Aloitin uuden ohjelman kuntosalilla viime viikolla. Olin grindannut 531-ohjelmaa neljä sykliä, ja aloin olla paitsi kyllästynyt, myös kykenemätön etenemään kyseisellä ohjelmalla. Vaihdoin Barbell Medicinen ilmaiseen The Bridge ohjelmaan.
BBM:n ohjelmafilosofia perustuu niin kutsuttuun Rating of perceived exertion, eli RPE-luokitteluun. Lyhyesti ja yliyksinkertaistaen, RPE 10 tarkoittaa maksimaalista suoritusta, ja RPE 10-n tarkoittaa suoritusta jonka päätteeksi olisi pystynyt tekemään vielä n toistoa lisää. Eli yksi toisto viiden toiston maksimilla vastaa noin tasoa RPE 6, kun taas viisi toistoa kahdeksan toiston maksimilla vastaa noin tasoa RPE 7.
Suurin osa The Bridgen harjoituksista tehdään RPE 8 tasolla. Tämän ideana on karkeasti ilmaistuna se, että harjoitus on kuormittava, muttei täysin maksimaalinen, jolloin sen aiheuttama stressi on riittävä hormeesin aikaansaamiseksi. Tässä yhteydessä hormeesilla viitataan siihen, että stressi on riittävä, jotta siihen sopeutuminen vaatii metabolisia muutoksia, mutta riittävän alhainen jotta se ei aiheuta vahinkoa.
RPE-filosofiaa voi soveltaa myös muilla elämänaloilla. Kaikessa inhimillisessä toiminnassa mukavuusalue viittaa rasitukseen tai kuormitukseen, joka on niin vähäinen ettei sen voittaminen vaadi juurikaan henkistä tai fyysistä ponnistelua. Mukavuusalueella operoitaessa elimistössä yleensä, tai esimerkiksi ajattelussa, ei esiinny sellaisia stressitekijöitä, joihin tarvitsisi sopeutua. RPE tasot 1-4 ovat tällaisia "mukavuusalueen" suoritustasoja. Tavanomaiselle, jonkin verran liikuntaa harrastavalle esimerkiksi lyhyet kävelymatkat tai vastaavat arkiliikkumisen muodot vastaavat näitä tasoja.
Älyllisessä ponnistelussa tämä viittaisi sellaiseen ongelmanratkaisuun, joka ei juurikaan vaadi Kahnemanin systeemin 2 käyttöönottoa tai vaativat sitä vain hyvin vähän. Erottelu fyysiseen ja henkiseen ponnisteluun ei edes ole kovin relevantti tässä, sillä esimerkiksi voimaharjoittelussa on käytettävä paljonkin systeemi 2:ta kun rasitus ylittää RPE tason 4. Esimerkkejä tällaisista voivat olla hyvin yksinkertaiset pelit joita tietokoneella voi pelata juurikaan ajattelematta, yksinkertaiset kortti- ja seurapelit jotka eivät vaadi monimutkaista analyysiä.
Nämä alimmat rasitustasot ovat luonteeltaan palauttavia, ja niillä operoiminen sopii saman tyyppisen raskaan rasituksen "vastapainoksi", eli esimerkiksi ankaran henkisen ponnistelun vastapainoksi voi sopia kevyt, lähes ponnistuksesta vapaa pelailu tai vähäistä pohdiskelua herättävän fiktion lukeminen, kun taas rankan fyysisen liikunnan vastapainoksi voi sopia kevyt kävely ulkoilmassa.
Rasittavuuden "perustasot", eli tasot 4-6, ovat sellaisia joiden tuottamasta stressistä toipuu ilman että täytyy laittaa erikseen panostaa toipumiseen. Tällainen taso voi olla tavanomaisen kevyt hölkkälenkki tai lyhyehkö uintimatka, lyhyehkö hiihtomatka jne. Tällä tasolla voi operoida periaatteessa useita kertoja viikossa, jopa päivittäin ja pitkiäkin aikoja kerrallaan mikäli välissä on hieman pidempiä aikoja. Tavanomaisten systeemi 2:a hyödyntävien analyysien tekeminen tyypillisesti sijoittuu tälle tasolle. Blogikirjoituksen laatiminen jostain melko tyhjänpäiväisestä asiasta -- kuten tämä nimenomainen kirjoitus -- sijoittuu tälle tasolle.
Tämä rasitustaso on luonteeltaan ylläpitävää, ja mikäli yksilö ei lainkaan rasita itseään tällä tasolla tai sitä kovemmin, tämän suorituskyky ajan oloon alkaa taantua. Tämä rasitustaso toimii raskaan, mutta eri tyyppisen rasituksen vastapainoksi, eli esimerkiksi stressaavan henkisen työn vastapainoksi sopii kevyt lenkkeily tai hiihto jne. Tämän rasitustason stressi ei ole luonteeltaan kumuloituvaa, ellei uni tai syöminen ole puuttellista, tai sitten elämässä ole muita äärimmäisiä kuormitustekijöitä.
Rasittavuuden "raskaat" RPE tasot 6-9 viittaavat sellaiseen fyysiseen poinnisteluun joka tuottaa jo merkittävää stressiä. Tässä kohtaa stressaavuus alkaa myös nousta jyrkästi, eli ero tason 6 ja 9 välillä on jo aika huima. Esimerkkejä fyysisestä ponnistelusta tällä tasolla voisi olla voimanosto- tai kehonrakennuspainotteinen harjoittelu tai maksimikestävyysharjoittelu. Älyllistä stressiä tässä kohtaa vastaa hankalien ja monimutkaista päättelyä ja/tai paljon lähimuistia vaativien ongelmien ratkaisu. Erittäin tarkkaa keskittymistä vaativa henkinen työ sijoittuu tälle tasolle. Esimerkiksi tutkimustyö silloin kun deadline on lähestymässä, on luonteeltaan tällaista.
Tämä raskas rasitustaso on luonteeltaan kehittävää. Kun yksilö operoi tällä tasolla, edellyttäen että hänellä on rasituksen jälkeen mahdollisuus toipua rasituksesta riittävästi, hän sopeutuu stressiin ja suoriutuu jatkossa vastaavista haasteista helpommin. Tällainen stressi kuitenkin vaatii erikseen panostamista toipumiseen ainakin jossakin määrin. Levon ja/tai ravinnon ja palauttavan kuormituksen annosteluun täytyy kiinnittää jonkin verran huomiota. Esimerkiksi lihasvoimaa kasvattava harjoittelu lisää unen ja ravinnon tarvetta. Raskas älyllinen ponnistelu vaatii palautumista ja "nollaamista", eli jotain muuta (mutta kevyempää) ajateltavaa.
Ilman tätä kehittävää rasitusta yksilö ei voi kehittyä. Tämä on truismi, joka pätee kaikkeen. Mukavuusalueella operoiminen tai rajoittuminen vain rasittavuuden perustasolle ei kehitä pidemmän päälle taitoja. Toki kehitystä tapahtuu alkuun, mutta kehitys saturoituu nopeasti. Tällainen rasitus ei myöskään tosiasiassa, ainakaan pidemmän päälle, voi toimia "vastapainona" merkittävälle määrälle muunlaista stressiä.
Rasittavuuden "maksimaaliset" tasot 9-10 ovat pikemminkin oman suorituskyvyn rajojen koettelua. Niiden tuottama stressi on luonteeltaan kuluttavaa. Tälle rasitustasolle mennään vain, kun on pakko. Enkä tarkoita pakolla sellaista perinteistä henkisen ponnistelun tasoa, jossa "pakottaudutaan" treenaamaan tai "pakottaudutaan" lenkille, vaan kyse on esimerkiksi kilpailutilanteesta tai uuden ennätyksen yrittämisestä. Älyllisessä ponnistelussa tämä voisi viitata vaikkapa yllättäen tutkimuksesta löytyvään virheeseen joka pitää korjata rajatussa aikaikkunassa, shakkiturnauksen loppuotteluun, tms. Opiskelijoilla usein -- muttei aina -- tenttitilanne saattaa olla tällä rasitustasolla henkisesti.
Maksimaalista ponnistelua tulee annostella hyvin säästeliäästi, sillä siitä toipuminen vaatii niin paljon resursseja, että stressiin ei välttämättä sopeudu lainkaan. Fyysisen ponnistelun puolella liiallinen operointi näillä tasoilla johtaa aina lopulta rasitusvammoihin ja ylikuntoon. Se, kuinka pitkälle tätä "lopulta" vastaan tulevaa pistettä voi venyttää, riippuu tietenkin yksilöstä ja fyysisen rasituksen tapauksessa tätä pistettä voi työntää kauemmas erilaisilla farmakologisilla interventioilla. Pitkittyneestä älyllisestä ponnistelusta tällä tasolla seuraa loppuun palaminen.
RPE:n avulla harjoittelussa -- ja tämä ei rajoitu fyysiseen harjoitteluun -- pyritään autoregulaatioon, eli itsesäätelyyn. Harjoittelu ja toiminta tehdään tiedostaen rasittavuuden taso, ja säännöstellen stressitekijöitä siten, että rasitusta saadaan sopiva määrä. Esimerkiksi yllä mainitsemassani The Bridge- ohjelmassa on matalan, keskitason, ja korkean stressin viikkoja. Matalan stressin viikoilla tehdään joko vähemmän sarjoja tai alemmalla RPE-tasolla. Tyypillisesti työsarjat ovat tasoilla 6-9.
Itsesäätely on sisäänrakennettu RPE-luokitukseen, sillä jos yksilö uhkaa ylirasittua, niin hän pudottaa kuormitusta kunnes RPE osuu kohdalleen. Tämä on yllättävän tehokasta ja säätelee stressiä yllättävän hyvin. Jos vertaan tätä prosenttipohjaisiin ohjelmiin joihin on sisään leivottu progressio -- kuten vaikkapa 531:een -- niin huomaan että toipuminen on paljon paremmalla tolalla. 531:ssä paino ja toistojen määrä on ennalta määrätty, ja sarjat tehdään jos vaan pystytään, vaikka sitten joutuisi turvautumaan maksimaaliseen ponnistukseen. Tämä johtaa ennen pitkää ylirasitukseen. Täytyy toki muistaa että Wendler (531-ohjelman laatija) kehottaa itsesäätelyyn. eli pienentämään painoa, ellei raskaimmassa sarjassa jää "yksi tankkiin". Tämä vastaisi siis ohjetta tehdä viimeinen sarja RPE 9 tasolla.
Opettajana työskennellessäni huomaan että olen usein intuitiivisesti pyrkinyt johonkin mikä muistuttaa tätä. Esimerkiksi jos haluamme että opiskelija oppii tietyn matemaattisen teorian, emme heitä tätä heti ns syvään päähän, vaan annamme tälle vähän kerrassaan vaativampia tehtäviä. Jos huomaan että opiskelija kamppailee vaikeimpien tehtävien kanssa ja esimerkiksi käyttää niihin kohtuuttomasti aikaa, pyrin antamaan tälle hieman (mutta vain hieman) helpompia tehtäviä jotka käsittelevät samaa ilmiötä.
