Hallitus-jallitus

Hallitusneuvottelujen toinen vaihe alkoi punamullan merkeissä. Tämä ei ollut minun kirjoissani toivottava lähtökohta hallituspohjalle. Jos ajattelen täysin muiden omien arvojeni ja ajatteluni "ulkopuolelta" (siinä määrin kuin se on mahdollista) ja keskityn vain kansanvaltaisen parlamentarismin lähtökohtiin, niin se, että hallituksen keskiössä ovat suurin ja neljäs puolue, joiden yhteenlaskettu paikkamäärä selvästi alittaa kahden suurimman oppositiopuolueen paikkamäärän, on hallituksen mandaatti lähtökohtaisesti hieman ongelmallinen.

Perussuomalaisten kannatus oli korkeampi kuin moni odotti -- hivenen korkeampi jopa kuin itse odotin -- ja myös kokoomus pärjäsi paremmin kuin olisin luullut. Olin siinä luulossa, että Rinne voisi lähteä muodostamaan hallitusta pohjalta SDP+KOK+Vihr+RKP. Tämä luuloni perustui uskomukseen että Keskustassa vallitsisi hallituskrapula rökäletappion jäljiltä, ja että hillopurkki ei ehkä enää tuntuisi niin houkuttelevalta. Olin tässä siis väärässä.

Sinänsä Rinteen kannalta päätös lähteä rakentamaan hallitusta Kepun ja vasemmistoliiton kanssa on rationaalinen, että vasemmistoliitto on uskollisempi SDP:n apupuolueena, ja Keskusta on Kokoomusta selvästi heikompana puolueena helpommin kontrolloitavissa.  Vaikka Vihreät selvästi ajautuivat entisestään vasemmalle näissä vaaleissa, voi olla että Rinne kokee tämän naisten puolueen vaikeammin ohjailtavaksi ja arvaamattomaksi niin, että se voisi tukea Kokoomusta joissain sellaisissa kysymyksissä, jotka taas SDP:lle ovat tärkeämpiä. Keskusta on tunnettu, sanoisinko joustavasta arvomaailmastaan, joten kun kuvetta kaivaa, niin sopia voidaan mistä tahansa.

Vaikka Sipilän hallituksessa oli paljon kritisoitavaa, ja se teki mielestäni joitain typeriä päätöksiä, sen puolesta täytyy sanoa, että se oli hyvin toimintakykyinen hallitus. Nykypäivän SDP ei ole välttämättä enää sama "valtionhoitajapuolue", joka se oli vuonna 1995, kun Lipposen ensimmäinen hallitus astui puikkoihin hiukan Sipilän tapaan vihatuksi päätyneen Ahon hallituksen jäljiltä. Myöskään kokoomus ei ole samanlainen "kypäräpappi"-puolue kuin se vielä ehkä jossain määrin oli 24 vuotta sitten.

Lipposen sinipuna (tai sateenkaari, miten sen nyt ottaa), oli hämmästyttävän toimintakykyinen kun huomioi että sen pohjana oli SDP+KOK+Vas+RKP+Vihr. Nyt tuollaista hallitusta ei olisi saatu kuitenkaan aikaan; Vihreiden ja vasemmistoliiton edustus 1995 oli yhteensä 31 paikkaa, kun se nyt on 36 paikkaa.  Vaikka Vasemmistoliitto vuonna 1995 oli 22 edustajallaan vahvempi kuin nyt 16 edustajallaan ja kokoomus 39 edustajallaan vain yhden paikan vahvempi kuin nyt 38 edustajallaan, on talouspoliittinen kuilu vasemmistoliiton ja kokoomuksen välillä revennyt ehkä vielä suuremmaksi.


Ennenkaikkea SDP vuonna 1995 sai koko sotienjälkeisen ajan suurimman eduskuntaryhmänsä, 63 edustajaa. Sillä oli siis yksin lähes kolmasosa kaikista eduskuntapaikoista. Vuoden 1994 vaaleissa myös eduskuntaan nousi paljon sellaisia vanhoja edustajia, jotka olivat vuonna 1991 pudonneet, ja joita voitiin ehkä jossain mielessä pitää ns vanhan meiningin takuumiehinä. Nimenomaan miehinä, sillä miesten osuus eduskunnassa nousi vuonna 1995, kun taas vuoden 2019 vaaleissa valitussa eduskunnassa naisten osuus oli historian korkein.

Suomessa ei ole ollut ennen punamultahallitusta, jossa olisi ollut mukana vihreät ja vasemmistoliitto (tai edes sen edeltäjä SKDL), joten sen toimintakyvystä ei voi etukäteen sanoa kauheasti. Kokoomuksella ja myöskin demareilla sensijaan on tuoreessa muistissa Kataisen sateenkaarihallitus, joka oli kyvyttömin hallitus joka minun aikanani on ollut. Tilanne vuonna 2011 muistutti vaalien tuloksen osalta jossain määrin nykyistä tilannetta, sillä erotuksella, että PS oli tuolloin vain kolmanneksi suurin "jytkystä" huolimatta.

Ehkä siis toiveeni sinipunasta oli lähtökohtaisesti typerä, ainakaan historiallisesti se ei ole koskaan tiennyt hyvää. Sinipunaan pohjautuvia hallituksia on ollut Suomessa muutamia, mutta niiden track-record ei ole hyvä. Itse muistan niistä vain Kataisen-Stubbin hallituksen ja hiukan huterasti Holkerin hallituksen (Lipposen Sateenkaaria en laske tähän).  Olen alkanut seurata politiikkaa vasta Holkerin ollessa pääministeri ("Minä juon nyt kahvia" taisi olla ensimmäinen poliittinen "skandaali" johon kiinnitin ikinä huomiota), ja muistan lähinnä sittemmin irvokkaaksi muodostuneen "hallitun rakennemuutoksen" käsitteen. Vahvan markan politiikka yhdessä vapautettavien pääomamarkkinoiden kanssa johti tunnetusti hiukan ongelmallisiin lopputuloksiin.


Pelkään uuden hallituksen nostavan veroja ja olevan 1) kykenemätön karsimaan erilaisia erityisryhmien etuja ja tukia, 2) kykenemätön tarkoituksenmukaiseen sosiaaliturvan uudistukseen, ja 3) kykenemätön edes siinä määrin talouspoliittiseen ja -teoreettiseen tarkasteluun kuin Sipilän hallitus oli. En luota sosialidemokraatteihin enkä Rinteeseen, enkä luota myöskään vasemmistoliiittoon enkä monilta osin nykyisiin vihreisiinkään. Keskustan voi luottaa olevan juuri sellainen kuin se on, mutta se ei tässä kohtaa ole hyvä juttu.

Toiveeni juontui siis siitä, että jännite Kokoomuksen ja SDP:n välillä olisi hillinnyt demarien intoa korottaa veroja ja  halua tunkea rahaa joka paikkaan, ja toisaalta ehkä myös kokoomuksen hinkua tehdä järjettömiä kurjistuksia sosiaaliturvan ehtoihin. Ehkä koulutuspolitiikka olisi voinut jäädä rauhaan -- en puhu nyt rahasta vaan rahanjaon politisoitumisesta. Nyt pelkään että Kepulainen aluepolitiikka ja demarien hinku jakaa muiden rahoja pääsevät yhdessä toteutumaan. Vasemmistoliitto ei niitä vastusta, eikä vihreiden nykyinen kokoonpano todennäköisesti myöskään. RKP voidaan ostaa mukaan mihin tahansa kunhan pakkoruotsi säilyy. Se on ihan OK hinta maksettavaksi, jos politiikka on muuten järkevää, mutta tässä tapauksessa en usko näin olevan.

Toivottavasti olen väärässä. Jos en ole väärässä, niin vuonna 2023 hallitusneuvotteluja vetää Jussi Halla-aho, budjetti- ja kestävyysvaje ovat räjähtäneet käsiin, ja kansa on kypsä politiikkaan, joka on täysin villi kortti ja melko todennäköisesti vielä pahempaa kuin mikään mitä olemme siihen mennessä nähneet.

Asuminen ja sen tuki

Arvostamani ajattelija Osmo Soininvaara kirjoittaa  asumistuesta ja siihen liittyvästä problematiikasta. Arvostan Osmoa monella tapaa, eikä oikeastaan mikään arvostukseni syistä liity hänen poliittisiin mielipiteisiinsä sinänsä, vaan tapaan jolla hän ne muodostaa. Olen itse asiassa huomannut usein olevani hänen kanssaan eri mieltä asioista, mutta se mitä arvostan on, että pystyn melkein aina löytämään keskeisen eroavaisuuden syyn. Kun erimielisyys redusoituu siihen että toinen on eri mieltä asiasta koska hänessä on ihmisenä jotain vikaa, on järjetöntä edes pyrkiä minkäänlaiseen argumentaatioon.

Soininvaara käsitteli asiaa melko perusteellisesti, mutta itse tartun yhteen argumenttiin joka hieman jäi ilmoille tässä kohtaa; Osmo ei tässä kohtaa sitä maininnut, mutta se on esitetty muualla, nimittäin että asumistuki ei nosta vuokria. Väittämän perusteluna oli tutkimus jossa havaittiin että asumistuen määräytymisperusteen epäjatkuvuudet eivät näy vuokramenoissa ja neliövuokrissa epäjatkuvuuksina.  En ota tässä kantaa siihen, miksi epäjatkuvuuksia ei näy -- tämä on mielenkiintoista sinänsä, muttei lainkaan relevanttia sen kannalta mitä tässä kohtaa esitän.

 Yksi argumentti sen puolesta että asumistuki ei (juuri koskaan) nosta vuokratasoa on, että siellä missä vuokrat ovat korkeimmat, kaikki asumistukea saavat saavat sitä kuitenkin maksimimäärän ja näin vuokran nousu näkyy suoraan vuokralaisen kukkarossa; tästä syystä asumistuki itsessään ei voi vaikuttaa vuokran nousuun tai laskuun, koska marginaalikustannuksen maksaa vuokralainen omasta pussistaan.

Rationaaliset ihmiset tietenkin reagoivat marginaalikustannuksiin, mutta people are stupid, kuten Yoran Bauman hyvin kiteyttää taloustieteen pääteesit. Teeseihin kuuluu myös "people are not that stupid", eli kannustinvaikutuksilla on kuitenkin väliä. Aivan kuten ihmiset eivät kauppaan mennessään osta yhtä appelsiinia tai omenaa kerrallaan ja joka ostoksen jälkeen tarkastele marginaaliutiliteettiaan, ihmiset eivät toimi näin myöskään asuntojen kohdalla. Tarkastellaan asiaa kysyntä- ja tarjontapuolelta erikseen.

 Tarjontapuolella kysymys näyttää yksinkertaiselta.  Vuokranantajalle valinnassa ei ole mitään epäselvää, sillä hän omistaa asunnon juuri siellä missä se on ja asettaa asunnon vuokralle korkeimmalla sellaisella hinnalla jonka joku suostuu maksamaan. Tästä on poikkeuksia, eli vuokralle asettaminen ei ole aina kannattavaa millään hinnalla. Esimerkiksi laitoshoidossa olevan vanhuksen omistamaa asuntoa ei aina kannata laittaa vuokralle, sillä vuokratulot käytännössä takavarikoidaan hoitokuluihin. Tällöin asunto jää tyhjilleen.  Näihin on kuitenkin ratkaisuja, kuten että omistusasunto lasketaan tulonlähteeksi joka tapauksessa tällaisessa tapauksesssa; iso osa niistä on poliittisesti mahdottomia ja useimpien ihmisten mielestä epäoikeudenmukaisia, kuten vaikkapa laskennallisen asuntotulon verottaminen.

Oletetaan siis, että tarjonta on jäykkää eikä lyhyellä aikavälillä reagoi vuokratasoon. Pitkällä aikavälillä toki teoriassa reagoi, mutta asuntotarjonnan rajoitteet eivät ole niin yksinkertaiset ja niissä on jäykkyyksiä joita emme tässä nyt ehdi käsitellä.

Kysyntäpuolella tilanne on kiharaisempi. Mikrotasolla, yksilö tekee päätöksen siitä, ostaako asunnon vai vuokraako asunnon maksukukynsä ja riskinsietokykynsä rajoissa. Jos oletamme että vuokralainen on päätynyt johtopäätökseen että hän vuokraa asunnon, niin päätöksenteon seuraava askel on, minkä asunnon hän vuokraa. Jos oletamme toimijan jotakuinkin rationaaliseksi, niin vuokralainen ottaa huomioon vuokratason mahdollisen asumistuen jälkeen.

Käytän alla oleviin lukuihin Kelan laskuria, joten jos esimerkkini ovat pielessä, vika on laskurissa. Otetaan esimerkiksi lapseton, reilu parikymppinen pariskunta, joista toinen opiskelee ja toisen ansiotulot ovat 1800 euroa kuukaudessa. Opiskeleva osapuoli saa 250 euroa kuussa opintorahaa. Pariskunta muuttaa Tampereelle. Jos asunnon vuokra on yli 570 euroa, he saavat maksimaalisen asumistuen, joka on noin 34 euroa kuukaudessa. Käytännössä maksimivuokra ylittyy kaikissa vuokrakaksioissa, ja  näinollen pariskunta katselessaan asuntoja mielessään vähentää vuokrasta 34 euroa ja tekee päätöksensä sen perusteella.  Mikäli sama pariskunta muuttaa Helsinkiin, enimmäisasumismeno on korkeampi, ja maksimaalinen asumistukikin on 166 euroa. Näinollen pariskunnan katselessaan asuntoja vähentää vuokrista 166 euroa.

Esimerkkipariskunta maksaisi Tampereella melko realistisesta 700 euron vuokrasta siis 666 euroa (sic), ja Helsingissä hiukan asumismukavuudesta tinkien 950 euron vuokrasta 784 euroa. Erotus markkinavuokrassa on 250 euroa, mutta kustannusvaikutus on pariskunnalle 118 euroa.

Jos oletetaan että tämä pariskunta tekee päätöksensä perustuen yhtäältä lyhyen aikavälin kustannuksiin ja toisaalta pitkän aikavälin ansaintamahdollisuuksiin, niin markkinahintaan Tampereella asuminen olisi 3000 euroa vuodessa halvempaa, asumistuen pudottaessa tämän eron alle puoleen, 1416 euroon. Jos todella tarkastelemme paikkakuntien välillä tehtäviä päätöksiä, asumistukijärjestelmä todella sotkee asumisen marginaalikustannusta ja siten lisää asuntojen kysyntää Helsingissä, pienempien paikkakuntien kustannuksella.

Jos oletetaan että esimerkkipariskunta (ainakin implisiittisesti) laskee arvostavansa Helsingin tarjoamia laajempia mahdollisuuksia vaikkapa noin 2000 eurolla vuodessa, niin he muuttavat Helsinkiin, sillä heille tämä valinta maksaa 1416 euroa ja valtio maksaa tästä valinnasta --- niin, paljonko valtio maksaa? No, suora kustannus veronmaksajalle tietenkin on tuo 132 euroa kuukaudessa, eli 1584 euroa vuodessa. Pariskunnan saama  laskennallinen "sosiaalinen hyöty" on noin 584 euroa, ja veronmaksajille tämä maksaa 1584 euroa. Tämä ei kuulosta lainkaan tehokkaalta subventiolta, vaan pikemminkin hillittömältä hyvinvointitappiolta.

