Vaaksa vaaraa, virsta väärää: narratiivi vinoumista, epävarmuudesta ja narratiiveistä

Useampia vuosia sitten luin, kuten toivon lukijoidenikin lukeneen, Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow, joka on ehkä eniten aikuisiällä ajatteluuni vaikuttanut yksittäinen kirja. Moderneissa ajattelijoissa on paljon helmiä, mutta nostaisin Kahnemanin rinnalle myös Tyler Cowenin. Tässä ei ole nyt tarkoituksena laatia listaa omaan ajatteluuni vaikuttaneista ajattelijoista, vaan ainoastaan luoda assosiaatio. En yleensä viittaa TED-talkeihin, koska ne ovat mielestäni älylliselle keskustelulle suunnilleen samaa kuin juustonkaltainen valmiste on italialaiselle fine-diningille. Mutta Cowenin puheenvuoro oli rautainen, ja ankkuroikaamme (sic) ajattelumme hetkeksi siihen, mitä voisi nimittää vaikkapa narratiivikriittisyydeksi.

Kahneman, ja niin monet muutkin, ovat puhuneet kognitiivisista vinoumista, ja jokin aika sitten jokaisen itseään jonkinlaisena älykkönä pitävän odotettiin ripottelevan tuhkaa päälleen joka toisessa puheenvuorossaan ja julistavan kuinka he tunnistavat omat vinoumansa. Olen itse hieman väsynyt siihen narratiiviin, sillä vinouman koko idea on, ettei sitä tiedosta. Tietoisuus vinouman luonteesta ei poista sitä. Voimme toki omaksua erilaisia algoritmeja joiden voidaan ajatella ohittavan vinouman, mutta aina kun rakennamme narratiivin maailmankuvastamme, kudomme siihen omia vinoumiamme. Eikä siinä kaikki, me teemme sen ymmärtämättä että teemme niin.

Kun kirjoitin aiemmin logiikasta, ja siitä, miten se on keino naulata ilmaisut kiinni siten, että kaikki merkityksestä venkoilu jää pois. Voisimme -- epärehellisesti -- päätellä tästä, että pääsemme logiikan avulla eroon vinoumista ja narratiiveista. Tämä olisi kuitenkin epärehellistä, sillä perustelu tälle on lopulta itsessään vain narratiivi. Vakuuttava sellainen, mutta kertomus silti.

Näyttääkin helposti siltä, että olemme jumissa eräänlaisessa silmukassa; että maailmankuvamme on väkisinkin kehämäisyyteen tuomittu, kun joudumme punomaan tarinaa toisensa perään, ja ne viittaavat kukin vain toisiinsa. Tämä intertekstuaalisuus on kuitenkin eräänlainen ajattelun syöpä, se on filosofinen vastine sille, että jää tuijottamaan kahden toisiaan vasten laitetun peilin välissä "äärettömyyteen" pohtien mitä tuosta tunnelista mahtaisi löytyä.  En sivuuta sitä silti täysin; esitän hypoteesin, että ns narratiiviset vinoumat syntyvät intertekstuaalisuudesta. Tarkoitan tällä sitä, että taipumuksemme muodostaa jokin tietynlainen tarina jonkin uskomuksen tai käsityksen ympärille, on kytköksissä siihen, millaiset tarinat ovat menneisyydessä vaikuttaneet meihin ihmisinä.

Emme pääse narratiivisuudesta tai intertekstuaalisuudesta koskaan eroon, mutta kuten Cowen ehdottaa, voimme pyrkiä juurimaan kaikkein ilmeisimmät narratiiviset vinoumat. Cowen itse mainitsi vaarallisimpina ns hyvä vastaan paha- tarinat. En ole tästä eri mieltä, mutta hyvä vastaan paha- vinouma on ilmeinen kaikille, joiden mielipiteillä on merkitystä, joten en keskity siihen. [Näittekö mitä tein juuri?] Sen sijaan keskityn mielenkiintoisempaan narratiiviin epävarmuudesta.

Taannoin osallistuin, vastoin parempaa tietoani, "keskusteluun" sähköallergiasta. Esitin, että me tiedämme melko suurella varmuudella, että sähköallergikkoina itseään pitävillä on todellisia oireita. Tiedämme myös melko suurella varmuudella, että heillä on poikkeavia fysiologisia löydöksiä; On siis selvää, että heissä on jotain somaattisesti vialla -- suurella varmuudella. Mutta, sanoin, samalla varmuudella tiedämme myös, että heidän oireidensa syy ei ole sähkö, kännykkäsäteily, langattomat verkot, tai mikään muukaan sellainen syy joka yleensä on esitetty.

Nyt, varmuuden luonne on tässä se olennainen asia. Minulle oli selvää, että tässä narratiivissa evidenssin painoarvo on symmetrinen. Jos meillä on verikokeiden ja kudosnäytteiden tuloksia oireilevilta ja terveiltä, ja näissä on eroa vaikkapa  p-arvolla 0.02, niin on todennäköistä että oireilevat ja terveet poikkeavat toisistaan fysiologisesti. On siis mielekästä lähteä oletuksesta että jotain on vialla.  Ja jos tarkastelemme keskiarvojen eroa, niin erot voidaan karakterisoida tiettyinä prosentteina jne.

Aivan yhtä lailla oli selvää, että meta-analyysien perusteella sähkö- ja kännykkäaltistus ei aiheuttanut oireita yhtään sen todennäköisemmin kuin se että altistusta ei ollut. Poikkeavia löydöksiä tai subjektiivisia tuntemuksia ei tullut yhtään sen enempää kuin olisi ollut odotettavissa jos oireilijat olisivat vastanneet satunnaisesti. Näiden evidenssiluokkien painoarvo oli suunnilleen sama.

On toki mahdollista, että kumpikin näistä löydöksistä oli virheellinen. Meillä ei ole todennäköisesti tiedossa kaikkia asiaan vaikuttavia tekijöitä, joten on aivan mahdollista että oireita omaavat eivät todellisuudessa poikkea yleisestä populaatiosta millään merkittävällä tavalla. On myös mahdollista, että koejärjestelyssä oireiden syntyyn vaikutti jokin sellainen tekijä, joka suodatti altistuskokeisiin osallistujien oireet niin että ne näyttivät satunnaisilta.

Mutta se mikä tässä on erikoista on, että siinä missä itse näen molemmat epävarmuustekijät samanarvoisina -- ja siten en näe mitään syytä arvioida toista tiukemmin kuin toista -- ihmiset tuppaavat tulkitsemaan epävarmuuden yhdessä asiassa syyksi uskoa päinvastaista, kun taas toisessa he ottavat samansuuruisen epävamuuden -- joka siis oli pieni -- todisteena siitä että se kyllä on todellinen ilmiö.

Tässä on kognitiivisesti taustalla toki vahvistusvinouma (engl. confirmation bias), mutta tuo vinouma on helppo tuoda tässä esimerkissä esille. Silti ihmisen mieli "suojelee" tältä vinoumalta. Esitänkin tässä hypoteesin, että taustalla on narratiivi, joka toimii eräänlaisena vinouman viikunanlehtenä. Yksilö on kertonut itselleen tarinan, joka on uskottava, ja jossa on kausaalinen ja ymmärrettävä rakenne. Epävarmuustekijät jotka siihen mahdollisesti liittyvät, ovat pieniä yksityiskohtia jotka voivat olla hieman toisin kuin nyt asian ymmärrämme, mutta tarinan rakenne on tosi.

Tunnistan tämän narratiivin rakenteen ja "suojaavan vaikutuksen" kahdesta itselleni tutusta kertomuksesta. Ensimmäinen on tarina, jonka mukaan maapallo on (likipitäen) pallon muotoinen kappale, jota gravitaatio pitää kasassa. Toinen on tarina siitä, että nykyiset eliöt polveutuvat yhteisestä kantamuodosta ja ovat muovautuneet luonnonvalinnan myötä sellaisiksi kuin ne ovat.

Tarkoittaako tämä, että minun tulisi nyt epäillä sitä, onko maapallo pyöreä, tai sitä että luonnonvalinta selittää nykyisten eliöiden kehityksen? Kyllä se tarkoittaa. Epäilen näitä, ja monia muita melko triviaalisti tosina pitämiäni uskomuksia tavan takaa. En yksinkertaisesti voi olla epäilemättä näitä. Jokainen näkee silmillään, että maanpinta on likipitäen litteä. Jokainen näkee että ihmiset ovat ihmisiä ja apinat apinoita, eivätkä apinat saa ihmisennäköisiä jälkeläisiä.


Tarkoittaako se, että nämä uskomukset ovat virheellisiä? Ei. Ne voivat olla virheellisiä. En voi tietää varmaksi ovatko ne virheellisiä vai eivät, mutta evidenssi viittaa siihen suuntaan että ne eivät ole virheellisiä. Auringon kulku eri leveysasteilla, varjojen pituus, coriolis-vaikutus, Foucault'n heilurin toiminta jne, kaikki ovat evidenssiä sen puolesta, että maapallo todella on pyöreä ja pyörii. Parallaksit, planeettojen liikkeet, jne, kaikki ovat konsistentteja tämän tarinan kanssa. Eliölajien geneettinen koodi, morfologisen ja geneettisen aineiston yhteensopivuus, fossiiliaineiston konsistenssi, jne. Nämä kaikki sopivat narratiiviin siitä että luonnonvalinta selittää eliöiden monimuotoisuuden.

Tässä pääsemme siihen, että pelkkä positiivinen narratiivi on se, joka vaarantaa ajattelun. Jos me keskitymme siihen, miten uskomme asian olevan ja kerromme uudelleen ja uudelleen tarinan siitä, miten uskomuksemme toimii, emme kykene uudistamaan sitä. Monien tieteestä innostuneiden maallikoiden ja erityisesti ns skeptikoiden parissa on tavanomaista antautua kritisoimaan ja purkamaan uskomuksia jotka ovat narratiiviltaan ristiriidassa ns "tieteellisen" käsityksen kanssa; Etsimällä niistä ongelmia jotka liittyvät vaikkapa termodynamiikan ensimmäiseen pääsääntöön (esim, ikiliikkuja) tms, voidaan helposti toki osoittaa jokin uskomus aivan järjettömäksi. Mutta tällöin nojataan sellaisiin asioihin jotka ovat lopulta vain "tieteellisen tiedon" sivutuotteita.

Jokaisen tarinan, jonka kerromme itsellemme, pitäisi sisältää myös "entä jos"- osio. Entä jos tämä tai tuo on väärin? Miten toteamme sen? Ehkä suurin vääryys ihmiskunnan historiassa on, ettei Umberto Eco koskaan saanut Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Umberto Eco kuuluu ehdottomasti oman ajatteluni suurimpiin vaikuttajiin, ja pidän häntä yhtenä ihmiskunnan historian suurimmista ajattelijoista. Hänen romaaneistaan käytännössä jokainen on syvällinen tutkielma näistä asioista joista tässäkin kirjoitan.

Ehkä lähimmäs tätä aspektia tulee Baudolino, joka on tarina on värikäs ja täynnä vaiheita. En käy yksityiskohtiin, mutta kirjassa nimihenkilö Baudolino kertoo Bysanttilaisessa vankityrmässä viruessaan nuorelle miehelle elämäntarinansa joka on sekoitus myyttisten hahmojen kohtaamisia, murhamyysteeriä, huumehouruista sekoilua ja historiankirjoitusta. Lopussa nuori mies käy läpi tarinaa oppineen mestarin kanssa ja he pyrkivät erottelemaan mikä Baudolinon tarinassa on lopulta totta ja mikä fantasiaa. Epäilyn, empirismin, päättelyn ja narratiivisuuden teema on mukana hieman samaan tapaan kuin Econ ehkä tunnetuimmassa kirjassa, 200 vuotta myöhäisempään aikaan sijoittuvassa Ruusun nimessä.

Helppo vastaus olisi antaa jokin Feynmanilainen rikkiviisaus siitä, miten itseään on helpoin huijata. En aliarvioi lukijaa tai ketään muutakaan väittämällä että minulla olisi vastaus tai että vastaus olisi helppo. Jos se olisi helppo, ei Eco olisi koskaan ollut niin tuottelias. Baudolinon tarina on mielenkiintoinen narratiivi, joka perustelee sen, että kriteerimme totuudellisuudelle tai totuudenkaltaisuudelle ovat nekin häilyviä ja epävarmoja. Päädymme jälleen herkästi solipsisminkaltaiseen intertekstuaalisuuteen, ellemme muista, että ihminen on tarinoita kertova eläin.

Vaikeista asioista on "helppo" kirjoittaa tarinoita.  Jos uskomme Cowenin karakterisoinnin, että jokainen hyvä vs paha- tarina johon uskomme, laskee älykkyysosamääräämme vähintään kymmenellä pisteellä, ja karsimme tällaiset narratiivit maailmankuvastamme, olemme päässeet vasta alkuun.  Lisäksi olemme vaarassa korvata ne vain yhdellä per aspera ad astra- narratiivilla jonka jälkeen uskomme voittaneemme narratiivien sudenkuopat. Cowen varoitti jo tästäkin, joten ajatus ei ole omani.

Epätyydyttävältä tuntuu myös sellainen ratkaisu, jossa punomme tarinan toisensa perään kumoamaan edellisen. Popperilainen sykli, jossa muodostamme tarinan asiantiloista, koettelemme sitä empiirisesti, ja korvaamme sen toisella joka on vähemmän väärä, on sekin loputon intertekstuaalinen samsara, josta ei voi paeta uusia narratiiveja muodostamalla. Nuorempana tunsin voimakasta viehtymystä itämaiseen mystiikkaan ja (zen)buddhalaisuuteen juuri siksi, että nämä tarjosivat lupauksen, tai pikemminkin kangastuksen, ajattelusta ilman tätä syklisyyttä. Nirvanasta, jos niin tahdotte.

Itse uskon, että  todellisuus sinänsä, an sich, on luonteeltaan älyllisesti epätyydyttävä. Tämä kilpajuoksu paremman narratiivin perässä on yksinkertaisesti seurausta kyvyttömyydestämme sietää epävarmuutta. Eräs hyvä ystäväni oli vielä joitain vuosia sitten syvästi uskonnollinen ja aktiivisesti mukana eräissä kristillisissä ympyröissä, uskoi Raamatun ihmeisiin lähes kirjaimellisesti. Kadehdin häntä suuresti tuolloin. Vaikka hän oli skeptinen luonteeltaan, hän kykeni uskossaan varmuuteen johon en ole koskaan pystynyt. Silti hän oli itsekriittinen ja ymmärsi, että varmuuden kaipuu on se, joka saa ihmiset uskomaan typeriinkin asioihin. Tuo ristiriita hänen ajattelussaan -- jos kohta en ole varma oliko se ristiita vain minun mielestäni -- oli kiehtova.  Tunsin aitoa surua kun kuulin hänen luopuneen uskostaan. Vaikka uskon -- tiedän -- hänen maailmankuvansa nykyisin olevan eheämpi ja totuudenmukaisempi, koen silti surua siitä, että ystävänä pitämäni ihminen on joutunut laskeutumaan tällaiseen loputtomaan epävarmuuden ja painavan epistemologisen vastuun suohon.

