tiistai 19. helmikuuta 2019

Uusia alkuja

Hallinnollinen sekamelska joka yliopistojen yhdistymisestä seurasi, on ollut surkuhupaisaa katseltavaa. Ympärillä monet ihmiset ovat panikoineet ja hyperventiloineet milloin minkäkin organisatorisen yksityiskohdan vuoksi. Yksi asia joka tapahtui vuoden alusta oli, että käytännössä kaikki esimiessuhteet päättyivät, eli vuoden vaihteesta monikaan ei tiennyt kuka oma esimies on. Moni ei myöskään tiennyt lainkaan millaisessa organisaatiossa työskentelee.

Esimieheni tiedän nyt, mutta organisaatiosta minulla ei ole ollut tietoa vuosiin, enkä edes piittaa. Työtehoni on paljon parempi kun yksinkertaisesti en ajattele koko asiaa. Minulle "yliopisto" tarkoittaa kahta eri asiaa. Yhtäältä se tarkoittaa sitä hallinnollista hirviötä, joka maksaa palkkani ja jossa minun työni resurssointi muutoinkin tapahtuu. Tämä sisältää myös sen fyysiset rakennukset, tietojärjestelmät jne. Olen lopulta aika vähän kiinnostunut tästä yliopistosta. Tiedän sen olevan tärkeä edellytys minun työni jatkuvuudelle, ja ehkä jonakin päivänä tämä piittaamattomuuteni siitä mitä siellä tapahtuu ja mitä siellä "pitäisi" tehdä kostautuu.

Toisaalta se tarkoittaa jotakin korkeampaa ideaalia, academiaa. Tämä merkitys kattaa kaiken sen tiedon, jaetut tiedonintressit, akateemiset hyveet ja arvot, joiden palvelukseen olen elämäni omistanut. Se ei riipu sinänsä fyysisistä rakennuksista, eivätkä hallintovirkailijat, tietojärjestelmät, jne ole osa tätä "yliopistoa". Tässä kontekstissa tehtäväni on jakaa, tuottaa, ja käsitellä inhimillistä tietoa.

Viime vuosina on ollut hieman tapetilla ns. grievance studies- alat. En mene tästä nyt kirjoittamaan sen kummemmin; niihin kohdistettu "sokalistinen" hyökkäys taannoin herätti kaikenlaista keskustelua. En ota kantaa keskustelun sisältöön, mutta ilmiönä se, että joku kirjoittaa ilmeistä puppua joka läpäisee seulan (vaikkei pitäisi, ideaalien mukaan) on kiehtova. Keskustelu joka siitä on seurannut ei ole ollut kovin nättiä, mutta se on ollut tarpeellista.

Korostan vielä sivuhuomautuksena että nämä enemmän humanistisen perinteen jatkajina toimivat alat kuuluvat kyllä sinänsä academia-käsitteen alle. Meillä ns kovempien tieteiden edustajilla on usein sellainen hiukan ylimielinen ethos, jonka mukaan humanistinen perinne ei ole arvokas, tai vaikka olisi, ei kuulu samaan instituutioon. Olen tästä eri mieltä. Meidän toki tulee erottaa erilaiset tiedonintressit ja tiedon ja merkitysten käsittelyn tavat -- joskin niiden rajojen yli tulee tarpeen tullen kävellä päättäväisesti -- ja tehdä selväksi se ero,  yhtäältä asiantiloja ja tosiasioita käsittelevien alojen ja tekstien, ja toisaalta merkityksiä, arvoja, ja kokemuksellisuutta käsittelevien alojen ja tekstien välillä.

Mutta jaarittelen. Siis asiaan. Tapasin uuden esimieheni tänään lounaalla. Keskustelumme oli virkistävä ja innostava. Liityin hänen tutkimusryhmäänsä opportunistisesti, sillä tässä kaaoksessa satuin olemaan asemassa jossa sain itse vaikuttaa asemoitumiseeni. Minulla on juuri riittävästi senioriteettiä tutkijana ja opettajana, että minua ei tulla suoranaisesti komentelemaan, ja juuri riittävän vähän, etten joudu tällaisten hallinnollisten myrskyjen keskellä tekemään päätöksiä muiden puolesta. Tällä kertaa tilanne näyttää kehittyvän erittäin otollisesti.

Tutkimusryhmällä on häkellyttävä määrä dataa erittäin mielenkiintoisista ilmiöistä. Heillä on pulaa mallintamisen ja kirjoittamisen hallitsevista henkilöistä -- useimmat tällaiset ihmiset kun ennen pitkää päätyvät johtaviin asemiin joissa aika menee muuhun kuin siihen mikä heidän vahvuutensa on. En nyt ala ruotimaan yksityiskohtia, mutta miellyttävän asiantilasta tekee se, että tutkimusaiheena on tällä kertaa oikeasti talous. Tämä on sikäli hauskaa, että amatööritaloustieteilijänä olen harrastuksekseni pyöritellyt matemaattisia malleja. Nyt voin tehdä sitä yhdessä ammattilaisten kanssa ja vieläpä estimoida parametrejä. Työni tulee olemaan empiiristä, mikä lämmittää sieluani.

Olen ollut elämässäni hävyttömän onnekas. Olen pohjimmiltani tavattoman laiska. Tahtoo sanoa, muutun hyvin nopeasti kyvyttömäksi tekemään jotakin mikä ei kiinnosta tippaakaan. Tällä kertaa voin vaihtaa alaa johonkin mistä olen, jos nyt en varsinaisesti haaveillut, niin ainakin leikitellyt ajatuksella hieman mielessäni idealisoiden. Minulle on useimmissa asioissa elämässäni käynyt näin. Toisin kuin monet muut minun tilanteessani, en ole muodostanut tästä sellaista identiteettiä että minä olisin "saavuttanut" jotain "omilla ansioillani". Olen vain sattunut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan varsin usein. 

keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Jotain uutta, jotain vanhaa

Voimailuni on viime viikkoina hieman ehkä junnannut paikallaan. Pidin kevyen viikon viime viikolla, joskin yritin malttamattomuuttani uutta ennätystä pystypunnerruksessa. 75 kiloa jäi kuitenkin otsan korkeudelle.

Olen pyörittänyt nyt muutaman 531-syklin läpi. Viimeisimmän syklin "työpainot" olivat 77kg pystypunnerruksessa, mikä tarkoitaa että "ykköspäivänä" paino oli 72.5kg -- aiempi ennätykseni. Kyykyssä työpaino oli jo 155 kilon paikkeilla, onnistuin 152.5 kyykkäämään joulun jälkeen, mutta selkäni kipeytyy helposti ja "pelkään" kyykkyä. Päätin siksi pudottaa työpainoja, enkä ole tehnyt kuin ykkösen 145kg:lla, ja nyt pudotin lisää, sillä vitonen 135:llä tuntui selän kannalta ongelmalliselta.