Huomionarvoista on se, että ilman subventiota tämä esimerkkipariskunta muuttaisi Tampereelle, mikä osaltaan tasaisi Tampereen ja Helsingin välistä vuokrakysyntää. Jos pysymme oletuksessamme että tarjontaan tällä olisi melko vähän suoraa vaikutusta, niin tämän subventioeron poistaminen yhtäältä alentaisi vuokria Helsingissä ja toisaalta nostaisi niitä Tampereella.  Otin tarkoituksella esimerkeiksi Tampereen ja Helsingin, sillä olisi ollut melko epäuskottavaa laatia skenaario jossa valitaan vaikkapa Äänekosken ja Helsingin välillä; Äänekoskella nimittäin 500 euron asuntoon ei esimerkkipariskunta saisi lainkaan asumistukea, mutta toisaalta on epäuskottavaa että tällainen valinta voitaisiin tehdä ceteris paribus.

Palataan Osmon kirjoitukseen ja argumenttiin, jonka mukaan asumistuen siirtäminen kunnille on kannustinten osalta huono asia. Olen samaa mieltä Osmon analyysistä, sillä mikäli asumistuki olisi kunnan vastuulla, niin helpoin keino kunnalle karsia asumistukimenoja olisi estää vuokra-asuntojen rakentaminen. Äkkiseltään tulee mieleen, että entä jos valtio maksaisi kaikissa kunnissa asumistukea tarkalleen samoilla kriteereillä, ja vain erotuksen maksaisi kunta? Tampereen ja Helsingin esimerkissä tämä tarkoittaisi että -- olettaen että valtio maksaisi vain Tampereen mitoituksen mukaista asumistukea -- tuo vuokrien ero olisi pariskunnalle sen 3000 euroa vuodessa ja he päätyisivät asumaan Tampereelle, ellei sitten Helsingin kaupunki maksaisi heille sitä 1584 euroa jotta nämä muuttaisivat Helsinkiin. Äänekoskella pariskunta ei edelleenkään saisi asumistukea, joten valtio kuitenkin edelleen subventoisi tätä valintaa.

En väitä että tämä malli on hyvä, mutta väittäisin sitä jonkin verran paremmaksi kuin nykyinen. Nimittäin, tämä on asia josta ei paljon puhuta aluepoliittisesti. On tavanomaista valittaa siitä, että Helsinki ja Uusimaa maksavat tulonsiirtoja ja aluetukia muualle maahan; itsekin pidän tätä huonona asiantilana. Kuitenkin, asumistukijärjestelmä luo perverssin kannustimen ihmisille muuttaa Helsinkiin ja häiritsee hintamekanismia.

Palaan vielä tarjonnan jäykkyyteen: Nokkelimmat tässä nyt jo hoksasivat että asuntotarjonnan jäykkyys -- oletimme sen täysin jäykäksi lyhyellä aikavälillä -- tarkoittaa että eihän Helsinkiin sen enempää muuta ihmisiä asumistuen takia, vaan ainoastaan eri ihmiset, koska hintasignaali on eri. Tämä on täysin totta. Mutta kuka sitten muuttaa Helsinkiin nyt, ja kuka muuttaisi jos hintasignaalia ei olisi tällä tavalla sotkettu?

Ensinnäkin, esimerkkipariskuntamme arvosti Helsinkiä mutta ei kokenut muuttamista aivan niin arvokkaaksi. Otetaan toinen esimerkkipariskunta, joka arvostaa Helsinkiin muuttamista vielä enemmän, 2950 euron edestä vuodessa. Tämä esimerkkipariskunta on hieman vanhempi.  Heidän palkkatulonsa ovat noin 3000 euroa kuukaudessa. He eivät ole oikeutettuja asumitukeen tietenkään kummassakaan kaupungissa, ja he todennäköisesti hankkisivat omistusasunnon, mutta oletetaan nyt että vaikkapa riskiaversion vuoksi siirtymävaiheessa he harkitsevat vuokraavansa asunnon. Helsinkiin muuttaminen nostaisi heidän palkkaansa esimerkiksi juuri tuon 2950 euroa vuodessa, mutta muutto ei tule kysymykseen koska kustannus on 3000 euroa vuodessa; on kannattavampaa muuttaa Tampereelle. Jos vuokrataso olisi Tampereella sama, ja Helsingissä vain viisi euroa kuussa alhaisempi, niin muutto kannattaisi.

Ilman asumistukea ensimmäisen tyypin pariskunta ei tietenkään muuttaisi Helsinkiin. Vuokranantaja alentaisi vuokria kunnes toisen tyypin pariskunta vuokraisi asunnon.  Voimme tietenkin analysoida asiaa vielä tarkemmin, mitä tämä tarkoittaisi valtakunnallisen tulonjaon suhteen, mutten nyt lähde tähän. Osaan ennakoida vastalauseet tälle jo niin vasemmalta kuin oikealtakin.

Matkalla.

Vietin kuun vaihteessa vajaan viikon Barcelonassa ystävättäreni kanssa loman merkeissä. Barcelona on Espanjan toiseksi suurin kaupunki ja Katalonian pääkaupunki.  Olen viime aikoina matkaillut melko tasaisesti sekä työn että huvin merkeissä, ja viimeisen kolmen vuoden aikana olen käynyt useissa muutamissa suurissa ja pienemissäkin kaupungeissa ympäri maailmaa. Viime viikon aikana matkustin Barcelonassa lähes yksinomaan kiskojen päällä. Nyt kun Tampereelle ollaan rakentamassa raitiotietä, aloin ajatella asiaa palattuani.

Barcelonaa ei tietenkään voi julkisen liikenteen investointien kannalta verrata suoraan Tampereeseen tai Suomen muihin kaupunkeihin. Mutta vertaan silti lukuja hieman, jotta saisimme jonkinlaisen käsityksen. Pyrin selventämään myös omaa käsitystäni -- joka ei ole mikään kiveen hakattu tässä kohtaa, vaan todennäköisesti elää tätä kirjoittaessa.

Taannoin keskustelin erään varsin fiksuna pitämäni henkilön kanssa tällaisten investointien merkityksestä kaupunkien ihmisille ja hyvinvoinnille.  Hän esitti keskustelussa fiksuja käsityksiä, mutta yksi hänen sanomansa asia ei oikein istunut siihen mitä itse ajattelen, ja ajattelin pohtia tätä hieman tarkemmin. Nimittäin, hän sanoi että ratikan rakentamista seuraava asuntojen hintojen nousu on negatiivinen asia. Eli siis, kun investointi nostaa jonkin alueen asuntojen hintoja, tämä tuottaa sosiaalisia kustannuksia, ilmeisesti hänen käsityksensä mukaan enemmän kuin hyötyjä. Ensireaktioni oli että tämä on älyvapaa, perustelematon väite jota eri tyyppiset täydellisesti taloutta ymmärtämättömät populistit viljelevät. Päätin kuitenkin -- kunnioituksesta keskustelukumppaniani kohtaan -- pohtia asiaa tarkemmin.

Asuntojen vuokrat ovat Tampereella maantieteellisesti erilaiset. Pikaisesti katsoen vuokratasoa selittää pari asiaa: Keskustan läheisyys ja alueen asuntokannan uutuus. Lähempänä keskustaa ja uudemmilla alueilla vuokrat ovat korkeampia ja kauempana ja vanhemmilla alueilla matalampia. Yhteys ei ole aivan näin suoraviivainen, mutta pääsääntöisesti näin.

Jos oletamme, että raitiotien rakentaminen kasvattaa asuntojen hintoja reittinsä varrella, niin vaikutus voitaneen jälkikäteen arvioida ottamalla hyvä selittävä teoria ennen ratikkainvestoinnin päättämistä, ja sen jälkeen katsoa minkä verran tämän teorian ohi jää selittämätöntä "ratikkalisää". Ehdotankin, että vaikkapa teemme regressiomallin. Vuoden 2015 (esimerkiksi) vuokratasoa voidaan sovitella malliin r = a + bx + cy + dz, missä r on keskineliövuokra, x on alueen etäisyys (esimerkiksi) rautatieasemasta, y on niiden asuntojen osuus jotka on rakennettu viimeisen viiden vuoden aikana ja z on esimerkiksi alueen asukkaiden keskimääräinen vuositulo tms. En väitä että tämä nimenomainen malli on se mitä tulisi käyttää, se on vain esimerkki. Kertoimet a, b, c, ja d ovat tai eivät ole sitten tilastollisesti merkitsevät, selitysaste todennäköisesti on melko hyvä.

Tämän jälkeen teemme vuonna 2021 -- eli ratikan ensimmäisen vaiheen valmistuttua -- samanlaisen mallin, mutta nyt otamme mukaan lisäksi muuttujan u ja kertoimen e, ja laskemme mallimme uudelleen. Muuttuja u on tässä alueen asuntojen keskimääräinen etäisyys lähimmälle ratikkapysäkille. Itse asiassa, voimme saada vielä paremman; käytämme vuoden 2015 kertoimia ja katsomme mitä vuokrien pitäisi olla mikäli vuonna 2015 laadittu malli edelleen ennustaisi vuokria. Saamme todellisen vuokran r, ja mallin ennustaman vuokran r'. Toki vuokrat poikkeavat siitä, mitä ne olivat vuonna 2015, ja tutkimme sitten mikä on u:n ja r'-r:n korrelaatio.

Miksi näin? No siksi, että emme tiedä mitkä mallin muuttujista muuttuvat endogeenisesti. Ratikka ehkä houkuttelee erilaista väkeä paikalle. Rakentaminen keskittyy todennäköisesti ratikan varrelle jne. Nämä kaikki päätökset olisi teoriassa voitu tehdä toisin, ja ne olisivat vaikuttaneet itsenäisesti asuntojen hintoihin. Tällä mallilla saamme selville sen, tuottaako ratikka tämän lisäksi hinnannousua.

Oma arvaukseni on, että tuottaa. Mutta missä määrin? Ja miten voimme tutkia taas puolestaan tämän vaikutusta ja sosiaalista kustannusta? Tähänkin on keino. Voimme nimittäin tutkia alueita sen suhteen, kuinka todennäköisesti kotitalouksissa on esimerkiksi auto. Voimme olla montaa mieltä monesta asiasta joka liittyy autoiluun, mutta siitä tuskin on erimielisyyttä, että auton pitäminen on kallista ja auto on kustannus. Voisimme tutkia esimerkiksi edellä esitetyn kaltaisella mallilla vastaako asumisen hinnannousua autoilukustannuksen aleneminen. Ja jotta tässäkään ei jouduttaisi endogeenisyyden kanssa ongelmiin, pitäisi etsiä todennäköiset riippumattomat selittäjät auton omistukselle, kuten esimerkiksi tulotaso ja asukkaan keskimääräinen etäisyys työpaikasta.

Palataan nyt hetkeksi asumisen hintaan. Otin tässä keskustelussa hinnaksi nimenomaan vuokrakustannukset, en asuntojen myyntihintoja. Tämä ei ole vahinko, sillä asuntojen myyntihintoihin vaikuttaa moni asia. Lisäksi myyntihintoihin ei saa esimerkiksi asumistukea tms. Edellä luonnostelluilla tavoilla voidaan esimerkiksi tarkastella sellaisia vastalauseita kuin että julkisen liikenteen investoinnit lisäävät asumistuen tms tarvetta koska ne samanaikaisesti kasvattavat asumisen hintaa ja saavat tukia tarvitsevat ihmiset muuttamaan näihin kalliimpiin asuntoihin.

Tämä argumentti on toki uskoakseni jo lähtökohtaisesti järjetön, mutta se ei tarkoita etteikö olisi silti mielekästä kumota sitä empiirisesti. Ongelmana tässä tietenkin on se, että vaikka tällaisen mallin -- ja nyt, korostan että esittämäni malli oli karkean yksinkertainen ja sivuutin olennaisia tilastollisia tarkasteluja kuten alueiden selvästi erilaiset koot ja relevanttien muuttujien erilaiset jakaumat jne -- laatisi kuinka hyväksi, tässä postfaktuaalisessa ympäristössä empiriisillä tosiasioilla ei tuppaa olemaan kovin suurta poliittista relevanssia. (Tähän kohtaan huomauttaisin, että jos tässä lukija nyökyttelee että juuri niin, on ne "muut" niin kamalia kun kiistävät ilmeisiä tosiasioita, niin todettakoon, että melko varmasti se poliittinen leiri johon lukija samastuu, kärsii tästä ongelmasta aivan yhtä paljon.)

Miten mahdollinen asuntojen hintojen nousu aiheuttaisi sitten sosiaalisia kustannuksia? Kuten yllä sanoin, ensi reaktioni oli "ei mitenkään", mutta koska ensireaktio tuli selkäytimestä, en vastaa näin. En edes anna tässäkään vastausta, vaan kriteerit joilla asian mielestäni voisi tutkia.

Ensiksi pitää erottaa toisistaan hinta ja kustannus. Hinta tarkoittaa sitä rahasummaa jolla joku luopuu hyödykkeestä tai palvelusta ja jonka tämän hyödykkeen tai palvelun saamisesta maksaa. Kustannus taasen viittaa niihin resursseihin, joita joudutaan käyttämään jonkin hyödykkeen tai palvelun tuottamiseksi.  Tähän tulee sisällyttää myös vaihtoehtoiskustannus, eli ne hyödykkeet tai palvelut jotka jäävät tuottamatta siksi, että on on tuotettu juuri tämä hyödyke tai palvelu.  Esimerkiksi, inflaatio nostaa hintoja, mutta inflaatio sinänsä ei nosta yksittäisten hyödykkeiden kustannuksia. Inflaatiolla itsellään on kuitenkin kustannuksia, erityisesti ennakoimattomalla ja suurella inflaatiolla on vaihtoehtoiskustannuksia kun investointitoiminta häiriintyy. 

Voimme kuitenkin joidenkin suureiden kohdalla samastaa hinnan ja kustannuksen. Yksi tällainen on palkat. Tämäkin kuulostaa erikoiselta, miksi ihmeessä palkka olisi kustannus sosiaalisesti? Emmekö me nimenomaan toivo että yhteiskunnassamme maksettaisiin mahdollisimman paljon palkkoja? Näin toki voidaan ajatella, mutta palkka on kustannus (eikä pelkkä hinta) nimenomaan siksi, että teemme sen  (varsin rohkean, myönnän) oletuksen että ihmiset todella tekevät työtä palkkansa eteen. Ja oletamme myös että tällä palkalla olisi voitu teettää myös jotain muuta työtä -- eli se on luonteeltaan vaihtoehtoiskustannus; se palvelu tai hyödyke joka jäi tekemättä koska palkattiin tekemään juuri tämä.  Suunnilleen samalla logiikalla voimme esittää että esimerkiksi raaka-aineiden hinnat ovat nimenomaan kustannus.

Asuntojen hintojen muutos ei johdu kovinkaan suuressa määrin kasvaneista rakentamisen kustannuksista. Mutta se voi toki osin liittyä siihen. Lasketaan vaikkapa keskimääräisen kerrosneliön rakennuskustannus. Tämä riippuu monista asioista, esimerkiksi maapohjasta, liikenneyhteyksistä, ja työvoimakustannuksista. Voimme tässä kohtaa siis ajatella että rakentamisen hinta on osa kustannusta. Samoin voimme pitää esimerkiksi kunnallistekniikan investointeja ja väyläinvestointeja uusille alueille rakennuskustannuksina.

Nyt voimme tutkia tässä kustannuksia tästä näkökulmasta. Nimittäin, jos rakennusliike tietää että talosta saa paremman hinnan ratikkareitin varrella kuin muualla, se rakentaa sen ratikkareitin varrelle mieluummin kuin muualle; jos tämä hintaero on riittävän suuri, niin rakentamisen kustannus saa olla vastaavasti suurempi. Voimme laatia mallin siitä, kuinka paljon rakentamiskelpoiselle maalle rakennettiin yhtäältä ratikkareitin varrella ja toisaalta muualla, ja että missä määrin rakentamisen kustannukset olivat korkeammat. Jos ratikkareitin ulkopuolella hinnanlasku on vähentänyt rakentamista tonteille joille rakentaminen on halpaa ja toisaalta sen varrella on rakennettu rakennuskustannuksiltaan kalliita asuntoja, niin tämä erotus on lisääntynyttä kustannusta.

