Arjen fasismi

Kävin eilen avantosaunalla. Harrastin avantouintia noin 15 vuotta sitten aktiivisesti, mutta lasten syntymän jälkeen se on rajoittunut muutamaan kertaan vuodessa. Tänä talvena jotenkin ei aikaa ole löytynyt ennen tätä kertaa.

Veden lämpötila oli suunnilleen nollassa, kuten myös ilman. Sauna oli hieman yli 90 asteinen -- ehkä hivenen liian kuuma, huomioden löylynheittäjien innokkuuden. En tarkkaan tiedä miltä korkeudelta mittari mittaa lämpötilan, mutta ylimmällä lauteella istuessa poltin selkäni lopuksi. Joku innostui hiettämään löylyä sellaista tahtia, että hienoinen polttava tunne muuttui lopulta kirvelyksi, joten totesin että on parempi lähteä. Selkää poltti ja kirveli vielä minuuttien jälkeenkin, ja vielä tänä aamuna paidan laittaminen päälle tuntui hieman ikävältä.

En viipynyt yhdelläkään uintikerralla vedessä viittätoista sekuntia kauempaa. Joskus nuorempana harjoittelin pysymään vedessä pidempään, ja "ennätykseni" oli noin minuutti. Kylmässä vedessä pysyttely on jokseenkin epämiellyttävää, mutta vedestä nousemisen jälkeen olo on äärimmäisen rentoutunut. Kaikista kokeilemistani harrastuksista tai ajanvietteistä juuri avantouinti on ehkä kaikkein rentouttavin. Jos sen yhdistää vielä saunomista ja uintia edeltävään keskiraskaaseen liikuntaan, esimerkiksi juoksuun tai hiihtoon, niin lopputulos on aivan uskomattoman palkitseva.

Henkevä keskustelu vanhojen ystävien kanssa kuului tietenkin ohjelmaan.  Saunomisen ja uimisen rytmitys rikkoo tietenkin jutustelua herkästi, mutta vielä suurempi ongelma sosiaalisen kanssakäymisen kannalta oli se, että saunalla oli aikamoinen tungos. Istumapaikkoja oli kovin rajoitetusti niin sisällä kuin ulkonakin.

Yksi syvä totuus tuli kuitenkin esille, tai oikeastaan kaksi. Niitä näitä jupistessa nimittäin hoksasin että aika paljon siitä, mitä nykypäivänä aika kärkkäästi vastakkainasetellaan "vasemman" ja "oikean" tai "liberaalin" ja "konservatiivin" välillä, ja aivan erityisesti niiltä osin kuin tällainen vastakkainasettelu koskee sukupuolta tai "maskuliinisuuden kriisiä", on itse asiassa ymmärrettävissä -- ja väärinymmärretty myös -- jonkinlaisena moraalipaniikkina.

Yhtäältä "vaihtoehto-oikeiston" parissa nähdään asia niin että valtakulttuuri on käynyt hyökkäykseen miehisyyttä ja kuvitteelista "valkoista heteromiestä" vastaan. Tämä näkemys on vino, muttei täysin perusteeton. Toisaalta taas ns liberaali vasemmisto näkee vihollisia kaikkialla missä vain joku jollakin tapaa yrittää kiistää sen läpitunkevan tasa-arvokamppailun oikeutuksen.

Kumpikin näistä näkemyksistä on osin tietenkin perusteltu. Yksi asia joka tästä on seurannut on, että meneillään on jatkuva köydenveto siitä, kuka saa olla uhri ja kenen "oikeuksia" joku yrittää polkea. Vanha ystäväni totesi että niin tärkeä päämäärä kuin tasa-arvo onkin, joiltain ihmisiltä on unohtunut että tasa-arvo ei korjaa kaikkia maailman ongelmia. Itselleni tuli mieleen esimerkkinä vaikkapa trans- ja ei-binäriinen sukupuolisuus, johon liittyvät ongelmat kehystetään toistuvasti yksinomaan tasa-arvo-ongelmina ja ongelmina joissa näiden ihmisryhmien edustajat ovat uhreja ja vihamielisen ja syrjivän kohtelun kohteina. En toki kiistä näiden ongelmien olemassaoloa lainkaan, mutta ne eivät ole ainoa eivätkä välttämättä pääasiallinen ongelma joka kyseisiin ilmiöihin ja identiteetteihin liittyy.

