perjantai 6. heinäkuuta 2018

Tieto ja taito

"Postmodernismilla" on paha kaiku nykyisin, sillä sanalla tarkoitetaan pääsääntöisesti jonkinlaista äärimmilleen vietyä relativismia yhdistettynä jonkinlaiseen vasemmistolaiseen agendaan.  Alunperin itse mielsin termin tarkoittavan lähinnä tiettyä kirjallisuustieteen vaihetta. En pidä termistä lainkaan, koska se on sosialismin, fasismin, kapitalismin yms sanojen tapaan lähinnä kirosana, jonka ainoa merkitys on haukkua jotakin henkilöä tai ryhmää, yksilöimättä tarkkaan mitä tämä "kritiikki" lopulta tarkoittaa.  Käytän termiä "postmodernismi" tässä ylimalkaisesti tarkoittamaan kaikkea konstruktionistista, dekonstruktionistista, relativistista jne älyllistä traditiota sen kummemmin yksilöimättä mitään.

Osalla postmodernismiin merkittävästi vaikuttaneista klassikkoteoksista ja -teorioista on kuitenkin alunpitäen erittäin mielenkiintoinen ja relevantti sanoma. En mene arvailemaan miksi se teoreettinen viitekehys joka aivan asianmukaisesti näissä yhteyksissä on esitetty, on saanut niin pahan kaiun; ymmärrän osan siitä, ja näen ilmiöt jotka tässä ympärillä pyörivät, mutten pysty täysin sisäistämään sitä, miksi eri tahot kiistelevät asiasta (tai pikemminkin asian vierestä) vailla aitoa yritystä ymmärtää näitä viitekehyksiä.

Yksi suosikkiteoksistani, joka on vaikuttanut tässä merkittävästi, on Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Pidän kirjaa yhtenä merkittävimmistä oman ajatteluuni vaikuttaneista teoksista. Sitä voi pitää ns sosiaalisen konstruktionismin perustaneena teoksena, mutta en pystynyt kyllä millään muotoa löytämään siitä mitään tukea sille mitä "konstruktionismina" nykypäivänä myydään.

En kuitenkaan puhu tästä nyt, vaikka suosittelenkin kirjaa kaikille. Kirjassa on yksi vignettimäinen esimerkki (muistaakseni) veneentekijästä, joka konstruoi itse veneensä. Pahoittelen kaikille lukijoilleni jos muistan väärin, en löytänyt kirjaa hyllystäni (lienen lainannut sen jollekulle vuosia sitten) enkä ole lukenut kirjaa yli viiteentoista vuoteen. Esimerkki jäi mieleeni; se, mitä siitä nyt kerron on vain omaa konstruktiotani esimerkistä, eikä siten välttämättä omaa paljoakaan kosketuspintaa itse kirjaan.

Veneenveistäjä rakentaa veneen, esimerkiksi kalastaakseen. Veneellä on tietty funktio, ja veneenveistäjä tietää miksi ja miten hän veneen rakentaa jotta se pysyisi vedessä. Tästä tiedosta vain hyvin pieni osa on teoreettista tietoa, suurin osa on ns kädentaitoja. Tämä taito ilmenee siinä, että veneenveistäjä valitsee sopivat puut, veistää ne sopivaan muotoon ja asettelee ne toisiaan vasten, kiinnittää, tervaa veneen jottei se vuoda, ja niin edelleen. Hän tietää teoriatasolla, että jos vesi täyttää veneen, se saattaa upota, joten vedenpitävyys on veneen kannalta olennaista. Hän tietää myös teoriatasolla, että jos veneen keula tai perä ovat tasaiset, syntyy virtauksia jotka hidastavat venettä.

Melko vähäisen ja paljolti intuitiivisen tiedon varassa voi rakentaa hyvinkin laadukkaan veneen. Tämä intuitiivinen tieto voi olla peräisin kokemuksesta tai se voi olla esimerkiksi opittu mestari-oppipoika-suhteessa. Tradition merkitys korostuu tällaisessa tiedon jakamisessa. Mestari saattaa perustella oppipojalleen esimerkiksi keulan tietyn muodon sanomalla, että jos emme tee näin, vene kulkee hitaasti, sen kummemmin selittämättä mitään teoriaa siitä, mikä juuri tässä ratkaisussa tekee veneestä nopean.

Veneen tietystä perinteisestä muodosta tulee tässä prosessissa juuri sellaista konstruoitua sosiaalista todellisuutta, jossa me kaikki elämme. Se on yhdistelmä tietoa ja taitoa; osaamme reagoida oikealla tavalla, suorittaa oikeanlaiset toimenpiteet oikeissa tilanteissa, koska me olemme oppineet ne hieman kuten kädentaidot opitaan. Meille on ehkä selitetty teoriassa, miksi toimimme näin, mitkä ovat näiden toimintojen perustelut sen tiedon varassa joka meillä on. Valtaosa tästä tiedosta on jotain mitä emme koskaan kyseenalaista.

Olennaista on se, että kaikki tieto on tällä tavalla konstruoitua. Tämä valitettavasti tulkitaan tarkoittavan jotenkin sitä, että myös se, mitä se tieto tarkoittaa, so. se, miten tieto nivoutuu minkäkinlaisiin taitoihin ja mitä se ennustaa, eli millaisten tapahtumien tai faktojen päättelyn se mahdollistaa kun tiedämme toiset faktat, olisi jotenkin mielivaltaista.

Esimerkkimme veneenveistäjä tietää, että jos hän rakentaisi veneensä keulan lättänäksi sen sijaan että se on suippo, vene ei kulkisi yhtä sujuvasti. Kun me arjessa puhumme "tietämisestä", tarkoitamme tietenkin tätä onnistunutta ennustetta. Se, että ennuste onnistuu ei ole konstruoitua, mutta se, mihin ennuste perustuu on. Jos veneenveistäjä sanoo, että veneen keulan tietty muoto hidastaa sitä, koska jumalat suuttuvat, hänen ennusteensa ei ole yhtään sen huonompi sinänsä, kuin jos hän sanoisi, että lättänä keula aiheuttaa virtausvastusta ja turbulenssia keulan edessä, ja tämä taas lisää liikevastusta.