Analogiat ovat vaarallisia narratiivejä nekin, koska jos esitän että suruni on samankaltaista kuin haikeus omien lasten kasvusta aikuisiksi, siitä kun nämä lakkaavat uskomasta joulupukkiin tai hammaskeijuun, herkästi luon mielikuvan että pidän itseäni parempana, aikuisempana tai jalostuneempana. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys. En vain tunne sellaista tarinaa jossa olisi se sama tunne viattomuuden menetyksen tragediasta, mutta ilman holhoavaa tai alentuvaa alaviitettä.

Intertekstuaalisuus ei siis ole vielä valmis. Vielä on uusia tarinoita kerrottavaksi.

Syyt ja seuraukset.

Mielenkiintoinen kirja, jota olen hiljakseen lukenut kesän aikana on "The Book of Why". Kirja ei rehellisesti sanoen ole kovin hyvä, koska se hypettää ja selittää vaikeasti asiaa, joka on lopulta aika yksinkertainen. Alla kirjoitan aiheesta mutten ota sitä suoraan kirjasta, vaan se on kirjan inspiroimaa, ja lopussa kommentoin kirjaa suoremmin. 

Me kaikki "tiedämme", että korrelaatiosta ei voi päätellä kausaalisuutta. Jäätelön syönti kasvaa kesällä samaa tahtia hukkumiskuolemien kanssa, mutta ymmärrämme kaikki, ettei jäätelön syömisen kieltäminen vähennä hukkumiskuolemia. Kukko laulaa aina hieman ennen auringonnousua, mutta aurinko nousee varsin hyvin vaikka kukko ei laulaisikaan.

Muistetaan vanha kunnon bayesilainen päättely. En nyt ala tässä sitä kampaamaan sen enempää, siinä keskiössä on ehdollisen todennäköisyyden käsite. Jos meillä on tapahtuma A, jonka todennäköisyydestä olemme kiinnostuneita, ja olemme tehneet havainnon B, niin merkitään P(A | B):llä ehdollista todennäköisyytta, eli todennäköisyyttä että A tapahtuu kun tiedämme että B on tapahtunut. Esimerkiksi, jos tiedämme (tämä on esimerkki, en tiedä onko oikeasti näin, huom), että 75% autokolareista jompi kumpi osapuoli on ajanut ylinopeutta, niin nähdessämme kolarin (B), arvelemme että todennäköisyys on noin 75% että toinen tai molemmat ovat ajaneet ylinopeutta (A).

Tämä ei kerro tietenkään sitä, kuinka todennäköistä on että ylinopeutta ajava joutuu kolariin. Tätä todennäköisyyttä merkittäisiin P(B | A).  Näillä on kuitenkin yhteys, ja se tunnetaan Bayesin kaavan nimellä, eli P(B | A) = P(A | B)*P(B)/P(A).  Tämän tietääksemme meidän pitää siis tietää myös kuinka yleistä ylinopeus on, ja kuinka yleisiä kolarit ovat.  Ja jos ylinopeus on hyvin yleistä, mutta kolarit hyvin harvinaisia, niin tämä todennäköisyys voi olla paljonkin pienempi kuin P(A|B).

Bayesilainen päättely ei kuitenkaan itsessään vangitse varsinaisesti mitään tietoa kausaalisuudesta. Voimme aivan hyvin arvioida ym. todennäköisyyksiä ilman minkäänlaista käsitystä mikä seuraa mistäkin, eikä toisaalta tällaista todennäköisyyksien tunteminen itsessään auta meitä mitenkään päättelemään mikä on syy ja mikä seuraus.

Esimerkiksi Tampereella vuosittain arvuutellaan päivämäärää, jolloin Näsijärvi jäätyy, ja toisaaltaa päivämäärää, jolloin Näsijärvestä lähtee jäät. Kevään mittaan voimme olla kokolailla varmoja, että jos meillä on lämpömittari sopivassa paikassa Näsijärven rannalla, niin sopivina päivinä mitatut lämpötilat paljastavat meille paljonkin siitä, milloin jäät ovat lähdössä. Emme kuitenkaan voi nopeuttaa jäiden lähtöä esimerkiksi pitämällä tulitikkua tällaisen lämpömittarin alla. Ymmärrämme intuitiivisesti, että lämpömittarin lukema ei vaikuta jäiden sulamiseen, vaan lämpömittarin lukemaan ja jäiden sulamiseen vaikuttaa yhteinen tekijä, ilman lämpötila.

Merkitään tätä lämpömittariin (tai johonkin muuhun tapahtumaan B) vaikuttamista uudella operaattorilla, do(B). Tämä tarkoittaa, että jonkin (eksplisiittisen tai implisiittisen) mallimme ulkopuolelta tulevan tekijän avulla pakotamme B:n tapahtumaan.  P(A | B) on eri asia kuin P(A | do(B)), koska edellisessä me havaitsemme B:n tapahtuvan, ja jälkimmäisessä me aiheutamme B:n tapahtumisen.

Miten me voimme karakterisoida kausaalisuutta? Jos P(A | do(B) ) > P(A | do(!B)), niin tämä tarkoittaa että kun pistämme B:n tapahtumaan "väkisin", niin A:n todennäköisyys kasvaa. Tällöin B:n tapahtumisella on jokin kausaalinen suhde A:han. Se ei kuitenkaan tietenkään tarkoita että B jotenkin suoraan aiheuttaa A:n. Välissä voi olla montakin mekanismia.

En nyt tässä lähde kampaamaan kaikki erilaisia kausaalisia suhteita joita erilaisilla muuttujilla voi olla; Pearlin keskeinen argumentti on, että vaikka emme sinänsä voi päätellä pelkän datan perusteella kausaalisuutta, voimme päätellä, onko kausaalisuutta suhteessa tiettyihin oletuksiin. Lisäksi oletukset joita täytyy tehdä, eivät ole kovin vahvoja, eivätkä ne ole kovin "epätieteellisiä", eikä niitä tarvitse vetää hatusta.

Tämä tapahtuu ns. kausaalisten verkkojen avulla. Siinä relevantit muuttujat otetaan mukaan ja niistä muodostetaan graafi. Kaikkien teoriassa mahdollisten suorien kausaalisten suhteiden kohdalla piiretään nuoli. Otetaan tässä nyt kaksi esimerkkiä, tupakointi-syöpä ja hiilidioksidipäästöt-maapallon keskilämpötila, joiden kausaalista suhdetta haluamme selvittää.

Jos esitämme että jokin tupakoinnista riippumaton syy on sekä tupakoinnin että keuhkosyövän syy, niin voimme piirtää verkon jossa tämä (tuntematon) syy aiheuttaa molempia, ja tupakointi vain potentiaalisesti aiheuttaa syöpää. Me emme kuitenkaan voi tästä vielä päätellä vielä paljokaan, vaan tarvitsemme joko jonkin muuttujan joka taatusti liittyy tupakointiin mutta ei (suoraan) tähän ulkopuoliseen tekijään, tai sitten muuttujan joka liittyy tähän ulkopuoliseen tekijään, muttei (suoraan) tupakointiin.

Tällaisia muuttujia on muutama. Ensinnäkin, tupakoivilla ihmisillä keuhkoihin kertyy pieniä määriä tervaa. Tietenkään kaikille tupakoiville ei näitä tervajäämiä tule, mutta tällä ei ole merkitystä, kunhan korrelaatio on riittävän suuri.  Toisekseen, tiedetään että tupakointi ja turvavyön käyttö ovat tilastollisessa yhteydessä siten, että tupakoivat ihmiset käyttävät turvavöitä vähemmän kuin tupakoimattomat. Tässä korrelaatio ei ole kovin suuri, mutta se on riittävän suuri, että tilastoissa se, että henkilö ei käytä turvavyötä, on riskitekijä keuhkosyövälle jos mitään muuta ei huomioida. 

Jos meillä on kuvitteellinen mekanismi joka aiheuttaa sekä tupakointia että keuhkosyöpää, niin kysymys kuuluu a) onko mielekästä olettaa, että tämä mekanismi aiheuttaa tervan kertymistä keuhkoihin ja b) onko mielekästä että tämä mekanismi aiheuttaa sitä, että henkilö ei käytä turvavyötä. Oli mekanismi mikä hyvänsä, niin a)-kohdassa voimme postuloida esimerkiksi että syöpää aiheuttaa geeni, joka vähentää vierasaineiden poistumista keuhkoista ja siten saa tervaa kertymään keuhkoihin, ja että tämä toisaalta saa nikotiinin yms imeytymään keuhkoista herkemmin ja näin lisää todennäköisyyttä että henkilö alkaa tupakoida. b)-kohdassa on paljon vaikeampaa keksiä yhteyttä.

Ja katso: Tilastollisesti keuhkosyövän ja turvavyön käytön korrelaatio katoaa täysin, jos tehdään regressioanalyysi jossa keuhkosyöpää selitetään tupakoinnilla ja turvavyön käytöllä.  Tervajäämien kohdalla tilanne on hieman toisenlainen. Siinä voimme tehdä muutamia erilaisia "temppuja", joilla voimme tutkia riippumatonta suhdetta näiden välillä; En mene tässä kaavasulkeisiin, mutta Pearl:in do-kalkyylin avulla pystymme näyttämään, että jos oletus on ettei ulkopuolinen tekijä suoraan vaikuta tervan määrään keuhkoissa (vaan ainoastaan tupakoinnin välityksellä), niin tupakointi aivan yksiselitteisesti aiheuttaa keuhkosyöpää.

Tästä saamme siis myös falsifikaatiokriteerin. Jos todella löydämme esimerkiksi yllä postuloidun syöpää ja nikotiininhimoa aiheuttavan geenin, niin voimme todellakin vielä löytää keinon kumota johtopäätös. Niin kauan kun tällaista geeniä tms mekanismia ei löydy, paras arvauksemme on että tupakointi todella aiheuttaa syöpää.

Maapallon keskilämpötilaa tutkiessa taas otamme relevantiksi muuttujaksi hiilidioksidipäästöt -- tämä on ainoa asia johon voimme edes teoriassa soveltaa do- operaattoria. Tämän lisäksi otamme esimerkiksi vulkaanisen toiminnan ja erilaiset biologiset prosessit jotka myös tuottavat hiilidioksidia. Näistä kaikista tulee vetää nuoli ilmakehän hiilidioksidipitoisuuteen, joka on yksi relevantti muuttuja. Tämän lisäksi otetaan muuttujiksi auringon aktiivisuus, muunlaiset hiukkaset ilmakehässä,  maan pinnan albedo, jne. Näiden välille piirretään kaari jos on mitään syytä olettaa, että muuttuja vaikuttaa toiseen. Esimerkiksi ei ole mielekästä vetää viivaa hiilidioksidipäästöistä auringon aktiivisuuteen. 

Nyt voimme tutkia aikasarjoista näiden muuttujien välisiä suhteita. Pearlin do-kalkyylin avulla voimme laskea esimerkiksi hiilidioksidin kausaalisen suhteen lämpötilaan, kun tunnemme potentiaaliset muut syyt. En ala tässä nyt kampaamaan sitä, miten näin voimme todistaa hiilidioksidipäästöjen todella lämmittävän maapalloa, sillä do-kalkyyli on varsin työläs viedä läpi. Lopputulos on kuitenkin hyvin samanlainen kuin syövän ja tupakoinnin kohdalla: Olettaen että tunnemme relevantit juurisyyt, meidän ei tarvitse tuntea todellakaan kaikkia välittäviä mekanismeja voidaksemme päätellä kausaalisen yhteyden. Se, että esimerkiksi meret sitovat enemmän tai vähemmän lämpöä tai merivirrat jakavat lämmön eri tavoin maapallolla kuin mallit ennustavat, on epäolennaista; olennaista on se, onko meillä kaikki mahdolliset kausaaliset tekijät tiedossa. Näistä me yksinkertaisesti tiedämme että jos mahdollisia tekijöitä ovat hiilidioksidipitoisuus, erilaiset hiukkasjäämät, vesihöyry ja pilvisyys, ja auringon aktiivisuus, niin on täysin varmaa, että hiilidioksidipäästöt lämmittävät maapalloa.

Tietenkin, on mahdollista, kuten yllä, että on jokin tuntematon luonnonvoima joka lämmittää maapalloa. Esimerkiksi maapallon ytimestä vapautuu jostain syystä lämpöä joka pääsee jostain maankuoressa olevasta reiästä ilmakehään. Tai ehkä maapallo on ontto ja etelänavalla olevasta luukusta päästetään aika-ajoin lämmintä ilmaa maapallon sisuksista ilmakehään. Tai ehkä kuu lämmittää enemmän kuin aiemmin osasimme arvioida. Jne.

Monelle -- myös minulle -- Pearlin argumentaatio ja esitystapa tuntuvat ylenpalttiselta hypetykseltä. Tämä ei tarkoita etteivätkö kausaalisten verkkojen käyttö ja do-kalkyyli olisi hyödyllisiä innovaatioita. Aikanaan kun opiskelin ekonometriaa, osa näistä menetelmistä opetettiin, osaa taas ei. Esimerkiksi Pearlin "Back-door"-kriteeri oli minulle uusi. Esimerkiksi ns instrumentti-muuttujien käytölle löytyy perustelu aika hyvin Pearlin do-kalkyylistä, joskin Pearl antaa hieman eri kriteerit instrumenttimuuttujien käytölle.

Perinteisesti instrumenttimuuttujia käytetään kun meillä on kausaalinen suhde A:sta B:hen, mutta selittävässä muuttujassa A:ssa on mittausvirhettä, joka voi korreloida tuntemattomalla tavalla B:n kanssa, ja jolle ei mallissa ole selittäjiä. Tällöin "instrumentoidaan" etsimällä muuttuja(t) X siten, että A:n sijaan käytämme X:n avulla estimoitua Â:ta. Tässä oletus on, että siinä määrin kuin  ja A eroavat toisistaan, tämä heijastelee mittausvirhettä, ja Â:n ja B:n välinen suhde paljastaa "todellisen" vaikutuksen. Tämän perusteluna on, että jos todella kontrolloisimme A:n, niin havaintodatassa läsnä oleva kohina joka voi vaikutta B:hen ei tulisi enää kontrolloinnin jälkeen näkymään do(A):ssa; Â:n katsotaan vastaavan lähemmin do(A):ta.  Pearl esittää asian hieman toisin, mutta ero on minusta pitkälti filosofinen. En ole katsonut varsinaista matematiikkaa läpi, sillä Book of Why ei sisällä matemaattista esitystä tässä kohtaa sillä tasolla että voisin verrata.

