Haukan kynnet

 Poisson-prosessi on stokastinen prosessi, joka voidaan ajatella laskuriksi, joka laskee, montako tapatumaa tapahtuu aikayksikössä. Esimerkkejä ilmiöistä joita on mielekästä mallintaa Poisson-prosessina ovat esimerkiksi geiger-mittarin napsutukset kun säteilyintensiteetti on suunnilleen vakio, liikenneonnettomuudet annetulla tienpätkällä, puheluiden määrä asiakaspalvelussa tms. 

 Karvalakkimalli Poisson-prosessista sisältää yhden vakioparametrin ${\displaystyle \mathrm{}}$, joka kertoo kuinka monta tapahtumaa keskimäärin annetussa aikayksikössä tapahtuu. Prosessi on suosittu siksi, että jos se skaalautuu aikayksikköä muuttamalla, jos yhden yksikön sijaan tarkastellaan t-mittaista aikaa, on tällön prosessi jakautunut parametrillä tλ.  Tällainen homogeeninen prosessi ei ole usein kovin käyttökelpoinen, mutta sen tilastolliset ominaisuudet tunnetaan hyvin, ja sen käsitteleminen matemaattisesti on hyvin yksinkertaista. Sillä on myös sellianen ominaisuus, että tapahtumien välit ovat jakautuneet siten, että odotusarvoinen aika seuraavaan tapahtumaan on riippumaton siitä, milloin aikaa aletaan mitata. 

Joskus on järkevää tarkastella prosessia siten, että parametri riippuu ajasta, λ(t). Tällöin tapahtumien määrä aikaävälillä [u, v] saadaan integroimalla λ(t) tämän välin yli. Jos oletamme että parametri on vakio, niin tämä toki käyttäytyy samalla tavoin kuin homogeeninen Poisson prosessi. 

Yksi yksinkertainen epähomogeenisyyden lähde on niin sanottu itsevirittyminen, jolla viitataan siihen, että kun laskuri "napsahtaa", niin tällainen napsahdus hetkellisesti lisää todennäköisyyttä sille, että uusi napsahdus tapahtuu heti perään. Tällöin puhutaan niin sanotusta Hawkes-prosessista. H-prosessissa on alla P-prosessi, mutta jokaisella tapahtumalla on vaikutus intensiteettiin. Tällöin tyypillisesti intensiteetti on muotoa  λ(t) = µ(t) + Σ(φ(t - t_i)) missä t_i < t ovat tapahtumat jotka ovat tapahtuneet ennen ajanhetkeä t. funktio φ(t) on "jälkeläisprosessien" rate-funtio, tyypillisesti se on eksponenttifunktio.  Meidän on tyypillisesti oletettava, että funktion φ(t) integraali nollasta äärettömään on alle 1, sillä jos se on enemmän kuin yksi, niin yksikin tapahtuma johtaa hallitsemattomaan ketjureaktioon, jossa tapahtumien määrä kasvaa rajatta. 

Joskus H-prosessi tai sen yleistykset esitetään differentiaaliyhtälön avulla, jossa dλ/dt ilmaistaan µ(t):n ja niin sanotun ydinfunktion (kernel) avulla. Jos oletamme esimerkiksi, että µ(t) on vakio, ja jokainen tapahtuma synnyttää välittömän hyppäyksen todennäköisyydessä, jonka vaikutus sitten kaikkoaa eksponentiaalisesti, eli sillä on niin sanotusti puoliintumisaika, voimme ilmaista dλ/dt = k(µ - λ(t)) + Θ(t), missä Θ(t) on summa ennen ajanhetkeä t tapahtuneiden tapahtumien ytimien yli, ja nämä ovat muotoa ßδ(t-t_i), missä ß on hypyn suuruus ja δ on niin sanottu Diracin delta, yleistetty funktio, joka on "ääreton" pisteessä nolla, ja nolla muutoin, mutta jonka integraali on tasan 1. Tällöin ratkaisuna on funktio, joka tapahtumahetkellä hyppää parametrin ß verran ylöspäin, ja joka palaa takaisin kohti arvoa µ eksponentiaalisesti. 

Tällaisessa tapauksessa parametrien arvot määräävät sen, onko järjestelmä stabiili vai ei, käytännössä suhdeluku ß/k määrittää tämän. Mitä suurempi tämä arvo on, sitä enemmän tapahtumat "ryvästyvät" yhden tapahtuman ympärille, eli jos µ on pieni, tapahtumia tapahtuu harvakseltaan, mutta kun yksi tapahtuma tapahtuu, niin todennäköisesti sen läheisyydessä tapahtuu sitten usein enemmän kuin yksi. 

Liikenneonnettomuudet ruuhka-aikaan liukkaalla kelillä, on yksi esimerkki H-prosessista. Yksittäisen onnettomuuden todennäköisyys voi olla pieni, mutta kun sellainen sattuu, tapahtuu usein useita, esimerkiksi ketjukolari. Tällaisessa tilanteessa on toki makuasia, nähdäänkö ketjukolari yhtenä vai useampana onnettomuutena; en ota kantaa tähän sinänsä, mutta jos se nähdään useamman tapahtuman sarjana, H-prosessi kuvaa melko hyvin sitä, mitä tapahtuu. 

Jos laajennamme nyt mallia niin, että meillä on useita toisiinsa verkostoituneita prosesseja, jotka käyttäytyvät kukin itsessään kuten H-prosessi, mutta siten, että nyt myös toisiinsa kytketyneet prosessit voivat tuottaa toistensa rate-parametriin muutoksia. Tällainen usemman muuttujan H-prosessi voidaan mallintaa siten että λ(t) on vektori, jonka jokainen indeksi vastaa yhtä H-prosessia ja ydinfunktio voidaan ilmaista matriisimuodossa A, jolloin  ß-parametrit ovat A-matriisin diagonaalilla, ja muut matriisin alkiot kuvastavat sitä, miten muut muuttujat vaikuttavat toisiinsa; k ja µ ovat tällöin myös vektoreita, joskin k on usein mielekästä ilmaista diagonaalimatriisin K avulla. 

Lineaarialgebra tulee tällöin apuun; Jos merkitsemme matriisilla S matriisin K inverssiä (sen diagonaalilla on siis alkiot 1/k), ja merkitään yhtälön ratkaisua a  λ(t) = µ(t)+h(t), missä h(t) on siis poikkeama pohja-prosessin tapahtumaparametrista. Tällöin h'(t) = -Kh(t) + AdN(t), missä dN(t) on tapahtumien "marginaalivektori", eli se, kuinka paljon tapahtumia tapahtuu hyvin lyhyellä aikavälillä.  Tällöin "ylimääräisten" tapahtumien rate on h(t); funktion h(t) ratkaisuna on exp(-K(t-t_i))AdN(s), ja saamme stabiiliuden laskemalla integraalin exp(-Kt)A, joka tunnetusti on S*A, menemättä nyt matriisieksponenttien teoriaan sen kummemmin.

Matriisi S*A kertoo meille, että jos tapahtumia tapahtuu vektorin x mukaisesti, niin näiden jälkeläistapahtumat saadaan laskemalla SAx. Jos "optimoimme" x:n niin, että saamme mahdollisimman paljon jälkeläistapahtumia,  etsimme vektorin x siten, että ||SAx|| on mahdollisimman suuri. Vedän hieman tässä suoriksi mutkat, mutta voidaan osoittaa että kerrannaistapahtumien määrä maksimoituu sellaisella vektorilla jolla SAx = b*x jollekin b; tällaista skaalaria b nimitetään ominaisarvoksi ja vektoria x ominaisvektoriksi. Joudun edelleen vetämään hieman mutkia suoriksi tässä. Ominaisarvo b on yleissä tapauksessa kompleksiluku, jos kohta, jos A on symmetrinen, se on reaalinen. Järjestelmä on stabiili jos b < 1, tai yleisemmin, jos sen reaaliosa on < 1.  