Penkkipunnerruksessa en ole yrittänyt nostaa tulosta hetkeen. 531:en työpaino on ollut maltillinen niin, että ykköspäivän painokin oli vain 105kg. Yritin jouluna 117.5kg:ta, mutten saanut sitä punnerrettua. Jos ja kun yritän rakentaa uuden ennätyksen, teen sen erikseen, nyt minulle riittää se volyymi jota tässä ohjelmassa luonnostaan tulee, ja joka tapauksessa tämän syklin ykköspaino on jo sekin 110kg, eli yli 95% maksimista.  Maastaveto on selkäongelmaiselle hieman hankala, mutta siinäkin vedin viime syklin lopussa 5x167.5 kiloa. Toistot eivät olleet aivan puhtaita, mutta mitään kipeytymistä ei seurannut. Video löytyy IG:stä, josta näkyy selän hienoinen kaari.  Tässä syklissä paino nousee jo selvästi, ja tavoitteena on vetää tänä vuonna 200kg.

Sivumennen sanoen, on yleinen (harha)luulo, että selän hienoinen pyöristyminen maastavedossa olisi merkittävä loukkaantumisriski. Mitään empiirisiä todisteita ei ole siitä, että selän pyöristyminen lisäisi loukkaantumisen riskiä maaastavedossa. On hivenen todistusaineistoa siitä, että suorempi selkä on tehokkaampi, eli opettelemalla pitämään selän suorempana, pystyy nostamaan enemmän, koska liike on mekaanisesti tehokkaampi, mutta loukkaantumisen osalta tällaista näyttöä ei ole.

Massani on pysynyt nyt osapuilleen vakiona vuoden, ja näyttää vakiintuneen noin 90 kiloon. Olen siis "lievästi ylipainoinen", koska painoindeksini on yli 26.

Olen jo pitkään ollut aikeissa hankkia itselleni murtomaasukset. Olen hiihtänyt viimeisen 20 vuoden aikana arviolta noin neljä kertaa. Joka kerta olen pitänyt hiihdosta enemmän. Minulla oli pitkään sukset jotka oli hankittu vuonna 1984 isälleni, ja jotka hän luovutti minulle joskus 90-luvun lopulla. Huomasin hukanneeni toisen mononi vuonna 2014 kun piti lähteä Kuusamoon hiihtämään, eikä siteisiin sopivia monoja enää löytynyt mistään. Sen jälkeen olen hiihtänyt kerran, viime talvena naisystäväni isältä lainaamillani suksilla.

Asun varsin hyvien hiihtolatujen vieressä, kotioveltani on noin 300 metriä ladulle, joten on suoranainen häpeä etten ole käyttänyt tätä oivallista talviurheilumahdollisuutta hyväkseni. Olen viime vuosina huomannut että kesällä hyvään aerobiseen kuntoon pääseminen on joka vuosi hieman vaikeampaa, etenkin kun massaa on kertynyt. En tiedä, kuinka hyvin hiihtämällä ylläpidetty kunto "säilyttää" juoksukuntoa, mutta ainakin sydämen ja keuhkojen yms kannalta olisi hyvä tehdä myös talvisin jotain aerobista. Siinä missä vuonna 2013 -- noin 24 kiloa nykyistä kevyempänä -- pääsin heinäkuun alkuun mennessä 3000 Cooper-kuntoon kun aloitin juoksun vappuna, en viime vuonna päässyt siihen enää koko kesänä. Voi toki olla, että massa ja ikä ovat tehneet tässä tepposet.

Parisuhderintamalla on tapahtunut käänteitä myös. Erosin pitkäaikaisesta naisystävästäni joulukuun alussa. Tein vuoden vaihteessa ns markkinakartoituksen, ja totesin että markkina-arvoni on pikemminkin kasvanut vuosien saatossa. Potentiaalisten kumppanien joukko olisi ollut nyt suurempi kuin koskaan ennen, sillä kaltaiseni mies tuntuu kiinnostavan naisia varsin laajalla ikähaarukalla. Jopa verrattuna neljän vuoden takaiseen kehitys oli merkittävää. Osasyy lienee jo aiemmin mainitsemani ilmiö, mutta sosioekonomisen aseman kehitys ja yleisestikin "hiljattain eronneen miehen" habituksen vaihtuminen hieman miellyttävämpään lienevät merkittävämpiä tekijöitä. 

Positiivinen markkinatilanne ja etäisyys parisuhteen ongelmiin tuntuivat selkiytttävän ajatuksiani. Se, että minulla on selvästikin valinnanvaraa, sai minut miettimään myös sitä, millaisia valintoja olen tehnyt ja miten olen toiminut. Muistin myös tämän blogin kommenttiosastolta useammankin henkilön sanoneen olleensa vakuuttunut että mikäli olisin "toiminut oikein", olisin voinut korjata aiemman parisuhteeni.  Viime viikolla päätin sitten ottaa yhteyttä entiseen kumppaniini ja yksinkertaisesti -- ja lyhyesti -- kertoa minkä asioiden koin olleen pielessä, ja miten haluaisin korjata asian. Aika oli myös tuonut hänelle perspektiiviä niihin asioihin, jotka hänen näkökulmastaan haittasivat suhdettamme, ja päätimme "aloittaa uudelleen". Käytimme tätä termiä mieluummin kuin "palata yhteen", sillä "palaaminen" viittaisi siihen että jatkamme samojen toimintamallien toistamista.

Eräässä kommentissa mainittiin "maskuliininen" vs "feminiininen" tapa toimia kriisitilanteissa. En ole varma pidänkö tätä mielekkäänä erotteluna, mutta selvästi "epämaskuliininen" toimintatapa (tällä käsitteellistyksellä), jossa loputtomasti analysoidaan ja pohditaan asiaa erilaisista näkökulmista, istuu huonosti ihmissuhteisiin kriisitilanteessa. Kun etäisyyttä kriisin tunteeseen tulee ja kaikki ajatukset näistä monimutkaisista "syistä" jäävät taka-alalle, varsin yksinkertaiset tarpeet nousevat pintaan ja kiteytyvät.

Ihminen on viimekädessä varsin yksinkertainen eläin, ja me keksimme loputtomasti kaikenlaista "monimutkaista" selitystä yksinkertaisille asioille. Ehkä hieman vajavainen ja yksinkertaistava, mutta asiaa valottava näkökulma voisi olla evoluutiopsykologinen tarkastelu. Koska naiselle puolison "laatu" on tärkeämpi asia kuin miehelle -- naiselle lastenteko on suurempi riski ja investointi -- täytyy naisen mielenkiinnon ylläpitämisen olla tietyssä mielessä kallista miehelle. Jos nainen oikeasti pystyisi helposti itse selittämään ja ilmaisemaan ne asiat jotka hänen mielenkiintonsa todella pitävät yllä, potentiaalinen "huijarimies" voisi myös päätellä ne, ja herättää naisen mielenkiinnon juuri siksi aikaa, että tämä tulee raskaaksi ja sitten mies häipyy. Tämä tietenkään ei ole nyky-yhteiskunnassa mikään kynnyskysymys, mutta se selittää, miksi on niin vaikeaa päätellä "mitä naiset haluavat".

