maanantai 19. marraskuuta 2018

Edistyksen nimi

Yksi suosikkikirjailijoitani kautta aikain on nyt jo edesmennyt Umberto Eco. Eco teki kirjallisuuden ohella paljon myös vakavaa tutkimuksellista työtä semiotiikan, historian, lingvistiikan, filosofian, ja kirjallisuudentutkimusten aloilla, mutta minulle hänen merkityksensä on ollut suurin nimenomaan kirjailijana. Häpeäkseni myönnän, etten ole aivan koko hänen tuotantoaan lukenut, ainoastaan teokset Ruusun Nimi, Foucaultin heiluri, Baudolino ja La misteriosa fiamma della regina Loana. Näistä jokainen lukeutuu kaikkien lukemieni kirjojen joukossa varmasti top 20:een.  Ecoon tutustuminen sai minut aikanaan innostumaan myös Jorge Luis Borgesista, joka toimi Ruusun Nimen sokean kirjastonhoitajan leikkimielisenä "esikuvana".

Econ kirjoissa on aina -- tai siis, kaikissa lukemissani on -- läsnä tietynlainen mysteerin ja epävarmuuden ilmapiiri. Käsillä on aina jonkinasteinen mysteeri johon sekoittuu totta ja tarua. Ruusun Nimessä kyseessä on murhamysteeri luostarissa, johon nivoutuu uskonnollista kiihkoilua ja pelkoa noituudesta tai saatanallisesta vaikutuksesta. Foucaultin heilurissa kirjallisuudentutkijat sotkevat myyttejä ja salaliittoteorioita sepittämiinsä "tietokirjoihin" ja herättävät lopulta epämääräisten salaliittolaisten mielenkiinnon koska "tietävät liikaa". Baudolinossa tarinankertoja sotkee matkakertomukseensa yleisesti hyväksyttyjä aikalaismyyttejä ja tunnettuja historiallisia tosiasioita, josta hänen kuulijansa tarinan sisällä vetävät aivan erilaiset johtopäätökset näistä kuin lukija. La misteriosa:ssa antiikkikirjojen keräilijä menettää muistinsa kaikilta muilta osin, mutta muistaa kaikki koskaan lukemansa kirjat ja tarinat, ja yrittää rekonstruoida elämäntarinansa näiden pohjalta.

Me elämme nyt aikakautta, jonka voi tavallaan katsoa alkaneen vuosien 1989 ja 2001 välisen siirtymäajan jälkeen. Tuohon siirtymäajaksi nimittämääni aikakauteen sijoittuu se, mitä Francis Fukuyama nimitti Historian lopuksi. En nyt väitä mitään siitä, että Fukuyama olisi ollut "oikeassa" tai "väärässä", ja toivon etteivät lukijanikaan takerru tähän karakterisointiin liiaksi. Oma luentani tässä on siis, että tuohon aikakauteen sijoittuu sellaisen historiallisen kehityskaaren päättyminen, jossa meillä länsimaisissa demokratioissa  asuvilla ihmisillä oli selkeä kehyskertomus ja edistyksen ideaali, ja tälle edistyksen ideaalille oli kaksi kilpailevaa tulkintaa, joista toinen "hävisi" ja toinen "voitti" tämän kilpailun.

Sivuutan tässä sen ikävystyttävän vastakkainasettelun joka tuon tilalle tuli, tai jollaiseksi se kehittyi, sillä argumenttini tai pikemminkin valitusvirteni tuolle kehitykselle on se, että me -- siis me kaikki, ja ehkä koko ihmiskunta -- pudotimme pallon jossain tuossa välissä.