Jos näin on, niin matriisi (I- SA) on invertoituva, merkitään sen inverssiä Z, ja keskimääräinen tapahtumien rate-vektori on tällöin muotoa λ = Zµ.  Tapahtumien määrä siis riippuu lineaarisesti tapahtumien perustasosta, mutta vain, jos järjestelmä on stabiili. 

Me voimme tarkastella yhtä yksittäistä tapahtumasarjaa, olettaen että baseline rate on 0 (hetkellisesti). Joukko tapahtumia (vähintään yksi, mutta mahdollisesti useampia lyhyessä ajassa) seurauksena syntyy jonkinlainen jälkeläistapahtumien ketju. Nimitämme tällaista tapahtumaketjua kaskadiksi. Se on kuin aaltoliike, joka etenee prosessista toiseen. Tällaisen shokin kokonaisvakutus on myös x + (Z - I)x, eli käytännössä Zx, ja järjestelmä palaa kohti tilaa Zµ tahdissa exp(-Kt).

Tässä tarkastelussa on tyypillisesti oletettu, että kaikki kertoimet ovat positiivisia, mutta tämä ei ole tarkalleen ottaen välttämätöntä. Esimerkiksi kerroinmatriisin A diagonaalialkiot voivat aivan hyvin olla negatiivisia. Jos palaamme yhden muuttujan H-prosessiin, negatiivinen ß-parametri saa järjestelmän käyttäytymään säännöllisemmin, vähemmän satunnaisesti. Kaikissa tapauksissa baseline rate µ kertoo, miten kauan tapahtumaa pitää odottaa (P(T > t) = exp(-µt)) kun järjestelmä on palannut "normaaliksi" ts. kun edellisestä tapahtumasta on riittävän kauan; se onko "normaali" enemmän vai vähemmän tapahtumia, riippuu ß-parametrin arvosta. Positiivinen parametri tarkoittaa että tapahtumia tapahtuu tiheästi jos edellisestä tapahtumasta on lyhyt aika, mutta mitä pidempi aika on kulut, sitä tarkemmin ollaan perustasolla. Negatiivinen parametri taas saa aikaan sen, että kun tapahtuma tapahtuu, seuraavan tapahtuman todennäköisyys on hetkellisesti pienempi. Ääritapauksessa parametri on niin suuri, että tapahtuman todennäköisyys on negatiivinen. 

Reversioparametri k kertoo kuinka nopeasti "normaaliin" palataan. Jos se on pieni, todennäköisyys hilautuu hitaasti kohti normaalia. Jos se on suuri, todennäköisyys palaa nopeasti perustasolle.  Tapahtumien "säännönmukaisuutta" voidaan mitata niin sanotulla FANO-kertoimella. Yleisesti prosessin FANO määritellään saapumisaikojen hajonnan ja odotusarvon suhteella; Jos FANO on pieni, niin vaihtelu tapahtumien saapumisväleissä on pientä verrattuna välin suuruuteen, jos taas FANO on suuri, on keskimääräinen saapumisaika pienehkö mutta hajonta voi olla suurta. P-prosessia karakterisoi se, että sen FANO = 1. H-prosessin positiivinen kerroin tuottaa suuremman ja pienempi kerroin pienemmän FANO-kertoimen.  Käytännössä se, millä on merkitystä on ß/k, sillä pitkän aikavälin FANO-kerroin on tällöin 1/(1-ß/k)^2, ja jos siis kyseinen kerroin on yli 1, järjestelmä ei ole stabiili, vaan termi räjähtää samalla, kun tapahtumien välinen aika lähestyy nollaa. 

Jos merkitään matriisilla L = diag(Zµ), niin järjestelmän Fano-vektori saadaan approksimaationa inv(L)*diag(ZLZ^T) missä Z^T on matriisin Z transpoosi.  Tämä on mielenkiintoinen analyysi, sillä jos emme ota tässä pelkkiä diagonaaleja, vaan tarkastelemme matriisia F = inv(L)*ZLZ^T, voimme sanoa järjestelmästä tiettyjä asioita. 

F_ii on niin sanotun purskeisuuden mittari. Se kertoo meille, missä määrin prosessin i tapahtumat tuppaavat tapahtumaan purskeissa, eli tapahtumaryppäissä jotka ovat ajallisesti lähempänä toisiaan kuin tyypillisesti voisi kuvitella. Esimerkiksi liikenneonnettomuudet ovat purskeisia. F_ij on puolestaan "ristipurskeisuuden" mittari, eli paljonko prosessin j varianssi reagoi prosessin i varianssiin. Jos tämä luku on positiivinen, se tarkoittaa, että prosessin i ollessa poikkeuksellisen aktiivinen, prosessi j tuppaa olemaan myös aktiivisempi. Jos tämä luku on negatiivinen, niin prosessin i hiljainen hetki osuu prosessin j purskeen kohdalle useammin. Täysin riippumattomille prosesseille tämä luku on nolla, ja sikäli se muistuttaa korrelaatiota. 

Meiltä lähtee kohta arviointiin paperi, jossa me pystymme estimoimaan kerroinmatriisit A ja K -- ja siten matriisit Z ja F -- annetuista havainnoista silloinkin, kun kertoimet ovat negatiivisia. Ongelmaksi muodostuvat prosessit joille baseline parametri µ on negatiivinen. Kun λ < 0, ei tapahtumia ole, eikä tällaista ajanhetkeä voi erottaa tilanteesta jossa λ = 0. Tämä on estimoinnille hankalaa.  Ongelma negatiivisen λ:n  (joka ei ole siis parametri vaan latentti prosessin rate) kanssa on ratkaistu jo aiemmin, silloin kun ß < 0. Mutta mitä µ < 0 edes tarkoittaisi fysikaalisesti tai "ontologisesti"?

Vastaus on lopulta yksinkertainen. Jos ajattelemme verkostoituneiden prosessien toimintaa, yksittäinen prosessi jolle µ < 0, toimii kynnysarvon periaatteella. Se ei voi aktivoitua ennen kuin sen toimintaan on vaikutettu riittävän paljon. Ei siis niin, että aktivoituakseen se tarvitsee herätteen toiselta prosessilta, vaan niin, että kumulatiivisen herätteen täytyy olla riittävän suuri tietyssä aikayksikössä, jotta prosessi edes voi teoriassa herätä henkiin ja tuottaa havaintoja. Pystyin osoittamaan että sopivalla parametrien valinnalla monen muuttujan H-prosessi tuottaa niin sanotun independent cascade- mallin kanssa ekvivalentin toiminnnan, ja toisella parametrien valinnalla se tuottaa niin sanotun linear threshold- mallin kanssa ekvivalentin toiminnan. Nämä molemmat mallit ovat ns. rajatapauksia, joissa tiettyjen parametrien täytyy lähestyä ääretöntä, kun tarkastelun aikaikkunaa kasvatetaan, mutta niistä saa myös luonnollisesti sellaisen instantiaation, että jos voimme olettaa että eksogeeniset shokit järjestelmään saapuvat riittävän harvoin niin, että järjestelmä on ehtinyt palaamaan riittävän lähelle Zµ- tilaa, niin mallit pätevät. 

