Todellinen maailma

 Arvon komissaari, tutkinnanjohtaja, ja syyttäjä. 

    Kirjoitan teille, koska tiedän ettei Kreivittären hovimestari ole syyllinen. Minulla on tämän tietoni tueksi teille antaa kovin vähän konkreettisia todisteita, mutta minulla on teille tarina, jonka kuuleminen toivoakseni vakuuttaa teidät siitä, että tämä tietoni on tosi. Tietoni koskee todellista maailmaa, ja siksi tarinani on ehkä paikoitellen epäolennaisuuksia täynnä. Näiden epäolennaisuuksien rooli on kuitenkin tärkeä, sillä ne ankkuroivat väitteeni todelliseen maailmaan. Pyydän nöyrimmin teitä lukemaan ja kuulemaan tarinan, sekä ennen kaikkea ymmärtämään sen. Toivoakseni voimme näin välttyä siltä, että viattoman miehen ylle lankeaisi tarpeeton epäilyksen varjo. Sillä vaikka olen varma, että Kreivittären hovimestari tullaan vapauttamaan kaikista syytöksistä, tahraa asian mahdollinen oikeuskäsittely hänen mainettaan vääjäämättä. 

        Arvostavin terveisin,

   Cornelius 'CC' Aberstein, Lehtori, PhD, MSc, Litt. A. etc. 

 

    Isäni oli 17-vuotias lähtiessään merille. Sukuni miehillä on ollut perinne, joka on eräänlaisen sanattoman sopimuksen ja sukupolvet ylittävän tarinoinnin käytänteiden myötä muodostunut. Sen perinteen mukaisesti joidenkin vuosien viettäminen merillä -- purjelaivoissa, ei näissä nykyaikaisissa savua puskevissa metallipurkeissa -- on eräänlainen miehuuden tai pikemmin, aikuisuuden saavuttamisen edellytys.  

Isoisäni oli tarinoinut näistä ajoista minulle omalta osaltaan, mutta piti suunsa visusti kiinni isäni läsnäollessa. Tämä oli osa sukumme perinnettä, isät eivät keskustelleet merillä vietetystä ajasta pojilleen. Tämän perinteen tarkoitus oli aina ollut käytännöllinen ja perustui intuitioon. Poika kapinoi pikemmin välittömänä auktoriteettina pitämäänsä isää vastaan, mutta leppoisan isoisän lämminhenkinen tarinonti ja piiputupakan miedosti pistävä tuoksu luovat oivallisen kasvualustan haaveille, joita poika sitten lähtee toteuttamaan kun aika on kypsä itsenäistymiselle. Näin oman isäni kohdallakin oli ollut, ja isoisäni oli lannistuneesti häneen vedonnut, jotta tämä olisi katkaissut sukupolvien perinteen ja käynyt koulunsa loppuun. Mikään ei kuitenkaan auttanut, sillä isäni oli jo poikasena päättänyt toimivansa kuin oma isoisänsä, ja kun kauppakomppanian kuunari oli pestannut laivapoikia, isäni oli lähtenyt vuotta ennen kuin olisi päässyt ylioppilaaksi. 

Huomautan tässä etten tietenkään voi, sukupolvien perinteen vuoksi, suoralta kädeltä välittää isäni tarinaa, sillä hän ei sitä ollut itse minulle koskaan kertonut. Olen selvittänyt tätä perinnettä ja tehnyt runsaasti tutkimusta omalta osaltani, sillä isoisäni kuoli yllättäen auto-onnettomuudessa eikä isäni sen jälkeen ole puhunut mitään. Lisäksi on todettava, etten itse koskaan lähtenyt merille, ja tämä on sukuni häpeätahra; veljeni sen sijaan on edelleen kauppakomppanian leivissä, ja kirjeessään hän kertoi viime vuonna saaneensa peräti purserin vakanssin, aloitettuaan messipoikana ja edettyään kokiksi parin vuoden jälkeen.

Kreivittären hovimestari kertoi minulle kuitenkin riittävästi ennen Kreivittären kuolemaa. Hän nimittäin oli palvellut upseerina kauppakomppaniassa, ja tiesi miten todellinen maailma toimii. Tarvittiin vain lasillinen brandyä ja otollinen aika juuri auringonnousua ennen, muiden vieraiden lähdettyä, ja hän kertoi minulle kaiken. Tämä tapahtui viikkoja tai päiviä ennen noita ihmeellisiä ja traagisia juhlia, mutta riittävän lähellä tapahtuma-aikaa jotta voin olla varma hänen mielensä jo virittyneen valmiiksi siihen tapahtumaketjuun jonka tekin olette varmasti suurelta osin onnistuneet selvittämään. 