Nyt voimme laatia mallin siitä, paljonko rakennetaan ja mihin; tähän voi ottaa rakentamisen  selittäväksi muuttujaksi esimerkiksi uusien työpaikkojen määrän ja sijoittumisen. Pahoittelen että käytän samoja symboleita uudelleen, mutta en jaksa kaivella kreikkalaisia symboleita tähän kohtaan. Alueelle rakentaminen siis voisi olla vaikkapa muotoa t = a + bx + cy + dz missä tässä tapauksessa x on luku joka kertoo kuinka paljon (etäisyydellä korjattuna) alueella on uusia työpaikkoja viimeisen vuoden aikana. y on niiden kerrosneliöiden määrä jotka alueelle periaatteessa saisi rakentaa kaavoitus- yms tekijät huomioiden, ja z on viimeisen parin vuoden aikana rakennetun kerrosneliön keskimääräinen rakentamiskustannus.

Endogeenisyyden siivoamiseksi jälleen kerran laskemme ennustetun rakentamisen ja poikkeaman tästä ennusteesta.

Huomautan tässä kohtaa, että aivan oikein markkinatalousmyönteisemmät lukijat tässä ihmettelevät, miksi tätä täytyisi huomioida. Nimittäin, markkinamekanismihan takaa sen, että hyödyt (kysyntä kasvaa koska asunnosta on enemmän hyötyä, mikä nostaa hintoja) ja kustannukset kohtaavat kysynnän ja tarjonnan (eli rakennetaan sinne missä hinnat nousevat) tasapainottaessa toisensa. Tämä on totta, tai olisi, mikäli eläisimme markkinataloudessa. Emme kuitenkaan elä markkinataloudessa, sillä kaavoituspäätökset, investointituet, säädökset ja vastaavat ohjaavat toimintaa joskus merkittävästikin. Tästä syystä joudumme tutkimaan asioita epäsuorasti. Itse suhtaudun markkinatalouteen myönteisesti, mutta se ei ole tämän kirjoituksen pointti, enkä yritä tässä kirjoituksessa sen kummemmin ottaa asiaan kantaa.

Vastaavia kustannuksia voidaan keksiä toki muitakin. Esimerkiksi, voimme arvioida että asumistuen tarpeen määrä on kustannus (sosiaalinen sellainen), ja samaan tapaan selitämme erilaisin proxyin tuota tarvetta ennen ja jälkeen ratikan rakentamisen, ja tutkimme selittyykö tällainen ratikan rakentamisella.

Vertaamalla sitten hintojen nousua ja näitä kustannuksia, voimme todella selvittää, onko a) hintojen nousu seurausta ratikan rakentamisesta ja missä määrin, ja b) onko näiden kustannusten muutos seurausta hintojen noususta, ratikan rakentamisesta, vai peräti jostakin muusta.

Usein nähdään esitettävän, ettei korrelaatiosta voi vetää johtopäätöksiä kausaatiosta. Tämä on totta, eikä regressiomalli ole itsessään kausaatiomalli. Se kuitenkin perustuu oletuksille kausaatiosta; jos teemme oletuksen kausaatiosta ja sovitamme mallin, niin malli voi kuitenkin falsifioida oletuksen kausaatiosta. Lisäksi voimme sopivilla proxy-muuttujilla tutkia vaihtoehtoisia kausaalisuuden malleja. Toki on niin, että joudumme aina tekemään tiettyjä oletuksia, emmekä voi täysin poissulkea sitä ettei olisi jotain tarkastelun ulkopuolelle jääviä selittäviä muuttujia.

Olen hieman kyyninen sen suhteen, että viitsitäänkö tällaisia selvityksiä tehdä. En usko. Luulen, että aika moni luulee että koska joku b-luokan matemaatikko ja harrastelijaekonomisti voi kirjoittaa tällaisen kirjoituksen tunnissa, niin "tottakai virallisissa suunnitelmissa tällaiset selvitykset on huolellisesti tehty". Tämä on melko varmasti harhaluulo. Tosiasiassa kaikki vetävät lonkalta koko ajan. Joku yksittäinen tutkija voi joskus selvittää jotain yksittäistä tällaista hanketta jälkikäteen. Mutta ei sitä kukaan koskaan ota vakavasti, saati sitten että tällainen ymmärrys todella jotenkin diffusoituisi päätöksentekoon, puhumattakaan poliittiseen argumentaatioon kun äänestäjiä kosiskellaan.

Kuntavaali

Eilen pidettiin kunnallisvaalit. En ole ollut kovin aktiivinen poliittisessa kommentaarissani viime aikoina, vuosiin, jos tarkkoja ollaan.

Sinä aikana kun olen politiikkaa seurannut, on tapahtunut pari merkittävää muutosta. Ensimmäiset vaalit joiden tuloksen jollakin tapaa rekisteröin ja joita seurasin, olivat vuoden 1991 eduskuntavaalit, joissa Keskusta Esko Ahon johdolla sai ns veret seisauttavan vaalivoiton. Keskustan kannatus nousi 7.2 prosenttiyksikköä, ja paikkaluku kasvoi 15 paikalla.

Kunnallisvaalit ovat aina olleet hieman ongelmalliset Suomessa. Ne sijoittuvat aina melko tarkkaan eduskunnan vaalikauden keskelle, mikä taas tekee niistä jossain määrin "välivaalit". Tätä retoriikkaa käytettiin vuoden 1992 kunnallisvaalien kampanjoinnissa erittäin voimakkaasti. Muista nuo vaalit hyvin, vaikken niissä saanut vielä äänestää.

Sekä vuoden 91 että 92 vaaleissa suhteessa aiempaan kannatukseensa suurin voittajapuolue oli vihreät. Kun ensimmäisen kerran sain äänestää vuoden 1995 eduskuntavaaleissa, en äänestänyt vihreitä. Koin että vihreiden äänestäminen olisi ollut ns akuankkaääni, ja että jos haluan sellaisen äänen antaa, niin voin saman tien vetää kunnolla överiksi. Niinpä äänestin muistaakseni ns. joogalentäjiä, eli luonnonlain puoluetta. En suhtautunut vakavasti politiikkaan, vaan pidin sitä typeränä pelinä.

En muista, ketä äänestin vuoden 1996 kunnallisvaaleissa. Niihinkään en juurikaan suhtautunut vakavasti. Poliittinen "aktivoitumiseni" tapahtui vuoden 1996 ja 1999 välillä, ja vuoden 1999 eduskuntavaaleissa äänestin vihreitä. Voisi jopa sanoa, että oli puolueen melko vannoutunut kannattaja. Tämän jälkeen äänestin vihreitä aina vuoden 2009 eurovaaleihin asti. Tuolloin olin asettanut itselleni kriteerin: Jos Kasvia ei valita, en enää kannata puoluetta. Jyrki Kasvi profiloitui IPR-asioissa tavalla, jota pidin itselleni olennaisena. Kasvi oli (ja varmaan edelleen on) vihreäksi varsin liberaali (sanan hyvässä merkityksessä), joten hänen kannattamisensa oli minulle jonkinlainen oljenkorsi jossa roikuin vaikka olin kokenut erkaantuneeni puolueen linjasta.


Eilisissä vaaleissa Vihreiden tulos oli puolueen historian paras. Vihreiden menestys kuntavaaleissa heijasteli pitkään suunnilleen puolueen kannatusta eduskuntavaaleissa, mitään suuria repeämiä suuntaan tai toiseen ei ollut; vihreiden ollessa hallituksessa, kuntavaaleissa tuli takkiin, ja oppositiossa ollessa taas kuntavaaleissa kannatus lisääntyi. Vuosien 2008 ja 2012 kunnallisvaaleissa vihreiden kannatus oli hivenen suurempi kuin 2007, 2011 ja 2015 eduskuntavaaleissa. En tehnyt tilastollista analyysiä asiasta, mutta en olisi yllättynyt, jos vihreiden suosio kuntavaaleissa olisi jonkin verran valtakunnan vaaleja suurempaa jatkossakin. Tarkoitan, että pidän täysin mahdollisena että meneillään on kehitystrendi, jossa kuntavaalien luonne suosii vihreitä.

Miksi näin? Ehkäpä siksi, että vihreille näyttäisi olevan mielekästä profiloitua erityisesti kaupungeissa sellaisilla tavoilla jotka ovat kaupunkien asukkaille uskottavia ja vetoavia. Esimerkiksi Tampereella Vihreät kasvattivat suosiotaan huimasti; vihreitä äänesti 20% äänestäneistä ja nämä saivat 14 paikkaa valtuustossa, kolmanneksi eniten (SDP 16, KOK 15). Jos ajattelen Tampereen paikallista politiikkaa ja päätöksiä omasta näkökulmastani, niin olen tästä kehityksestä kyllä mielissäni.

Oli valtakunnanpoliittisesti mitä mieltä tahansa, niin paikallispolitiikan tasolla vaikutetaan varsin erilaisiin asioihin. Tämä voi osin selittää sitä, miksi perussuomalaisten oli ehkä vaikeaa saada äänestäjiä liikkeelle. Varmasti osasyy oli toki hallitusvastuu -- se saattoi olla jopa merkittävin syy -- mutta en voi välttyä ajatukselta, että identiaarinen kampanja jota esimerkiksi PS:n radiomainonta edusti, ei purrut koska se ei tarjonnut mitään sellaista konkretiaa josta kunnissa oikeasti päätettäisiin.

Ihmiset ovat tyhmiä, mutta eivät niin tyhmiä, että kuvittelisivat että kunnanvaltuusto voisi sulkea rajoja tai vaikuttaa valtion budjettiin. Myöskään kunnallisverojen suuruus ei pääse kauheasti näillä päätöksillä hakemaan suuntaansa, koska kuntien menoja dominoivat viime kädessä niiden lakisääteiset velvoitteet. Huomatkaa, että puhun nyt siitä miten äänestäjät yleensä asian mieltävät, jos edes ajattelevat asiaa, en siitä miten äänestyskäyttäytyminen ja vaalitulos oikeasti vaikuttavat asioihin.

Kuitenkin näyttäisi siltä, että kampanjointi liittyen kaupunkikuvaan, kaavoitukseen, julkiseen liikenteeseen jne, asioihin joista kunnallisella tasolla päätetään suuremmassa määrin, puree paremmin kuin epämääräinen puhe "suomalaisesta elämäntavasta" tai kryptorasistinen puhe ulkomailta tulevista sosiaalipummeista. En väitä että nämä asiat eivät voisi olla politiikassa olennaisia, vaan väitän että ihmisten käsitys kunnasta toimijana ei ole niin harhainen, että he kuvittelisivat rajat kiinni- puheen merkitykselliseksi kuntavaaleissa. 

Minusta näytti että esimerkiksi Tampereella Vihreiden laariin satoi kaikkein eniten älyvapaa raitiotiehankkeen vastustus. Englanninkielinen termi butthurt on määritelty urbaanissa sanakirjassa seuraavasti:

An inappropriately strong negative emotional response from a perceived personal insult. Characterized by strong feelings of shame. Frequently associated with a cessation of communication and overt hostility towards the "aggressor."

Timo Soinin jäähyväispuhe vaalituloksen selvittyä oli mielestäni asiallinen aivan viime metreille saakka. Loppukaneetti jossa kaikesta taas kerran syytettiin "punavihreitä", oli kuitenkin butthurtin klassinen manifestaatio. Oli hieman surullista nähdä muuten tyylikäs puhe lopetettavan niin mauttomasti. Tampereella PS ei ollut toki ainoa raitiotietä vastustanut taho, vaan "Tampereen Puolesta"- listan ehdokkaat mölysivät asiasta myös melko äänekkäästi. Kuorossa lauloi mukana myös Tampereen oma Poppaloora-Puhuva Auto, eli Mikko Alatalo. Kaikesta älämölöstä huolimatta näiden listojen (PS, TaPu, Kesk) yhteenlaskettu äänimäärä tai paikkaluku eivät tulleet edes kovin lähelle vihreiden kannatusta.

Olen vahingoniloinen. Vaikken edelleenkään tunnustaudu vihreiden kannattajaksi, näen silti huomattavan paljon parempana tämän tilanteen kuin sen jossa nämä puolueet olisivat vallan kahvassa. Vaikka vihreillä on mahdollisuus saada aikaan paljon pahaa, niin kaupunkikuvaan liittyvissä kysymyksissä ja infrarakentamisessa heidän kantansa on hyvä.

Erityisen paljon minua miellyttää, että kaupunginvaltuustoon pääsivät Jaakko Stenhäll, Juhana Suoniemi ja Oras Tynkkynen. Syyt tähän ovat ehkä hieman erikoiset. Stenhällin kohdalla pidän hänen suhtautumisestaan kaupunkikuvaan ja infrarakentamiseen. Stenhäll on varsin älykäs, hänen kanssaan keskustelu ei ole kuin bambutikkujen tökkimistä kynsien alle. Tynkkysestä pidän henkilönä, vaikka monilta osin koen olevani poliittisesti melko kaukana; hän myös maksoi minulle lopulta viime eduskuntavaalien tuloksesta lyömämme vedon jonka hän hävisi. Suoniemi puolestaan harrastaa painonnostoa, ja tuomaroi ainoat (leikkimieliset) painonnostokisat joihin olen osallistunut. Suoniemi on minusta tervetullut poikkeus vihreiden miesten joukossa vallitsevaan yleiseen miehekkyyden puutteeseen.

Ja toivon ettei edellistä nyt tulkita homofobisesti. Asia on nostettu esille muuallakin, enkä ole ainoa joka on kokenut tämän imago-ongelmana puolueelle.

Katselin tulosiltaa televisiosta illalla. Olen edelleen sitä mieltä, että haluaisin haastaa Ville Niinistön häkkitappeluun hänen valitsemillaan säännöillä. Mutta oivalsin ettei se johdu siitä, että vihaisin miestä tai että haluaisin hänelle mitään pahaa. Kyse on pikemminkin eräänlaisesta Fight Club- tuntemuksesta. Ville voisi ihan hyvä tyyppi jos vaihtaisi löysempiin boksereihin ja miehistyisi vähän. Voisin kunnioittaa häntä enemmän jos olisin tapellut hänen kanssaan. Enää asia ei ole merkityksellinen, sillä puheenjohtaja vaihtuu pian.

Kirjoituksestani näkyy varmasti se sympatia jota henkilöhistoriani vuoksi edelleen koen vihreitä kohtaan. Vaikka he eivät ole poliittisesti minun puolueeni -- myönnän etten tälläkään kertaa äänestänyt Vihreitä -- toivon silti heille menestystä, suhteellisesti ajatellen.

Muotitietoiset

Minun on myönnettävä, että hieman säälin Hirvisaarta. Alusta pitäen olen pitänyt miestä puhtaasti pellenä, siis henkilönä jonka imago rakentuu karnevalisoinnille. Pelleilyn huipennuksena tämä Asikkalan Nasse-setä oli siis roudannut elämäntapataiteilja Seppo Lehdon eduskuntatalon lehterille tekemään roomalaista sotilastervehdystä.

Sepon koukerot tiedetään, eikä niistä sen enempää. Tämä sananvapauden sankari on kaikille internetin käyttäjille tuttu. Sanotaan miehestä mitä hyvänsä - ja jos mitä hyvänsä voidaan ylipäätään totuudenmukaisesti jostakusta sanoa, niin Seposta - hänen tempauksiinsa ei tervejärkinen ihminen suhtaudu muutoin kuin huumorilla. Tirehtööri Timon sirkuksen pellenä Jameksen ura nyt valitettavasti päättyy. Tirehtööri ei arvostanut Hirvisaaren ja vierailevan satiirikon vitsailua joten lähtöpassit tulee. Eduskunnassa toki James jatkaa, sillä kansanedustajaa ei tällaisten tempausten vuoksi voi -- eikä tietenkään pidäkään voida -- erottaa.

Soini itse totesi että kokee joutuvansa kaitsemaan ja kasvattamaan seuruettaan kuin lapsia. Kieltämättä siltä touhu näyttää. Politiikantoimittaja Toropainen tuossa aamulla uumoili radiossa, että Hirvisaaren maalaischarmi ei oikein toimi Helsingissä, koska hän ei oikein ymmärrä kuinka tosikkoja ja eri tavalla ajattelevia kaupunkilaiset ovat. "Etelän metia" on puolueellinen koska olettaa että ihmiset hengittävät nenä kautta ja käyttävät ruokailuvälineitä.

Itse olen hieman, mutten täysin, samoilla linjoilla Toropaisen kanssa. Ensiksikin, karnevalistinen ote perustuu Perussuomalaisten identifioitumiseen kansanmiehinä (ja -naisina, tietenkin, kuten vaikka Kike Elomaa) joilta ikäänkuin edellytetään viiteryhmänsä mukaista käytöstä. Tämä taas törmää helsinkiläiseen vakavuuteen. Taannoinen hihamerkkijupakka osoitti, että Hirvisaarella on selkärankaa ja hän on valmis puolustamaan omiaan. Tätä taustaa vasten en voi olla ajattelematta, että Sepon tuominen lehterille "heilaamaan" oli tietoinen riski ja yritys päästä valtakunnanotsikoihin.

En jotenkin osaa kovin voimakkaasti paheksua tätä. Mielestäni on ihan OK, että politiikassa on vähän karnevaalihenkeä. Jameksen arvot ovat monilta osin aivan pielessä omasta näkökulmastani, mutta yhteiskunnassa nyt ihmisillä on erilaisia arvoja, ja sitä pitää sietää.  Toisaalta Hirvisaarella on taipumus lapsellisiin tunteenpurkauksiin kun hänen omia puheitaan "vääristellään", mutta tätäkin voi pitää osana kansanomaista imagoa.

Mielestäni perussuomalaisten yksi vaikeimmista ongelmista kulminoituu tässä. Persujen "jytkyimagon" taustalla on karnevalismi ja nyt Soini koettaa siivota puoluettaan ja kiillottaa sen hallituskuntoon, puolentoista vuoden päästä olevia vaaleja ajatellen. Ehkä myös hieman eurovaalejakin silmälläpitäen. Tämä kuitenkin vie pois sitä pohjaa, jolle jytky kasattiin. Se oli spontaania kansanliikehdintää jota vakaa mutta ei-niin-vakavamielinen kenttäväki pohjusti kovalla työllä.

En ole missään vaiheessa mitenkään peitellyt persuantipatioitani. Ne perustuvat kuitenkin vain ja ainoastaan sille, että monet syvästi inhoamani ilmiöt saavat jytkyttelystä voimaa ja ponnahdusalustaa: Homofobia, väkivaltainen "äärioikeistolaisuus", typerä nurkkakuntaisuus, luonnonsuojeluvastaisuus, ja viimeisimpänä älytön venäläismielisyys. Itse en ole minkäänsortin "russofobi", mutta soisin silti mieluummin että suomalaisten poliittisia linjauksia synkronoidaan mieluummin Brysselin (tai Berliinin), kuin Moskovan kanssa. Jos ei muuten, niin juuri näiden muiden seikkojen vuoksi. Hirvisaaren karnevalismi on ollut tässä sopassa minusta oikeastaan positiivinen valonpilkahdus.

Myrsky sormustimessa.

Suomalainen poliittinen diskurssi tarjoaa kyllä nykypäivänä paljon - sanoisin jopa ikävystyttävän paljon - ruodittavaa. Viimeisimmän myrskyn vesilasissa on nostattanut per- looks. Kyseessä on siis tumblr-kuvagalleria jossa on perussuomalaisten kunnallisvaaliehdokkaiden kuvia, ilman ainoatakaan kommenttia tai sanallista vihjettä siitä, miten kuvia pitäisi tulkita. Ainoastaan sivuston nimi kertoo, tai oikeastaan vain vihjaa, että kyse on perussuomalaisista.

Itse löysin sivuston ensimmäistä kertaa vasta tänä aamuna, kun bussimatkalla luin twitteriä. Arman Alizad, jonka twitteriä seuraan lähinnä vitsien vuoksi, twiittasi linkin, kera tekstin "Terveisiä geenialtaan matalasta päästä". Alizad ja muutkin seuraamani kommentaattorit pyrkivät usein huumoriin, joka liikkuu korrektin ja epäkorrektin rajamailla. Persujen pilkkaaminen on siellä korrektimmalla puolella, tietenkin, mutta ulkonäölle irvimistä voi pitää huonona käytöksenä.

En kuitenkaan tahdo tässä kirjoituksessani ottaa niinkään kantaa siihen, onko ulkonäöllä irvaileminen kohtuullista politiikassa. Ei se nyt ainakaan hyvätapaista ole. Mutta jos puhtaasti katsotaan linkkiä ja kuvia, nämä ovat siis perussuomalaisten ehdokkaiden ehdokasasettelussa käyttämiä kuvia. Siis kuvia, jotka ehdokkaat ovat itse hyväksyneet julkisiksi, jos oikein olen ymmärtänyt. Tällainen blankoviesti antaakin oivallisen mahdollisuuden projektioon, koska "viesti", siis tällaisen kuvakavalkaadin merkitys, syntyy puhtaasti lukijassa ja siinä, miten viestiin törmää. Voidaan siis todeta, että vasta kehystäminen, konteksti, ulkopuolinen kommentointi ja katsojan tai lukija projektio synnyttävät näihin kuviin sisältyvän todellisen viestin. Ellei linkkiä olisi evästetty ivallisella tekstillä, en olisi kokenut kyseistä kuvasarjaa minään pilkkasivustona.

Vaan miten asiasisältö eli ihmisten projektiot asiasta sitten muotoutui netissä?

Ensinnäkin Vihreiden reaktioita. Otto Lehto Helsingin vihreistä mainitsi tekstin olevan  "ilkeämielistä koulupoikahuumoria", Vihreiden puoluevaltuuskunnan varapuheenjohtaja Erkki Perälä kirjoitti riipaisevan "ecce homo"- tyyppisen nyyhkyvuodatuksen jossa kehotti suurisanaisesti ja maailmoja syleilevän humanismin hengessä "katsomaan ehdokkaita silmiin". Perälä toteaa: "Potretin voima on loputtomiin venytetyssä hetkessä, siinä, että voimme tuijottaa vierasta ihmistä niin läheltä ja niin kauan kuin haluamme, tuntematta intiimiä häpeää. Korniuden uhallakin haastan jokaisen katsomaan kutakin naureskelun kohdetta viiden sekunnin ajan silmiin, hassun kampauksen tai hatun taakse, ja pohtimaan, minkälainen ihminen sieltä katsoo takaisin."

Lisäksi varmaan oli koko joukko erilaisia tuomitsevia, kauhistelevia ja tuskailevia viestejä. Peruslähtökohta lienee suurimmassa osassa näistä se, että ei saa nauraa toisten vammalle, mitä voi pitää yleisestiottaen jonkinlaisena vihreiden maksiimina erilaisuutta kohdattaessa. Jokin mikä poikkeaa siitä mikä on kiiltävää, kaunista, hienosti paketoitua jne, on erilaisuutta, toiseutta joka pitää kohdata, ilman ivaa tai ainakin primitiivireaktiot, inho tai nauru, täydellisesti tukahduttaen. Kyse on korrektiudesta ja siitä, miten ollaan hyvä ihminen.

Tätä suhtautumistapaa leimaa teennäinen luontevuus - jos tällainen oksymoroni sallitaan. Kyse on hyve-etiikasta, samaan tapaan kuin bongorumpufestivaaleilla käymisessä, afrikkalaisessa tanssissa, eksoottisessa kasvisruoassa, suitsukkeiden polttamisessa jne. Tylsä, keskiluokkainen, tavanomainen, siisti, kiillotettu jne, on normi, jonka päälle voidaan liimata kiiltokuvamaista "erilaisuutta" jota sitten toteemin lailla suvaitaan. Ongelma tässä diskurssissa on, että vaikka se pyrkii tavoittamaan ja "kohtaamaan" suvaitsemisen kohteen, tämä suvaitsemisen kohde jää aina väkisin hyvin etäiseksi. Suvaitseva on tästä ainakin alkeellisella tavalla tietoinen, ja surumielinen, ja siitä tällainen ecce homo- suhde tulee. Kärsimys tai rujous, erilaisuus, mikä hyvänsä onkaan suvaitsemisen kohteena, on aina toinen, eikä suvaitsevainen koskaan pääse sitä todella kohtaamaan, yrityksistään huolimatta.   Hän yrittää, mutta yritys on tuomittu epäonnistumaan, koska jonkinlaisen perisynnin tapaan oman normaaliuden tahra ei lähde pesemällä. Suvaitsevainen voi vain tehdä katumusharjoituksia ja yrittää suvaita entistä vimmatummin, ja samalla ajaa suvaitsemisensa kohteen alati kauemmas ymmärryksen ja aidon kohtaamisen tavoittamattomiin. Voidaankin kysyä, onko sitä "aitoa kohtaamista" jota suvaitsevainen tavoittelee, lainkaan olemassa. Tavallaan suvaitsevaisen yritys on hieman säälittävä ja surumielinen. Se tulkitaan liian helposti ylimielisyydeksi tai elitismiksi, mutta sitä se ei mielestäni ole; suvaitsevainen todella yrittää ja haluaa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.

Suvaitsevaisen lukutavan ja tulkinnan lähtöoletus on myös ristiriitainen. Kuvissa näkyvä rujous on suvaitsemisen kohde. Sen voi nostaa toki keskiöön ja tuoda erilaisilla legitiimeillä tavoilla (kuten taiteilijat, sanoisin) huomion keskipisteeksi, kunhan ote on riittävän vakava. Perälän luenta ja vetoomus voisi monilta osin olla arvostelu esimerkiksi jonkun valokuvataiteilijan näyttelyssä kävijöille. Kuvamateriaali voidaan kehystää (ylemmän) keskiluokan pällisteltäväksi johonkin kliiniseen hiljaiseen tilaan, jossa tunnereaktiot on helppo tukahduttaa ja älyllistää "kohtaaminen". Kuvissa voisi vallan hyvin olla vammaisia lapsia tai mielisairaita kehitysmaista; peräänkuulutettu suhde kuviin on sama.

Perussuomalaisten omissa reaktioissa oli ehkä hieman enemmän nyansseja. Ruohonen-Lerner esimerkiksi Aamulehden mukaan suhtautuu asiaan olankohautuksella. Kuvathan ovat vain kuvia. "Mielestäni sivustolla oli valokuvia tavallisista ihmisistä, joten pikaisen vilkaisun perusteella en näe mitään erikoista tai loukkaavaa niissä". Tätä voi pitää neutraalina lukutapana, jossa kieltäydytään näkemästä asiassa mitään ihmeellistä. Ruohonen-Lernerin lukutavassa - jota nyt joudun niin monen käden kautta tulkitsemaan, että tämä menee villiksi spekulaatioksi - on kyllä ripaus suvaitsevaisuutta, mutta kuvissa on kyse hänen "omistaan". Olisikin ollut aikamoinen moka, jos eduskuntaryhmän puheenjohtaja olisi alistunut luentaan jossa julkiset, ehdokkaiden itse hyväksymät kuvat, koottuna yhteen, olisi nähty jo sinällään pilkkana, ivana, tai muuten negatiivisesti. Sanoisin, että tämä reaktio oli ehdottomasti tyylikkäin näkemäni.

Tyystin toisenlaisen perussuomalaisnäkökulman - näennäisestä sitoutumattomuudestaan huolimatta - tarjosi taannoisen "hihamerkkikohun" alkulähteenä toiminut Helena Eronen. Hänen luentansa tekstistä on sisäisesti täysin ristiriitainen. En tarkoita tällä sitä, että teksti olisi loogisesti ristiriitainen, vaan ristiriidat "neutraaliuden" eli kanonisen luennan, ja sisäryhmälojaliteettien välillä repivät tekstiä. Yhtäältä korostuksena on kanoninen ja itsestäänselvänä otettu luenta, jonka mukaan sivusto on nimenomaan pilkkaa an sich. Perustelua tai yritystä kehystää kuvia eri tavalla tämä luenta ei tunnu vaativan, vaan kokoelma itsessään on vastenmielinen. Karmivan pinnallisuuden paljastaa se, että sivusto on olemassa, ei suinkaan lukijan oma kokemus sivustolla olevista kuvista rumina; sensijaan että rumuus joka kuvissa on, herättäisi Erosen itsereflektion ja synnyttäisi jonkinlaisen problematisoinnin tai uudelleentulkinnan tarpeen, se herättää raivon. Raivon perusteena on, että kuvien joukossa on joku jonka ehdokkuus on kirjoittajan mieleen. "Hän on hieno persoona, oikeudenmukainen, välittävä ja älykäs, kova tekemään töitä ja mielipiteissään rehellinen ja suoraselkäinen", kuten Eronen kuvailee.

Koomisinta on kuitenkin näiden lukemistapojen uudelleenluenta, kuten esimerkiksi Reijo Tossavaisen kytkin luistaen kirjoitettu teksti. Tossavaisen kohteena ei ole edes sivusto - miksi olisikaan, nehän ovat vain kuvia - vaan Perälän nyyhkyluennan uudelleentulkinta. Tossavaisen luennan ongelmana on selvästi sen motiivin läpinäkyvyys. Kun Eronen aikanaan kirjoitti tekstin josta sittemmin syntyi "hihamerkkikohu", Tossavainen nyt selvästi yrittää nostaa hieman toisenlaista kohua, tällä kertaa sivuuttamalla Perälän nyyhkyhumanistisen otteen. Tässä lähestymistavassa on tietenkin se valtaisa ongelma, että tällainen luenta on itsessään tehtävä performatiivisesti, siis kuorrutettava ylisanoilla ja oikeutettava peräänantamattomalla typeryydellä. Aivan kuten hihamerkkikohukin.

Samaan luentaskeemaan tarrautui kyynisyydessään Vesa Hack. Pidin Hackin exit:iä Vihreistä aikanaan sympaattisena, koska pystyin samastumaan hänen kokemukseensa Vihreiden ideologisesta pakkopaidasta. Siksi olen hieman yllättynyt kyynisesta opportunismista, jota kirjoitus osoittaa. Tossavaisen luennan voi vielä uskottavasti laittaa  - jos kohta aivan varma en siitä voi olla - yksinkertaisen "maalaisuuden" tai maanläheisen luentaskeeman ja tietynlaisen vanhan kansan lukutaidottomuuden piikkiin. Hackin luentaa ei oikein voi. Toki hänkin antaa Perälän tekstille tietyn krediitin, ja kuten minä yllä, lukee sen hyvän ihmisen tekstinä, mutta väittää silti että tekstissä esiintyvä karakterisointi "He ovat rokonarpisia, lihavia, kierosilmäisiä, isonenäisiä" pyritään tuomaan keskusteluun faktana tai suorana mielipiteenilmaisuna.

En ehtinyt lukemaan J-P. Roosin kirjoitusta asiasta, mikä on ehkä hyvä. Käsitykseni mukaan siinä oli paitsi otettu kanoninen "rumia ovat"- luenta, myös jonkinlainen ulkonäkömoralistinen tai peräti fysiognominen lähestymistapa. En voi kommentoida tätä kun en tiedä. Mutta yleisestiottaen ivallisen luennan ongelmana on sen suoraviivaisuus ja helppous. Se on myös kaikkein vähiten tyylikäs. Tällä kertaa diskurssianalyysini perusteella julistan voittajaksi Ruohonen-Lernerin ja häviäjiksi Hackin ja J-P. Roosin. Vihreät menettävät vähän asemiaan nyyhkivän ja ennalta-arvattavan tulkintansa vuoksi.

EDIT: Viherviha joka puoluekentän joka laidalla on noussut tästäkin false-flagista, on kyllä hupaisaa luettavaa. Herra Tossavainen onnistuu jo unohtamaan senkin että Roos on vasemmistoliiton ehdokas, ja Juha Levo myös liittää Roosin sumeilematta juuri Vihreisiin. Kumpikin lisäksi kirjoittaa ikäänkuin annettuna tosiasiana, että per-looks on nimenomaan Vihreiden käsialaa.  Putkonen tosin ehti ensin jo syyttää Demareita. Persuleirissä Timo Soini onneksi jatkoi tyylikästä linjaa.

META: Suomalaisen poliittisen diskurssin yksi mielenkiintoinen linja on vihreisiin kohdistuva viha ja vimma. En ole oikein koskaan päässyt sisään tähän ilmiöön. Siis, olen toki kovasti aikanaan pettynyt Vihreisiin puolueena, ja pidän merkittävää osaa heidän poliittisista linjauksistaan joko turhina tai hölmöinä, mutta samanlaista hölmöyttä ja älyttömyyksiä on monissa muissa puolueissa. Ilmiö johon viittaan on se, että negatiivinen politiikka nähdään yleensä oletusarvoisesti Vihreiden tuotoksena. Näihin kuuluvat esimerkiksi muutaman vuoden takainen ns. paskalaki, jolla ei ollut mitään tekemistä Vihreiden kanssa. Per-looks sivuston kohdalla ei ole mitään evidenssiä siitä, että tekijät liittyisivät vihreisiin. Samaan aikaan kun persut ovat butt-hurt joka ikisestä poikkipuolisesta sanasta, tämä ilmiö taas tuntuu olevan täysin merkityksetön suurelle osalle keskustelun osapuolista. En voi olla ajattelematta, että pettymykseni Vihreisiin, ja käsitykseni siitä, että he ovat tunareita, on ehkä siinä mielessä virhearvio, että melkein kaikki muut tuntuvat olevan vielä pahempia aivovammailijoita....

Usual Suspects.

Joitain päiviä sitten Presidentti Niinistön nimittämä työryhmä julkisti ensimmäisen osan nuorten syrjäytymistä vastaan suunnatusta ohjelmasta. Sen avainkohdat löytyvät verkosta epiteetillä Ihan tavallisia asioita.

Lykkään "Ihan tavallisten asioiden" käsittelyn tuonnemmaksi, koska se on jossain määrin epäolennaista. Se, mikä on huomionarvoista on keskustelu joka tästä syntyi ja mitä se paljastaa suomalaisesta poliittisesta jaottelusta. Mielestäni näkymä ei ole nätti, eikä se kerro mitään kovin hyvää oikein jaottelun mistään osapuolesta.

Vasemmalla - ja tässä kohtaa lasken kernaasti todellakin Vihreät siihen mukaan - suorastaan suututtiin ko. kampanjasta. Asiasta raportoi Yleisradio, ja ns. sosiaalinen media oli pullollaan irvailua "pullanpaisto-ohjeista" ja nukkumaanmenoajoista. Kritiikki oli kovin kirjavaa, enkä käy sitä tässä sen kummemmin ruotimaan. Osa oli harkittua ja asiallista, iso osa puhtaasti päänaukomista. Kaikkea tätä kalabaliikkia yhdisti kuitenkin yksi viesti, ja se oli se, että Salen työryhmän ehdotukset ovat turhia, koska ne eivät auta niitä joilla oikeasti menee huonosti. Tässä ei ole yllättävää kun viesti tulee vasemmalta. Pieni vastakarvaan lukeminen paljastaa kaikesta uhrihierarkian ja statuspuheen, sekä ennenkaikkea signaloinnin siitä, että "olemme vasemmistoa, joten emme hyväksy syyllistävää tai vastuuttavaa puhetapaa yhteiskunnallisessa kontekstissa, vaikka olisimme muuten samaa mieltä". Tavanomaiset kommentaattorit eli ns usual suspects tässä kohtaa tulevat esimerkiksi Vinosta.

Häpeäkseni tunnustan nyt, että seuraan Tuomas Enbusken twitteriä. Enbuske on hyvä usual suspect oikealla. Palaan tähän aivan pian. Apusen kirjoitus oli aika luonnollinen vastaus vasemman laidan plörötykseen. Se on sikäli oikein hyvä esimerkki signaloinnista, että Masa kirjoituksessaan lyö rintaansa kauhean elitismin, sosialismin, basismin ja minkä lie vasemmalta tulevan punaruskean soopan edessä. Matti siis, jonka mielestä oikeistolaisuus olisi Suomessa rehabilitoitava ja jonka mielestä esimerkiksi perhesyiden vuoksi työpäiväänsä lyhentävät ovat pinnareita ja loisia. Masa, jonka mielestä siis nämä Ihan tavalliset asiat - jotka sisältävät mm. kehotuksia tähän samaiseen pinnaamiseen ja loisimiseen - on aivan loistava idea.  Otin Enbusken mukaan usual suspect- kategoriaan, koska villinä ja vapaana liberaalina hän tietenkin vastustaa kaikenlaista holhoamista kuten hyviä käytöstapoja ja päihteiden kohtuukäyttöä. Nämä ovat kuitenkin aika lailla keskiössä "Ihan tavallisissa asioissa". Enbuske kuitenkin signaloi olevansa Masan kaveri, ja siksi Masan kanssa samaa mieltä.

Kontrafaktuaalit ovat huonoja argumentteja, mutta tehdään ajatusleikki silti. Kuvitellaan, että vaikka Haavisto olisi voittanut pressanvaalit ja "Ihan tavallisten asioiden" sijaan meillä olisi jotain "Tosi kivoja asioita" - sisällöltään sama, mutta ehkä siellä olisi mausteena vähän sateenkaariperhettä, ja pari kohtaa siitä että pitäisi kaveerata maahanmuuttajien kanssa tms, siis ei mitään operationaalista eroa mutta hieman kuorrukkeeksi vähän signalointia suvaitsevaisuudesta.  Tällainen kampanja on hyvin helppo kuvitella. Otetaan pari esimerkkiä:

Työpaikka voi olla tulevaisuuden avain.

Työnantaja, palkkaa nuori töihin, jos suinkin voit. Yritä edistää kaikin laillisin keinoin nuoren työllistymistä. Työelämään tutustuminen ei ala, jos se ei ensin ala jostain.

Kuvitellaan vaikka että tähän lisättäisiin vaikka että "Pyri palkkaamaan myös nuoria maahanmuuttajia. Näin he pääsevät mukaan rakentamaan suomalaista yhteiskuntaa". Tai kohtaan jossa todetaan "Tolkkua törsäämiseen" voisi lisätä että "kannusta nuorta panostamaan laatuun määrän sijasta, näin luonto pelastuu" Jne. Ymmärrätte kyllä mitä tarkoitan.

Tällaisessa täysin hypoteettisessa tilanteessa operationaalisesti identtinen kampanja olisi synnyttänyt täysin päinvastaiset reaktiot, näin väitän, ja mielestäni argumenttien muodosta tämän voi nähdä. Ususal suspects oikealla olisivat nimittäneet tällaista kampanjaa "vasemmistolaiseksi holhoukseksi", Enbuske ja kumppanit olisivat julistaneet miten juopottelu on niin kiva harrastus ja että vasemmistolaiset nyt vaan vihaavat kaikkea kivaa, ja Apunen olisi puhissut kiukusta kuinka tässä törkeästi kehotetaan pinnaamaan (aikaa perheelle) ja puututaan elinkeinovapauteen.

Ja Vino ja muu vasemmiston Usual suspects olisi taputtanut käsiään edistykselliselle ja yhteisöllisyyttä korostavalle kampanjalle. 

Ja siitä kampanjasta itsestään, sekä se todellinen että kontrafaktuaalinen suvaitsevaisella signaloinnilla kuorrutettu ja pehmennelty kampanja, ovat mielestäni oikein hyvä idea. Suomessa on jo ihan tarpeeksi tulonsiirtoja ja sosiaalipuolen resursseja. Niitä mitä on, varmaan voi käyttää fiksummin, mutten puutu nyt siihen. Se puoli voi olla mitä on; vasen ja oikea kiistelköön siitä erikseen, omat käsitykseni eivät ole relevantteja.

Olennaista on se, voidaanko parempaa yhteiskuntaa rakentaa niillä ohjeilla joita kampanjan puitteissa on esitetty, ja mielestäni voidaan. Sivuutan sellaiset kysymykset kuin "oikeistolaisen" tai "konservatiivisen" retoriikan joka sysää vastuuta ihmisen omasta tilanteesta; se puoli ei kampanjassa edes ole olennainen. Olennaista on se, että melkein kaikki ohjeet joilla jotain merkitystä on (se minun on myönnettävä, että merkittävä osa on kyllä diibadaabaa, mutta selkeästi hyväntahtoista sellaista), ovat selvästi omiaan rakentamaan luottamusta niin sivuttain kuin sukupolvien ylikin. Luottamus on tärkeää, koska luottamus mahdollistaa monissa aivan arkisissa tilanteissa toiminnan joka on hankalaa tai mahdotonta ilman luottamusta. Luottamus parantaa ihmisten kykyä toimia ja ennenkaikkea saa heidät ajattelemaan pidemmällä aikavälillä, laajempia kokonaisuuksia, ja ottamaan toiset ihmiset positiivisella tavalla huomioon.

En osaa nähdä tässä mitään pahaa. Niinistön ryhmä oli tehnyt itseasiassa aika paljon työtä sen eteen, että se oli poistanut kampanjan teksteistä monia "oikeistolaisia" signaaleja. Teksteissä ei esimerkiksi vastuuteta heikossa asemassa olevia itseään, vaan niitä, joilla on resursseja. Tämän vasemman laidan kommentaattorit tietenkin sivuuttivat, koska kampanja henkilöityy Niinistöön, ja siksi kaikki luetaan ikäänkuin se olisi täynnä oikeistolaisia signaaleja. On totta, että tämä karsinta on jättänyt jäljelle "keskiluokan puuhakirjan", siitä ei ole epäilystäkään. En vain osaa paheksua sitä, että keskiluokkaa kehotetaan osallistumaan ympäröivään yhteiskuntaan muullakin tavalla kuin aina vaan maksamalla enemmän veroja. Koska toisaalta taas se itku kampanjaa vastaan oli tätä: Emme kaipaa keskiluokkaa mihinkään muuhun kuin maksamaan lisää.

Nopeat ja Hitaat II.

Edellisessä tekstissäni peilasin Kahnemanin tekstiä ehkä vähän tylsään aihepiiriin. Pidemmällä teoksessaan Kahneman käsittelee erilaisia päätös- ja arviointiheuristiikkoja joita systeemi 1 käyttää. Näissä on paljon yhtymäkohtia sen kanssa, mitä olen aiemmin kirjoittanut intuitiosta. Kertaus on opintojen äiti:

[...] intuitio ikäänkuin kuiskii pehmeästi ja suloisesti valheita. Intuitio ei ole muuta kuin ennakkoluulojen summa; tämä ei ole sen heikkous muuten, mutta intuitio, jos sitä ei kyseenalaista, sotkee aivan liian helposti pessimismiä, toiveajattelua, arvostelmia, oman edun tavoittelua, sosiaalista painetta jne, ilman että sitä tiedostaa itse.

Luettuani Kahnemanin kirjaa, ymmärrän, että sana "intuitio" on oikeastaan väärä, minun pitäisi puhua systeemi 1:stä. Se ei ole aivan sama asia, ja tapa jolla pessimismi, toiveajattelu, jne, sotkevat arvioita ja käsityksiä joita systeemi 1 tuottaa, on monimutkaisempi.

Mutta perusviesti on sama: tietoista, hidasta ja loogista ajattelua, eli systeemi 2:a tarvitaan. Kahnemanin mukaan se on kuitenkin laiska ja haluton puuttumaan asioihin. Monien tutkimusten mukaan systeemi 2:n aktivaatio kuluttaa elimistön energiavaroja huomattavissa määrin; pitkäkestoinen tietoinen mentaalinen ponnistelu laskee verensokeria, ja sen nostaminen itseasiassa lisää kognitiivista suorituskykyä. Yksi merkittävimpiä kognitiivista suorituskykyä - ja yleensä elämässä pärjäämistä - ennustavista kokeista on niinsanottu vaahtokarkkitesti, joka mittaa lapsen kykyä siirtää vaahtokarkin (tms herkun; Kahnemanin viittaamassa versiossa puhuttiin kekseistä) syömistä tulevaisuuteen suuremman palkkion kannustamana. Yksi keskeinen viesti on, että tämä on kognitiivisesti vaativa tekijä, vaikkei siltä näytä; ja että ns. yleisälykkyys ja itsehillintä ovat osa systeemi 2:n tarkoituksenmukaista toimintaa ja siksi niillä on merkittävä korrelaatio.

Systeemi 1:n päätösheuristiikat ovat inherentisti "irrationaalisia", eli ilman tietoista ponnistelua niiden soveltaminen johtaa loogisesti ristiriitaisiin mutta narratiivisesti vetoaviin johtopäätöksiin. Systeemi 1 siis aivan konkreettisesti kuiskii valheita ihmiselle, eikä piittaa oikein muusta kuin siitä, että saa rakennettua saamistaan informaationpalasista vakuuttavanoloisen tarinanpätkän. Pidemmän jänteen koheesiolla ei sille ole niin väliä. Koska systeemi 1 toimii hyvin tehokkaasti stereotyypeillä ja hahmontunnistuksella, se kykenee tuottamaan nopeasti arvion. Se ei kuitenkaan ole esimerkiksi todennäköisyyksien suhteen lainkaan koherentti.

Esimerkiksi yhdessä tapauksessa jonka Kahneman esittelee, koejärjestelyssä esitetään kuvaus "Lindasta". Lindan opiskeluaikaa kuvaillaan tavalla, joka tuo kelle tahansa mieleen feministisen aktivistin. Tämän jälkeen esitetään joukko erilaisia elämäntilanteita Lindan myöhemmästä elämästä, ja kysytään, mitä näistä voisi pitää todennäköisimpänä. Silmiinpistävää on, että vaikka vaihtoehtoja olisi vain kaksi:

1. Linda on pankkivirkailija
2. Linda on feministi ja pankkivirkailija

koehenkilöt lähes poikkeuksetta arvioivat vaihtoehdon 2 todennäköisemmäksi kuin  vaihtoehdon 1. Tämä on tietenkin niin järjetöntä ja irrationaalista, että se saa kenet tahansa todennäköisyyksiä tuntevan kiskomaan hiuksia päästään. Introspektioni kertoo minulle kuitenkin, että jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu luontevammalta, eli koska Linda vaikuttaa feministiltä, on luontevaa olettaa, että jos hän on pankkivirkailija, hän on edelleen feministi.On kuitenkin selvää, että tapaus 1 sisältää tapauksen 2, joten tapaus 1 on aivan väistämättä todennäköisempi. Yksi mahdollinen syy tähän vinoumaan tietenkin on, että ihmiset tulkitsevat kysymyksen niin, että vain toinen näistä voi olla tosi, jolloin vaihtoehto 1 tulkitaan niin, että se sanoisi "Linda on pankkivirkailija ja ei ole feministi".