Tempus Ardens, Post Cineres, Flamma

 Istuin bussiin Eduskuntatalon edessä, heinäkuun 7:n päivän aamuna, vuonna 1999. Tai se saattoi olla 6. päivä. En muista enää tarkalleen. Bussi oli tilausauto, ja se oli lähdössä excursiolle Berliiniin. Matkan järjestäjänä oli Entropy ry, otaniemen teekkareiden elektronisen musiikin kulttuuriyhdistys. Olin julkaissut ensimmäisen  -- ja ainoan -- levyni alkukesästä. Lauttamatkalla Göteborgista Kieliin (muistaakseni; en ole aivan varma muistanko Saksan pään oikein) yhdistys oli varannut laivan diskoteekin, ja tuttu DJ soitti levyltä kaksi kappaletta. 

Sairastuin flunssaan saavuttuamme Berliiniin, joten ensimmäinen päivä meni sairastaessa. Toisena päivänä -- Love Paraden pääpäivänä -- lähdin kuitenkin muun porukan kanssa itse paraatiin, ja helteestä ja väsymyksestä huolimatta nautin suuresti. 

Joulukuun 1. päivänä vuonna 2025 istuin sohvallani. Yli puolet tähänastista elämääni myöhemmin. Lapset, jotka hankimme matkalla mukana olleen, silloin tuoreen tyttöystäväni kanssa ovat muuttaneet pois kotoa. Erosimme 10 vuotta sitten. Kirjoitin viimeksi merkittävän itsenäisen tutkimusartikkelini 8 vuotta sitten. 

Hyvin tarkkaan 11 vuotta sitten minut nimitettiin Yliopistonlehtoriksi. Ajattelin silloin, että se on hengähdystauko hektisellä akateemisella urallani; Minulla olisi ollut mahdollisuus hakea professuuria, ja olisin sen todennäköisesti saanutkin, mutta stressitasoni, johon syynä olivat paitsi tuolloin jo vakavasti kriisiytynyt avioliittoni, myös toistuvat pettymykset tutkimusrahoituksen hakemisessa, oli yksinkertaisesti niin suuri, että päätin keskittyä siihen, missä koin olevani mukavuusalueellani. Eli opetukseen. 

Tutkin itseäni. Mitä tein vuonna 1999? Minulla oli uusi harrastu, Go. Järjestimme vuoden 1999 aikana FuFu RY:n kanssa 5 eri MIR-tapahtumaa, heitin keikkoja joissa kävin soittamassa, mm. Hangossa juhannuksena, Turussa jossain tapahtumassa jonka nimeä en edes muista. Suoritin yliopistossa 60 vanhaa opintoviikkoa; kolmasosan DI-tutkinnon opinnoista, jos kohta niistä 15 oli jatko-opintoja joita tein ns. etupeltoon täysin vakuuttuneena tulevasta menestyksekkäästä tutkijanurastani. 

Koko elämä, kaikki isot lupaukset; valtava optimismi ja voimantunne oli jatkuvasti läsnä. Opiskelujen ja keikkailun lisäksi luin taloustiedettä ja sosiologiaa, kirjoja, tieteenfilosofiaa, jne. Ja kirjoittelin sfnetin keskusteluryhmiin mielestäni hurjan fiksuja kirjoituksia. 

Olin liekeissä. Paloin kirkkaampana kuin ihmiset ympärilläni. Eikä roihu sammunut tai loppunut. Se ehkä muuttui teräksen hehkuksi tulevina vuosina, mutta ei se sammunut. Kirjoitin artikkeleita. Hankimme koiran. Toisen koiran. Lapsen. Toisen lapsen. Väittelin. Ostimme talon. Jatkoin tutkimusta. Liekki paloi edelleen, vietin puoli vuotta Oxfordissa.Vuoden Singaporessa Post Docina, perhe oli mukana. Vuodet vierivät. 

10 vuotta sitten sukelsin. Minut työnnettiin kylmään veteen; höyryn ja sihinän saattelemana vielä punaisena hehkuva teräkseni tummeni. Valo sammui. Näen sen nyt selvästi. Liekki ei ollut riittävän kuuma, sukellukseni sammutti sen. Viimeisen oikeasti varteenotettavan julkaisun tein vuonna 2014. 11 vuotta sitten. Jatkoin, hammasta purren vielä muutaman vuoden. Inertia kantoi vielä hetken. 9 vuotta sitten osallistuin Bill Roscoen Festschriftiin kirjoittajana. Tämä on käsittämätöntä minulle vielä tänäkin päivänä; Sir Tony Hoare, Marta Kwiatkowska, Rob van Glabbeek, Stephen Brooks, Jim Woodcock, Jifeng He, Gavin Loew, Peter Ryan, Joshua Guttman, Ranko Lazic. Antti Valmari. Ja minä. Istuin high table illallisilla ja selitin Samson Abramskylle voimanostosta. Se oli tutkijanurani kohokohta. Katkeransuloinen viimeinen näytös. 

Nyt istuin sohvalla. Katselin valokuvaa, minä reppujen kanssa Eduskuntatalon edessä. Kuvan otti ex vaimoni. Ja toista, missä seisoimme hiekkakentällä, Tresorin pihassa. Kymmenen vuotta olen kertonut itselleni tarinaa, että minusta ei koskaan tullut mitään suurta, että menetin kaiken, koska en kestänyt sydänsurujani, liekkini sammui ennen kuin pääsin mihinkään. Että kaikki se mitä tein, kaikki se oli turhaa, koska en saavuttanut maailmanmainetta. Koska en saanut Nobelin palkintoa. Koska jäin vain ikuisesti suureksi lupaukseksi. 

Vähän yli vuosi sitten tapasin naisen. Kauniin, älykkään, tyylikkään, hellän. Hän osoitti minua kohtaan mielenkiintoa; en olisi lähestynyt sellaista naista itse. Mutta hän oli sinnikäs. Tutustuimme, välillämme oli hämmentävä yhteys; ymmärsimme toisiamme. Hän myös ymmärsi sitä, mitä teen. Pystyimme puhumaan myös työstä, tutkimuksesta. Tunsin pitkästä aikaa palon sisälläni. Aloimme suunnitella yhteistä elämää. Matkoja, yhteistä kotia. Tutustuin hänen lapsiinsa. Aloimme valmistella heitä yhteenmuuttoon. Tunsin alkavani taas hehkua. 

Lokakuussa tapahtui käänne. Hän oli työmatkalla kolleegoidensa kanssa syyskuussa, ja matkalta palattuaan puhui jatkuvasti matkalla mukana olleesta miehestä. Miehestä joka on menestyksekäs, maailmankuulu tutkija. Miehestä, jolla on tutkimustoiminnan kautta myös menestyksekäs yritys, vaikuttavat harrastukset, vaikuttava olemus.  Huomasin että hän viestitteli miehen kanssa usein. Hän alkoi perua meidän tapaamisiamme, ei ehtinyt kanssani lounaalle, koska tapasi tämän miehen. "Kolleegana ja ystävänä". Välimme etääntyivät. Lopulta otin asian puheeksi. Hän sanoi tarvitsevansa aikaa. Odotin viikon. Sitten hän sanoi haluavansa lopettaa suhteemme. Tunsin että sydämeni kaivettiin rinnasta ulos. 

Viimeisen 8 viikkoa olen käynyt läpi näitä tunteita. Ymmärsin jotain. En menettänyt tätä naista. En menettänyt yhtään mitään. En menettänyt mitään, koska minulla ei ollut häntä alunperinkään. Puheet, "lupaukset", tunneilmaisut. Ne olivat vain puheita. Hänen haaveitaan, hänen toiveitaan paremmasta, hienommasta elämästä. Ne eivät kohdistuneet mitenkään minuun.