Ensimmäisen vuoden aikana merille lähtijä usein toivoo ja uskoo näkevänsä eksoottisia eläimiä ja ihmisiä, ehkä viettävänsä hurjaa elämää satamakaupunkien öissä. Valitettavasti nämä toiveet usein jäävät toteutumatta, sillä elämä laivoilla on pitkäveteistä ja kaavamaista. Kun laivan määräsatama oli jossakin Afrikan rannikolla, aurinko poltti päiväkausia kantta ja sitä tavan vuoksi päivittäin kuuraavaa laivapoikaa.  Noiden päivien jäljet näkyivät isäni niskassa tummempana ja karheampana ihona, joka oli kuin parkittua ja raspattua nahkaa. 

Satamaan päästyään laivapojatkin saivat toki kukin vuorollaan lomaa. Tarina ei kerro kuinka mones satama se oli, missä isäni ensi kerran astui maihin, mutta sen me tiedämme että hän asteli tuon erikoisen pienen mutta silti vilkkaan kaupungin katuja kasvoillaan epäuskon ja ihmetyksen ilme. Tuon nimenomaisen sataman nimi on kadonnut kaikkien niiden muistista, jotka ovat tämän tarinan kuulleet, eikä sillä suurempaa merkitystä olisikaan; totuudenmukaisuuden arvioinnissa on aivan toisenlaiset kriteerit, eikä tuollaisen yksityiskohdan menettäminen lainkaan vähennä sen vakuuttavuutta. 

Noiden hiekkakivestä, oljesta, ja paikoin nykyisin myös varmasti aaltopellistä rakennettujen talopahasten asukkaat eivät olleet onnettomia, vaikka heillä kiistatta oli kuuma päivittäin. Vesi, jota he kaivosta nostivat saviruukuillaan köyden avulla, oli virkistävämpää kuin ehkä uskomme, sillä kuuman paahteen ja kuivuuden keskellä vesi saa omanlaisensa maun, jota me viileässä pohjolassa emme enää tunne kuin häivähdykseltä jos olemme unohtaneet juoda päiväseltään, tai satunnaisesti kun hajamielisesti puurramme kuivana päivänä. Oudokseltaan isänikään ei varmasti tuota makua odottanut kokevansa, mutta se oli hänen ensimmäinen kosketuksensa todelliseen maailmaan. 

Erään kojun kohdalla mies viittelöi isääni nauttimaan mukillisen vettä. Miehen iho oli, kuten tuossa maankolkassa niin usein on, lähes pikimusta. Tämä ei isääni hetkauttanut, vaikkei hän ollut koskaan ennen merillelähtöään ketään sen näköistä ihmistä nähnyt. Tarinat kertoivat keltaisista ja mustista ihmisistä, mutta isäni ei ollut näitä tarinoita pitänyt kovin totena. Kauppias oli kuitenkin niin tumma että tässä kohtaa ennakkokäsitys joutui kovasti koetelluksi. Tutkailtuaan aikansa miehen kasvoja isäni kuitenkin totesi ihon olevan pikemminkin varsin tumman ruskea, ei suinkaan musta. Ymmärrys siitä miksi näistä puhuttiin mustina ihmisinä sai kuitenkin ensi kerran tilaa hänen mielessään, vaikka toki hän visusti päätti, että edelleen hän pitäisi väitettä mustien tai keltaisten ihmisten olemassaolosta pelkkänä sepitteenä. 

Veden maku kuitenkin oli kiistaton todiste siitä että vesi ei ole samaa kaikkialla. Oli hän toki saanut aavistusta tästä pienenä pojankoltiaisena, telmittyään koko päivän kuivassa heinikossa. Kotiin päästyään hän oli täyttänyt kuppinsa kaivosta ja vesi oli ohikiitävän hetken maistunut erilaiselta. Jano oli kuitenkin sammunut jo yhden kupin jälkeen ja toisen juominen -- vaikka hän oli salaa janoissaan vannonut itselleen juovansa ainakin viisi --  kävi jo työstä ja kolmatta täyttäessään oli jo valansa unohtanut.  