Toinen ilmiö joka minulle tuli mieleen on se, että nuoret pojat ja vanhemmatkin miehet usein pitävät harrastuksista joihin liittyy tietty vaaran ja riskin kokemus. Ei sillä, etteivätkö jotkut naisetkin olisi näistä kiinnostuneita, mutta se ei ole tässä nyt pointti. Meillä esimerkkinä oli värikuulapelit ja airsoft. Kummassakin on melko pienet riskit, sanoisin olemattomat vakaville vammoille (olettaen että turvallisuusasiat huomioidaan), mutta toisinaan vähintäänkin kuulat tekevät kipeää. 

Liberaalin valtakulttuurin ethos ei oikein ole kovin hyvin sovitettavissa tähän. Syitä voi hakea kulttuurista tai biologiasta -- on faux pas edes spekuloida biologialla, ja jo tämän mainitseminen tekee minusta monen mielestä vaarallisen alt-right fasistin -- mutta oli miten oli, harrastukset joissa kivun riski on suurempi, ovat enemmän poikien ja miesten suosiossa. Nyt, standardi liberaali ja feminismin kanssa yhteensopiva selitys on, että tällaisten harrastusten piirissä vallitsee jonkinlainen toksinen ilmapiiri, jossa naiset ja tytöt suljetaan pois mikroaggression keinoin, ja jossa miesten asenteet uusintavat toisiaan ja naisiin suhtaudutaan vihamielisesti.

Tosiasiassa näiden harrastusten parissa on kyllä jonkin verran naisia, ja heihin suhtaudutaan aivan kuten kaikkiin muihinkin. Kultturissamme kuitenkin on melko vahva koodi siitä, että naisia ei saa vahingoittaa. Tämä koodi ihan kiistatta voi toki aiheuttaa ongelmia jos harrastukseen kuuluu toisen "vahingoittaminen" edes symbolisesti. Toisaalta, se voi synnyttää myös tilanteen, jossa harrastukseen osallistunut henkilö kokee symbolisen vahingoittamisen äärimmäisen loukkaavana. Esimerkiksi eräs nainen jonka kanssa keskustelin, kommentoi tällaisia harrastuksia siten, että kyllä hän varmasti haluaisi osallistua muuten, mutta hän kokisi ammutuksi tulemisen niin loukkaavana, että ei uskoisi nauttivansa pelistä.

Sellaiset sosiaaliset sfäärit, joissa pyritään vahingoittamaan toisia symbolisesti -- ja jos nyt kivun aiheuttaminen lasketaan -- myös konkreettisesti jollakin tavalla, ovat ongelma liberaalin valtakulttuurin puhdasoppiselle noudattamiselle. Yhtäältä jo idea siitä, että "siellä harjoitellaan tappamista" on joillekin hiuksianostattavaa ja kammottavaa. Toisaalta sitten monitahoisten ja -syisten mekanismien kautta syntyvä harrastusten vahva sukupuolittuneisuus nähdään itsessään ongelmana. Feminismin värittämän katsontakannan mukaan nimittäin ilmiö on aina jossain määrin epätasa-arvoinen, jos se on vahvasti sukupuolittunut; harrastukset joissa on lähes yksinomaan poikia, ovat ikään kuin aksiomaattisesti patriarkaalisen vallankäytön uusintajia.

Jos asiaa ajatellaan Haidtin hengessä kehystettynä, liberaali moraali tunnustaa reiluuden/tasa-arvon ja sen että toisia ei saa vahingoittaa. Yksinkertaistettu ja fanaattinen näiden periaatteiden soveltaminen osoittaa heti, että voimakkaasti sukupuolittunut harrastus jossa vieläpä aiheutetaan vahinkoa muille, on ilman muuta vähintään epäilyttävä.

Tämä on kuitenkin minusta vähemmän sukupuoliongelma kuin se on ongelma joka kohdistuu ihmisten turvallisuuhakuisuuteen. Turvallisuushakuisuus on toki itsessään aika vahvasti sukupuolittunut -- kuten todettua, pojat ja miehet pitävät enemmän harrastuksista joissa on riskejä -- mutta niiltä osin kuin sukupuolittuneisuus on esimerkiksi biologisten mekanismien välittämä (testosteronin tiedetään liittyvän riskinottoon, mutta kausaalinen linkki ei silti ole täysin yksikäsitteinen) ei minun näkemykseni mukaan siitä tulisi tehdä ongelmaa. Tässä kohtaa törmäämme siihen fundamentaaliseen epistemologiseen ongelmaan, joka tekee minusta monien kirjoissa vaarallisen fasistin: Minä en kategorisesti kiistä sukupuolten välisiä biologisia eroja, enkä sitä että ko. erot voisivat vaikuttaa kiinnostuksen kohteisiin.