Tuleni on edelleen tallella. Eikä minulla ole mitään todistettavaa. Minulla on annettavaa. Ei minun tarvitse näyttää kenellekään mitään. Ympärilläni voi olla tuhkaa. Illallistin kerran jättiläisten seurassa.  En säälistä, en koska olin lupaava. Vaan koska olin yksi heistä. En yhtä suuri tietenkään. Mutta minä kuuluin siihen joukkoon. Koska minä paloin. Enkä todella koskaan sammunut.  

Eletyn elämän jäljet

 Kirjoitin hieman yli 8 kuukautta sitten tähän blogiin. Elämän virta on jatkunut sen jälkeenkin, kuohuen ja kiehuen. Kokemusten määrä karttuu kuin huomaamatta, näin elämän jälkipuoliskolla. Jos ei välillä pysähdy ja tee tiliä, elämä joka on jo eletty, jää vaille huomiota ja merkitystä. 

Kirjoitin, että jo eletty elämä kuuluu kuolemalle. Tämä on edelleen totta. Noihin päiviin kuuluu kuitenkin asioita joita ei voi enää menettää. Itse elämä on aina liikkeessä ja tapahtuu aina hetkessä, nyt. Se ei koskaan tapahdu huomenna tai eilen tai sitten kun. Ei edes kohta, iltapäivällä, tai juuri äsken, vaan nyt. Siksi sitä ei todellisuudessa koskaan oikeasti ole tämän hetken ulkopuolella kuin merkintöinä, muistoina, virstanpylväinä. 

Edellisen kirjoituksen jälkeen olen elänyt hyvin samaan tapaan.  Tärkeitä ihmisiä, suuria ideoita. Juoksuja, ja nostoja. Hämmentävää että tunnen tiettyä vastentahtoisuutta kertoa niistä, peläten että niiden merkitys itselle himmenee jos ne otetaan valoon ja alttiiksi muiden katseille. Vedin maasta 200 kiloa ja nostin penkistä 130 kiloa. Jälkimmäisessä tosin videotarkastuksessa näkyy se, minkä jo tunsin nostaessa: Takapuoli irtosi hieman penkistä, joten sitä ei lasketa. Juoksin toisen maratonin. Nämä eivät ole tärkeitä muille, mutta ne ovat sitä minulle. 

Elän viimeistä vuottani ennen kuin täytän 50. En tunne itseäni "näin vanhaksi", mutta koska en ole koskaan ennen ollut näin vanha, en voi oikeasti tietää miltä sen pitäisi tuntua. Tunnen halua aloittaa kirjoittamisen jälleen, vuosien jälkeen. Tärkein syy tälle on se, että katselin vanhoja kirjoituksiani, ja ymmärsin että me olemme sitä, mille annamme pitkällä aikavälillä huomiomme. Kun kirjoitan asioita, tämä huomio aktivoituu uudelleen.  En ole tehnyt päätöstä aloittaa.

Olen perehtynyt asioihin, joita en olisi uskonut koskaan lähestyväni mielenkiinnolla. Palasin Clausewitzin pariin yli 20 vuoden jälkeen, ja se oli jopa mieluisa kokemus tällä kertaa. 

Nyt jään lomalle. Aikaa kirjoittamiselle olisi. 

Homo nullius coloris

 Olen viimeksi kirjoittanut blogiin hieman yli vuosi sitten. 

Tässä välissä elämäni on muuttunut monelta osin hyvin toisenlaiseksi. Lapset ovat käytännössä jo muuttaneet pois kotoa. Olen viettänyt poikamieselämää. Pyöräillyt, juossut, treenannut enemmän kuin koskaan aiemmin.  Olen juossut maratonin ja useampia puolimaratoneja. Olen vieraillut Los Alamosissa, julkaissut taas pitkän tauon jälkeen tutkimuspapereita. Opettanut, oppinut, tehnyt työtä jota en ole koskaan ennen tehnyt, kuten myyntityötä. 

Painoni on noussut ja se on laskenut ja sitten noussut taas. Olen nauranut, itkenyt, ollut sairaana, terveenä. Olen juonut viiniä ja katsellut auringonlaskua. Olen kokenut epätoivoa ja inspiraatiota.  Olen voittanut viinabingon ja hävinnyt kädenväännön. Olen polttanut käteni ja lyönyt polveni, kaatunut polkupyörällä ja seissyt kylmässä vedessä. Olen sukeltanut, kellunut, lukenut, kirjoittanut, soittanut, kuunnellut, nukkunut ja valvonut. 

Olen tavannut julkkiksia, olen oppinut uusia asioita, olen istunut pöydässä sellaisten ihmisten kanssa, jotka tekevät päätöksiä kulisseissa. Olen ollut huolissani, mielissäni, peloissani, innoissani, kylmissäni, kuumissani, harmissani ja tohkeissani. Olen ollut, elänyt. 

Eletyt päivät kuuluvat kuolemalle. Memento Mori. 

Oppirahat

 Olen nyt työskennellyt 11 kuukautta osa-aikaisena teollisuudessa. Työtehtäväni ovat sellaisia, etten voi oikein puhua niistä mitään. Yritys tekee yhteistyötä viranomaisten ja puolustusvoimien kanssa, ja kaikkea tekemistäni ja toimintaani sitoo vaitiolovelvollisuus. Tätä ennen työskentelin viisi vuotta osa-aikaisena pienessä startup-yrityksessä. Olen myös ollut akateemisessa tutkimusmaailmassa töissä (noin puolen vuoden vanhempainvapaata lukuunottamatta) noin 23 vuotta yhtäjaksoisesti.

 Sen verran voin kertoa, että nykyinen työ on erittäin mielenkiintoista ja monipuolista. Pääsen hyödyntämään osaamistani laajasti. Yritys on verraten suuri, mutta se ei ole pörssiyritys. Yhteensattumien kautta tiedän että yrityksessä työskentelee useampia henkilöitä joiden opinnäytetöitä olen ohjannut ja tästä moninkertainen määrä sellaisia, joita olen opettanut jollakin kurssilla. Roolini yrityksessä on monipuolinen. Palkka on kohtuullinen, luonnollisestikin selvästi suurempi kuin yliopistolla; teen 40/60 (yritys/yliopisto) mutta reilusti yli puolet palkastani tulee kyseisestä yrityksestä. 

Työstä on ollut paljon hyötyä myös tutkimusmaailmassa. Olen voinut osallistua projekteihin joissa olemme nähneet tutkimuksessa hyödyllisten menetelmien käytännön relevanssia. Olen alkanut enenevässä määrin ajatella, että akateemisen uran malli on liian yksipuolinen. 

Putkitutkinto ja I.K.O.

Perustutkinto yliopistoissa on Suomessa kaksivaiheinen, ja karkeasti ottaen tavoitteena on, että maisterin tai diplomi-insinöörin tutkinto suoritettaisiin viidessä vuodessa 3+2 mallilla, eli kandidaatin tutkinto kolmessa ja sen jälkeen maisterin/DI- tutkinto kahdessa. Opintopisteiden kannalta tämä malli on realistinen, mutta törmää opiskelijoiden osalta usein pariin ongelmaan. 

Rahalliset kannustinvaikutukset ovat itse asiassa nykyisellään varsin hyvin kohdallaan, kun ajatellaan lainojen anteeksiantoa. Vastikkeeton opintoraha on pieni, mutta lainan 40% anteeksisaaminen tarkoittaa nykyisilläkin koroilla sitä, että ripeästi opiskelevalla ei tule olemaan rahasta kiinni valmistua käytännössä ilman merkittävää velkataakkaa. Erilaiset sosiaaliset seikat kyllä toisaalta aiheuttavat herkästi sen, että velkahyvitys ei pääse toteutumaan. En puhu näistä nyt kuitenkaan ollenkaan; se kuitenkin liittyy seuraavaan kohtaan.