Tuossa kuumassa Afrikan auringossa kuitenkin asia oli toisin. Mukin tyhjättyään hän tunsi virkistyvänsä ja oli kuin kirkkaus -- kuin puhtainta kristallia -- olisi kulkenut hänen kurkussaan. Vesi ei ollut kylmää kuten kodin kaivossa, mutta se oli ihoa ja ilmaa viileämpää, ja sen mauttomuudessa oli kuin suuri lakeus joka avautui aistien toiselle puolelle. Kuuman auringon alla hän tunsi saapuneensa sopivan viileän ja aistit ylittävän suojan äärelle.  Tämä ajaton kokemus oli ikuinen ja jäi hänen mieleensä. Vaikkei hän siitä minulle kertonut suoraan, näin sen aina siinä, miten lievä pettymyksen ilme levisi hänen kasvoilleen hänen juodessaan vettä tai muuta janon sammuttamiseen tarkoitettua nestettä. En sitä ymmärtänyt tuolloin, mutta onnistuttuani kasaamaan tämän tarinan, saatoin laittaa palat yhteen ja tuossa pettymyksessä oli järkeä. 

Kauppias onnistui myymään isälleni taikakalun. En tiedä tuon taikakalun muotoa tai merkitystä tarkemmin, mutta laivalla oli matkalaisena eräs Skotlannin ylämailta kotoisin oleva leijonanmetsästäjä, ja hän tunsi taikakalun tarkoituksen läpikotaisin. Isäni onneksi -- tai minun, kenties -- tämä matkalainen oli kyydissä ja sattui näkemään taikakalun. Tarinan se osa, jonka leijonanmetsästäjä kertoi, on kuitenkin menetetty. Vaikka se olisi ehkä tärkeää tässä kohtaa ja varmasti kirvoittaa mielenkiintoa, niin toivon ettette anna tämän puutteen pilata tarinaa. 

Useiden satamien jälkeen -- en tiedä kuinka monen, mutta Hyväntoivonniemi oli jo viikkoja aiemmin ohitettu -- laiva saapui saarelle. Tuossa saaressa oli jotain mikä ei tuntunut kenestäkään matkalaisesta hyvältä. Silti laivoilla oli tapana siellä pysähtyä, sillä siellä kasvoi hedelmiä jotka maistuivat toki pahalle, mutta joita tarvitsi syödä vain pari kappaletta saadakseen pitkähkön suojan keripukkia vastaan. Koska se oli kauppakomppanian laivojen suosiossa tästä syystä, sinne myös oli pesiytynyt kaikenlaisia kauppiaita ja pitkästyneitä seikkailijoita, jotka yrittivät saada merimiehet luopumaan palkoistaan. Usein siinä onnistuivatkin, sillä menomatkalla nuoret miehet olivat vielä jonkin verran innokkaita, ja siksi hanakoita pelaamaan uhkapelejä, ja paluumatkalla heistä jotkut olivat väsyneitä tavalla joka altistaa huonoille päätöksille. 

Isäni tapasi tuolla saarella nuoren upseerin, joka palveli paluumatkaansa taittavalla klipperillä. Huhun mukaan kyseinen laiva olisi kuljettanut oopiumia, mutta upseeriston silmät olivat kautta linjan kirkkaat ja puhe jämäkkää, joten tämän huhun isäni tyrmäsi mielessään suoralta kädeltä. Upseerit eivät usein seurustele rahvaan miehistön kanssa, elleivät ole vanhoja merikarhuja, jotka palkataan pätevyyden ja viinapään vuoksi kokeneemman miehistön joukosta.

Isässäni oli kuitenkin siinä määrin oppineisuutta joka yhdistyi nuoren miehen viattomuuteen ja ennen kaikkea potentiaaliin niin, että tämä vain muutamaa vuotta vanhempi, ilmeisesti syntyperänsä puolesta upseeriksi päätynyt mies päätti lyöttäytyä isäni seuraan. Upseeri oli ehkä siinä iässä, jossa alkaa ajatella itse perheen perustamista ja vielä tiettyä viattomuutta omannut isäni olisi oivallinen henkilö jonka kanssa harjoitella isällistä vuorovaikutusta. Heidän vuorovaikutuksena oli yllättävän tasaveroista, varsin erilaisen aseman huomioiden. 