Turvallisuushakuisuus ei olisi ongelma jos yksilöt soveltaisivat sitä omien valintojensa kautta. Mutta ongelmaksi se muodostuu, kun syntyy ilmiöitä jotka kehystetään tämän "arvon" kautta siten että se koskee muita ihmisiä. Yksi hyvä esimerkki tästä on keskustelu aseiden omistusoikeudesta. Minulla ei ole asiasta vahvoja mielipiteitä, en usko että on tarkoituksenmukaista -- tai reilua -- että yksityishenkilöiltä kielletään aseiden omistaminen tyystin. Toisaalta minusta ei ole mielekästä että kuka hyvänsä voi mennä kaupasta ostamaan ampuma-aseen ilman lupia. Esimerkiksi Suomessa on ollut pitkään kohtuullisen toimiva aselainsäädäntö, joskin nykyinen hallinnollinen linja esimerkiksi käsiaseiden osalta on mielestäni joiltain osin liian tiukka.

En näe puhtaudessa, lojaaliudessa, tms "konservatiivisissa" moraalin perusteissa mitään suurempaa tartuntapintaa tässä asiassa. Moraalipaniikki, johon viittaan, on juurtunut, ei niinkään faktiseen tasavertaisuuteen tai toisten vahingoittamattomuuden periaatteeseen, vaan eräänlaiseen kilvoitteluun siitä kuka vie tällaisen ajattelun pisimmälle loogiseen loppuunsa. Samassa ilmiössä taas epistemologisella tasolla vika on pääosin siinä, mitkä tosiasiat nähdään "evidenssinä" moraalisista ongelmista. Moraalipaniikin ideana on, että tällaiseksi evidenssiksi hyväksytään koko ajan epäsuorempaa päättelyä, ja aiemmin epäsuorana evidenssinä pidetty ilmiö nähdään itsessään  moraalisena ongelmana.

Minusta on virhe kehystää tämän moraalipaniikin "vastustus" yhtäältä sukuopuolikysymykseksi ja toisaalta uhripuheeksi. On myös virhe kuvitella, että se on merkittävä "liberaalin" ja "konservatiivisen" ajattelun välinen juopa. Tämä kamppailu, jos sellaisen ajatellaan olevan meneillään, on oikeastaan liberaalin valtakulttuurin sisäinen kamppailu, jossa puhdasoppiset uskonsoturit pyrkivät leimaamaan kaikki soraäänet mitättömimmistäkin syistä luopioiksi ja "alt-right fasisteiksi".

The Lift of the Gods

Palautuminen alkaa käydä kevään mittaan niukaksi resurssiksi. Kuten lukijani muistavat, olin ottanut tavoitteekseni kyykätä 140 ja vetää maasta 150 ennen syntymäpäivääni. Täytän siis 40 vuotta juhannusviikolla ja nämä "maagiset" lukemat nyt vedin vain hatusta.

Viime perjantaina vedin 2x142.5. Juhannus on perjantaina 24.6. Sitä edeltävä perjantai on 17.6., Ensi perjantai mukaan lukien, se on kuudes perjantai. Kuusi treeniä, joten jos joka toinen kerta saan 2.5 kiloa lisää, vedän 17.6. 150kg. Tämä on täysin vielä saavutettavissa ja olen aikataulussa. Kyykkäsin 3x130 perjantaina. Tällä sabluunalla nyt perjantaina on vuorossa 132.5. Jos pystyn lineaariseen progressioon neljä kertaa kuudesta, niin kyykkään 140 ennen kesäkuun 17. päivää. Tämä tulee olemaan vaikeampaa, mutta ei ole silti mitenkään mahdotonta. Sensijaan 60 kilon pystypunnerrus tulee olemaan vaikeampi. Jouduin siirtymään yhden kilon lisäyksiin ja perjantaina prässäsin 56 kiloa.