Aversio velkariskiä kohtaan saa aikaan sen, että kannustimet työnteolle ovat merkittävät. Oikeasti nämä eivät ole edes mikrotalousteoreettisessa mielessä toistensa kanssa mitenkään väistämättä vastakkaisiin suuntiin vaikuttavia, vaan velka ja ansiot voivat olla komplementteja, jolloin velkaa uskaltaa ottaa sellainen, jolla on ansioita; Erityisesti sellaiset opiskelijat joilla riskiaversio helpottaa ansioiden myötä niin, että nämä uskaltavat esimerkiksi sijoittaa kaikki lainarahat, voivat ottaa sitä enemmän velkaa mitä paremmat ansiot heillä on. 

Koska taloudellinen toiminta on viime kädessä ajankäyttöön liittyvää päätöksentekoa, opiskelija vaihtaa usein opiskeluaikaa työaikaan, ja tämä vaihtosuhde usein johtaa sitten opintojen viivästymiseen. Tämän ilmiön ympärillä olevat päätökset johtavat taas sitten usein siihen, että työtä tekevä ei ota lainaa, ja näin menetetään opintoja nopeuttava kannustinvaikutus sitä kautta. 

Näitä ongelmia ratkotaan ja pähkäillään julkisessa keskustelussa koko ajan, käytännössä aina kun keskustellaan opintojen rahoittamisesta tai opintojen rakenteesta, esitetään ja kanonisoidaan näkemys jonka mukaan jokin mielivaltainen aika, esimerkiksi juuri tuo 3+2 vuotta, on kaikkien jakama tavoite ja että opintojen jakautuminen pidemmälle aikavälille on Iso Kansantaloudellinen Ongelma(tm) eli I.K.O. 

Minä esitän nyt että I.K.O. on täyttä paskapuhetta jota levitellään koska ei ole oikeasti mietitty lainkaan sitä mitä tehdään. Viillän nyt sanan säilälllä ikävästi ja ylimielisesti mutta 80% julkiseen keskusteluun osallistuvista ihmisistä on argumenteistaan päätellen täysin kyvyttömiä ymmärtämään marginaalisen ja keskimääräisen kustannuksen eroa.

I.K.O- ajatus opintojen viivästymisestä argumentoidaan näin: Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen opetusmäärärahat ovat X miljardia vuodessa. Vuosittain tulee ja menee N opiskelijaa. Keskimääräinen opiskelija opiskelee T vuotta. Keskimääräisen opiskelijan aiheuttama kustannus (ilman diskonttausta) on siis (X/N)*T.  Jos lyhennämme opintoja R vuotta, niin opiskelijan aiheuttama kustannus on enää (X/N)*(T-R) eli säästö on R*(X/N). 

Tämä on mielipuolinen argumentti jos sille antaa yhtään ajatusta, mutta koska alle seitsemän prosenttia ihmisistä on kognitiivisiltä kyvyiltään yli 1.5 keskihajontaa keskiarvon yläpuolella (mielivaltainen cut off tässä kohtaa), ylivoimaisesti suurin osa keskusteluun osallistuvista ihmisistä ei kykene näkemään miksi tämä perustelu on täysin järjetön.

Toinen haara siitä, miksi opintojen viivästyminen on I.K.O., on ajatus siitä, että vasta valmistuttuaan opiskelijat tekevät tuottavaa työtä. Jos opiskelija tekee alhaisemmalla palkalla työtä ennen valmistumistaan ja valmistuttuaan saa roiman palkankorotuksen, on tämä epäjatkuvuus nähty pääosin merkkinä siitä, että tutkinto itsessään lisää tuottavuutta. En ala purkamaan kaikkia niitä tapoja joilla argumentti on viallinen, mutta jokainen ymmärtää kyllä että pelkkä tutkintotodistus ei tee ihmisestä erilaista sinä päivänä kun se on kädessä, verrattuna esimerkiksi edelliseen päivään, kun se ei ole vielä kädessä. Ja kuitenkin tässä kohtaa palkkaa usein korotetaan. 

Jälleen näemme se, että marginaalista tuottavuutta ei oikeasti pysty ulosmittaamaan, koska sitä on hyvin vaikea mitata. Tutkinto ei ole hyvä mittari, mutta se on paras proxy sille, että henkilö on kykenevä omaksumaan isoja tietomääriä ja omaa relevantteja tietoja. Lisäksi tutkinto on monessa työssä ihan lakiin tai vähintään erilaisiin sopimuksiin kirjattu edellytys sille, että työntekijä voi toimia tietyissä rooleissa itsenäisesti. Näillä ei ole todellisuudessa mitään tekemistä tuottavuuden kanssa. Ne tekevät toki tutkinnon omaavasta työntekijästä käyttökelpoisemman, ja tätä en kiistä. 

Olen tietoinen etten tässä esitä vakuuttavia lukuja tai laskelmia, jotka perustelisivat näkemykseni siitä että tutkintojen venyminen ei ole I.K.O. En jaksanut sellaisia nyt kaivaa ja selvitellä, mutta perusteluni yllä ovat minusta riittäviä sille, että ne argumentit joilla tätä ongelmaa perustellaan, eivät kestä niin hyvin vettä kuin yleisesti kuvitellaan. 

Relevanssi 

Tutkinnon työelämärelevanssi on käsite josta välillä puhutaan. Idealisoidusti 3+2 mallissa alempi tutkinto koostuu alan perustiedoista ja ylempi tutkinto enemmän työelämän tai myöhemmin tutkimuksen kannalta relevantimmasta, syventävästä materiaalista. Idealisoidusti näin, tämän toteutumiseen en ota kantaa. 

 

Jos näin kuitenkin on, niin herää kysymys, että miksi se +2- osuus on mielekästä tehdä kiireellä? Voin hyväksyä sen, että puhdas "kirjaviisaus" tai "yleissivistävä" osuus tutkinnosta on syytä suorittaa ripeästi, jotta pääsee kumuloimaan sitä arvokasta relevanttia tietoa mahdollisimman nopeasti mutta tässä on nyt se kysymys, että mikä tekee tiedosta relevanttia? 

 

Itse opiskelin aikanaan korkealentoista matematiikkaa vailla pienintäkään hajua tai oikeastaan edes kiinnostusta sen relevanssista oikein yhtään mihinkään. Tein DI-tutkinnon 4.5 vuodessa sullomalla sen kaikkia mahdollisia porsaanreikiä käyttäen niin täyteen matematiikkaa kuin vain pystyin ja silti valmistuttuani minulla oli jo 20 vanhan laskentatavan opintoviikkoa (~40 opintopistettä) kasassa jatko-opintoja varten valmistuessani. Tämä ei ole fleksaus vaan pikemminkin sen alleviivaamista että eivät ne opinnot oikeasti olleet kovin relevantteja. 

 

Tässä täytyy sivumennen sanoa että matematiikka on poikkeus (tai sitten ei ole) siinä, että se muuttuu helpommaksi mitä enemmän sitä tekee; yhteen matematiikan aiheeseen perehtyminen antaa paljon valmiuksia moneen muuhun aiheeseen, ja kun näitä kerryttää, niin ennen vaikeat asiat muuttuvat koko ajan helpommaksi. Siksi se oli minulle, laiskana mutta (vielä tuolloin) kunnianhimoisena nuorena miehenä, varsin kiitollinen ala. 

 

But I digress. Suuri osa opiskeluaikaisista tutuistani opiskeli ohjelmistotekniikkaa aikana jolloin työelämän imu oli niin suuri, että kolmannen opiskeluvuoden syksyyn mennessä oli vaikea löytää sellaista samana vuonna aloittanutta opiskelijaa, joka ei olisi jo ollut työelämässä. Itse olin tutkimusapulaisena matematiikan laitoksella toisen vuoden kesän ja lukukauden aikana assaroin peruskursseja toisen vuoden keväästä alkaen. 