Ihmiset joilla on aversio liikuntaan esimerkiksi siksi että se on heille tukalaa, kivuliasta, tai henkisesti hankalaa, voivat hyötyä RPE-ajattelusta. Tämä toki vaatii hieman kirjanpitoa. Itse pidän mielelläni kirjaa kaikenlaisesta toiminnastani ja tutkin kehitystä. Tiedän etteivät kaikki ihmiset ole tällaisia, eikä minulla ole heille tarjota mitään muuta kuin se että kirjanpidosta on apua. Treenipäiväkirjaan kannattaa merkitä oma käsitys siitä, kuinka raskas harjoite oli, asteikolla 1-10, missä 10 vastaa täysin suorituskykyjen rajoille menemistä (ja jopa hieman yli sen mitä aiemmin uskoi omaksi suorituskyvykseen) ja taso 1 vastaa istumista sohvalla. Päivittäin voi rasittaa itseään tasolla 4 jopa tunteja ilman että tarvitsee pelätä ylirasitusta. Tasolla 8 ei välttämättä kannata operoida päivittäin, pikemminkin muutaman kerran viikossa, eikä tasolle 10 tarvitse mennä välttämättä koskaan.
Ajan oloon huomaa, että sama suorite, esimerkiksi saman pituinen lenkki tms, osoittautuu helpommaksi kuin aiemmin. Tämä tarkoittaa että kyseiseen rasitukseen on sopeuduttu. Tämän pomminvarma keino saada kunto nousemaan, mikäli ei ole paljoakaan harjoitellut. Ja vähän enemmän harjoitelleellekin myös.
Itse en vielä voi sanoa tekeekö The Bridge minua vahvemmaksi, sillä olen vasta tehnyt sitä yhden viikon. En vielä todennäköisesti osaa luotettavasti arvioida RPE:tä. Lisäksi loukkasin viime keskiviikkona selkäni. Toivuin siitä kyllä nopeasti ja pystyin jo eilen kyykkäämään lähes normaalisti, mutta aika näyttää miten tämä kehittyy.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste fasismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste fasismi. Näytä kaikki tekstit
tiistai 5. maaliskuuta 2019
keskiviikko 21. marraskuuta 2018
Oikea Työ
Ihmisillä on yleensä jonkinlainen intuitiivinen käsitys siitä, mikä juuri heidän mielestään on oikeaa työtä. Olen joskus käsitellyt asiaa taloustieteen keinoin tässäkin blogissa, enkä nyt ole tekemässä syvällisempää analyysiä asiasta. Mainitsen kuitenkin siitä hieman, ennen varsinaista asiaa.
Markkinatalousyhteiskunnassa työksi katsotaan usein sellainen toiminta, josta joku maksaa tai ainakin periaatteessa olisi valmis maksamaan, tai josta on jokin selkeä hyöty, joka ainakin teoriassa olisi siirrettävissä jollekin muulle kuin tekijälle itselleen esimerkiksi myymällä se. Esimerkkinä työstä voisi olla auton korjaaminen. Vaikka auton korjaaminen tehtäisiin itseä varten, siitä on silti taloudellinen hyöty (vaihtoehtoiskustannuksen muodossa).
Toisaalta esimerkiksi kuntosaliharjoittelu ei ole "työtä", vaikka siitä hyötyä onkin, sillä kyseinen hyöty ei ole sinänsä mitenkään myytävissä. Toki voimme ajatella ammattimaisen kehonrakentajan tai valokuvamallin treenaamista "työnä", mutta tällöin se on pikemminkin investointi, ja verrattavissa esimerkiksi opiskeluun.
En tässä käy erittelemään sen laajemmin, olkoon tämä riittävä taustoitus.
Olen ollut palkkatyössä yksityisellä sektorilla nyt reilu vuoden. Vaikka olen tehnyt kokoaikaista työtä palkkaa vastaan käytännössä yhtäjaksoisesti (vanhempainvapaita lukuunottamatta) nyt 19 vuotta, on käytännössä kaikki muu työni tehty erilaisille yliopistoille tai tutkimuslaitoksille, joissa palkanmaksajana on viime kädessä ollut valtio tai muu veroja keräävä instanssi. Nytkin suurin osa palkastani päätoimestani tulee tällaiselta taholta, mutta sivutoimeni on yksityisessä yrityksessä.
Työ on mielenkiintoista ja palkitsevaa. Ei sillä, etteikö yliopistossa työskentely olisi. Esimerkiksi opinnäytetöiden ohjaaminen ja opettaminen, samoin kuin aika-ajoin iso osa tutkimustyöstäkin on mielenkiintoista ja tunnetasolla palkitsevaa. Tutkimuksen ongelma julkisella puolella minulle on ollut se, että minun on ollut vaikea uskoa että se kohdistuu asioihin joilla on suurempi kokonaismerkitys. Jos olen nostanut abstraktiotason riittävän korkealle, olen voinut ajatella palvelevani ihmiskunnan korkeampia hyveitä, tieteellisen tiedon edistämistä, säilyttämistä, ja elävöittämistä. Tarkoitan elävöittämisellä sitä, että sen sijaan että jokin teoreettinen tieto säilytettäisiin kirjoissa ja kansissa puhtaana abstraktiona, sen soveltaminen ja toistaminen uudelleen hieman toisenlaisena pitää sen "elossa", eli että on ihmisiä jotka uudelleen ja uudelleen kokevat "löytäneensä" samat ilmiöt.
Tällainen tuntuu toki helposti haihattelulta, mutta inhimillinen tieto joka on vain kirjoissa ja tiedostoissa, ei ole "tietoa" vaan ainoastaan jonkinlainen indeksi tai avain tietoon; siitä tulee tietoa vasta, kun tietoinen (sic) olento kuten ihminen omaksuu sen ja asettaa kontekstiin jossa se vaikuttaa tämän olennon käyttäytymiseen ja ajatteluun. Mutta jaarittelen jälleen.
Kaikesta ylevästä ajattelusta huolimatta, tutkimus jota olen tehnyt, on vain vähäisessä määrin ollut oikeaa työtä markkinatalouden kontekstissa. En varsinaisesti pidä tätä minään suurena rikoksena, mutta kokisin olevani antisosiaalinen ja moraaliton jos en lainkaan kokisi tätä ongelmaksi. Kovin äänekäs ja vaikutusvaltainen vähemmistö akateemisista ihmisistä käyttää merkittävässä määrin paukkuja julkisuudessa sellaisen ajatuksen ylläpitoon, että koska tieto itsessään on tärkeää, on eräänlainen puhdas arvovalinta, kuinka paljon julkinen valta panostaa akateemiseen tutkimukseen, ja että tämä arvovalinta on valinta jonkinlaisen näköalattoman "taloudellisen" vääjäämättömyyspuheen ja korkeampien inhimillisten ideaalien välillä.
En pidä tätä täysin rehellisenä, vaikka itse peräänkuulutankin näitä korkeampia inhimillisiä ideaaleja. Olen opiskellut aikanaan sosiologiaa, kansantaloustiedettä ja matematiikkaa, olen nuorempana lukenut kaikki vähänkään mielenkiintoiselta kuulostavat tai vaikuttavat teoriaopukset, kohtuullisen määrän kaunokirjallisuutta ja paljon asioita jotka olen jo enemmän tai vähemmän unohtanut. Olen tehnyt keskinkertaisen akateemisen uran, jonka seurauksena olen tällä hetkellä matemaattisen logiikan ja tietojenkäsittelyn dosentti ja yliopistonlehtori; Tutkimukseni ovat perinteisesti keskittyneet siihen, miten logiikkaa voi soveltaa algoritmisesti erilaisten formaalisti määriteltävissä olevien järjestelmien ominaisuuksien spesifiointiin ja verifiointiin (eli suomeksi, sen tarkastamiseen toimiiko jokin kone tai tietokoneohjelma "oikein"). Korkeammat ideaalit joita olen koettanut näistä tutkimuksista jalostaa, ovat epistemologisia: Miten voimme ylipäätään tietää, että olemme tutkimassa oikeaa asiaa, miten voimme tietää että ominaisuus jonka toteamme olevan voimassa, takaa sen toiminnan jota intuitiivisesti toivomme? Miten voimme saada tämän tiedon ulos ja mikä on se "tieto" johon vertaamme?
Nämä asiat ovat inhimillisesti tietämisen arvoisia, mutta ne ovat arvokkaita minulle kokemuksena. Ne eivät ole siirrettävissä kuin hyvin hyvin rajallisesti muille. Olen tätä blogia kirjoittaessani usein ajatellut että kirjoittamani teksti kommunikoi tätä korkeampaa ideaalia ja tietoa muille tai edes dokumentoi sen johonkin muotoon, mutta epäilen että suurin osa lukijoistani ei koskaan lue näitä tekstejä, eikä tällä tiedolla todellisuudessa ole mitään muuta arvoa kuin se arvo joka minulla on henkilökohtaisena kokemuksena. Ja tämä kalvaa minua. Epäilen sen kalvavan monia suulla suuremmalla puhuvia julkkis- ja huippututkijoita, joiden kaunopuheiset akateemisen ajattelun puolustuspuheet "arvovalinnoista" ja pinnallinen kritiikki "taloudellisten arvojen hirmuvaltaa" vastaan herättävät ihastusta. Korkeampien inhimillisten ideaalien puolustajat jakavat näitä puheenvuoroja sosiaalisessa mediassa ja näin viestittävät viiteryhmälleen jakavansa nämä arvot.
En puhu näitä arvoja vastaan. En edes erityisemmin haasta sitä kritiikkiä. Karsastan yksisilmäistä hyötyajattelua ja ajatusta siitä, että akateemisen tutkimuksen tulisi tähdätä taloudelliseen hyötyyn. En esitä että rahoitusta pitäisi suunnata teollisuusyhteistyöhön tai että pitäisi tiukentaa kriteerejä tai esittää lisää vaatimuksia. Mutta puhun sitä vastaan, että näitä puheenvuoroja toistetaan papukaijan lailla pysähtymättä miettimään, mikä inhimillinen kustannus näiden korkeampien ideaalien tavoittelulla on, ja mikä on meidän vastuumme muista ihmisistä ja yhteiskunnasta.
Työni yksityisellä sektorilla tähtää taloudelliseen hyötyyn. Markkinatalous toimii siten, että kun teen jotain jolla on arvoa muille, nämä muut maksavat siitä. Yritys jolle teen työtä, laittaa toteuttamani algoritmin tuotteeseensa. Tuotteen käyttäjät saavat tästä hyötyä itselleen ja ovat siksi valmiita maksamaan yritykselle enemmän. Ketjun päässä jonkun elämä hieman helpottuu. Joku pääsee kotiin viitisen minuuttia aikaisemmin ja on valmis maksamaan tästä muutaman euron viikossa. Tämä tapahtuu tuhansille ihmisille, ja osa tuosta rahasta virtaa yritykselle, joka sitten maksaa minulle palkkaa.
Olemme sokeita arvoille jotka eivät kosketa omaa elämäämme. Korkeita ideaaleja ja meille tärkeitä asioita tavoitellessamme usein jätämme huomiotta kaikki ne, jotka mahdollistavat meille tämän tavoittelun. Saatamme kirjoittaa nasevan kolumnin karvaisista miehistä jotka pitävät infran toiminnassa, muttemme pysähdy miettimään sitä, missä määrin omassa elämässämme vedämme niitä köysiä jotka liikuttavat koko tätä koneistoa. Emmekä me edes teoriassa pysty siihen; Tämän tiedän niistä perustuloksista, joiden parissa olen painiskellut tutkimusta tehdessäni, juuri näitä korkeampia ideaaleja tavoitellessani.