Erään väsyneen ja kyynistyneen seikkailijan oli onnistunut sen verran kerätä pääomaa, että hän oli ostanut säästöillään majatalon, jossa pelattiin uhkapelejä. Jonkinlaisen erikoisen moraalisen päähänpinttymän vuoksi hänen majatalonsa ei toiminut porttolana, vaikka hän sallikin kyseenalaisten henkilöiden yöpyä huoneissaan. Epäilemättä noissa huoneissa tapahtui kaikenlaista moraalitonta, mutta ruokasalissa ja pelipöydissä raha vaihtoi avoimesti omistajaa ainoastaan noppaonnen oikusta tai nälän, tai vielä yleisemmin, janon sammuttamiseksi

Tuohon majataloon isäni asteli sisään Upseerin seurassa. Isäntä katseli valppaana, mutta ei ajanut isääni pois vaikka tämä kieltämättä näytti liian nuorelta ollakseen edes tuollaisen varsin vähäisen synnin pesän asiakas. Kolpakot täytettiin ja tottumattomuuttaan isäni äityi puheliaammaksi ja tuttavallisemmaksi kuin etiketti olisi ainakaan kotimaassa sallinut. Merimiesten parissa tämä ei kuitenkaan ollut tavatonta ja tiedetään jopa kapteenien toisinaan rupatelleen juovuspäissään niitä näitä ja nauraneen rasvaisille ja lapsenomaisille jutuille joita laivapojat kertovat vähäisestäkin yllykkeestä. 

Taikakalu tuli puheeksi melko pian, sillä kuivahkot perunat ja mauton liha eivät riittäneet puheenaiheeksi, ja joka tapauksessa ne huuhdottiin alas aivan tarpeettoman suurella määrällä olutta. Upseeri oli vielä vuosia tämän jälkeen ollut aivan haltioissaan kertoessaan siitä. Sen tarkoituksesta ja ulkomuodosta keskusteltiin. Vaikka ainoa asiasta todella tietänyt henkilö oli jäänyt laivan kyydistä joskus ennen Madagaskaria, se kirvoitti keskustelijoiden mielenkiintoa ja pöydän ympärille kerääntyi monia uteliaita kuulijoita. 

Kävi sittemmin ilmi, että kyseinen upseeri oli Kreivittären serkku. Hän oli ylhäistä syntyperää, mutta ei varsinainen aatelinen, sillä epäonnisten naimakauppojen ja tarkemmin määrittelemättömien petosten tai ehkä vain onnettomuuksien myötä kyseisessä sukuhaarassa ei oltu peritty ainoatakaan niistä lukuisista titteleistä joita Kreivitär kantoi kuin ne olisivat olleet aivan arkipäiväinen asia. Samalla Klipperillä oli kuitenkin ylipurseri, joka oli myös tuolloin nuori mies, ja jolla oli epämääräinen kilpailuasetelma Kreivittären serkun kanssa. Nyt jo arvannette, että tuo nuorimies sittemmin pestautui Kreivittären palvelukseen hovimestariksi. 

Syy ei ollut se miten ehkä kuvittelette. Hovimestarilla -- nimitän häntä nyt siten, sillä vaikka on paljastunut kuka hän oli ennen, minulle ja teille hän on nyt hovimestari -- oli tullut mitta täyteen ylipurserin työssä, eikä hän siksi voinut enää sietää yhtään merimatkaa. Valitettavasti kauppakomppanian komissiot ovat armottomia ja lainopillisesti varsin vedenpitäviä. Ansioitunutkaan upseeri ei saa kovinkaan suurta eläkettä, ellei palvele koko sopimuskauttaan loppuun. Hovimestarilla oli hyvät suhteet kauppakomppaniaan ja hän sai kuin saikin neuvoteltua itselleen vapautuksen sopimuksestaan. Hänet olisi kenties ylennetty, jopa mahdollisesti toiseksi perämieheksi, mutta koska hän toimessaan oli tykästynyt olemaan nimenomaan huollon esimies, ei tämä ylennys olisi häntä liiemmin innostanut.

Näin hän sai kauppakomppaniasta erinomaiset suositukset ja sattui maihin ajankohtana, jolloin Kreivitär tarvitsi itselleen hovimestaria. Sotilaallinen kuri yhdistettynä kuitenkin mittaviin siviilelämän kannalta hyödyllisiin taitoihin oli Kreivittären kaltaisille ihmisille aivan vastustamatonta. Tiedämme että tällaiset ylhäiset palkkaavat mielellään juuri näin ansioituneita ihmisiä sillä se tekee heidän kilpailijansa kateellisiksi. Myös hovimestarin kanssa oli näin. 

