keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Uusi vuosi.

Eilen alkoi vuosi 2019.  Eilisestä lähtien Tampereella on vain yksi yliopisto. Huomasin aamulla, että uusi yliopisto työnantajana ei enää tarjoa yhtä tuntia viikossa työpaikkaliikuntaa. Samoin subventio kuntosalimaksulle on lakkautettu. Näiden lisäksi uudessa yliopistossa ei myöskään makseta tulospalkkaeriä, mikä efektiivisesti tarkoittaa noin kahden prosentin palkanalennusta. Jos tuo tunnin työaikaliikunta lasketaan noin kahdeksi prosentiksi työajasta, voidaan sanoa että otin reaaliansioissa nelisen prosenttia takapakkia tälle vuodelle.

Neljä prosenttia ei ole kovin suuri määrä, mutta sen symbolinen merkitys itselleni on suuri. Se heijastelee sitä asennetta, joka yhteiskunnalla ja työnantajalla on työpanokseni, hyvinvointini, jne arvoa kohtaan. En valita edelleenkään missään nimessä palkkauksen tasosta, mielestäni se on aivan riittävä tällä tasolla. Kyse on pikemminkin sellaisen implisiittisen sopimuksen raukeamisesta joka itselläni on ollut yliopistoyhteisön kanssa.

Kun aikanaan ryhdyin ns akateemiselle uralle, oli selvää että työssä on paljolti kyse itsenäisestä ja tietyllä tavalla omalla vastuulla olevasta urasta jossa työnantajana pidetään pikemminkin abstraktisti jotakin akateemista ihannetta ja yhteiskuntaa, kuin jotakin konkreettista laitosta tai organisaatiota. Tämä kaikki on muuttunut. En sano että tämä muutos on vain huono -- hyvin harva muutos on itsessään vain negatiivinen tai vain positiivinen -- mutta sen huonot puolet ovat joillekin vaikeasti ymmärrettäviä ja vaikeasti artikuloitavissa, ja kuitenkin varsin selvästi tunnettavissa.

Muutos on tapahtunut asteittain, ja jokainen yksittäinen muutos on ollut vähäinen eikä ole ollut minkäänlainen "kynnyskysymys". Mutta jos tarkastelisimme tilannetta esimerkiksi 14 vuotta sitten kun olin siirtymässä jatko-opinnoissani viimeiseen vaiheeseen, ja yrittäisimme silloisen yliopiston henkilökunnalle perustella tätä kaikkea muutosta toteutettavaksi esimerkiksi vuoden aikana, ei hommasta olisi tullut yhtään mitään.

Julkisen palvelun ja varsinkin yliopiston tuottaman hyödyn mittaaminen on vaikeaa. Joku voisi sanoa, että tämä vaikeus on vain tekosyy, ja oikeastaan todiste siitä että mitään hyötyä ei ensinkään ole. Fair enough. Mutta tämä on argumenttina merkityksetön, jos tarkastellaan tätä tilannetta jossa olemme nyt: Oli hyöty olematonta tai ei, niin nykytilanteessa meille ei ole yliopistoa joka tekee sitä mitä vanha yliopisto teki mutta vain paremmin tai halvemmalla. Tarkastelen kuitenkin asiaa olettaen että jokin abstrakti hyöty on.

Julkisen palvelun rahoitusmalli poikkeaa radikaalisti esimerkiksi yksityisen yrityksen tavasta tuottaa rahaa. Oli yliopisto sitten säätiöyliopisto tai valtion virkamiestyönä hoitama järjestelmä, rahoituksen peruskuvio on kuitenkin sama: Veronmaksajat viime kädessä poliittisella päätöksellä maksavat tietyn summan yliopistolle ja tämä sitten käyttää rahat pyrkien toteuttamaan mitä ikinä tehtävää sillä nyt koetaankin olevan. Rahan määrään vaikuttaa jokin, sekin poliittisella päätöksellä asetettu, kriteeri ja se muuttuu poliittisten tuulten muuttuessa. Yksityinen yritys puolestaan myy tuotettaan markkinoille ja jos se menee kaupaksi, se saa tuloja joista maksetaan yrityksen pyörittämisen kulut.