Vastaavia kompositionaalisuuden rikkomuksia tulee kuitenkin muualla, ja niitä syntyy ihmisten mielissä. Isoilta joukoilta ihmisiä kysyttäessä seuraavien skenaarioiden todennäköisyyttä (erikseen, ei siis samassa kyselyssä)

1. Läntiseen USA:han iskee vakava tulva,
2. Kaliforniaan iskee maanjäristys joka aiheuttaa vakavan tulvan.

vaihtoehto 2 tulkitaan todennäköisemmäksi. Tämä viittaa siihen, että kyse on nimenomaan vakuuttavammasta narratiivista. Tämä liittyy omiin kirjoituksiini argumentaatiosta. Olen tulkinnut argumenttia ajatuskoneena, joka on loogisesti koherentti, ja jonka avulla voidaan päätellä muutoksia todennäköisyyksissä tms. Huomaan kuitenkin, että tässä kohtaa ajattelussani on ollut vakava puute. Oikein toimiva argumentti  on kuin dynamiittipötkön antaisi lapselle, koska hyvä argumentti on yleensä myös hyvä tarina. Bayesilaisittain toimiva argumentti on usein tylsä, eikä narratiivisesti vetoava. Narratiivisesti vetoavan argumentin ei tarvitse olla parempi, riittää ettei se ole väärä, ja se voi silti olla suurimmalle osalle ihmisistä vakuuttava. Esimerkiksi näistä vaihtoehto 2 on eräänlainen argumentti, tai se voidaan tulkita sellaiseksi: Maanjäristys kaliforniaan tulkitaan uskottavaksi skenaarioksi, ja sen aiheuttama tulva on mahdollinen seuraus.

Lopetan tämän kirjoituksen yhteen sellaiseen näkemykseen, jonka Kahneman esittää. Olen jo jonkin aikaa kokenut oloni epämukavaksi erilaisten keskustelufoorumien melko yleisestä tendenssistä typistää tarkastelutapoja "liberaaleihin", "vasemmistolaisiiin", "oikeistolaisiin" tai "konservatiivisiin". Olen syyllistynyt tähän itsekin, mutta tunnen sellaisen jotenkin aina likaiseksi. Kahnemania - varmaan kuten minuakin - voi syyttää liberaaliksi seuraavan lainauksen perusteella. Mutta hän kuuluu tällöin samaan kategoriaan esimerkiksi Pinkerin kanssa. Itse haluaisin omaksua enemmän näiden miesten kanssa samanlaisen ajattelutavan.

The social norm against stereotyping, including the opposition to profiling, has been highly beneficial in creating a more civilized and more equal society. It is useful to remember, however, that neglecting valid stereotypes inevitably results in suboptimal judgements. Resistance to stereotyping is a laudable moral position, but the simplistic idea that the resistance is costless is wrong. The costs are worth paying to achieve a better society, but denying the costs exist, while satisfying to the soul and politically correct, is not scientifically defensible. Reliance on the affect heuristic is common in politically charged arguments. The position we favor have no cost and those we oppose have no benefits. We should be able to do better.

Maailman kansalaiset.

Vaikka muuttomme tänne Singaporeen on väliaikainen ja minulla on verrattain hyvä palkka (paikalliseen alempaan keskiluokkaan verrattuna, ei expatiksi), työnantajalta kohtuullinen (mutta keskiverto expattiin verrattuna kehno) tuki muuton järjestelyissä, on muutto silti ollut hyvin stressaava ja työläs.

Tätä taustaa vasten käsitykseni maahanmuuttajista noin yleensä ovat muuttuneet positiivisempaan suuntaan, koska ymmärrän nyt selvästi paremmin niitä haasteita joita liittyy vieraaseen maahan ja vieraaseen kulttuuriin sopeutumiseen. Tämä siis siitäkin huolimatta, että kokemukseni on pliisu ja pehmennetty. Tosin, täkäläisten suomalaisten expattien elämään verrattuna olen rääsyproletaari. Merkittävälle osalle länsimaisia maahanmuuttajia tarjotaan yleensä työnantajan puolesta elintaso, joka rahallisesti mitattuna on moninkertainen omaani verrattuna. Esimerkiksi yksin asumiskustannukset tavanomaisissa järjestelyissä ylittävät minun bruttoansioni selvästi.

Maahanmuuttaja kohtaa erinäisiä haasteita, ensimmäiseksi byrokratiassa. Toimintakulttuuri eroaa siitä, mihin on kotimaassa tottunut. Vaikka Singaporessa se on melko tehokas ja vähäkoukeroinen, pienet erot aiheuttavat päänvaivaa. Lisäksi aivan arkipäiväiset järjestelyt, kuten lasten koulutus, terveydenhuolto, sähkö- ja vesisopimukset, internet, pankkitilit, jne eroavat siitä, mihin on tottunut ja niiden hoitaminen ei onnistu samalla tavallla puoliautomaattisesti kuin kotona. Jokainen askel, joka tuntuu kotimaassa pieneltä - esimerkiksi bussimatkan maksaminen - täytyy opetella ja totutella hoitamaan hieman eri tavalla.

Redusoimme helposti maahanmuuttajan toiminnan "sivistymättömyydeksi", kun hän joutuu arkipäiväisessä toiminnassa ristiriitaan paikallisten tapojen kanssa. Kun tässä yhtälössä on saamapuolella, niin tilanne näyttää todella erilaiselta. Otan esimerkin: Pistäydyin paikallisessa lounasravintolassa, jossa ihmisiä istui pöydissä ja osa pöydistä oli vapaina. Monessa pöydässä lojui sanomalehti. Suomessa kahviloissa ja tämäntapaisissa paikoissa on usein päivän sanomalehtiä asiakkaiden luettavana kun nämä odottelevat tilaustaan, mutta täällä on tapana jättää sanomalehti pöytään merkiksi siitä, että pöytä on käytössä kun asiakas esimerkiksi käy vessassa. Nappasin viereiseltä pöydältä lehden ja aloin lukea sitä, ja minua katsottiin pitkään; vasta kun ko. lehden omistaja saapui ja hyvin happaman näköisenä totesi että "anteeksi, mutta lehti on minun", ymmärsin mistä oli kyse. En ollut ensin uhrannut hetkeäkään edes ajatukselle, että lehti olisi mitään muuta kuin vapaata riistaa.

Sana kulttuurirelativismi ymmärretään monissa piireissä ilmeisen tahallaan väärin. Ensiksikin, sen pejoratiivimuoto tulee siitä, miten erilaiset makkaratukat ja ksenofiilit ymmärtävät sen tahallaan väärin, eli että meillä ei olisi "oikeutta" arvioida toisten kulttuurien tapoja mitenkään. Tosiasiassa tämä käyttötapa on hyvin harvinainen, käytännössä olkiukko, joten sivuutan sen. Eräänlainen toisen asteen (tahallinen) väärinymmärrys on, että koska kulttuurirelativismi "tarkoittaa" tätä ensimmäistä tapaa, ja koska tämä merkitys on ilmeisen absurdi, niin yksinkertaisesti kulttuurierot johtuvat siitä, että muut kulttuurit kuin juuri se, jossa henkilö itse on kasvanut (tai jota hän itse arvostaa; nämä eivät ole väistämättä sama asia) ovat yksinkertaisesti huonompia ja että tämä arvio on "objektiivinen". Tätä puhetapaa käytetään olkiukkona, ja kun sen näkee, voi kaikenlaisen mielekkään keskustelun kulttuurieroista oikeastaan unohtaa.

Joten, luotan että lukijani ymmärtävät, että "kulttuurirelativismi" ei siis tarkoita tässä sitä, mitä sen paremmin "impivaaralaiset" kuin "mokuttajatkaan" sillä yrittävät sanoa, vaan yksinkertaisesti sitä, että mainitsemanikaltaisissa ristiriitatilanteissa syyllinen ei ole kulttuurien keskinäinen paremmuus tai huonommuus, vaan kyse on yksinkertaisesti erilaisesta protokollasta.

Ja juuri nämä erot eri tilanteiden protokollassa synnyttävät kitkaa ja vieraudentunnetta. Singapore on länsimaisen silmissä hyvin "normaali" yhteiskunta, siis, täällä on vahva (jos kohta muodollisesti melko erilainen) laillisuusperiaate, melko korkea (ja jälleen kerran, hyvin eri tavalla ilmenevä) luottamuspääoma, täällä arvostetaan tiettyä suoraviivaisuutta, esimerkiksi hinnat on ilmoitettu hintalapuilla ja tinkiminen tai tipin jättäminen on epätavallista, ja kun nämä tulevat kysymykseen, se tehdään erikseen selväksi. (Erotuksena esim. erilaisista baksheesh-kulttuureista)

Lasten kohdalla kaikki on vielä vaikeampaa. Maahanmuuttajana en osaisi esimerkiksi kasvattaa heitä paikallisen kulttuurin tapoihin. Heille kotiolojen ja ulkopuolella vallitsevan kulttuurin todellisuuden ristiriita on kuitenkin astetta hämmentävämpi. Minä ja vaimoni olemme kasvaneet suomalaisessa kulttuurissa aikuiseksi kaikkine siirtymäriitteineen ja seremonioineen, ja siten olemme ikuisesti ikäänkuin kokonaan suomalaisia. Lapsemme sensijaan eivät kasvaisi (jos jäisimme tänne) oikein kumpaankaan kulttuuriin. Ylempiin tuloluokkiin kuuluvien expattien kohdalla tilanne on sikäli toisenlainen, että heillä on esimerkiksi mahdollisuus laittaa lapsensa kansainväliseen kouluun, missä ollaan totuttu tähän ja osataan tukea tässä prosessissa. Kaltaisemme proletaarit - ja näitä on merkittävä, ellei suurin osa, maahanmuuttajista myös Suomessa - taas joutuvat tyytymään siihen vajavaiseen integraatioon, jonka lasten äkillinen immersio paikalliseen koulutusjärjestelmään mahdollistaa.

Tätäkään taustaa vasten en oikein tunne enää sympatiaa sitä maahanmuuttokriittistä puhetapaa kohtaan, joka mitätöi ja sivuuttaa kotouttamisen tärkeyden ja haasteellisuuden pelkkänä liturgiana ja diibadaabana. Tai haloslaisen puhetavan, jossa kehotetaan ystävystymään maahanmuuttajiin, pelkkänä sössötyksenä. Kuten totesin, olemme todennäköisesti täällä vain väliaikaisesti, ja jo nyt tällaisten eleiden tärkeys on aivan ilmeinen koko perheellemme.

Erotan tässä nyt tietenkin vielä sen, että maahanmuuttopolitiikasta keskusteleminen on tietenkin eri asia. Siinä on, ja pitää olla, mahdollista kritisoida jokaista yksittäistä lainopillista seikkaa tai virkamieskäytäntöä, jos se koetaan epätarkoituksenmukaiseksi. Täälläkin asiasta puhutaan täysin avoimesti. Kukaan tai mikään taho ei kuitenkaan saa - siis aivan, laki kieltää sen - kritisoida mitään ryhmittymää tai esittää etnisyyteen tms kohdistuvaa yleistystä. Se on ankarasti kiellettyä tavalla, jota en kyllä missään nimessä kannata Suomeen.

Riittää, että voidaan sanoa, että ne "kriittiset äänensävyt", joissa näin tehdään, ovat täyttä sontaa. Ymmärrän tämän nyt henkilökohtaisella tasolla aivan eri lailla kuin ennen. Maahanmuuttajana olemista kannattaa kokeilla, ennen kuin alkaa suoltaa jotain sontaa.

Pelit, marginaali ja yhteiskunta.

En aio tässä kirjoituksessa mennä yksityiskohtaiseen analyysiin, vaan rakennan tässä esseessäni abstraktion, jonka uskon auttavan ketä tahansa, poliittisesta katsontakannasta ja matemaattisesta taustasta riippumatta, ymmärtämään ilmiöitä ja muotoilemaan käsityksiään tarkoituksenmukaisemmin. Siksi annan määritelmät epäformaalisti ja intuitiivisesti, mutta kuitenkin niin, että jokainen voi arvioida suuntaa-antavasti omasta näkökulmastaan erilaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä ja käsityksiä niihin liittyvistä poliittisista kysymyksistä.

Aloitetaan peleistä. Yksi menestyksellisimpia teorioita ihmisten toiminnan ymmärtämiseksi on peliteoria. Yksinkertaistaen, peliteoria tutkii sellaisia tilanteita, joissa ihmiset tms toimijat, eli pelaajat tekevät valintoja tiettyjen sääntöjen ja toisinaan puutteellisen informaationkin vallitessa. Huomautan heti alkuun, että käsitys, jonka mukaan peliteoria koskisi yksinomaan täysin itsekkäitä ja rationaalisia yksilöitä, on virheellinen. Olen nähnyt tällaisen käsityksen esitettävän usein jonkinlaisena blanko-argumenttina, joten mikäli lukija kokee näin, hänen on syytä ajatella tämä tarkastelu jonakin muuna. "Pelin" sijaan puhutaan vaikka "yhteiselon" teoriasta. Siinä siis toimitaan yhdessä ja jokaisen toiminnalla on seurauksia, mutta nämä seuraukset riippuvat siitä, mitä muut tekevät.

Jokaisen toimijan valinta siis vaikuttaa omalta osaltaan siihen, miten muut kokevat omat valintansa. Olennaista tässä on se, että tästä tilanteesta tekee pelinkaltaisen se, ettei etukäteen voi olla täysin varma, miten toiset toimijat toimivat. Tämä aspekti on tärkeä, ja se kytkee peliteorian erääseen keskeiseen yhteiskunnalliseen ilmiöön, eli luottamukseen. Esitän kytköksen hieman myöhemmin.

Pelissä ajatellaan yleensä olevan lopputulos, vaikka voimme aina kuvitella, että peli jatkuu loputtomiin ja pelaajat tekevät siirtoja uudelleen ja uudelleen tiettyjen sääntöjen puitteissa ja että heillä on käytettävissään jotakin tietoa siitä, miten muut ovat toimineet. Vasta tällaisella dynaamisella tarkastelulla peliteoria oikeastaan pääsee lopulliseen kukoistukseensa.

Pelit voidaan jakaa useammalla tavalla eri kategorioihin, sen mukaan pelataanko niissä samanaikaisesti, vuorotellen, näkyykö toisen pelaajan siirto kokonaan tai osittain, onko pelaajilla tiedossaan ylipäätään kaikki sama tieto, ja niin edelleen. Rajoitun tässä peleihin, joissa siirrot tehdään yhtä aikaa toisesta tietämättä, mutta lopputulos paljastuu, ja sitten peli mahdollisesti jatkuu. Klassinen esimerkki tästä on ns. vangin dilemma. Se voidaan ilmaista monella eri tavalla, mutta perinteinen on se, jossa kaksi vankia joutuu erikseen kuulusteluissa päättämään, neuvottelematta keskenään, tunnustaako vaiko ei. Jos kumpikaan ei tunnusta, molemmat saavat piehkön rangaistuksen. Jos vain toinen tunnustaa, niin hän pääsee vapaaksi, mutta toinen saa kovan tuomion. Jos molemmat tunnustavat, tuomio puolitetaan, mutta se on silti tuntuvasti kovempi kuin jos kumpikaan ei olisi tunnustanut.