Kaikenkaikkiaan tilastollinen kausaalinen päättely on kiehtova laji. Pearlin keskeinen "argumentti" on, että vanha nyrkkisääntö "correlation does not imply causality" on otettu liiaksi aksiomaksi ja se on tulkittu puritaanisesti  niin, ettei havaintoaineistosta voisi päätellä mitään kausaalisuudesta, korkeintaan kumota yksittäisiä hypoteeseja muttei koskaan validoida mitään. Olen tästä samaa mieltä. Havaintoaineistosta voidaan tehdä johtopääksiä suhteessa kausaalisiin oletuksiin. Kausaalisia oletuksia puolestaan voidaan tehdä varsin paljon aivan arkisen tietämyksen ja ymmärryksen varassa, ja joka tapauksessa, kun ei voida olla varmoja, on (epistemologisesti) turvallista olettaa kausaalisuus joka sitten voidaan (joskus) osoittaa vääräksi havaintoaineiston perusteella. Toisalta Pearl minusta sotkee pakkaa liiaksi esittämällä monimutkaisen "kausaalisuuden portaat"- argumentin.

Pearl esittelee kolme "kausaalisuuden porrasta", joista ensimmäinen on puhtaat havainnot. Tämä on taso jolle perinteinen tilastollinen analyysi jää, sillä korrelaatiot, ehdolliset todennäköisyydet, yms ovat kaikki matemaattisesti symmetrisiä siinä mielessä, ettei ole mitään keinoa pelkän tilastomatematiikan keinoin sanoa että mikä on kausaalinen suhde ja mikä ei. Toisella tasolla Pearl esittää interventiot eli kontrolloidut koejärjestelyt. Siinä havainnon lisäksi voidaan tehdä koe,  jossa muuttujia manipuloidaan. Tämä on taso jossa do-operaattoreita sovelletaan yksittäisiin suhteisiin, kuten esimerkiksi kun tehdään kaksoissokkokoe jonkin lääkkeen tehon tutkimiseksi. Toinen taso kykenee jo vastaamaan kysymyksiin kuten "mitä (todennäköisesti) tapahtuu jos teemme asian X".  Kausaalisuuden kolmas porras on ns kontrafaktuaalien taso. Siinä vastataan kysymyksiin kuten "X tapahtui, mutta mitä jos se ei olisi tapahtunut?". Tämä taso on se, joka minusta jäi vähän hämäräksi, sillä ensiksikään, en näe miksi eteenpäin suuntautuva hypoteesi ja menneisyyteen suuntautuva kontrafaktuaali olisivat mitenkään eri asemassa analyysin suhteen; Kausaalisessa verkossa kyse on vain suunnasta johon laskenta etenee, eikä siten mitenkään syvällisestä filosofisesta erosta.

Ymmärrän näiden kahden jälkimmäisen tason eron lähinnä psykologisena; Taso 2 viittaa yksittäisiin suhteisiin, se on eräänlainen feed-forward tarkastelu yhden kontrolloidun muuttujan kausaalisuuden suhteen (mitä tapahtuu jos painan tästä), kun taas taso 3 mahdollistaa laajan suunnittelun, jossa tutkitaan useita haluttuja ulostuloja, ja ratkaistaan kysymyksiä kuten "mitä kaikkia pitää painaa tai vetää jotta saamme tämän ylös ja tuon alas".

Kaikenkaikkiaan ihan viihdyttävää lukemista. En suosittele vakavaksi kirjaksi ihmisille jotka haluavat soveltaa asioita teknisesti omiin analyyseihin, mutta suosittelen kaikille niille, jotka kuvittelevat ettei havaintoaineistosta voi tehdä mitään johtopäätöksiä.

Sekalaista taas

Vapun jälkeen olen keskittynyt - vaihtelevalla menestyksellä - taas työntekoon ja harrastuksiin. Työni osalta on nyt hiljaisempi vaihe, koska lähetin kolme käsikirjoitusta huhtikuussa ja opetuskausi lähestyy loppuaan.

Kuten olen maininnut, Suomeen paluun jälkeen pojat jatkoivat Taekwondoa paikallisessa seurassa. Seura osoittautui perheystävälliseksi, joten liityimme vaimoni kanssa myös. Vaimoni on harrastanut kyseistä lajia nuorempana SM-tasolla, ja paluu liki kahdenkymmenen vuoden jälkeen osoittautui innostavaksi. Itse olen joitain lajeja kokeillut ja hieman harrastanut myös liki 20 vuotta sitten kun ne olivat muodissa, joten aloittaminen ei tuntunut erityisen hankalalta. Eräs tuttavani varoitti minua että nivelet joutuvat lajissa koville. En ole tätä vielä kokenut; sain kyllä napakan potkun kylkeeni ja loukkasin itseni muutamia viikkoja sitten, mutta toistaiseksi muita loukkaantumisia ei ole ollut.

Ennen eilistä siis, kun harjoittelimme hyppypotkua. Kuten totesin, harjoittelin joskus nuorempana erästä toista lajia. Vaikka perustekniikat ovat erilaisia, niissä on jotain samaa, ja "lihasmuisti" (joka sijaitsee itseasiassa käsittääkseni pikkuaivoissa) ei juuri happane, tietyt liikeradat ikäänkuin ovat automatisoituneet. Valitettavasti lihasten jäntevyys ja venyvyys esimerkiksi eivät ole enää samanlaisia kuin ne olivat 20 vuotta sitten. Treenasimme muutaman suunnilleen itseni ikäisen miehen kanssa potkuja, ja tilanteen "henki" johti siihen että piti yrittää aina potkaista hieman korkeammalla olevaan kohteeseen. Kun lätkä oli hieman oman pääni yläpuolella, siihen osui kyllä "helposti", mutta tunsin repivän kivun takareidessäni. Nyt jalka on melko jäykkä; revähdys ei ollut paha eikä esimerkiksi juurikaan haittaa kävelyä, mutta tietynlainen tuntemus siinä kuitenkin on.

Kirjallisuuden puolella olen ollut hieman jumissa. Otin luettavakseni Kvanttivarkaan, ja vaikka pidän kirjasta, etenemiseni on ollut hidasta. Rajaniemi kirjoittaa preesensissä pitkälti kuvailevaa tekstiä. Scifille tyypillisiä julistuksia ja selityksiä ei juuri ole, vaan miljöö, historia jne, ilmenevät pikku hiljaa pienistä palasista. Tämä pitää mielen virkeänä. Minulla on lainassa myös kirjan jatko-osa, enkä näe syytä ettenkö siirtyisi heti sen kimppuun tämän lopetettuani.

Tutkimusrintamalla on, kuten totesin, kovin hiljaista. Kaksi paperin aihetta minulla on kesällä tai syksyllä kirjoitettavaksi, ja lisäksi olen (heikonlaisesti) ryhtynyt toimeen myös kirjan kirjoittamisen kanssa. Ideana on siis kirjoittaa erään yhteistyökumppanin kanssa kirja yhdestä keskeisestä tutkimusteemasta joka minulla on viimeiset neljä tai viisi vuotta ollut. Ehkä sitten pääsen siitä jo eroon.

Ajattelin kirjoittaa jotain Soininvaaran blogissa velloneesta keskustelusta, eli siitä mitä Euroopan kriisille pitäisi tehdä. Oma näkemykseni on, että Euroopan tilanne muistuttaa kovasti Mundell-Fleming- mallia tilanteessa, jossa pääoman liikkeet ovat (lähes) vapaita. Ideana on siis, että jokaisen yksittäisen maan julkisen sektorin investoinnit ja kulutus valuvat pitkälti rajan yli eivätkä pahemmin nosta työllisyyttä ja paranna taloutta. Krugman oli itseasiassa samaa mieltä mitä tulee yksittäisiin maihin, ja siksi pitäisi koordinoida; velkaelvytystä vaan ei voi, eikä mielestäni ole edes syytä koordinoida, koska se on epäreilua. Likviditeettiansa - jos siinä ollaan - voidaan murtaa rahapolitiikalla, ja se pitäisi tehdä kompensoimalla säästäminen ja korkeat verot pohjoiselle ja löysäämällä etelän "deflaatio"kierrettä. Minua viisaammat talousasiantuntijat varmasti osaisivat kehitellä tähän keinot. En kuitenkaan kannata tätä ennen kuin Etelä saa julkisen taloutensa sellaiselle uralle, josta se ei välittömästi pomppaa entiseen tuhlauslinjaan.

EDIT: Huomasin äskettäin, että Orson Scott Cardin scifiklassikko Ender's Game on filmatisoitu ja saapunee elokuviin kohdakkoin. Jostain syystä tämä kyseinen klassikko on jäänyt lukematta; jos joku lukijoistani pitää sitä hyllyssään, olisin kiinnostunut lainaamaan. Pahoittelen vapaamatkustamista, mutta minulla on jo nyt liikaa kirjoja, joten en haluaisi ostaa sitä. Kirjastossa siihen näyttäisi olevan useita varauksia.

Pääteasema.

Aloin jo reilu vuosi takaperin lukea Reynoldsin "Pääteasemaa", jälleen kerran serkkuni hankkimaa suomennosta. Kirja on aika hyvä, se jäi kesken koska minun piti ottaa se mukaan Singaporeen matkalukemiseksi, mutta olin laittanut sen väärään laukkuun ja se jäi Suomeen. Jatkan sitä nyt.

Kirjassa on erikoinen idea, joka alkaa avautua alusta melko nopeasti. Idea on sukua Vingen "Zones of thought"- idealle, mutta kompressoidummin.

Vingen A Fire upon Deep ja A Deepness in the Sky (sekä Children of the Sky, jota en ole lukenut) sijoittuvat oman linnunratamme tulevaisuuteen, jossa syystä tai toisesta on "vyöhykkeitä" sille, miten teknologia voi toimia. Lähellä galaksin keskustaa on "syvyys", jossa eivät toimi edes biologiset prosessit. Sitten tulee "hitaus" jossa toimii normaali teknologia, muttei valoa nopeampi matkustaminen tai "kova" nanoteknologia, antigravitaatio, tms, tämän jälkeen on "The Beyond", en muista suomennosta, mutta jossa toimii kaikenlainen spekulatiivinen teknologia, ja lopulta on "Transcend", jossa teknologia on jotain mitä ei edes voida kuvailla, ja siellä asustelee jumalankaltaisia olentoja. Vyöhykkeiden rajat noudattelevat karkeasti etäisyyttä galaksin keskustasta, mutta rajat eivät ole tarkat ja voivat liikkua erilaisista syistä. Juoni ei ole tässä olennaista, vaan se, että teknologian ja tieteen "toimivuus" riippuu siitä, missä ollaan.

Pääteasemassa (Terminal World) on samankaltainen idea mutta kompressoituna planeetan pinnalle. Tarina alkaa kaupungista nimeltä Spearpoint, joka jakautuu myös vyöhykkeisiin, mutta pystysuunnassa. Tarinan alkupiste on "Neon Heights" jonka teknologinen taso vastaa ehkä 1900-luvun loppupuoliskoa. Sen yläpuolella on "Circuit City", johon vain viitataan, mutta jossa teknologia on ehkä varhaisen 2000-luvun tasoa. Kirjassa matkataan alaspäin, Neon Heightsin alapuolelta löytyy ensin Steamville (jossa kaikki toimii höyryllä) ja lopulta Horsetown, joka on esiteollinen. Kaupungin ulkopuolisessa maailmassa vyöhykkeitä on satunnaisesti, mutta pääsääntöisesti kovin kehittynyt teknologia ei toimi. Tämä lienee kirjallinen tehokeino, joka oikeuttaa kirjan Steampunk-henkisen miljöön ilmalaivoineen ja "retrotieteineen".

Kirjan edetessä paljastuu kaikenlaista erikoista ja vihjeet siitä, mikä planeetta on kyseessä, tippuvat kyllä jos niitä osaa lukea. En spoilaa - tosin ne löytyvät näköjään myös wikipediasta. Kirja on älyllisesti mielenkiintoinen ja skannaa kaikenlaista epistemologiasta, teknologiasta jne lähtien. Reynoldsille tyypilliseen tapaan ote on melko suoraviivainen, eikä juoneen ole ihan niin kovasti viitsitty panostaa. Reynolds kuvaa epäuskottavan maailman (toki), mutta kun kirjallisten vapauksien ottamisen yli katsoo, hänellä on mielestäni jopa jotain sanottavaa siitä, miten teknologia muovaa yhteiskuntaa. Kirjassa on myös eräänlainen uskonnollinen ja uskomusjärjestelmiin paneutuva teema. Kun vihjeiden valossa (tai jos haluaa spoilaantua ja lukea wikipediasta sen mistä on kyse) lukee kirjaa, tämä teema avautuu todella kivasti.

Olen sikäli jäävi, että pidän scifistä ja tämäntyyppisestä spekulaatiosta ja "mysteerimaalailusta" jo itsessään niin paljon että kirja viihdyttää minua suuresti. Siinä missä BRE (Muistoissa Sininen Maa) oli jotenkin ilmeisellä tavalla kuvaus tulevaisuudesta, tämänkin voisi lukea myös ihan vaan steampunk-roadtrippinä ja ottaa asiat sellaisenaan. Reynolds ei ole vahvimmillaan intertekstuaalisuudessa (hän ei ole mikään Simmons) ja esimerkiksi paralleelit kirjassa esiintyvän "Testamentin" - joka on uskonnollinen kirja - ja vaikkapa Raamatun välillä ovat melko pinnallisia. Sensijaan lähimenneisyyden avaruustutkimus selvästi on Reynoldsin ominta alaa ja häivähdys romantisoidusta (ja ehkä vähän irvailevastakin) käsityksestä Victoriaanisen ajan tieteestä on myös läsnä.

Objektiivisesti ajatellen Reynolds ei ole mitenkään erityisen hyvä. Mutta olen tottunut hänen tyyliinsä ja tykkään teemoista joita hän käyttää, joten nautin kirjoista. En ole vielä lukenut yhtään todella huonoa kirjaa häneltä, mikä on jo sinällään saavutus.

Muistoissa Sininen Maa.

Kuten otsikko sanoo, aloin lukea Reynoldsin uusimpiin lukeutuvaa kirjaa "Blue Remembered Earth", tai siis sen suomennosta. Serkkuni on innokas scifi-lukija, ja hankkii usein tuoreimpia suomennoksia nopeassa tahdissa. Pidän pääsääntöisesti kirjojen lukemisesta alkuperäiskielellä, mutta helppous yleensä vie voiton. Koska olen hidas lukemaan (tätäkin olen lukenut jo viikon), minulla on aina paljon kirjoja kesken tai jonossa odottamassa lukemistaan.

