin tarkasteluun on syytä ottaa biologinen sukupuoli. Se on ensimmäisenä approksimaationa binäärinen, mutta toki läheisempi tarkastelu paljastaa erilaisia intersukupuolisuuden ilmentymiä. Sivuutan ne tässä lähes kokonaan, en siksi etten tunnustaisi "ei-binääristen" yksilöiden oikeutta tulla nähdyksi ja näiden oikeutta identifioitua oikeaksi kokemallaan tavalla, vaan siksi että hyvin laajakirjoinen tarkastelu on mallinnoksen kannalta ongelmallinen. Toivon lukijan, riippumatta tämän omasta käsityksestä, ymmärtävän binäärisen käsitteellistyksen sisältävän implisiittisenä oletuksena sen, että yksilö voi millä hyvänsä biologiseen sukupuoleen liitetyllä binäärisellä jaottelulla sijoittua mihin hyvänsä, eikä ns objektiivinen todellisuus vaadi tällaista binääristä tarkastelua.

Ihan kehitysbiologisesta näkökulmasta tiedämme että geenien aktivaation ja hormonien kaskadi tuottaa sukupuoliset tunnusmerkit sikiöaikana, ja nämä tunnusmerkit sitten kehittyvät hormonaalisten seikkojen ohjaamana murrosiässä sellaisiksi kuin ne aikuisilla ovat. Pääsääntöisesti testosteroni ohjaa maskuliinisten tunnusmerkkien kehittymistä, kun taas "oletusarvoinen" kehitys on kohti feminiinisiä piirteitä, so. sikiö kehittyy tytöksi, jos testosteronin eritys estyy tai jos esimerkiksi geeni joka tuottaa testosteronireseptorit, ei toimi kuten suurimalla osalla populaatiosta.

Joukko kiistattomia sukupuolieroja syntyy näistä seikoista lähtien. Esimerkiksi miehet ovat keskimäärin naisia pidempiä ja painavampia. Miesten lihasmassa, luuntiheys, jänteiden paksuus, ja neuromuskulaarinen potentiaali (hermoston kyky repiä lihaksesta "tehoja" irti) ovat suuremmat. Testosteroni fasilitoi huomattavasti ripeämpää lihasproteiinisynteesiä ja vaikuttaa liikeneuronien haarautumiseen lihaksissa. Se myös kasvattaa äänihuulia, mikä puolestaan johtaa äänen madaltumiseen. Naisilla puolestaan estrogeeni fasilitoi rintarauhasten kasvua, rasvakudoksen kertymistä lantion seudulle, sekä tuottaa muutamia muita muutoksia, kuten muutaa eumelaniinin ja pheomelaniinin suhdetta; Tämä tuottaa esimerkiksi sen, että naisilla on ceteris paribus vaalemmat hiukset ja vaaleampi iho.

Hivenen kiistanalaisempia sukupuolieroja seuraa näistä tilastollisella tasolla. Estrogeenin määrän variaatiot naisten kuukautiskierron aikana ovat melko vahvasti korreloituneita joidenkin kognitiivisten mittareiden kanssa. Testosteroni lisää yksilöiden kilpailun tarvetta ja sillä on positiivinen tilastollinen yhteys visuaaliseen ja spatiaaliseen hahmotuskykyyn niin sukupuolten sisällä kuin sukupuolten välillä, vaikka jälkimmäinen yhteys on hurjasti heikompi. So. vaikka miehillä testosteronin alhainen määrä on yhteydessä alempaan pistemäärään näitä mittaavissa testeissä, naisten kertaluokkia alhaisemmat testosteronitasot eivät tarkoita vastaavasti alhaisempia lukemia ko. testeissä.

Sukupuoliroolilla puolestaan viitataan siihen miten sukupoli esitetään sosiaalisesti. Kuten biologisessa mielessäkin, myös rooleissa on aina suurta variaatiota. Siinä missä biologinen sukupuoli ja sukupuolierot ovat täysin objektiivisia, mitattavia asioita (ei tietenkään tarvitse mitata "binäärisesti", vaan voidaan mitata koko skaalalla biologisia mittareita jos niin halutaan), sosiaaliset tekijät kuten sukupuoliroolit ovat prima facie täysin sopimuksenvaraisia, ja niissä on valtavasti variaatioita eri kulttuurien välillä.