Pelin klassisuus tulee siitä, että tietämättä toisistaan, kummankin kannattaa tunnustaa, sillä lopputulos on tunnustajalle parempi, riippumatta siitä, mitä toinen tekee. Lopputulos on kuitenkin huonompi molemmille, kuin mitä se olisi ollut, jos kumpikaan ei olisi tunnustanut. Toisinsanoen, strategiaa "tunnusta" parempaan lopputulokseen ei voi päästä yksipuolisella päätöksellä missään tilanteessa.

Yleisemmin, sellaista tilannetta (oion hieman), jossa pelaaja ei, puhtaasti omalla päätöksellään, voi saavuttaa parempaa lopputulosta ilman, että joku muu toimii toisin, kutsutaan Nash-tasapainoksi. Tällainen tasapaino on tilanne, johon peli periaatteessa päätyy, jos toimijat toimivat kylmän rationaalisesti. Mikään ei tietenkään takaa, että toimijat toimivat näin. Mutta Nash-tasapaino on joka tapauksessa jonkinlainen pelin ratkaisu, jos peli nähdään matemaattisena ongelmana.

Kaikilla peleillä ei ole ratkaisua. Toinen klassikko on "kivi-sakset-paperi", jossa kivi voittaa sakset, sakset voittaa paperin, ja paperi kiven. Tässä tilanteessa "pelaan aina kiven" johtaa siihen, että toinen pelaa aina paperin, jolloin strategiaa kannattaa vaihtaa. Itseasiassa, tässä pelissä paras strategia on satunnainen. Tällaisia satunnaisia strategioita ei tule ylenkatsoa yleisestikään.

Pelissä voidaan puhua lopputuloksen (tai välitilanteen tms) tehokkuudesta suhteessa muihin mahdollisiin tilanteisiin. Jos a ja b ovat kaksi mahdollista lopputulosta, niin sanomme, että a on b:hen nähden Pareto-parannus, eli tehokkuusparannus, jos a on muutoin samanlainen kuin b, mutta joidenkin pelaajien kannalta tilanne on parempi. Esimerkiksi vangin dilemmassa lopputulos, jossa molemmat pitävät suunsa kiinni, on tehokkuusparannus verrattuna Nash-tasapainoon. Voidaan, hieman joviaalisti, kirjoittaa, että a > b.

Pääsääntöisesti yhteiskunnassamme on erilaisia sääntöjä, joiden tarkoituksena on standardoida valintojamme sen jäseninä. Voimme siis nähdä yhteiskunnassa toimimisen - tietyssä mielessä - pelinä, joka jatkuu siirrosta toiseen. Mahdollisuuksia on tietysti liikaa analysoitavaksi yhdellä kertaa, joten yleensä keskitytään johonkin tiettyyn ilmiöön ja oletetaan että muilta osin vaikutus on ikäänkuin irroitettavissa. En ota kantaa mahdolliseen abstraktiovuotoon tässä kohtaa; sellainen usein kuitenkin syntyy. Heathin argumentti tehokkaasta yhteiskunnasta sanoo, että yhteiskunnan pelisääntöjä pitää rukata aina tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan niin, että pelit, joita yhteiskunnassa pelataan, omaavat mahdollisiman tehokkaita tasapainotiloja. Useimmille lukijoilleni tämä on tuttua asiaa.

Sanomme, että peli on nollasummainen, jos siinä ei ole tehokkuusparannoksia, muttei myöskään tehokkuutta laskevia rukkausmahdollisuuksia. Esimerkiksi kivi-sakset-paperi on nollasummainen, koska siinä jokainen muutos strategiaan, joka parantaa jonkun tulosta, heikentää vastaavasti jonkun toisen tulosta. Se on negatiivissummainen, jos siinä on ilmeinen epätehokas Nash-tasapaino. Peli, jolla on tehokas Nash-tasapaino, on positiivissummainen. Tämä terminologia rikkoo hieman totuttuja määritelmiä, muttei pahasti, joten annan sen olla näin.

Kokonaan tinen tarkastelu taas on marginaalinen tarkastelu. Yksi keskeisimmistä virheistä, johon mielestäni useimmat jopa jonkinlaisina intellektuelleina pidetyt kommentaattorit sortuvat, on se, että sekoitetaan keskimääräinen ja marginaalinen. Esimerkkinä vaikka takavuosien kuuma puheenaihe, maahanmuutto; otan täysin kuvitteellisen ilmiön, joka ei koske todellisuutta, todellisuus löytyy tilastoista tms. Oletetaan, että tarkastelu osoittaa, että keskimääräisen maahanmuuttajan työllistymisaste on hyvin alhainen. Teemme tästä johtopäätöksen, että maahanmuuttajia tarvitaan vähemmän, koska he työllistyvät niin heikosti. Kuitenkin, jos tarkastelemme (kuvitteellista edelleen, huomautan) miten ne olisivat työllistyneet, joiden maahantulo jo olemassaolevilla säädöksillä estettiin, tilanne voisi ollakin aivan toinen. Voi nimittäin olla esimerkiksi niin, että todellisuudessa marginaalinen maahanmuuttaja, siis ne aivan viimeiset, jotka juuuri rimaa hipoen saivat maahan tulla, olivat itseasiassa niitä, jotka työllistyivät parhaiten. (Sivumennensanoen, tästä on jonkinverran evidenssiä)

Keskimääräinen tarkastelu ajaisi siis kohti politiikkaa, jolla olisi täysin päinvastainen vaikutus kuin marginaalitarkastelulla. Matematiikkaa jonkinverran tuntevat ymmärtävät tämän ja tuntevat marginaalitarkastelun noin yleensä osittaisderivaatan nimellä, mutta silti usein hukkaavat sen yhteiskuntaa tarkasteltaessa.

Palaan tässä kysymykseen luottamuksesta. Luottamus tarkoittaa sitä, että yksilöt, jotka pelaavat peliä, ikäänkuin sitoutuvat tehokkaaseen vaihtoehtoon, vaikka se ei olisi puhtaasti rationaalinen. Esimerkiksi kun käydään kauppaa tilanteessa, jossa ei ole valtiollista instanssia tms, johon vedota sopimusrikkomuksen tapauksessa, toinen osapuoli on usein tilanteessa, jossa se voi huijata toista. Luottamus mahdollistaa transaktiot tällaisissa tilanteissa.

Kun ajattelemme yhteiskuntaa mistä tahansa lähtökohdasta, esimerkiksi analysoidaksemme sen instituutioiden tarkoituksemukaisuutta, voimme yleensä löytää jonkin tehokkuusnäkökohdan. Esimerkiksi käsky kääntää toinen poski voidaan ajatella monen pelaajan pelin "säätönä" tilanteessa, jossa erilaiset sidosryhmät käyvät herkästi kostamaan koettuja loukkauksia. Vaikkapa verikostokulttuuri on erittäin epätehokas; vähäinen rikkomus yhtä osapuolta kohtaan voi johtaa tuhoisaan koston kierteeseen. Sen katkaiseminen on selkeä tehokkuusparannus.

On ollut jossain määrin koomista, jossain määrin traagista seurata keskustelua esimerkiksi siitä, onko kuntien kilpailu "hyvästä" vai "pahasta", ja siitä, pitäisikö kuntien olla "isompia" vai "pienempiä". Tätä keskustelua tullaan jatkossa käymään hyvinkin paljon Suomessa. Ongelmaksi muodostuvat juuri nämä kaksi näkökohtaa.

Kilpailu kuntien välillä on peliä. Se, mitkä tämän pelin säännöt ovat, ratkaisee sen, onko tämän pelin Nash-tasapaino tehokas vai ei. Jos se ei ole, niin pelin säännöissä on vikaa. Kuntakoko on nyt se muuttuja, jota pyritään säätämään, mutta väitän kyllä, että se on virheellinen. Ensinnäkin, kuntien kokoa on käytetty, ja tullaan takuulla käyttämään, jonkinlaisina keskiarvoargumentteina. Pienet kunnat sitä, isot tätä, keskimäärin, vaikka oikeat tarkastelutavat olisivat: Jos teemme tämän tai tuon kunta-liitoksen, onko sen marginaalinen vaikutus tähän ja tähän peliin kohti tehokasta vai siitä pois.

Tämä ei ole ainoa aspekti. Verotus on toinen, jossa pitää tarkastella marginaalia. Jos korotamme tämän tai tuon tuloluokan veroja, mikä on sen marginaalinen vaikutus? Koska pääoma- ja ansiotuloverot ovat pitkälti substituutteja isolle osalle ylempiä tuloluokkia, keskimääräinen argumentti on yleensä täysin arvoton kun puhutaan progression yläpäästä.

Kolmas mahdollinen, jonka tässä otan esiin, on vaikkapa homojen oikeudet. Kysymys, joka meidän tulisi esittää, on marginaalikysymys. Jos homojen oikeuksia lisätään, mikä on tämän marginaalivaikutus? Miten se vaikuttaa ihmisten "peleihin"? Ajatellaan esimerkiksi perhearvojen merkitystä. Mikä on perhearvo, jota halutaan korostaa, ja mikä on marginaalinen vaikutus tämän arvon toteutumiseen. Konservatiivinen näkemys, että oikeuksia pitää pikemminkin vähentää kuin lisätä, voi toki perustua johonkin negatiiviseen marginaaliseen vaikutukseen, mutten ole kuin kerran nähnyt yhden tällaisen argumentin. Argumentti kuului jotenkin niin, että jos homoseksuaalien oikeudet ovat samat kuin heteroilla, homous yleistyy marginaalilla, koska osa valitsee nyt heteroelämäntavan. Tarkalleen miten suuri tämä vaikutus oletettavasti olisi, jäi epäselväksi, mutta kun se on kerran näin muotoiltu, siitä tulee empiirinen kysymys. Toisaalta, jos määrittelemme "perhearvon" niin, että vaikka ehkä jopa preferoimme perinteistä heteroperhettä, preferoimme "sateenkaariperhettä" kuitenkin aivan selvästi täysin hedonistiseen ja rikkonaiseen elämäntapaan verrattuna, insentiivit perheen ylläpitämiselle ja perustamiselle lisäävät sellaisen valinnan todennäköisyyttä enemmän kuin homoksi ryhtymisen todennäköisyyttä.

Mies mäessä.

Avasimme tiistaina laskettelukauden. Vanhempi poika meni lumilautakurssille, ja vein nuoremman pojan mäkeen muuten vaan "suksittelemaan", kuten hän itse asian ilmaisi. Nuorimmainen on jonkinlainen hurjapää, ja halusi laskea mahdollisimman korkealta heti alussa. Huolimatta siitä, ettei hän osaa juuri lainkaan jarruttaa ja kääntyminen onnistuu vain hyvin isoissa kaarissa. Lumilautakurssi jatkuu tänään.

Työlupaani ei ole vieläkään käsitelty. Tilanne ei ole erityisen hälyyttävä, normaali käsittelyaika on noin kolme viikkoa, ja tämä tulee täyteen huomenna. Stressaavaa tämä kylläkin on, sillä erilaiset loppuvaiheen valmistelut täytyy tehdä sitä suuremmalla kiireellä, mitä myöhemmin päätös tulee. Siltä varalta, että se sattuisi olemaan kielteinen (mitä pidän erittäin epätodennäköisenä) en ole tehnyt mitään sellaisia toimenpiteitä, joiden peruminen tulisi kalliiksi. Erinäiset ulkoiset seikat ovat tehneet tropiikkivuoden taloudellisista järjestelyistä hieman vähemmän ongelmalliset, mutta pelkään että jos lopullinen varmuus viivästyy, näihin liittyvä epävarmuus taas lisääntyy.

Seurasin eilistä MTV3:n vaalitenttiä hieman. Median ja äänestysten tuloksista poiketen, minusta tentissä parhaiten pärjäsi Paavo Lipponen. Haavisto kyllä pärjäsi hyvin, mutta jonkinlainen maailmanhalaus esiintyi ehkä liiaksi hänen puheessaan. Vaikka olen substanssimielessä samaa mieltä hänen kanssaan esimerkiksi siitä, että Suomen valtiojohdon yksi vahvuus voisi olla se, että meillä on yleissivistynyt ja toisia kulttuureita hyvin tunteva johto, hän korosti tätä tavalla, joka mielestäni antaa turhan paljon retorista liikkumatilaa niille hänen vastustajilleen, jotka pitävät tätä suurena riskinä.

Niinistön varmanpäälle pelaaminen alkaa jo todella käydä minua ainakin kypärään. Minulle tuli väkisin mieleen, josko Arhinmäen Niinistöön kohdistuva trollaus oli jonkinlaista sivustatukea Haavistolle, vai onko hän vain tavoittelemassa "radikaalien" eli keskiluokkaisten tiedostavien nuorten ääniä kuntavaaleissa. Niinistö ei edes antanut takaisin sen vertaa, että olisi piikitellyt Paavoa tai oikeastaan edes vastannut. Ehkä se oli joidenkin mielestä valtiomiesveto.

Presidenttipelistä.

Kävin mielenkiintoista keskustelua Facebookissa tänään, ja ajattelin muotoilla tuon keskustelun satoa hieman blogikirjoituksen muotoon. Osalliset tunnistanevat tätä, mutta poistan tästä varsinaisen vuoropuhelun ja editoin tämän blogimaisemmaksi.

Taustalla on arvio siitä, että Pekka Haaviston ydinkannattajajoukko koostuu vihreistä ja vasemmistosta. Lisäisin tähän vielä sellaisen liberaalin ja boheemin porvarijoukon, joka tavoittelee jonkinlaista kosmopoliittista suvaitsevaa imagoa.

Vihreiden ja vasemmiston parista löytyy tavattoman paljon kritisoitavaa, ja olen tätä kritiikkiä esittänytkin. Relevantteina kritiikin aiheina poliittisesti voidaan omasta mielestäni pitää ainakin markkinoiden toiminnan väärinymmärtämistä, teknokraattisten poliittisten ohjelmien altistaminen ideologialle, kuten "tasa-arvolle", naivia käsitystä ihmisluonteesta ja sen sopeutuvuudesta, kulttuuri-imperialistisuutta lähentelevää ylimielisyyttä muiden kulttuurien edessä, sekä ylioptimismia hallinnollisten ratkaisuiden toimivuuden suhteen. Näin muutamia mainitakseni.

Koska kyseessä on presidentinvaalit, on mielestäni tarkoituksenmukaista arvioida väistyvän presidentin kautta. Uskon, ettei Halonen ole ollut varsinkaan viimevuosina kovin hyvä presidentti. Virkanimitysjupakat ovat osoittaneet, ettei hän halunnut olla tiimipelaaja, ja PS:n kannattajien julkinen mollaaminen osoitti, ettei hän tavoittele sovinnollisuutta, vaan oikeamielisyyttä ja vastakkainasettelua. Näitä pidän negatiivisina piirteinä ja epätarkoituksenmukaisina presidentin tehtävän kannalta. Tässä mielessä on hyvä, että Halonen lähtee.

Ensimmäisenä arvioin Haavistoa. Vihreitä seuranneena arvioisin että hän saattaisi olla Ahtisaaren, joka mielestäni on yksi aliarvostetuimmista presidenteistä, tyylinen presidentti. So, sopivan etäinen, sovitteleva, asiallinen, jne. En usko hänen ryhtyvän mihinkään kyykyttämiseen, en usko että hän sooloilisi vaan edustaisi juuri sitä, mitä presidentin nykyisellä valtaoikeuksilla on tarkoituksenmukaista edustaa. Haaviston vahvuutena on siis asiallisuus ja sopiva etäisyys, riskinä ja heikkoutena hänen taustavoimiensa yllä arvioimani huonot puolet. Sitä, että Haavisto olisi todennäköisesti ns. heikko johtaja, en pidä huonona, vaan pikemminkin hyvänä puolena. Se voi kuitenkin olla este hänen valinnalleen, koska suomalaiset tiedustelujen mukaan kaipaavat vahvaa presidenttiä. Toinen heikkous voi olla, että hän saattaisi ylikorostaa taustavoimiensa arvoja esimerkiksi kaupallisten intressien kustannuksella. Enkä puhu nyt mistään asekaupoista. Pidän tätä riskiä kuitenkin pienenä.

Niinistön uskoisin olevan Halosen tapainen kyykyttäjä. Puhemiehenä ollessaan hän näytti tästä hyvin paljon merkkejä. Vaikka ehkä talouspoliittisesti hän voisikin edustaa enemmän markkinatalousmyönteisyyttä, presidentin vähäinen valta sentyyppisten asioiden suhteen tekee tästä vähäisen näkökohdan. Suuri kansansuosio näyttää myöskin menneen Niinistöllä jonkin verran päähän. Lisäksi itse koen negatiivisena ilmiönä nykyisen vallitsevan "vääjäämättömyyden" retoriikan, jossa Niinistöstä puhutaan ikäänkuin hän olisi jo presidentti. Toivonkin Niinistön kannattajien harkitsevan uudelleen kantaansa. Kaipaako Suomi oikeasti "sinistä Halosta"?

Soinia pidän jonkinlaisena pellenä. Minulle tulee vaalikampanjastakin sellainen olo, että show on päällä vain näön vuoksi. Jopa hänen kannattajansa tuntuvat suhtautuvan asiaan näin. Perussuomalaiset olisivat lisäksi täysin hukassa, jos Soinista tulisi presidentti.

Lipposeen pätee lähes sanasta sanaan se, mitä sanoin Niinistöstä, mutta öykkäriydessään hän voisi olla vielä pahempi. Paradoksaalista kyllä, pidän Lipposen hallituksia lähihistorian onnistuneimpina. Hän on kuitenkin paitsi liian vanha, myös demari. Demaripresidenttiä on katseltu nyt 30 vuotta putkeen.

Arhinmäestä, Biaudet'sta ja Essayahista taas ei yksinkertaisesti olisi hommaan. Jätän Paavo Väyrysen myös tässä yhteydessä sivuun, ja tutkailen hänen mahdollista valintaansa alla.

Otetaan lopuksi tarkasteluun kysymys: että mitä valinta merkitsee sille, millainen vuoden 2018 Suomi on, verrattuna vuoden 2012 Suomeen. Haaviston valinta merkitsisi ehkä jotain samanlaista kuin Ahtisaaren valinta aikanaan. Ahtisaari oli selkeästi eräänlainen ylimenokauden presidentti. Suomi vuonna 2000 oli tavattoman paljon kehittyneempi kuin Suomi vuonna 1994, ja voidaan toivoa - toivo voi toki olla perusteetonta - että sama pätisi Haavistoon.

Niinistö tai Lipponen presidenttinä sisältäisi merkittävän riskin, että nykymeno jatkuu vain hiukan porvarillisempana.

Väyrynen on villein kortti, koska en osaa edes arvioida, mitä hänen presidenttiytensä tarkoittaisi Suomelle. Jos olisin nuori ja anarkistisempi, niin toivoisin itseasiassa Väyrysen presidenttiyttä. Väyrynen sekoittaisi pakan täydellisesti; heikko Keskusta voisi hyötyä, ja vanhan koulukunnan miehenä Väyrynen todennäköisesti asemoisi itsensä hyvin selkeästi koko puoluekentän yläpuolelle, jonkainlaiseksi Kekkosen haamuksi. Toinen tällainen villi kortti on Soini, mutta uskoisin että hän olisi (ehkä paradoksaalisestikin) hyvin heikko presidentti. Muut puolueet pitäisivät huolen siitä, että hänellä olisi perustuslain kirjaimen mukainen minimaalisin mahdollinen valta. Presidentin vallan lopullista poistamista kannattava voisi kannattaa Soinia tai Väyrystä. Näistä kahdesta Väyrynen olisi kierompi ja tottuneempana pelaajana osaisi todennäköisesti vedättää parlamenttia tavoilla, joihin muut eivät pystyisi.

Sivuutan edelleen Arhinmäen, Biaudet'n ja Essayahin ajanpuutteen vuoksi. Nyt pitää jatkaa paperin kirjoittamista.

Media.

Timo-Tirehtöörin Sirkus eli Per...urssuomalaiset RP on hassunhauska kokoelma lähinnä pellejä. Nämä klovnit viihdyttävät meitä aivan jatkuvalla syötöllä. Kuten kaikissa onnistuneissa koomikkokokoonpanoissa, ns Double act variantteineen on tässäkin yleensä pääasiallinen komedian lähde. Homma toimii siis niin, että "Straight man" (tunnetaan myös nimellä "feed") ikäänkuin petaa aivan normaalilla toiminnalla jonkinlaisen tilanteen, jonka "Comic" sitten vääntää vitsiksi. Modernimmissa varianteissa roolit usein vaihtuva lennossa, ja vitseissä on useampi metataso, jotka sitten kuoritaan vitsillä toisensa perään.

Nyt on meneillään tällainen feed-comic ketju, joka on pedattu kokonaiseksi neljäksi vuodeksi. Erityisesti Tirehtööri-Timon hahmo on hauskasti kirjoitettu: hän toimii Comic:ina medialle, mutta Straight-maninä omalle pellelaumalleen. Pelleistä joku sitten heittää vitsit, ja Timo leipoo siitä lisää feediä porukalle. Lauman ykkösketjun pelleillä on omat tyylilajinsa. On kuivaan sarkasmiin erikoistunut Jussi, klassinen slapstick-vaikutteinen pelle Teuvo, ja hauskasti straight-manin ja comicin roolia yhdistelevä rääväsuinen James. Porukkaan kuuluu toki vanhan koulukunnan miehenä myös Pertti eli "Veltto", jonka pellen ura on valitettavasti vähän ollut hiipumaan päin, kun nämä uudet kaverit ovat ilmeisesti yleisön mielestä hauskempia. Odotan silti vielä innolla tulevaa kolmea vuotta, kun Kike, Pertti ja viime kaudella välillä ansiokkaasti ilahduttanut Pentti pääsevät myös vauhtiin.

Haluaisin vielä kommentoida sikäli, että kuten kaikessa hyvässä komiikassa, tässäkään ei epäröidä pureutua päivänpolttaviin aiheisiin. Timon Sirkus onkin ansiokkaasti pitänyt tapetilla, komedian keinoin, Euroopan Unioniin, Kreikan velkakriisiin ja valtion alijäämiin liittyviä kysymyksiä. Erityisesti Jamesin (Jameksen?) viimeinen pläjäys käsitteli yhtä suomalaisen yhteiskunnan perinteistä kipukohtaa eli mediaa.

Kuten kaikissa vitseissä, tässäkin on se riski, että sitä lypsetään liikaa. Siitäkin on jo vähän merkkejä. Ehkä Sirkuksessa on muitakin ohjelmanumeroita. Jos vaikka Tirehtööri-Timo tulee kohta estradille tuolin ja ruoskan kanssa kesyttämään leijonaa?

Kädestä, Kreikasta ja muusta.

Kävin aamulla poistattamassa kipsin. Kahden viikon jälkeen se näyttää siltä, että se kuuluisi Keith Richardsille. Sillä erotuksella, että arpikudos oli kyynärpään puolella. Liikerata on ehkä kymmenkunta astetta. Sen reunamilla väijyy toinen todellisuus, jossa asustelee sanoinkuvaamattomia olentoja, jotka repivät ihmisen sielun ja mielen kappaleiksi ja jättävät jäljelle vain tutisevan lihahyytelön.

Hoitoketju oli osaltani hieman rikki. Osastolta saamani ohjeen mukaan minun piti mennä terveysasemalla poistattamaan kipsi kahden viikon kohdalla (eli nyt) ja käydä sitten kuuden viikon kohdalla ortopedian polilla seurannassa. Sairaslomani päättyi virallisesti tänään, vaikka olenkin ollut töissä jo viime viikon. En kuitenkaan päässyt tänään töihin, koska kuulin vasta kipsin poiston yhteydessä, että minun on mentävä lääkärille vähän puolen päivän jälkeen, jotta saan lähetteen fysioterapiaan. Tuntien Tampereen sosialistisen terveydenhuollon, odottelen terveysaseman odotushuoneessa neljään asti, ja jos hyvä tuuri käy, sitten minulle kerrotaan, että joulukuussa voisi olla mahdollisuus päästä fysioterapiaan.

En ole ihan ymmärtänyt viimeviikon kauhistuttavaa kohua. Kyseessä on tietysti Halla-ahon faux pas, kun hän totesi Kreikan kaipaavan sotilasdiktatuuria. Itse tokaisussahan ei ole mitään sellaista, mitä käytännöllisesti katsoean kaikki aikaansa seuraavat ja historiasta edes alkeet osaavat eurooppalaiset eivät olisi jo tulleet ajatelleeksi, ja sama idea on esitetty lukemattomissa kahvipöytäkeskustelussa viimeaikoina. Jokainen vähääkään Halla-ahon kirjoituksia lukenut tietää myös, että tyylillisesti tällainen tokaisu on ko. veijarilta aivan normaalia meininkiä.

En ole salaillut sitä, että pidän Halla-ahon poliittista "brändiä" naurettavana. Olen peräänkuuluttanut erityisesti sen ohuuden ja tyylivalintaan perustuvan retoriikan alasampumista asiallisin perustein. Se on kuitenkin ilmeisen mahdotonta, koska meillä vallitsee täysin huumorin- ja historiantajuton ja erilaisia tyylilajeja sietämätön poliittinen kulttuuri. Jos Halla-aho olisikin sen ainoa uhri ja kyse olisi pelkästään siitä, että keissi on jatkumoa sille, että tämä on menneisyydessä puhunut pehmeitä, en viitsisi siitä pahemmin rähjätä. Se, mikä tässä tökkii on, että lehdistö esittää ns. tahallisen väärinymmärryksen ja kontekstista irrottamisen, ja poliitikot yhtyvät kuoroon keräämään irtopisteitä.

Kun aikanaan kannatin vihreitä, se perustui pitkälti Osmo Soininvaaran linjaan, ja erityisesti tosiasioita esittävään ja argumenttien avoimmuuteen perustuvaan tyyliin. Itse linjan merkitys oli vähäisempi kuin kokemus siitä, että perusteena ovat parhaat käytettävissäolevat faktat ja niiden pohjalta tehty arvio siitä, miten erikseen julkilausutut arvot parhaiten toteutuvat. Sivuutan tässä nyt kritiikkini vihreitä kohtaan; se on muissa merkinnöissä tullut esille. Se, mihin haluan kiinnittää huomiota on ollut se, että Soininvaara on esittänyt ajatuskokeita ja argumentteja myös sellaisista näkökulmista, jotka uhkaavat ns. pyhiä arvoja. Tässäkin tyylilajissa hän on joutunut muutamankin kerran hieman vastaavanlaisen (jos kohta ei yhtä vakavan) tahallisen väärinymmärryksen kohteeksi.

Tässä on paralleeli, vaikka Halla-ahon mörköretoriikkaan ja "punavihermädätyksellä" pelotteluun perustuva tyyli onkin täysin erilainen. Siihen kuuluu esimerkiksi mitä ilmeisimmin musta huumori, erityisesti erilaisten tylyjen ja pidemmänpäälle loukkaaviksi muuttuvien termien viljely sarkastisesti. Esimerkkeinä nyt ns. virallisesta maahanmuuttokaanonista sarkastisesti poimitut termit "kultamuna" ja "moniosaaja". Tässä ei sinänsä ole mitään ihailtavaa tai hyvää, mutta tyylilajin ymmärtämisen kannalta tietynlainen kieli poskessa heitelty melko synkkä sarkasmi on olennaista havaita.

Olen lukenut Halla-ahon scriptaansa kirjoittamat jutut läpi, samoin seurannut hänen facebook-kirjoitteluaan hajanaisesti. Kreikka-tokaisussa ei ollut kerrassaan mitään sellaista, jonka olisin voinut tulkita jonkinlaisena flirttailuna fasismin kanssa. Toki hänen kirjoituksissaan on muuten kaikenlaista epämiellyttävää ja sellaista, mikä ansaitsee tulla julkisesti käsitellyksi, mutta väite jonka mukaan Halla-aho kannattaisi tai ehdottaisi ikäänkuin vakavissaan Kreikkaan sotilasdiktatuuria ei kuulu niihin.

Voisi olla mielekästä esittää paheksuntaa vaikkapa siksi, että kreikkalaisilla on vaikeaa ja kipeitä muistoja sotilasdiktatuurista. Vitsiä voisi pitää mauttomana ja epäasiallisena. Mutta sen tahallinen väärinymmärtäminen operationaaliseksi ehdotukseksi tuoda panssarivaunuja kaduile, ei palvele mitään tarkoitusta. Sen ainoa vaikutus on, että niiden ihmisten joukko, jotka eivät ota "virallista totuutta" lainkaan tosissaan, kasvaa, ja kuilu näiden mimosanherkkien demokratian puolesta loukkaantuvien ja oikeasti asioista kiinnostuneiden välillä vain kasvaa.

Yleisemmällä tasolla, kaipaisin asiallisempaa keskustelukulttuuria Suomeen. Tarkoitan sellaista, jossa erilaisia tyylejä suvaittaisiin ja arvioitaisiin jotenkin muuten kuin kampaamalla hienolla kammalla loukkaavia tai sellaiseksi väen väkisin tulkittavissaolevia ilmaisuja. Kun tähän mennään, sumentuu joidenkin tahojen -- tässä tapauksessa Halla-ahon ja kumppanien, ainakin tämä on mielipiteeni -- poliittisen viestin ohuus ja substanssin puute. Kohusta on tullut keino päästä pinnalle. Tarvitaan vain yksi tulenarka aihe, epäkorrekti mielipide, ja vähän epäkorrekteja lausuntoja.

Toinenkin, sivullinen uhri tällä nykyisellä ämmämäisellä loukkaantumiskulttuurilla on, ja se on se, että rohkeita ajatuskokeita ei voi heitellä ilmoille politiikassa. Björn Wahlroos voi toki heitellä poliittisesti kiistanalaisia mielipiteitä talouspolitiikasta, mutta hän ei ole edes poliitikko. Täällä ei saa kyseenalaistaa sosiaaliturvaa, ei saa kyseenalaistaa koulutuksen "tasa-arvoisuutta", ja niin edelleen. Olen sen verran anarkistinen luonne, että kaikki pitää minusta voida poliittisessa keskustelussa kyseenalaistaa ja esittää huumorin, ajatuskokein, jne. Persujen ja erityisesti Halla-ahon populismi, jossa arvoja ei esitetä suoraan vaan maalataan ne uhkakuvien taakse, josta sitten loukkaantujakulttuuri esittää arvailuja ja moraalisia tuomioita, on tämän typerän ja epätarkoituksenmukaisen keskustelukulttuurin äpärälapsi. Siinä huudetaan "rasistia" ja "fasistia" pää punaisena pahvikuvan edessä niin kauan että itse sana on muuttunut samanlaiseksi sarkasmiksi kuin "kultamuna" ja "moniosaaja".

Niillä sanoilla oli kuitenkin joskus merkitys. Jonain päivänä käy niinkuin sille pojalle, joka huusi sutta.