Niiltä osin kun maisterivaiheen opinnot ovat relevantteja työelämän kannalta -- ja ne ovat, JOS tietyt edellytykset toteutuvat -- niiden suorittamisen ja taitojen harjoittamisen välinen ajallinen etäisyys on syytä pitää pienenä. Väitän jopa että on mielekästä päästä harjoittelemaan asioita työelämässä samanaikaisesti kun niitä opiskelee. Näin toimin itse, olin neljäntenä opiskeluvuonna harjoittelijana VTT:n kemianteknikkassa tekemässä optimointialgoritmeja, ja opiskelin samalla algoritmiikkaa -- josta tuli myöhemmin myös se aihe jota eniten opetin.  

Elinkeinoelämässä työtehtävät harvoin sisältävät vain sellaisia tehtäviä joissa opintojen relevanssi tulee esiin. Väitän että tärkein pointti tuottavuuden kannalta  on, että tällaiset tehtävät eivät muodostaisi pullonkaulaa työssä. Näinollen esimerkiksi ohjelmistotyötä tekevä harvoin joutuu miettimään tiettyjä teoreettisempia tuloksia joita tankataan aika paljon algoritmiikassa, mutta kohdatessaan tehtävän jossa tuloksia tarvitaan, voi lopputulos olla varsin heikko siinä kriittisessä kohdassa, jos tiedot ja osaaminen näissä asioissa ovat heikot. 

Se, mitä olen nähnyt esimerkiksi entisten omien opiskelijoideni kanssa konkreettisesti työskennellessäni on, että ne tiedot ja osaamiset jotka opinnoissa on käyty, mahdollistavat asioita jotka olisivat muodostuneet pullonkaulaksi työssä, ellei molemmilla, sekä minulla että tiimissä työskentelevillä kolleegoilla, olisi ollut riittävää ymmärrystä aiheesta. Eräässä projektissa jouduimme implementoimaan matemaattisen mallin, jonka toteuttaminen olisi ollut mahdotonta ellei koodin tekijöillä ja minulla olisi ollut yhteistä kieltä. Tällaiset taidot kehittyvät parhaiten silloin, kun näitä malleja todella soveltaa. 

Olenkin sitä mieltä että syventävän vaiheen opinnoissa -- ainakin omalla alallani ja silloin kun kysessä ovat niin sanotut menetelmäopinnot kuten vaikkapa edellä mainitut optimointialgorimit -- kommunikoiminen ja työskentely konkreettisten ongelmien parissa syventää osaamista merkittävästi verrattuna pelkkään teorian tankkaamiseen. 

Tämän perusteella olen sitä mieltä että aikatavoitteet tulisi nykyisessä muodossaan rajata alemman tutkinnon, eli ensimmäisen kolmen vuoden kohdalle, ja löysätä ylemmän tutkinnon aikatauluvaatimuksia tai luopua mieluummin niistä kokonaan. 

Akateemiselle uralle

Edellä mainittu relevanssin tavoittelu pätee riippumatta siitä, lähteekö valmistuttuaan akateemiselle uralle vai elinkeinoelämän palvelukseen. Kummassakin tapauksessa syventävän vaiheen opintojen tulisi tapahtua käsi kädessä relevantin työn kanssa, oli kyse sitten tutkimuksesta, tuotekehityksestä, tai muusta työstä joko akateemisessa maailmassa tai elinkeinoelämässä. Valmistumisen ajankohtaa tärkeämpää on se, että opinnoista oikeasti on hyötyä -- ja hyöty tässä on ymmärrettävä laajasti, ei pelkästään taloudellisena hyötynä korkeamman palkan tai suuremman tuottavuuden muodossa, vaan myös henkilökohtaisena sivistyksenä ja kykynä laittaa tiedot ja taidot kontekstiin yhteiskunnassa ja omassa elämässä. 

Akateemisen uran voi jakaa karkeasti tästä kohtaa 3-5 vaiheeseen. Kolmivaiheinen malli sisältää väitöskirjavaiheen, pätevöitymisvaiheen, ja vakiintumisvaiheen. Lopussa siis henkilön ajatellaan olevan allallaan vakiintunut tutkija, yleensä professori.  Kyseenalaistan tätä hieman. 

Väitösvaiheessa yksilö suorittaa tohtorin tutkinnon. Näitä tehdään myös silloin, kun tavoitteena ei ole akateeminen ura, työelämää varten tai, näin väitän, usein henkilökohtaisen tunnustuksen toivossa; ihmiset tykkäävät titteleistä. Minustakin on todella cool olla Tekniikan Tohtori. Akateemisen uran kannalta se on kuitenkin vain ensimmäinen vaihe, ja akateemiselle uralle toivovan oletetaan suorittavan tohtorin tutkinnon usein melko ripeästi, tyypillisesti noin 30 vuoden iässä, mielellään jopa ennen. Jos tätä peilataan aiemmin mainittuun 3+2- malliin ja oletetaan tavanomainen opintopolku, niin tämä tarkoittaa että väitöstutkijan oletettaisiin suorittavan tohtorintutkinto noin viidessä vuodessa. Tutkinnon saaminen ulos sisältää kuitenkin loppuvaiheessa melko pitkän ja joskus piinallisen viimeistelyvaiheen. Esimerkiksi itse sain väitöskirjani ensimmäisen vedoksen (mielestäni) valmiiksi viikkoa ennen 30-vuotissyntymäpäivääni, mutta väittelin vasta liki puolitoista vuotta myöhemmin. 

Aiheesta riippuu miten "relevantti" väitöskirjan aihe on, mutta varsinaisia opintoja ei tässä vaiheessa enää oikeasti ole kovin paljon, vaan opiskelu ja perehtyminen on voittopuolisesti itsenäistä.  En lähtisi tarkastelemaan väitöskirjojen aiheita relevanssin näkökulmasta kovin tarkkaan, koska kyse on kuitenkin opinnäytetyöstä, ja vaikka sen pitääkin sisältää uusia tieteellisiä tuloksia (osoituksena siitä että tohtoriksi valmistuva osaa tehdä tutkimusta), se on usein kapea-alainen. 

Mielenkiintoisempia ovat ne tiedot ja taidot joita tekeminen edellyttää. Elinkeinoelämän suuntaan tehdyt työt usein edellyttävät sellaista erityisosaamista jolle voi olla varsin kapea kysyntä, mutta joka on jollekin taholle hyvinkin arvokas. En lähde näitä nyt perkaamaan, esimerkkejä kyllä löytyy. 

Väittelyn jälkeen seuraa pätevöitymisvaihe tai "post-doc-vaihe". Tavanomaisesti väitelleen odotetaan viimeistään tässä kohtaa "lähtevän maailmalle", verkostoituvan ja hankkivan kokemusta erilaisista tutkimuksen kannalta relevanteista tehtävistä. Tutkintoinflaation vuoksi post-docit ovat oikeastaan akateemisen maailman "työjuhtia", jos tällainen termi nyt sallitaan, eli heidän kykynsä itsenäiseen tutkimustyöhön on usein merkittävä resurssi tutkimusryhmissä, siinä missä professorien rooli on nykyisin selvästi manageriaalisempi. 