Pidämme kuitenkin jälkimmäistä parempana tietona kuin ensimmäistä. Tämä on oikeutettua, koska tämä parempi tieto on osa laajempaa -- sinänsä konstruoitua -- kokonaisuutta, jossa voimme tehdä lisää onnistuneita ennusteita. Voimme esimerkiksi ajatella Wrightin veljesten onnistuneen lentokoneen prototyypin tämän jälkimmäisen tiedollisen tradition ansiona. Tämä tietenkin on ns retrofittausta -- minulla ei ole todisteita siitä, että Wrightin veljekset olisivat tehneet tarkkoja laskelmia ilmavirtauksista ja nosteista, ja epäilen etteivät he tehneetkään.

Näemme myös helposti sen, miksi laajempi, parempia ennusteita mahdollistava tiedollinen viitekehys on hyödyllinen. Vaikka asettaisimme taidon -- siis kyvyn tehdä asioita, kyvyn muuttaa resursseja toisiksi resursseiksi -- ensisijaisena ja nojaisimme mielellämme traditioon siitä miten taidot hankitaan, voimme silti aika-ajoin törmätä tilanteeseen jossa taidot eivät riitä. Kun paikallinen sotapäällikkö pyytää veneenveistäjältä venettä, joka kykenee ylittämään myrskyisimmänkin ulapan, veneenveistäjä saattaa joutua tilanteeseen jossa hänen tietämyksensä ei yleisty. Pystymme kyllä seilaamaan metrin korkuisessa aallokossa, mutta kaksi metriä on jo liikaa. Jos tiedot voivat antaa meille oikeansuuntaisia ennusteita, voimme päästä lähemmäs tuota aiemmin taitojemme ulottumattomissa ollutta projektia. Painavampi köli, korkeammat laidat, leveämpi peräosa? Kokeillaan puolitoistametrisessä aallokossa! (En tunne veneensuunnittelua, joten pahoittelen jos esimerkkini hajoaa)

Omakohtaisesta kokemuksesta olen huomannut, miten vähän tiedot muuttuvat taidoiksi itsestään; Moni ihminen joka tietää, kuvittelee osaavansa. Tämä on ymmärrettävää, sillä jos "tiedän miten asia tehdään", niin voin loihtia mieleeni mielikuvan siitä, että teen asian mekaanisesti tiedostani johdettuja pieniä askelia seuraten, ja saavun lopputulokseen. Jos "tiedän", esimerkiksi veneenveiston oppikirjaa lukeneena, miten vene tehdään, niin uskon että vain mekaanisesti soveltamalla tätä tietoani voin tehdä veneen.

Aivan näin asia ei kuitenkaan ole. Taidoissa on teoreettisemmissakin asioissa aina kyse myös muunlaisista muutoksista ihmisen kognitiossa. Niillä on oma konstruktioluonteensa. Tietenkään tämä ei tarkoita sitä, että taito on "pelkkä konstruktio", jonka voisi omaksua mielivaltaisesti ja ihan erilaisena jos vain haluaa. Mutta se tarkoittaa sitä, että taito pitää konstruoida tekemällä. Tiedosta on toki hyötyä tilanteissa joissa taidot eivät välttämättä riitä, mutta tiedon muuttaminen taidoksi on hyvin hidasta ja virhealtista.

Vertaisin tässä Kahnemanin "Thinking, Fast and Slow"-hengeessä systeemi 1 ja systeemi 2- ajatteluun. Tämä jaottelu ei ole aivan sama, sillä systeemi 1:n intuitiota tarvitaan taidoissa, mutta taitojen soveltaminen on myös tietoista, keskittymistä vaativaa toimintaa, ja siten se vaatii myös systeemi 2- ajattelua. Tiedon muuttaminen taidoksi tai tiedon soveltaminen taidon kehittämiseen on lähes yksinomaan systeemi 2- toimintaa. Ja jos sitä yrittää tehdä systeemi 1 edellä, niin virheitä syntyy paljon.


maanantai 2. heinäkuuta 2018

Jalkapallo II

Jalkapallon MM-kisat ovat edelleen käynnissä. En kommentoi pelejä sen kummemmin. Toivon Uruguaylle menestystä, ja olen sen kaikki pelit katsonut. Muutoin joukkueet eivät minua kauheasti kiinnosta. En kuitenkaan ole nyt kirjoittamassa siitä, vaan siitä iänikuisesta ongelmasta, joka cup-vaiheessa tulee, kun tasapeli ei vaan ole mahdollinen lopputulos. Rankkarikisa kun on psykologisesti kovin epätyydyttävä tapa ratkaista peli, eikä lopulta kauhean paljon enempää kerro joukkueiden pelitaidoista kuin kolikonheitto.

Lopputurnaukseen osallistuu nykysysteemissä 32 maata. Nämä 32 maata jaetaan ensin kahdeksaan neljän maan lohkoon joissa pelataan ns round-robin turnaus. Tämän jälkeen kunkin lohkon kaksi parasta jatkaa cup-vaiheeseen, jossa on normaali pudotuspeli-mekanismi. Tämä tarkoittaa että alkusarjassa pelataan 48 peliä, ja cup-vaiheessa pelataan 16 peliä, jos pronssiottelu lasketaan mukaan. Pelejä on siis yhteensä 64. Alkusarjan peleissä tasapeli on mahdollinen, mutta cup-vaiheessa ei, vaan jokainen cup-vaiheen peli pelataan loppuun, tarvittaessa voittaja ratkaistaan rankkarikisalla.