Maailma on monimutkainen paikka. En paheksu hedonisteja. Se ei ole minun tehtäväni. Mutta kummeksun sitä, miten joku voisi edes teoriassa kokea elämänsä merkitykselliseksi ja itsensä arvokkaaksi pelkästään näiden korkeiden ideaalien tavoittelussa, ilman että osallistuu. Enkä sano edes että ihmisen tarvitsee työskennellä yksityiselle sektorille, tai edes yliopistomaailman ulkopuolella tehdäkseen niin. Osallistua voi monella tavalla.
Olen tällä viikolla arvostellut kaksi opinnäytetyötä, antanut 6 tuntia opetusta luokkahuoneessa, ja nyt etsin koodista virheitä (käännös näyttää olevan valmis ja testiajo ohi, joten joudun lopettamaan). Huomenna opetan taas pari tuntia, laadin koko joukon harjoitustehtäviä ensi viikoksi ja kirjoitan vastineen alkusyksyn opiskelijapalautteeseen. En tiedä onko mikään tästä hyödyksi kenellekään muulle. Toivon niin.
Markkinatalousyhteiskunnassa työksi katsotaan usein sellainen toiminta, josta joku maksaa tai ainakin periaatteessa olisi valmis maksamaan, tai josta on jokin selkeä hyöty, joka ainakin teoriassa olisi siirrettävissä jollekin muulle kuin tekijälle itselleen esimerkiksi myymällä se. Esimerkkinä työstä voisi olla auton korjaaminen. Vaikka auton korjaaminen tehtäisiin itseä varten, siitä on silti taloudellinen hyöty (vaihtoehtoiskustannuksen muodossa).
Toisaalta esimerkiksi kuntosaliharjoittelu ei ole "työtä", vaikka siitä hyötyä onkin, sillä kyseinen hyöty ei ole sinänsä mitenkään myytävissä. Toki voimme ajatella ammattimaisen kehonrakentajan tai valokuvamallin treenaamista "työnä", mutta tällöin se on pikemminkin investointi, ja verrattavissa esimerkiksi opiskeluun.
En tässä käy erittelemään sen laajemmin, olkoon tämä riittävä taustoitus.
Olen ollut palkkatyössä yksityisellä sektorilla nyt reilu vuoden. Vaikka olen tehnyt kokoaikaista työtä palkkaa vastaan käytännössä yhtäjaksoisesti (vanhempainvapaita lukuunottamatta) nyt 19 vuotta, on käytännössä kaikki muu työni tehty erilaisille yliopistoille tai tutkimuslaitoksille, joissa palkanmaksajana on viime kädessä ollut valtio tai muu veroja keräävä instanssi. Nytkin suurin osa palkastani päätoimestani tulee tällaiselta taholta, mutta sivutoimeni on yksityisessä yrityksessä.
Työ on mielenkiintoista ja palkitsevaa. Ei sillä, etteikö yliopistossa työskentely olisi. Esimerkiksi opinnäytetöiden ohjaaminen ja opettaminen, samoin kuin aika-ajoin iso osa tutkimustyöstäkin on mielenkiintoista ja tunnetasolla palkitsevaa. Tutkimuksen ongelma julkisella puolella minulle on ollut se, että minun on ollut vaikea uskoa että se kohdistuu asioihin joilla on suurempi kokonaismerkitys. Jos olen nostanut abstraktiotason riittävän korkealle, olen voinut ajatella palvelevani ihmiskunnan korkeampia hyveitä, tieteellisen tiedon edistämistä, säilyttämistä, ja elävöittämistä. Tarkoitan elävöittämisellä sitä, että sen sijaan että jokin teoreettinen tieto säilytettäisiin kirjoissa ja kansissa puhtaana abstraktiona, sen soveltaminen ja toistaminen uudelleen hieman toisenlaisena pitää sen "elossa", eli että on ihmisiä jotka uudelleen ja uudelleen kokevat "löytäneensä" samat ilmiöt.
Tällainen tuntuu toki helposti haihattelulta, mutta inhimillinen tieto joka on vain kirjoissa ja tiedostoissa, ei ole "tietoa" vaan ainoastaan jonkinlainen indeksi tai avain tietoon; siitä tulee tietoa vasta, kun tietoinen (sic) olento kuten ihminen omaksuu sen ja asettaa kontekstiin jossa se vaikuttaa tämän olennon käyttäytymiseen ja ajatteluun. Mutta jaarittelen jälleen.
Kaikesta ylevästä ajattelusta huolimatta, tutkimus jota olen tehnyt, on vain vähäisessä määrin ollut oikeaa työtä markkinatalouden kontekstissa. En varsinaisesti pidä tätä minään suurena rikoksena, mutta kokisin olevani antisosiaalinen ja moraaliton jos en lainkaan kokisi tätä ongelmaksi. Kovin äänekäs ja vaikutusvaltainen vähemmistö akateemisista ihmisistä käyttää merkittävässä määrin paukkuja julkisuudessa sellaisen ajatuksen ylläpitoon, että koska tieto itsessään on tärkeää, on eräänlainen puhdas arvovalinta, kuinka paljon julkinen valta panostaa akateemiseen tutkimukseen, ja että tämä arvovalinta on valinta jonkinlaisen näköalattoman "taloudellisen" vääjäämättömyyspuheen ja korkeampien inhimillisten ideaalien välillä.
En pidä tätä täysin rehellisenä, vaikka itse peräänkuulutankin näitä korkeampia inhimillisiä ideaaleja. Olen opiskellut aikanaan sosiologiaa, kansantaloustiedettä ja matematiikkaa, olen nuorempana lukenut kaikki vähänkään mielenkiintoiselta kuulostavat tai vaikuttavat teoriaopukset, kohtuullisen määrän kaunokirjallisuutta ja paljon asioita jotka olen jo enemmän tai vähemmän unohtanut. Olen tehnyt keskinkertaisen akateemisen uran, jonka seurauksena olen tällä hetkellä matemaattisen logiikan ja tietojenkäsittelyn dosentti ja yliopistonlehtori; Tutkimukseni ovat perinteisesti keskittyneet siihen, miten logiikkaa voi soveltaa algoritmisesti erilaisten formaalisti määriteltävissä olevien järjestelmien ominaisuuksien spesifiointiin ja verifiointiin (eli suomeksi, sen tarkastamiseen toimiiko jokin kone tai tietokoneohjelma "oikein"). Korkeammat ideaalit joita olen koettanut näistä tutkimuksista jalostaa, ovat epistemologisia: Miten voimme ylipäätään tietää, että olemme tutkimassa oikeaa asiaa, miten voimme tietää että ominaisuus jonka toteamme olevan voimassa, takaa sen toiminnan jota intuitiivisesti toivomme? Miten voimme saada tämän tiedon ulos ja mikä on se "tieto" johon vertaamme?
Nämä asiat ovat inhimillisesti tietämisen arvoisia, mutta ne ovat arvokkaita minulle kokemuksena. Ne eivät ole siirrettävissä kuin hyvin hyvin rajallisesti muille. Olen tätä blogia kirjoittaessani usein ajatellut että kirjoittamani teksti kommunikoi tätä korkeampaa ideaalia ja tietoa muille tai edes dokumentoi sen johonkin muotoon, mutta epäilen että suurin osa lukijoistani ei koskaan lue näitä tekstejä, eikä tällä tiedolla todellisuudessa ole mitään muuta arvoa kuin se arvo joka minulla on henkilökohtaisena kokemuksena. Ja tämä kalvaa minua. Epäilen sen kalvavan monia suulla suuremmalla puhuvia julkkis- ja huippututkijoita, joiden kaunopuheiset akateemisen ajattelun puolustuspuheet "arvovalinnoista" ja pinnallinen kritiikki "taloudellisten arvojen hirmuvaltaa" vastaan herättävät ihastusta. Korkeampien inhimillisten ideaalien puolustajat jakavat näitä puheenvuoroja sosiaalisessa mediassa ja näin viestittävät viiteryhmälleen jakavansa nämä arvot.
En puhu näitä arvoja vastaan. En edes erityisemmin haasta sitä kritiikkiä. Karsastan yksisilmäistä hyötyajattelua ja ajatusta siitä, että akateemisen tutkimuksen tulisi tähdätä taloudelliseen hyötyyn. En esitä että rahoitusta pitäisi suunnata teollisuusyhteistyöhön tai että pitäisi tiukentaa kriteerejä tai esittää lisää vaatimuksia. Mutta puhun sitä vastaan, että näitä puheenvuoroja toistetaan papukaijan lailla pysähtymättä miettimään, mikä inhimillinen kustannus näiden korkeampien ideaalien tavoittelulla on, ja mikä on meidän vastuumme muista ihmisistä ja yhteiskunnasta.
Työni yksityisellä sektorilla tähtää taloudelliseen hyötyyn. Markkinatalous toimii siten, että kun teen jotain jolla on arvoa muille, nämä muut maksavat siitä. Yritys jolle teen työtä, laittaa toteuttamani algoritmin tuotteeseensa. Tuotteen käyttäjät saavat tästä hyötyä itselleen ja ovat siksi valmiita maksamaan yritykselle enemmän. Ketjun päässä jonkun elämä hieman helpottuu. Joku pääsee kotiin viitisen minuuttia aikaisemmin ja on valmis maksamaan tästä muutaman euron viikossa. Tämä tapahtuu tuhansille ihmisille, ja osa tuosta rahasta virtaa yritykselle, joka sitten maksaa minulle palkkaa.
Olemme sokeita arvoille jotka eivät kosketa omaa elämäämme. Korkeita ideaaleja ja meille tärkeitä asioita tavoitellessamme usein jätämme huomiotta kaikki ne, jotka mahdollistavat meille tämän tavoittelun. Saatamme kirjoittaa nasevan kolumnin karvaisista miehistä jotka pitävät infran toiminnassa, muttemme pysähdy miettimään sitä, missä määrin omassa elämässämme vedämme niitä köysiä jotka liikuttavat koko tätä koneistoa. Emmekä me edes teoriassa pysty siihen; Tämän tiedän niistä perustuloksista, joiden parissa olen painiskellut tutkimusta tehdessäni, juuri näitä korkeampia ideaaleja tavoitellessani.
Maailma on monimutkainen paikka. En paheksu hedonisteja. Se ei ole minun tehtäväni. Mutta kummeksun sitä, miten joku voisi edes teoriassa kokea elämänsä merkitykselliseksi ja itsensä arvokkaaksi pelkästään näiden korkeiden ideaalien tavoittelussa, ilman että osallistuu. Enkä sano edes että ihmisen tarvitsee työskennellä yksityiselle sektorille, tai edes yliopistomaailman ulkopuolella tehdäkseen niin. Osallistua voi monella tavalla.