Hovimestari oli kuitenkin kuullut -- ja tämä on traagista -- isäni hallussa olevasta taikakalusta. Hän arveli sen luonteesta jotakin, mutta ei ollut ahne kuten Kreivittären serkku tai Kreivitär itse. Hän oli kuten isäni, rahvasta, ja siksi ei samalla lailla altis niille asioille jotka kielivät todellisen maailman luonteesta liiaksi. 

Mutta takaisin isäni tarinaan. Hän jatkoi matkaansa tuolta saarelta vailla sen suurempaa käsitystä tai pelkoa tulevasta. Nuori upseeri oli kuitenkin saanut silmiinsä sen kiillon, jonka esimerkiksi kulta saa aikaan niin usein rahvaan ja joskus ylhäisenkin tapauksessa. Tuo kiilto kertoo sisäisestä palosta joka korventaa ihmisen lopulta tyhjäksi kuoreksi. Sitä paloa ei voi sammuttaa edes virvoittavan keitaan vesi, vaan ainoastaan luonteen lujuus ja harvoin iän tuoma viisaus voi sen hillitä. Konsanaan se ei kuitenkaan sammu tyystin vaan voi joskus vanhalla iälläkin ottaa miehen  -- tai naisen -- haltuunsa. 

Isäni vietti kolme vuotta merillä. Hän näki Intian rannikon, vieraili Singaporessa, Sumatralla, ja useilla pienillä saarilla joiden nimiä ei tarina kerro. Aika ajoin kun hän kertoi tarinaa taikakalusta, se herätti mielenkiintoa ja toisinaan intoa ventovieraissa. Keskusteluissa nousi usein isojakin rahasummia joilla kukin olisi sen valmis ollut ostamaan, mutta isäni tuumi että merillä ollaan vain kerran, ja kerran hän nostaisi tuon taikakalun kirjahyllyyn tai takanreunukselle. Siitä sitten voisi iskeä tarinaa lapsenlapsilleen ja näin jatkaa perinnettä joka suvussamme on ollut ikiajat. 

Nuori upseeri oli sillä välin menestynyt mutta onneton. Hän pääsi ensimmäiseksi perämieheksi jo nuorella iällään, ja kapteenin sairastuttua sankkeriin taikka syfilikseen, otti hoitaakseen kapteenin tehtävät. Hän vieraili satamissa ja tutkaili merikarttoja. Hän oli tuon pahaisen kuunarin lokit hankkinut kauppakomppanian arkistosta ja tutkiskellut niitä, ja komentoon päästyään lähtenyt etsimään tuota satamaa josta isäni oli taikakalun ostanut. 

Hänen päähänpinttymänsä ei ollut niinkään tuo taikakalu vaan se, mitä se edusti. Lopulta hän oli kuitenkin löytänyt tuon mustan miehen. Rahan ja helyjen avulla liehittelyn epäonnistuttua hän oli turvautunut uhkailuun, ja kun tämäkään ei auttanut, lopulta julmuuksiin. Nuo julmuudet olivat ensialkuun olleet vähäisiä, ja kauppias oli niiden edessä taipunut ja kertonut taikakalun alkuperän. Seuraavalla matkallaan -- tällä kertaa varsinaisena eikä vain virkaa tekevänä -- kapteenina, upseeri oli kerännyt pienen joukkueellisen miehiä torrakoineen ja matkannut sisämaahan. 

Jokaisella retkellään yrittäessään tavoittaa taikakalun alkuperää, oli Upseerin sisällä polttava palo ajanut hänet pidemmälle hulluuteen. Ensimmäisellä kerralla hän matkasi vain kolmen päivänmatkan verran sisämaahan ja palasi joidenkin miesten sairastuttua malariaan. Toisella kerralla hän oli matkannut jokivartta viikon ja löytänyt kylän josta kauppias oli taikakalun saanut. Tuolloin hänen julmuutensa oli ensi kerran päässyt valloilleen tavalla, joka ei kestäisi todennäköisesti kuvailua tässä, enkä minä siitä tarkempaa tietoa omaakaan. Kolmas ja neljäs retki olivat niinikään epäonnistuneita, malarian, kuumuuden, ja osin myös upseerin hurjan ja pelottavan maineen vuoksi. 