Pidän Reynoldsista kovasti. Miehen tyyli on konstailematon ja hän keskittyy maalailemaan tulevaisuudenkuvia pysähtymättä liiaksi julistamaan. Mutta julistaa toki silti sopivasti.

"Sininen Maa" on kuvaus yhteiskunnasta noin 150 vuoden päässä. Geopolitiikka on vedetty uusiksi ja ihmiset ovat levittäytyneet lähiavaruuteen, lähinnä liiketoiminnan merkeissä. Mars ja Kuu on kolonisoitu osin, ja maapallon pinnalla vallitsee "pehmeä fasismi", jokainen ihminen pitää kehossaan implantteja ja tietoverkko tarkkailee ihmisten toimintaa koko ajan. Jos joku edes aikoo käyttäytyä väkivaltaisesti, järjestelmä lamaannuttaa henkilön ja seuraa tutkimuksia ja mahdollisia sanktioita, riippuen aiotun väkivallanteon vakavuudesta. Tätä kutsutaan kirjassa yksinkertaisesti "Mekanismisksi".

Ehkä tavanomaista enemmän Reynolds käyttää palstatilaa kirjassa sen selittämiseksi, miten tähän on tultu, ja ilmeisesti pyrkii olemaan uskottava. Kirjassa on epämääräisiä viittauksia ilmastonmuutokseen (sen spesifimmin sanomatta mitä se on) ja erilaisiin sotiin 2000-luvulla, mutta yksityiskohdat on jätetty toki pois ja jokainen lukija voi itse miettiä millaisen kehityskulun kautta tilanteeseen on päädytty.

En ole vielä aivan loppuun päässyt. Ilmeisesti Kirjan on tarkoitus olla ensimmäinen osa laajempaa kokonaisuutta, joka tulee kulkemaan nimellä "Poseidonin lapset". Viittaus ilmenee kirjassa vasta melko myöhään, mutta en spoilaa vaikka kerron sen mitä ilmeisimmin viittaavan kirjassa esiintyviin "yhdistyneisiin vesikansakuntiin", geneettistä muokkausta harjoittaviin ihmisiin jotka ovat perustaneet merenalaisen yhteiskunnan.

Uskottavuusongelmia kirjalla tietenkin on, kuten scifillä aina. Mutta kirjaa ei ole pakko lukea mitenkään "aivot narikassa". Suosittelen kyllä.

EDIT: Luin kirjan loppuun. Onneksi kirja ei varsinaisesti lässähdä loppua kohden, mutta tietty ennalta-arvattavuus piinaa viime metreillä. Lisäksi tulee hieman tunne että kirjailijalla on tullut kiire, ja pari ratkaisua kirjassa on deus ex machina, tai vähintäänin ad hoc. Suosittelen sitä silti. 

Tulevia lukuhetkiä.

Pyrin Suomessa ollessani lukemaan aina yleensä noin kaksi kirjaa kuukaudessa, mutta täällä ollessani olen jäänyt tavoitteestani huomattavasti. Olen lukenut tähän mennessä vain muutamia kirjoja. Kahnemanin Fast&Slow, Talebin Black Swan, Banerjee&Duflon Poor Economics, Vingen Rainbows End, Kakun Physics of the Future ja Gibsonin Pattern Recognition. (Gibson jäi itseasiassa jopa kesken, hukkasin kirjan johonkin...)

Luin SCIAM:ista lyhyen artikkelin fysikaalisen todellisuuden luonteesta (linkki). Jutun lopussa oli tekstejä joita suositeltiin, ja yhtenä suosituksena oli kirja Quantum Field Theory in a Nutshell. Onko joku lukenut sitä, ja onko se kelvollinen? Oma koulutukseni fysiikan osalta on puutteellinen, eli rajoittuu vain niihin reilu kymmeneen opintoviikkoon (vajaa 20 nykyistä opintopistettä) fysiikkaa jonka DI-opinnoissani suoritin. Matematiikkaa sinänsä hallitsen kohtuullisesti, myös jatkuvaa sellaista, mutta opinnoista on aikaa 15 vuotta. Kykenen selättämään aika monimutkaistakin formaalia esitystä, mutta vain jos käsitteiden määritelmät oikeasti ovat mukana. Tekstin pitäisi olla ns. self-contained, eli käsitteet ja merkinnät määritelty. Ajan voi tietty käyttää järkevämminkin, mutta tuli vaan mieleen.

Otan vastaan lukuvinkkejä scifi-rintamalla. Tällä hetkellä en osaa päättää mitä ottaisin luettavakseni seuraavaksi. Olen luonnostellut myös omia kirjoituksiani vähän eteenpäin, mutten oikein koskaan tunnu löytävän aikaa jatkaa kirjoittamista. Jos saan jotain tehtyä voisin jakaa sen täällä.

EDIT: Muutin kirjalistaa.

Lukemisia.

Luin "Rainbows End":in loppuun. Kävimme myös poikien kanssa katsomassa elokuvan Rise of the Guardians, ja se oli ihan miellyttävä kokemus. Tilasimme joku aika sitten Scientific Americanin.

Joulukuun SCIAM:in (volume 307, numero 6) artikkeli "Winters of Our Discontent" (en valitettavasti löytänyt sitä verkosta ilmaisversiona) selittää esimerkiksi hyvin tyhjentävästi, miksi arktiksen lämpeneminen johtaa lokaalisti ankarampiin talviin Pohjois-Euroopassa ja -Amerikassa. Kun jää on kesällä sula laajemmalta alueelta, sen jäätyessä talvella napa-alueen matalapaine on heikompi, ja tämä saa kylmän ilman virtaamaan kauemmas etelään. Karkeasti yksinkertaistaen siis. Pointtina on, että mitä pienempi napa-alueen jääpeite syyskuussa (sen ollessa minimissään) on, sitä kylmempi talvi todennäköisesti tulee.
Jääpeitteen vähenemisessä on ikävä takaisinkytkentä. Kun jääpeite on alhainen, napa-alueiden albedo on myös matalampi. Aurinko lämmittää merta paljon tehokkaammin kuin jäätä, koska jää heijastaa auringonvalosta selvästi suuremman osan takaisin avaruuteen. Myös tästä oli numerossa mielenkiintoinen, jos kohta kovin lyhyt artikkeli. Itse en ole niin valtavan huolissani niinkään ilmastosta kuin meristä ja merieliöistä yleensä.   Herkimmät merietanat ovat kuolemassa jo, eikä prosessi ole ihan heti pysähtymässä.

Ihmisen toiminnan vaikutus ilmaston ja ympäristön tilaan on kysymys joka herättää voimakkaita tunteita. Syitä tälle tunnereaktiolle on periaatteessa muutama. Ensimmäinen on, että elinympäristöön liittyvät riskit ovat ihmiselle vaikeita hahmottaa. Siinä missä metsästäjä-keräilijäkulttuureissa eläinten henget ja vastaava animismi oli keskiössä, useimmat varhaiset neoliittisten kulttuurien uskonnot liittyivät luonnon säännönmukaisuuksien ja luonnonilmiöiden selittämiseen; ihmiset postuloivat erilaisia jumalia,  joille sitten rituaalein uhrattiin, jotta sateet tulisivat ajallaan ja säät olisivat muutenkin suosiollisia. Näiden jumalien manifestaatioita olivat taivaankappaleet, sää, jne. Tässä viitekehyksessä voidaan ajatella olevan pääsääntöisesti kyse alkeellisesta riskien hallinnasta; tieto kalenterista, sään säännönmukaisuuksista jne, sekottui erilaisiin taikauskoihin, joten oli vain luonnollista antaa esimerkiksi sään jumalille osa sadosta kiitoksena näiden suosiollisuudesta.

Tästä historiallisesta näkökulmasta johdettua olkiukkoa käytetään toisinaan perusteluna sille, että ilmasto- tai ympäristövaikutuksia arvioidessa riskit voidaan sivuuttaa. Perustelu menee niin, että koska alkeellinen "riskienhallinta" perustui taikauskoon, kaikki riskienhallinta on taikauskoa. Tämä perustelu on kuitenkin kokolailla epärehellinen, ellei sitten perustelun käyttäjä esimerkiksi kieltäydy lääketieteellisistä hoidoista. Aivan samaan tapaan nimittäin lääketiede oli uudelle ajalle asti käytännössä pelkkää taikauskoa, joten samanlaisen ekstension nojalla lääketieteellinen hoito on kaikki pelkkää taikauskoon perustuvaa puoskarointia.

Koska riskit ovat vaikeita hahmottaa, niin niihin todella liittyy kaikenlaisia taikauskoja; sitä ei mitenkään voi kieltää. Yksi taikauskon muoto on totemismi. Ilmastonmuutoksen toteemiksi on jostain syystä monissa yhteyksissä muodostunut henkilöauto. Henkilöauto edustaa julkisuudessa pahan hiilidioksidin toteemia. Tämä on huono idea koska se sotii tarkoituksenmukaisuutta vastaan. Henkilöautojen osuus hiilidioksidipäästöistä on tosiasiassa luokkaa 10 prosenttia, muu energiantuotanto on paljon suurempi päästöjen lähde, ja se voidaan pitkälti korvata muilla energianlähteillä, ja aivan erityisesti päästövähennyksiä saadaan aikaan paljon halvemmalla. Toinen esimerkki toteemista on tuulivoima, joka on myös verraten kallis keino vähentää päästöjä.

Totemismista pitäisi päästä eroon, ja keskittyä vähentämään päästöjä siellä missä vähennys on halvinta tehdä. Totemismi ja erilaiset hopealuotiratkaisut ruokkivat epäluuloa, koska paitsi että ne ovat sinänsä jo epätarkoituksenmukaisia, niihin liittyy paljon erilaisia keinoja siirtää muiden rahoja omaan taskuun. Tavallaan sellaisessa ympäristössä on aivan ymmärrettävää nähdä koko prosessi yrityksenä siirtää muiden rahoja kavereiden taskuun.

Tätä ei nyt pidä ymmärtää väärin. Hiilidioksidimäärän nousu on todellinen ilmiö ja ongelma, jonka kiistäjä on mielestäni harhaanjohdettu typerys, hullu, tai kyyninen rikollinen. Tämä on yksi kysymys, jossa henkilökohtainen käsitykseni oikeasta ja väärästä joutuu välillä todella kovalle koetukselle. Yhtäältä sanan- ja mielipiteenvapaus ovat itselleni lähes pyhiä asioita; ihmisellä on oikeus olla eri mieltä eikä ketään voi pakottaa omaksumaan jotakin tiettyä käsitystä. Tällainen pakottaminen olisi vastoin kaikkia niitä periaatteita joita pidän tärkeänä. Toisaalta taas tosiasiat ovat tosiasioita. Jos myyn kaverille laskuvarjon joka on revitty riekaleiksi, niin olen vastuussa vaikka kuinka väittäisin että uskon että se toimii. Jos pyydän kaveria pelaamaan venäläistä rulettia ja väitän patrunapesää tyhjäksi, olen vastuussa jos se ei sitä ole, vaikka kuinka uskoisin vilpittömästi että se on.

Riskit ovat epäsymmetrisiä. Ympäristöön ja ilmastoon liittyvillä riskeillä on ikävän lihava häntä. Tämä on tosiasia. Nämä kaikki ovat.

Koodi.

Olen ollut viimeaikoina kovin kiireinen. Varmasti olisi paljon kannanottoja, tarkasteluja, analyyseja jne tehtäväksi, jotka voisivat jopa kiinnostaa minua. Mutta olen tällä hetkellä kovin kiireinen.

Syynä on se, että joudun todellakin tekemään työtä. Tutkimukseni täällä oli alkuun melko pitkälti vanhojen ideoiden saattamista uuteen muotoon niin, että täkäläinen ryhmä voi käyttää niitä. Näin on nytkin, mutta ideat ovat saaneet sellaisia muotoja, että niitä pitää työstää eteenpäin, ja omalla alallani tämä tarkoittaa esimerkiksi että tiettyjen algoritmien osalta pitää tehdä toteutus. Hyvin abstraktilla tasolla esitetty algoritmi on mielenkiintoinen matemaattisesti, mutta jotta sitä voi hyödyntää, pitää siitä tehdä toteutus jollakin oikealla ohjelmointikielellä. Lisäksi toteuttaessa huomaa kaikenlaista sellaista, minkä abstraktimpi ajattelu peittää, ja joskus jotkut asiat voi tehdä tehokkaammin.

Pidän kyllä ohjelmoinnista. Siitä ei tule turhautunut tai epämiellyttävä olo, vaan jälkikäteen mieli on kirkas ja seesteinen, toisin kuin sen jälkeen kun on (turhaan) yrittänyt miettiä jotakin todistusta. Tämä siltikin, että periaatteessa tällä tasolla operoidessa pitäisi olla kyse oikeastaan aivan samasta asiasta. 

Minulla on nyt kaksi käsikirjoitusta (journaleissa) arvioitavana ja yritän saada "putkeen" vielä kolme paperia ennen kuin maaliskuussa palaan takaisin. Hylkäyksiä on tullut tasaisesti, tähän mennessä tänä vuonna on hyväksytty vasta yksi käsikirjoitus, joten en ole kovin optimistinen. En kuitenkaan ole myöskään epätoivoinen. Julkaisuluetteloni ei ole kovin pitkä tai vaikuttava. En elättele enää - en ole vuosiin elätellyt - mitään sellaista kuvitelmaa että olisin tai että minusta edes voisi tulla, minkäälainen "huippututkija". Pikemminkin pidän tätä tutkimusta jonkinlaisena keinon ylläpitää sellaista asiantuntemuksen tasoa, että voin opettaa ja jos tuuri käy. joskus tehdä jonkinlaisen hyödyllisenkin kontribuution. Esimerkiksi ystävämme teollisuudessa ovat hyödyntäneet ideoitani; vaikka tästä ei ole minulle todennäköisesti minkäänlaista materiaalista (tai immateriaalista) hyötyä tulossa, niin koen että jos olen tehnyt kontribuution, hyvä niin.

Sen ajan mitä minulla jää työn ja perheen lisäksi, mieluummin käytän lukemiseen. Ostin verkkokirjakaupasta Vingen "Rainbows End":in, ja luen sitä parhaimmillaan bussilukemisena. Kirja on viihdyttävä, tosin nyt näen että Michio Kaku on ammentanut paljon visioistaan juuri tästä kirjasta. Plagioinnista ei voi syyttää, sillä Kaku mainitsee kirjan inspiraationaan. Mutta tämä asettaa visiot omalla tavalla hullunkuriseen perspektiiviin. Vinge on kieltämättä yksi suosikkejani.

Tulevaisuus, Osa X.