Päätin että kevennän hieman ohjelmaani nyt juhannukseen asti ja syön enemmän. En piittaa rasvakerroksesta, en kaipaa rantakuntoa nyt, vaan haluan palautua ja nostaa enemmän. En haluaisi luopua juoksemisesta, mutta tänä aamuna huomasin että kyykkyvolyymejä ei pysty vetämään jos on edellisenä päivänä juossut. Suolijärven lenkki on vain 4.5 kilometriä ja juoksin sen eilen 6min/km keskinopeudella. Sekin oli liian kovaa, sillä lenkillä on melko suuret paikalliset korkeuserot.

Kevennykseen ei kuulu niinkään intensiteetin kuin volyymin kevennys. Vaihdan maanantain kyykkyvolyymin 3x5:een ja tähtään perjantaina 1x3:een. Keskiviikkona jatkan etukyykkyjä, mutta otan siinä vain 2x5. Maanantaina rinnallevedot säilytän. Prässissä pidän 5x5 kunnes en enää jaksa -- tänään jaksoin 48 kiloa. Myös soudut pidän maanantailla, mutta pudotin siinä painoa 80 kiloon.

Keskiviikolle otin uuden liikkeen, raakatempauksen. Ero tempaukseen on sama kuin rinnallevedossa, eli tangon alle ei mennä kovin syvälle. Raja on häilyvä, toki, joten puhun tässä nyt vain "tempauksesta". Tempaus eroaa rinnallevedosta siinä, että tanko otetaan vastaan suorille käsille, eikä rinnalle, ja jotta tämä olisi mahdollista, ote on leveämpi. Muitakin teknisiä eroja on, mutta nämä nyt ovat sikäli tärkeimmät mekaanisesti, että näiden aspektien seurauksena tempaus on räjähtävämpi kuin rinnalleveto, eli tanko pitää kiihdyttää suurempaan nopeuteen pompussa, ja tämän vuoksi liikutettava painokin on usein pienempi. 

Tempaus on minusta kaikista nostoista ehdottomasti tyylikkäin. Se tuntui alkuun teknisesti vaativammalta kuin rinnalleveto, mutta kokemukseni on, että asia on jossain määrin toisinpäin. Johtunee olkavarteni mittasuhteista ja jäykkyyksistä, mutta minun on helpompi ottaa tanko vastaan oikein (tai suunnilleen oikein) tempauksessa kuin rinnallevedossa. Aloitin viime viikolla tekniikan opettelun ja lauantaina lisäilin painoa. Sain temmattua ensimmäisessä sessiossa 45 kiloa, mutta 47.5 meni jo hieman "pumppaamiseksi". Otan tämän keskiviikon treeniin.

Tempaus on sen verran keveä että siitä toipuminen ei tunnu vaativan samanlaista ahmimista kuin kyykky tai maastaveto, mutta palautumisen kannalta sekin on haastava. Se ottaa myös erikoisiin kohtiin lavoissa, huomasin kipeytyväni paikoista joita en ollut saanut rasitettua esimerkiksi souduilla.

Ehkä otan kyykky- ja maastavetotavoitteideni täytyttyä uudeksi tavoitteekseni parantaa tempaustulostani. symmetricstrength.com kertoo että "heikot" nostoni ovat etukyykky, rinnalleveto ja penkkipunnerrus. Penkkipunnerrus siksi, etten ole voinut sitä treenata nyt vuoteen kunnolla. Tempausta nyt ei vielä voi ottaa oikein huomioon koska olen kaksi kertaa sitä vasta treenannut.

Yleisemminkin, suosittelen kaikessa harjoittelussa aloittamaan lineaarisella progressiolla ja viemään sen niin pitkälle kuin se kantaa. Vasta sen jälkeen miettimään, tarvitaanko jotain muuta. Tämä on Rippetoen Starting Strength- ohjelman perusidea. Ei tarvita monimutkaisia ohjelmia, vaan tehdään sopivalla toistoalueella lineaarisin lisäyksin kunnes tämä tekniikka ei enää toimi. Yleensä tämä johtaa siihen, että treenaajasta tulee varsin vahva, jos vaan syö ja nukkuu kunnolla. Suosittelen, koska vahvat ihmiset ovat hyödyllisempiä ja vaikeampia tappaa.  