 

Relevanssin perään voi tässäkin kysellä. Itse tein kolme ulkomaankeikkaa, joista yksi (Singaporessa viettämäni vuosi) oli varsinainen post-doc-työpaikka, yksi muutaman viikon tutkijavierailu ja yksi vähän pidempi tutkimus"immersio" Oxfordiin. Tämän lisäksi toki kävin tapaamassa ja verkoistoitumassa erilaisten tutkijaryhmien kanssa.  Tämä vaihe on pituudeltaan epämääräinen, ja sen katsoaan usein loppuvan siinä kohdassa kun henkilö saa tenure-track-paikan tai jonkin vakituisen tehtävän. 

 

Itse opettelin koodaamaan vasta post-doc- vaiheessa kunnolla, koska monet tutkimusaiheet piti vaan toteuttaa itse. Lisäksi siinä vaiheessa opettelin myös erilaisia sellaisia taitoja, joiden avulla tutkimusaiheita pilkotaan pienempiin osiin, opettelin tunnistamaan ihmisten taitoja jotka olisivat relevantteja jonkin tietyn ongelman ratkaisemiseksi. Nämä ovat tärkeitä kykyjä jos ja kun aikoo tavoitella professuuria, joka, kuten aiemmin sanoin, on melko managerointi-intensiivinen työ. 

 

Kun vakiintumisvaiheen aika tuli, minulle tuli eteen merkittäviä elämäntilanteen kriisejä, tärkeimpänä avioero. Minulle tarjottiin valinta vakiintuneen opetustehtävän (yliopistonlehtori) ja tenure-track-paikan välillä. Näistä ensimmäinen oli valintana niin sanottu läpihuutojuttu, kun taas jälkimmäinen olisi sisältänyt selkeästi isomman riskin siitä, että en tule valituksi ja lisäksi työ olisi ollut paljon vaativampaa ja edellyttänyt lopulta menestystä sellaisissa tehtävissä joita en vain yksinkertaisesti koennut kykeneväni enää tekemään -- eli käytännössä rahoituksen hakemisessa. Näinollen minun "vakiintumiseni" tutkijana oli nykyinen työni, jossa olen nyt ollut kahdeksan vuotta. 

 

Jos olisin valinnut tenure-track-vaihtoehdon ja saanut paikan, niin parhaassa tapauksessa johtaisin nyt omaa tutkimusryhmääni full professorina. Huonoimmassa tapauksessa olisin saanut vatsahaavan tai masentunut ja epäonnistunut ja lähtenyt jonnekin muualle pettyneenä itseeni. Mutta jälleen jaarittelen; asiaan. 

 

Akateemisen uran malli on minusta hieman rikki. Muutamalla eri tavalla. 

 

Ensimmäinen rikkinäisyyden tapa on ilmeinen: Koko akateeminen uramalli tähtää ensin siihen, että tutkija on mahdollisimman pätevä ja kyvykäs tutkijana, mutta vakiintumisvaiheessa tehtävänkuva siirtyy enemmän ja enemmän manageriaaliseksi. Eräs kolleega kuvasi tätä niin, että systeemi haluaa sinun olevan mahdollisimman hyvä -- mielellään paras -- jossain ja palkitsee sinut sillä että et enää pääse tekemään sitä missä olet hyvä.  

Toinen rikkinäisyyden tapa on vähemmän ilmeinen. Se on se, että systeemi painostaa erikoistumaan ja panostamaan niihin taitoihin joilla seuraavan "esteen" yli hypätään. Tässä on monta eri kulmaa joissa rikkinäisyys näkyy. Ensiksikin, ne kriteerit joilla akateemisen maailman "gold standard" mittaria -- eli julkaisujen ja sitaattien määrää -- saadaan ylös, eivät ole linjassa sen kanssa mikä tarkoittaa hyvää tutkimusta. 

Kolmas on se, mitä se tarkoittaa sellaisten ihmisten kohdalla kuin minä. En ole tyytymätön omaan tilanteeseeni, mutta moni muu minun kaltaiseni päätyy homehtumaan opetustehtäviin ja kaikki se aiemmassa vaiheessa hankittu osaaminen menee "hukkaan", so., ei tule millään lailla käyttöön. 

Ratkaisuksi ehdotankin sitä, että akateemisen maailman ja elinkeinoelämän -- tai muun tietoa ja osaamista hyödyntävän sektorin -- välillä vaihdettaisiin enemmän resursseja nimenomaan niin, että ihmiset työskentelisivät molemmissa rinnakkain ja lomittain. 

Akateemiseen maailmaan halajavalle suosittelen oikeasti valmiiksi exit-suunnitelmaa. Fakta on, että tohtoreita koulutetaan enemmän kuin post-doc- paikkoja on auki, ja professuureja  -- tai edes yliopistonlehtorin pestejä -- on vielä siitäkin vähemmän auki. Lisäksi, nyt kun olen vähän taas enemmän nähnyt molempia puolia, olen aidosti sitä mieltä että monelle kaltaiselleni tekisi todella hyvää käydä vähän tuulettumassa ja hankkimassa perspektiiviä niin sanotusti oikeista töistä. 

Uusi Vuosi

 2023 ei ole alkuluku, sillä se on jaollinen luvuilla 7, 17, 119 ja 289. Se on vuosiluku nyt. 

Aloitin viime vuoden lopussa sivutoimen eräässä suuressa kotimaisessa yrityksessä. Tekemäni työ sisältää asioita joista minulla on vaitiolovelvollisuus joten en siitä sen enempää tässä kerro.  Työ on erittäin mielenkiintoinen ja osoittautunut jo nyt hyvin palkitsevaksi monella tavalla. 

En ole jättänyt yliopistoa, enkä varmaan koskaan jätäkään; Tutkin edelleen samantapaisia asioita kuin ennenkin. Opetan kahtena päivänä ja tutkin yhtenä. Paradoksaalisesti rahoitus- ja resurssitilanne on nyt yliopistolla minulla parempi kuin koskaan urani aikana. Sama resurssointi koskee myös yksityisen sektorin työtäni. 

Huomenna osallistun jälleen laktaattitasomittaukseen, osallistun tänä vuonna Tampereen Maratonklubin juoksukouluun. Koulutuspäiviä on noin kerran kuussa, tavoitteena on juosta Tampereen Maraton 27.8. 

 Olen viime vuosina juossut puolimaratoneja, ajat ovat olleet melko kehnoja, viime vuonna tulin maaliin ajassa 1:56, mikä on hitain koskaan. Sain takareiteeni jonkinlaisen kivun matkalla, ja tämä hidasti vauhtiani selvästi. Hapenottokyky olisi riittänyt paljon nopeampaan aikaan. Tämä on ollut melko usein minulla se rajoittava tekijä; Kipuja tulee raajoihin sen sijaan että "kunto" pettäisi muuten. 

Toivotan kaikille vielä tässä vaiheessa hyvää uutta vuotta.

Pyhä kokemus.

Istun kylmällä penkillä. Kello lyö, ja katson kaltereita. Aikaa on enää hyvin vähän, ja pohdin miten päädyin tähän. Kello lyö viidesti, joten kohta he saapuvat viemään minut hirsipuulle. Aika tiimalasissani alkaa käydä vähiin. 

Muistaakseni se oli keskiviikko. Aivan varma en ole, mutta koska auton radiossa rock-kanavalla tutut juontajat kommentoivat jonkun julkkiksen toilailuja, sen täytyi olla myöhemmin kuin maanantai. Ja perjantai se ei missään nimessä ollut, sillä perjantaisin en koskaan kulje autolla töihin. 