Luin Michio Kakun kirjaa ja kuten joku kommentoi Kakua noin yleensä mieshän on kauhea hypettäjä. Tämä on tavallaan totta. Ilmaisuissa on grandiositeettia joka ei ole aiheellista, riskeissä ja mahdollisuuksissa vedetään överiksi jne.

Olen vähän pettynyt "Physics of the Future"-kirjaan. Kirjoittelin aikanaan lyhyehköjä ja vähän pidempiäkin scifikirjoituksia, tosin lopetin niiden julkaisemisen blogilla koska kuten kommenteissa todettiin "v***u mitä p*****a". Ajattelin että tässä olisi jotain mielenkiintoista jota voisi käyttää materiaalina. Näin ei kuitenkin ole, vaan kirja on aika tylsä, rehellisesti sanoen. Mikään kirjassa ei ollut minulle millään lailla yllättävää, eikä Kaku oikeastaan ekstrapoloi kovin hyvin. Tämä kuulostaa kovalta haukulta, mutta suosittelen kirjaa silti. Se vain on pettymys, koska niistä aiheista joita olen blogillani käsitellyt (esim ydinvoima), Kaku kirjoittaa vähemmän ja mielestäni heikommin taustoitetusti kuin mitä edes minä olen kirjoittanut.

Kirja on toki mielenkiintoinen niille, jotka eivät itse ole futurismia harrastaneet, ja sellaisena toimii hyvänä yleisluontoisena johdantona aiheeseen, mutta sopivia blogeja ja wikipediaa lukemalla saa jonkinlaisen peruskoulutuksen omaava jo aika paljon kattavamman vision muodostettua kuin mitä Kaku kykenee kirjassa tarjoilemaan.

Riskiaversio ja tulevaisuus

Kahneman kirjoittaa myös riskiaversiosta, jota voidaan myös nimittää pessimismiksi. Kognitio tekee tepposet (karkeastiottaen jne normaalit kiisteet) kahdella tavalla ihmisille. Optimismi syntyy inside view:stä ja suunnitteluharhasta, siitä, että odottamattomat riskit ovat eivät yleensä tule päätöksentekoon mukaan. Riskiaversio taas esiintyy erityisesti ns. upside riskissä, eli siinä, että riski on vino ns voiton puolelle. Esimerkiksi vedonlyönti, jossa heitetään kolikkoa, kruunalla saat 100 euroa, klaavalla menetät 50 euroa. (Tai jonkun muun vähän pienemmän summan). Riskiaversio on luonnollinen osa ihmisen psyykeä, eikä sitä ole sinänsä mitään syytä tuomita. Se synnyttää myös markkinat esimerkiksi vakuutuksille jne.

Osassa päätöksiä nämä osaksi kumoavat toisiaan, mutta mikään ei takaa sitä. Riskiaversio selittyy melko hyvin sellaisella preferenssiteorialla, jossa ihminen ei ole täysin rationaalinen, vaan arvioi asioita "menetyksinä" ja "voittoina", ja jossa tappioita pidetään suurempina menetyksinä kuin vastaavansuuruisia voittoja. Preferenssi tai "utiliteetti" on ikäänkuin S:n muotoinen, mutta oriosta vasemmalle käyrä dippaa alas hieman jyrkemmin kuin oikealla puolella.

Tietenkään ihmisellä ei oikeasti ole mitään tällaista preferenssiä, mutta teoria selittää ennustaa valintoja, joita ihmiset tekevät. Siis, se kuvaa sitä säännönmukaisuutta, joka ihmisten valinnoissa on, melko tarkkaan tilastollisesti. Systeemi 1 eli intuitio nappaa valintatilanteissa sellaisia vaihtoehtoja, jotka vastaavat tällaista teoriaa melko hyvin. Ns. todellisuudella ei tässä ole niin paljoa merkitystä.

Tällaisen päätöksenteon ongelma on, että se ei ole kompositionaalinen. Jos meillä on kaksi päätöstä erikseen, niin valitsemme eri tavoin, kuin jos ne on yhdistettu. Esimerkiksi yllä mainittu kolikonheittopeli, jos yksilö on riskiä karttava, hän ei ehkä ota vetoa 90/100, vaikka siinä on 10 euron odotettu voitto. Sensijaan jokainen ymmärtää, että jos tarjoan mahdollisuutta tehdä 1000 tällaista peliä perätysten, voiton odotusarvo on 10 000 euroa, ja todennäköisyys sille, että jää pakkaselle on hyvin lähellä nollaa.

Downside riskiin ihminen taas suhtautuu juuri samaisen teorian ennustamalla tavalla, eli on hyvinkin valmis ottamaan riskiä. Kysyttäessä: otatko mieluummin 750 euron tappion, vai 75% todennäköisyyden saada 1000 euron tappion, ja 25% todennäköisyyden olla saamatta tappiota (odotusarvot ovat samat), ihmiset ottavat usein mieluummin sen, jossa on mahdollisuus jäädä ilman tappiota. Jos tämä yhdistetään upside-riskilliseen valintaan: Otatko mieluummin 240 euron voiton, vai 25% todennäköisyyden saada 1000 euroa, useimmat ottavat mieluummin varman voiton.

Valitsemalla downsidella riskin ja upsidella varman voiton, kompositio on: 25% mahdollisuus saada 240 euroa ja 75% mahdollisuus menettää 760 euroa. Päinvastainen valinta (downside varma tappio + upside riski) tuottaa 25% mahdollisuuden voittaa 250 euroa ja 75% mahdollisuuden menettää 750 euroa. Kyseinen kompositio (jota ihmiset eivät tilastollisesti ajatellen liki koskaan valitse!!) on kaikissa skenaarioissa parempi kuin edellinen.


Jos ajattelemme tulevaisuutta jollakin aikajänteellä, yksilöt kohtaavat tällaisia valintoja yksi kerrallaan koko elämänsä. Tehokkuustappio, joka riskiaversiosta syntyy, on ilmeinen, koska merkittävä osa ihmisten elämässään kohtaamista valinnoista ei suinkaan ole nollasummaisia pelejä, joissa upside-riskin realisoituminen on joltakulta muulta pois. Tällaisia riskejä ovat esimerkiksi teknologian kehitykseen panostamiset ja monet investoinnit. Yksilöiden rationaalisuuteen ei voi juurikaan luottaa tässä suhteessa. Jos ajattelemme esimerkiksi osakeyhtiötä laillisena konstruktiona, sen voi ajatella innovaationa, joka korjaa tätä ongelmaa omalta osaltaan.Yhtiön oma aikajänne on pidempi kuin yksilön ja yhtiön on mielekästä toimia "kompositionaalisesti". Kirja saikin minut osaksi skeptisemmäksi esimerkiksi optio-ohjelmien tai osakepalkkioiden käyttämiseen yksilöiden sitouttamiseen. Näihin liittyy upside-riskiä, ja kannustinvaikutuksessa tämä on usein sivuutettu. Ihminen ei toimi keskimäärin rationaalisesti riskin osalta, joten on mielekästä uskoa, että kannustinpalkkiot eivät toimi.

Toinen puoli taas on downside-riskin kohdalla ylimääräinen riskinotto. Kun tappiota alkaa kertyä, ihmiset ovat valmiimpia pelaamaan "upporikasta ja rutiköyhää", eli kun konservatiivinen valinta on johtamassa tappioiden realisoitumiseen, riskinotto kasvaa. Tämä johtaa siihen, että ajan yli ihmisllä on tapana tehdä valintoja joissa he menettävät suhteessa riskineutraaliuteen. Mikä pahempaa, usein myöskään tämä tappio ei ole pelkästään yksilön omaa tappiota. Tässä suhteessa mainittu osakeyhtiö tms kollektiiviratkaisu kyllä jonkin verran korjaa ongelmaa, mutta ei täysin. Esimerkkinä tästä on minusta ollut Nokian toiminta viimeisen viiden vuoden aikana. Kun älypuhelinmarkkinat alkoivat äkkiä konsoloditoitua, Nokia oli kärsinyt ilmeisen markkinaosuustappion. Sensijaan että se olisi hyväksynyt tämän varman tappion, se otti riskin, jossa se menettää "kaiken" tai mahdollisesti pääsee jaloilleen. Odotusarvona siis riskipeli oli useimpien asiaa tarkkailleiden mielestä juuri ylisuuri riskipeli. Ja nyt näyttää siltä, että riski (kuten odotettua) realisoitui: Windows-puhelimesta ei tullut sellaista hittiä kuin Androidista ja iPhonesta.

Myöskään downsidella kannustin ei auta, vaan pahentaa ongelmaa. Erityisesti optio-ohjelma on tässä perkeleellinen, koska se alleviivaa riskin.

Olen suhtautunut pääsääntöisesti penseästi sellaiseen taloustieteen kritiikkiin, joka perustuu siihen että kritisoidaan homo oeconomicus- olettamaa. Suhtaudun edelleen, koska esimerkiksi makrotalouden mallinnokset (joilla on tarkoitus analysoida lähinnä päätösten todennäköisiä marginaalivaikutuksia, ei "ohjailla yhteiskuntaa") eivät tosiasiassa yleensä ole ollenkaan niin herkkiä tämäntyyppiselle oletukselle kuin annetaan ymmärtää. Sensijaan olen kyllä järkyttynyt, missä määrin ihmiset ovat kykenemättömiä ymmärtämään niitä rajoituksia, joita tällaiset epätarkat (kieltäydyn sanomasta "virheelliset", koska jokainen oletus on aina virheellinen)  oletukset asettavat ymmärrykselle. Jos tutkimme ihmisjoukkojen käyttäytymistä tietyissä karkeissa raameissa, joissa riskiaversion ja -nälän epäsymmetrioilla ei ole merkitystä, homo oeconomicus on ihan OK malli. Mutta jos yritämme soveltaa sitä tilanteisiin, joissa riskiaversiolla on merkitystä, malli on arvoton.

Jos oletamme, että tulevaisuuden ihmiset oppivat jotain tästä päivästä ja sen menneisyydestä, niin luulen, että Kahnemanin esittämillä ajatuksilla tulee olemaan radikaali vaikutus siinä, miten ajattelemme itsestämme ja toisistamme. Teoria - prospektiteoria ja "behavioral economics" - on yksi asia; niitä on kehitelty kymmeniä vuosia, ja niiden mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten toimimme on rajallinen. Sensijaan kansantajuistettu esitys ihmisen epärationaalisuudesta saattaa jopa muokata, ehkä hieman paradoksaalisestikin, meidän toimintaamme enemmän kohti aitoa rationaalisuutta.

En tavoittele tällä mitään yhteiskuntainsinöörin näkökulmaa, jossa virkamiehet toimittavat ihmisten rationaalisia päätöksiä. Tämä on virhe, jonka ideologisesti vasemmalle kallistuva varmasti kirjasta helposti tekee. Epäilen myös, että moni oikealle kallistuva taas kokee kirjan olevan validaatio ennakkoluuloille, epäluulolle, tai jossain tapauksissa jopa koko kirjan dissaamiselle. Sensijaan se, mitä asian ymmärtäminen voi tehdä, on, että alamme pohtia työkaluja, joilla riskiaversion nousevalla käyrällä tai riskinälän laskevalla käyrällä voi kompensoida. Ei niin, että joku viranomainen tulee ja tunkee työkalun kurkusta alas, vaan niin että näitä työkaluja on kaikkien käytettävissä, ja opettelemme kukin tykönämme niitä soveltamaan. Ehkä syntyy jotain institutionaalisia innovaatioita kuten aikanaan vaikka osakeyhtiö, osuuskunta, jne. joilla on yritetty ratkaista tiettyjä kollektiivisen toiminnan ongelmia. Ehkä tapahtuu jotain muuta. 

Sananen vielä konservatismista tässä suhteessa. Olen, ehkä epäreilustikin, kritisoinut konservatiiveja ja konservatismia tässä suhteessa. Tämä on kuitenkin minusta ilmeinen kohta jossa voidaan kritisoida ainakin yleistä konservatiivista asennetta aivan perustellusti. Toimiva, tai ainakin vakiintunut, instituutio voi olla hyvin vanha ja stabiili ja sitä saatetaan kovastikin arvostaa yhteiskunnassa, vaikka se toimisi hyvin huonosti ja olisi tarkoituksenmukaista korvata jollakin paremmalla. Tässä kohtaa ideologinen vastustus jossa instituution korvaamista tai muokkaamista ehdottava kokee, on turhauttavaa. Se on selvästi eräänlaista upside-riskiaversiota.

EDIT: poistin kommentit, koska meni off-topiciksi. Yritetään uudelleen. Haluaisin mahdollisimman ideologiaväännöstä vapaata pohdintaa siitä, miten instituutioiden toiminnassa voidaan mukautua irrationaalisuuksiin. Kahneman antaa yksilöille neuvoja, kuten että sijoittajan ei kannata seurata sijoitustensa arvon kehitystä lyhyellä aikavälillä, koska se johtaa riskiaversion vuoksi huonoihin päätöksiin. (Tästä on paljon todisteita). 

Optimismi

Kahneman kirjoittaa kirjassaan myös ylioptimismista. Optimismi on tilastollisesti ja sosiaalisesti ajatellen ns kaksipiippuinen juttu. Yhtäältä optimismilla on kiistaton positiivinen vaikutus ihmisen elämään. Optimismilla on vahva tilastollinen yhteys elinikään, palkkatasoon, asemaan jne. Kaikki tämä ei ole positiivista jos ajatellaan yhteiskunnallisesti. Optimistit ottavat enemmän tarpeettomia riskejä, myös muiden rahoilla. Optimistit myös onnistuvat antamaan itsestään positiivisemman kuvan kuin mitä heidän kykynsä antavat ymmärtää. Erityisesti he onnistuvat usein neuvottelemaan ekstraktiivisia sopimuksia, eli sellaisia joissa toinen osapuoli maksaa tyhjästä. Taustalla on kustannusten aliarviointi ja hyötyjen yliarviointi. Kun ihminen onnistuu huijaamaan ensin itseään, hän on vakuuttavampi.

Toisaalta suurin osa yrittäjistä on optimisteja. Pienyritysten omistajat ja erityisesti perustajat, systemaattisesti aliarvioivat kilpailun ja erilaiset kustannustekijät, työmäärän jne, ja yliarvioivat menestymisen todennäköisyyden. Ensimmäinen reaktio tässä on, että tämä on positiivinen asia, koska ilman optimisteja, meillä ei olisi riittävästi yrittäjiä. Tässä on kuitenkin ongelmana myös se, että epäonnistuminen yrittäjänä, vaikka sen ei pitäisi olla sellainen henkilökohtainen stigma kuin se monelle on, ei palvele yhteiskunnan kannalta mitään erityisen positiivista tarkoitusta sinänsä. En tarkoita tällä sitä, että epäonnistumisessa olisi mitään vikaa tai mitään tuomittavaa, mutta on mahdotonta välttyä ajatukselta, että jos kerran 60 prosenttia (tai jotain sinne päin; eri maissa luku on erilainen ja vaihtelee taloustilanteen mukaan) yrityksistä kaatuu ensimmäisen vuoden aikana, ehkä ainakin osa näistä olisi ollut mielekästä jättää perustamatta. Sekä yrittäjän itsensä, että hänen rahoittajiensa kannalta.