Muotitietoiset

Minun on myönnettävä, että hieman säälin Hirvisaarta. Alusta pitäen olen pitänyt miestä puhtaasti pellenä, siis henkilönä jonka imago rakentuu karnevalisoinnille. Pelleilyn huipennuksena tämä Asikkalan Nasse-setä oli siis roudannut elämäntapataiteilja Seppo Lehdon eduskuntatalon lehterille tekemään roomalaista sotilastervehdystä.

Sepon koukerot tiedetään, eikä niistä sen enempää. Tämä sananvapauden sankari on kaikille internetin käyttäjille tuttu. Sanotaan miehestä mitä hyvänsä - ja jos mitä hyvänsä voidaan ylipäätään totuudenmukaisesti jostakusta sanoa, niin Seposta - hänen tempauksiinsa ei tervejärkinen ihminen suhtaudu muutoin kuin huumorilla. Tirehtööri Timon sirkuksen pellenä Jameksen ura nyt valitettavasti päättyy. Tirehtööri ei arvostanut Hirvisaaren ja vierailevan satiirikon vitsailua joten lähtöpassit tulee. Eduskunnassa toki James jatkaa, sillä kansanedustajaa ei tällaisten tempausten vuoksi voi -- eikä tietenkään pidäkään voida -- erottaa.

Soini itse totesi että kokee joutuvansa kaitsemaan ja kasvattamaan seuruettaan kuin lapsia. Kieltämättä siltä touhu näyttää. Politiikantoimittaja Toropainen tuossa aamulla uumoili radiossa, että Hirvisaaren maalaischarmi ei oikein toimi Helsingissä, koska hän ei oikein ymmärrä kuinka tosikkoja ja eri tavalla ajattelevia kaupunkilaiset ovat. "Etelän metia" on puolueellinen koska olettaa että ihmiset hengittävät nenä kautta ja käyttävät ruokailuvälineitä.

Itse olen hieman, mutten täysin, samoilla linjoilla Toropaisen kanssa. Ensiksikin, karnevalistinen ote perustuu Perussuomalaisten identifioitumiseen kansanmiehinä (ja -naisina, tietenkin, kuten vaikka Kike Elomaa) joilta ikäänkuin edellytetään viiteryhmänsä mukaista käytöstä. Tämä taas törmää helsinkiläiseen vakavuuteen. Taannoinen hihamerkkijupakka osoitti, että Hirvisaarella on selkärankaa ja hän on valmis puolustamaan omiaan. Tätä taustaa vasten en voi olla ajattelematta, että Sepon tuominen lehterille "heilaamaan" oli tietoinen riski ja yritys päästä valtakunnanotsikoihin.

En jotenkin osaa kovin voimakkaasti paheksua tätä. Mielestäni on ihan OK, että politiikassa on vähän karnevaalihenkeä. Jameksen arvot ovat monilta osin aivan pielessä omasta näkökulmastani, mutta yhteiskunnassa nyt ihmisillä on erilaisia arvoja, ja sitä pitää sietää.  Toisaalta Hirvisaarella on taipumus lapsellisiin tunteenpurkauksiin kun hänen omia puheitaan "vääristellään", mutta tätäkin voi pitää osana kansanomaista imagoa.

Mielestäni perussuomalaisten yksi vaikeimmista ongelmista kulminoituu tässä. Persujen "jytkyimagon" taustalla on karnevalismi ja nyt Soini koettaa siivota puoluettaan ja kiillottaa sen hallituskuntoon, puolentoista vuoden päästä olevia vaaleja ajatellen. Ehkä myös hieman eurovaalejakin silmälläpitäen. Tämä kuitenkin vie pois sitä pohjaa, jolle jytky kasattiin. Se oli spontaania kansanliikehdintää jota vakaa mutta ei-niin-vakavamielinen kenttäväki pohjusti kovalla työllä.

En ole missään vaiheessa mitenkään peitellyt persuantipatioitani. Ne perustuvat kuitenkin vain ja ainoastaan sille, että monet syvästi inhoamani ilmiöt saavat jytkyttelystä voimaa ja ponnahdusalustaa: Homofobia, väkivaltainen "äärioikeistolaisuus", typerä nurkkakuntaisuus, luonnonsuojeluvastaisuus, ja viimeisimpänä älytön venäläismielisyys. Itse en ole minkäänsortin "russofobi", mutta soisin silti mieluummin että suomalaisten poliittisia linjauksia synkronoidaan mieluummin Brysselin (tai Berliinin), kuin Moskovan kanssa. Jos ei muuten, niin juuri näiden muiden seikkojen vuoksi. Hirvisaaren karnevalismi on ollut tässä sopassa minusta oikeastaan positiivinen valonpilkahdus.