Kysymyksenasettelu onkin väärä. Loputtomat yritykset päätellä "mitä nainen haluaa", ovat evoluutiopsykologisessa mielessä itse asiassa signaaleja naiselle, että mies on "huijari". Tästä syystä mies, joka ilmeisellä tavalla yrittää alati olla naiselle mieliksi, näyttäytyy miehenä johon ei todellakaan kannata panostaa.  Ja tästä syystä naisilla on keskimäärin vahva preferenssi miehiin jotka "tietävät mitä haluavat"; Mies joka "tietää mitä haluaa",  käyttäytyy ym. käsitteellistyksessä "maskuliinisesti", eikä yritä olla liiaksi mieliksi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita että mies ei voisi sitoutua tasa-arvoon ja kunnioittavaan suhtautumiseen naisia kohtaan. Se ei myöskään tarkoita että pitää olla jonkinlainen mulkku, oikeastaan päin vastoin.  Pitää vain neuvotella tavalla, jossa omat tarpeet tuodaan selvästi esille ja vastataan toisen ilmaisemiin tarpeisiin ilman loputonta yritystä päätellä jotain piilotettuja viestejä ja tarkoituksia.

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Uusi vuosi.

Eilen alkoi vuosi 2019.  Eilisestä lähtien Tampereella on vain yksi yliopisto. Huomasin aamulla, että uusi yliopisto työnantajana ei enää tarjoa yhtä tuntia viikossa työpaikkaliikuntaa. Samoin subventio kuntosalimaksulle on lakkautettu. Näiden lisäksi uudessa yliopistossa ei myöskään makseta tulospalkkaeriä, mikä efektiivisesti tarkoittaa noin kahden prosentin palkanalennusta. Jos tuo tunnin työaikaliikunta lasketaan noin kahdeksi prosentiksi työajasta, voidaan sanoa että otin reaaliansioissa nelisen prosenttia takapakkia tälle vuodelle.

Neljä prosenttia ei ole kovin suuri määrä, mutta sen symbolinen merkitys itselleni on suuri. Se heijastelee sitä asennetta, joka yhteiskunnalla ja työnantajalla on työpanokseni, hyvinvointini, jne arvoa kohtaan. En valita edelleenkään missään nimessä palkkauksen tasosta, mielestäni se on aivan riittävä tällä tasolla. Kyse on pikemminkin sellaisen implisiittisen sopimuksen raukeamisesta joka itselläni on ollut yliopistoyhteisön kanssa.

Kun aikanaan ryhdyin ns akateemiselle uralle, oli selvää että työssä on paljolti kyse itsenäisestä ja tietyllä tavalla omalla vastuulla olevasta urasta jossa työnantajana pidetään pikemminkin abstraktisti jotakin akateemista ihannetta ja yhteiskuntaa, kuin jotakin konkreettista laitosta tai organisaatiota. Tämä kaikki on muuttunut. En sano että tämä muutos on vain huono -- hyvin harva muutos on itsessään vain negatiivinen tai vain positiivinen -- mutta sen huonot puolet ovat joillekin vaikeasti ymmärrettäviä ja vaikeasti artikuloitavissa, ja kuitenkin varsin selvästi tunnettavissa.

Muutos on tapahtunut asteittain, ja jokainen yksittäinen muutos on ollut vähäinen eikä ole ollut minkäänlainen "kynnyskysymys". Mutta jos tarkastelisimme tilannetta esimerkiksi 14 vuotta sitten kun olin siirtymässä jatko-opinnoissani viimeiseen vaiheeseen, ja yrittäisimme silloisen yliopiston henkilökunnalle perustella tätä kaikkea muutosta toteutettavaksi esimerkiksi vuoden aikana, ei hommasta olisi tullut yhtään mitään.

Julkisen palvelun ja varsinkin yliopiston tuottaman hyödyn mittaaminen on vaikeaa. Joku voisi sanoa, että tämä vaikeus on vain tekosyy, ja oikeastaan todiste siitä että mitään hyötyä ei ensinkään ole. Fair enough. Mutta tämä on argumenttina merkityksetön, jos tarkastellaan tätä tilannetta jossa olemme nyt: Oli hyöty olematonta tai ei, niin nykytilanteessa meille ei ole yliopistoa joka tekee sitä mitä vanha yliopisto teki mutta vain paremmin tai halvemmalla. Tarkastelen kuitenkin asiaa olettaen että jokin abstrakti hyöty on.

Julkisen palvelun rahoitusmalli poikkeaa radikaalisti esimerkiksi yksityisen yrityksen tavasta tuottaa rahaa. Oli yliopisto sitten säätiöyliopisto tai valtion virkamiestyönä hoitama järjestelmä, rahoituksen peruskuvio on kuitenkin sama: Veronmaksajat viime kädessä poliittisella päätöksellä maksavat tietyn summan yliopistolle ja tämä sitten käyttää rahat pyrkien toteuttamaan mitä ikinä tehtävää sillä nyt koetaankin olevan. Rahan määrään vaikuttaa jokin, sekin poliittisella päätöksellä asetettu, kriteeri ja se muuttuu poliittisten tuulten muuttuessa. Yksityinen yritys puolestaan myy tuotettaan markkinoille ja jos se menee kaupaksi, se saa tuloja joista maksetaan yrityksen pyörittämisen kulut.

Julkisella puolella useimmat rahoituskuviot toimivat siten, että määräraha jonkin asian tekemiseksi myönnetään jollekin aikavälille. Mitään kannustinta tehdä tämä asia esimerkiksi halvemmalla kuin mitä määrärahan summa on, ei ole, vaan päinvastoin: Usein jos rahaa jää käyttämättä, niin seuraavalla kerralla rahaa myönnetään vähemmän. Jos yksikkö tekee työnsä odotettua paremmin, niin tästä paremmasta lopputuloksesta ei jää mitään ylijäämää yksikölle, sen sijaan siltä edellytetään seuraavalla kerralla vielä parempaa lopputulosta tai vaihtoehtoisesti rahoitusta vähennetään koska tavoitteet voidaan saavuttaa selvästi halvemmallakin.

Ihminen ei ole mikään pelkkä homo economicus, joka ottaa jokaisen tilanteen annettuna ja pyrkii siinä maksimoimaan taloudellisen hyvinvointinsa. Toki ihmisillä on tämäkin puoli, mutta ihmiset myös tekevät päätöksiä sellaisten "irrationaalisten" arvojen kuten statuksen tai omanarvontunnon vuoksi. Se vanha yliopistomaailma jossa aloitin, perustui paljolti tällaisille irrationaalisille tavoitteille. Palkat olivat mitä olivat, korkeamman statuksen töissä ne olivat korkeammat kuin matalan statuksen töissä, mutta lukuunottamatta pitkän aikavälin urakehitystä, systeemissä ei ollut mitään lyhyen tai keskipitkän aikavälin takaisinkytkentää. Ei sillä että sitä olisi nytkään oikeasti, mutta nyt meillä on kuitenkin nimellisesti järjestelmä jossa arvioidaan ihmisten suoriutumista ja tehtävän vaativuustasoa vuosittain. 

Pienet asiat ovat joskus ihmisille merkityksellisiä. Itselleni palkka itsessään ei ole kovin merkittävä tekijä. Mutta esimerkiksi kun aikanaan -- jo reilusti yli kymmenen vuotta sitten -- väittelin tohtoriksi, niin tämä uusi järjestelmä oli tullut hiljattain voimaan. Sen seuraus oli, että hallinto päätti palkita minut väittelyni johdosta noin 50 euron palkanalennuksella. Tämä kumottiin esimieheni nostettua asiasta metelin. Tuota palkanalennusta olennaisempi tuossa oli se signaali, jonka tämä hallinnollinen prosessi antoi. Kukaan järjellinen ihminen tuskin ajattelee että hallinnossa joku ajattelee että väittelystä pitää rangaista; Olennaista on se ettei kukaan ajatellut yhtään mitään.

Minulla on kokemusta vain yrityksistä jotka perustuvat työntekijöiden korkealle ammattitaidolle ja osaamiselle. Näissä yrityksissä on aina tunnustettu se, että palkan lisäksi on tärkeää pitää huoli siitä että työntekijälle viestitään että tämän osaaminen on työntantajalle tärkeä tuotannontekijä, ja että työntekijä on siksi arvokas. Eleet joilla tämä on tehty, ovat tyypillisesti varsin pienimuotoisia, mutta niiden keskeinen viesti on ollut se että työntekijä kokee että hänet huomioidaan. Että joku on tullut ajatelleeksi.

Yliopistomaailmassa ei alunalkaenkaan ollut tällaista ajatusta, eikä se ollut tarpeenkaan. Kun tavoittelee ns korkeampia akateemisia ideaaleja, niin on selvää että palkka on vain eräänlainen korvaus vaihtoehtoiskustannuksesta, siitä etten myy omaa osaamistani markkinoilla eniten tarjoavalle vaan valjastan sen yleishyödylliseen käytttöön. Tätä heijasteli se, ettei meillä ollut esimerkiksi työsopimuksia, vaan meidät nimitettiin virkoihin. Kun yliopisto uudistettiin, virat muutettiin työsuhteiksi. Kukaan ei vain tullut ajatelleeksi sitä, että siirtyessämme työntekijöiksi meidän ikään kuin oletettiin edelleen palvelevan näitä korkeampia ideaaleja, ja jotenkin samanaikaisesti muuttuvan työntekijöiksi jotka tekevät mitä käsketään.

maanantai 31. joulukuuta 2018

Markets in Everything: Voima miehen tiellä pitää.

Noin vuoden vanhan tutkimuksen mukaan  miesten kehon viehättävyyden (attractiveness) varianssista 80 prosenttia selittyy sillä, miten voimakkaalta mies näyttää. Tulos ei ole yllättävä, korrelaatio on varmasti korkea. Se mikä yllätti minut oli tämä:
These correlations were examined to see if any women in our samples showed a significant preference for weaker men. They did not. None of the 160 women in our study who rated attractiveness produced a statistically significant preference for weaker men (all p > 0.05). One woman who rated men in Set 1 showed a marginally significant preference for weak men when viewing them from the front, r = −0.24, p = 0.06, but the same woman rated those same men from the side and had a non-significant preference for strong men, r = 0.10. In other words, we could find no evidence that there exists a sizeable population of women who prefer physically weaker men when evaluating male bodies.
Tutkimuksessa oli siis osallisena 160 naista, ja vain yhden kohdalla oli osassa aineistossa näkyvissä pienehkö preferenssi heiveröisempiin miehiin. Koko aineistossa preferenssi oli aivan päivänselvä; fyysisen voiman merkit selittivät noin 70 prosenttia viehättävyyden varianssista. Vaikka raakakorrelaationa painavammat miehet olivat viehättävämpiä, niin kun voimakkuus kontrolloitiin, niin miehen ruumiinpainolla oli negatiivinen korrelaatio. Aineistossa noin ylipäätään selvitettävissa olevat objektiiviset fyysiset tekijät, kuten pituus, rasvaprosentti ja voima, selittivät yhteensä 80 prosenttia varianssista., eli voima selitti noin 70 prosenttia ja pituus ja rasvaprosentti noin 10 prosenttia varianssista.

Mitä tämä tarkoittaa?  Esimerkiksi popularisoiva (ja sanoisinko populistinen) sivusto IFL-Science esitti asian niin että se on huono uutinen miehille. Tämä on minusta outo tulkinta, sillä juuri voima on kaikista ihmisen ominaisuuksista se, jota todella miehet voivat harjoittelemalla lisätä, ja vieläpä merkittävästi, melko nopeasti ja yksinkertaisella tavalla.

On toki totta että miesten kohdalla ulkonäkö ei ole kaikki kaikessa, ja vaikka kehotyypin viehättävyydestä suurin osa selittyy voimalla, ei se tarkoita että kokonaisuutta ajatellen tämä on välttämättä ainoa tai edes kovin merkittävä tekijä. On täysin mahdollista (joskin äärimmäisen epätodennäköistä), että esimerkiksi miehen nenä tai korvat ovat merkittävämpi tekijä kuin voima, sillä tässä tutkimuksessa kasvot oli peitetty.

Oma tässä suhteessa varsin rajallinen ja täysin vailla yleistyvää selitysvoimaa oleva kokemukseni on, että fyysisen voiman lisääminen lisää miehen vetovoimaa huomattavasti.  Selailin kirjoituksiani noin kolmen vuoden takaa, ja painoin silloin noin 73 kiloa. Toissapäivänä aamupainoni oli 87kg. Tuosta erotuksesta noin 12 kiloa on lihasta ja noin 2 kiloa rasvaa, sillä rasvaprosenttini  on ollut melko lailla vakio, noin 17. Se voi olla nyt jo hieman alle tuon, sillä olen viimeisen kuukauden aikana menettänyt vastentahtoisesti noin kolme kiloa massaa voimien merkittävästi heikentymättä.

Kolmen vuoden takainen maastaveto-ennätykseni oli 140kg, kyykkyennätys 130kg. Pystypunnersin noin 50 kiloa ja penkistä nousi 85. Tällä viikolla en maastavetoa kokeillut, mutta se oli kesällä 180kg. Kyykkäsin 152.5kg, ja pystypunnersin 73.5kg, kiitos puolen kilon kiekkojen jotka sain joululahjaksi. Penkissä sain ylös 110 (115 sain aiemmin) mutta 117.5 ei noussut vielä. Olen siis nyt merkittävästi vahvempi kuin kolme vuotta sitten. En ole millään mittarilla erityisen vahva, mutta selvästi vahvempi kuin ennen.

Ja se näkyy. Olisi aivan järjetöntä väittää ettei ulkonäön parantuminen olisi ollut edes jonkinlainen motiivi itselleni. Olin kuitenkin asettanut sen jonnekin taka-alalle -- ja suosittelen tätä kaikille miehille joilla on ulkonäkönsä suhteen tavoitteita. Suosittelen hankkiutumaan vahvemmaksi.

Toinen voimaan liittyvä aspekti on henkinen kehitys. Moni tavoittelee jonkinlaista aitouden kokemusta. Raskaita painoja liikuttaessa mielen tulee olla fokusoitu. Se on pakko, jos haluaa ylittää aiemman tuloksensa. Jos ajatus on siinä, että tavoittelee voimaa välineenä, mieli kampeaa vastaan. Välineellinen ajattelu synnyttää esteitä kehitykselle. "Tarvitsenko minä lisää voimaa?" tai "Onko tämä todella hyödyllistä?" Nämä ovat vahingollisia ajatuksia. Ne vievät huomion tavoitteesta tulla vahvemmaksi ja saavat aikaan epäilyä.

Rauta on ankara mutta oikeudenmukainen ystävä. Se antaa paljon, mutta vain sellaiselle joka todella hyväksyy sen itseisarvoksi. Pidän tästä aspektista elämässä ja maailmassa, sillä olen itse taipuvainen välineelliseen ajatteluun. Sen sivuuttaminen on tärkeä oppi. Ja viime kädessä kaikki se mitä teemme, on meidän omaa valintaamme. Se, mikä meille on tärkeää, on meidän oma valintamme. Jokainen joka valittaa että on heikko tai lihava tai mitä hyvänsä, tekee itse itsestään heikon itse omilla valinnoillaan. Tämä ei ole syytös, eikä edes kehotus. Kaikkien ei tarvitse olla vahvoja -- enhän minäkään erityisen vahva ole -- mutta (lähes) jokainen joka on heikko, voi tulla vahvemmaksi jos niin päättää.  Siksi siis heikkous on valinta.

Maailma on raadollinen. Lopetan tämän lainaukseen Mark Rippetoelta:
Physical strength is the most important thing in life. This is true whether we want it to be or not.

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Solitary Man.

Blogini pitkäaikaisemmat lukijat tietänevät, että vuoden 2015 aikana kävin läpi avioeron. Päätös erosta tehtiin vuoden 2015 alussa, ja melko tarkkaan kolme vuotta sitten saimme lopulta myytyä talon, josta sitten muutin nykyiseen asuntooni.

Samoihin aikoihin, siis aika tarkkaan kolme vuotta sitten, tapasin ihmisen, joka toi elämääni toivoa siitä, että ehkä hyvä parisuhde voi olla mahdollinen. En nyt väitä että olisin kokenut koko sen 17 vuotta jonka olin ex-vaimoni kanssa yhdessä jotenkin epämiellyttäväksi tai että pitäisin avioliittoani huonona. Se päättyi viimeisten vuosien kriiseihin, joista suuri osa oli minusta riippumattomia. Mutta kriisit muuttavat ihmisiä; ne tuottavat eräänlaisia traumoja. En nyt puhu mistään sellaisesta mitä esimerkiksi sotaveteraaneilla tai terrori-iskujen uhreilla on. Tunne-elämään kohdistuva stressi kuitenkin jättää jälkensä, ja ennen kaikkea siihen liittyy riski, että se vääristää myös kognitiota.

Ihmisen tunteet ovat erikoinen mekanismi. Ne vaikuttavat kognitioon mutta myös kognitio vaikuttaa niihin; Erottelu on oikeastaan keinotekoinen sillä tunteet ovat osa kognitiota. Jätän tämän erottelun kuitenkin tässä puhetavassa tähän, koska suurimmalla osalla ihmisistä on ainakin jonkinasteinen kokemus  siitä, että tosiasiat ja se, miltä tuntuu, ovat erillisiä. Ne ovat fenomenologisesti eri asia, jos näin halutaan asia ilmaista.

Pitkään jatkunut kriisi, esimerkiksi epävarmuus omista tai toisen ihmisen tunteista, ohjaa kognitiota siten, että yksilö alkaa nähdä tosiasioita tietyssä valossa. Se, missä valossa niitä alkaa nähdä, riippuu siitä, millä tavalla kivuliaisiin tunteisiin reagoi. Edelleen, tämä puhetapa yksinkertaistaa, eikä kovin hyvin tavoita ilmiötä; en ole kovin harjaantunut näiden asioiden verbalisoinnissa. Esimerkiksi, pelko siitä, että parisuhde päättyy koska toisen ihmisen tunteet ovat hiipuneet, saattaa herkistää yksilön näkemään merkkejä tästä hiipumisesta tai merkkejä siitä että toinen aikoo lopettaa parisuhteen.  Toisaalta se voi myös motivoida käyttäytymistä, joka pyrkii joko paljastamaan tämän epäilyksen tai estämään hiipumisen. Kriisin keskellä esimerkiksi saattaa alkaa "panostaa" parisuhteeseen pakonomaisesti, yrittää jatkuvasti ylittää itsensä ja olla hyvä kumppani. Tai saattaa alkaa epäluuloiseksi, alkaa kytätä kumppaniaan ja epäillä tämän motiiveja. Mitä ikinä tämä käytös onkaan, jos sitä ei tiedosta ja siihen yritä vaikuttaa muuttamalla tarkastelutapaa, kyseinen käytös vahvistuu, ja siihen ajava kognitio myös vahvistuu.

Minulle kävi tällä tavalla avioliittoni loppuvaiheessa. Yritin lopulta älyttömiä asioita, joilla saisin pysäytettyä toisen osapuolen tunteiden hiipumisen. Ne tietenkään eivät toimineet, ja tämä toimimattomuus tuotti stressiä, ahdistusta, ja muutenkin yleistä pahoinvointia. Lopulta eropäätös oli itselleni helpotus, vaikka se ei alkuun tuntunut siltä. Ensiksikin: Suru on alkuun musertava tunne, mutta varsin pian surun keskellä huomaa, että se on paljon helpompi tunne kuin esimerkiksi viha tai se paniikinomainen sekasotku joka saa pyristelemään ja yrittämään korjata ongelmia jotka eivät ole edes omassa kontrollissa.

Toisekseen, kognitiiviset vinoumat alkavat purkautua kun pystyy lopettamaan sen käytöksen johon ne motivoivat. Tämä on erikoinen ilmiö, mutta ihmisen kognitiolla on taipumus olla jossain määrin itseään korjaavaa, edellyttäen että toiminta ei vahvista negatiivisia ajatuksia. Esimerkiksi pakko-oireita oikeasti näyttäisi helpottavan yksinkertaisesti se, ettei toteuta niitä.

Vinoumien palautuminen on kuitenkin pitkä prosessi ja kestää kauan. Tuolloin pelkäsin heti alkuun, että uusi parisuhde ruokkisi vinoumiani jos sitoutuisin siihen täysillä. Kävimme keskusteluja suhteen luonteesta, ja toinen osapuoli suhteessa ymmärsi täysin miksi jouduin pitämään etäisyyttä enemmän. Koin saavani suurta lämpöä ja hellyyttä häneltä, ja pystyin jopa ottamaan sitä vastaan, mutta säännöstelin sitä itselleni varsin kitsaasti. Tämä järjestely tuntui kuitenkin sopivan toiselle osapuolelle. Tunsin alkuun siitä syyllisyyttä, mutta koska olimme molemmat aikuisia, eikä kumpikaan (tietääkseni) antanut ymmärtää mitään muuta, onnistuin lopulta vakuuttamaan itseni siitä, että tämä on juuri sitä mitä haluan. 

Toipuminen kesti kauan. Vasta yli vuoden jälkeen aloin kyetä lopulta "päästämään irti" niistä pidäkkeistä joita minulla oli. Ja suhde olikin hyvin palkitseva juuri siinä vaiheessa. Matkustimme, teimme asioita yhdessä ja aloimme jopa varovasti puhua yhteisestä tulevaisuudesta.

Jossain vaiheessa kuitenkin aloin huomata samanlaisia ilmiöitä kuin avioliittoni viimeisinä vuosina. Puheet yhteisestä tulevaisuudesta alkoivat vähentyä, ja niihin liittyvät ilmaisut muuttua ensin abstraktimmiksi, lopulta puheenaihe katosi keskusteluista kokonaan. Kun panin tämän merkille ja tunnistin siihen liittyvän tunteen, torjuin sen, uskoen että kyse on vain siitä että vanhan trauman tuottama kognitiivinen vinouma heräilee mitättömistä syistä.

Ilmiö kuitenkin voimistui, alkoi tulla muitakin merkkejä. Tietynlaiset positiivisiksi kokemani vuorovaikutustavat alkoivat vähentyä, kunnes yksi kerrallaan ne loppuivat kokonaan. Pienet asiat; hyvänyöntoivotukset, kevyt ja hellä kosketus toisen tullessa huoneeseen, jne. Lopulta otin asian puheeksi, ja keskustelussa löysimme selityksiä ilmiölle. Elämäntilanteeseen, stressiin, kausittaiseen masennukseen jne liittyviä selityksiä, jotka olivat uskottavia; oli syytä uskoa että tilanne menee ohi.

Mutta se ei mennyt ohi. Lopulta parisen kuukautta sitten totesin että asiaan täytyisi tulla muutos, sillä kehitys oli vienyt koko ajan suurempaa henkistä etäisyyttä kohden.  Alkuun sanoin että voin antaa aikaa vuoden vaihteeseen asti. Kadun että sanoin näin. Tässä vaiheessa vanhojen traumojen hälytyskellot pirisivät sisälläni käytännössä koko ajan. Vinoumat alkoivat ottaa vallan. Aloin taantua samanlaiseen paniikinomaiseen reagointiin kuin nelisen vuotta sitten.

Pari päivää sitten totesin etten pysty pitämään kiinni tuosta aikajänteestä. Ajatukseni eivät olleet enää selkeitä ja aloin reagoida tunnepitoisesti vähäpätöisiin asioihin.

Nyt on suru, taas. Mutta tämäkin menee ohi, aivan kuten se on mennyt ennenkin.


keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Sisätulo

Matematiikkaa voi nimitää tai olla nimittämättä "tieteeksi". En ole lopulta kovin kiinnostunut siitä, nimitämmekö sitä vai emme. Ennenkaikkea näen itse matematiikan ajattelun teknologiana.

Laitoksemme -- joskin yliopistomme ei niitä enää kutsu laitoksiksi, mutta käytän tätä termiä silti koska se kuvastaa yksikköä parhaiten -- sai hiljattain muutaman uuden työntekijän, jotka ovat kanssani vastaavassa asemassa, siis yliopistonlehtoreita. Kumpikin on hyvin osaava ja välittömästi huomasin kahvihuoneen keskustelujen ottavan positiivisen suunnan, ennen kaikkea ajatuksia ja ideoita herättävään suuntaan. Tämä ei tietenkään ole tarkoitus olla huomautus pitkäaikaisempien kollegoiden tylsyydestä, mutta uudet näkökulmat ovat aina virkistäviä. Matematiikassa voi nimittäin painottaa niin kovin erilaisia näkökohtia, ja nämä uudet henkilöt olivat tutkineet asioita jotka olivat itselleni joko uusia tai tuttuja eri näkökulmista.

Erään filosofis-painotteisemman keskustelun lomassa oivalsin jälleen jotain siitä, miten yleisluontoisia työkaluja matematiikassa on onnistuttukaan luomaan. Esimerkkinä tästä otan tässä sisätulon.

Sisätuloavaruus on jokin vektoriavaruus jossa on vektoreiden lisäksi määritelty operaatio nimeltä sisätulo. Jos ette muista mikä vektoriavaruus on, niin kerrataan se ensin: Vektoriavaruus on joukko V, jossa on määritelty joukko erilaisia operaatioita, ja jolle on niinkutsuttu kerroinkunta. Kerroinkunnan alkioita kutsutaan skalaareiksi. Yleensä skalaarit ovat esimerkiksi reaali- tai kompleksilukuja, mutta teorian hienous piilee siinä, ettei ole yhtään mitään väliä, mitä skalaarit ovat, kunhan ne muodostavat kunnan, eli niissä on yhteen-, kerto-, jako-, ja vähennyslasku ja näille neutraalialkiot -- tutummin niitä merkitään 0:lla ja 1:llä, mutta näiden ei tarvitse välttämättä olla reaalilukujen nolla ja yksi.

Vektoriavaruuden alkioita -- vektoreita -- voi laskea yhteen, jolloin tuloksena on uusia vektoreita, ja niitä voi vähentää. Avaruudesta löytyy myös nollavektori, joka on tämän yhteenlaskun neutraalialkio. Vektoreita voi myös kertoa skalaareilla, ja nämä kertolaskut käyttäytyvät kuten odottaa saattaa, nolla-skalaarilla kertominen tuottaa nollavektorin, ja skalaarilla kertominen on distributiivinen vektorien summan yli, eli jos  a ja b ovat skalaareja ja x ja y vektoreita, niin a(x + y) = ax + ay ja (a + b)x = ax + bx.

Sisätulo on vektoriavaruuden operaatio, joka "kertoo" kaksi vektoria yhteen ja sitä merkitään esim  (x,y), ja tulos on jokin skalaari. Sisätulo on lineaarinen operaattori ensimmäisen tulon tekijän suhteen, eli (x + y, z) = (x,z) + (y,z), ja (ax,y) = a(x,y). Lisäksi (x,x) = 0 jos ja vain jos x on nollavektori. Jos kerroinkunta sisältää alikuntanaan reaaliluvut tai vastaavan järjestetyn kunnan (esimerkiksi rationaaliluvut), niin (x,x) on aina ei-negatiinen.  Lisäksi jos kerroinkunnassa on määritelty ns konjugaatti-operaatio, niin sisätulon pitää olla konjugaattisymmetrinen, eli (x,y) = Conj((y,x)). Käytännössä tämä tapahtuu kun kerroinkunta on kompleksinen. Jos kerroinkunta on esimerkiksi reaaliluvut, niin voidaan yleistyksenä ajatella, että reaaliluvun konjugaatti on luku itse.

Näillä määritelmillä sisätulo indusoi aina normin. Tämä voidaan todistaa osoittamalla että (x,x):n neliöjuuri toteuttaa normin aksioomat. Normi on kansanomaisesti ymmärrettävissä "pituudeksi" tai "suuruudeksi". Sisätulo myös indusoi ortogonaalisuuden käsitteen vektoriavaruuteen, eli voimme sanoa että x ja y ovat ortogonaalisia jos kumpikaan ei ole nolla, ja (x,y) = 0.

Olennaista sisätulossa on se, että mikä hyvänsä operaatio joka toteuttaa sen aksioomat on sisätulo, ja kaikki teoria joka sisätulosta on, pätee. Esimerkiksi jos meillä on mielivaltainen mitta-avaruus X, niin sellaiset funktiot X:ltä reaaliluvuille jotka ovat neliöllisesti integroituvia X:n yli, muodostavat sisätuloavaruuden. Sisätulo (f,g) on tällöin integraali funktioiden tulosta avaruuden X yli. Tämä sisätulo on ns. L2-sisätulo (L tulee nimestä "Lebesgue" ja 2 viittaa neliön integroituvuuteen).  Esimerkiksi jos X on jokin äärellinen reaalilukuväli, vaikkapa [-1,1] tms, niin rajoitetut, paloittain jatkuvat funktiot tällä välillä muodostavat L2-avaruuden.

Sisätuloavaruuksien teoria on varsin yksinkertaista, ja voimme sanoa monia asioita sisätuloavaruudesta ja sen kantavektoreista. Kun tietyt topologiset ehdot toteutuvat, voimme käyttää sisätuloa siihen, että löydämme ortogonaalisen joukon vektoreita niin, että jokainen avaruuden vektori voidaan ilmaista tämän joukon vektorien lineaarikombinaationa. Tuttu karteesinen koordinaatisto esimerkiksi perustuu siihen, että voimme jokaisen tasoon piirretyn "nuolen" ilmaista vaaka- ja pystysuunnan avulla. Voimme myös vaihtaa näitä suuntia (esim, kääntämällä paperia) ja löytää miten sama "nuoli" esitetään eri suuntien avulla, esimerkiksi "luode"/"lounas"- suunnassa.

Ja, mainitsemani rajoitettujen, paloittain jatkuvien funktioiden joukko voidaan esittää kompleksisten eksponenttifunktioiden avulla; en mene tässä yksityiskohtiin, sillä niihin menisi liiaksi aikaa ja tilaa. Olennaista on, että voimme osoittaa että tietynlainen sisätulon soveltaminen aivan samalla teoreettisella sapluunalla kuin tason kantavektoreiden vaihtamisessa, on mahdollista myös L2-avaruudessa, ja että kun "kantavektorit" -- siis tietty funktioperhe -- on sopivasti valittu, niin funktio esitetään sen eri pisteissä saamien arvojen sijaan esimerkiksi siinä esiintyvien "taajuuksien" avulla. Tämä tapahtuu ns. Fourier-muunnoksessa.

Se mikä tässä on olennaista, ei ole se miten tällainen muunnos lasketaan tietyssä partikulaarisessa tapauksessa. Olennaista on se, että tässä "teknologiassa" on tavattoman yksinkertaiset rakennusosaset, eli käytännössä sisätulon aksioomat. Kun löydämme keinon esittää sisätulo-operaattori, meidän täytyy vain osoittaa että se toteuttaa nämä aksioomat ja kaikki se, mitä voimme sanoa tutkimastamme ilmiöstä sisätulon avulla pätee.

Tämä abstrahoinnin idea on sama kuin missä hyvänsä teknologiassa. Ei ole mitään merkitystä sillä, onko auton moottorissa pikkiriikkisiä ukkeleita jotka vääntävät kiertokankea jos saavat juoda bensiiniä, vai onko kyseessä bensiinikäyttöinen polttomoottori. Jos auto kulkee kaasua painamalla ja rattia kääntämällä, sillä pääsee perille.

Näin taannoin taas kerran keskustelun siitä, miten alakoulussa opettajat opettavat että 7*3 on eri asia kuin 3*7 ja rankaisevat lapsia kun nämä laskevat "väärin". Kertolaskun abstraktio on juuri siinä, että se on vaihdannainen. On hyvin vahingollista ajattelulle opettaa että epäolennainen asia on "tärkeä oppia". Abstrahointi on muutenkin vaikeaa suurimmalle osalle ihmisistä. Se, että ihmisen luontainen vaisto abstraktioon pyritään tukahduttamaan, on minusta jonkinlainen rikos ihmisyyttä vastaan. Näen toistuvasti ilmiön jo opiskelijoissa: Hyvin lahjakkaita ja fiksuja ihmisiä, joille on ohjelmoitu päähän aivan turhia esteitä ymmärrykselle, pakkomielteenomainen tarve "ymmärtää" eli purkaa abstraktio pienimpiin yksityiskohtiin, sellaisiinkin joilla ei ole mitään väliä.

Toki tämä tarve purkaa on ymmärrettävä. Lapsi haluaa tietää mistä eri asiat rakentuvat. Kuka meistä ei olisi lapsena purkanut heti tilaisuuden saatuaan kaikki elektroniset ja mekaaniset laitteet nähdäkseen miten ne toimivat sisältä? Mutta lapsi tekee tämän itse, vaistomaisesti. Ei häntä siihen suuntaan tarvitse työntää. Ja aivan erityisesti, ketään ei pitäisi rangaista oikein tehdystä ja käytetystä abstraktiosta.

Tiedän että jotkut ovat tästä "eri mieltä". Mutta tämä ei ole mielipideasia. Ihminen joko oppii tai ei opi ajattelemaan abstraktisti.

maanantai 26. marraskuuta 2018

Sorrosta ja tasa-arvosta

Argumentilla tarkoitan tässä ja yleensä sellaista väitelauseen muotoa, jossa on jokin joukko ehtoja tai lähtöoletuksia, ja josta johdetaan jokin johtopäätös  Argumentilla ei ole mitään jäykkä tai selkeää muotoa; se on hieman kuten pornografia: Jos haluamme nähdä sen, niin tunnistamme sellaisen kun näemme sen. Argumentti voi olla määrällinen tai laadullinen, mutta olennaista siinä on, että jos argumentti on pätevä, sen muoto on pätevä riippumatta siitä, millaiset ehdot argumentin lähtöoletuksiksi valitaan; sen ulos tuottaman johtopäätöksen tulisi riippua vain siitä, missä määrin ehdot ovat voimassa.