Kaikissa ilmiöissä on ns. base-rate, eli keskimääräinen tapaus. Yrityksistä tietty prosentti kaatuu ensimmäisen parin vuoden aikana. Lääketieteelliseen pyrkivistä opiskelijoista tietty prosentti jää ilman opiskelupaikkaa. Jne. Ilman mitään eri informaatiota, rationaalinen arvio jokaisessa tapauksessa on yksilön kohdalla, että hän vastaa keskimääräistä tapausta. Huomautan, että tämä ehto on melko vahva: ilman mitään eri informaatiota. Tässä kohtaa systeemi 1 kuitenkin huijaa ihmistä.

Nimittäin, meillä on kaikilla jokaiseen aloittamaamme projektiin ns inside-view, eli meillä on informaatiota systeemistä sisältäpäin. Tätä voi verrata sisäpiiri-informaatioon pörssissä, johon palaan jos ehdin, mutta se ei ole sama asia. Meillä kaikilla on esimerkiksi käsitys omasta kyvykkyydestämme. Jos olemme jo aloittaneet jotain projektia, meillä on käsitys siitä, mitä osaamme projektin eteen tehdä ja meillä on tuntuma siitä miten se sujuu. Ajattelumme pahin ongelma on kuitenkin kaikennielevä harha, jolle Kahneman antaa nimen WYSIATI: What You See Is All There Is. WYSIATI aiheuttaa sen, että tämä inside-view saa ihmisen kokonaan sivuuttamaan base-rate informaation. Intuitio, eli systeemi 1, korvaa analyysin tunteilla ja toiveilla.

Erilaisten formaalien mallien tehtävänä ei ole "ennustaa" tulevaa, vaan antaa realistisempi, ns outside-view asioihin. On tilanteita, joissa sisäpuolinen näkymä voi antaa syitä korjata todennäköisyyksiä. Esimerkiksi jokin poikkeuksellinen vaikeus projektissa, puuttuva resurssi jne, voi antaa syyn muuttaa todennäköisyyksiä pessimistisempään suuntaan. Toisaalta poikkeuksellinen onnistuminen tai ylimääräisten resurssien tai projektia helpottavien tekijöiden ilmaantuminen voi vaikuttaa toiseen suuntaan. Olennaista on kuitenkin sen arviointi, missä määrin nämä poikkeavat tavanomaisesta. Jokainen projekti ja hanke kohtaa tällaisia odottamattomia  tekijöitä. Optimismi on pessimismiä yleisempää, koska systeemi 1 noudattaa WYSIATI-periaatetta, ja koska inside-view dominoi sitä. Riskitekijöitä, jotka ovat yleisiäkin, ei yksinkertaisesti oteta huomioon, ja näkymän kuvitellaan olevan poikkeuksellisen positiivinen.

Pahin ongelma tässä on yritysmaailman johtoportaissa, ja erityisesti siinä mielessä, että yritysmaailmassa nimenomaan liiallisesta varmuudesta ei juuri rangaista, vaan pikemminkin palkitaan. Tutkimusten mukaan talousjohtajat, joiden asiantuntemusta kovasti blogeissakin korostetaan, tyypillisesti arvioivat oman yrityksensä taloudellisen tilanteen pahasti pieleen. Mikä pahinta, he arvioivat yleisen markkinatilanteen huonommin kuin noppaa heittämällä: Tutkimuksissa havaittiin, että CFO:iden arviot työnantajayrityksensä suoriutumisesta suhteessa markkinoihin vuoden aikajänteellä olivat negatiivisesti korreloituneita todellisen menestyksen kanssa. Siis, inside view isoissa firmoissa oli enemmän pielessä kuin markkinainformaatio.

Usein käsitys asiantutijuudesta onkin aivan pielessä tästä syystä: inside-näkemyksen ajatellaan automaattisesti olevan arvokkaampi kuin outside-näkemyksen. Eräässä kokeessa mitataan ihmisten spontaania avuliaisuutta tietyssä tilanteessa, ja tilanne on laadittu siten että asettumalla koehenkilön asemaan jokainen kyllä kuvittelee, että itse olisi avulias, mutta koejärjestelytilanteessa lopulta avuliaita on vain noin 20% koehenkilöistä. Kun ihmisiä pyydetään tämän informaation kanssa arvioimaan kanssaihmisistään, olisivatko nämä avuliaita, jo täysin merkityksetön "haastattelu" saa ihmiset uskomaan että haastateltava olisi yksi avuliaista. Meillä on taipumus arvioida asioita positiivisemmin kun meillä on jotain syytä uskoa että meillä on sisäpiiri-informaatiota.

Katsonta on usein jopa moraalinen. Ajatellaan tilannetta, jossa potilaalla on jokin sairaus, joka johtaa kuolemaan. Sitä voidaan yrittää hoitaa, mutta hoito on kallis ja sen onnistuminen on epävarmaa. On vahvaa tilastollista evidenssiä, että hoidon onnistumismahdollisuuksia vielä merkittävästi heikentävät tietyt tilastolliset tekijät. Esimerkiksi vaikka ylipaino tai diabetes, tai vaikka jokin triviaali asia kuten siniset silmät tms. Olennaista on, että meillä on outside-näkemys, joka viittaa siihen, että hoito olisi syytä jättää väliin.  Moni ajattelee intuitiivisesti, että tällaista informaatiota ei pitäisi käyttää, vaan meidän tulisi käyttää "jokainen on yksilö"-periaatetta. Lääketieteessä tämä "jokainen potilas on yksilö"- ajattelua usein ainakin pintapuolisesti pidetään nimenomaan moraalisesti tärkeänä.

Meillä on kuitenkin tässä WYSIATI kahdella tasolla. Hoitamalla henkilö, jonka hoidolla on mitättömät mahdollisuut onnistua, otamme pois resursseja muiden ihmisten hoitamisesta.  Emme näe tai koe tätä, joten moraalinen periaatteemme ei ylety siihen. Näiden muiden ihmisten kärsimys on meidän mielessämme aivan liian abstrakti, kun taas juuri tämä potilasparka, jonka viimeinen toivo ollaan riistämässä, on kuolemassa ja juuri nyt meidän on keskityttävä tähän.

Yksi merkittävimpiä ns. vasemmistolaisen diskurssin virheitä ja ongelmia on se, että WYSIATI- periaatetta noudatetaan vähän joka paikassa ja valikoiden. Kun jonkin ratkaisun kritiikkinä esittää outside-näkemyksen, niin se leimataan "oikeistolaiseksi". Sama tietenkin pätee kääntäen, outside-näkemyksen tarjoaminen oikeistolaiselle kun inside-näkemys on pankkiirin, yritysjohtajan tai muun tämän suosikkiryhmään kuuluvan toimijan, on taas "vasemmistolaista".

Tässä kohtaa on syytä kuitenkin tunnistaa - ja pysäyttää aivan juurilleen - yksi näkökohta. Kognitiivisten bias-ilmiöiden olemassaolo ei oikeuta paternalismia. Miksi? No siitä yksinkertaisesta syystä, että virkamiehillä ja sosiaalitädeillä on aivan sama asiantuntijuuden ja inside-näkemyksen problematiikka. Sosiaalitäti ei kykene arvioimaan sitä, mihin jonkun pitää käyttää rahansa tai miten jonkun pitäisi elää elämäänsä, koska hänen näkemystään ohjaavat ne samat "asiantuntijuuden" ongelmat, joista CFO tai muu yritysjohdon toimija kärsii. Virkamies ei kykene suunnittelemaan parempaa yhteiskuntaa, koska hänen näkemystään ohjaa WYSIATI: hän näkee vain suunnittelupöydällä olevan hienon mallin siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa pitäisi kehittää.

Tilanne ei ole kuitenkaan toivoton. Kahneman on ainakin osin optimisti. Emme voi korjata näitä kognitiivisia puutteita, mutta voimme tehdä kuten lääkärit: havaitsemme näitä ongelmia ja laadimme itselleme tarkastuslistoja. Näitä tarkastuslistoja läpikäymällä voimme eliminoida ison osan irrationaalisuudesta, menettämättä optimismiamme. Voimme vallan hyvin säilyttää optimistisen illuusiomme, kunhan vain ensin käymme läpi listan asioita, jotka pitää tarkastaa ja toimenpiteitä, jotka pitää tehdä ennen kuin ryhdymme projektiin.

Minun pitää tänään jättää yksi rahoitushakemus. Kirjoitin sen pyrkien realismiin. Siksi epäilen, että sitä ei tulla myöntämään, koska rahoituksen myöntäjät eivät halua lukea realistista kuvausta tutkimusprojektin mahdollisuuksista, vaan optimismia. Saan myös maanantaina tietää erään paperin kohtalon. Menetelmäarviona se on melko mitäänsanomaton. Siinä on teoria, ja siinä on toteutus, ja siinä on kokeet. Kokeet osoittavat että parannusta on, mutta kirjoitin tulkintaosioon, että realistisessa skenaarioissa tällainen parannus on todennäköisesti harvinainen. Olin rehellinen, ja epäilen että sitä ei julkaista. Vastaavasti, kun olen pyrkinyt toistamaan jonkun paperissa hehkutetun menetelmän loistavan suoriutumisen, se on aina ollut pettymys. WYSIATI toimii arviossakin. Ihmiset eivät halua lukea tekstiä, joka ei ole yli-itsevarmaa hehkutusta.

Minulla ei ole ratkaisua optimismin ja yli-itsevarmuuden problematiikkaan yleisesti. Rationaalista ratkaisua erilaisiin ongelmiin on turha yrittää myydä, jos narsismia lähentelevä itsevarmuus on perusedellytys "asiantuntijalle".

Nopeat ja Hitaat III: Algortimit.

Kahneman kuvailee yhdessä luvussa osittain samaa ilmiötä jota itse taannoin, ja jälleen kerran hieman eri näkökulmasta ja käsitteiden rajojen ollessa hieman toiset. Useimmissa tilanteissa, joissa pyritään ennakoimaan jotain myöhempää lopputulemaan ihmisen elämässä (opintomenestys, työssä pärjääminen, rikollisuus jne), "asiantuntijan" antama intuitiivinen arvio on käytännössä arvoton. Lääketieteelliseen tms. koulutukseen valittavien haastattelun perusteella tehty intuitiivinen "soveltuvuusarvio" on yleensä täysin epävalidi, so. se ei ennusta mitään, toisin kuin esimerkiksi aiemmat kouluarvosanat. Sama pätee todella monessa paikassa. Esimerkiksi hyvin yksinkertainen malli Bordeaux-viinien vuosikerran laadun ja tulevan arvon arvioimisessa, on moninverroin validimpi kuin maistajan arvio nuoresta viinistä. Malli ottaa huomioon satovuoden sademäärät tietyiltä kuukausilta ja kesän keskilämpötilan.

Useimmissa tapauksissa, joissa tilastollinen evidenssi on osoittanut, että asiantuntijuudesta ei ole käytännössä mitään hyötyä asioiden ennakoimisessa, ihmiset ovat reagoineet tähän vihamielisesti. Tosiasiat kuitenkin ovat kiistattomia: yksinkertaiset algoritmit, joiden parametrit valitaan tilastollisen evidenssin perusteella, ovat päätöksenteossa useimmissa tapauksissa huomattavasti luotettavampia kuin ihmiset. It gets worse: kun  ihmiset keksivät keinoja "korjata" jotain ilmeisen epäreilulla tavalla toimivaa mittaria, korjaus yleensä heikentää algoritmin toimintaa.

Esimerkiksi pääsykokeet yliopistoihin ovat melko huono mittari validiteetiltaan, jos puhutaan opintomenestyksestä. Toki täytyy muistaa se, että erityisen halutuilla aloilla näin on pakostakin, koska mitä enemmän pääsykoe karsii, sitä valikoituneempaa siitä läpipäässyt porukka on, ja sitä voimakkaampi restricted range-bias siinä on mittarina. Esimerkiksi älykkyysosamäärä on heikko ennustaja menestykselle tieteellisessä työssä, jos rajoitutaan reilusti alle kolmekymppisenä väitelleisiin tutkijoihin. Samaan tapaan VO2-max on huono ennakoija kestävyysjuoksijoiden menestykselle, jos rajoitutaan olympialaisten 10 000 metrin finaalin lähtöviivalle. Nämä populaatiot ovat rajoittuneita, kaikilla tämä "perusmuuttuja" on jo valmiiksi poikkeuksellisen korkea, ja erot syntyvät jostain muusta. Kuitenkin, jos pääsykokeen lisäksi otetaan jokin "soveltuvuushaastattelu", prosessi kokonaisuutena on vielä vähemmän validi. Tämä ylimääräinen informaatio heikentää, ei paranna prosessin tarkoituksenmukaisuutta.

Pörssianalyytikot pärjäävät keskimäärin suunnilleen yhtä hyvin kuin nopanheitto. Salkunhoitajat keskimäärin eivät kykene voittamaan markkinahintojen kehitystä. Jotkut toki pärjäävät joinakin vuosina paremmin, mutta menestys yhtenä vuonna ei korreloi menestyksen kanssa toisena vuonna: ei ole olemassa alfaa, vain betaa. Ammatinvalintapsykologit eivät osaa (muuten kuin ÄO-testillä) arvioida henkilön potentiaalia, eivätkä sitä, onko hän "alisuoriutuja", joka voisi parantaa koulumenestystään tekemällä enemmän töitä. Erityisen huonoja ovat erilaiset maailmanpolitiikan ja yleisen talouden analyytikot, joiden skenaarioarviot ovat pahemmin pielessä kuin se, että kaikille uskottaville lopputuloksille annetaan sama todennäköisyys. He arvioivat konfliktien, pörssiromahdusten, jne jne todennäköisyyksiä pahemmin pieleen kuin kolikonheitot.

Kaiken tämän taustalla on intuitio, joka siis pääasiassa valehtelee.

Mutta eivät mallitkaan saa kovin mairittelevaa kohtelua: monimutkaisempi malli menee yleensä pahemmin pieleen kuin yksinkertainen. Yksinkertaisten mallien validiteettia on helppo arvioida, ja useimmissa tapauksissa se on vain hieman sokkona tehtyä arvausta parempi. Sensijaan ns oppinut arvaus on yleensä sokkona tehtyä arvausta heikompi.