Tuohon aikaan minä olin syntynyt ja kasvanut autuaan tietämättömänä kaikesta tästä. Minäkin olen nähnyt takanreunuksella taikakalun, mutta en siitä lapsena piitannut. Isäni ei siitä puhunut mutta katseli sitä toisinaan etäältä piippu suussaan ja hymyili, joten arvasin siinä olevan jotakin merkittävää, mutta tietenkään en todellisesta maailmasta ollut mitään kuullutkaan. Kun isäni myi taikakalun kreivittärelle, hän masentui viikoksi, mutta toipui entistä ehommaksi, sillä siitä saamillaan rahoilla hän saattoi maksaa velkansa pois ja rahaa jäi jopa minun koulutukseeni. 

Noihin aikoihin hovimestari tuli tutuksi isälleni ja minulle. Minä en tiennyt mitään siitä, mikä heitä yhdisti, mutta he jakoivat tarinoita tavattuaan Kreivittären kartanossa ja ilmeisesti tuolloin todellisen maailman luonne avautui heille jollakin tapaa. Taikakalu koristi siitä päivästä eteenpäin Kreivittären kartanon kirjastohuoneen takanreunusta, minne se sopikin erinomaisesti. Kreivitär ei onneksi ollut kuullut leijonanmetsästäjän tarinaa edes välillisesti, joten häntä ei ylhäisestä syntyperästään huolimatta asia juurikaan kiinnostanut. Hänelle se oli vain kaunis esine jonka todellisesta luonteesta näkyy juuri sen verran että se kiehtoo, muttei niin paljoa että sitä pohtisi kuin joitain minuutteja aamiaispöydässä taikka joskus sherrylasin äärellä. 

Viimeisellä retkellään Kapteeni lopulta tiettävästi löysi taikakalun alkuperän ja siten kohtasi todellisen maailman viidakossa. Hänen uskottiin jo kuolleen, ja laivaan jäänyt miehistö oli jo usean päivän ajan arvuutellut koska he nostaisivat ankkurin. Tyytymättömyys oli kasvanut sillä satamassa ei ollut paljoakaan viihdykkeitä joita ei olisi muutamassa illassa koluttu. Kun kapteeni oli ollut liki neljänkymmenen mukaan ottamansa miehen kanssa kadoksissa kolme viikkoa, kapina uhkasi laivalla. Vastuuseen jätetty perämies joutui lopulta taipumaan ja totesi miehistölle nostavansa ankkurin kolmannen päivän aamuna ellei kapteeni olisi palannut. 

Aurinko oli vielä horisontin alapuolella, vaikkakin punertava kajo alkoi idässä valaista siinä määrin että innokkaimmat kukot jo lauloivat. Silloin pahainen vene lipui kolmen miehen soutamana jokivartta pitkin satamaa kohden, ja kokassa istui repaleisessa univormussaan itse kapteeni. Hurja palo oli hänen silmistään sammunut ja tilalle tullut synkkyys joka tuntui nielevän jopa hänen kumppaninsa mikäli sattui noihin silmiin liian pitkästi katsomaan. 

Tuosta kului vuosia, ja minä suoritin isäni kreivittäreltä saamilla rahoilla tutkinnon, enkä mennyt merille kuten suvussamme on tapana. Isäni menehtyi ennen kuin poikani syntyi, eikä veljelläni ole lapsia. Merenkulun perinne ja siten kosketuksemme todelliseen maailmaan oli nyt enää vain tarinoiden varassa.

Siksi tahdoin mennä tapaamaan hovimestaria joitain viikkoja sitten. Hän kertoi minulle isäni tarinasta ne osat joita en muutoin onnistunut päättelemään. Hän myös kertoi tarinan kreivittären serkusta mutta vannoi sen jälkeen ettei missään oloissa puhuisi asiasta enää. Hovimestari oli siinä uskomuksessa että Kapteeni olisi riistänyt itseltään hengen, eikä siten olisi syytä koskaan avata suutaan näistä asioista. Lisäksi luulen hänen tunteneen katumusta, sillä hän oli tavallaan pettänyt isäni luottamuksen. Hän saattaa ajatella että ehkä hän olisi voinut kertoa tarinan pojalleni, mutta koska tämä on vielä vasta lapsonen, ei poika ole valmis sitä kuulemaan. 

Huomasin lehdessä jutun kreivittären murhasta. Uskon että Kapteeni on vielä elossa, sillä kuvassa takanreunuksella ei ollut taikakalua. En voi kuvitella kenenkään muun sitä havittelevan, sillä meidän kaltaisemme rahvas ei samalla tavalla ole kiinnostunut todellisesta maailmasta.