Olen tällä viikolla arvostellut kaksi opinnäytetyötä, antanut 6 tuntia opetusta luokkahuoneessa, ja nyt etsin koodista virheitä (käännös näyttää olevan valmis ja testiajo ohi, joten joudun lopettamaan). Huomenna opetan taas pari tuntia, laadin koko joukon harjoitustehtäviä ensi viikoksi ja kirjoitan vastineen alkusyksyn opiskelijapalautteeseen. En tiedä onko mikään tästä hyödyksi kenellekään muulle. Toivon niin.
torstai 5. huhtikuuta 2018
Arjen Fascismi, Osa III
Yksi mielenkiintoinen tulokulma nykypäivän "vaarallisiin ilmiöihin" kuten ns. alt-right fasismiin on se, että ihmisten mielipiteenmuodostus on rikki. Viittasin tähän jo aiemmassa kirjoituksessani, mutta tarkoitan tässä rikkinäisyydellä jotain muuta kuin yleisinhimillistä tribalismia ja taipumusta nähdä vihollisia kaikkialla.
Yksi todella vaikeasti purettava "hegemoninen" puhetapa on kiista siitä kuka on uhri. On hyvin vaikeaa kehystää mitään kiistanalaista ja vastakkainasettelua synnyttävää kysymystä ilman että ottaa kantaa jonkun asemaan uhrina joko kiistämällä tai validoimalla. "Valkoisen heteromiehen" uhrinarratiivi on ollut internetin syvissä syövereissä hautumassa ja käymässä jo vuosikausia. Ensi kerran törmäsin siihen jo 90-luvulla mutta nykyisin se on jo aika vahvasti pinnassa. En haluaisi ottaa kantaa siihen suuntaan tai toiseen lähinnä siksi, että uhrinarratiivi on tympeä monestakin syystä.
Ensinnäkin, jos analyysi jostain ilmiöstä degeneroituu uhriasemasta vääntämiseksi, jäävät ilmiön käytännössä kaikki muut ulottuvuudet tavoittamatta. Uhrinarratiivin vastinparina (ei vastakohtana!) voidaan pitää agentuuria, eli sitä, että narratiivi korostaa jonkun identiteetin perustuvan toiminnalle ja aikaansaamiselle. Nämä eivät ole ristiriidassa, vaan usein uhrinarratiivi rakentuu sille että identiteetin omaksunut kyllä toimisi mutta kun.
Yksi syy siihen, että olen pitänyt -- en kaikilta osin, mutta tässä mielessä kyllä -- Petersonin retoriikasta, on ollut se että hän korostaa agentuuria ilman uhri-identiteettiä. Tämä on joillekin ollut hämmentävää ja yhdessä joidenkin sinänsä maltillisten mutta "väärien" mielipiteiden kanssa tekee hänen sanomisistaan herkästi vaarallista alt-right-fasismia. Tämä on sikäli hassua että tänä Paolo Coelhojen ja itsehoito-oppaiden kulta-aikana maailma on täynnä Petersonin kaltaisia kannustajia, jotka kehottavat (miehiä) ryhdistäytymään ja ajattelemaan positiivisesti, ja usein tekemään jotain elämällään.
En ole jaksanut lukea näitä ohjeita kokonaan. En jaksanut enkä viitsinyt -- ehkä jossain vaiheessa viitsin. Ajatus siitä että ihmisen -- sukupuoleen katsomatta -- tulisi olla toimiva ja rakentava, sen sijaan että ruikuttaisi ja kärsisi analyysihalvauksesta, ei ole mitenkään uusi. Ja siis tässä "tulisi olla" nimenomaan siinä mielessä että yksilön itsensä kannalta olisi selkeä hyvinvoinnin parannus jos asenne ja toiminta kehittyisivät tähän suuntaan. Ei missään moraalisessa, kosmisessa, tai filosofisessa mielessä vaan ihan siinä samassa mielessä kuin miksi mansikkajäätelöön ei kannata yleensä laittaa sinappia tai miksi puhdas vesi on parempi juoma kuin likainen.
Laadinkin tässä sitten oman (ilmeisen fasistisen) listan siitä, miten yksilö -- jälleen kerran, sukupuoleen katsomatta -- voi viedä elämäänsä paremmalle trajektorialle.
Yksi todella vaikeasti purettava "hegemoninen" puhetapa on kiista siitä kuka on uhri. On hyvin vaikeaa kehystää mitään kiistanalaista ja vastakkainasettelua synnyttävää kysymystä ilman että ottaa kantaa jonkun asemaan uhrina joko kiistämällä tai validoimalla. "Valkoisen heteromiehen" uhrinarratiivi on ollut internetin syvissä syövereissä hautumassa ja käymässä jo vuosikausia. Ensi kerran törmäsin siihen jo 90-luvulla mutta nykyisin se on jo aika vahvasti pinnassa. En haluaisi ottaa kantaa siihen suuntaan tai toiseen lähinnä siksi, että uhrinarratiivi on tympeä monestakin syystä.
Ensinnäkin, jos analyysi jostain ilmiöstä degeneroituu uhriasemasta vääntämiseksi, jäävät ilmiön käytännössä kaikki muut ulottuvuudet tavoittamatta. Uhrinarratiivin vastinparina (ei vastakohtana!) voidaan pitää agentuuria, eli sitä, että narratiivi korostaa jonkun identiteetin perustuvan toiminnalle ja aikaansaamiselle. Nämä eivät ole ristiriidassa, vaan usein uhrinarratiivi rakentuu sille että identiteetin omaksunut kyllä toimisi mutta kun.
Yksi syy siihen, että olen pitänyt -- en kaikilta osin, mutta tässä mielessä kyllä -- Petersonin retoriikasta, on ollut se että hän korostaa agentuuria ilman uhri-identiteettiä. Tämä on joillekin ollut hämmentävää ja yhdessä joidenkin sinänsä maltillisten mutta "väärien" mielipiteiden kanssa tekee hänen sanomisistaan herkästi vaarallista alt-right-fasismia. Tämä on sikäli hassua että tänä Paolo Coelhojen ja itsehoito-oppaiden kulta-aikana maailma on täynnä Petersonin kaltaisia kannustajia, jotka kehottavat (miehiä) ryhdistäytymään ja ajattelemaan positiivisesti, ja usein tekemään jotain elämällään.
En ole jaksanut lukea näitä ohjeita kokonaan. En jaksanut enkä viitsinyt -- ehkä jossain vaiheessa viitsin. Ajatus siitä että ihmisen -- sukupuoleen katsomatta -- tulisi olla toimiva ja rakentava, sen sijaan että ruikuttaisi ja kärsisi analyysihalvauksesta, ei ole mitenkään uusi. Ja siis tässä "tulisi olla" nimenomaan siinä mielessä että yksilön itsensä kannalta olisi selkeä hyvinvoinnin parannus jos asenne ja toiminta kehittyisivät tähän suuntaan. Ei missään moraalisessa, kosmisessa, tai filosofisessa mielessä vaan ihan siinä samassa mielessä kuin miksi mansikkajäätelöön ei kannata yleensä laittaa sinappia tai miksi puhdas vesi on parempi juoma kuin likainen.
Laadinkin tässä sitten oman (ilmeisen fasistisen) listan siitä, miten yksilö -- jälleen kerran, sukupuoleen katsomatta -- voi viedä elämäänsä paremmalle trajektorialle.
- Omaksumalla kehitys-mindsetin. Sen sijaan että hahmottaa itsensä staattisena ja omat taitonsa ja taipumuksensa muuttumattomina ja kiinteinä, pyrkii huomioimaan itsessään niitä taitoja ja tietoja jne joita voi kehittää omalla toiminnallaan. Sen sijaan että hokee itselleen "Minä olen XXX", niin toteaa viileästi että "osaan tehdä X, ja voin tulla paremmaksi X:ssä" tai "Jos en osaa asiaa Y, voin opetella Y:n".
Konkretiaa: Kannattaa aloittaa jokin harrastus jossa voi tulla mitattavalla tavalla paremmaksi. Harrastuksen olisi hyvä olla kiinnostava, sen tulisi olla fyysisesti ja/tai henkisesti haastava, ja oman osaamisen mittari siinä tulisi olla mahdollisimman objektiivinen. Tällainen harrastus mahdollistaa kehitys-mindsetin harjoittamisen käytännössä. Itse valitsin aikanaan voimaharjoittelun, koska se, montako kiloa rautaa nousee maasta, on täysin objektiivinen ja mitattava tosiasia. - Analyysin tulisi kohdistua mahdollisuuksiin ja sellaisiin uhkiin joiden realisoitumiseen voi itse vaikuttaa tai joihin voi varautua. Sen ei tulisi kohdistua omaan menneisyyteen, omiin virheisiin silloin kun kyse ei ole välittömästä palautteesta, eikä ylipäätään mihinkään sellaiseen jo tapahtuneeseen asiaan josta ei ole mitään opittavissa enää.
Konkretiaa: On aivan mielekästä analysoida juuri hävitty shakkipeli ja miettiä mitkä siirrot olivat ratkaisevia virheitä. On mieletöntä kirota sitä, että teki joskus nuorempana huonoja päätöksiä. On aivan mielekästä analysoida yrityksen X toimintaa lähimenneisyydessä jos harkitsee yritykseen sijoittamista. On mieletöntä pohtia miksi olin niin tyhmä etten ostanut Nokian osakkeita vuonna 1995 tai myynyt vuonna 2000. On mielekästä pohtia kannattaako ostaa kattavampi matkavakuutus, on mieletöntä murehtia tuleeko asteroidi tuhomaan maapallon yllättäen.
- Opettelemalla sietämään epätäydellisyyttä, mutta silti tehdä parhaansa.
Konkretiaa: Sänky kannattaa sijata joka aamu. Tiskit kannattaa tiskata pian aterian jälkeen. Jos kuitenkin sänky on sijaamatta iltapäivällä, se kannattaa sijata silloin kun sen huomaa, eikä soimata itseään siitä että "taas unohdin". Jos kämppä on sotkuinen eikä ole aikaa juuri nyt siivota, asia on sillä tavalla. Kun seuraavan kerran tulee kotiin, voi siivota. Kun menet treenaamaan, et keksi tekosyitä sille miksi et jaksa. Jos treeni ei sujunut tänään, teet tälle päivälle suunnittelemasi treenin ylihuomenna tai maanantaina. Itsesyytöksissä ei ole mitään mieltä. - Älä tee tästä numeroa, äläkä tee tästä identiteettiprojektia. Tractatus 6.54, tai kansanomaisemmin "Fake it, till you make it". Ihmisen ajattelu useimmiten seuraa toimintaa, ei toisin päin. Jos heräät keskellä yötä murehtimaan maailmaa ja syyttämään itseäsi, sijaa sänkysi silti aamulla ja lähde treenaamaan normaalisti.
tiistai 3. huhtikuuta 2018
Arjen Fascismi, osa II
Pelasin pääsiäisenä Hearts of Iron 4-strategiapeliä. En ole vuosiin juurikaan pelannut tietokonella strategiapelejä, vaan pääosin lautapelejä, kuten Unconditional Surrender, World in Flames, tai viimeisimpänä Next War: Korea. Näiden lisäksi olen pelannut jonkin verran joitain vähän kevyempiä, yhden illan pelejä kuten Eclipse tai Twilight Imperium. En tosin ymmärrä, mistä BGG saa arvion että TI3 kestäisi 3-4 tuntia, sillä emme ole koskaan saaneet sitä pelattua alle kuudessa tunnissa ja tyypillinen pelisessio on noin 8-10 tuntia.
Toiseen maailmansotaan sijoittuvat pelit ovat olleet suosikkejani jo noin 13-vuotiaasta saakka, jolloin sain joululahjaksi Europe Aflame- lautapelin. Tuon pelin ongelmana oli aikanaan minulla se, etten löytänyt ketään joka olisi halunnut sitä pelata kanssani. Isäni jaksoi pelata yhtä skenaariota hetken matkaa, mutta koko sodan yli kattavaa peliä en koskaan ehtinyt pelaamaan. Lisäksi en täysin ymmärtänyt kaikkia sääntöjä, joten pelasin todennäköisesti peliä väärin. Hauskaa se silti oli.
Minua kiusaa hieman se, miten käytännössä kaikista toiseen maailmansotaan sijoitetuista peleistä on huolellisesti jätetty kaikki hakaristisymbolit pois. Joissain verkossa pelattavissa toiseen maailmansotaan sijoitetuissa peleissä pelaajien tunnuksissa ja omissa kuvissa erikseen kielletään kaikenlaiset "natsismiin ja fasismiin liitettävät symbolit". Tämä on jotenkin tragikoomista.
Olen jostain syystä pelannut tällaisissa peleissä noin 80% ajasta natseilla. En edes tiedä mistä se varsinaisesti johtuu -- pidän kyllä natsiunivormuista jne. Mutta koska jokaisessa pelissä jossa on vähintään kaksi pelaajaa, on korkeintaan 50% todennäköisyys pelata natseilla, on selvää että tämä yliedustus johtuu jonkinlaisesta vinoumasta. Ja toden totta, sen muutaman pelin jota olen HOI4:ää pelannut, olen nistäkin pelannut noin 80% ajasta natseilla.
Syy on oikeastaan ilmeinen, kun sitä vähän pidemmälle miettii. Jos pelaa liittoutuneilla, niin lopputulos jota jokainen odottaa, on voitto. Jos peli on historiallisesti totuudenmukainen, niin se päättyy lopulta natsien tappioon. On selvästi kiehtovampaa pelata altavastaajan asemasta ja pyrkiä ikään kuin voittamaan historiallisia oddseja vastaan.
Lisäksi natsien sotakoneiston toiminnassa on jotain kiehtovaa. Siihen liittyy paljon myyttejä, kuten myytti siitä että saksalaiset panssarit olivat ylivertaisia, sekä lukuisia muita myyttejä. Yksi syy, miksi HOI4 on mielenkiintoinen pelattava on, että siinä pääsee jossain määrin leikkimään näiden myyttien rakennusmateriaalilla.
Pelissä itse sotiminen tapahtuu "reaaliaikaisena" niin että komennettavana on alimmalla tasolla yksittäisiä divisioonia. Divisioonan rakenteen voi määrätä itse, eli divisioonaan voi sijoittaa tietyn määrän pataljoonia, joiden rakenne on kiinteä; pataljoonan varusteet määräytyvät sen hetkisen teknisen kehityksen tasosta. Esimerkiksi kevyt panssaripataljoona käyttää kevyitä panssarivaunuja, joiden malli on uusin saatavilla oleva. "Saatavilla oleva" tarkoittaa että ne on todella rakennettu. Pataljoonia on jalkaväkeä joko motoroituna tai mekanisoituna, kenttätykistöä, panssarintorjuntatykistöä, ilmatorjuntatykistöä, neljän eri asteen panssaroitua pataljoonaa (ja jokaisesta panssaritorjunta-, tykistö- ja ilmatorjuntavaunut erillisinä pataljoonina), sekä muutamia erilaisia tukikomppanioita, kuten sotilaspoliisit, pioneerit jne.
Sotatarvikkeiden tuotanto tapahtuu sotatarviketehtaissa. Nämä tehtaat voidaan määrätä tuottamaan sotatarvikkeita, kuten aseita, "support equipment" (joka sisältää kait kaikenlaista sälää kuten telttoja, reppuja, vaatteita, jne), kuljetuskalustoa (motoroitua tai mekanisoitua), eri mallisia tankkeja, lentokoneita ja tykkejä. Näiden määrä on helposti hengästyttävä, ja pelissä toivoisi jonkin verran automaatiota tämän suhteen, sillä muutoin mikromanagerointiin kuluu valtavasti aikaa. Hommaa monimutkaistaa vielä sekin, että kaikista perusmalleista voi tuottaa "paranneltuja" versioita. Näiden suunnitteluun tarvitaan kokemusta jota saadaan käydyistä taisteluista. Tämä voisi esimerkiksi olla minusta automatisoitu, sillä pelaajan täytyy mallikohtaisesti valita, parantaako esimerkiksi tankin tai lentokoneen luotettavuutta, moottorien tehoa, aseistusta vai ketteryyttä (Tankin tapauksessa panssarointia). Lisäksi tarvitaan telakoita, joilla rakennetaan laivoja. (Joita on tietenkin noin puolentusinaa eri tyyppiä).
Jotta homma ei olisi liian yksinkertainen, kunkin tarvikkeen valmistamiseksi tarvitaan raaka-aineita. Moottorikäyttöiset laitteet tarvitsevat öljyä, lentokoneet alumiinia, jotkut koneet kromia, tykistö ja kehittyneemmät tankit volframia, kumipyöräiset kuljetusvälineet ja lentokoneet kumia, ja aseet ja panssaroidut koneet terästä. Näitä saa kaivoksista tai käymällä kauppaa.
Kaupankäynti ja kaikki rakentaminen tapahtuu "siviilitehtaissa", mukaan lukien siviilitehtaiden rakentaminen. Pelaaja joutuu optimoimaan heti alussa sen, kuinka paljon siviilitehtaita rakentaa, sillä vaikka ne ovatkin hyvä investointi tulevaan kapasiteettiin, investointi maksaa itsensä takaisin varsin hitaasti.
Infrastruktuuria, joka kuvastaa rautateitä ja maanteitä, tarvitaan huoltoyhteyksiin ja resurssien ja joukkojen kuljetukseen. Laivat tarvitsevat satamia ja lentokoneet lentokenttiä. Lisäksi voi rakentaa linnoituksia, tutka-asemia ja ilmatorjuntaa, sekä myöhemmässä vaiheessa rakettien laukaisualustoja (V2 yms) ja jopa ydinreaktoreita. Niin, ja öljyn ja kumin tuotantoon "synteettisiä jalostamoja".
Teknologiaa kehitetään melko perinteisellä "teknologiapuulla", joskin kukin teknologia on melko suoraviivainen. Yksittäisiä päätöksiä on kuitenkin todella paljon, ja teknologioilla on tietty "historiallinen" vuosiluku, jota ennen niiden kehittäminen maksaa ylimääräistä.
Korkean tason strategisia päätöksiä varten on ns national focus- päätökset. NF:t edustavat poliittisten voimavarojen suuntaamista tiettyihin projekteihin. Esimerkiksi Saksalla voi rakennuttaa Autobahnit tai saada "ilmaiseksi" lisää teollisuutta, alennuksia lentokoneiden tai tankkien kehittämisaikoihin tai muokattua muiden kansakuntien mielipidettä ja muodostettua liittolaisuuksia. Sodan julistaminen ei ole mahdollista noin vaan, vaan sota pitää valmistella "perusteluilla", joihin tulee käyttää poliittista vaikutusvaltaa. Poikkeuksena ovat national focuksina saatavat sodan perustelut, tai tilanteet joissa joku liittolainen joutuu sotaan.
Peli antaa mahdollisuuden pelata erilaisia "vaihtoehtoisen historian" skenaarioita. Jokaisella maalla on oma national focusten joukko, ja osa niistä on ristiriitaisia. Esimerkiksi Saksa voi pyrkiä ystävystymään Puolan kanssa, ehdottamalla jakamaan alueita Tsekkoslovakiasta vastineeksi Danzigin luovuttamisesta Saksalle. Samoin Japani voi tehdä hyökkäämättömyyssopimuksen Kiinan kanssa ja pyrkiä sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Liittoutuneilla en vielä ole pelannut, mutta esimerkiksi Briteillä on vaihtoehtoina pyrkiä ehkäisemään Espanjan päätyminen akselivaltioiden liittolaiseksi, toisensa poissulkevat vaihtoehdot pyrkiä liittoutumaan Turkin vs Kreikan kanssa, ja sisäpoliittisia päätöksiä siitä, takaako Britannia Puolan ja/tai Benelux-maiden itsenäisyyden, jolloin sota alkaa jos Saksa hyökkää johonkin näistä maista.
Tietokoneella pelatessa ainakin helpoimmalla vaikeustasolla on Saksalle yksi melko älyttömän ylivoimainen strateginen temppu pyrkiä heti vuodesta 1936 alkaen lisäämään Fasismin kannatusta USA:ssa, ja sitten kun sen kannatus on riittävän suuri, pyrkiä orkestroimaan vallankaappaus joka johtaa sisällissotaan. Tämä estää tai viivyttää USA:n tuloa sotaan ja on siten hintaansa nähden mielestäni vähän liiankin tehokas strategia.
Sotiessa divisioonat järjestetään armeijoiksi, ja armeijan komentajaksi voi valita jonkun kenraalin. Armeijoita voi sitten vielä yhdistellä armeijaryhmiksi, ja yhdellä rintamalla voi olla useampi armeijaryhmä. Armeijaryhmän komentajaksi voi valita (ainakin Saksalla) kenttämarsalkan. Kullakin komentajalla on omat bonuksensa, jotka sitten välittyvät tämän komennuksessa oleville joukoille. Kun sota etenee ja armeijaa värvätään lisää, kenraalit käyvät äkkiä vähiin, samoin marsalkat. Siksi pitää rekrytoida uusia kenraaleja ja toisaalta ylentää kenraaleja marsalkoiksi. Laivastoja komentamaan laitetaan amiraaleja, mutta näistä ei muodosteta sen isompia kokonaisuuksia.
Valtiota hoidetaan poliittisella vaikutusvallalla. Sitä kertyy koko ajan hitaasti, ja erilaiset päätökset ja national focukset tuovat sitä lisää, kun taas toiset päätökset kuluttavat sitä. Alussa poliittista valtaa käytetään lähinnä neuvonantajien ja tärkeiden teollisuuslaitosten nimeämiseen valtion tärkeiksi toimittajiksi. Näistä saa sitten bonusta milloin mihinkin. Kuriositeettinä Saksalla on mahdollisuus nimittää Heinrich Himmler neuvonantajaksi, mikä puolestaan mahdollistaa ulkomaisten SS-joukkojen rekrytoinnin. Tällä on kuitenkin paitsi poliittinen suora kustannus, se myös lopulta ajaa OKW:n kenraalit kapinaan; näppituntumani on, että SS-joukkoja ei kannata rekrytoida, sillä OKW raivostuu todella nopeasti.
Kaikenkaikkiaan olen pelannut HOI4:ää nyt ehkä 20 tuntia ja joka pelikerralla hahmotan uusia pieniä nyansseja pelin toiminnasta ja säännöistä. Ensimmäinen kerta vuosikausiin kun tällainen peli on saanut pidettyä minua otteessaan. Todellinen haaste tulee kuitenkin vasta moninpelissä, sillä peliä on mahdollista pelata ihmisiä vastaan.
Toiseen maailmansotaan sijoittuvat pelit ovat olleet suosikkejani jo noin 13-vuotiaasta saakka, jolloin sain joululahjaksi Europe Aflame- lautapelin. Tuon pelin ongelmana oli aikanaan minulla se, etten löytänyt ketään joka olisi halunnut sitä pelata kanssani. Isäni jaksoi pelata yhtä skenaariota hetken matkaa, mutta koko sodan yli kattavaa peliä en koskaan ehtinyt pelaamaan. Lisäksi en täysin ymmärtänyt kaikkia sääntöjä, joten pelasin todennäköisesti peliä väärin. Hauskaa se silti oli.
Minua kiusaa hieman se, miten käytännössä kaikista toiseen maailmansotaan sijoitetuista peleistä on huolellisesti jätetty kaikki hakaristisymbolit pois. Joissain verkossa pelattavissa toiseen maailmansotaan sijoitetuissa peleissä pelaajien tunnuksissa ja omissa kuvissa erikseen kielletään kaikenlaiset "natsismiin ja fasismiin liitettävät symbolit". Tämä on jotenkin tragikoomista.
Olen jostain syystä pelannut tällaisissa peleissä noin 80% ajasta natseilla. En edes tiedä mistä se varsinaisesti johtuu -- pidän kyllä natsiunivormuista jne. Mutta koska jokaisessa pelissä jossa on vähintään kaksi pelaajaa, on korkeintaan 50% todennäköisyys pelata natseilla, on selvää että tämä yliedustus johtuu jonkinlaisesta vinoumasta. Ja toden totta, sen muutaman pelin jota olen HOI4:ää pelannut, olen nistäkin pelannut noin 80% ajasta natseilla.
Syy on oikeastaan ilmeinen, kun sitä vähän pidemmälle miettii. Jos pelaa liittoutuneilla, niin lopputulos jota jokainen odottaa, on voitto. Jos peli on historiallisesti totuudenmukainen, niin se päättyy lopulta natsien tappioon. On selvästi kiehtovampaa pelata altavastaajan asemasta ja pyrkiä ikään kuin voittamaan historiallisia oddseja vastaan.
Lisäksi natsien sotakoneiston toiminnassa on jotain kiehtovaa. Siihen liittyy paljon myyttejä, kuten myytti siitä että saksalaiset panssarit olivat ylivertaisia, sekä lukuisia muita myyttejä. Yksi syy, miksi HOI4 on mielenkiintoinen pelattava on, että siinä pääsee jossain määrin leikkimään näiden myyttien rakennusmateriaalilla.
Pelissä itse sotiminen tapahtuu "reaaliaikaisena" niin että komennettavana on alimmalla tasolla yksittäisiä divisioonia. Divisioonan rakenteen voi määrätä itse, eli divisioonaan voi sijoittaa tietyn määrän pataljoonia, joiden rakenne on kiinteä; pataljoonan varusteet määräytyvät sen hetkisen teknisen kehityksen tasosta. Esimerkiksi kevyt panssaripataljoona käyttää kevyitä panssarivaunuja, joiden malli on uusin saatavilla oleva. "Saatavilla oleva" tarkoittaa että ne on todella rakennettu. Pataljoonia on jalkaväkeä joko motoroituna tai mekanisoituna, kenttätykistöä, panssarintorjuntatykistöä, ilmatorjuntatykistöä, neljän eri asteen panssaroitua pataljoonaa (ja jokaisesta panssaritorjunta-, tykistö- ja ilmatorjuntavaunut erillisinä pataljoonina), sekä muutamia erilaisia tukikomppanioita, kuten sotilaspoliisit, pioneerit jne.
Sotatarvikkeiden tuotanto tapahtuu sotatarviketehtaissa. Nämä tehtaat voidaan määrätä tuottamaan sotatarvikkeita, kuten aseita, "support equipment" (joka sisältää kait kaikenlaista sälää kuten telttoja, reppuja, vaatteita, jne), kuljetuskalustoa (motoroitua tai mekanisoitua), eri mallisia tankkeja, lentokoneita ja tykkejä. Näiden määrä on helposti hengästyttävä, ja pelissä toivoisi jonkin verran automaatiota tämän suhteen, sillä muutoin mikromanagerointiin kuluu valtavasti aikaa. Hommaa monimutkaistaa vielä sekin, että kaikista perusmalleista voi tuottaa "paranneltuja" versioita. Näiden suunnitteluun tarvitaan kokemusta jota saadaan käydyistä taisteluista. Tämä voisi esimerkiksi olla minusta automatisoitu, sillä pelaajan täytyy mallikohtaisesti valita, parantaako esimerkiksi tankin tai lentokoneen luotettavuutta, moottorien tehoa, aseistusta vai ketteryyttä (Tankin tapauksessa panssarointia). Lisäksi tarvitaan telakoita, joilla rakennetaan laivoja. (Joita on tietenkin noin puolentusinaa eri tyyppiä).
Jotta homma ei olisi liian yksinkertainen, kunkin tarvikkeen valmistamiseksi tarvitaan raaka-aineita. Moottorikäyttöiset laitteet tarvitsevat öljyä, lentokoneet alumiinia, jotkut koneet kromia, tykistö ja kehittyneemmät tankit volframia, kumipyöräiset kuljetusvälineet ja lentokoneet kumia, ja aseet ja panssaroidut koneet terästä. Näitä saa kaivoksista tai käymällä kauppaa.
Kaupankäynti ja kaikki rakentaminen tapahtuu "siviilitehtaissa", mukaan lukien siviilitehtaiden rakentaminen. Pelaaja joutuu optimoimaan heti alussa sen, kuinka paljon siviilitehtaita rakentaa, sillä vaikka ne ovatkin hyvä investointi tulevaan kapasiteettiin, investointi maksaa itsensä takaisin varsin hitaasti.
Infrastruktuuria, joka kuvastaa rautateitä ja maanteitä, tarvitaan huoltoyhteyksiin ja resurssien ja joukkojen kuljetukseen. Laivat tarvitsevat satamia ja lentokoneet lentokenttiä. Lisäksi voi rakentaa linnoituksia, tutka-asemia ja ilmatorjuntaa, sekä myöhemmässä vaiheessa rakettien laukaisualustoja (V2 yms) ja jopa ydinreaktoreita. Niin, ja öljyn ja kumin tuotantoon "synteettisiä jalostamoja".
Teknologiaa kehitetään melko perinteisellä "teknologiapuulla", joskin kukin teknologia on melko suoraviivainen. Yksittäisiä päätöksiä on kuitenkin todella paljon, ja teknologioilla on tietty "historiallinen" vuosiluku, jota ennen niiden kehittäminen maksaa ylimääräistä.
Korkean tason strategisia päätöksiä varten on ns national focus- päätökset. NF:t edustavat poliittisten voimavarojen suuntaamista tiettyihin projekteihin. Esimerkiksi Saksalla voi rakennuttaa Autobahnit tai saada "ilmaiseksi" lisää teollisuutta, alennuksia lentokoneiden tai tankkien kehittämisaikoihin tai muokattua muiden kansakuntien mielipidettä ja muodostettua liittolaisuuksia. Sodan julistaminen ei ole mahdollista noin vaan, vaan sota pitää valmistella "perusteluilla", joihin tulee käyttää poliittista vaikutusvaltaa. Poikkeuksena ovat national focuksina saatavat sodan perustelut, tai tilanteet joissa joku liittolainen joutuu sotaan.
Peli antaa mahdollisuuden pelata erilaisia "vaihtoehtoisen historian" skenaarioita. Jokaisella maalla on oma national focusten joukko, ja osa niistä on ristiriitaisia. Esimerkiksi Saksa voi pyrkiä ystävystymään Puolan kanssa, ehdottamalla jakamaan alueita Tsekkoslovakiasta vastineeksi Danzigin luovuttamisesta Saksalle. Samoin Japani voi tehdä hyökkäämättömyyssopimuksen Kiinan kanssa ja pyrkiä sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Liittoutuneilla en vielä ole pelannut, mutta esimerkiksi Briteillä on vaihtoehtoina pyrkiä ehkäisemään Espanjan päätyminen akselivaltioiden liittolaiseksi, toisensa poissulkevat vaihtoehdot pyrkiä liittoutumaan Turkin vs Kreikan kanssa, ja sisäpoliittisia päätöksiä siitä, takaako Britannia Puolan ja/tai Benelux-maiden itsenäisyyden, jolloin sota alkaa jos Saksa hyökkää johonkin näistä maista.
Tietokoneella pelatessa ainakin helpoimmalla vaikeustasolla on Saksalle yksi melko älyttömän ylivoimainen strateginen temppu pyrkiä heti vuodesta 1936 alkaen lisäämään Fasismin kannatusta USA:ssa, ja sitten kun sen kannatus on riittävän suuri, pyrkiä orkestroimaan vallankaappaus joka johtaa sisällissotaan. Tämä estää tai viivyttää USA:n tuloa sotaan ja on siten hintaansa nähden mielestäni vähän liiankin tehokas strategia.
Sotiessa divisioonat järjestetään armeijoiksi, ja armeijan komentajaksi voi valita jonkun kenraalin. Armeijoita voi sitten vielä yhdistellä armeijaryhmiksi, ja yhdellä rintamalla voi olla useampi armeijaryhmä. Armeijaryhmän komentajaksi voi valita (ainakin Saksalla) kenttämarsalkan. Kullakin komentajalla on omat bonuksensa, jotka sitten välittyvät tämän komennuksessa oleville joukoille. Kun sota etenee ja armeijaa värvätään lisää, kenraalit käyvät äkkiä vähiin, samoin marsalkat. Siksi pitää rekrytoida uusia kenraaleja ja toisaalta ylentää kenraaleja marsalkoiksi. Laivastoja komentamaan laitetaan amiraaleja, mutta näistä ei muodosteta sen isompia kokonaisuuksia.
Valtiota hoidetaan poliittisella vaikutusvallalla. Sitä kertyy koko ajan hitaasti, ja erilaiset päätökset ja national focukset tuovat sitä lisää, kun taas toiset päätökset kuluttavat sitä. Alussa poliittista valtaa käytetään lähinnä neuvonantajien ja tärkeiden teollisuuslaitosten nimeämiseen valtion tärkeiksi toimittajiksi. Näistä saa sitten bonusta milloin mihinkin. Kuriositeettinä Saksalla on mahdollisuus nimittää Heinrich Himmler neuvonantajaksi, mikä puolestaan mahdollistaa ulkomaisten SS-joukkojen rekrytoinnin. Tällä on kuitenkin paitsi poliittinen suora kustannus, se myös lopulta ajaa OKW:n kenraalit kapinaan; näppituntumani on, että SS-joukkoja ei kannata rekrytoida, sillä OKW raivostuu todella nopeasti.
Kaikenkaikkiaan olen pelannut HOI4:ää nyt ehkä 20 tuntia ja joka pelikerralla hahmotan uusia pieniä nyansseja pelin toiminnasta ja säännöistä. Ensimmäinen kerta vuosikausiin kun tällainen peli on saanut pidettyä minua otteessaan. Todellinen haaste tulee kuitenkin vasta moninpelissä, sillä peliä on mahdollista pelata ihmisiä vastaan.
keskiviikko 28. maaliskuuta 2018
Arjen fasismi
Kävin eilen avantosaunalla. Harrastin avantouintia noin 15 vuotta sitten aktiivisesti, mutta lasten syntymän jälkeen se on rajoittunut muutamaan kertaan vuodessa. Tänä talvena jotenkin ei aikaa ole löytynyt ennen tätä kertaa.
Veden lämpötila oli suunnilleen nollassa, kuten myös ilman. Sauna oli hieman yli 90 asteinen -- ehkä hivenen liian kuuma, huomioden löylynheittäjien innokkuuden. En tarkkaan tiedä miltä korkeudelta mittari mittaa lämpötilan, mutta ylimmällä lauteella istuessa poltin selkäni lopuksi. Joku innostui hiettämään löylyä sellaista tahtia, että hienoinen polttava tunne muuttui lopulta kirvelyksi, joten totesin että on parempi lähteä. Selkää poltti ja kirveli vielä minuuttien jälkeenkin, ja vielä tänä aamuna paidan laittaminen päälle tuntui hieman ikävältä.
En viipynyt yhdelläkään uintikerralla vedessä viittätoista sekuntia kauempaa. Joskus nuorempana harjoittelin pysymään vedessä pidempään, ja "ennätykseni" oli noin minuutti. Kylmässä vedessä pysyttely on jokseenkin epämiellyttävää, mutta vedestä nousemisen jälkeen olo on äärimmäisen rentoutunut. Kaikista kokeilemistani harrastuksista tai ajanvietteistä juuri avantouinti on ehkä kaikkein rentouttavin. Jos sen yhdistää vielä saunomista ja uintia edeltävään keskiraskaaseen liikuntaan, esimerkiksi juoksuun tai hiihtoon, niin lopputulos on aivan uskomattoman palkitseva.
Henkevä keskustelu vanhojen ystävien kanssa kuului tietenkin ohjelmaan. Saunomisen ja uimisen rytmitys rikkoo tietenkin jutustelua herkästi, mutta vielä suurempi ongelma sosiaalisen kanssakäymisen kannalta oli se, että saunalla oli aikamoinen tungos. Istumapaikkoja oli kovin rajoitetusti niin sisällä kuin ulkonakin.
Yksi syvä totuus tuli kuitenkin esille, tai oikeastaan kaksi. Niitä näitä jupistessa nimittäin hoksasin että aika paljon siitä, mitä nykypäivänä aika kärkkäästi vastakkainasetellaan "vasemman" ja "oikean" tai "liberaalin" ja "konservatiivin" välillä, ja aivan erityisesti niiltä osin kuin tällainen vastakkainasettelu koskee sukupuolta tai "maskuliinisuuden kriisiä", on itse asiassa ymmärrettävissä -- ja väärinymmärretty myös -- jonkinlaisena moraalipaniikkina.
Yhtäältä "vaihtoehto-oikeiston" parissa nähdään asia niin että valtakulttuuri on käynyt hyökkäykseen miehisyyttä ja kuvitteelista "valkoista heteromiestä" vastaan. Tämä näkemys on vino, muttei täysin perusteeton. Toisaalta taas ns liberaali vasemmisto näkee vihollisia kaikkialla missä vain joku jollakin tapaa yrittää kiistää sen läpitunkevan tasa-arvokamppailun oikeutuksen.
Kumpikin näistä näkemyksistä on osin tietenkin perusteltu. Yksi asia joka tästä on seurannut on, että meneillään on jatkuva köydenveto siitä, kuka saa olla uhri ja kenen "oikeuksia" joku yrittää polkea. Vanha ystäväni totesi että niin tärkeä päämäärä kuin tasa-arvo onkin, joiltain ihmisiltä on unohtunut että tasa-arvo ei korjaa kaikkia maailman ongelmia. Itselleni tuli mieleen esimerkkinä vaikkapa trans- ja ei-binäriinen sukupuolisuus, johon liittyvät ongelmat kehystetään toistuvasti yksinomaan tasa-arvo-ongelmina ja ongelmina joissa näiden ihmisryhmien edustajat ovat uhreja ja vihamielisen ja syrjivän kohtelun kohteina. En toki kiistä näiden ongelmien olemassaoloa lainkaan, mutta ne eivät ole ainoa eivätkä välttämättä pääasiallinen ongelma joka kyseisiin ilmiöihin ja identiteetteihin liittyy.
Toinen ilmiö joka minulle tuli mieleen on se, että nuoret pojat ja vanhemmatkin miehet usein pitävät harrastuksista joihin liittyy tietty vaaran ja riskin kokemus. Ei sillä, etteivätkö jotkut naisetkin olisi näistä kiinnostuneita, mutta se ei ole tässä nyt pointti. Meillä esimerkkinä oli värikuulapelit ja airsoft. Kummassakin on melko pienet riskit, sanoisin olemattomat vakaville vammoille (olettaen että turvallisuusasiat huomioidaan), mutta toisinaan vähintäänkin kuulat tekevät kipeää.
Liberaalin valtakulttuurin ethos ei oikein ole kovin hyvin sovitettavissa tähän. Syitä voi hakea kulttuurista tai biologiasta -- on faux pas edes spekuloida biologialla, ja jo tämän mainitseminen tekee minusta monen mielestä vaarallisen alt-right fasistin -- mutta oli miten oli, harrastukset joissa kivun riski on suurempi, ovat enemmän poikien ja miesten suosiossa. Nyt, standardi liberaali ja feminismin kanssa yhteensopiva selitys on, että tällaisten harrastusten piirissä vallitsee jonkinlainen toksinen ilmapiiri, jossa naiset ja tytöt suljetaan pois mikroaggression keinoin, ja jossa miesten asenteet uusintavat toisiaan ja naisiin suhtaudutaan vihamielisesti.
Tosiasiassa näiden harrastusten parissa on kyllä jonkin verran naisia, ja heihin suhtaudutaan aivan kuten kaikkiin muihinkin. Kultturissamme kuitenkin on melko vahva koodi siitä, että naisia ei saa vahingoittaa. Tämä koodi ihan kiistatta voi toki aiheuttaa ongelmia jos harrastukseen kuuluu toisen "vahingoittaminen" edes symbolisesti. Toisaalta, se voi synnyttää myös tilanteen, jossa harrastukseen osallistunut henkilö kokee symbolisen vahingoittamisen äärimmäisen loukkaavana. Esimerkiksi eräs nainen jonka kanssa keskustelin, kommentoi tällaisia harrastuksia siten, että kyllä hän varmasti haluaisi osallistua muuten, mutta hän kokisi ammutuksi tulemisen niin loukkaavana, että ei uskoisi nauttivansa pelistä.
Sellaiset sosiaaliset sfäärit, joissa pyritään vahingoittamaan toisia symbolisesti -- ja jos nyt kivun aiheuttaminen lasketaan -- myös konkreettisesti jollakin tavalla, ovat ongelma liberaalin valtakulttuurin puhdasoppiselle noudattamiselle. Yhtäältä jo idea siitä, että "siellä harjoitellaan tappamista" on joillekin hiuksianostattavaa ja kammottavaa. Toisaalta sitten monitahoisten ja -syisten mekanismien kautta syntyvä harrastusten vahva sukupuolittuneisuus nähdään itsessään ongelmana. Feminismin värittämän katsontakannan mukaan nimittäin ilmiö on aina jossain määrin epätasa-arvoinen, jos se on vahvasti sukupuolittunut; harrastukset joissa on lähes yksinomaan poikia, ovat ikään kuin aksiomaattisesti patriarkaalisen vallankäytön uusintajia.
Jos asiaa ajatellaan Haidtin hengessä kehystettynä, liberaali moraali tunnustaa reiluuden/tasa-arvon ja sen että toisia ei saa vahingoittaa. Yksinkertaistettu ja fanaattinen näiden periaatteiden soveltaminen osoittaa heti, että voimakkaasti sukupuolittunut harrastus jossa vieläpä aiheutetaan vahinkoa muille, on ilman muuta vähintään epäilyttävä.
Tämä on kuitenkin minusta vähemmän sukupuoliongelma kuin se on ongelma joka kohdistuu ihmisten turvallisuuhakuisuuteen. Turvallisuushakuisuus on toki itsessään aika vahvasti sukupuolittunut -- kuten todettua, pojat ja miehet pitävät enemmän harrastuksista joissa on riskejä -- mutta niiltä osin kuin sukupuolittuneisuus on esimerkiksi biologisten mekanismien välittämä (testosteronin tiedetään liittyvän riskinottoon, mutta kausaalinen linkki ei silti ole täysin yksikäsitteinen) ei minun näkemykseni mukaan siitä tulisi tehdä ongelmaa. Tässä kohtaa törmäämme siihen fundamentaaliseen epistemologiseen ongelmaan, joka tekee minusta monien kirjoissa vaarallisen fasistin: Minä en kategorisesti kiistä sukupuolten välisiä biologisia eroja, enkä sitä että ko. erot voisivat vaikuttaa kiinnostuksen kohteisiin.
Turvallisuushakuisuus ei olisi ongelma jos yksilöt soveltaisivat sitä omien valintojensa kautta. Mutta ongelmaksi se muodostuu, kun syntyy ilmiöitä jotka kehystetään tämän "arvon" kautta siten että se koskee muita ihmisiä. Yksi hyvä esimerkki tästä on keskustelu aseiden omistusoikeudesta. Minulla ei ole asiasta vahvoja mielipiteitä, en usko että on tarkoituksenmukaista -- tai reilua -- että yksityishenkilöiltä kielletään aseiden omistaminen tyystin. Toisaalta minusta ei ole mielekästä että kuka hyvänsä voi mennä kaupasta ostamaan ampuma-aseen ilman lupia. Esimerkiksi Suomessa on ollut pitkään kohtuullisen toimiva aselainsäädäntö, joskin nykyinen hallinnollinen linja esimerkiksi käsiaseiden osalta on mielestäni joiltain osin liian tiukka.
En näe puhtaudessa, lojaaliudessa, tms "konservatiivisissa" moraalin perusteissa mitään suurempaa tartuntapintaa tässä asiassa. Moraalipaniikki, johon viittaan, on juurtunut, ei niinkään faktiseen tasavertaisuuteen tai toisten vahingoittamattomuuden periaatteeseen, vaan eräänlaiseen kilvoitteluun siitä kuka vie tällaisen ajattelun pisimmälle loogiseen loppuunsa. Samassa ilmiössä taas epistemologisella tasolla vika on pääosin siinä, mitkä tosiasiat nähdään "evidenssinä" moraalisista ongelmista. Moraalipaniikin ideana on, että tällaiseksi evidenssiksi hyväksytään koko ajan epäsuorempaa päättelyä, ja aiemmin epäsuorana evidenssinä pidetty ilmiö nähdään itsessään moraalisena ongelmana.
Minusta on virhe kehystää tämän moraalipaniikin "vastustus" yhtäältä sukuopuolikysymykseksi ja toisaalta uhripuheeksi. On myös virhe kuvitella, että se on merkittävä "liberaalin" ja "konservatiivisen" ajattelun välinen juopa. Tämä kamppailu, jos sellaisen ajatellaan olevan meneillään, on oikeastaan liberaalin valtakulttuurin sisäinen kamppailu, jossa puhdasoppiset uskonsoturit pyrkivät leimaamaan kaikki soraäänet mitättömimmistäkin syistä luopioiksi ja "alt-right fasisteiksi".
Veden lämpötila oli suunnilleen nollassa, kuten myös ilman. Sauna oli hieman yli 90 asteinen -- ehkä hivenen liian kuuma, huomioden löylynheittäjien innokkuuden. En tarkkaan tiedä miltä korkeudelta mittari mittaa lämpötilan, mutta ylimmällä lauteella istuessa poltin selkäni lopuksi. Joku innostui hiettämään löylyä sellaista tahtia, että hienoinen polttava tunne muuttui lopulta kirvelyksi, joten totesin että on parempi lähteä. Selkää poltti ja kirveli vielä minuuttien jälkeenkin, ja vielä tänä aamuna paidan laittaminen päälle tuntui hieman ikävältä.
En viipynyt yhdelläkään uintikerralla vedessä viittätoista sekuntia kauempaa. Joskus nuorempana harjoittelin pysymään vedessä pidempään, ja "ennätykseni" oli noin minuutti. Kylmässä vedessä pysyttely on jokseenkin epämiellyttävää, mutta vedestä nousemisen jälkeen olo on äärimmäisen rentoutunut. Kaikista kokeilemistani harrastuksista tai ajanvietteistä juuri avantouinti on ehkä kaikkein rentouttavin. Jos sen yhdistää vielä saunomista ja uintia edeltävään keskiraskaaseen liikuntaan, esimerkiksi juoksuun tai hiihtoon, niin lopputulos on aivan uskomattoman palkitseva.
Henkevä keskustelu vanhojen ystävien kanssa kuului tietenkin ohjelmaan. Saunomisen ja uimisen rytmitys rikkoo tietenkin jutustelua herkästi, mutta vielä suurempi ongelma sosiaalisen kanssakäymisen kannalta oli se, että saunalla oli aikamoinen tungos. Istumapaikkoja oli kovin rajoitetusti niin sisällä kuin ulkonakin.
Yksi syvä totuus tuli kuitenkin esille, tai oikeastaan kaksi. Niitä näitä jupistessa nimittäin hoksasin että aika paljon siitä, mitä nykypäivänä aika kärkkäästi vastakkainasetellaan "vasemman" ja "oikean" tai "liberaalin" ja "konservatiivin" välillä, ja aivan erityisesti niiltä osin kuin tällainen vastakkainasettelu koskee sukupuolta tai "maskuliinisuuden kriisiä", on itse asiassa ymmärrettävissä -- ja väärinymmärretty myös -- jonkinlaisena moraalipaniikkina.
Yhtäältä "vaihtoehto-oikeiston" parissa nähdään asia niin että valtakulttuuri on käynyt hyökkäykseen miehisyyttä ja kuvitteelista "valkoista heteromiestä" vastaan. Tämä näkemys on vino, muttei täysin perusteeton. Toisaalta taas ns liberaali vasemmisto näkee vihollisia kaikkialla missä vain joku jollakin tapaa yrittää kiistää sen läpitunkevan tasa-arvokamppailun oikeutuksen.
Kumpikin näistä näkemyksistä on osin tietenkin perusteltu. Yksi asia joka tästä on seurannut on, että meneillään on jatkuva köydenveto siitä, kuka saa olla uhri ja kenen "oikeuksia" joku yrittää polkea. Vanha ystäväni totesi että niin tärkeä päämäärä kuin tasa-arvo onkin, joiltain ihmisiltä on unohtunut että tasa-arvo ei korjaa kaikkia maailman ongelmia. Itselleni tuli mieleen esimerkkinä vaikkapa trans- ja ei-binäriinen sukupuolisuus, johon liittyvät ongelmat kehystetään toistuvasti yksinomaan tasa-arvo-ongelmina ja ongelmina joissa näiden ihmisryhmien edustajat ovat uhreja ja vihamielisen ja syrjivän kohtelun kohteina. En toki kiistä näiden ongelmien olemassaoloa lainkaan, mutta ne eivät ole ainoa eivätkä välttämättä pääasiallinen ongelma joka kyseisiin ilmiöihin ja identiteetteihin liittyy.
Toinen ilmiö joka minulle tuli mieleen on se, että nuoret pojat ja vanhemmatkin miehet usein pitävät harrastuksista joihin liittyy tietty vaaran ja riskin kokemus. Ei sillä, etteivätkö jotkut naisetkin olisi näistä kiinnostuneita, mutta se ei ole tässä nyt pointti. Meillä esimerkkinä oli värikuulapelit ja airsoft. Kummassakin on melko pienet riskit, sanoisin olemattomat vakaville vammoille (olettaen että turvallisuusasiat huomioidaan), mutta toisinaan vähintäänkin kuulat tekevät kipeää.
Liberaalin valtakulttuurin ethos ei oikein ole kovin hyvin sovitettavissa tähän. Syitä voi hakea kulttuurista tai biologiasta -- on faux pas edes spekuloida biologialla, ja jo tämän mainitseminen tekee minusta monen mielestä vaarallisen alt-right fasistin -- mutta oli miten oli, harrastukset joissa kivun riski on suurempi, ovat enemmän poikien ja miesten suosiossa. Nyt, standardi liberaali ja feminismin kanssa yhteensopiva selitys on, että tällaisten harrastusten piirissä vallitsee jonkinlainen toksinen ilmapiiri, jossa naiset ja tytöt suljetaan pois mikroaggression keinoin, ja jossa miesten asenteet uusintavat toisiaan ja naisiin suhtaudutaan vihamielisesti.
Tosiasiassa näiden harrastusten parissa on kyllä jonkin verran naisia, ja heihin suhtaudutaan aivan kuten kaikkiin muihinkin. Kultturissamme kuitenkin on melko vahva koodi siitä, että naisia ei saa vahingoittaa. Tämä koodi ihan kiistatta voi toki aiheuttaa ongelmia jos harrastukseen kuuluu toisen "vahingoittaminen" edes symbolisesti. Toisaalta, se voi synnyttää myös tilanteen, jossa harrastukseen osallistunut henkilö kokee symbolisen vahingoittamisen äärimmäisen loukkaavana. Esimerkiksi eräs nainen jonka kanssa keskustelin, kommentoi tällaisia harrastuksia siten, että kyllä hän varmasti haluaisi osallistua muuten, mutta hän kokisi ammutuksi tulemisen niin loukkaavana, että ei uskoisi nauttivansa pelistä.
Sellaiset sosiaaliset sfäärit, joissa pyritään vahingoittamaan toisia symbolisesti -- ja jos nyt kivun aiheuttaminen lasketaan -- myös konkreettisesti jollakin tavalla, ovat ongelma liberaalin valtakulttuurin puhdasoppiselle noudattamiselle. Yhtäältä jo idea siitä, että "siellä harjoitellaan tappamista" on joillekin hiuksianostattavaa ja kammottavaa. Toisaalta sitten monitahoisten ja -syisten mekanismien kautta syntyvä harrastusten vahva sukupuolittuneisuus nähdään itsessään ongelmana. Feminismin värittämän katsontakannan mukaan nimittäin ilmiö on aina jossain määrin epätasa-arvoinen, jos se on vahvasti sukupuolittunut; harrastukset joissa on lähes yksinomaan poikia, ovat ikään kuin aksiomaattisesti patriarkaalisen vallankäytön uusintajia.
Jos asiaa ajatellaan Haidtin hengessä kehystettynä, liberaali moraali tunnustaa reiluuden/tasa-arvon ja sen että toisia ei saa vahingoittaa. Yksinkertaistettu ja fanaattinen näiden periaatteiden soveltaminen osoittaa heti, että voimakkaasti sukupuolittunut harrastus jossa vieläpä aiheutetaan vahinkoa muille, on ilman muuta vähintään epäilyttävä.
Tämä on kuitenkin minusta vähemmän sukupuoliongelma kuin se on ongelma joka kohdistuu ihmisten turvallisuuhakuisuuteen. Turvallisuushakuisuus on toki itsessään aika vahvasti sukupuolittunut -- kuten todettua, pojat ja miehet pitävät enemmän harrastuksista joissa on riskejä -- mutta niiltä osin kuin sukupuolittuneisuus on esimerkiksi biologisten mekanismien välittämä (testosteronin tiedetään liittyvän riskinottoon, mutta kausaalinen linkki ei silti ole täysin yksikäsitteinen) ei minun näkemykseni mukaan siitä tulisi tehdä ongelmaa. Tässä kohtaa törmäämme siihen fundamentaaliseen epistemologiseen ongelmaan, joka tekee minusta monien kirjoissa vaarallisen fasistin: Minä en kategorisesti kiistä sukupuolten välisiä biologisia eroja, enkä sitä että ko. erot voisivat vaikuttaa kiinnostuksen kohteisiin.
Turvallisuushakuisuus ei olisi ongelma jos yksilöt soveltaisivat sitä omien valintojensa kautta. Mutta ongelmaksi se muodostuu, kun syntyy ilmiöitä jotka kehystetään tämän "arvon" kautta siten että se koskee muita ihmisiä. Yksi hyvä esimerkki tästä on keskustelu aseiden omistusoikeudesta. Minulla ei ole asiasta vahvoja mielipiteitä, en usko että on tarkoituksenmukaista -- tai reilua -- että yksityishenkilöiltä kielletään aseiden omistaminen tyystin. Toisaalta minusta ei ole mielekästä että kuka hyvänsä voi mennä kaupasta ostamaan ampuma-aseen ilman lupia. Esimerkiksi Suomessa on ollut pitkään kohtuullisen toimiva aselainsäädäntö, joskin nykyinen hallinnollinen linja esimerkiksi käsiaseiden osalta on mielestäni joiltain osin liian tiukka.
En näe puhtaudessa, lojaaliudessa, tms "konservatiivisissa" moraalin perusteissa mitään suurempaa tartuntapintaa tässä asiassa. Moraalipaniikki, johon viittaan, on juurtunut, ei niinkään faktiseen tasavertaisuuteen tai toisten vahingoittamattomuuden periaatteeseen, vaan eräänlaiseen kilvoitteluun siitä kuka vie tällaisen ajattelun pisimmälle loogiseen loppuunsa. Samassa ilmiössä taas epistemologisella tasolla vika on pääosin siinä, mitkä tosiasiat nähdään "evidenssinä" moraalisista ongelmista. Moraalipaniikin ideana on, että tällaiseksi evidenssiksi hyväksytään koko ajan epäsuorempaa päättelyä, ja aiemmin epäsuorana evidenssinä pidetty ilmiö nähdään itsessään moraalisena ongelmana.
Minusta on virhe kehystää tämän moraalipaniikin "vastustus" yhtäältä sukuopuolikysymykseksi ja toisaalta uhripuheeksi. On myös virhe kuvitella, että se on merkittävä "liberaalin" ja "konservatiivisen" ajattelun välinen juopa. Tämä kamppailu, jos sellaisen ajatellaan olevan meneillään, on oikeastaan liberaalin valtakulttuurin sisäinen kamppailu, jossa puhdasoppiset uskonsoturit pyrkivät leimaamaan kaikki soraäänet mitättömimmistäkin syistä luopioiksi ja "alt-right fasisteiksi".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)