Julkisella puolella useimmat rahoituskuviot toimivat siten, että määräraha jonkin asian tekemiseksi myönnetään jollekin aikavälille. Mitään kannustinta tehdä tämä asia esimerkiksi halvemmalla kuin mitä määrärahan summa on, ei ole, vaan päinvastoin: Usein jos rahaa jää käyttämättä, niin seuraavalla kerralla rahaa myönnetään vähemmän. Jos yksikkö tekee työnsä odotettua paremmin, niin tästä paremmasta lopputuloksesta ei jää mitään ylijäämää yksikölle, sen sijaan siltä edellytetään seuraavalla kerralla vielä parempaa lopputulosta tai vaihtoehtoisesti rahoitusta vähennetään koska tavoitteet voidaan saavuttaa selvästi halvemmallakin.

Ihminen ei ole mikään pelkkä homo economicus, joka ottaa jokaisen tilanteen annettuna ja pyrkii siinä maksimoimaan taloudellisen hyvinvointinsa. Toki ihmisillä on tämäkin puoli, mutta ihmiset myös tekevät päätöksiä sellaisten "irrationaalisten" arvojen kuten statuksen tai omanarvontunnon vuoksi. Se vanha yliopistomaailma jossa aloitin, perustui paljolti tällaisille irrationaalisille tavoitteille. Palkat olivat mitä olivat, korkeamman statuksen töissä ne olivat korkeammat kuin matalan statuksen töissä, mutta lukuunottamatta pitkän aikavälin urakehitystä, systeemissä ei ollut mitään lyhyen tai keskipitkän aikavälin takaisinkytkentää. Ei sillä että sitä olisi nytkään oikeasti, mutta nyt meillä on kuitenkin nimellisesti järjestelmä jossa arvioidaan ihmisten suoriutumista ja tehtävän vaativuustasoa vuosittain. 

Pienet asiat ovat joskus ihmisille merkityksellisiä. Itselleni palkka itsessään ei ole kovin merkittävä tekijä. Mutta esimerkiksi kun aikanaan -- jo reilusti yli kymmenen vuotta sitten -- väittelin tohtoriksi, niin tämä uusi järjestelmä oli tullut hiljattain voimaan. Sen seuraus oli, että hallinto päätti palkita minut väittelyni johdosta noin 50 euron palkanalennuksella. Tämä kumottiin esimieheni nostettua asiasta metelin. Tuota palkanalennusta olennaisempi tuossa oli se signaali, jonka tämä hallinnollinen prosessi antoi. Kukaan järjellinen ihminen tuskin ajattelee että hallinnossa joku ajattelee että väittelystä pitää rangaista; Olennaista on se ettei kukaan ajatellut yhtään mitään.

Minulla on kokemusta vain yrityksistä jotka perustuvat työntekijöiden korkealle ammattitaidolle ja osaamiselle. Näissä yrityksissä on aina tunnustettu se, että palkan lisäksi on tärkeää pitää huoli siitä että työntekijälle viestitään että tämän osaaminen on työntantajalle tärkeä tuotannontekijä, ja että työntekijä on siksi arvokas. Eleet joilla tämä on tehty, ovat tyypillisesti varsin pienimuotoisia, mutta niiden keskeinen viesti on ollut se että työntekijä kokee että hänet huomioidaan. Että joku on tullut ajatelleeksi.

Yliopistomaailmassa ei alunalkaenkaan ollut tällaista ajatusta, eikä se ollut tarpeenkaan. Kun tavoittelee ns korkeampia akateemisia ideaaleja, niin on selvää että palkka on vain eräänlainen korvaus vaihtoehtoiskustannuksesta, siitä etten myy omaa osaamistani markkinoilla eniten tarjoavalle vaan valjastan sen yleishyödylliseen käytttöön. Tätä heijasteli se, ettei meillä ollut esimerkiksi työsopimuksia, vaan meidät nimitettiin virkoihin. Kun yliopisto uudistettiin, virat muutettiin työsuhteiksi. Kukaan ei vain tullut ajatelleeksi sitä, että siirtyessämme työntekijöiksi meidän ikään kuin oletettiin edelleen palvelevan näitä korkeampia ideaaleja, ja jotenkin samanaikaisesti muuttuvan työntekijöiksi jotka tekevät mitä käsketään.