Oppirahat

 Olen nyt työskennellyt 11 kuukautta osa-aikaisena teollisuudessa. Työtehtäväni ovat sellaisia, etten voi oikein puhua niistä mitään. Yritys tekee yhteistyötä viranomaisten ja puolustusvoimien kanssa, ja kaikkea tekemistäni ja toimintaani sitoo vaitiolovelvollisuus. Tätä ennen työskentelin viisi vuotta osa-aikaisena pienessä startup-yrityksessä. Olen myös ollut akateemisessa tutkimusmaailmassa töissä (noin puolen vuoden vanhempainvapaata lukuunottamatta) noin 23 vuotta yhtäjaksoisesti.

 Sen verran voin kertoa, että nykyinen työ on erittäin mielenkiintoista ja monipuolista. Pääsen hyödyntämään osaamistani laajasti. Yritys on verraten suuri, mutta se ei ole pörssiyritys. Yhteensattumien kautta tiedän että yrityksessä työskentelee useampia henkilöitä joiden opinnäytetöitä olen ohjannut ja tästä moninkertainen määrä sellaisia, joita olen opettanut jollakin kurssilla. Roolini yrityksessä on monipuolinen. Palkka on kohtuullinen, luonnollisestikin selvästi suurempi kuin yliopistolla; teen 40/60 (yritys/yliopisto) mutta reilusti yli puolet palkastani tulee kyseisestä yrityksestä. 

Työstä on ollut paljon hyötyä myös tutkimusmaailmassa. Olen voinut osallistua projekteihin joissa olemme nähneet tutkimuksessa hyödyllisten menetelmien käytännön relevanssia. Olen alkanut enenevässä määrin ajatella, että akateemisen uran malli on liian yksipuolinen. 

Putkitutkinto ja I.K.O.

Perustutkinto yliopistoissa on Suomessa kaksivaiheinen, ja karkeasti ottaen tavoitteena on, että maisterin tai diplomi-insinöörin tutkinto suoritettaisiin viidessä vuodessa 3+2 mallilla, eli kandidaatin tutkinto kolmessa ja sen jälkeen maisterin/DI- tutkinto kahdessa. Opintopisteiden kannalta tämä malli on realistinen, mutta törmää opiskelijoiden osalta usein pariin ongelmaan. 

Rahalliset kannustinvaikutukset ovat itse asiassa nykyisellään varsin hyvin kohdallaan, kun ajatellaan lainojen anteeksiantoa. Vastikkeeton opintoraha on pieni, mutta lainan 40% anteeksisaaminen tarkoittaa nykyisilläkin koroilla sitä, että ripeästi opiskelevalla ei tule olemaan rahasta kiinni valmistua käytännössä ilman merkittävää velkataakkaa. Erilaiset sosiaaliset seikat kyllä toisaalta aiheuttavat herkästi sen, että velkahyvitys ei pääse toteutumaan. En puhu näistä nyt kuitenkaan ollenkaan; se kuitenkin liittyy seuraavaan kohtaan.

Aversio velkariskiä kohtaan saa aikaan sen, että kannustimet työnteolle ovat merkittävät. Oikeasti nämä eivät ole edes mikrotalousteoreettisessa mielessä toistensa kanssa mitenkään väistämättä vastakkaisiin suuntiin vaikuttavia, vaan velka ja ansiot voivat olla komplementteja, jolloin velkaa uskaltaa ottaa sellainen, jolla on ansioita; Erityisesti sellaiset opiskelijat joilla riskiaversio helpottaa ansioiden myötä niin, että nämä uskaltavat esimerkiksi sijoittaa kaikki lainarahat, voivat ottaa sitä enemmän velkaa mitä paremmat ansiot heillä on. 

Koska taloudellinen toiminta on viime kädessä ajankäyttöön liittyvää päätöksentekoa, opiskelija vaihtaa usein opiskeluaikaa työaikaan, ja tämä vaihtosuhde usein johtaa sitten opintojen viivästymiseen. Tämän ilmiön ympärillä olevat päätökset johtavat taas sitten usein siihen, että työtä tekevä ei ota lainaa, ja näin menetetään opintoja nopeuttava kannustinvaikutus sitä kautta. 

Näitä ongelmia ratkotaan ja pähkäillään julkisessa keskustelussa koko ajan, käytännössä aina kun keskustellaan opintojen rahoittamisesta tai opintojen rakenteesta, esitetään ja kanonisoidaan näkemys jonka mukaan jokin mielivaltainen aika, esimerkiksi juuri tuo 3+2 vuotta, on kaikkien jakama tavoite ja että opintojen jakautuminen pidemmälle aikavälille on Iso Kansantaloudellinen Ongelma(tm) eli I.K.O. 

Minä esitän nyt että I.K.O. on täyttä paskapuhetta jota levitellään koska ei ole oikeasti mietitty lainkaan sitä mitä tehdään. Viillän nyt sanan säilälllä ikävästi ja ylimielisesti mutta 80% julkiseen keskusteluun osallistuvista ihmisistä on argumenteistaan päätellen täysin kyvyttömiä ymmärtämään marginaalisen ja keskimääräisen kustannuksen eroa.

I.K.O- ajatus opintojen viivästymisestä argumentoidaan näin: Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen opetusmäärärahat ovat X miljardia vuodessa. Vuosittain tulee ja menee N opiskelijaa. Keskimääräinen opiskelija opiskelee T vuotta. Keskimääräisen opiskelijan aiheuttama kustannus (ilman diskonttausta) on siis (X/N)*T.  Jos lyhennämme opintoja R vuotta, niin opiskelijan aiheuttama kustannus on enää (X/N)*(T-R) eli säästö on R*(X/N). 

Tämä on mielipuolinen argumentti jos sille antaa yhtään ajatusta, mutta koska alle seitsemän prosenttia ihmisistä on kognitiivisiltä kyvyiltään yli 1.5 keskihajontaa keskiarvon yläpuolella (mielivaltainen cut off tässä kohtaa), ylivoimaisesti suurin osa keskusteluun osallistuvista ihmisistä ei kykene näkemään miksi tämä perustelu on täysin järjetön.

Toinen haara siitä, miksi opintojen viivästyminen on I.K.O., on ajatus siitä, että vasta valmistuttuaan opiskelijat tekevät tuottavaa työtä. Jos opiskelija tekee alhaisemmalla palkalla työtä ennen valmistumistaan ja valmistuttuaan saa roiman palkankorotuksen, on tämä epäjatkuvuus nähty pääosin merkkinä siitä, että tutkinto itsessään lisää tuottavuutta. En ala purkamaan kaikkia niitä tapoja joilla argumentti on viallinen, mutta jokainen ymmärtää kyllä että pelkkä tutkintotodistus ei tee ihmisestä erilaista sinä päivänä kun se on kädessä, verrattuna esimerkiksi edelliseen päivään, kun se ei ole vielä kädessä. Ja kuitenkin tässä kohtaa palkkaa usein korotetaan. 

Jälleen näemme se, että marginaalista tuottavuutta ei oikeasti pysty ulosmittaamaan, koska sitä on hyvin vaikea mitata. Tutkinto ei ole hyvä mittari, mutta se on paras proxy sille, että henkilö on kykenevä omaksumaan isoja tietomääriä ja omaa relevantteja tietoja. Lisäksi tutkinto on monessa työssä ihan lakiin tai vähintään erilaisiin sopimuksiin kirjattu edellytys sille, että työntekijä voi toimia tietyissä rooleissa itsenäisesti. Näillä ei ole todellisuudessa mitään tekemistä tuottavuuden kanssa. Ne tekevät toki tutkinnon omaavasta työntekijästä käyttökelpoisemman, ja tätä en kiistä. 

Olen tietoinen etten tässä esitä vakuuttavia lukuja tai laskelmia, jotka perustelisivat näkemykseni siitä että tutkintojen venyminen ei ole I.K.O. En jaksanut sellaisia nyt kaivaa ja selvitellä, mutta perusteluni yllä ovat minusta riittäviä sille, että ne argumentit joilla tätä ongelmaa perustellaan, eivät kestä niin hyvin vettä kuin yleisesti kuvitellaan. 

Relevanssi 

Tutkinnon työelämärelevanssi on käsite josta välillä puhutaan. Idealisoidusti 3+2 mallissa alempi tutkinto koostuu alan perustiedoista ja ylempi tutkinto enemmän työelämän tai myöhemmin tutkimuksen kannalta relevantimmasta, syventävästä materiaalista. Idealisoidusti näin, tämän toteutumiseen en ota kantaa. 

 

Jos näin kuitenkin on, niin herää kysymys, että miksi se +2- osuus on mielekästä tehdä kiireellä? Voin hyväksyä sen, että puhdas "kirjaviisaus" tai "yleissivistävä" osuus tutkinnosta on syytä suorittaa ripeästi, jotta pääsee kumuloimaan sitä arvokasta relevanttia tietoa mahdollisimman nopeasti mutta tässä on nyt se kysymys, että mikä tekee tiedosta relevanttia? 

 

Itse opiskelin aikanaan korkealentoista matematiikkaa vailla pienintäkään hajua tai oikeastaan edes kiinnostusta sen relevanssista oikein yhtään mihinkään. Tein DI-tutkinnon 4.5 vuodessa sullomalla sen kaikkia mahdollisia porsaanreikiä käyttäen niin täyteen matematiikkaa kuin vain pystyin ja silti valmistuttuani minulla oli jo 20 vanhan laskentatavan opintoviikkoa (~40 opintopistettä) kasassa jatko-opintoja varten valmistuessani. Tämä ei ole fleksaus vaan pikemminkin sen alleviivaamista että eivät ne opinnot oikeasti olleet kovin relevantteja. 

 

Tässä täytyy sivumennen sanoa että matematiikka on poikkeus (tai sitten ei ole) siinä, että se muuttuu helpommaksi mitä enemmän sitä tekee; yhteen matematiikan aiheeseen perehtyminen antaa paljon valmiuksia moneen muuhun aiheeseen, ja kun näitä kerryttää, niin ennen vaikeat asiat muuttuvat koko ajan helpommaksi. Siksi se oli minulle, laiskana mutta (vielä tuolloin) kunnianhimoisena nuorena miehenä, varsin kiitollinen ala. 

 

But I digress. Suuri osa opiskeluaikaisista tutuistani opiskeli ohjelmistotekniikkaa aikana jolloin työelämän imu oli niin suuri, että kolmannen opiskeluvuoden syksyyn mennessä oli vaikea löytää sellaista samana vuonna aloittanutta opiskelijaa, joka ei olisi jo ollut työelämässä. Itse olin tutkimusapulaisena matematiikan laitoksella toisen vuoden kesän ja lukukauden aikana assaroin peruskursseja toisen vuoden keväästä alkaen. 

Niiltä osin kun maisterivaiheen opinnot ovat relevantteja työelämän kannalta -- ja ne ovat, JOS tietyt edellytykset toteutuvat -- niiden suorittamisen ja taitojen harjoittamisen välinen ajallinen etäisyys on syytä pitää pienenä. Väitän jopa että on mielekästä päästä harjoittelemaan asioita työelämässä samanaikaisesti kun niitä opiskelee. Näin toimin itse, olin neljäntenä opiskeluvuonna harjoittelijana VTT:n kemianteknikkassa tekemässä optimointialgoritmeja, ja opiskelin samalla algoritmiikkaa -- josta tuli myöhemmin myös se aihe jota eniten opetin.  

Elinkeinoelämässä työtehtävät harvoin sisältävät vain sellaisia tehtäviä joissa opintojen relevanssi tulee esiin. Väitän että tärkein pointti tuottavuuden kannalta  on, että tällaiset tehtävät eivät muodostaisi pullonkaulaa työssä. Näinollen esimerkiksi ohjelmistotyötä tekevä harvoin joutuu miettimään tiettyjä teoreettisempia tuloksia joita tankataan aika paljon algoritmiikassa, mutta kohdatessaan tehtävän jossa tuloksia tarvitaan, voi lopputulos olla varsin heikko siinä kriittisessä kohdassa, jos tiedot ja osaaminen näissä asioissa ovat heikot. 

Se, mitä olen nähnyt esimerkiksi entisten omien opiskelijoideni kanssa konkreettisesti työskennellessäni on, että ne tiedot ja osaamiset jotka opinnoissa on käyty, mahdollistavat asioita jotka olisivat muodostuneet pullonkaulaksi työssä, ellei molemmilla, sekä minulla että tiimissä työskentelevillä kolleegoilla, olisi ollut riittävää ymmärrystä aiheesta. Eräässä projektissa jouduimme implementoimaan matemaattisen mallin, jonka toteuttaminen olisi ollut mahdotonta ellei koodin tekijöillä ja minulla olisi ollut yhteistä kieltä. Tällaiset taidot kehittyvät parhaiten silloin, kun näitä malleja todella soveltaa. 

Olenkin sitä mieltä että syventävän vaiheen opinnoissa -- ainakin omalla alallani ja silloin kun kysessä ovat niin sanotut menetelmäopinnot kuten vaikkapa edellä mainitut optimointialgorimit -- kommunikoiminen ja työskentely konkreettisten ongelmien parissa syventää osaamista merkittävästi verrattuna pelkkään teorian tankkaamiseen. 

Tämän perusteella olen sitä mieltä että aikatavoitteet tulisi nykyisessä muodossaan rajata alemman tutkinnon, eli ensimmäisen kolmen vuoden kohdalle, ja löysätä ylemmän tutkinnon aikatauluvaatimuksia tai luopua mieluummin niistä kokonaan. 

Akateemiselle uralle

Edellä mainittu relevanssin tavoittelu pätee riippumatta siitä, lähteekö valmistuttuaan akateemiselle uralle vai elinkeinoelämän palvelukseen. Kummassakin tapauksessa syventävän vaiheen opintojen tulisi tapahtua käsi kädessä relevantin työn kanssa, oli kyse sitten tutkimuksesta, tuotekehityksestä, tai muusta työstä joko akateemisessa maailmassa tai elinkeinoelämässä. Valmistumisen ajankohtaa tärkeämpää on se, että opinnoista oikeasti on hyötyä -- ja hyöty tässä on ymmärrettävä laajasti, ei pelkästään taloudellisena hyötynä korkeamman palkan tai suuremman tuottavuuden muodossa, vaan myös henkilökohtaisena sivistyksenä ja kykynä laittaa tiedot ja taidot kontekstiin yhteiskunnassa ja omassa elämässä. 

Akateemisen uran voi jakaa karkeasti tästä kohtaa 3-5 vaiheeseen. Kolmivaiheinen malli sisältää väitöskirjavaiheen, pätevöitymisvaiheen, ja vakiintumisvaiheen. Lopussa siis henkilön ajatellaan olevan allallaan vakiintunut tutkija, yleensä professori.  Kyseenalaistan tätä hieman. 

Väitösvaiheessa yksilö suorittaa tohtorin tutkinnon. Näitä tehdään myös silloin, kun tavoitteena ei ole akateeminen ura, työelämää varten tai, näin väitän, usein henkilökohtaisen tunnustuksen toivossa; ihmiset tykkäävät titteleistä. Minustakin on todella cool olla Tekniikan Tohtori. Akateemisen uran kannalta se on kuitenkin vain ensimmäinen vaihe, ja akateemiselle uralle toivovan oletetaan suorittavan tohtorin tutkinnon usein melko ripeästi, tyypillisesti noin 30 vuoden iässä, mielellään jopa ennen. Jos tätä peilataan aiemmin mainittuun 3+2- malliin ja oletetaan tavanomainen opintopolku, niin tämä tarkoittaa että väitöstutkijan oletettaisiin suorittavan tohtorintutkinto noin viidessä vuodessa. Tutkinnon saaminen ulos sisältää kuitenkin loppuvaiheessa melko pitkän ja joskus piinallisen viimeistelyvaiheen. Esimerkiksi itse sain väitöskirjani ensimmäisen vedoksen (mielestäni) valmiiksi viikkoa ennen 30-vuotissyntymäpäivääni, mutta väittelin vasta liki puolitoista vuotta myöhemmin. 

Aiheesta riippuu miten "relevantti" väitöskirjan aihe on, mutta varsinaisia opintoja ei tässä vaiheessa enää oikeasti ole kovin paljon, vaan opiskelu ja perehtyminen on voittopuolisesti itsenäistä.  En lähtisi tarkastelemaan väitöskirjojen aiheita relevanssin näkökulmasta kovin tarkkaan, koska kyse on kuitenkin opinnäytetyöstä, ja vaikka sen pitääkin sisältää uusia tieteellisiä tuloksia (osoituksena siitä että tohtoriksi valmistuva osaa tehdä tutkimusta), se on usein kapea-alainen. 

Mielenkiintoisempia ovat ne tiedot ja taidot joita tekeminen edellyttää. Elinkeinoelämän suuntaan tehdyt työt usein edellyttävät sellaista erityisosaamista jolle voi olla varsin kapea kysyntä, mutta joka on jollekin taholle hyvinkin arvokas. En lähde näitä nyt perkaamaan, esimerkkejä kyllä löytyy. 

Väittelyn jälkeen seuraa pätevöitymisvaihe tai "post-doc-vaihe". Tavanomaisesti väitelleen odotetaan viimeistään tässä kohtaa "lähtevän maailmalle", verkostoituvan ja hankkivan kokemusta erilaisista tutkimuksen kannalta relevanteista tehtävistä. Tutkintoinflaation vuoksi post-docit ovat oikeastaan akateemisen maailman "työjuhtia", jos tällainen termi nyt sallitaan, eli heidän kykynsä itsenäiseen tutkimustyöhön on usein merkittävä resurssi tutkimusryhmissä, siinä missä professorien rooli on nykyisin selvästi manageriaalisempi. 

 

Relevanssin perään voi tässäkin kysellä. Itse tein kolme ulkomaankeikkaa, joista yksi (Singaporessa viettämäni vuosi) oli varsinainen post-doc-työpaikka, yksi muutaman viikon tutkijavierailu ja yksi vähän pidempi tutkimus"immersio" Oxfordiin. Tämän lisäksi toki kävin tapaamassa ja verkoistoitumassa erilaisten tutkijaryhmien kanssa.  Tämä vaihe on pituudeltaan epämääräinen, ja sen katsoaan usein loppuvan siinä kohdassa kun henkilö saa tenure-track-paikan tai jonkin vakituisen tehtävän. 

 

Itse opettelin koodaamaan vasta post-doc- vaiheessa kunnolla, koska monet tutkimusaiheet piti vaan toteuttaa itse. Lisäksi siinä vaiheessa opettelin myös erilaisia sellaisia taitoja, joiden avulla tutkimusaiheita pilkotaan pienempiin osiin, opettelin tunnistamaan ihmisten taitoja jotka olisivat relevantteja jonkin tietyn ongelman ratkaisemiseksi. Nämä ovat tärkeitä kykyjä jos ja kun aikoo tavoitella professuuria, joka, kuten aiemmin sanoin, on melko managerointi-intensiivinen työ. 

 

Kun vakiintumisvaiheen aika tuli, minulle tuli eteen merkittäviä elämäntilanteen kriisejä, tärkeimpänä avioero. Minulle tarjottiin valinta vakiintuneen opetustehtävän (yliopistonlehtori) ja tenure-track-paikan välillä. Näistä ensimmäinen oli valintana niin sanottu läpihuutojuttu, kun taas jälkimmäinen olisi sisältänyt selkeästi isomman riskin siitä, että en tule valituksi ja lisäksi työ olisi ollut paljon vaativampaa ja edellyttänyt lopulta menestystä sellaisissa tehtävissä joita en vain yksinkertaisesti koennut kykeneväni enää tekemään -- eli käytännössä rahoituksen hakemisessa. Näinollen minun "vakiintumiseni" tutkijana oli nykyinen työni, jossa olen nyt ollut kahdeksan vuotta. 

 

Jos olisin valinnut tenure-track-vaihtoehdon ja saanut paikan, niin parhaassa tapauksessa johtaisin nyt omaa tutkimusryhmääni full professorina. Huonoimmassa tapauksessa olisin saanut vatsahaavan tai masentunut ja epäonnistunut ja lähtenyt jonnekin muualle pettyneenä itseeni. Mutta jälleen jaarittelen; asiaan. 

 

Akateemisen uran malli on minusta hieman rikki. Muutamalla eri tavalla. 

 

Ensimmäinen rikkinäisyyden tapa on ilmeinen: Koko akateeminen uramalli tähtää ensin siihen, että tutkija on mahdollisimman pätevä ja kyvykäs tutkijana, mutta vakiintumisvaiheessa tehtävänkuva siirtyy enemmän ja enemmän manageriaaliseksi. Eräs kolleega kuvasi tätä niin, että systeemi haluaa sinun olevan mahdollisimman hyvä -- mielellään paras -- jossain ja palkitsee sinut sillä että et enää pääse tekemään sitä missä olet hyvä.  

Toinen rikkinäisyyden tapa on vähemmän ilmeinen. Se on se, että systeemi painostaa erikoistumaan ja panostamaan niihin taitoihin joilla seuraavan "esteen" yli hypätään. Tässä on monta eri kulmaa joissa rikkinäisyys näkyy. Ensiksikin, ne kriteerit joilla akateemisen maailman "gold standard" mittaria -- eli julkaisujen ja sitaattien määrää -- saadaan ylös, eivät ole linjassa sen kanssa mikä tarkoittaa hyvää tutkimusta. 

Kolmas on se, mitä se tarkoittaa sellaisten ihmisten kohdalla kuin minä. En ole tyytymätön omaan tilanteeseeni, mutta moni muu minun kaltaiseni päätyy homehtumaan opetustehtäviin ja kaikki se aiemmassa vaiheessa hankittu osaaminen menee "hukkaan", so., ei tule millään lailla käyttöön. 

Ratkaisuksi ehdotankin sitä, että akateemisen maailman ja elinkeinoelämän -- tai muun tietoa ja osaamista hyödyntävän sektorin -- välillä vaihdettaisiin enemmän resursseja nimenomaan niin, että ihmiset työskentelisivät molemmissa rinnakkain ja lomittain. 

Akateemiseen maailmaan halajavalle suosittelen oikeasti valmiiksi exit-suunnitelmaa. Fakta on, että tohtoreita koulutetaan enemmän kuin post-doc- paikkoja on auki, ja professuureja  -- tai edes yliopistonlehtorin pestejä -- on vielä siitäkin vähemmän auki. Lisäksi, nyt kun olen vähän taas enemmän nähnyt molempia puolia, olen aidosti sitä mieltä että monelle kaltaiselleni tekisi todella hyvää käydä vähän tuulettumassa ja hankkimassa perspektiiviä niin sanotusti oikeista töistä. 

Uusi Vuosi

 2023 ei ole alkuluku, sillä se on jaollinen luvuilla 7, 17, 119 ja 289. Se on vuosiluku nyt. 

Aloitin viime vuoden lopussa sivutoimen eräässä suuressa kotimaisessa yrityksessä. Tekemäni työ sisältää asioita joista minulla on vaitiolovelvollisuus joten en siitä sen enempää tässä kerro.  Työ on erittäin mielenkiintoinen ja osoittautunut jo nyt hyvin palkitsevaksi monella tavalla. 

En ole jättänyt yliopistoa, enkä varmaan koskaan jätäkään; Tutkin edelleen samantapaisia asioita kuin ennenkin. Opetan kahtena päivänä ja tutkin yhtenä. Paradoksaalisesti rahoitus- ja resurssitilanne on nyt yliopistolla minulla parempi kuin koskaan urani aikana. Sama resurssointi koskee myös yksityisen sektorin työtäni. 

Huomenna osallistun jälleen laktaattitasomittaukseen, osallistun tänä vuonna Tampereen Maratonklubin juoksukouluun. Koulutuspäiviä on noin kerran kuussa, tavoitteena on juosta Tampereen Maraton 27.8. 

 Olen viime vuosina juossut puolimaratoneja, ajat ovat olleet melko kehnoja, viime vuonna tulin maaliin ajassa 1:56, mikä on hitain koskaan. Sain takareiteeni jonkinlaisen kivun matkalla, ja tämä hidasti vauhtiani selvästi. Hapenottokyky olisi riittänyt paljon nopeampaan aikaan. Tämä on ollut melko usein minulla se rajoittava tekijä; Kipuja tulee raajoihin sen sijaan että "kunto" pettäisi muuten. 

Toivotan kaikille vielä tässä vaiheessa hyvää uutta vuotta.

Pyhä kokemus.

Istun kylmällä penkillä. Kello lyö, ja katson kaltereita. Aikaa on enää hyvin vähän, ja pohdin miten päädyin tähän. Kello lyö viidesti, joten kohta he saapuvat viemään minut hirsipuulle. Aika tiimalasissani alkaa käydä vähiin. 

Muistaakseni se oli keskiviikko. Aivan varma en ole, mutta koska auton radiossa rock-kanavalla tutut juontajat kommentoivat jonkun julkkiksen toilailuja, sen täytyi olla myöhemmin kuin maanantai. Ja perjantai se ei missään nimessä ollut, sillä perjantaisin en koskaan kulje autolla töihin. 

Saavuin laboratorioon noin 15 minuuttia myöhemmin kuin kolleegani. Olimme nostaneet jännitettä testeissä jo kolmen viikon ajan muutamalla sadalla voltilla joka päivä, ja tuona päivänä olimme jo viidessäkymmenessä kilovoltissa. Amplitudit olivat edelleen olleet toleransseissa, eikä anomaliaa ollut esiintynyt kertaakaan. Tuona aamuna kolleegani oli kalibroinut laitteiston yksin; en ollut tarkastanut lukemia, mutta en tarkastanut niitä yleensäkään joka aamu. Protokollan mukaan näin olisi pitänyt tehdä, mutta valitettava tosiasia on, että vanhan laboratorioinsinöörin jäätyä eläkkeelle näissä asioissa oli hieman lipsuttu. 

Hain partikkelilaatikon tuttuun tapaan laboratorion perällä olevasta supranestesäiliöstä. Nostin sen nostimella ja laskin sen lavetille jonka sitten työnsin retikulaattoriin, kuten niin monena aamuna ennen sitäkin. Muistan tämän siksi, että tällä kertaa melkein kaadoin kahvikupin pöydältä työntäessäni lavettia. 

Retikulaattori oli rakennettu laajana yhteistyöprojektina kolme vuotta aiemmin. Itse työskentelin laskennallisessa epistemologiassa, eikä tuon ihmeellisen koelaitteen tekninen toteutus ollut minulle täysin tuttu. Tehtävänäni oli tulkita kokeiden tuloksia omasta erikoisalastani lähtien. Hypoteettisen metafysiikan tutkimusryhmä oli vastuussa teorianmuodostuksesta, ja minun tehtäväni oli vain arvioida, missä määrin korrespondenssiteoria ennusti hypoteeseja. En siis voi ottaa suurtakaan kunniaa siitä, miten teoria oli kehitetty. HM-porukka kutsuikin minua leikkimielisesti "kirjanpitäjäksi". 

Kolleegani oli metafyysikko. Joskus harvoin tein yhteistyötä myös laboratorioteknikoiden kanssa, mutta heidän keskustelukulttuurinsa oli minulle vieraampi. Lisäksi metafyysikot joivat kahvia maidolla, teknikot mustana. En oiken tuntenut oloani mukavaksi teknikoiden seurassa tästä syystä. 

Tarkoituksenani ei ole jaaritella, sillä tämä on aivan olennaista. Kokeellisessa filosofiassa ei ollut tapahtunut edistysaskelia enää vuosiin, ja retikulaattori oli viimeinen yrityksemme nostaa ala jälleen tieteen keskiöön. Kokeellinen filosofia oli ollut kriisissä jo vuosia. Yliopistomme oli laittanut tämän kattokäsitteen alle hypoteettisen metafysiikan, laskennallisen epistemologian, ja sosio-ontologian, eivätkä näiden kolmen alan metodit aina olleet olleet yhteensopivia. Olin vuosikaudet yrittänyt nostattaa yhteishenkeä, mutta paradoksaalista kyllä, juuri sosio-ontologit olivat vastustaneet yrityksiäni kaikkein voimakkaimmin. 

Tuona aamuna katselin lukuja kun kolleegani nosti jännitettä hiljalleen. Pääsisimme nominaalisiin lukemiin lounaaseen mennessä, ja luonastauon jälkeen voisimme nostaa jännitettä taas hieman lisää. Retikulaattori hurisi kaiken aikaa kuin kehräävä kissa. Sen ääntä oli oikeastaan miellyttävää kuunnella. 

Pappi saapuu luokseni suorittamaan viimeistä voitelua. Tuijotan yhä kaltereiden läpi ja näen maailman, joka on kohdellut minua kaltoin. Mitä jos kyseessä onkin sittenkin virhe? En oikein kykene patoamaan päälleni kasautuvaa kauhua. Onko tämä todella loppu, vai onko tämä sittenkin jonkinlainen hullun houre?

Lounas oli hyvä ja täyttävä. En muista mistä se koostui, mutta siinä määrin se täytti vatsani, että aloin torkahdella retikulaattorin kehräystä kuunnellessani. Kolleegani nosti jännitettä tasaisesti ja kahvikupposen äärellä hiljaa lukuja tarkkaillen minäkin totesin että olimme jälleen ylittäneet nominaalisen jännitteen. Anomaliaa ei vieläkään näkynyt. Jännite pidettäisiin tällä uudella tasolla noin 90 minuttia, ja sen jälkeen määrittelisin laskennallisesti uuden nominaalisen tason. 

Yksi muuttujista näytti silmämääräisesti heilahtelevan hieman enemmän kuin mitä nominaalimääritelmä sanoo, mutta mikään laitteiston varoitusvaloista ei syttynyt, joten oletin tämän johtuvan vain siitä, että retikulaattorin hurina oli tuudittanut minut jonkinlaiseen tasaisuuteen, josta käsin kaikki varianssi vaikutti suuremmalta kuin mitä se todellisuudessa oli. Tämä ilmiö oli minulle tuttu, ja se tunnettiin myös alallani yleisimpänä syynä tyypin I virheisiin. 

Laboratoriossa oli radio, ja päätin laittaa sen päälle. Pidän rock-kanavasta suuresti, sillä se soittaa nuoruuteni klassikoita. Olin jo vuosien ajan havainnut musiikimaussani sellaista siirtymää kohti lapsuutta, jota olin pitänyt ominaisena keski-iälle, ja mielenmaisemalle jota en uskonut koskaan oikeastaan käsittäväni. Hätkähdin tuossa kohtaa, sillä nyt toisenkin muuttujan varianssi näytti silmämääräisesti suuremmalta kuin piti. Katselin varoitusvaloja pitkään, mutta mikään niistä ei syttynyt, eikä mikään muu kuin oma tulkintani ja tunteeni viitannut mihinkään poikkeamaan nominaalista. 

Toivoisin jonkun kertovan minulle, että vain uneksin. Huutoa on vaikea pidätellä, enkä tavoita sanoja, kun yritän lausua niitä. Huomaan kyynelehtiväni, mutten ymmärrä miksi. Enhän loppujen lopuksi pelkää kuolemaa, enkö usko kuitenkin, että mikään ei ole koskaan lopullista. 

Kun minua kuljetetaan pihan poikki, jostain tyrmästä kuuluu "Luoja olkoon kanssasi". Jos tällainen "luoja" on, niin miksi hän sallii minun mennä? Kävellessäni elämäni vilisee silmissäni. Lopun lähetessäkään en kadu mitään. Olkaa hyvä! Ottakaa sieluni, se tahtoo vain lentää. 

Muistan selvästi miten radiojuontaja puhui jotain siitä, miten mainosten jälkeen kanavalla soivat tietyt kappaleet. En muista tarkalleen mitä kappaleita hän luetteli. Kiinnitin asiaan kuitenkin jostain syystä huomiota. Ehkä tuolloin minun ajatukseni harhautuivat liiaksi. En voi olla täysin varma että näinkö varoitusvalojen syttyvän vaiko en. Retikulaattorin hurinan muistan kuitenkin voimistuneen samalla, kun mainosääni kertoi humoristisen tarinan lomassa ruostumattomista teräskatteista. Muistan säälineeni myös mainostarinan miestä, joka oli kyvytön tekemään päätöksiä. Onneksi hänellä oli päättäväinen vaimo. 

Pistäkää sanani muistiin; uskokaa että sieluni elää yhä. Älkää murehtiko nyt; kun olen poissa, olen siirtynyt toiselle puolelle etsimään totuutta. Kun tiedätte, että aika on lähellä, ehkä viimein alatte ymmärtää, että elämä täällä alhaalla on vain outo kangastus. 

Kun retikulaattori räjähti, en muista nähneeni varoitusvaloja. En muista sitä, mutta on silti täysin mahdollista että ne olivat syttyneet. Valitettavasti huomioni kohdistui radioon, jossa soi minun suosikkikappaleeni. 

Kyllä. Kyllä.

Todellinen maailma

 Arvon komissaari, tutkinnanjohtaja, ja syyttäjä. 

    Kirjoitan teille, koska tiedän ettei Kreivittären hovimestari ole syyllinen. Minulla on tämän tietoni tueksi teille antaa kovin vähän konkreettisia todisteita, mutta minulla on teille tarina, jonka kuuleminen toivoakseni vakuuttaa teidät siitä, että tämä tietoni on tosi. Tietoni koskee todellista maailmaa, ja siksi tarinani on ehkä paikoitellen epäolennaisuuksia täynnä. Näiden epäolennaisuuksien rooli on kuitenkin tärkeä, sillä ne ankkuroivat väitteeni todelliseen maailmaan. Pyydän nöyrimmin teitä lukemaan ja kuulemaan tarinan, sekä ennen kaikkea ymmärtämään sen. Toivoakseni voimme näin välttyä siltä, että viattoman miehen ylle lankeaisi tarpeeton epäilyksen varjo. Sillä vaikka olen varma, että Kreivittären hovimestari tullaan vapauttamaan kaikista syytöksistä, tahraa asian mahdollinen oikeuskäsittely hänen mainettaan vääjäämättä. 

        Arvostavin terveisin,

   Cornelius 'CC' Aberstein, Lehtori, PhD, MSc, Litt. A. etc. 

 

    Isäni oli 17-vuotias lähtiessään merille. Sukuni miehillä on ollut perinne, joka on eräänlaisen sanattoman sopimuksen ja sukupolvet ylittävän tarinoinnin käytänteiden myötä muodostunut. Sen perinteen mukaisesti joidenkin vuosien viettäminen merillä -- purjelaivoissa, ei näissä nykyaikaisissa savua puskevissa metallipurkeissa -- on eräänlainen miehuuden tai pikemmin, aikuisuuden saavuttamisen edellytys.  

Isoisäni oli tarinoinut näistä ajoista minulle omalta osaltaan, mutta piti suunsa visusti kiinni isäni läsnäollessa. Tämä oli osa sukumme perinnettä, isät eivät keskustelleet merillä vietetystä ajasta pojilleen. Tämän perinteen tarkoitus oli aina ollut käytännöllinen ja perustui intuitioon. Poika kapinoi pikemmin välittömänä auktoriteettina pitämäänsä isää vastaan, mutta leppoisan isoisän lämminhenkinen tarinonti ja piiputupakan miedosti pistävä tuoksu luovat oivallisen kasvualustan haaveille, joita poika sitten lähtee toteuttamaan kun aika on kypsä itsenäistymiselle. Näin oman isäni kohdallakin oli ollut, ja isoisäni oli lannistuneesti häneen vedonnut, jotta tämä olisi katkaissut sukupolvien perinteen ja käynyt koulunsa loppuun. Mikään ei kuitenkaan auttanut, sillä isäni oli jo poikasena päättänyt toimivansa kuin oma isoisänsä, ja kun kauppakomppanian kuunari oli pestannut laivapoikia, isäni oli lähtenyt vuotta ennen kuin olisi päässyt ylioppilaaksi. 

Huomautan tässä etten tietenkään voi, sukupolvien perinteen vuoksi, suoralta kädeltä välittää isäni tarinaa, sillä hän ei sitä ollut itse minulle koskaan kertonut. Olen selvittänyt tätä perinnettä ja tehnyt runsaasti tutkimusta omalta osaltani, sillä isoisäni kuoli yllättäen auto-onnettomuudessa eikä isäni sen jälkeen ole puhunut mitään. Lisäksi on todettava, etten itse koskaan lähtenyt merille, ja tämä on sukuni häpeätahra; veljeni sen sijaan on edelleen kauppakomppanian leivissä, ja kirjeessään hän kertoi viime vuonna saaneensa peräti purserin vakanssin, aloitettuaan messipoikana ja edettyään kokiksi parin vuoden jälkeen.

Kreivittären hovimestari kertoi minulle kuitenkin riittävästi ennen Kreivittären kuolemaa. Hän nimittäin oli palvellut upseerina kauppakomppaniassa, ja tiesi miten todellinen maailma toimii. Tarvittiin vain lasillinen brandyä ja otollinen aika juuri auringonnousua ennen, muiden vieraiden lähdettyä, ja hän kertoi minulle kaiken. Tämä tapahtui viikkoja tai päiviä ennen noita ihmeellisiä ja traagisia juhlia, mutta riittävän lähellä tapahtuma-aikaa jotta voin olla varma hänen mielensä jo virittyneen valmiiksi siihen tapahtumaketjuun jonka tekin olette varmasti suurelta osin onnistuneet selvittämään. 

Ensimmäisen vuoden aikana merille lähtijä usein toivoo ja uskoo näkevänsä eksoottisia eläimiä ja ihmisiä, ehkä viettävänsä hurjaa elämää satamakaupunkien öissä. Valitettavasti nämä toiveet usein jäävät toteutumatta, sillä elämä laivoilla on pitkäveteistä ja kaavamaista. Kun laivan määräsatama oli jossakin Afrikan rannikolla, aurinko poltti päiväkausia kantta ja sitä tavan vuoksi päivittäin kuuraavaa laivapoikaa.  Noiden päivien jäljet näkyivät isäni niskassa tummempana ja karheampana ihona, joka oli kuin parkittua ja raspattua nahkaa. 

Satamaan päästyään laivapojatkin saivat toki kukin vuorollaan lomaa. Tarina ei kerro kuinka mones satama se oli, missä isäni ensi kerran astui maihin, mutta sen me tiedämme että hän asteli tuon erikoisen pienen mutta silti vilkkaan kaupungin katuja kasvoillaan epäuskon ja ihmetyksen ilme. Tuon nimenomaisen sataman nimi on kadonnut kaikkien niiden muistista, jotka ovat tämän tarinan kuulleet, eikä sillä suurempaa merkitystä olisikaan; totuudenmukaisuuden arvioinnissa on aivan toisenlaiset kriteerit, eikä tuollaisen yksityiskohdan menettäminen lainkaan vähennä sen vakuuttavuutta. 

Noiden hiekkakivestä, oljesta, ja paikoin nykyisin myös varmasti aaltopellistä rakennettujen talopahasten asukkaat eivät olleet onnettomia, vaikka heillä kiistatta oli kuuma päivittäin. Vesi, jota he kaivosta nostivat saviruukuillaan köyden avulla, oli virkistävämpää kuin ehkä uskomme, sillä kuuman paahteen ja kuivuuden keskellä vesi saa omanlaisensa maun, jota me viileässä pohjolassa emme enää tunne kuin häivähdykseltä jos olemme unohtaneet juoda päiväseltään, tai satunnaisesti kun hajamielisesti puurramme kuivana päivänä. Oudokseltaan isänikään ei varmasti tuota makua odottanut kokevansa, mutta se oli hänen ensimmäinen kosketuksensa todelliseen maailmaan. 

Erään kojun kohdalla mies viittelöi isääni nauttimaan mukillisen vettä. Miehen iho oli, kuten tuossa maankolkassa niin usein on, lähes pikimusta. Tämä ei isääni hetkauttanut, vaikkei hän ollut koskaan ennen merillelähtöään ketään sen näköistä ihmistä nähnyt. Tarinat kertoivat keltaisista ja mustista ihmisistä, mutta isäni ei ollut näitä tarinoita pitänyt kovin totena. Kauppias oli kuitenkin niin tumma että tässä kohtaa ennakkokäsitys joutui kovasti koetelluksi. Tutkailtuaan aikansa miehen kasvoja isäni kuitenkin totesi ihon olevan pikemminkin varsin tumman ruskea, ei suinkaan musta. Ymmärrys siitä miksi näistä puhuttiin mustina ihmisinä sai kuitenkin ensi kerran tilaa hänen mielessään, vaikka toki hän visusti päätti, että edelleen hän pitäisi väitettä mustien tai keltaisten ihmisten olemassaolosta pelkkänä sepitteenä. 

Veden maku kuitenkin oli kiistaton todiste siitä että vesi ei ole samaa kaikkialla. Oli hän toki saanut aavistusta tästä pienenä pojankoltiaisena, telmittyään koko päivän kuivassa heinikossa. Kotiin päästyään hän oli täyttänyt kuppinsa kaivosta ja vesi oli ohikiitävän hetken maistunut erilaiselta. Jano oli kuitenkin sammunut jo yhden kupin jälkeen ja toisen juominen -- vaikka hän oli salaa janoissaan vannonut itselleen juovansa ainakin viisi --  kävi jo työstä ja kolmatta täyttäessään oli jo valansa unohtanut.  

Tuossa kuumassa Afrikan auringossa kuitenkin asia oli toisin. Mukin tyhjättyään hän tunsi virkistyvänsä ja oli kuin kirkkaus -- kuin puhtainta kristallia -- olisi kulkenut hänen kurkussaan. Vesi ei ollut kylmää kuten kodin kaivossa, mutta se oli ihoa ja ilmaa viileämpää, ja sen mauttomuudessa oli kuin suuri lakeus joka avautui aistien toiselle puolelle. Kuuman auringon alla hän tunsi saapuneensa sopivan viileän ja aistit ylittävän suojan äärelle.  Tämä ajaton kokemus oli ikuinen ja jäi hänen mieleensä. Vaikkei hän siitä minulle kertonut suoraan, näin sen aina siinä, miten lievä pettymyksen ilme levisi hänen kasvoilleen hänen juodessaan vettä tai muuta janon sammuttamiseen tarkoitettua nestettä. En sitä ymmärtänyt tuolloin, mutta onnistuttuani kasaamaan tämän tarinan, saatoin laittaa palat yhteen ja tuossa pettymyksessä oli järkeä. 

Kauppias onnistui myymään isälleni taikakalun. En tiedä tuon taikakalun muotoa tai merkitystä tarkemmin, mutta laivalla oli matkalaisena eräs Skotlannin ylämailta kotoisin oleva leijonanmetsästäjä, ja hän tunsi taikakalun tarkoituksen läpikotaisin. Isäni onneksi -- tai minun, kenties -- tämä matkalainen oli kyydissä ja sattui näkemään taikakalun. Tarinan se osa, jonka leijonanmetsästäjä kertoi, on kuitenkin menetetty. Vaikka se olisi ehkä tärkeää tässä kohtaa ja varmasti kirvoittaa mielenkiintoa, niin toivon ettette anna tämän puutteen pilata tarinaa. 

Useiden satamien jälkeen -- en tiedä kuinka monen, mutta Hyväntoivonniemi oli jo viikkoja aiemmin ohitettu -- laiva saapui saarelle. Tuossa saaressa oli jotain mikä ei tuntunut kenestäkään matkalaisesta hyvältä. Silti laivoilla oli tapana siellä pysähtyä, sillä siellä kasvoi hedelmiä jotka maistuivat toki pahalle, mutta joita tarvitsi syödä vain pari kappaletta saadakseen pitkähkön suojan keripukkia vastaan. Koska se oli kauppakomppanian laivojen suosiossa tästä syystä, sinne myös oli pesiytynyt kaikenlaisia kauppiaita ja pitkästyneitä seikkailijoita, jotka yrittivät saada merimiehet luopumaan palkoistaan. Usein siinä onnistuivatkin, sillä menomatkalla nuoret miehet olivat vielä jonkin verran innokkaita, ja siksi hanakoita pelaamaan uhkapelejä, ja paluumatkalla heistä jotkut olivat väsyneitä tavalla joka altistaa huonoille päätöksille. 

Isäni tapasi tuolla saarella nuoren upseerin, joka palveli paluumatkaansa taittavalla klipperillä. Huhun mukaan kyseinen laiva olisi kuljettanut oopiumia, mutta upseeriston silmät olivat kautta linjan kirkkaat ja puhe jämäkkää, joten tämän huhun isäni tyrmäsi mielessään suoralta kädeltä. Upseerit eivät usein seurustele rahvaan miehistön kanssa, elleivät ole vanhoja merikarhuja, jotka palkataan pätevyyden ja viinapään vuoksi kokeneemman miehistön joukosta.

Isässäni oli kuitenkin siinä määrin oppineisuutta joka yhdistyi nuoren miehen viattomuuteen ja ennen kaikkea potentiaaliin niin, että tämä vain muutamaa vuotta vanhempi, ilmeisesti syntyperänsä puolesta upseeriksi päätynyt mies päätti lyöttäytyä isäni seuraan. Upseeri oli ehkä siinä iässä, jossa alkaa ajatella itse perheen perustamista ja vielä tiettyä viattomuutta omannut isäni olisi oivallinen henkilö jonka kanssa harjoitella isällistä vuorovaikutusta. Heidän vuorovaikutuksena oli yllättävän tasaveroista, varsin erilaisen aseman huomioiden. 

Erään väsyneen ja kyynistyneen seikkailijan oli onnistunut sen verran kerätä pääomaa, että hän oli ostanut säästöillään majatalon, jossa pelattiin uhkapelejä. Jonkinlaisen erikoisen moraalisen päähänpinttymän vuoksi hänen majatalonsa ei toiminut porttolana, vaikka hän sallikin kyseenalaisten henkilöiden yöpyä huoneissaan. Epäilemättä noissa huoneissa tapahtui kaikenlaista moraalitonta, mutta ruokasalissa ja pelipöydissä raha vaihtoi avoimesti omistajaa ainoastaan noppaonnen oikusta tai nälän, tai vielä yleisemmin, janon sammuttamiseksi

Tuohon majataloon isäni asteli sisään Upseerin seurassa. Isäntä katseli valppaana, mutta ei ajanut isääni pois vaikka tämä kieltämättä näytti liian nuorelta ollakseen edes tuollaisen varsin vähäisen synnin pesän asiakas. Kolpakot täytettiin ja tottumattomuuttaan isäni äityi puheliaammaksi ja tuttavallisemmaksi kuin etiketti olisi ainakaan kotimaassa sallinut. Merimiesten parissa tämä ei kuitenkaan ollut tavatonta ja tiedetään jopa kapteenien toisinaan rupatelleen juovuspäissään niitä näitä ja nauraneen rasvaisille ja lapsenomaisille jutuille joita laivapojat kertovat vähäisestäkin yllykkeestä. 

Taikakalu tuli puheeksi melko pian, sillä kuivahkot perunat ja mauton liha eivät riittäneet puheenaiheeksi, ja joka tapauksessa ne huuhdottiin alas aivan tarpeettoman suurella määrällä olutta. Upseeri oli vielä vuosia tämän jälkeen ollut aivan haltioissaan kertoessaan siitä. Sen tarkoituksesta ja ulkomuodosta keskusteltiin. Vaikka ainoa asiasta todella tietänyt henkilö oli jäänyt laivan kyydistä joskus ennen Madagaskaria, se kirvoitti keskustelijoiden mielenkiintoa ja pöydän ympärille kerääntyi monia uteliaita kuulijoita. 

Kävi sittemmin ilmi, että kyseinen upseeri oli Kreivittären serkku. Hän oli ylhäistä syntyperää, mutta ei varsinainen aatelinen, sillä epäonnisten naimakauppojen ja tarkemmin määrittelemättömien petosten tai ehkä vain onnettomuuksien myötä kyseisessä sukuhaarassa ei oltu peritty ainoatakaan niistä lukuisista titteleistä joita Kreivitär kantoi kuin ne olisivat olleet aivan arkipäiväinen asia. Samalla Klipperillä oli kuitenkin ylipurseri, joka oli myös tuolloin nuori mies, ja jolla oli epämääräinen kilpailuasetelma Kreivittären serkun kanssa. Nyt jo arvannette, että tuo nuorimies sittemmin pestautui Kreivittären palvelukseen hovimestariksi. 

Syy ei ollut se miten ehkä kuvittelette. Hovimestarilla -- nimitän häntä nyt siten, sillä vaikka on paljastunut kuka hän oli ennen, minulle ja teille hän on nyt hovimestari -- oli tullut mitta täyteen ylipurserin työssä, eikä hän siksi voinut enää sietää yhtään merimatkaa. Valitettavasti kauppakomppanian komissiot ovat armottomia ja lainopillisesti varsin vedenpitäviä. Ansioitunutkaan upseeri ei saa kovinkaan suurta eläkettä, ellei palvele koko sopimuskauttaan loppuun. Hovimestarilla oli hyvät suhteet kauppakomppaniaan ja hän sai kuin saikin neuvoteltua itselleen vapautuksen sopimuksestaan. Hänet olisi kenties ylennetty, jopa mahdollisesti toiseksi perämieheksi, mutta koska hän toimessaan oli tykästynyt olemaan nimenomaan huollon esimies, ei tämä ylennys olisi häntä liiemmin innostanut.

Näin hän sai kauppakomppaniasta erinomaiset suositukset ja sattui maihin ajankohtana, jolloin Kreivitär tarvitsi itselleen hovimestaria. Sotilaallinen kuri yhdistettynä kuitenkin mittaviin siviilelämän kannalta hyödyllisiin taitoihin oli Kreivittären kaltaisille ihmisille aivan vastustamatonta. Tiedämme että tällaiset ylhäiset palkkaavat mielellään juuri näin ansioituneita ihmisiä sillä se tekee heidän kilpailijansa kateellisiksi. Myös hovimestarin kanssa oli näin. 

Hovimestari oli kuitenkin kuullut -- ja tämä on traagista -- isäni hallussa olevasta taikakalusta. Hän arveli sen luonteesta jotakin, mutta ei ollut ahne kuten Kreivittären serkku tai Kreivitär itse. Hän oli kuten isäni, rahvasta, ja siksi ei samalla lailla altis niille asioille jotka kielivät todellisen maailman luonteesta liiaksi. 

Mutta takaisin isäni tarinaan. Hän jatkoi matkaansa tuolta saarelta vailla sen suurempaa käsitystä tai pelkoa tulevasta. Nuori upseeri oli kuitenkin saanut silmiinsä sen kiillon, jonka esimerkiksi kulta saa aikaan niin usein rahvaan ja joskus ylhäisenkin tapauksessa. Tuo kiilto kertoo sisäisestä palosta joka korventaa ihmisen lopulta tyhjäksi kuoreksi. Sitä paloa ei voi sammuttaa edes virvoittavan keitaan vesi, vaan ainoastaan luonteen lujuus ja harvoin iän tuoma viisaus voi sen hillitä. Konsanaan se ei kuitenkaan sammu tyystin vaan voi joskus vanhalla iälläkin ottaa miehen  -- tai naisen -- haltuunsa. 

Isäni vietti kolme vuotta merillä. Hän näki Intian rannikon, vieraili Singaporessa, Sumatralla, ja useilla pienillä saarilla joiden nimiä ei tarina kerro. Aika ajoin kun hän kertoi tarinaa taikakalusta, se herätti mielenkiintoa ja toisinaan intoa ventovieraissa. Keskusteluissa nousi usein isojakin rahasummia joilla kukin olisi sen valmis ollut ostamaan, mutta isäni tuumi että merillä ollaan vain kerran, ja kerran hän nostaisi tuon taikakalun kirjahyllyyn tai takanreunukselle. Siitä sitten voisi iskeä tarinaa lapsenlapsilleen ja näin jatkaa perinnettä joka suvussamme on ollut ikiajat. 

Nuori upseeri oli sillä välin menestynyt mutta onneton. Hän pääsi ensimmäiseksi perämieheksi jo nuorella iällään, ja kapteenin sairastuttua sankkeriin taikka syfilikseen, otti hoitaakseen kapteenin tehtävät. Hän vieraili satamissa ja tutkaili merikarttoja. Hän oli tuon pahaisen kuunarin lokit hankkinut kauppakomppanian arkistosta ja tutkiskellut niitä, ja komentoon päästyään lähtenyt etsimään tuota satamaa josta isäni oli taikakalun ostanut. 

Hänen päähänpinttymänsä ei ollut niinkään tuo taikakalu vaan se, mitä se edusti. Lopulta hän oli kuitenkin löytänyt tuon mustan miehen. Rahan ja helyjen avulla liehittelyn epäonnistuttua hän oli turvautunut uhkailuun, ja kun tämäkään ei auttanut, lopulta julmuuksiin. Nuo julmuudet olivat ensialkuun olleet vähäisiä, ja kauppias oli niiden edessä taipunut ja kertonut taikakalun alkuperän. Seuraavalla matkallaan -- tällä kertaa varsinaisena eikä vain virkaa tekevänä -- kapteenina, upseeri oli kerännyt pienen joukkueellisen miehiä torrakoineen ja matkannut sisämaahan. 

Jokaisella retkellään yrittäessään tavoittaa taikakalun alkuperää, oli Upseerin sisällä polttava palo ajanut hänet pidemmälle hulluuteen. Ensimmäisellä kerralla hän matkasi vain kolmen päivänmatkan verran sisämaahan ja palasi joidenkin miesten sairastuttua malariaan. Toisella kerralla hän oli matkannut jokivartta viikon ja löytänyt kylän josta kauppias oli taikakalun saanut. Tuolloin hänen julmuutensa oli ensi kerran päässyt valloilleen tavalla, joka ei kestäisi todennäköisesti kuvailua tässä, enkä minä siitä tarkempaa tietoa omaakaan. Kolmas ja neljäs retki olivat niinikään epäonnistuneita, malarian, kuumuuden, ja osin myös upseerin hurjan ja pelottavan maineen vuoksi. 

Tuohon aikaan minä olin syntynyt ja kasvanut autuaan tietämättömänä kaikesta tästä. Minäkin olen nähnyt takanreunuksella taikakalun, mutta en siitä lapsena piitannut. Isäni ei siitä puhunut mutta katseli sitä toisinaan etäältä piippu suussaan ja hymyili, joten arvasin siinä olevan jotakin merkittävää, mutta tietenkään en todellisesta maailmasta ollut mitään kuullutkaan. Kun isäni myi taikakalun kreivittärelle, hän masentui viikoksi, mutta toipui entistä ehommaksi, sillä siitä saamillaan rahoilla hän saattoi maksaa velkansa pois ja rahaa jäi jopa minun koulutukseeni. 

Noihin aikoihin hovimestari tuli tutuksi isälleni ja minulle. Minä en tiennyt mitään siitä, mikä heitä yhdisti, mutta he jakoivat tarinoita tavattuaan Kreivittären kartanossa ja ilmeisesti tuolloin todellisen maailman luonne avautui heille jollakin tapaa. Taikakalu koristi siitä päivästä eteenpäin Kreivittären kartanon kirjastohuoneen takanreunusta, minne se sopikin erinomaisesti. Kreivitär ei onneksi ollut kuullut leijonanmetsästäjän tarinaa edes välillisesti, joten häntä ei ylhäisestä syntyperästään huolimatta asia juurikaan kiinnostanut. Hänelle se oli vain kaunis esine jonka todellisesta luonteesta näkyy juuri sen verran että se kiehtoo, muttei niin paljoa että sitä pohtisi kuin joitain minuutteja aamiaispöydässä taikka joskus sherrylasin äärellä. 

Viimeisellä retkellään Kapteeni lopulta tiettävästi löysi taikakalun alkuperän ja siten kohtasi todellisen maailman viidakossa. Hänen uskottiin jo kuolleen, ja laivaan jäänyt miehistö oli jo usean päivän ajan arvuutellut koska he nostaisivat ankkurin. Tyytymättömyys oli kasvanut sillä satamassa ei ollut paljoakaan viihdykkeitä joita ei olisi muutamassa illassa koluttu. Kun kapteeni oli ollut liki neljänkymmenen mukaan ottamansa miehen kanssa kadoksissa kolme viikkoa, kapina uhkasi laivalla. Vastuuseen jätetty perämies joutui lopulta taipumaan ja totesi miehistölle nostavansa ankkurin kolmannen päivän aamuna ellei kapteeni olisi palannut. 

Aurinko oli vielä horisontin alapuolella, vaikkakin punertava kajo alkoi idässä valaista siinä määrin että innokkaimmat kukot jo lauloivat. Silloin pahainen vene lipui kolmen miehen soutamana jokivartta pitkin satamaa kohden, ja kokassa istui repaleisessa univormussaan itse kapteeni. Hurja palo oli hänen silmistään sammunut ja tilalle tullut synkkyys joka tuntui nielevän jopa hänen kumppaninsa mikäli sattui noihin silmiin liian pitkästi katsomaan. 

Tuosta kului vuosia, ja minä suoritin isäni kreivittäreltä saamilla rahoilla tutkinnon, enkä mennyt merille kuten suvussamme on tapana. Isäni menehtyi ennen kuin poikani syntyi, eikä veljelläni ole lapsia. Merenkulun perinne ja siten kosketuksemme todelliseen maailmaan oli nyt enää vain tarinoiden varassa.

Siksi tahdoin mennä tapaamaan hovimestaria joitain viikkoja sitten. Hän kertoi minulle isäni tarinasta ne osat joita en muutoin onnistunut päättelemään. Hän myös kertoi tarinan kreivittären serkusta mutta vannoi sen jälkeen ettei missään oloissa puhuisi asiasta enää. Hovimestari oli siinä uskomuksessa että Kapteeni olisi riistänyt itseltään hengen, eikä siten olisi syytä koskaan avata suutaan näistä asioista. Lisäksi luulen hänen tunteneen katumusta, sillä hän oli tavallaan pettänyt isäni luottamuksen. Hän saattaa ajatella että ehkä hän olisi voinut kertoa tarinan pojalleni, mutta koska tämä on vielä vasta lapsonen, ei poika ole valmis sitä kuulemaan. 

Huomasin lehdessä jutun kreivittären murhasta. Uskon että Kapteeni on vielä elossa, sillä kuvassa takanreunuksella ei ollut taikakalua. En voi kuvitella kenenkään muun sitä havittelevan, sillä meidän kaltaisemme rahvas ei samalla tavalla ole kiinnostunut todellisesta maailmasta. 

Kalorivajakki

Kesän keskellä oli noin 8 viikon pätkä jonka aikana "laskin kaloreita". Tarkoitan tällä, että kirjasin kaiken syömäni ylös MyFitnessPal- sovelluksella ja punnitsin itseni kerran viikossa. Aloitin ensimmäisen viikon niin, että ainoastaan kirjasin syömäni ruoan ilman tavoitetta. Tämä on aihe jossa pelkkä tarkkailu johtaa tarkastelukohteen muuttumiseen, sillä kummasti halu syödä karkkia yms väheni kun tiesi etukäteen että sen tulee kirjaamaan ylös. 

Ensimmäisen viikon kalorimäärä oli noin 2800 per päivä.  Käytän kaloreita tässä proxynä ja myös käytän puhekielistä "kalori" kun tarkoitan kilokaloria. Alunperinhän "kalori" on energian yksikkö joka on sidottu veden ominaislämpökapasiteettiin, ja siten yksi kalori on noin 4.18 joulea, eli se energiamäärä joka tarvitaan yhden vesigramman lämmittämiseen yhdellä asteella.

Kalorit on määritetty tyypillisesti niin sanotulla pommikalorimetrillä. Pommikalorimetri on jäykkä astia jossa palaminen tapahtuu isokoorisesti (eli vakiotilavuudessa) ja josta lämpötilan muutoksen mittaamisella määritellään palamisen energia. En mene tässä yksityiskohtiin, sillä se vaatii termondynaamista tarkastelua; Pointtina on, että siinä määritetään yksittäisen aineen palamisen tuottaman lämpöenergian määrä. Tämän yksikkönä voidaan käyttää jouleja tai kaloreita; Ravinnon energiasisällössä on totuttu käyttämään kaloreita joten puhun siitä. 

Ensinäkemältä vaikuttaa mielipuoliselta verrata lähes puhtaassa hapessa polttamisen tuottamaa energiaa ja monimutkaisten kemiallisten prosessien kautta elimistön talteen ja hyödyksi ottamaa energiaa toisiinsa. On toki totta että näissä on tiettyjä eroja, mutta erot ovat empiirisesti vähäisemmät kuin tältä ensinäkemältä vaikuttaa.

Ravinnon kaloripitoisuutta ei määritetä niin että laitetaan lihapulla korkeapaineiseen happeen ja poltetaan se, vaan niin, että lihapullan aihesosat määritetään kemiallisen analyysin avulla ja sitten näille ainesosille katsotaan tiettyjen korjauskertoimien kautta kaloriarvot, jotka puolestaan on määritetty kokeellisesti. Tämä on yllättävän tarkka tapa saada ravinnolle vertailukelpoiset kalorimäärät. 

En nyt ala tätä sen enempäää käsitellä; Menetelmä ravinnon energiasisällön määrittämiseksi ei ole 100% tarkka mutta aivan kuten ei ole tarpeen mitata grammojen tarkkuudella vaikkapa levypainojen masssaa (ellei olla maailmanennätystä tekemässä), ei kalorien määrittämisessä tarvita kovin suurta tarkkuutta. 

Ravinnon energia tulee makroravinteista, eli käytännössä hiilihydraateista, rasvasta, ja proteiineista. Myös alkoholista saa energiaa, mutta jätän sen tässä yhteydessä käsittelemättä. 

 Hiilihydraattien ja rasvan tehtävänä on pelkästään tuoda energiaa. Näitä voi pitää "nopeana" ja "hitaana" energianlähteenä. Kaikki energia, jota lihakset ja useimmat muut prosessit käyttävät, tulee ATP:stä. ATP tarkoittaa adenosiinitrifosfaattia; Se ei ole energianlähde vaan energian välivarasto biologisille prosesseille. ATP luovuttaa fosfaatti-ionin ja tämä luovutus vapauttaa biologisesti käyttökelpoista energiaa, ja jäljelle jää fosfaatti ja ADP+. En tähänkään mene kovin yksityiskohtaisesti, mutta erinäiset prosessit joilla ADP+ ja fosfaatti sidotaan takaisin yhteen, kuluttavat sitten näitä varsinaisia energian lähteitä. Kokonaisuus on kimurantti ja kiharainen ja sisältää monta eri prosessia, kuten sitruunahappokierron (joka opitaan lukiossa), mutta nämä eivät ole tässä niin kovin olennaisia. 

 Olennaista on se, että rasvasta saadaan pidemmän ja hitaamman prosessin kautta energiaa ATP:n tuotantoon, kun taas hiilihydraatistaa saadaan nopeasti (anaerobisesti) tai hitaasti (aerobisesti). Tämäkin on vähän väärin ja yksinkertaistaen, mutta jos en yksinkertaistaisi näin paljon, niin tästä tulisi aivan liian pitkä kirjoitus. 

 Proteiinistakin saadaan energiaa, tässä kohtaa voimme niputtaa sen siinä mielessä rasvan kanssa samaan kategoriaan, että sekin on jokseenkin hidasta, mutta proteiinia tarvitaan myös muuhun, ennenkaikkea elimistön proteiinien rakentamiseen. Proteiini pilkotaan aminohapoiksi, joita sitten käytetään tarpeen mukaan joko proteiinisynteesiin tai poltetaan energiaksi. 

Kun ihminen syö enemmän kuin kuluttaaa, se tarkoittaa, että ravinnosta saatava energia riittää kaikkiin elimistön energiatarpeisiin, ja sen lisäksi jää ylijäämää. Se, mitä tälle ylijäämälle tapahtuu, riippuu elimistön tilasta.  Energianlähteitä voidaan varastoida elimistöön kolmella tavalla: Rasvaa rasvasoluihin, hiilihydraatteja maksaan ja lihaksiin glykogeenivarastoihin, ja proteiinia lihassoluihin. 

Näistä rasvasoluissa oleva varanto on "pitkän aikavälin" varanto, glykogeenivarastot ovat "nopean hyödyntämisen" varanto ja lihassolujen varasto puolestaan pikemminkin eräänlainen ylellisyysnvestointi tai "toiminnallista pääomaa", jota ei tallenneta koskaan paljoa, ja josta luovutaan hieman eri logiikalla kuin muista varannoista.  Kaikki nämä kuitenkin painavat jonkin verran. Näistä ainoastaan rasvavaranto on sellainen, jota voi käytännössä aina kasvattaa lisää ja jolla ei ole mitään merkittävää ylärajaa.

Ihmisillä on usein tavoitteena "painonpudotus", mikä on jokseenkin hassu tavoite, sillä se ei ota pääosin kantaa siihen, mistä varastosta energiaa käytetään jotta paino putoaisi. Usein kalorien vähentäminen johtaa nopeaan painon pudotukseen ensin, mutta sitten tahti hidastuu merkittävästi. Tälle on useampiakin syitä, joista yksi on se, että lihaksissa on glykogeeniä ja nestettä, ja tämä on nopeasti otettavissa käyttöön, ja siihen on painoon nähden sitoutunut melko vähän, mutta silti nopeasti käytettävissä olevaa energiaa. Toinen on se, että elimistön energiankulutus laskee ihmisen sopeutuessa vähäisempään energiamäärään. 

Useimmilla kuitenkin todellinen tavoite olisi itse asiassa kehon rasvavarastojen vähentäminen. Tämä onnistuu vain melko hitaasti, sillä kovin suurella vajeella ihminen luontaisesti ja huomaamattaan vähentää liikkumista ja muuta aktiivisuutta, elimistö kompensoi kulutusta jne, jolloin energiankulutus vähenee. Rasvavarastojen tyhjeneminen on hitaanpuoleinen prosessi. Kaikilla se tietenkin ennen pitkää tapahtuu, mutta ensimmäisten päivien tai viikkojen suuriin lukemiin ei päästä pitkällä aikavälillä. Tämä vähentää prosessin palkitsevuutta ja johtaa useilla ihmisillä motivaation heikkenemiseen ja "jojotteluun", sykleihin joissa tehdään rajuhkoja nopeita painonpudotuksia, ja sitten taas nopeahkosti saadaan sama paino takaisin. 

Havaitsin itse sopeutumisen melko nopeasti. Ensimmäisen kahden viikon aikana paino putosi nelisen kiloa, mutta sitten pudotus hidastui. Vähensin kalorinsaantia aina noin 100-200kcal per päivä jos paino oli pysynyt viikon samana tai noussut. Lopulta söin noin 2000kcal per päivä ja olin varsin kiukkuinen. 

Arkiaktiivisuuteni putosi niin paljon, että painonpudotus lähes tyssäsi. Siinä missä ensimmäisen kahden viikon aikana paino putosi vajaa neljä kiloa, se putosi seuraavien kuuden viikon aikana vain kaksi. Kokonaisuudessaan paino putosi noin 92 kilosta 86 kiloon kahdeksan viikon aikana. 

Se, mitä sitten tapahtui, oli hämmentävää muttei yllättävää. Lopetin kalorien laskemisen ja siirryin "ylläpitoon" -- tai niin luulin. Olin arvioinut että steady-state kulutukseni lopussa olisi ollut ehkä noin 2500kcal viikossa, tai jopa 2800 kunhan arkiaktiivisuus nousisi aiemmalle tasolle. Tein tämän yksinkertaisella ateriarytmityksellä: Syön noin 3-5 tunnin välein (jos olen nälkäinen, niin syön aiemmin, jos en ole, niin myöhemmin) aterian, jossa on silmämääräisesti arvioiden noin 600kcal ja noin 30g proteiinia. Syön näitä aterioita päivässä 4-5 sen mukaan kuinka nälkäinen olen, jolloin saanti vaihtelee arviolta 2400-3000 välillä, harvoin tuon alle ja ei juuri koskaan tuon yli. 

 Lopputulemana oli kuitenkin se, että painoni jatkoi putoamista vielä pari viikkoa, ja asettui noin 85 kilon paikkeille, se on vaihdellut nyt välillä 84.8 ja 86.5. Eroa tuon 86 kilon suhteen ei juuri ollut. Tämä kaikki käy järkeen, mutta se minkä olen huomannut on, että vyötäröni on kaventunut ja jatkanut kaventumistaan koko tämän ajan. Tiedän tämän siitä, että käyttämäni voimanostovyössä joudun laittamaan nyt kolme pykälää kireämmän asetuksen kuin keväällä, ja juhannuksen tienoilla tämä oli vain yhden pykälän kireämällä. 

Voimaa ja Kestävyyttä- Ohjelmakokonaisuus päättyi viime viikolla. Peroneus-vaivan vuoksi en juossut juurikaan, joten Cooper-tulos parani vain 100 metriä. Se oli nytkin varsin ankea, 2550 metriä. Lisäksi voimatulokset putosivat selvästi, leuanvetoa lukuunottamatta. Tämä ei ylllätä, sillä kalorivajaus ja massan väheneminen vaikuttavat penkkipunnerruksen ja maastavedon tuloksiin. Mave putosi 190 --> 180 ja penkki 120 --> 115. Lisäpainoleuanvedossa pysyi +30kg mutta koska kevenin kaikkiaan 7 kiloa, niin tulos oikeastaan putosi sen verran. 

Osallistun lokakuussa Tampereen puolimaratonille. Viime vuonna juoksin sen karvan verran alle 1:51, noin neljä minuuttia ennätystäni hitaammin. Tänä vuonna olen tyytyväinen jos alitan 1:55. Jos nilkka ja peroneus kestävät, ja jos treeni kulkee, niin voi olla mahdollista alittaa 1:50. Tähän olisin jo erittäin tyytyväinen ja iloinen. Tein viime viikolla ekan keskipitkän VK-lenkin ja sen perusteella 1:50 kisavauhdin pitäminen tuntuisi realistiselta, mutta kisa on aina kisa, eikä sitä koskaan tiedä miten homma menee. 

Runnin Man, Vol XVII

 Noin neljä viikkoa Voimaa ja Kestävyyttä-ohjelmaa takana, tällä hetkellä olen keskellä ensimmäistä kevennysviikkoa. Ohjelman yksityiskohtia en jaa tässä kovin tarkkaan, koska se on räätälöity ja maksullinen; kyse ei ole niinkään siitä että tunnustaisin tai kannattaisin tekijänoikeuksia, vaan lähinnä siitä, että koska se ei ole minun kehittämäni, koen että kunnioitan valmentajia tässä. Lukija voi olla eri mieltä. (Minäkin voin olla tulevaisuudessa ja olen saattanut olla menneisyydessä) 

Periodisaatio tarkoittaa harjoittelufilosofiaa, jossa treenin tarkoituksena on eri ajankohtina kohdistua hieman erilaisiin muuttujiin. Treenin kohdemuuttujia -- siis suureita joita pyritään kehittämään -- voi olla useita, mutta yleisimpiä ovat esimerkiksi lihasmassa, kestävyys, maksimivoima, nopeus, teho, voimakestävyys jne. 

Tarkalleenottaen näissäkin suureissa on välimuotoja. Esimerkiksi voimaharjoittelussa maksimivoimalla tarkoitetaan yleensä yhden toiston maksimikuormaa, kun taas voimakestävyydellä voidaan tarkoittaa kokonaista jatkumoa riippuen siitä, millä osuudella maksimivoimareservistä operoidaan. 

Periodisaatiossa tarkastellaan eri aikavälejä, ja aikajänne jolla ohjelmointia tarkastellaan, voidaan jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan, riippuen siitä, kuinka usein tiettyjä muuttujia muutetaan. 

Makrosyklillä viitataan kokonaiskuvan kannalta olennaiseen harjoittelun kokonaisuuteen; se voi urheilijasta riippuen vaihdella muutamasta kuukaudesta (kuten tämän ohjelman kohdalla) aina neljään vuoteen (olympialaisten väli ammattiurheilijalla) asti. Makrosyklin aikana pääosin treenataan kaikkia suorituksen kannalta relevantteja muuttujia kehittäen, mutta painopiste tietenkin riippuu lajista ja tavoitteista. Omalla kohdallani tämä makrosykli kehittää pääosin kestävyyttä ja maksimivoimaa, muiden muuttujien jäädessä vähemmälle. 

Mesosyklillä viitataan harjoituskokonaisuuteen, jolla on spesifisempi tavoite. Mesosyklin pituus on yleensä joitakin viikkoja, ja mesosyklien välillä usein on yksittäinen viikko jonka aikana kuormitusta kevennetään jotta voidaan paremmin valmistautua seuraavaan mesosykliin.  Mesosyklin tavoite voi olla pääasiallista tavoitetta suoraan kehittävä kokonaisuus tai sitten jokin pääasiallisen tavoitteen kannalta valmisteleva kokonaisuus. 

Mikrosykli puolestaan on tyypillisesti yhden viikon mittainen sykli, jonka aikana treenin pääpiirteittäinen muoto toistuu kerran. 

Eli makrosykli koostuu useammasta mesosyklistä, ja mesosykli useammasta mikrosyklistä. Mikrosykli taas muutamasta harjoituksesta.

Seuraamani ohjelma koostuu kolmesta mesosyklistä, joista kukin on neljän viikon mittainen. Ohjelman alussa testattan voima- ja kestävyystasot. Voimaa mitattiin maastavedolla, penkkipunnerrruksella, ja lisäpainoleuanvedolla. Jätin lisäpainoleuat tekemättä, koska lapani oli kipeänä, mutta mave ja penkki olivat tällä kertaa 190 ja 120. Kestävyyttä mitattiin Cooper-tuloksella, joka minulla oli naurettava 2430 metriä. En ole elämässäni juossut niin huonosti. 

Ensimmäinen mesosykli on nyt siis lopuillaan. Valitettavasti olen saanut jonkinlaisen rasitusvaivan vasempaan jalkaani, minkä johdosta lääkäri suositteli kahden viikon taukoa juoksuun. Ainakin kahden viikon ajan joudun siis paikkaamaan juoksuharjoittelua näillä näkymin pyöräilyllä. Ajattelin kokeilla myös vesijuoksua. 

En usko että ohjelman lopussa -- näillä näkymin siis noin elokuun alussa -- olen vahvempi kuin alussa. Olen pitänyt nyt kalorit noin 2500 paikkeilla, lepopäivinä alle ja treeninpäivinä yli, ja paino on hieman pudonnut. Olen vieläkin tarkalleen ottaen ylipainoinen, mutta rasvat ovat toki vähentyneet selvästi. Lopetan kun paino on noin 82 kiloa, tällä hetkellä olen 88 kilossa, lihasmassani määrä on selvästi silmämääräisesti suurempi kuin "koskaan ennen", joskin lihasta oli varmaan ohjelman alussa enemmän kuin nyt -- painoin silloin 93 kiloa, ja luulen että painonpudotus on suureksi osaksi vettä -- lihaksista -- ja vasta vain muutamien satojen grammojen edestä rasvaa. 

Sen sijaan kestävyyden odotan kyllä lisääntyvän merkittävästi. En usko että tänä kesänä hätyytellään cooper-ennätystä (joka minulla on 3000m) mutta olisin erittäin ihmeissäni jos en yli 2700 saisi tulokseksi lopussa. Tosin, nyt kun jalka on kipeytynyt, niin on vaikea ennustaa. Ohjelmaa on kuitenkin enää 9 viikkoa jäljellä ennen testejä. 

Yksi ohjelman mikrosykli sisältää 3 kestävyysharjoitusta ja 2 voimaharjoitusta. Ensimmäinen mesosykli keskittyy juoksun osalta peruskestävyyteen ja melko maltillisesti muuta harjoittelua. Voimaosio taas on melko vahvasti "valmisteleva" ja sisältää pitkähköjä sarjoja. Toinen mesosykli lyhentää voimaharjoittelun sarjoja jonkin verran, mutta on silti selvästi enemmän "perusvoimakausi" klassisine vitosineen, kun taas kestävyysosiossa on PK, VK ja lisäksi maksimikestävyyttä kehittävä intervalli. Viimeinen mesosykli taas sisältää lyhyitä noususarjoja voimaosiossa, ja PK:n lisäksi melko vahvan maksimikestävyyspainotuksen. 

Ohjelman jälkeen on tarkoitus tosiaan vaihtaa treeniä enemmän sopivaksi Tampereen puolimaratonille. Siihen on ohjelman lopusta 10 viikkoa, ja sen jälkeen onkin jälleen aika ottaa pieni lihasmassa/maksimivoimakausi. 

 Hieman tulevaisuuden massankeruuta hillitsee se, että kävin ostamassa itselleni puvun tiistaina. Se vaati lopulta melko vähän räätälöintiä -- hihoista piti lyhentää ja hieman muotoilla housuja vyötäröstä. Armanin puku oli sen verran hintava, että en haluaisi joutua ostamaan uutta lähivuosina. Vyötärön kapenemisen voi kompensoida kavennuksella, mutta hartioiden levenemiseen ei ole varaa, sillä pukua ei voi juuri kasvattaa siitä kohtaa. 

Toki vielä kalliimmaksi tulee Aston Martin, joka pitää hankkia puvun seuraksi. 

Memento Mori

Elämä joskus antaa joskus ottaa. 

Viimeiseen 10 vuoteen mahtuu paljon. Post doc-vuoden jälkeen kotiinpaluu oli kuoppainen. Sen enempää yksityiskohtiin menemättä, viimeiset 10 vuotta menivät hieman eri tavoin kuin olin suunnitellut ja siksi niin työ- kuin yksityiselämässäkin asiat menivät tavalla jota pitkään nimitin "epäonnistumiseksi". 

Tämä on tietenkin näkökulmakysymys. Onnistuminen ja epäonnistuminen ovat suhteellisia asioita; ne ovat olemassa vain suhteessa johonkin päämäärään. Ihminen ei esimerkiksi voi olla epäonnistunut ihmisenä ilman, että tällä on jokin mittari sille, millainen ihmisenä oleminen on onnistunutta. 

Kun käyttää mittarina tutkimusrahoitusta, tiettyjä taloudellisia tavoitteita, ihmissuhdepäämääriä, jne jne, niin joutuu helposti sen eteen että nämä asiat eivät aina riipu yksinomaan omasta toiminnasta.  Kun asiat onnistuvat, jokainen tahtoo ajatella että tämä johtuu omasta erinomaisuudesta ja kun ne epäonnistuvat, niin on helpompaa todeta epäonnistumisen johtuvan ulkoisista tekijöistä. 

Marcus Aurelius toteaa -- mukaillen hieman -- että asiasta ei tee hyvää se, että sitä sanotaan hyväksi, eikä kiitos tee mitään kauniiksi tai moite rumaksi. Hän myös toteaa että ulkoiset seikat voivat olla mitä hyvänsä. Emme kontrolloi niitä, voimme hallita vain sitä, miten suhtaudumme niihin. 

 Nyt tutkimusrahaa on. Nyt on julkaisua, ja todennäköisesti pian on glooriaa ja varmaan mainetta. Tai sitten ei ole.  Kaikki on kuitenkin varsin katoavaista.