Kun me nyt, liki 30 vuotta tuon historianarratiivin mullistuksen jälkeen tulkitsemme tarinaa uudelleen, mieleeni tulee vääjämättä että elämme todeksi jonkinlaista Umberto Econ kirjoittamaa tarinaa, jossa tosiasiat kyllä ovat olemassa, ja jopa kiistattomat, mutta johon loputtomiin nivotaan joka suunnasta kilpailevia juonteita niin, että koherentin tai edes käyttökelpoisen tarinan sijaan meillä on loputonta kinastelua joka muistuttaa minua Ruusun Nimen luostarissa käydyistä keskusteluista siitä, nauroiko Jeesus koskaan.

Idea tähän kirjoitukseen syntyi viikonloppuna kun olin ystävien kanssa kokoontunut viettämään iltaa. Muutamalla tuttavalla oli ollut hiljattain 40-vuotissyntymäpäivä, ja tämän kunniaksi me pelasimme yhden näistä kotona erilaisia lautapelejä. Tällä tuttavalla oli LEGO:n Saturn V- raketti osittain koottuna olohuoneen pöydällä.

Saturn V oli suurin koskaan rakennettu kantoraketti käytännössä kaikilla relevanteilla mittareilla. Se on myös ainoa raketti, jolla on koskaan kuljetettu ihmisiä matalaa kiertorataa kauemmas. Viimeisen kerran Saturn V-raketti laukaistiin toukokuussa vuonna 1973. Kolme vuotta ennen minun syntymääni. On ehkä vain sattuman kauppaa, että vuosi 1973 on tarkalleen puolivälissä toisen maailmansodan päättymisen ja vuoden 2001 välissä, mutta se sopii tässä hyvin tähän "ecomaiseen" narratiiviin, jossa juuri näiden rakettien voidaan ajatella olevan sen optimistisen kehityskertomuksen huipentuma, joka lähti vuodesta 1945 ja päättyi vuoteen 2001.

Me -- ihmiset -- käytämme aikamme joutavanpäiväiseen kinasteluun. En väitä että tämä on "syy", mutta sanon silti, että teemme sen koska meillä ei ole sellaista kertomusta, tarinaa jonka osana haluaisimme yhdessä olla, joka veisi meidät ihmiset kohti jotain suurempaa ja parempaa. Sanomme nyt, kun meillä on historian peruutuspeilin tuoma moraalinen varmuus, että Neuvostoliitto oli paha ja julma hirmuvalta. En kiistä tätä nyt lainkaan, enkä usko että Apollo-ohjelman arkkitehdit kiistivät sitä lainkaan. Mutta se on epäolennaista tässä. Neuvostoliitto ja ideologinen kädenvääntö "lännen" ja "idän" tai "kommunismin" ja "demokratian" välillä tarjosi kuitenkin näiden kahden ihmiskunnan sielusta kilpailevan faktion edustajille syyn ja tarkoituksen ja päämäärän, sekä ennenkaikkea motiivin osoittaa että juuri se oma leiri on se, joka vie ihmiskunnan korkeuksiin.


Ne naurettavat pikkumaiset faktiot, jotka ovat korvanneet tämän kilpailuasetelman, keskittyvät nykyisellään kiistelemään mitättömyyksistä kapealla ja nurkkakuntaisella tavalla. On jopa vaikeaa sanoa mikä on minkäkin perillinen. Sen sijaan että ihmiset kilvoittelisivat siitä, kuka vie ihmiskunnan kuuhun -- saati tähtiin -- nämä kilvoittelevat lähinnä siitä, kuka saa kutsua toisia rumemmilla nimityksillä tai kuka saa loukkaantua mistäkin. Jos puhut tänä päivänä "ihmiskunnasta" ja "edistyksestä", niin kaikki suuttuvat. Yhdet nimittävät sinua liberaaliksi suvakiksi, toiset taas toteavat tämän sulkevan pois vähemmistöt ja huomattuavat ettei sinulla ole puheoikeutta koska kuulut aina johonkin etuoikeutettuun ryhmään.  Tähän narratiiviin tai sen puutteeseen kuuluu olennaisena osana myös se, miten suurin osa niistäkin, jotka näkevät tämän epäkohdan ja tunnustavat sen olemassaolon syyttää niitä muita.