Poikkeuksia tästä kyllä on. Esimerkiksi kokeneet lääkärit arvaavat kyllä diagnoosin paremmin oikein kuin maallikot tai pelkkä arvaus. Tosin melko yksinkertainen tilastollinen päättely hakkaa usein kokeneenkin lääkärin. Ei ole ollenkaan sattumaa, että diagnostiset kriteerit toimivat yleensä niin, että luetellaan joukko oireita, ja diagnoosi varmistuu kun riittävän moni oire löytyy listasta. Diagnostiikkaa voidaankin pitää eräänlaisena intuition ja eksplisiittisen mallin yhdistämisenä. Vastasyntyneiden kohdalla ns. Apgar-pisteet ennustavat lapsen yleistilan hyvin luotettavasti, ja tarkkailu ja tehohoito kannattaa keskittää niihin, joilla on alhainen pistemäärä. Yksinkertainen tarkastuslista on pelastanut satoja tuhansia lapsia kuolemalta. Ennen Apgarin systeemiä, lääkärit ja hoitajat arvioivat lapsen tilaa kuka milläkin tavalla, ja osa tavoista oli täysin epävalideja. Itseasiassa voidaan argumentoida, että merkittävä osa kliinisen lääketieteen kyvystä pidentää elinikää ja laskea lapsikuolleisuutta perustuu samantapaisiin melko yksinkertaisiin tarkastuslistoihin, joiden perusteella sitten kiinnitetään tarkemmin huomiota yksilöön. 

Edellisessä kirjoituksessani kommenttiosiossa keskusteltiin jälleen kerran tehokkuudesta. Emme voi olettaa, että tehokkuutta voidaan tuosta vaan alkaa toteuttaa politiikassa. Tehokkuutta voidaan yleensä arvioida vasta merkittävästi jälkikäteen ja silloinkin vaihtoehtoiskustannus on melko puhtaasti arvailujen varassa. Toki kontrolloituja kokeitakin voidaan tehdä: esimerkiksi sovelletaan jossain maakunnassa tai kunnassa jotain periaatetta, ja toisessa toista.  Ehkä tämäntyyppisten prosessien kautta voimme oppia tekemään erilaisia päätöksenteon "tarkastuslistoja", joilla taataan edes jonkinlainen tehokkuus. Selvää on, että perinteisemmät ideologiat eivät tällaisia työkaluja tarjoa.

Nopeat ja Hitaat II.

Edellisessä tekstissäni peilasin Kahnemanin tekstiä ehkä vähän tylsään aihepiiriin. Pidemmällä teoksessaan Kahneman käsittelee erilaisia päätös- ja arviointiheuristiikkoja joita systeemi 1 käyttää. Näissä on paljon yhtymäkohtia sen kanssa, mitä olen aiemmin kirjoittanut intuitiosta. Kertaus on opintojen äiti:

[...] intuitio ikäänkuin kuiskii pehmeästi ja suloisesti valheita. Intuitio ei ole muuta kuin ennakkoluulojen summa; tämä ei ole sen heikkous muuten, mutta intuitio, jos sitä ei kyseenalaista, sotkee aivan liian helposti pessimismiä, toiveajattelua, arvostelmia, oman edun tavoittelua, sosiaalista painetta jne, ilman että sitä tiedostaa itse.

Luettuani Kahnemanin kirjaa, ymmärrän, että sana "intuitio" on oikeastaan väärä, minun pitäisi puhua systeemi 1:stä. Se ei ole aivan sama asia, ja tapa jolla pessimismi, toiveajattelu, jne, sotkevat arvioita ja käsityksiä joita systeemi 1 tuottaa, on monimutkaisempi.

Mutta perusviesti on sama: tietoista, hidasta ja loogista ajattelua, eli systeemi 2:a tarvitaan. Kahnemanin mukaan se on kuitenkin laiska ja haluton puuttumaan asioihin. Monien tutkimusten mukaan systeemi 2:n aktivaatio kuluttaa elimistön energiavaroja huomattavissa määrin; pitkäkestoinen tietoinen mentaalinen ponnistelu laskee verensokeria, ja sen nostaminen itseasiassa lisää kognitiivista suorituskykyä. Yksi merkittävimpiä kognitiivista suorituskykyä - ja yleensä elämässä pärjäämistä - ennustavista kokeista on niinsanottu vaahtokarkkitesti, joka mittaa lapsen kykyä siirtää vaahtokarkin (tms herkun; Kahnemanin viittaamassa versiossa puhuttiin kekseistä) syömistä tulevaisuuteen suuremman palkkion kannustamana. Yksi keskeinen viesti on, että tämä on kognitiivisesti vaativa tekijä, vaikkei siltä näytä; ja että ns. yleisälykkyys ja itsehillintä ovat osa systeemi 2:n tarkoituksenmukaista toimintaa ja siksi niillä on merkittävä korrelaatio.

Systeemi 1:n päätösheuristiikat ovat inherentisti "irrationaalisia", eli ilman tietoista ponnistelua niiden soveltaminen johtaa loogisesti ristiriitaisiin mutta narratiivisesti vetoaviin johtopäätöksiin. Systeemi 1 siis aivan konkreettisesti kuiskii valheita ihmiselle, eikä piittaa oikein muusta kuin siitä, että saa rakennettua saamistaan informaationpalasista vakuuttavanoloisen tarinanpätkän. Pidemmän jänteen koheesiolla ei sille ole niin väliä. Koska systeemi 1 toimii hyvin tehokkaasti stereotyypeillä ja hahmontunnistuksella, se kykenee tuottamaan nopeasti arvion. Se ei kuitenkaan ole esimerkiksi todennäköisyyksien suhteen lainkaan koherentti.

Esimerkiksi yhdessä tapauksessa jonka Kahneman esittelee, koejärjestelyssä esitetään kuvaus "Lindasta". Lindan opiskeluaikaa kuvaillaan tavalla, joka tuo kelle tahansa mieleen feministisen aktivistin. Tämän jälkeen esitetään joukko erilaisia elämäntilanteita Lindan myöhemmästä elämästä, ja kysytään, mitä näistä voisi pitää todennäköisimpänä. Silmiinpistävää on, että vaikka vaihtoehtoja olisi vain kaksi:

1. Linda on pankkivirkailija
2. Linda on feministi ja pankkivirkailija

koehenkilöt lähes poikkeuksetta arvioivat vaihtoehdon 2 todennäköisemmäksi kuin  vaihtoehdon 1. Tämä on tietenkin niin järjetöntä ja irrationaalista, että se saa kenet tahansa todennäköisyyksiä tuntevan kiskomaan hiuksia päästään. Introspektioni kertoo minulle kuitenkin, että jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu luontevammalta, eli koska Linda vaikuttaa feministiltä, on luontevaa olettaa, että jos hän on pankkivirkailija, hän on edelleen feministi.On kuitenkin selvää, että tapaus 1 sisältää tapauksen 2, joten tapaus 1 on aivan väistämättä todennäköisempi. Yksi mahdollinen syy tähän vinoumaan tietenkin on, että ihmiset tulkitsevat kysymyksen niin, että vain toinen näistä voi olla tosi, jolloin vaihtoehto 1 tulkitaan niin, että se sanoisi "Linda on pankkivirkailija ja ei ole feministi".

Vastaavia kompositionaalisuuden rikkomuksia tulee kuitenkin muualla, ja niitä syntyy ihmisten mielissä. Isoilta joukoilta ihmisiä kysyttäessä seuraavien skenaarioiden todennäköisyyttä (erikseen, ei siis samassa kyselyssä)

1. Läntiseen USA:han iskee vakava tulva,
2. Kaliforniaan iskee maanjäristys joka aiheuttaa vakavan tulvan.

vaihtoehto 2 tulkitaan todennäköisemmäksi. Tämä viittaa siihen, että kyse on nimenomaan vakuuttavammasta narratiivista. Tämä liittyy omiin kirjoituksiini argumentaatiosta. Olen tulkinnut argumenttia ajatuskoneena, joka on loogisesti koherentti, ja jonka avulla voidaan päätellä muutoksia todennäköisyyksissä tms. Huomaan kuitenkin, että tässä kohtaa ajattelussani on ollut vakava puute. Oikein toimiva argumentti  on kuin dynamiittipötkön antaisi lapselle, koska hyvä argumentti on yleensä myös hyvä tarina. Bayesilaisittain toimiva argumentti on usein tylsä, eikä narratiivisesti vetoava. Narratiivisesti vetoavan argumentin ei tarvitse olla parempi, riittää ettei se ole väärä, ja se voi silti olla suurimmalle osalle ihmisistä vakuuttava. Esimerkiksi näistä vaihtoehto 2 on eräänlainen argumentti, tai se voidaan tulkita sellaiseksi: Maanjäristys kaliforniaan tulkitaan uskottavaksi skenaarioksi, ja sen aiheuttama tulva on mahdollinen seuraus.

Lopetan tämän kirjoituksen yhteen sellaiseen näkemykseen, jonka Kahneman esittää. Olen jo jonkin aikaa kokenut oloni epämukavaksi erilaisten keskustelufoorumien melko yleisestä tendenssistä typistää tarkastelutapoja "liberaaleihin", "vasemmistolaisiiin", "oikeistolaisiin" tai "konservatiivisiin". Olen syyllistynyt tähän itsekin, mutta tunnen sellaisen jotenkin aina likaiseksi. Kahnemania - varmaan kuten minuakin - voi syyttää liberaaliksi seuraavan lainauksen perusteella. Mutta hän kuuluu tällöin samaan kategoriaan esimerkiksi Pinkerin kanssa. Itse haluaisin omaksua enemmän näiden miesten kanssa samanlaisen ajattelutavan.

The social norm against stereotyping, including the opposition to profiling, has been highly beneficial in creating a more civilized and more equal society. It is useful to remember, however, that neglecting valid stereotypes inevitably results in suboptimal judgements. Resistance to stereotyping is a laudable moral position, but the simplistic idea that the resistance is costless is wrong. The costs are worth paying to achieve a better society, but denying the costs exist, while satisfying to the soul and politically correct, is not scientifically defensible. Reliance on the affect heuristic is common in politically charged arguments. The position we favor have no cost and those we oppose have no benefits. We should be able to do better.

Nopeat ja hitaat.

Aloin vihdoin lukea Kahnemanin kirjaa Thinking, Fast and Slow. Ensimmäiset vajaa sata sivua ovat ainakin täyttä dynamiittia. Eräs ystäväni viittasi Kahnemaniin yhtenä "parhaimmista". En voi olla eri mieltä.

Karkeastiottaen kirjassa käsitellään kahta "systeemiä" ajattelussa, Systeemi 1:ä ja  Systeemi 2:a. Systeemi 1 on intuitiivinen ja nopea ja perustuu hahmontunnistukseen. Systeemi 2 on hidas ja perustuu strukturoituun ja eksplisiittiseen vertailuun. Kahnemanin esitys, esimerkkeineen ja koukkuineen, on erittän vangitseva ja vakuuttava. Hän tosin korostaa että kyse on metaforista tai abstraktioista, joiden ei voi olettaa olevan aivan täysin tarkkarajaisia, mutta abstraktio on erittäin toimiva, ja jo 24 tuntia sen omaksumisen jälkeen olen huomannut selkeän vaikutuksen omaan tietoiseen ajatteluuni ja huomioni suuntautumiseen.

Luin myös ns. laiskasta abstraktiosta, joka on aivan eri asia. Teen kytköksen kohta. Laiska abstraktio on menetelmä, jossa järjestelmää tutkitaan niin, että abstraktiotasoa karkeistetaan tarpeen mukaan ja vain niiltä osin kuin havaitaan jokin puute tai vuoto abstraktiossa. Konteksti, jossa sitä joudun tutkimaan, on tietokoneohjelman käyttäytyminen, mutta se toimii myös ajattelussa ja argumentaatiossa vallan hyvin. Esimerkkiohjelma on seuraavanlainen:
1 do {
2   lock();
3   old = new;
4   if(x){
5     unlock();
6     new++;
7   }
8 }while (new != old)

Tässä esimerkissä "x" on ehto, jota ei tulkita; se on abstraktio jota emme voi purkaa (tässä yhteydessä), vaan se on tosi tai sitten ei ole. lock() on funktio, joka asettaa "lukon" päälle ja unlock() asettaa sen pois. Haluamme osoittaa turvallisuusominaisuuden, joka sanoo, että poistumme tästä silmukasta vain, jos lukko on päällä. Oletuksena on myös että operaation "++" jäljiltä olio "new" ei ole koskaan sama kuin ennen. Jokainen ohjelmoinnista jotain ymmärtävä näkee kyllä, että väittämä pitää paikkansa.

Verifiointia varten ohjelma muunnetaan kontrollivuota kuvaavaksi graafiksi, jonka solmuina ovat ohjelman kontrollilausekkeet ja näiden lisäksi alkusolmu, joka kuvaa lähtötilannetta, ja loppusolmu, joka kuvaa lopussa (mahdollisesti) tapahtuvaa virhettä. Graafin kaaret eli tilasiirtymät taas ovat operationaalisia lausekkeita. Alustuksessa lukko laitetaan  pois päältä, ja siirrytään silmukkaan.
Laiska abstraktio aloittaa oletuksesta, että  mitä tahansa voi tapahtua, eli kontrollivuo voi edetä miten tahansa. Kun se päätyy virheeseen, virhe tarkastetaan. Alkuoletuksen voimassaollessa silmukka ajetaan loppuun ja siitä poistutaan riippumatta siitä, mitä aiemmin on tehty.  Saadaan aikaan "virhe".

Virhetilaan siirtymiselle on kuitenkin ehto, ja se ehto pitäisi pystyä osoittamaan todeksi niiden askelien perusteella, joilla virhetilaan päästään. Jos tämä ei onnistu, voidaan välissä tutkituille solmuille tietyt invariantit, joiden avulla voidaan todistaa ettei virhetilaan päästä. Abstraktio muuttuu karkeammaksi, koska nyt informaatiota on enemmän. Informaatiota etsitään kuitenkin vain juuri sen verran, että virhetilaan päätyminen tulee estetyksi.   Tätä tekniikkaa on tässä turha nyt käydä sen kummemmin erittelemään.

Olennaista on, että löydetään "tulos", joka tarkastetaan, ja tarkastuksen seurauksena todetaan, että tulos on väärä, joten abstraktiota pitää muuttaa. Tämä eroaa CEGAR:ista siinä, että prosessia ei aloiteta alusta, vaan polku vain merkitään uudelleen ja prosessia jatketaan. Tästä nimitys "laiska abstraktio".

Graafi kasvaa kun abstraktio muuttuu hienojakoisemmaksi, koska kontrollivuo vie eri tilaan; esimerkiksi jos ehto "x" on tosi, ja absraktiota on hienonnettu sen verran, että lukon tila tunnistetaan, riviä 8 vastaavia tiloja on kaksi: toisessa lukko on päällä ja toisessa ei. Jälleen saamme uuden virhetilan, ja huomaamme, että vertailun new != old  tuloksen säilyttämiseksi abstraktiota täytyy jälleen hienorakeistaa. Jne.


On mielenkiintoista huomata, että tässä käytetään tavallaan samantapaista jaottelua kuin Kahnemanin systeemit 1 ja 2. Virheen löytäminen on nopeaa, koska kontrollivuon läpikäynti on hyvin tehokasta nykyisillä tietokoneilla. Virheen tarkastaminen ja abstraktion tarkentaminen puolestaan on melko kallista, koska siinä pitää käsitellä (pahimmillaan) monimutkaisia loogisia lausekkeita. Tämä rakenne myös vastaa hyvin sitä intuitiota, joista ihmisen Systeemi 1:n tekemät virheet usein kumpuavat. Kahneman ottaa esimerkkinä kirjassaan seuraavan tehtävän; lukijaa pyydetään vastaamaan intuition perusteella, eikä edes yrittämään ratkaisemaan ongelmaa ensin:

Tennismaila ja pallo maksavat yhteensä 11 euroa. Tennismaila maksaa 10 euroa enemmän kuin pallo. Paljonko pallo maksaa?

Intuitiivinen ratkaisu on tässä melkein kaikilla väärä. Fiksummat ihmiset kuitenkin ratkaisevat ongelman melko helposti yksinkertaisesti tarkastamalla vastauksensa: jos pallo maksaisi todellakin sen yhden euron, niin mailahan maksaisi 11 euroa, ja vastauksen olisi silloin pakko olla väärä. Systeemi 1 generoi vastauksia. Aivan kuten laiska abstraktio.

Päätöksenteko sellaisessa maailmassa, jossa likiarvovastauksen nopea saaminen on usein tärkeämpää kuin vastauksen oikeellisuus, tuottaa valintapaineen juuri tällaisen ajattelun kehittymiselle. Tämä aihe on hyvin mielenkiintoinen, ja on aikalailla onnenkantamoinen, että oman tutkimukseni ja huvikseni lukeman tekstin välillä on näinkin vahva yhteys.

Musta Joutsen II.

Hankkimani painoksen lopussa on alkuperäiseen lisätty "jälkipuhe", joka on itseasiassa helpompi ajatella uutena lukuna kirjaan. Se toimii saumattomasti, siitäkin huolimatta, että alkuperäinen kirja on kirjoitettu ennen ns. velkakriisiä ja jälkipuhe vasta vuosia kriisin alkamisen jälkeen. (Päättynythän kriisi ei vielä ole).

Taleb antaa listan muutamia "suuria ideoita" yhteiskunnan ja talouden kehittämiseksi robustimpaan suuntaan. Olin yllättynyt siitä, miten suuressa määrin olin tullut itse jo aiemmin samoihin johtopäätöksiin, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Argumentaationi oli toisenlainen, itseasiassa paikoin jopa täysin päinvastainen. Käyn ne tässä läpi melko löyhästi suomentaen.

1. Hauraiden rakenteiden pitäisi antaa rikkoutua ennen kuin ne kasvavat suuriksi. Sääntelyn ja subventiopolitiikan ei pitäisi auttaa piilottamaan riskejä niin, että syntyy yrityksiä jotka ovat "too big to fail". Olen itse puhunut negatiiviseen sävyyn suomalaisen yhteiskunnan suuruudenpalvonnasta ja siitä, miten talouspolitiikasta puhuttaessa aina kaivataan "uusia Nokioita". 
2. Tappioiden sosialisointi ja voittojen yksityistäminen pitää lopettaa. Ei pitäisi olla välimuotoa, jossa valtio tukee horjuvia rahoituslaitoksia, vaan yritysten ja instituutioiden pitää joko kaatua vapaasti tai sitten ne pitää sosialisoida kokonaan. Olen tästä samaa mieltä. 
3. Jos joku ajaa kolarin silmät sidottuina, hänestä ei pitäisi enää tehdä koulubussin kuljettajaa. Tällä Taleb viittaa siihen, että Nobel-palkitut ekonomistit ovat luottavaisin mielin ennustaneet vähän sitä sun tätä ja antaneet neuvoja, joiden kanssa on sitten romutettu systeemi. Jos ja kun systeemiä uudistetaan, asiantuntijoiksi pitäisi ottaa niitä, jotka eivät ole olleet mukana sotkua tekemässä. Tässä Taleb kyllä pelaa omaan pussiinsa aika härskisti, koska luulen että hän tarkoittaa lähinnä itseään. 
4. Kannustinpalkalla olevan ei pitäisi johtaa ydinvoimalaa eikä hoitaa taloudellisia riskejä. Tämä johtuu siitä, että "riskiä" - jos se ymmärretään volatiliteettinä - voi lyhyellä aikavälillä painaa alaspäin ja voittoja ylöspäin, samalla kun täydellinen kasvoille lävähtäminen muuttuu todennäköisemmäksi. Kapitalismissa ei ole kyse pelkästään palkkioista, vaan myös tappioista. 
5. Kompleksisuutta pitää tasapainottaa yksinkertaisuudella.Tätä kohtaa en ihan tajua, koska Taleb vetää velan mukaan; hänen mielestään kompleksisessa taloudessa pitäisi turvautua vähemmän velkaan. Velassa eli vieraassa pääomassa ei kuitenkaan ole mitään monimutkaista, itseasiassa se on paljon yksinkertaisempaa kuin oma pääoma. Sen ainoa ongelma on, että se lisää riskiä, koska jos maksukyky menee, niin velkojat vievät oman pääoman. Siitä olen kyllä samaa mieltä, että osakekupla ei ole kovin paha juttu, velkakupla yleensä on. Ja totta on tietysti se, että kun velkaa on paljon, sen järjesteleminen maksuvaikeuksien yllättäessä on monimutkaisempaa, kun taas oman pääoman arvon sulaminen on lopultakin melko yksinkertainen asia. 
6. Älä anna lapsille dynamiittipötköä vaikka siinä olisikin varoitustarra. Taleb vaatii monimutkaisten rahoitustuotteiden kieltämistä. Tästä olen eri mieltä. Tarve kieltää jotain monimutkaisia instrumentteja kielii siitä, että regulaatio on jo itsessään liian monimutkaista. Jos ja kun jotain sääntelyä asetetaan, sen pitää olla tarkoituksenmukaista niin, että monimutkaisten rahoitusinstrumenttien tarvetta ei ole. Instrumentin monimutkaisuus ei ole ongelma, jos tiedetään kuka oikeasti kantaa riskin. Spekulaation pitäisi näkyä spekulaationa, mutta sitä ei ole syytä kieltää. 
7. Vain ponzi-huijaukset ovat riippuvaisia "luottamuksesta". Tämä ei ole minusta totta. En ole eri mieltä Talebin operationaalisesta suosituksesta, eli että yleistä markkinaluottamusta ei pitäisi joutua tukemaan keskuspankin rahalla. Tällainen tarve on merkki systeemiongelmasta, ja tämä ongelma pitää korjata. Luottamus on kuitenkin keskeinen yhteiskunnan rakennuspilari. On erikoista, että Taleb täyttää ison osan kirjan sivuista kertomuksilla Libanonin sisällissodasta hänen nuoruusvuosiensa ajoilta, mutta sivuuttaa luottamuksen merkityksen. Itseasiassa narratiivi, jonka hän tarjoaa sisällissodan taustaksi, on juurikin luottamuksen rapautuminen. 
8. Älä anna addiktille lisää kamaa kun tällä on vieroitusoireita. Velkakriisiä ei pitäisi ratkaista antamalla lisää velkaa. Itse ehdotin puoliksi leikilläni, kun EKP teki isoja QE-pakettejaan luottokriisin ravistellessa pankkijärjestelmää, että QE-rahaa pitäisi pikemminkin jakaa kansalaispalkkana kaikille EU-kansalaisille pankkitalletuksina, eikä laajentaa pankkien mahdollisuutta lainata halvalla. Velkakriisiä yritettiin korjata painamalla korkoja alas, tämä on vähän niinkuin korjattaisiin huumeongelmaa laskemalla huumeiden hintaa. Se ei ole ihan niin typerä idea kuin miltä se ensialkuun kuulostaa, mutta jos tarjolla on lääke joka auttaa vieroitusoireisiin aiheuttamatta uutta riippuvuutta, se voi yleensä olla vielä parempi idea.
9. Kansalaisten ei pitäisi olla riippuvaisia finanssisektorista säästöjensä "turvana", eikä heidän pitäisi olla "asiantuntijoiden" armoilla eläkerahojensa osalta. Talebin teesi on, että talouselämän pitää olla vähemmän riippuvaista finanssisektorista. Tämä käsitys on ymmärrettävä, mutta minusta jossain määrin halpaa populismia. On totta, että rahoitus- ja pääomamarkkinat eivät ole kovin stabiileja eivätkä markkinahinnat oikeasti anna mitään kovin hyvää varmuutta pääoman arvosta. Siksi sijoittamisen pitäisi Talebin mukaan olla pikemminkin jonkinlaista ajanvietettä tai hupia, ei riskinottoa yksilöiden, eikä varsinkaan populaation taloudellisella tulevaisuudella. Näissä on kaikissa paljon mieltä ja pointtia. Helppoheikkien huijaukset kuten että "aina kannattaa sijoittaa" ja pankkien yritykset myydä houkuttelevia rahoitusinstrumentteja katteettomilla "ennusteilla" pitäisi saada kuriin, en ole tästä eri mieltä. Kynnys nostaa syyte ihan petoksesta, ja toisaalta myöntää vahingonkorvauksia menetetyistä sijoituksista pitäisi olla alhaisempi, niin myyntipuheitakin vähän himmailtaisiin. Mutta tosiasia on, että populaatiotasolla kulutusta voi lykätä tulevaisuuteen säästämällä vain siinä määrin kuin huoltotaseidentiteetti pätee, eli säästäminen ja investoinnit kohtaavat, koska rahaa ei voi syödä. Yhtälö ei ole helppo. 
10. Rikkoutuneista munista kannattaa tehdä omeletti. Talouskriisi antaa Talebin mukaan mahdollisuuden suunnitella systeemi uudelleen niin, että systeemiriskiä ei pääse syntymään, muuten systeemi rakentaa itse itsensä. Tässä en ole nyt ihan samaa mieltä, mutten myöskään eri mieltä. Olen samaa mieltä jos tämä ymmärretään niin, että lääke jota nyt yleensä melko universaalisti tarjotaan - eli lisää sääntelyä eli lisää monimutkaisuutta - on aivan väärä. Systeemin pitää antaa kuitenkin rakentaa itse itsensä, eikä sitä voi "suunnitella". Reunaehtoja voidaan asettaa, vaikkapa muuttamalla verotuksen rakennetta niin ettei se suosi velkaa oman pääoman sijaan niinkuin nyt. "Tasapainotiloja" eli tarkemmin sanoen systeemin attraktoreita voidaan siirtää poispäin riskialttiimmista positioista ja stabiiliutta lisätä vaikkapa tiukentamalla ehtoja, joilla tukea myönnetään kriiseissä. jne. Mutta suunnitella systeemiä ei voi, eikä minusta pidä edes yrittää. 

 Suosittelen kyllä kirjaa, vaikka jokainen vähänkään lukeneempi on sen jo varmaan lukenut ja muut lienevät saaneet jo kaiken irti siitä, mitä kirjasta on sanottu. Seuraavaksi käyn sen Kahnemanin kimppuun, se tuli eilen postissa, vastoin odotuksiani.

Tosin, ensin pitää lukea pari artikkelia abstraktiosta. Mielenkiintoinen lähestymistapa, julkaistu tämän vuoden TACAS:issa, jossa systeemiä tarkastellaan yhtä aikaa yli- ja aliabstraktion kautta. Yliabstraktio tekee enemmän, so, siinä on kaikki alkuperäisen virheet, mutta mahdollisesti liikaa; sen osoittaminen oikeaksi osoittaa alkuperäisenkin oikeaksi. Aliabstraktio tekee vähemmän, sen osoittaminen virheelliseksi osoittaa alkuperäisen virheelliseksi. Tarkastelu konvergoituu kun nämä kohtaavat.

Köyhyys.

Aloin pitkästä aikaa lukea jotain talouteen liittyvää. Kyllästyin jossain vaiheessa koko aihepiiriin, mutta törmäsin kirjaan Poor Economics, joka käsittelee köyhyyttä. Siis oikeaa köyhyyttä, alle dollarilla päivässä elämistä, ei esimerkiksi monen suomalaisen "köyhyyttä", joka tarkoittaa että ei ole varaa 300 euron adidaksiin ja 50 tuumaiseen 3d TV:hen, vaan pitää tyytyä kiinalaisiin lenkkareihin ja 28 tuumaiseen kuvaputkitelkkariin.

Ko. kirja on kirjoitettu hyvin, vaikken ole lukenut sitä vielä kovin pitkälle, tekstin laatu näkyy jo nyt. Argumentaation laadusta en vielä osaa sanoa, mutta yleisestiottaen johdannon keskeinen argumentti sanoo, että köyhyydestä puhuttaessa sellaiset tahot kuin Jeffrey Sachs tai William Easterly, jotka tarjoavat yhtä ideologista lähtökohtaa (Sachsin "köyhyysloukku" ja Easterlyn "markkinat poistavat köyhyyden") käyttävät liian karkeita abstraktioita.

Tämä on truismi yleensä; esimerkiksi vaikka markkinat sinänsä hoitaisivat köyhyyden pois, niin olennainen kysymys voi olla, miksi jossakin paikoissa ei ole toimivia markkinoita. Liian karkea abstraktio on oikeastaan se, mitä kansanviisaudessa nimitetään varpusen ampumiseksi tykillä.

Erityisen ansiokkaana näen kirjassa sen, että sen verkkosivulle on kasattu data, johon kirja perustuu. Jokainen voi siis itse tutkiskella ja vertailla dataa paitsi kirjaan, myös omiin ennakkoluulohinsa.

Toinen viimeaikainen kirja, josta olen kuullut paljon - mutta jota en ole ainakaan vielä lukenut - on Why Nations Fail, jota on kommentoinut mm. Francis Fukuyama. Sen näkökulma on ilmeisesti juuri Poor Economicsin kritisoima "grand idea", ja käsittääkseni se keskittyy instituutioihin.

Keskustelu köyhyyden kaltaisista massiivisen kokoluokan heterogeenisista ilmiöistä on mielestäni vähän ongelmallista, jos sitä käydään ns. suurten ideoiden avulla. Fukuyaman pitäisi ehkä itse parhaiten tietää tämä, onhan hän argumentoinut tavallaan juuri suurten ideoiden aikakauden olevan ohi...