Auktoriteetti.

Auktoriteetti on jokin taho, joka kykenee toimimaan luottamuksen, tiedon, arvon, tms lähteenä. Auktoriteetti on myös määrällinen ja toisaalta laadullinen määre; toisilla tahoilla on enemmän auktoriteettia ja toisilla vähemmän, ja auktoriteetti koskee eri asioita. Tieteellinen auktoriteetti esimerkiksi on jokin sellainen, jonka sanomisiin, tai levittämään tietoon, suhtaudutaan jollakin tieteenalalla vakavasti ja tällaisen väitteille annetaan suurempi painoarvo.

Auktoriteetti on myös suhteellinen määre siinä mielessä, että auktoriteettina oleminen on aina auktoriteetin ja subjektin välinen suhde. Relativismi voidaan tässä yhteyssä ymmärtää lokaalisti, siis relativismi itsessään on suhteessa siihen, minkä relatiivinen eli suhteellinen luonne hyväksytään ja tunnustetaan. Esimerkiksi sellainen termi kuin "absoluuttinen auktoriteetti" on mieletön tässä viitekehyksessä. Abstraktio voidaan tietenkin rikkoa, koska jokainen tällainen suhteiden verkosto on aina materiaalisille syille alisteinen. Joistakin asioista joita emme koe relatiivisiksi, tulee sellaisia jos rikomme tiettyjä arkielämän perusoletuksia. Esimerkiksi poistamalla kaiken muutoin syötäväksikelpaavan, kannibalismin tabu muuttuu absoluuttisesta relatiiviseksi jo muutamassa vuorokaudessa. Kääntäen, useimmilla relatiiviksiksi koetuilla asioilla on melko tiukat fysikaaliset rajat, jotka saattavat tulla yllättäenkin vastaan.

Luottamusta tieteelliseen tietoon, siis jonkin kanonisen ja konsesukseksi koetun tieteellisen tiedon lähteen pitäminen auktoriteettina näkee usein paheksuttavan "auktoriteettiuskona". Esimerkkejä tästä löytyy monessakin paikassa. Esimerkiksi poliittisia ohjelmia joiden puolesta pyritään tieteellisellä tiedolla argumentoimaan, saatetaan kritisoida "auktoriteettiuskostat". Vastaavasti esimerkiksi kiista luonnonvalinnan opettamisesta kouluissa usein esitetään eri auktoriteettien välisen kiistana.

Richard Feynman saa tässä edustaa auktoriteettia kahdella tavalla. Ensiksikin, häntä voi perustellusti pitää yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä tiedemiehistä. Merkittävimmät ja tunnetuimmat kontribuutionsa hän teki toki teoreettisessa fysiikassa, mutta hän tunsi läheisesti myös muita tieteenaloja. Hän oli myös erittäin taitava opettaja. Toiseksi, hän sanoo ylläolevassa videossa jotain, mikä vetoaa minuun hyvin syvällisellä tavalla. Auktoriteetti on siis tässä paitsi yleinen ja jaettu, myös minulle henkilökohtaisesti merkityksellinen.

Molemmat poikani aloittivat taannoin Taekwondo-harrastuksen. Vaimoni on nuorempana harrastanut kyseistä lajia enemmänkin. Oma martial arts-kokemukseni rajoittuu lapsena katsomiini 80-luvun aasialaisiin bulkki-kunfu-elokuviin, pariin alkeiskurssiin ja muutaman vuoden takaiseen sporadiseen miekkailuharrastukseen, joka päättyi miekan teräksen väsymiseen niin, että se ei ollut enää turvallinen. Kaikki ns kamppailulajit ovat kuitenkin verraten hierakisia ja perustuvat pitkälti auktoriteettiin, eli siihen että opettaja tai mestari määrää ja kertoo miten toimitaan. Auktoriteetti on tässä yhteydessä siis suhde jossa auktoriteetilla on kyky käskeä eli saada yksilö toimimaan tietyllä tavalla.