Elämä nykypäivänä on varsin mukavaa, suurimmalle osalle meistä. Hermostumme pienestä ja keskittymisjänteemme on lyhyt. Haluamme välittömästi tarpeemme tyydytetyiksi ja ikävystymme jos meidän täytyy panostaa johonkin pitkäjänteisesti.

Meidän tulisi olla parempia kuin tämä. Minä olen heikko, en yksin pysty pitämään yllä korkeampia ideaaleja. En voi tarjota ihmisille -- ihmiskunnalle -- haastetta, johon tarttua. Kun katson niitä poliitikkoja, jotka nykypäivänä havittelevat päätösvaltaa, he vetoavat nurkkakuntaisiin tuntemuksiin tai epämääräisiin uhkakuviin, riippuen siitä minkä faktioiden ääniä he tavoittelevat. Heistä ei ole tällaisen asian korjaamiseen. Tavallaan vielä elättelen toivoa, että ihmiskunta laajassa mitassa tarttuisi edes johonkin haasteeseen yhdessä. Tiedän miten karkeastiottaen puolet lukijoista reagoi, jos ehdotan että ilmastonmuutos -- tai edes ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden holtiton kasvu -- olisi tällainen asia.

Paljastan salaisuuden. Minäkin pidän varsin epätodennäköisenä että ne uhkakuvat joilla ilmastonmuutoksen vastaista taistelua markkinoidaan, olisivat realistisia. Niiden todennäköisyys on pieni. Aivan kuten todellisuudessa Neuvostoliiton länsimaille 1960-luvulla muodostama uhka oli pienempi kuin millaisena se markkinoitiin. USA:ssa sillä saatiin aikaan Saturn V-raketit ja kuulennot. Me voimme loputtomiin toki kyseenalaistaa sen, oliko niissä kyse oikeasti edistyksestä, vai tulisiko niitä pikemminkin verrata Pyramideihin, näyttäviin, tolkuttoman kalliisiin projekteihin joista ei ollut lopulta kansalaisten hyvinvoinnin kannalta mitään hyötyä. Tai vaikkapa Tsar-Bomba-ydinkokeeseen. Se ei ole tämän kirjoituksen aihe. Vaan se, että me, ihmiskunta, emme nyt kykene keräämään voimiamme yhteen ja tarttumaan tähän haasteeseen, ja se on tässä suuri tragedia.

Voimme problematisoida tämän suuren narratiivin kaipuun. Ja jos olen rehellinen, en kaipaa sitä tekemään omaa elämääni merkityksellisemmäksi. Pelkään kuitenkin että alati suurempi osa meistä ihmisistä vaipuu eräänlaiseen hedonistiseen narkoosiin. Emme ajattele kuin itseämme tai korkeintaan niitä jotka voimme välittömästi kokea oman itsemme jatkeiksi: ydinperhettä tai jotain kuppikuntaa siinä oman kokemuksen ympärillä. Tässä kohtaa suurin osa lukijoistani tietenkin syyttää niitä toisia. Vähemmistö, rehellisimmät, myöntävät tämän mutta ovat omaksuneet sen sijaan defensiivisen position: Tätä on olla ihminen.

Vitut. Ihminen on käynyt kuussa. Ihminen on kehittänyt rokotteen isorokkoon. Ihminen on rakentanut tietokoneet ja atomipommit. Apina runkkaa ja syö banaania.

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Pungerrus

Pystypunnerrus on voimailuliikkeenä hieman vähemmän tunnettu kuin penkkipunnerus, jalkakyykky, tai maastaveto, jotka ovat voimanostossa kilpailtavia lajeja. Sillä on kuitenkin kunniakkaat perinteet, sillä vuoteen 1972 asti punnerrus (eli clean & press) oli olympialaisissa mukana lajina tempauksen ja työnnön ohella.

Pystypunnerrus sinänsä, siis ilman rinnallevetoa, oli pitkään se liike, jolla voimailijat vertailivat kuka on "vahvin". Nykyisin penkkipunnerrus on pitkälti ottanut tämän roolin etenkin harrastelijoiden parissa, vaikka aivan viime vuosina pystypunnerrus on kokenutkin jonkinasteisen renessanssin.

Itse tutustuin aikanaan pystypunnerrukseen aloittaessani stronglifts-ohjelmalla, joskin siirryin pian Starting Strength-ohjelmaan.  Useimmissa aloittelijoille ja edistyneemmillekin nostelijoille suunnatuissa ohjelmissa on nykyisin mukana kohtuu annos pystypunnerrusta. Penkkipunnerrukseen verrattuna pystypunnerrus on varsin armoton, ja siinä jos missä saa tuntea itsensä heikoksi, sillä nostot kehittyvät hyvin hyvin hitaasti.

Kun aloitin nostelemaan keväällä 2014, niin viiden toiston maksimini oli hyvin pian jossakin 40 kilon paikkeilla, mutta kehitys hidastui nopeasti niin, että vuoden 2016 alussa se oli noin 55 kiloa, vuoden 2017 kesällä noin 60 kiloa, ja tänä vuonna se on noussut noin 65 kiloon. Yhden toiston maksimi oli noin 50, 60, 65 ja nyt 72.5kg. Verrokiksi, penkkipunnerrustulokseni vastaavina ajanhetkinä olivat 75, 90, 102.5 ja 115kg, ja penkkipunnerrusta viivästytti olkapäävammani, joka ei kunnolla parantunut ennen kuin syksyllä 2016.

Pystypunnerruksen kehittäminen vaatii monilla hyvin paljon työtä. Tämän tekstin alussa linkittämäni Bill Starr:in artikkeli käsittelee asiaa. Vaikka Starr on voimaharjoittelijoiden piirissä liki legendaarinen, myös hän kertoo aikanaan kamppailleensa vuosia pyrkiessään parantamaan punnerrustaan siihen pisteeseen että hän sai punnerrettua oman painonsa.

Erään sosiaalisen median keskusteluryhmän innostamana päätin ottaa haasteen vastaan, ja tavoitella oman painoni pystypunnertamista. Pysty- ja penkkipunnerruksen suhdeluku vaihtelee suuresti yksilöllisesti, mutta on suurimmalla osalla ihmisistä välillä 0.6--0.8. Oma ruumiinpainoni on tällä hetkellä melko tarkkaan 90 kiloa, ja penkkipunnerruksen maksimini on 115 kiloa; Oma painoni olisi penkkipunnerruksesta 78.3 prosenttia. Haaste johon ilmoittauduin, asetti tavoitteeksi 200 naulaa -- mikä on hyvin lähellä nykyistä painoani -- ja jos laskemme että 115 kiloa on noin 250 naulaa, tämä tekisi suhdeluvuksi 0.8.

On siis tavallaan mahdollista, että voisin päästä tavoitteeseen ilman että penkkitulokseni merkittävästi kohenisi. Toisaalta, tuloksen pitäisi tulla kohtuullisen vaivattomasti mikäli samalla saisin penkkipunnerrustulokseni nostettua 150 kiloon -- jolloin suhdeluku 0.6 toteutuisi. Tämä on epärealistinen tavoite kaikilla mittareilla, sillä se tarkoittaisi että penkkituloksen pitäisi parantua likipitäen sen kilomäärän verran, mitä olen sitä onnistunut viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana parantamaan.