Ehdotan seuraavankaltaista muutosta turnausjärjestelmään: Siiryytään ns. double-elimination- turnaukseen, jossa joukkue putoaa, jos sillä on alla kaksi tappiota. Tasapeli olisi mahdollinen jatkoajan jälkeen, ja tasapeli laskettaisiin kummallekin joukkueelle 2/3 tappioksi. Perustelen alla hieman tätä.  

Ensinnäkin, jos nykysysteemissä pelattaisiin perinteinen cup, niin pelejä tulisi vain 32 (31 ilman pronssiottelua); tämä puolittaisi pelien määrän. Jos sensijaan pelataan double elimination (olettaen ettei tasapelejä tule), niin pelejä pelejä tulisi suunnilleen saman verran kuin nytkin tulee. 

Toisekseen, jo nyt lohkovaiheen peleissä on tilanne käytännössä se, että jos joukkue häviää kaksi peliä, se putoaa. Poikkeukset tästä ovat hyvin harvinaisia.

Kolmanneksi, se, että tasapeli lasketaan molemmille osittaiseksi tappioksi (kolme tasapeliä tai kaksi tasapeliä ja tappio riittävät pudottamaan joukkueen), johtaa hyvin lähelle samanlaiseen kannustinvaikutukseen tasapelien suhteen kuin nykyinen lohkovaihe, mutta poistaa cup-vaiheen tasapeli-ongelman.

Ainoa merkittävä ongelma tässä järjestelmässä on päättää se, mitä tehdään jos tasapelin sattuessa molemmat joukkueet putoavat. Jos kyse on mestaruuden ratkaisevasta ottelusta, voidaan mestariksi katsoa se, jonka "pudostuspistemäärä" on pienempi, esimerkiksi jos toinen joukkue päätyy tasan kahteen pudotuspisteeseen (eli on pelannut ennen mestaruusottelua kaksi tasapeliä) ja toinen yli (esim, koska alla on yksi tappio ja yksi tasapeli), niin ensimmäinen katsotaan voittajaksi. Varsinainen ongelma tulee oikeastaan vasta, kun näinkin laskien pisteet ovat samat.

Cup-tyyppisessä turnauksessa kunkin joukkueen pelien määrän odotusarvo on 2 (olettaen kaikille 0.5 todennäköisyyden voittaa/hävitä). Double eliminationissa tästä saadaan odotusarvo helposti. Merkitään pelien määrää suureella n.  Jos joukkue häviää ensimmäisen pelin (0.5), niin pelien määrä  tämän jälkeen on odotusarvoisesti 2, jos taas voittaa (0.5), niin pelien määrä on edelleen n.  Eli n = (0.5*3 + 0.5*(n+1)) = 2 + 0.5n, mistä saadaan n = 4. Valinta, jossa tasapelistä saisi 0.5 pudotuspistettä, olisi neutraali tasapelin suhteen, mutta aivan kuten lohkovaiheen voitosta saa 3 pistettä ja tasapelistä 1 pisteen, haluamme antaa joukkueille kannustimen välttää tasapelejä.

En usko että tällaista järjestelmää otettaisiin koskaan käyttöön, enkä usko sen saavan kannatusta, mutta mielestäni se tekisi turnauksesta jossain määrin mielenkiintoisemman.

torstai 28. kesäkuuta 2018

Ennätyksiä ja typeryyttä

Olen toiminut eräänlaisissa konsultoivissa tehtävissä pienessä ohjelmistoalan startup- yrityksessä nyt reilu puoli vuotta. Tehtävänkuvani oli alkuun hyvin teoreettinen, mutta vähän kerrassaan olen tehnyt enemmän varsinaista koodausta ja nyttemmin olen pari kuukautta tehnyt ihan koodia jonka on (lopulta) tarkoitus mennä ihan tuotantoon.

Työaikani on vain 8 tuntia viikossa, ja teen sitä oman toimen ohella. Eilen jouduin järkytyksekseni huomaamaan, että eräs algoritmi jota olin toteuttamassa, on väärä. En voi yksityiskohdista puhua, mutta korkealla abstraktiotasolla, kyse on olemassaolevasta melko yksinkertaisesta perusalgoritmista erään hyvin tavanomaisen ongelman ratkaisemiseksi. Ongelmassa on kuitenkin tavanomaisesta hieman poikkeavia reunaehtoja, joiden vuoksi perusalgoritmi ei sellaisenaan toimi oikein. Asia on ratkaistu kyllä, mutta kokeet toisessa yhteydessä osoittivat, että kyseinen ratkaisu ei ole kovin tehokas, ja meille suorituskyky on aivan olennainen.

Kehitin ratkaisun, joka oli elegantti ja tehokas. Ja, kuten eilen huomasin, väärä. Ratkaisu toimii oikein edelleen silloin, kun näitä tavanomaisesta poikkeavia reunaehtoja ei ole, ja useissa tapauksissa silloin, kun niitä on. Mutta on eräs harvinainen tapaus, joka liittyy ohjelman suoritusjärjestykseen, jossa tilanne ei toimi oikein, tai ainakin, pystyin lokaalisti keksimään tapauksen joka ei toimi oikein; Testausvaiheeseen ei olla vielä päästy. Olin "todistanut" algoritmin oikeaksi ylimalkaisella tasolla, ja huomasin todistuksessa käyttäneeni oletusta suoritusjärjestyksestä, joka ei ole tosiasiassa voimassa.

Tästä johtuen olin tuhrannut liki kaksi kuukautta työaikaa -- olkoonkin että tässä tapauksessa se on vain seitsemän työpäivää, mutta silti -- josta alle puolet saa pelastettua kun täytyy käyttää eri ratkaisua. Tällä tavalla kirjoitettuna moka ei tunnu suurelta, enkä aio piiskata itseäni tässä kovin voimakkaasti, mutta silti se tuo mieleeni sen, miksi kannatan sitä että pienemmissä firmoissa (ja miksei isommissakin) irtisanomissuoja olisi yksilön mokien suhteen alhainen. Jos minä pyörittäisin kyseistä firmaa omilla rahoillani, olisin kyllä aika hanakasti pistämässä kaltaiseni pellen ulos kun tällaista tulee vastaan.

Softafirmat eivät yleisesti kuitenkaan toimi näin. Osin kulttuurillisista, osin lainsäädännöllisistä syistä. Tapakulttuurissa esimerkiksi pidetään "kohtuuttomana" ja "vihamielisenä" jos mokasta "rangaistaan". Itse en kyllä ajattele aivan näin; etenkin ottaen huomioon sen, että meillä on melko kattava sosiaaliturva edelleen. Mutta ei siitä sen enempää.

Kuten lukijat tietävät, olen pyrkinyt kompensoimaan ilmeisiä kognitiivisiä puutteitani kehollisilla harjoitteilla. En ole "vahva" sanan sellaisessa merkityksessä kuin esimerkiksi vakavissaan voimanostoa tms harrastavat ovat, mutta siviiliväestöön verrattuna kuitenkin jo kohtuulliset ruumiinvoimat olen onnistunut hankkimaan. Maanantaina onnistuin parantamaan penkkipunnerrusennätystäni nostamalla 110kg. Kuten todettua, se ei ole paljon, mutta se on ns "intermediate"- tasoa. Se on nyt yli 125% omasta painostani, mitä voi pitää 3/5- tuloksena.

Yritin myös vetää maasta 160kg ns double overhand- otteella, mutta paino lipesi käsistä. Ennätykseni tällä ns normiotteella on 150kg, ja nähtävästi parannusta ei ole paljoa ainakaan tapahtunut. En juurikaan ole kokeillut ennätyksiä puristusvoimassa, vaan olen treenannut noin kerran viikkossa FatGripz:eillä kevyttä maastavetoa. Puristusvoima kehittyy hitaasti, ja minulla on muutenkin hyvin tyttömäiset käsivarret, ehkä kyse on genetiikasta.

Yllätyin kun tajusin (melkein) rikkoneeni tänä keväänä ja kesänä kaikki voimanostoennätykseni. Vedin maasta 180kg keväämmällä ja kyykkäsin 145kg sivuten vanhaa ennätystä. Nyt siis penkistä 110kg. En tosin usko että "kisatyylillä" saisin yhteistulokseksi paljoa yli 400 kiloa, siis, jos pitäisi tehdä puhtaita nostoja ja nostaa kaikki kolme nostoa samanpäivän aikana. Kyykky jäisi todennäköisesti jonnekin 135 kilon paikkeille, penkistä saisin ehkä juuri ja juuri kunnon pysäytyksellä ja hyväksyttävällä tekniikalla 100, ja maasta nousisi ehkä 170 tai 175. En kuitenkaan edes harkitse kisaamista, sillä siinä loukkaantumisen riski on suurempi liiallisen yrittämisen vuoksi. Puhumattakaan suorituksen laadusta.  


keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Jalkapallo

En ole kirjoittanut mitään melkein kolmeen viikkoon; syynä on osin ollut se, että olen viettänyt kesäpäiviä melko kiireisenä muuten, osin jalkapallon MM-kisat.

Valitettavasti Hollanti ei pelaa näissä kisoissa.

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Tyrannia

Tyrannia tarkoittaa hirmuhallintoa, hallintoa jonka nokkamiehenä on tyranni. Tyranni  -- erotuksena ns valistuneesta yksinvaltiaasta -- on autokraatti joka pitää valtaa yleensä pelon avulla, tavallisesti väkivallalla uhaten. Sanakirjamääritelmä on monipuolinen, mutta termi on ns pejoratiivi, eli se viittaa aina negatiiviseen hallintokulttuuriin. Siihen voi kuulua julmuuksia, oikeusperiaatteiden sivuuttamista, legitimaation puutetta, jne. Tyranniasta puhutaan usein myös silloin kun hallitsija ei ole välttämättä yksinvaltias, vaan kyse voi olla myös sotilastuntasta tai vaikkapa puolueesta.

On monia termejä, joiden merkityksen ikään kuin tiedämme, muttemme osaa sitä määritellä. Tyrannia on yksi tällainen, se on hieman kuin pornografia: Emme voi oikein antaa selkeää määritelmää sille mikä on ja mikä ei ole pornograafista, mutta tunnistamme sen kun näemme sen.

Tyranniaan kuuluu usein myös jonkinasteinen kielenkäytön muokkautuminen, esimerkiksi itsesensuurin kautta. Yksi oire siitä, että eletään tyrannian alaisina onkin se, että huomaa varovansa sanojaan banaaleissakin yhteyksissä. Esimerkiksi Singaporessa vallitsee PAP-puolueen tyrannia jossain määrin; En nyt kiistä niitä hyötyjä joita hallintotavalla on saatu aikaan, vaan totean että kansalaiset eivät uskalla kritisoida hallintoa.

Suomessa ei ole valtion johdossa tyrannia, ellei joku nyt venytä sanan merkitystä tarkoittamaan sitä, että Juha Sipilän hallitus leikkaa sosiaalietuuksia. Tyrannialla ei kuitenkaan tyypillisesti tarkoiteta sitä että poliittinen johto tekee laajojen kansanjoukkojen kannalta epämieluisia päätöksiä, joten tämä voitaneen jättää näkemyksenä omaan arvoonsa.

Meillä vallitsee kuitenkin tietynlainen tyrannia mielipiteiden suhteen. Se ei saa käyttövoimaansa minkään yksittäisen despootin vallanhalusta, eikä meillä ole salaista poliisia valvomassa. Meillä on kuitenkin oikeamielisten lynkkausporukka, johon liittyy aika ajoin sekalainen joukko julkisuuden henkilöitä tai sellaisiksi pyrkiviä. Tämä tyrannia pyrkii eliminoimaan tietynlaiset ihmiset ja näiden mielipiteet kokonaan julkisesta sfääristä ja osoittaa voimansa aina kun mahdollista.

Viimeisin keissi liittyy hetken Pori Jazzin toimitusjohtajana toimineeseen Aki Ruotsalaan. Ruotsala oli möläyttänyt lehtien mukaan jotakin homoseksuaaleista. Jos katsomme alkuperäisen Satakunnan kansan artikkelin, niin siinä Ruotsalaa tentataan tämän osallisuudesta joidenkin vuosien takaiseen paljon (aiheesta) kritiikkiä saaneeseen eheytymiskampanjaan.

Jotta lukijalle ei tulisi nyt lainkaan epäselväksi mistä tässä kirjoituksessa on kyse, pidän Ruotsalan näkemyksiä typerinä niiltäkin osin kun ne on esitetty. Minun ei ehkä pitäisi kuitenkaan sanoa tätä lainkaan, koska mielestäni sen, mitä itse ajattelen homoseksuaalisuudesta, ei pitäisi kuulua asiaan. Sanon sen silti, koska me elämme tyranniassa ja minun on sanottava se, tai minuakin syytetään. Se ei kuitenkaan ole ainoa syy miksi sanon sen. Sanon sen, koska myös niiden jotka ajattelevat homoseksuaalisuudesta samoin kuin minä, pitäisi jo pikku hiljaa herätä tässä asiassa.

Minua kyllä ärsyttävät tällaiset mielipiteet. Ne loukkaavat minusta ihmisiä joille on vasta viime aikoina tullut mahdolliseksi olla omana itsenään ja toteuttaa seksuaalisuuttaan vapaasti (siinä määrin kuin nyt muutkin) kenenkään kieltämättä. Eivätkä he vieläkään täysin vältä sosiaalista tuomiota "elämäntavastaan". Mutta tämä on tunne; Se kumpuaa siitä että pidän näkemystä vihamielisenä, sillä tiedän sen aiheuttavan minulle tärkeille ihmisille mielipahaa. Ja tiedän että nämä minulle tärkeät ihmiset ovat joutuneet kokemaan mielipahaa elämässään paljon, osin tämänkaltaisten mielipiteiden vuoksi.

Mutta ne ovat silti mielipiteitä ja ääneen lausuttuja ajatuksia. Niissä ei yksilöidä ketään yksilöä eikä kehoteta ihmisiä syrjimään yksilöitä. Niissä ei kehoteta ketään syrjimään ketään -- itse asiassa Ruotsala korostaa haastattelussa että kaikkien oikeuksia tulee kunnioittaa. Hän toki korostaa sanan- ja mielipiteenvapautta, erityisesti kristillisten nuorten vapautta uskoa että homoseksuaalisuudesta voi "eheytyä".  Tämän eheyttämis-puheen asiattomuudesta ei pitäisi sinänsä olla kovin laajaa erimielisyyttä. Tämä asia ei ole edes mielipideasia, tiedämme että "terapiat" joilla yritetään "parantaa" homoseksuaalisuutta, ovat käytännössä vain henkistä väkivaltaa. Yksittäisiä ihmisiä, joiden seksuaalinen identiteetti on vaihdellut, toki varmasti on.

En kuitenkaan halua puhua näistä mielipiteistä tai ajatuksista sillä tasolla, mikä niiden sisältö on tai edes kuinka totuudenmukaisia ne ovat. En myöskään halua puhua siitä, ovatko ne vaiko eivätkö ne ole loukkaavia. Toisin kuin lukuisissa muissa keisseissä joissa sosiaalisen median lynkkausposse on käynyt pelkkien pääteltyjen mielipiteiden vuoksi yksilöiden kimppuun, tässä tapauksessa mielipiteet on todennäköisesti tulkittu sinänsä aivan oikein. Eikä niissä mielipiteissä itsessään ole mitään puolusteltavaa.

On ymmärrettävä että sisältö ei ole se asia joka tekee tyrannian. Tyrannia ei toimi, eikä se voisi koskaan toimiakaan, niin, että tyranni (joko konkreettinen autokraatti tai abstrakti ja kasvoton hegemonia)  tyrannisoi kaikkia. Yksittäisissä tapauksissa tyrannisointi ei koskaan kohdistu enemmistöön, vaan johonkin melko pieneen vähemmistöön. Jokaisessa yksittäisessä tapauksessa joko enemmistö tai ainakin merkittävä osa väestöstä näkee tyrannin toiminnassa oikeutuksen ja jopa jollakin tapaa tukee tämän toimintaa. Niin tässäkin: Valtaosa kohtuullisista, kunnollisista ja myötätuntoisista ihmisistä ajattelee toisin kuin Ruotsala, ja näkee tämän mielipiteen ärsyttävyyden ja typeryyden.

Mutta sisältö ei ole se, mikä tekee tyrannian. Jos kohtaisin Ruotsalan näkemykset kahvipöydässä tai vastaavassa keskustelussa, voisin kertoa hänelle miksi koen että hän on väärässä. Voisin esittää hänelle kysymyksiä ja kuunnella hänen vastauksensa. Nyökkäilisin silloin tällöin, ja toisinaan vastaisin hänelle, "mutta oletko tullut ajatelleeksi, että...", tai toteaisin, että "huomioit tässä tämän asian, mutta sivuutat tuon". Uskon että hän kristittynä on myötätuntoinen ihminen jolla vain on omastani poikkeavat käsitykset siitä, millaiset asiat ovat yksilön omassa valinnassa ja että nämä käsitykset kumpuavat uskomuksista joita en jaa. En tietenkään usko että pystyisin muuttamaan hänen näkemyksiään mihinkään. Mutta uskon että kohtaamisemme jälkeen molemmilla olisi sellainen tunne, että toisenlaisen näkemyksen omaava ihminen ei ole "paha" tai "ilkeä".

Tyranniassa tätä ei tapahdu, sillä väärät ajatukset ja niiden lausuminen julki on rikos. Ei tietenkään tässä tapauksessa rikoslain mukaan -- joskaan en paljoa yllättyisi jos kaikkein kiihkeimmät yksilöt olisivat jo harkinneet tutkintapyynnön tekemistä Ruotsalan näkemyksistä -- vaan rikos tyrannin vaalimia periaatteita vastaan. Noiden periaatteiden taustalla on aina tietenkin sisältöjä, mutta kuten sanoin, sisällöt ovat sivuseikka. Tärkeintä on saada aikaan pelkoa ja näin pitää ihmiset ruodussa.

Tyrannia elää siitä tunteesta joka tyrannin puolustajissa herää, kun nämä käyvät väärinajattelijan kimppuun. Ajatus siitä että väärinajattelija voitaisiin kohdata ihmisenä ja tämän kanssa käydä jonkinlainen asiallinen ajatustenvaihto jonka seurauksena ymmärrys molemminpuolin voisi lisääntyä, on jo itsessään kammottava. Sovinnollisuus on itsessään jo ajatusrikos. Sain huomata tämän somemyrskyn keskellä tuodessani esiin tätä näkökulmaa; Kun kyseenalaistin sen, onko lopulta järkevää että loukkaantumiskoneisto murjoo ihmisen ulos työpaikastaan ja vielä valtakunnan tason poliitikotkin marssivat hakemaan irtopisteitä mollaamalla Ruotsalaa, sain kuulla olevani homofoobikko ja vastustavani seksuaalivähemmistöjen oikeuksia.

Bertrand Russell, jota kunnioitan suuresti, oli varhaisia homoseksuaalien oikeuksien edistäjiä, vuosikymmeniä ennen kuin homoseksuaalisuus oli edes laillista.  Viittasin hänen viestiinsä jälkipolville aiemmassa kirjoituksessani.

Palauttaisin mieleeni toisen kirjoitukseni, paljon kauempaa menneisyydestä, yhdeksän vuoden takaa. Ajalta ennen kuin Jussi Halla-aho oli valtakunnantason poliitikko: Näytösoikeudenkäynneistä. Vaikka Ruotsala tuskin joutuu pelkäämään syyttäjää, hän on saanut kohdata paljon oikeuslaitoksen vastaavaa ankaramman rangaistuksen. Voi toki olla, että nyt tämä keissi tuo Ruotsalalle näkyvyyttä kristillisissä ja nostetta tulevissa vaaleissa, ehkä jopa paikan eduskunnasta.

Ja juuri tämä on se, mikä tyranniassa on vialla, etenkin silloin, kun tyrannia näennäisesti ajaa niitä asioita jotka omasta näkökulmasta ovat "hyviä" tai "positiivisia". Tyrannit kaadetaan lopulta. Ja vastareaktiona syntyvä yhteiskunta ei välttämättä olekaan niin kiva.



maanantai 4. kesäkuuta 2018

Miksi?

Aloin lukea Judea Pearlin Book Of Why:ta. Olen ensimmäisen parin luvun jälkeen hivenen pettynyt. Kirja kertoo kausaalisesta päättelystä kansantajuisesti. En ole lukenut kirjaa vielä kokonaan, joten en arvostele sitä, vaan puhun tässä vain muutamista asiasta tähän mennessä nousseesta ajatuksesta.

 Todennäköisyyslaskennan ja tilastotieteen yksi keskeisin maksiimi -- ja Pearlin mukaan traagisesti ylikorostettu sellainen -- on, että korrelaatio ei kerro kausaalisuhteesta. Tämä on totta, tietenkin. Kausaalisuhde voi jopa olla käänteinen siihen verrattuna mitä korrelaatio sanoo. Esimerkiksi, mikäli luotamme siihen, että palokunta todella tekee työnsä kunnolla, oletamma että paloauton tullessa paikalle kun talo palaa, henkilö- ja omaisuusvahingot jäävät vähäisemmiksi. Kuitenkin pelkästään dataa tutkimalla voimme päätellä, että mitä enemmän palopaikalla on paloautoja, sitä suuremmiksi vahingot tuppaavat tulemaan.

Usein näkee spekuloitavan myös sillä, että kausaalisuhde voitaisiin kyllä päätellä jos meillä olisi riittävästi aikasarjadataa, sillä syy tapahtuu tietenkin aina ennen seurausta, eikä koskaan toisin päin, tai ainakin niinä kertoina kun X tapahtuu Y:n jälkeen, on Y:n syynä ollut jokin muu kuin X. Kuitenkin esimerkiksi ilmapuntarin laskiessa ja kosteusmittarin lukeman noustessa tiedämme että kohta sataa, ja kuitenkin tiedämme varmaksi, että vääntämällä ilmapuntarin mittaria käsin alaspäin ja suihkuttamalla höyryä kosteusmittariin, emme vaikuta käytännössä lainkaan säähän.

Pearl lähtee myös kirjassaan siitä, ettei kausaalisuutta voi suoraan päätellä datasta. Olen osin samaa mieltä itsekin, mutten täysin. Jos ajattelemme perinteistä todennäköisyyslaskentaa, voimme toki datan perustella laskea ehdollisia todennäköisyyksiä, esimerkiksi P(Y | X) tarkoittaa todennäköisyyttä että Y tapahtuu jos tiedämme X:n tapahtuneen. Jos P(Y | X ) > P(Y), niin päättelemme että X on evidenssiä  Y:n puolesta; Havaittuamme X:n, voimme olettaa että on ainakin suurempi todennäköisyys että Y tapahtuu. Tämän lisäksi tarvitaan kuitenkin jokin operaatio, esimerkiksi ns kontrolloitu koe, jonka avulla voimme tutkia mahdollista kausaatiota. Tähän käytetään ns. do- operaattoria. P(Y | do(X)) viittaa todennäköisyyteen että Y tapahtuu, jos me pakotamme X:n ensin tapahtumaan.

Ilmapuntariesimerkissämme Y viittaa siis sateeseen ja X ilmanpaineen pudotukseen.  P(Y | X) > P(Y) pätee kyllä keräämässämme havaintoaineistossa, mutta jos laitamme barometrin kaappiin jonne voimme imeä alipaineen (do(X)), niin P(Y | do(X)) = P(Y), eli mittarin manipuloiminen ei muuta sateen todennäköisyyttä.

Tähän perustuu esimerkiksi niin sanottu kaksoissokkokoe. Potilaat jaetaan kahteen eri joukkoon ja arvotaan, kumpi saa lääkettä (X) ja kumpi placeboa, ja katsotaan kuka paranee (Y).  Tällöin lääkkeen saajien joukosta saamme P(Y | do(X)) ja placebon saajien joukosta P(Y | do(ei-X) ). Jos ensimmäinen on suurempi, niin päättelemme että X on aiheuttanut osan paranemisesta. Tämä tietenkin sisältää aina tietyn määrän epävarmuutta, ja todennäköisyyksien merkitsevyys yms täytyy tarkastella, samoin erilaiset oletukset yms, mutta keskeistä on se, että se, tapahtuuko X on täysin kontrolloitu.

Talous- ja sosiaalitieteissä ei kuitenkaan voida turvautua kontrolloituihin kokeisiin, joten näissä kausaalinen selittäminen nojaa aina jonkinlaiseen paradigmaattiseen oletukseen. Olen jo vuosia sitten kirjoittanut ekonometrian ja esimerkiksi regressioanalyysin ongelmista tässä suhteessa, enkä mene niiden yksityiskohtiin sen kummemmin. Kuitenkin vaikka emme etsisi kausaalisuutta mallista vaan pyrkisimme kuvailevaan malliin jossa etsitään tilastollisia yhteyksiä, on meillä silti eräänlainen kausaalisuuden peikko väijymässä taustalla.

Esimerkiksi paljon puhuttu "naisten euro on 80 senttiä"- väite, joka saadaan datasta (jossakin muodossa) manattua esille jos valitaan naiset ja miehet ja lasketaan näiden palkkatulojen keskiarvot ja todetaan että toisessa joukossa tämä on keskimäärin alhaisempi kuin toisessa. Jos kuitenkin tehdään monen muuttujan malli, jossa normalisoidaan koulutuksen, yrityksen, tehtävänimikkeen, tehtyjen työtuntien, jne mukaan, niin varsinaisen sukupuolen osalle jää selitysvoimaa sangen vähän, muuttujat sopivasti valitsemalla sen etumerkkikin kääntyy. Tämä ilmiö on variantti Simpsonin paradoksista, eli siitä että kun osa muuttujista sivuutetaan, kahden muuttujan suhde saattaa näyttää päinvastaiselta.

Kausaalista selitystä voidaan kyllä tutkia välillisesti silloinkin kun ei voida varsinaista kontrolloitua koetta tehdä. Kontrolloitu koekin voidaan tehdä useammin kuin äkkiseltään näyttäisi; esimerkiksi, voidaan lähettää yrityksiin identtisiä työhakemuksia palkkatoiveineen mutta sukupuoli vaihdettuna, ja tarkastella todennäköisyyttä että "mies" kutsutaan haastatteluun. Tai voidaan laittaa nainen tai mies neuvottelutilanteeseen niin, että toinen osapuoli ei etukäteen tiedä ketä odottaa jne. Näillä voidaan yksittäisiä kausatiivisia suhteita tutkia silloinkin kun ei ole laajamittaista kontrolloitua koejärjestelyä.

Jos dataa on hyvin paljon, siitä voidaan myös suodattaa "edustavia" ja "kontrolloituja" osajoukkoja ja tutkia näiden tilastollisia ominaisuuksia. Tämä on itse asiassa pitkälti se, mitä tapahtuu kun tehdään lineaarinen regressiomalli tai faktorianalyysi. Mutta niissäkin päästään vain hivenen lähemmäs kausaalisuuden kumoamista; itse kausaalista mallia ei voida pelkästä datasta suoraan päätellä.

Pearl esittää että kausaalisuudessa on kyse kognitiosta, eikä niinkään metafysiikasta. Tämä argumentti ei ole muotoa "todellisuudessa ei ole kausaalisuutta" tai että "kausaalisuus on harhaa", vaan että kausaalisuus on selitysmallin ominaisuus, joka on juureutunut ihmisen kognitioon, ja että pelkkä data ilman tietoa siitä, miten se on hankittu ja mitä muuttujia on manipuloitu (suhteessa täysin neutraaliin havaintoon) ovat keskiössä kausaalisen selitysmallin luomisessa. Hän esittää diagrammin jossa kausaalisuus on itse asiassa eräänlaista "vuoropuhelua" tosiasioiden kanssa.

Olennaisena ja keskeisenä kausaalisuuden piirteenä hän pitää nimenomaan kontrafaktuaaleja, siis "Jos olisimme tehneet X, niin Y olisi tapahtunut". Tämä argumentaation osa jäi minulle vielä hämäräksi, toivon mukaan kirjan lukeminen lopppuun tuo selvyyden mikä juuri kontrafaktuaalissa on olennaista ja miten se eroaa siitä, että havaitsemme tilanteita jossa X tapahtuu ja tilanteita joissa X ei tapahdu, ja päättelemme tästä. Kontrafaktuaalit kuitenkin rajataan tekstissä nimenomaan kognitiivisiksi seikoiksi; hän esittää Löwenmensch-veistoksen esimerkkinä varhaisesta kontrafaktuaalisesta ajattelusta; Tarvitaan "mitä jos ihmisellä olisi leijonan pää?"- tyyppistä ajattelua että kyseinen veistos on saatu aikaan.

Pearl myös varsin mielenkiintoisella tavalla käsittelee kausaalisen ajattelun keskeistä "mytologiaa". Ehkä jopa hiukan pitkälle viedyn tulkinnan kautta hän esittää syntiinlankeemuksen tarinan mahdollisesti olevan allegoria nimenomaan kausaalisen ja kontrafaktuaalisen ajattelun kehittymisestä. Siinä Jumala on pikemminkin metafora niille luonnonvoimille ja vieteille joiden varassa ihminen elää ennen kausaalisen päättelyn avautumista; tietoisuus omasta alastomuudesta ja selitykset jotka Aatami ja Eeva esittävät luojan heitä kuulustellessa paljastavat näiden alkaneen käyttää kontrafaktuaaleja ja kausaalisia selitysmalleja.

Tämä luenta tietenkään ei ole mitenkään erityisen originaali. Ja muutoinkin, Pearl tuntuu käyttävän suuria sanoja joiden takana on kuitenkin varsin vähän todellista substanssia. En tarkoita etteikö tämä olisi tutkijana aivan ensiluokkainen, ja etteivätkö hänen kontribuutionsa olisi ansainneet kaikkea sitä kiitosta joka hänelle on tiedeyhteisöltä satanut; tarkoitan lähinnä sitä, että hänen käyttämänsä ilmaisut, kuten puhe vallankumouksellisesta ja tranformatiivisesta "uudesta tieteestä", tuntuvat tarpeettoman liioittelevilta.

Palaan asiaan myöhemmin. Luulen että haluan tutustua Pearlin aiempaan tuotantoon. Kirjaa suositteli suuresti arvostamani Moshe Vardi, jonka suositukset usein ovat osuneet nappiin.




torstai 31. toukokuuta 2018

Miksi emme ymmärrä?

En haluaisi ottaa Petersonia puheeksi, koska olen rehellisesti sitä mieltä, että siinä mitä Peterson sanoo ei ole mitään kovin syvällistä tai ihmeellistä. En haluaisi ottaa häntä puheeksi myöskään siksi, että ihmisillä on hyvin voimakkaita mielipiteitä siitä mitä hän "edustaa", enkä halua keskustella niistä mielipiteistä enkä niistä asioista joita hän mahdollisesti "edustaisi".

On kuitenkin yksi asia jossa hän on esimerkkinä loistava, ja se on tavassa jolla me tulkitsemme ihmisten sanomisia. Jo pahamaineiseksi noussut "haastattelu" jossa toimittaja yritti hyvin aggressiivisesti saada Petersonin puhumaan itsensä pussiin on varsin tuskallista katsottavaa. On erittäin mielenkiintoista että juuri kyseisen haastattelun siivittämänä monet Petersonin "vastustajat" ovat muodostaneet käsityksen hänestä "riidan haastajana".

Tämä käsitys on mielenkiintoinen, koska videosta käy toki selväksi että haastattelija epäonnistuu tavoitteessaan, mutta tämä epäonnistuminen on monen katsojan mielestä seurausta siitä että Peterson käyttäytyy "asiattomasti" tai "ylimielisesti".

Jätän Petersonin hetkeksi sivuun ja käytän toista esimerkkiä joka on herättänyt valtavasti vihaa, James Damorea. Muistakaamme että se oli tämä dokumentti jonka ympärille kohu kasvoi, kohu, joka johti lopulta Damoren potkuihin ja jonka seurauksena edelleen, jos teemme "James Damore"- Google-haun, saamme useita artikkeleita, joissa Damore karakterisoidaan misogyyniksi ja diversiteetin vastustajaksi.

Kolmantena, surullisena, esimerkkinä voinemme ottaa Tim Huntin, jonka törkeää character-assassinationia ei koskaan vedetty takaisin, vaikka  se tosiasiassa perustui niin törkeään kontekstin sivuuttamiseen että lainausta, jonka mukaan Hunt olisi vähätellyt naistutkijoita, on perusteltua pitää virheellisenä. Se muistuttaa Fingerporin Pormestarista tehtailtuja lööppejä enemmän kuin todellista lainausta.

Nämä esimerkit ovat hieman yksipuolisia tänä polarisaation aikakautena. Olisi ehkä reiluuden nimissä paikallaan hakea MV-lehden kommenttipalstan tai hommafoorumin keskusteluja toimittajista tai poliitikoista ja näiden sanomisista käydystä keskustelusta. Mutta en tavoittele tässä nyt sellaista reiluutta. Tässä on kyse ihmisistä, joiden kaiken järjen mukaan pitäisi ns tietää paremmin.

Mieleeni tulee myös vuosien takainen keskustelu Lynn:in ja Vanhasen tutkimuksista ja älykkyysosamäärän vaikutuksesta kansojen taloudelliseen menestykseen. Myös tuo keskustelu pyöri sen ympärillä että Vanhanen haluttiin leimata rasistiksi.

Kirjoitin ns. transgressioraivosta jo aiemmassa kirjoituksessa, joten en käsittele sitä nyt. Olennaista näissä kaikissa on minusta se, että se, mitä oikeasti on sanottu, ei ole se, mitä julkisuudessa käsitellään, vaan sanotusta tehty varsin pitkälle viety tulkinta.

Minulla ei ole mitään sellaista analyysiä tarjota näihin asioihin, jolla olisi mitään mahdollisuutta ohittaa ihmisten perustavanlaatuiset kognitiiviset vinoumat. Se ei ole mahdollista. Mutta me voimme kuitenkin yrittää tuoda esille hyveitä, joiden kautta näiden vinoumien vaikutusta voidaan ainakin vaimentaa.

Ehkä väkevimmin -- ja tässä vetoan häpeilemättä auktoriteettiin -- asian on ilmaissut Bertrand Russell, joka jo yli puoli vuosisataa sitten kiteytti ohjenuoran käytännössä täydellisesti.

Kaikki ongelmat näissä asioissa seuraavat näiden kahden Russellin esittämän ohjeen sivuuttamisesta. Kaikki. Jokainen.