Joitain melko universaaleja roolivalintoja toki on esiintynyt lähes kaikissa yhteiskunnissa samankaltaisina, ja aika yllätyksettömästi tällaiset roolit ovat vahvasti kytköksissä ja heijastelevat niitä sukupuolieroja jotka ovat kiistattomia. Missään kulttuurissa ei ole ollut ennen modernia lääketiedettä tapana että miehet synnyttäisivät lapsia, sillä se ei ole ollut pääsääntöisesti koskaan mahdollista. Raskaissa fyysisissä töissä tai muutoin fyysistä suorituskykyä vaatisissa tehtävissä toimivat ovat pääsääntöisesti olleet miehiä. Hyvin pienten lasten hoidossa naiset ovat hoitaneet tehtäviä huomattavasti miehiä enemmän. Ja tästä sitten vähemmän ilmeisiä roolijakoja on esiintynyt pirstaleisemmin niin, että kodin hoitoon liittyvissä töissä on ollut enemmän ns naisten rooleja.

Erilaiset perhemallit ovat historiallisesti sisältäneet työnjakoa sukupuolen mukaan, ja tämä työnjako on heijastellut em eroja, lisäten niihin erilaisia kulttuurispesifisiä variaatioita.

Jotta voisimme pohtia mitä sukupuoliroolit nykypäivän yhteiskunnassa merkitsevät, tarvitsemme jonkin tutun ankkurin. On nykyisin melko tavanomaista ottaa vertailukohdaksi americanan myyttinen 1950-luku, joka sekin itseasiassa aikalaisten mielissä perustui myyttiseen vanhaan hyvään aikaan, eli maalaisidylliseen ("pastoraaliseen") 1800-1900-luvun taitteeseen. Kuvasto oli vahvana esimerkiksi 1970-luvun kahdessa ikonisessa TV-sarjassa, "Pieni Talo Preerialla" ja "Onnen päivät", joista ensimmäinen sijoittui maalaisidylliin ja jälkimmäinen myyttiselle 1950-luvulle. Tämä "nostalgiamylly" on tuottanut sittemmin useampia iteraatiota, kuten ns "fiftarit", jotka nostalgisoivat 1970-luvun 1950-lukunostalgiaa, "vanhoja hyviä aikoja" useamman sukupolvi-idealisaation läpi.

Miten ikinä tällaisen vertailukohdan valitsemmekaan, joudumme abstrahoimaan ja idealisoimaan tavalla, joka ei lopulta tee oikeutta sille mitä sukupuoliroolit, tai oikeastaan mikään muukaan kulttuurillinen piire on faktisesti ollut aikakaudella, puhumattakaan että se voisi huomioida aikalaispoikkeuksia ja kipulua niiden haasteiden kanssa jotka kyseisenä aikakautena erilaisiin rakennemuutoksiin liittyi. Siksi tätä tarkastelua ei ole mielekästä ymmärtää "konservatiivisesta" näkökulmasta jonkinlaisena yrityksenä perustella kuinka asiat ovat olleet joskus paremmin kuin "progressiivisena" kauhutarinana siitä, miten kamalan ahdistavia roolit ovat joskus olleet. Pikemminkin kyse on abstraktiosta ja mallista, jossa tarkastelemme tiettyjä näiden kulttuurillisten rakenteiden tarkoituksenmukaisuuteen liittyviä piirteitä ja heijastelemme niitä nykypäivän haasteisiin.

Abstraktissa patriarkaalisessa mallissamme -- nimitän sitä nyt hieman provokatiivisesti perinteiseksi sukupuolirooliksi -- meillä on mieheen ja naiseen liitetyt roolit, joita miehen ja naisen oletetaan esittävän. Tämä odotus voi olla vahvasti normatiivista ja preskriptiivistä, eli yhteiskunta ja erilaiset sosiaaliset instituutiot erilaisin sanktioin myös valvovat näiden roolien noudattamista ja palkitsevat niiden toteuttamisesta ja rankaisevat niiden rikkomisesta. Se voi myös olla deskriptiivistä, jolloin vain todetaan se asiantila, että suurin osa ihmisistä toimii näin, toiminta on tarkasti kuvattua ja ymmärrettyä, muttei säädeltyä, esimerkiksi poikkeamiin odotetuista rooleista suhtaudutaan välinpitämättömästi tai jopa innostuneella mielenkiinnolla. Kumpaakin suhtautumista esiintyy kaikissa yhteiskunnissa useimpien roolien suhteen. Jako voi noudatella osin (muttei kokonaan, eikä välttämättä) sitä, missä määrin tarkastelijat identifioituvat "edistyksellisiksi" tai "konservatiiveiksi".

Perinteisissä rooleissa on tiettyjä jaettuja piirteitä, en ehkä sanoisi niitä "universaaleiksi". Yksi tällainen on ajatus siitä, että miehen ja naisen tehtävät yhteiskunnassa ovat erilaiset, ja että miehen tehtäviin kuuluvat erilaiset fyysiset, riskinottoa vaativat, ja muutoin haastavat ja paneutumista ja erikoistumista vaativat työt. Naisen tehtäviin taas kuuluvat erilaiset ihmisten huoltoon, hoivaan, ja välittömän ympäristön viihtyisyyteen liittyvät työt, erityisesti kodin ja lasten hoitaminen, mutta myös käytännön hoivatyö sairaaloissa ja esimerkiksi erilaiset avustavat tehtävät kuten sihteerin tai vastaanottoapulaisen työt. Nämä roolit konvergoituvat perheissä, joissa miehen tehtävänä on hankkia perheen ulkopuolelta tuleva elanto joko rahan muodossa, tai maatalousyhteiskunnassa pelto-, metsä-, ja metsästystehtävissä. Tässäkin maatilojen työssä on em tehtäviä heijastelevia eroja, kuten että miehet tyypillisesti hoitavat fyysisesti raskaat työt, kun taas naiset ruokkivat eläimiä, valmistavat ruokaa ja korjaavat vaatteita jne.

Miesten on oletettu tekevän merkittävät rahankäyttöpäätökset, jopa siihen pisteeseen asti että nämä ovat saaneet -- tai joissain tapauksissa joutuneet -- päättää vaimonsa ennen avioliittoa hankkimasta omaisuudesta jne.  On kyseenalaista missä määrin tällaista selkeää ja etenkään tiukasti valvottua roolijakoa on todella noudatettu, mutta on kiistatonta että esimerkiksi ihan lainsäädännön tasolla vielä alle sata vuotta sitten on ollut sanktioituja sukupuolirooleja, ja näitä on osin jopa valvottu. Tällaista lainsäädäntöä joka puuttuu esimerkiksi naisen fyysiseen koskemattomuuteen on päivitetty "nykypäivään" vielä varsin hiljattain, 90-luvulla, aviomies ei voinut varsinaisesti syyllistyä vaimonsa raiskaukseen.  On siis turha väittää etteikö ns perinteisissä sukupuolirooleissa olisi ollut kyse ns patriarkaalisesta vallankäytöstä, vieläpä aivan äärimmäisestä sellaisesta tavalla, joka todella poistaa yksilöltä merkittäviä oikeuksia paitsi faktisesti, myös varsin hiljattain aivan juridisestikin.

Perinteisten sukupuoliroolien preskriptiivinen luonne onkin yksi syy, miksi niistä puhumista positiiviseen sävyyn kavahdetaan. Syystäkin, kuten esimerkiksi nyt jo onneksi muutettu raiskauslainsäädäntö osoittaa.

Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö voitaisi deskriptiivisesti tarkastella näiden roolien tarkoituksenmukaisuutta. Yksi näkökulma -- ja muita voidaan ottaa huomattavan monta, ja saada varsin erilaisia tarkasteluja -- on se, että roolilla on paitsi yksilön vapautta vähentävä, myös valintoja helpottava vaikutus. Useimmilla ihmisillä on sisäsyntyinen tarve lunastaa paikkansa yhteisön ja kanssaihmisten silmissä yksilönä joka noudattaa yhteisön normeja. Mies, joka kykenee elättämään perheensä ja tuomaan leivän pöytään, on voinut kokea onnistuneensa yhteisön silmissä perheen elättäjänä. Nainen, joka on hoitanut lapsensa ja kotinsa ajan odotusten mukaisella tavalla, on kokenut onnistuneensa perheensä hoivaajana. En väitä etteikö tämä diili olisi ollut vino, mutta se tarjosi kaikille diilin hyväksyneille mahdollisuuden toteuttaa tätä tarvetta.

Rooleilla oli myös käyttäytymisen kannalta positiivisia kannustinvaikutuksia. Aikana ennen helppoa raskauden ehkäisyä, oli yhteisön kannalta varsin tärkeää pyrkiä sanktioimaan lastenteko niin, että lapset mahdollisimman usein syntyivät perheyksiköihin jotka huolehtivat näiden materiaalisesta hyvinvoinnista ja sosiaalistamisesta. Sellaisten yksilöiden ongelmallisuus, joiden sosiaalistuminen on epäonnistunut ja joilla vielä tämän lisäksi on merkittävä pula taloudellisista resursseista, on tuskin kovin kiistanalaista. Nälkäinen ja kuriton nuori mies on kaikissa yhteiskunnissa rikollisen prototyyppi.

Miehelle tämä kannustinvaikutus oli selkeä. Voimme pyöritellä eufemismeja minkä kerkiämme, mutta sukuvietti on suurimmalle osalle miehistä hyvin voimakas motivoiva tekijä. Vaatii varsin mittavaa itsehillintää tai jonkin patologiaa lähentyvän suggeroitumisen, että nuori mies ei toiminnallaan mitenkään ilmennä halua päästä, viime kädessä, parittelemaan. Tässä on yksi asia joka lähes poikkeuksetta sivuutetaan: Ihmisillä on seksuaalisia mielihaluja, ja vaikka kuinka sanoisimme että ne eivät ole "todellisia tarpeita" tai että kenelläkään ei ole velvollisuutta toisia näiden halujen toteutumisessa auttaa (ja ei, en väitä että on, tietenkään), nämä seksuaaliset mielihalut ovat niin vahvasti ankkuroituna ihmisen biologiaan että ne muodostavat vähintäänkin merkittävän motivaatiotekijän.

Jos nuoren miehen oli mahdotonta tai ainakin vaikeaa harjoittaa hyväksyttävällä tavalla seksuaalisuuttaan ilman, että tämä hankki työpaikan ja elannon naiselle joka sitten tämän kanssa meni naimisiin, niin voimme odottaa että varsin suuri joukko nuoria miehiä oli valmis uhraamaan aikaa ja vaivaa sen eteen että niin myös tapahtuu. Tietenkin sama pätee naisten seksuaalisiin tarpeisiin. Jos naisen mahdollisuudet saada sekä tarpeensa tyydytettyä että jonkinlainen elanto riippuivat siitä, että hänellä oli riittävän siveä maine ja mahdollisuudet hankkia siten mies jolla on hyvät tulot, tämä ohjasi käytöstä vastaavaan suuntaan.

Rooli tällä tavalla oli, ja osin tietysti on edelleen, myöskin epäsymmetrinen. Naisten seksuaalisten tarpeiden tyydyttämistä säädeltiin normeilla suoremmin, eli esiaviollisessa seksissä juuri naisiin kohdistui paheksuntaa. Tämän voidaan ajatella heijastelevan joko sellaista normatiivista ympäristöä, että nainen nähtiin (tulevan) miehensä omaisuutena, tai sitten yksinkertaisesti sellaista biologista (joskin kyseenalaista onko näin) tosiasiaa että mies tekee aloitteen jonka nainen joko hyväksyy tai torjuu. Jälkimmäinen aspekti on jäänyt elämään yhteiskunnassamme nykypäivänäkin normin tasolla aika vahvana, vaikka promiskuiteettiin suhtautuminen on (onneksi) lientynyt.

Minua kiinnostaa nykypäivän sukupuolittuneiden ongelmien dynamiikassa tämä käyttäytymistä säätelevä aspekti, ja ennen kaikkea se, että siinä missä kehitys naisten roolissa on ollut emansipatorinen, se on miesten kohdalla ollut pikemminkin nihilistinen. Tarkoitan tällä sitä, että siinä missä naisten rooli on ehkä paradoksaalisesti kehittynyt entistä ristiriitaisemmaksi, mutta myös vapautta korostavammaksi, miesten rooli on yksinkertaisesti murentunut ja degeneroitunut eräänlaiseksi pätemisen tarpeeksi.

Siinä missä perinteinen sukupuolirooli tässä kapeassa tarkoituksenmukaisuuden mielessä tarjosi miehille väylän lunastaa paikkansa yhteiskunnassa -- vetämällä siitä yhdestä narusta joka miehestä roikkuu -- nykyisten tarjolla olevien roolien moninaisuus redusoituu suorittamiseksi sekä seksuaalisuuden, että taloudellisen hyvinvoinnin saralla, tarjoamatta juuri muuta kannustinta "pärjäämiselle" kuin mahdollisuuden saada lisää sitä samaa. Aivan erityisesti, roolin murros ei ole johtanut siihen että mies voisi nykyisellään kokea tekevänsä merkittävää kontribuutiota yhteiskunnalle. Siis, niiltä osin kun rooli on murentunut. Toki miehen edelleen oletetaan jossain määrin perustavan perheen, ja perhe ja lasten hankkiminen itsessään on palkitsevaa, tätä en kiistä. Mutta se ei ole rationaalista, eikä se ole lainkaan tarpeellistakaan siinä elämän vaiheessa kun kupeita alkaa poltella.

En väitä että nykyinen roolijako olisi naisille helpompi. Päinvastoin, se on monilta osin naisille vaativampi. Naisella kun edelleen on tietty, joskaan ei kovin vahvasti preskriptiivienn, rooli kodin ylläpitämisestä. Naisen kodin oletetaan olevan siisti ja hyvin pidetty, naisen oletetaan osaavan laittaa ruokaa ja huolehtia itsestään, vaatteistaan jne, ja tämän lisäksi naisen oletetaan pystyvän vähintään halutessaan hankkivan oman elantonsa työelämässä ja menestymään perinteisten roolien mukaisilla "miesten mittareilla".

Yksi tämän roolijaon synnyttämä ilmiö on, että yhtäältä naisten korkeammat kompetenssiodotukset ja toisaalta miesten kannustinten heikkeneminen johtavat parisuhdemarkkinoilla pahempaan kohtaanto-ongelmaan kuin ennen. Usein näkee ihmisten puhuvan toistensa ohi niin, että naisnäkökulmaa edustavat tahot korostavat sitä, kuinka naiset todella pärjäävät omillaan, eikä ole naisten tehtävä kelpuuttaa mitä hyvänsä luusereita kumppanikseen. Tämä on täysin totta, ja sitä vastaan ei ole mielekästä kenenkään argumentoida. Toisaalta näkee incel-henkisissä, tai ehkä jo hieman arkaaiseksi muodostuneessa ATM-diskurssissa esitetyissä puheenvuoroissa se, miten naiset ovat äärimmäisen valikoivia, ja miten suurella osalla perinteisillä mittareilla varsin kelvollisista miehistä on vaikeuksia saada vähäistäkään huomiota naisilta näiden kelpuuttaessa ainoastaan "alfauroksia" tai "pelimiehiä". Tässäkin on osa totuudellisuutta, ja vaikka kyseinen diskurssi sivuuttaa sen ettei yksilö voi parinvalinnan preferensseilleen mitään, huomio siitä että roolijaon muuttuminen on muuttanut kysyntää ja tarjontaa,on oikea.

Siksi ei ole lainkaan ihmeellistä, että "oikeistolaisemmassa", tai ainakin enemmän perinteitä ja konservatiivisuutta korostavassa diskurssissa on jotain mikä vetoaa nimenomaan niihin miehiin jotka kokevat olevansa hukassa. Tilanne ei ole helppo, ja sitä muuttaa vaikeammaksi esimerkiksi näennäisen valinnanvapauden lisääntyminen -- nettideittisovellukset esimerkiksi mahdollistavat naisille valikoida laajasta joukosta halukkaita miehiä helposti itseään miellyttävät, kun taas laajalle joukolle miehiä ne synnyttävät tunteen että juuri minä en kelpaa. Aivan perustavanlaatuiset defenssimekanismit saavat tällaisessa tilanteessa yksilön syyttämään muita. Etenkin jos omaa vähänkin menestystä perinteisillä mittareilla.

Nämä roolit joita meillä tänä päivänä on, ovat vajavaisia ja puutteellisia. En viittaa siihen, että perinteisiä rooleja sanktioitaisiin liian vähän. Pikemminkin siihen, että niiltä osin kuin aivan aiheellisesti on purettu turhaan rajoittavia tai vallankäyttöä tuottavia rooleja, ei niitä korvaamaan ole tuotettu riittävästi tarkoituksenmukaisia käyttäytymisen malleja. En puhu nyt preskriptiivisistä rooleista, vaan erilaisista elämänpoluista ja valintojen ja toimijuuden kategorioista joiden kautta yksilö voisi lunastaa itselleen sopivan kyvykkään toimijan roolin.

En nimittäin usko, että naisten ja miesten tarpeet muodostaa keskenään suhteita ja perustaa perheitä olisivat mihinkään kadonneet. Ja edelleen, vaikka alussa sanoin, sanon sen uudelleen, tämä ei ole binäärinen tai preskriptiivinen toteamus. Ei kenenkään "pitäisi" tai "tarvitsisi" tehdä yhtään mitään siinä mielessä että muiden pitää heidät siihen uhkailemalla tai kiristämällä tai edes lahjomalla paimentaa. Vaan pikemminkin niin, että protokollat käyttäytymiselle voivat olla monipuoliset, kunhan ne ovat olemassa ja valittavissa, ja niiden kautta voi yksilö toteuttaa omia sisäsyntyisiä tarpeitaan. Ei, kaikki eivät halua, eikä kaikille ole mielekästä käyttäytyä biologisen sukupuolensa yleensä tuottamien taipumusten mukaisesti. Esimerkiksi kaikki miehet eivät ole heteroseksuaaleja, eivätkä kaikki heteroseksuaaliset miehetkään halua lapsia.  Kaikki näennäisesti biologiset naiset tai miehet eivät koe olevansa naisia tai miehiä, mutta tällä ei ole mitään tekemistä tämän keskustelun kanssa. Meillä voi aivan hyvin olla hyväksyttäviä ja monipuolisia rooleja myös näille ihmisille.

Ja kuitenkin, perinteisemmille rooleillekin on tilausta. Ei missään sellaisessa mielessä kuin ensimmäisenä irvikuvana joku edistyksellinen saattaisi tästä johtopäätöksenä vetää, eli että vaimon saa raiskata tai mies saa päättää tämän omaisuudesta. Vaan esimerkiksi että on ihan OK, jos nainen haluaa olla kotona hoitamassa lapsia pidempään, eikä tämän pitäisi herättää epäilyksiä siitä että mies häntä alistaa.

Niille jotka putoavat nykyisten varsin skitsofreenisten roolien raoista, on tarjolla lähinnä pilkkaa ja kiusaa. Olisi utopistista haihattelua kuvitella että vain keksimällä näille ihmisille jotkin roolit joita toteuttaa, heidän asemansa paranisi merkittävästi. Statuskilpailu on raakaa, se on aina ollut raakaa ja se tulee aina olemaan raakaa. Jonkun sääty-yhteiskunnan ja perinteisten sukupuoliroolien kaltaisten rakennelmien kaikessa kauheudessa sisältämä viisaus oli kuitenkin se, että ne pirstaloivat kilpailun sellaisiin sfääreihin joissa voittamista ja häviämistä ei määritellyt taistelu koko muuta ihmiskuntaa vastaan, ja vaikka kuinka rajoittuneestikin, omassa roolissaan saattoi onnistua vaikkei ollut kaikkein paras.

Olen minäkin syyttänyt feministejä nykyisistä ongelmista. Syytän edelleen tässä mielessä: Kun aivan legitiimisti on purettu ja poistettu yhteiskunnallisia epäkohtia, liikkeen inertia on ajanut feministit lainkaan kyseenalaistamatta työntämään keihäänkärkeään aina vaan syvemmälle "patriarkaattiin", pysähtymättä kalibroimaan mittareitaan lainkaan. Edelleen näkee vain kahta selitysmallia esimerkiksi syrjäytyneiden miesten ahdingolle: Se on heidän omien valintojensa seurausta, tai sitten se on "patriarkaalisen yhteiskunnan" syytä. On ehkä liioiteltua sanoa, että feministejä tulisi pitää yksin vastuussa. Mutta ei ole liioiteltua sanoa, että siinä vaiheessa kun arkaaisen patriarkaatin pahimmat epäkohdat oli selätetty, olisi ollut tasa-arvon kannalta aivan avainasemassa arvioida uudelleen se, mihin suuntaan kulttuurin murrosta tulisi lopulta ajaa niin, että se tuottaisi todella tasaisesti hyvinvointia kaikenlaisille ihmisryhmille. Yksinkertaisesti olettamalla että kaikista rakenteista nyt ja aina hyötyvät miehet ja jos eivät hyödykään, niin itseään saavat syyttää, ei enää voida oikein edistää positiivista kehitystä yhteiskunnassa.