En esitä mitään aikajännettä -- en edes että onko tämä tavoite mahdollinen -- mutta ajattelin nyt ottaa seuraavaksi etapikseni oman ruumiinpainon pystypunnertamisen.  Tämän hetkinen harjoitusohjelmani on neljään kertaan viikossa perustuen seuraavanlainen:

  • Maanantai: Pystypunnerrus (531), penkkipunnerrus 5x10@70-80% maksimista, soutu 5x10 
  • Tiistai: Kyykky (531), vuoroviikoin irrotus/shrugs 3-5x10, jalkaprässi 3-5x10
  • Torstai: Penkkipunnerrus (531), pystypunnerrus(***), leuanveto 5x8
  • Perjantai: Maastaveto (531), kyykky/jalkaprässi (kevyt), Julle/reverse hyper
 Tässä (***) tarkoittaa että mennään kunnon mukaan, mutta pääsääntöisesti niin että ensin muutama viikko 5x10, sitten muutama viikko 3x8, sitten 3x5, 5x3 ja lopulta 5x2, koko ajan intensiteettiä nostaen. Tässä kun ajan samalla neljän viikon 531-sykliä, niin luultavasti en yritä ennätyksiä kuin joka toisella tai jopa joka kolmannella syklillä. Katsotaan miten se etenee.
Sivumennen sanoen: Jos painaisin nyt saman verran kuin vuoden 2014 lopulla, ennen kuin aloitin voimaharjoittelun, olisin jo tavoitteessani.

tiistai 23. lokakuuta 2018

... Ja lisää

Maailma tuntuu nykyisin olevan täynnä asioita jotka ikään kuin kaipaisivat kommenttiani. Tuntuu kuitenkin että mielenkiintoni asioiden analysoimiseen on hiipunut viime aikoina. Työni sujuu nykyisin paremmin, ja tutkimuksellisiin aiheisiin paneutuminen tuntuu miellyttävältä ja vähemmän stressaavalta.

Olen paljon pyöritellyt graafien, tai suomeksi verkkojen käsittelyyn tarvittavia algoritmeja työssäni, ja viime aikoina ne ovat palanneet keskiöön tutkimuksessani. Eräs mielenkiintoiseksi käynyt asia on kaarevuuden käsite. Kaarevuus, siis englanniksi curvature, viittaa kappaleen tai moniston lokaaliin geometriaan; intuitiivisesti esimerkiksi ympyrän kehä on kaareva (se on itse asiassa konveksi eli kupera), ja sillä on tietty kaikkiin suuntiin samanlainen kaarevuus. Toisaalta vaikkapa jonkin aaltoilevan ja väännetyn kappaleen kaarevuus on eri pinnan pisteissä erilainen.

En mene tässä yksityiskohtiin. Graafien kohdalla kaarevuuden käsite voidaan ymmärtää esimerkiksi monitahokkaiden avulla; voimme esittää intuitiivisen, sileään kappaleeseen liittyvän kaarevuuden vastineena jonkinlaisen intuition esimerkiksi siitä, kuinka monitahokkaan kyljet lähtevät kulmasta eri suuntiin. Ja niin edelleen. En ala tässä kammata lainkaan itse asian matematiikkaa -- isoksi osaksi siksi, että olen vasta hiljattain alkanut perehtyä aiheeseen, ja ajatukseni ovat vielä jossain määrin jäsentymättömät.


torstai 4. lokakuuta 2018

Massaa Massaa

Punnitsin itseni jokin aika sitten. Kotona käyttämästäni vaa'asta on patteri loppunut, enkä ole jaksanut sitä vielä vaihtaa, joten en ole punninnut itseäni edes viikottain. Ruokaakaan en ole laskenut vaikka tavoite on ollut karkeasti "syödä enemmän kuin kuluttaa". Paino oli nyt noin 90 kiloa, mikä on hieman vähemmän kuin olin ehkä odottanut, mutta nousua on noin 4 kiloa kuudessa viikossa.

Silmämääräisesti sanoisin että rasvaprosentti on noussut jonkin verran. Vatsalihakset eivät samalla lailla enää erotu. Lihasta on kuitenkin tullut edelleen ihan hyvää tahtia, ja tämän vuoksi myös voimaa. Eniten tämä näkyy kyykyssä, mutta esimerkiksi maanantaina sain pystypunnerrettua 72.5kg, mikä oli uusi ennätys.

Tämän viikon ajan olen harjoitellut kevyemmin, ja esimerkiksi eilen jätin treenin kokonaan väliin ja kävin sen sijaan 6 kilometrin juoksulenkillä. Huomaan aerobisen kunnon taas hieman taantuneen, kuten aina käy tässä vaiheessa vuotta kun lenkkeily jää. 

En ole varma kuinka monena talvena vielä aion lisätä massaa. On mahdollista että tämä on viimeinen. Jos nyt saan vielä viisi kiloa ennen kevättä, niin siitä tulee kuitenkin olemaan rasvaa ehkä puolet. Tilanne, jossa painaisin 100kg rasvaprosentin ollessa alle 15 tuskin tulee koskaan realisoitumaan.

torstai 27. syyskuuta 2018

Itsepetoksesta ja konsistenssista.

Maailma on väärällään erilaisia "ristiriitaisia" tai "epäkonsistentteja" mielipiteitä. Näistä tietenkin vain osa on oikeasti sisäisesti ristiriitaisia, mutta se ei estä ihmisiä syyttämästä muita ristiriitaisuuksista silloinkin, kun mitään todellista ristiriitaa ei ole.

Itselläni pisti silmään kuitenkin viime viikkoina yksi esimerkki, joka kuvastaa tavallaan koko kirjoa tässä konsistenssi-asiassa, ja joka tuntui herättävän intohimoja ihmisissä. Nimittäin kesäaika, ja yleisemmin aikavyöhyke ja yhteiskunnan aikakäsitys.

Ensimmäinen mielipide, jonka tässä käsittelen, on karkeastiottaen muotoiltavissa siten, että yhteiskunta on edelleen agraarisen mallin mukainen, ja edellyttää tarpeettomasti että ihmiset heräävät aikaisin.  Tämä positio on suosittu sellaisten ihmisten joukossa, jotka eivät mielellään herää aamulla aikaisin, ja joiden on vaikea sopeutua ympäröivän yhteiskunnan standardoimiin aikatauluihin. Tässä mielipiteessä ei ole mitään ongelmaa itsessään, sillä on olemassa lukuisia selvityksiä joissa on havaittu että joidenkin ihmisten todella on vaikea herätä aikaisin aamulla. Tällaisten ihmisten on vaikea sovittaa vuorokausirytmiään siten, että he heräisivät merkittävästi ennen auringonnousua.

Toinen mielipide taas on se, että Suomessa pitäisi siirtyä pysyvästi kesäaikaan, jotta iltapäivästä olisi enemmän valoa. Tämäkin mielipide on täysin ongelmaton yksinään, sillä koska yhteiskuntamme on järjestetty tietyllä tavalla, ihmisten vapaa-aika sijoittuu pääsääntöisesti iltaan, ja esimerkiksi erilaisten ulkoilmaharrastusten kannalta valoisaa aikaa olisi hyvä olla tällöin.

Ongelma tulee vasta siitä, että sama ihminen omaa molemmat yllämainitut mielipiteet yhtä aikaa.

Huomautin tästä useammalle tällaiselle ihmiselle, löytääkseni argumentteja joissa olisi jotakin järkeä. Ymmärtäisin, jos esimerkiksi käsitys olisi sellainen että myöhemmin herääminen olisi mukavaa, mutta siitä voi luopua jos vastineeksi saa mahdollisuuden harrastaa valoisaan aikaan. Mutta tämä ei tuntunut olevan kovin yleinen mielipide; Yleinen mielipide tuntui olevan että yhtä aikaa pitäisi yhteiskunnassa siirtyä myöhäisempään aikatauluun, esimerkiksi koulujen ja useimpien töiden pitäisi alkaa vasta kello 10, ja samanaikaisesti tulisi siirtyä kesäaikaan pysyvästi, jotta illalla olisi sitten enemmän aurinkoa. Mahdollisesti kelloja tulisi siirtää vielä vähän enemmän eteeenpäin.

Kello on kuitenkin vain suhteellinen mittari; On puhtaasti sosiaalinen sopimus, mitä "kello 8 aamulla" tarkoittaa. Auringonnousu ja -lasku ovat taas täysin objektiivisia asioita; emme voi sopimalla vaikuttaa siihen aikaan joka näiden välissä on, ainoastaan siihen, mitä kello näyttää silloin, kun toinen näistä tapahtuu. Jos me sopisimme että koulut alkavat vasta kello 10 ja töihin ei tarvitse tulla ennen kymmentä, ja samaan aikaan siirtäisimme kelloja kaksi tuntia eteenpäin, me emme itseasissa muuttaisi yhtään mitään muuta kuin sitä numeroa joka kellossa lukee.

Miksi tämä "ristiriitainen" käsitys sitten elää? Yksi syy on ehkä siinä, että ihmiset jotka kokevat aamuheräämisen vastenmieliseksi, valvovat öisin lähinnä sosiaalisista syistä. Esimerkiksi hyvin introvertit ihmiset saattavat nauttia siitä, että muut ihmiset ovat nukkumassa ja he voivat olla rauhassa yksin yöllä. Öisin on usein hiljaisempaa koska muut nukkuvat, ja moni saattaa esimerkiksi kokea kykenevänsä keskittymään paremmin. Tällöin ongelma ei liity auringonvaloon eikä yhteiskunnan aikatauluun sinänsä, vaan siihen että tällaisen yksilön on ylipäätään vaikeaa sopeutua samaan aikatauluun muiden kanssa.


maanantai 17. syyskuuta 2018

Bodi bild

Pidin taannoisen penkkiohjelman jälkeen 10 päivän tauon. Kun palasin salille toissa perjantaina, tuntui että olin entistä vahvempi. Aloitussarjoina tein tarkoituksella kevyet treenit:
  • Kyykky 2x5@120kg
  • Vinopenkki 4x5@70kg
  • Maastaveto 1x5@140kg
Plus päälle jotain heilutteluja käsipainoilla. Yleensä en "ohjelmoi" ohjelmaani käsipainoliikkeitä, tai muutenkaan eristäviä liikkeitä. Teen niitä kyllä joskus treenin lopuksi, jos energiaa on, mutta ne eivät ole ohjelman keskiössä, enkä tee niitä aluksi, jotta useamman nivelen liikkeet (compound movement) saavat päähuomion.

Vaikka treeni oli kevyt, oli reilu viikon tauko tehnyt tehtävänsä, ja sain armottoman DOMSin. Kun maanantaina menin uudelleen treenaamaan, en pystynyt tekemään koko treeniä. Keskiviikkona ongelma oli jo kadonnut, ja perjantaina pystyin tekemään raskaamman treenin kuin yllä mainittu. Perusohjelmani on tällä hetkellä:

  1. Maanantai
    • Kyykky 3x8 @ 70-80% max
    • Pystypunnerrus 3x8 @ 70-80% max
    • Soutu 3x8 (en tässä edes tiedä maksimia)
  2. Keskiviikko
    • Etukyykky 5x3 ~ 80% maanantain kyykystä 
    • Penkkipunnerrus 3x8 @ 70-80% max
    • Leuanveto 6x6 (+ lisäsarjoja jos jaksaa) 
  3. Torstai
    • Kyykky 1-2x5 @ 85-90% max
    • Vinopennkki 4-5x5@80-90% keskiviikon penkistä
    • Maastaveto 1x5 80-90% max
Tällä kuviolla jatkan nyt jonkin aikaa. Noin joka  neljäs viikko pidän kevennysviikon, jossa toistomääriä pienennetään 8--> 3, 5 --> 2, ja 3-->1, mutta intensiteettiä ei, jotta "paineet" pysyy kropassa. Ruokaa koitan saada syötyä "enemmän", jotta paino nousisi taas maltillisesti. Varsinaiseen hirviömäiseen bulkkaukseen en ole ryhtymässä, mutta sellainen 3500-4000kcal per päivä on varmaan ihan hyvä tavoite. Joskus olen syönyt jopa 5000kcal per päivä.

Jätin tavoitteellisen juoksemisen taas toistaiseksi pois. Nuorempi poikani, joka on nyt 11-vuotias, on innostunut juoksemisesta, ja käyn hänen kanssaan (ja hänen tahdillaan) lenkillä neljäkin kertaa viikossa. Tämä riittäköön aerobiseksi liikunnaksi. Toki kävelyä tulee se reilu kolme kilometriä päivässä työmatkoihin.

En ole nyt hetkeen punninnut itseäni. Veikkaan että paino on jotain vähän 90 kilon päälle. Massan kertyessä ja erityisesti kun tekee treeniä joka aiheuttaa pumppia, tulee mieleen aina välillä erilaisia kieroutuneita ajatuksia siitä, miten siistiä olisi poseerata speedoissa ja keho öljyttynä. En tarkoita tietenkään sitä, että olisin missään oikeissa kehonrakentajan mitoissa -- kaukana siitä -- vaan lähinnä tunne siitä, että lihakset ovat kasvaneet ja niitä on kiva pullistella.

Tämä aspekti treenaamisesta on ehkä kaikkei noloin. Useat voimatreenaajat häpeävät näitä ajatuksia, ja kieltämättä siinä on jotain hyvin naurettavaa. Toisaalta...

torstai 30. elokuuta 2018

Ennätyksiä ja Typeryyttä, vol II

Eiliseen asti, viimeiset kuusi viikkoa noudatin salikaverin kanssa yksinkertaisehkoa progressiivista ohjelmaa penkkipunnerruksessa. Ohjelmaan kuului penkkipunnerrus kolme kertaa viikossa, vuorotellen treeni A ja treeni B, joista A oli aina sama, eräänlainen palauttava treeni, ja B oli progressiivinen.

A-harjoitus oli aina samanlainen: 6x2, eli kuusi sarjaa, kaksi toistoa per sarja, painona 80% maksimista. Itse käytin tässä 87.5kg:ta joskin loppuvaiheessa muutin tämän yksinkertaisuuden vuoksi 90 kiloon. Käytin laskennallisena maksmimina 110 kiloa.

B-harjoitus eteni siten, että ensimmäiset kolme viikkoa intensiteetti oli sama 80%, ja toistomäärä nousi: 6x3, 6x4, 6x5 ja lopulta 6x6. Tässä vaiheessa siis oli kahdeksas harjoitus, ja yhdeksäs (A) oli siis kolmannen viikon viimeinen.

Jälkimmäisellä kolmella viikolla intensiteettiä alettiin nostaa, ja samalla pudottaa toistomäärää. 5x5@85%, 4x4@90%, 3x3@95%, 2x2@100% ja viimeisenä treeninä yksi toisto 105% intensiteetillä. En käyttänyt tarkkoja prosentteja, vaan yksinkertaisuuden vuoksi pyöristin nämä ja käytin painoina 95, 100, 105, 110 ja lopulta 115kg.

Ohjelma toimi minulla, ja ennätykseni kasvoi 5 kilolla, eli kun ennen ohjelmaa sain nostettua 110kg, sain sen viimeisenä päivänä nostettua 115kg. Tämä oli varsin hyvä progressio itselleni. Toki useimmat minun kokoiseni nuoremmat ja vakavammat harrastajat nostavat helposti yli 50 kiloa enemmän, mutta koin onnistuneeni tässä siinä mielessä, että en kokenut missään vaiheessa olkapäävaivoja, joita minulla pari vuotta sitten vielä oli säännöllisesti.