Esitän alla nyt erään argumentin muodollisesti. Varoitan lukijoitani kahdesta tulkinnasta. Ensinnäkin, varoitan tulkitsemasta argumenttia siten, että se esittäisi jonkin arvoväittämän. Arvoväittämä, erotuksena argumentista, on väittämä joka asettaa jonkinlaiset asiantilat järjestykseen sen mukaan kumpi on toivottavampi. Argumentti voi ottaa ehtonaan arvoväittämiä ja/tai tosiasioita, ja tuottaa johtopäätöksinä arvoväittämiä ja/tai tosiasioita, mutta argumentti itsessään ei ole arvoväittämä. Jos argumentti ottaa ehtonaan tosiasiaväittämän, sen johtopäätöksenä voi olla vain lisää tosiasiaväittämiä, ei koskaan arvoväittämiä. Tämä tunnetaan ns Humen giljotiinina.

Toiseksi, varoitan tulkitsemasta argumenttia niin, että jos argumenttia onkin joskus sovellettu tilanteessa jossa arvonäkökohtaa (eli esimerkiksi sitä, toteutuuko tietty arvo yhteiskunnassa) on sen avulla perusteltu, ei tuo arvonäkökohta tule kumotuksi vaikka argumentti osoittautuisikin vääräksi. Tämä voi olla vaikea ymmärtää, koska ihmiset eivät tyypillisesti osaa liikkua sujuvasti yhtäältä tosiasioiden ja arvojen, ja toisaalta väitteiden ja teorioiden välillä.  Nämä sanottuani, aloittakaamme.

Jaamme yhteiskunnan jäsenet tässä aluksi kahteen ihmisryhmään. Merkitsemme näitä ihmisryhmiä A:lla ja B:llä. Tutkimme hypoteesiä, joka sanoo, että ryhmä A sortaa ryhmää B. Ensimmäinen ongelma tämän hypoteesin suhteen on, että meillä ei ole operationalisointia "sorrolle". Meillä on intuitiivinen käsitys siitä, mitä se on, joten analysoimme yhteiskunnassa vallitsevaa valtarakennetta sen mukaisesti, miten ryhmien A ja B erilaiset mitattavat lopputulemat ja erilaisten suhteiden epäsymmetria yhteiskunnassa ilmenee.

Aloitamme rikollisuudesta. Huomaamme että ryhmä A syyllistyy rikoksiin useammin kuin ryhmä B. Ryhmän B jäsenet eivät tee rikoksia likipitäenkään niin paljon kuin ryhmän A jäsenet, joskin kummankin ryhmän parissa rikokset ovat erilaisia. Sivuutamme nyt sellaiset rikokset joissa uhri on vaikea identifioida tai se on jokin organisaatio tai abstraktimpi oikeushyvä, ja keskitymme rikoksiin joissa on selkeästi tekijä ja uhri. Huomataan, että ryhmän A jäsenet ovat toki myös uhreja useammin kuin ryhmän B jäsenet, mutta ryhmän B jäsenet joutuvat useimmiten ryhmän A rikosten uhriksi.

Tutkimme sen jälkeen tekijän asemaa ja rangaistusta rikoksista. Huomaamme, että ryhmän A jäsenet tuppaavat saamaan ankaramman rangaistuksen samasta rikoksesta kuin ryhmän B jäsenet, ja he päätyvät useammin vankilaan kuin ryhmän B jäsenet samasta rikoksesta. Huomaamme nopeasti, että ryhmän B jäsenet saavat merkittävästi parempaa palvelua ollessaan rikoksen uhreja,  heillä on käytettävissään paljon enemmän lainopillista neuvontaa jne. Toisaalta huomataan, että poliisi varsin usein antaa erilaisia hieman kiistanalaisia ohjeita ryhmälle B siitä, miten suojautua rikoksia vastaan; Vaikka iso osa näistä ohjeista on annettu hyvää tarkoittaen, ne kuitenkin helposti tulkitaan siten, että ryhmän A jäsenet eivät olisi täysin vastuussa teoistaan. Poliisia on kritisoitu tästä joskus, joskin monien mielestä aiheetta.

Huomaamme että ryhmän B jäsenet pärjäävät keskimäärin koulussa paremmin. He eivät putoa koulutusputkesta läheskään yhtä usein kuin ryhmän A jäsenet. Yhteishakutilastoissa huomataan, että ryhmän B jäsenet pääsevät selvästi useammin haluamaansa opiskelupaikkaan kuin ryhmän A jäsenet. Aloilla joissa ryhmän A jäsenet ovat yliedustettuina, tapahtuu merkittävästi enemmän työtapaturmia, ja ne ovat myös useammin fyysisesti vaativampia. Työkyvyttömyyseläkkeelle joutuminen on ryhmän A jäsenille selvästi yleisempää kuin ryhmän B jäsenille. Ryhmässä A alkoholismi ja päihteidenkäyttö on yleisempää.

Yhteiskunnassamme on viime aikoina paljon puhuttu siitä, miten ryhmän A ongelmiin tulisi panostaa enemmän, mutta tietyt tahot joilla on paljon valtaa, ovat sivuuttaneet ne. Kouluja on joiltain osin herätelty huomaamaan ryhmän A ongelmia, mutta niiden kyky puuttua ongelmiin on rajallinen. Siinä missä ryhmä B pärjää alati paremmin, ryhmän A oppimistulokset laskevat vuodesta toiseen.

Ryhmän A edustajilla on kyllä ollut historiallisesti paljon valtaa joissakin maissa. Edelleen maailmassa on maita, joissa ryhmän A edustajat tai ainakin tahot jotka näyttävät siltä, että edustavat ryhmän A  etuja yhteiskunnallisessa päätöksenteossa, pitävät valtaa rautaisella otteella. Nämä maat eivät kuitenkaan ole kovin hyviä paikkoja elää, joskin tämän sanominen ääneen on nykyisin varsin epäilyttävä ns dog whistle, jolla sanoja signaloi tietyntyyppistä äärioikeistolaisuutta.

Mutta mitä ovat nämä ryhmät A ja B? Ja onko sillä väliä? Onko todella niin, että ryhmä A sortaa ryhmää B? Ja onko lopulta kukaan tervejärkinen sitä mieltä? Minä en kyllä ainakaan ole. Kommentteihin saa laittaa arvauksia siitä, mitä nämä ryhmät A ja B ovat. Annan vinkin: Puolet ihmisistä kuuluu toiseen ja puolet toiseen ryhmään.