Viimeinen tarkastelunäkökohta jonka tähän otan, liittyy työnjakoon ja ammattien sukupuolittumiseen. Ihmisten jakautuminen sukupuolittuneesti ammatteihin tapahtuu varsin varhaisessa vaiheessa työelämää ja koulutusputkea. Naisten alhaisempi osuus insinöörialoilla heijastelee jo lukioikäisten ainevalintoja ja opiskelupaikkoihin hakeutuminen lukion jälkeen hoitaa käytännössä kaiken muun karsinnan. Naisia ei karsiudu pois johtotehtävistä tai vaativista asiantuntijatehtävissä työnhaussa ja työpaikkojen sisällä tehtävissä tehtävien valinnoissa, vaan opiskelupaikkoja haettaessa, pääainevalinnoissa, ja hakemuksia lähetettäessä. Päinvastoin: Korkean statuksen työpaikkaa hakevalla miehellä on moninkertainen todennäköisyys saada hylätty päätös kuin naisella.  Nimitetään näitä yksilön tekemien valintojen välillä tapahtuvia prosessiketjuja putkiksi.

Kaikkialla, missä tarkastellaan ns putken loppupäätä ja nähdään vino sukupuolijakauma, tuo jakauma on hyvin suurella todennäköisyydellä vähemmän vino kuin putken alkupää.  Tälle voi esittää monta eri selitysmallia. Lisäksi tämän voi ikään kuin sivuuttaa toteamalla, että juuri patriarkaaliset sukupuoliroolit tuottavat sen, että putken alkupäässä jakauma on vino, ja on vain oikein että putket karsivat tätä vinoumaa tasoittaen.


Kovin vahvasti en lähde spekuloimaan biologisilla sukupuolieroilla tässä kohtaa. Olisi yllättävää, jos niillä ei olisi mitään osaa siinä, millaisiin koulutus- ja uraputkiin ihmiset hakeutuvat. Jos kuvitellaan ajatusleikkinä, että yhteiskunnassa vallitsisi sellainen moninaisten deskriptiivisten roolien kulttuuri, joista valinta tapahtuisi yksilön omien mieltymysten ja taipumusten mukaisesti, ja nämä roolit sitten ohjaisivat elämän tärkeissä valinnoissa, näkisimme silti sukupuolijakaumassa vinoumia eri aloilla. Tämä olisi kiusallista feminismin perusdoktriinille, joka kieltää biologiset erot. En usko, että ihmiset ovat lähtöjään pahantahtoisia, ja kun näemme näennäistä tarkoituksenmukaisuuden puutetta, ei ole mielekästä selittää tätä piilotetuilla motiiveilla. Uskon että suurin osa feministeiksi identifioituvista todella uskoo tavoittelevansa tasa-arvoa. Tarkoituksenmukaisuusvaje tarkastelussa liittyy siihen vahvasti ankkuroituun oletukseen että me todella elämme vahvasti patriarkaalisessa yhteiskunnassa jossa naisiin kohdistuvat odotukset pakottavat heitä muottiin ja tuottavat vinoja sukupuolijakaumia. Biologisten erojen vaikutus jakaumaan on yksinkertaisesti kiistettävä, koska sitä ei kyetä näkemään muuna kuin preskriptiivisenä tarkasteluna jonka piilomotiivi on paluu perinteisiin sukupuolirooleihin.

Mutta kysyn tässä ihan vilpittömästi, onko jotenkin näköpiirissä sellaista empiiristä kriteeristöä, joka yhtäältä huomioisi biologisesti välittyvien erojen vaikutuksen ihmisten motiiveihin ja toisaalta mahdollistaisi sen tosiasian havaitsemisen että yksilöt poikkeavat toisistaan niin, että on valtavaa päällekäisyyttä sukupuolien välillä? Ihmisten sukupuolidimorfismi on varsin alhaista verrattuna moniin muihin lajeihin. Se ei ole kuitenkaan olematonta, ja koska näemme eläinkunnassa että fyysinen dimorfismi on usein käyttäytymisen dimorfismin kanssa yhteydessä, päättelemmekö esimerkiksi afrikkalaisen konservatiivin tapaan, että patriarkaaliset ihmiset ovat näyttäneet paviaaneille ja vesipuhveleille mallia toksisesta maskuliinisuudesta ja luoneet näille rooliodotukset, muutoin paviaaniurokset ja naaraathan käyttäytyisivät täysin samalla tavalla?