Saavuin laboratorioon noin 15 minuuttia myöhemmin kuin kolleegani. Olimme nostaneet jännitettä testeissä jo kolmen viikon ajan muutamalla sadalla voltilla joka päivä, ja tuona päivänä olimme jo viidessäkymmenessä kilovoltissa. Amplitudit olivat edelleen olleet toleransseissa, eikä anomaliaa ollut esiintynyt kertaakaan. Tuona aamuna kolleegani oli kalibroinut laitteiston yksin; en ollut tarkastanut lukemia, mutta en tarkastanut niitä yleensäkään joka aamu. Protokollan mukaan näin olisi pitänyt tehdä, mutta valitettava tosiasia on, että vanhan laboratorioinsinöörin jäätyä eläkkeelle näissä asioissa oli hieman lipsuttu. 

Hain partikkelilaatikon tuttuun tapaan laboratorion perällä olevasta supranestesäiliöstä. Nostin sen nostimella ja laskin sen lavetille jonka sitten työnsin retikulaattoriin, kuten niin monena aamuna ennen sitäkin. Muistan tämän siksi, että tällä kertaa melkein kaadoin kahvikupin pöydältä työntäessäni lavettia. 

Retikulaattori oli rakennettu laajana yhteistyöprojektina kolme vuotta aiemmin. Itse työskentelin laskennallisessa epistemologiassa, eikä tuon ihmeellisen koelaitteen tekninen toteutus ollut minulle täysin tuttu. Tehtävänäni oli tulkita kokeiden tuloksia omasta erikoisalastani lähtien. Hypoteettisen metafysiikan tutkimusryhmä oli vastuussa teorianmuodostuksesta, ja minun tehtäväni oli vain arvioida, missä määrin korrespondenssiteoria ennusti hypoteeseja. En siis voi ottaa suurtakaan kunniaa siitä, miten teoria oli kehitetty. HM-porukka kutsuikin minua leikkimielisesti "kirjanpitäjäksi". 

Kolleegani oli metafyysikko. Joskus harvoin tein yhteistyötä myös laboratorioteknikoiden kanssa, mutta heidän keskustelukulttuurinsa oli minulle vieraampi. Lisäksi metafyysikot joivat kahvia maidolla, teknikot mustana. En oiken tuntenut oloani mukavaksi teknikoiden seurassa tästä syystä. 

Tarkoituksenani ei ole jaaritella, sillä tämä on aivan olennaista. Kokeellisessa filosofiassa ei ollut tapahtunut edistysaskelia enää vuosiin, ja retikulaattori oli viimeinen yrityksemme nostaa ala jälleen tieteen keskiöön. Kokeellinen filosofia oli ollut kriisissä jo vuosia. Yliopistomme oli laittanut tämän kattokäsitteen alle hypoteettisen metafysiikan, laskennallisen epistemologian, ja sosio-ontologian, eivätkä näiden kolmen alan metodit aina olleet olleet yhteensopivia. Olin vuosikaudet yrittänyt nostattaa yhteishenkeä, mutta paradoksaalista kyllä, juuri sosio-ontologit olivat vastustaneet yrityksiäni kaikkein voimakkaimmin. 

Tuona aamuna katselin lukuja kun kolleegani nosti jännitettä hiljalleen. Pääsisimme nominaalisiin lukemiin lounaaseen mennessä, ja luonastauon jälkeen voisimme nostaa jännitettä taas hieman lisää. Retikulaattori hurisi kaiken aikaa kuin kehräävä kissa. Sen ääntä oli oikeastaan miellyttävää kuunnella. 

Pappi saapuu luokseni suorittamaan viimeistä voitelua. Tuijotan yhä kaltereiden läpi ja näen maailman, joka on kohdellut minua kaltoin. Mitä jos kyseessä onkin sittenkin virhe? En oikein kykene patoamaan päälleni kasautuvaa kauhua. Onko tämä todella loppu, vai onko tämä sittenkin jonkinlainen hullun houre?

Lounas oli hyvä ja täyttävä. En muista mistä se koostui, mutta siinä määrin se täytti vatsani, että aloin torkahdella retikulaattorin kehräystä kuunnellessani. Kolleegani nosti jännitettä tasaisesti ja kahvikupposen äärellä hiljaa lukuja tarkkaillen minäkin totesin että olimme jälleen ylittäneet nominaalisen jännitteen. Anomaliaa ei vieläkään näkynyt. Jännite pidettäisiin tällä uudella tasolla noin 90 minuttia, ja sen jälkeen määrittelisin laskennallisesti uuden nominaalisen tason. 

Yksi muuttujista näytti silmämääräisesti heilahtelevan hieman enemmän kuin mitä nominaalimääritelmä sanoo, mutta mikään laitteiston varoitusvaloista ei syttynyt, joten oletin tämän johtuvan vain siitä, että retikulaattorin hurina oli tuudittanut minut jonkinlaiseen tasaisuuteen, josta käsin kaikki varianssi vaikutti suuremmalta kuin mitä se todellisuudessa oli. Tämä ilmiö oli minulle tuttu, ja se tunnettiin myös alallani yleisimpänä syynä tyypin I virheisiin. 

Laboratoriossa oli radio, ja päätin laittaa sen päälle. Pidän rock-kanavasta suuresti, sillä se soittaa nuoruuteni klassikoita. Olin jo vuosien ajan havainnut musiikimaussani sellaista siirtymää kohti lapsuutta, jota olin pitänyt ominaisena keski-iälle, ja mielenmaisemalle jota en uskonut koskaan oikeastaan käsittäväni. Hätkähdin tuossa kohtaa, sillä nyt toisenkin muuttujan varianssi näytti silmämääräisesti suuremmalta kuin piti. Katselin varoitusvaloja pitkään, mutta mikään niistä ei syttynyt, eikä mikään muu kuin oma tulkintani ja tunteeni viitannut mihinkään poikkeamaan nominaalista. 

Toivoisin jonkun kertovan minulle, että vain uneksin. Huutoa on vaikea pidätellä, enkä tavoita sanoja, kun yritän lausua niitä. Huomaan kyynelehtiväni, mutten ymmärrä miksi. Enhän loppujen lopuksi pelkää kuolemaa, enkö usko kuitenkin, että mikään ei ole koskaan lopullista. 

Kun minua kuljetetaan pihan poikki, jostain tyrmästä kuuluu "Luoja olkoon kanssasi". Jos tällainen "luoja" on, niin miksi hän sallii minun mennä? Kävellessäni elämäni vilisee silmissäni. Lopun lähetessäkään en kadu mitään. Olkaa hyvä! Ottakaa sieluni, se tahtoo vain lentää. 

Muistan selvästi miten radiojuontaja puhui jotain siitä, miten mainosten jälkeen kanavalla soivat tietyt kappaleet. En muista tarkalleen mitä kappaleita hän luetteli. Kiinnitin asiaan kuitenkin jostain syystä huomiota. Ehkä tuolloin minun ajatukseni harhautuivat liiaksi. En voi olla täysin varma että näinkö varoitusvalojen syttyvän vaiko en. Retikulaattorin hurinan muistan kuitenkin voimistuneen samalla, kun mainosääni kertoi humoristisen tarinan lomassa ruostumattomista teräskatteista. Muistan säälineeni myös mainostarinan miestä, joka oli kyvytön tekemään päätöksiä. Onneksi hänellä oli päättäväinen vaimo. 

Pistäkää sanani muistiin; uskokaa että sieluni elää yhä. Älkää murehtiko nyt; kun olen poissa, olen siirtynyt toiselle puolelle etsimään totuutta. Kun tiedätte, että aika on lähellä, ehkä viimein alatte ymmärtää, että elämä täällä alhaalla on vain outo kangastus. 

Kun retikulaattori räjähti, en muista nähneeni varoitusvaloja. En muista sitä, mutta on silti täysin mahdollista että ne olivat syttyneet. Valitettavasti huomioni kohdistui radioon, jossa soi minun suosikkikappaleeni. 

Kyllä. Kyllä.