Sanonta tieto on valtaa viittaa merkitystason kytkökseen näiden kahden hyvin erilaisen auktoriteetin välillä. Kun joku tai jokin on arvojen tai muiden käsitysten suhteen auktoriteetti, tämä usein antaa jossain määrin ihmiselle myös tätä jälkimmäistä auktoriteettia. Jos Richard Feynman käski oppilaitaan tekemään jotain, nämä yleensä tottelivat. Siitäkin huolimatta, että Feynman itse ei juuri auktoriteetteja kunnioittanut.

Rationaalinen ihminen tarvitsee ensimmäisentyyppistä auktoriteettia jo yksinkertaisesti siksi, että oman mielipiteen muodostaminen on yksinkertaisesti aivan liian kallista. Ihmisellä ei ole yksinkertaisesti resursseja selvittää itse niitä asioita, joita esimerkiksi tieteellisen tiedon "auktoriteettiusko" mahdollistaa käytettävän tosiasioina. Toinen näkökohta on sitten se, onko prosessissa, joka tämän auktoriteetin tuottaa, jotakin pielessä. Olen kirjoittanut vertaisarvioinnin, julkaisukulttuurin jne ongelmista, mutta en puutu nyt siihen. Jos pyrimme käyttämään parasta käytettävissäolevaa tietoa, meidän on ainakin jossakin melko suuressa määrin, nojauduttava auktoriteettiin.


Vanhemmuuteen liittyy aina automaattisesti tietty auktoriteetti. Vanhemmuus onkin tärkein auktoriteettiasema, johon ihminen yleensä joutuu. Koska auktoriteetti on niin vahva, vanhemmuuteen liittyvä yhteiskunnallinen keskustelu myös polarisoituu herkästi. Vanhemmuus siirtää käsityksiä ja muokkaa uusia lapsissa, usein tavoilla joita vanhempi ei aina edes itse voi ymmärtää. Lapsi kasvaa ympäristössä, joka on erilainen kuin vanhemman oma ympäristö. Yleensä vanhempi myös pyrkii korjaamaan virheellisiksi kokemiaan seikkoja niin, että hänen lapsensa ei joutuisi kärsimään niistä haitoista joita hän itse on kokenut omien vanhempiensa auktoriteetista, ja toisaalta kopioimaan ne hyödyt. Tämä on kuitenkin usein vaikeaa, koska ympäristötekijät ovat muutoin sangen erilaiset, ja yleisestiottaen vanhempien vaikutus on, aivan äärimmäisiä ylilyöntejä lukuunottamatta, melko vähäinen. Lapsuuden kokemukset kuitenkin muodostavat ihmisen ajattelun selkärangan tavalla, jota ei myöhemmällä iällä ole helpooa muuttaa kovin radikaalisti. Tämänkin vuoksi vanhemmuuteen liittyy valtava vastuu.

Minut on kasvatettu - jos tällaista sanaa voi edes käyttää - ajattelmaan asioista suunnilleen niinkuin Feynman ajattelee, enkä ole sitä itse valinnut. Koen että se on "oikea tapa" ajatella, mutta tämä johtuu puhtaasti siitä, että itse ajattelen näin. Ihmisen aivo onkin rakentunut niin, että ihmiselle on hyvin hankalaa edes kuvitella olevansa ajattelunsa tavoissa "väärässä" jollakin yleisemmällä tasolla. Ihminen kykenee kuvittelemaan kontrafaktuaaleja, siis asioita jotka eivät yksilön oman käsityksen mukaan pidä paikkaansa, ja tekemään niistä johtopäätöksiä, mutta tapa jolla itse päättely etenee, on vaikea hahmottaa virheelliseksi.

Itselleni esimerkiksi auktoriteetin luotettavuus kasvaa sillä, että tämä ilmaisee epävarmuutta ja kartoittaa tietämyksensä, varmuutensa ja kokemuksensa rajoja.  Tosiasiat ovat inherentisti epävarmoja, niihin liittyy ihmiselle aina epävarmuus. Vaatimus varmuudesta on ikäänkuin vaatisi että jokaisen predikaatin eteen lisättäisiin kirosana vahvistamaan viestiä, ja siivoa kielenkäyttöä pidettäisiin "nolona" tai "nössönä". Auktoriteetti joka ei salli itseään kyseenalaistettavan tai haastettavan, ei voi mitenkään vaatia tai ylläpitää auktoriteettiaan. Oman ajatteluni kristilliset juuret näkyvät mielestäni ehkä selkeimmin juuri tässä kohtaa, ja aivan suosikkikohtani Raamatusta onkin Joh 8:32

ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi