Vignetti taloustieteestä ja argumentaatiosta

Taloustiede, englanniksi Economics on sosiaalitiede, joka tutkii käyttäytymistä, lähinnä taloudellisten toimijoiden kohtaamien erilaisten kannustinvaikutusten näkökulmasta. Taloustiede leikkaa todella monta muuta sosiaalitiedettä ja sitä pidetään monin tavoin yhtenä "kovimmista" sosiaalitieteista siinä mielessä, että taloudelliset tunnusluvut ovat ns. kovaa dataa.

Taloustieteellä on myös perinteisesti hyvin vahva poliittinen ja yhteiskuntafilosofinen ulottuvuus, ja taloustieteen eri koulukunnat ovatkin pääsääntöisesti muodostuneet pikemminkin poliittisten näkemysten ympärille (ja toisin päin) kuin minkään partikulaarisen teorian tai tutkimuksellisen tai metodologisen lähtökohdan mukaisesti. Taloustiedettä myös usein kritisoidaan siitä, että se on politisoitunutta ja että taloustieteilijöiden näkemykset itsessään juurtuvat lähinnä poliittiseen maailmankuvaan. Tämän seurauksena usein ajatellaan, että taloustieteelliset näkemykset ovat lähinnä poliittisia mielipiteitä joiden profiilia on vain yritetty nostaa akateemisilla viittauksilla.

Tämä kritiikki on joiltain osin toki perusteltua (joskin palaan tähän myöhemmin), ja kritiikki heijastelee luonteeltaan osin muihin sosiaalitieteisiin ja ennenkaikkea ns. grievance-studies- aloihin viimeaikoina kohdistunutta arvostelua siitä, että näissä kyse ei ole lainkaan tutkimuksellisuudesta vaan pikemminkin vain puhtaasti yrityksestä politisoida akateemista maailmaa. Olisi kuitenkin virhe kuvitella että taloustiede toimisi samaan tapaan politisoiduista lähtökohdista kuin vaikkapa naistutkimus tai vastaavat täysin eksplisiittisesti poliittiset oppiaineet.

Olen itse opiskellut aikanaan taloustiedettä aineopintojen verran -- lopetin opinnot tavoitellaksani toista sittemmin jossain määrin tyssännyttä akateemista uraani tietojenkäsittelijänä. Metodologisesti taloustiede on kuten mikä hyvänsä muukin sellainen tiede joka pyrkii abstrahoimaan hyvin kompleksisesta ilmiöstä yksinkertaisen mallin joka vastaa johonkin hyvin rajalliseen kysymykseen. Keskeistä taloustieteessä on mallin käsite. Malli esittää eksplisiittisesti joukon oletuksia, ja näiden oletusten kokonaisuus esitetään yleensä matemaattisesti esimerkiksi joukkona yhtälöitä. Mallin validiteettia tutkitaan sitten useammalla eri tavalla. Kuten Popperilaisessa tieteenfilofiassa yleensäkin, malli tulisi voida osoittaa vääräksi empiirisesti.

Tässä joudumme kuitenkin mielenkiintoisen kysymyksen eteen; jos me esitämme mallin ennusteen, ja ennuste ei vastaa todellisuutta, miten tunnistamme syyn tähän? Vääräkin malli kertoo meille jotain ollessaan väärä, nimittäin jos malli on mielekkäällä tavalla operationalisoitu ja kykenemme toteamaan että sen ennuste on väärä, meidän tulisi voida jäljittää ne oletukset jotka mallia rakennettaessa on tehty, ja jotka osoittautuvat empiirisessä tarkastelussa vääriksi.

Käytän yhteiskunnallisia asioita tarkastellessani usein taloustieteen käsitteistöä ja oletuksia, yhtäältä koska ne ovat minulle tuttuja, ja toisaalta koska niiden kautta pääsemme helposti käsiksi niihin oletuksiin joita tulee tehtyä. Olen opiskellut aikanaan myös esimerkiksi sosiologiaa, ja vaikka se on mielenkiintoinen ala joka kykenee tarjomaan loputtomasti erilaisia näkökulmia yhteiskuntaan, ei sen käsitteistön kautta pysty tällaiseen analyysiin lainkaan yhtä suoraviivaisesti.

Paralleelina voimme ottaa uskonnollisen maailmankuvan niiltä osin kun se on ristiriidassa jonkin aikalaistieteen yleisesti hyväksytyn teorian kanssa. Otetaan esimerkkinä vaikkapa luonnonvalinnan teoria selityksenä sille, miten eliöt ovat kehittyneet yhteisistä kantamuodoista. Tämä teoria on varsin monipolvinen ja sisältää paljon empiiristä evidenssiä; en mene tässä nyt rakentamaan tätä kiistaa ja sen kaikkia rakennuspalikoita. Me joko hyväksymme teorian oletukset ja sen millä kriteereillä teorian validiteettia voidaan koetella, tai sitten emme hyväksy. Ongelmalliseksi muodostuu usein kritiikki, joka perustuu epävarmuuden hyväksymiseen. Esimerkiksi emme voi kovin suurella varmuudella sanoa erilaisten fossiilimuotojen sukulaisuussuhteista, sillä yksittäinen vanhempi fossiili voi olla vaikkapa sellaisen haaran edustaja josta kaikki polveutuneet lajit ovat kuolleet ennen kuin nuorempi, sukulaiselta näyttävä fossiili on syntynyt.

"Tiede on ennenkin ollut väärässä" tai "teette oletuksia jotka voivat olla vääriä" eivät ole argumentteja, vaikka ne sellaisina esitetäänkin. Näiden esittäjä janoaa varmuutta ja suojelee samalla jotakin uskomustaan jonka uskoo olevan uhattuna jos tämä hyväksyisi teorian olevan edes PAC (Probably Approximately Correct).

Hieman samaan tapaan muiden, hatarammalla pohjalla olevien sosiaalitieteiden kautta maailmaa hahmottava henkilö saattaa kieltäytyä hyväksymästä taloustieteen piirissä esitetyn teorian PAC-luonnetta edes rajallisessa empiirisesti koetellussa kontekstissa perustelunaan se että "mitä tahansa voidaan olettaa poliittisista lähtökohdista". Nämäkään eivät ole oikeastaan argumentteja, vaan blanket-väittämiä joiden tarkoitus on suojella omaa mielipidettä kritiikiltä, pikemminkin kuin tarjota jotakin mielekästä kritiikkiä esitettyyn argumenttiin.

Siksi vertailu, jonka yllä mainitsin, ns. grievance-alojen ja taloustieteen välillä ei ole täysin reilu. Grievance-aloilla oletukset pyritään muotoilemaan niin, että ne ovat yhtäältä mahdollisimman poliittiset ja toisaalta ripoteltu argumentaation sekaan niin, että oma positio saadaan näyttämään mahdollisimman "oikealta". Taloustieteessä -- jos puhutaan oikeasti tieteellisestä tekstistä eikä vain yrityksistä vääntää sellaista oman poliittisen mielipiteen keppihevoseksi -- nämä oletukset ovat eksplisiittiset ja ne pyritään muotoilemaan siten että ne ovat mahdollisimman totuuudenmukaisia ja silloinkin kun ne ovat "poliittisia", ne täytyy voida esittää mallissa siten, että jos ne ovat virheellisiä tämä jotenkin ilmenee. 

Olen itse käyttänyt taloustieteen piiristä tuotua tehokkuuden käsitettä yhteiskuntafilosofisessa tarkastelussa. Tärkein sovellus sille on ollut erilaisten poliittisten toimenpide-ehdotusten analyysi. Niin kutsuttu Kaldor-Hicks- tehokkuuskriteeri sanoo, että siirtyminen tilasta A tilaan B on tehokas jos kokonaishyvinvointi kasvaa. Tämä tarkoittaa sitä, että jos siirtymä hyödyttää tahoja X ja haittaa tahoja Y, niin tahon X siirtymästä saama hyöty on niin suuri, että he voisivat (teoriassa) siirtää osan tästä hyödystä tahoilla Y siten, että kaikkien hyvinvointi kasvaisi siirtymän myötä.

Tästä metriikasta voidaan tietenkin sanoa että se on (tällaisena) huonosti määritelty ja niin se onkin. Me emme kykene tosiasiallisesti määrällistämään mittaamaan eri tahojen kokemia hyötyjä ja haittoja luotettavasti. Me voimme kuitenkin mitata suurta osaa ja merkittäviä komponentteja useimpien tilanteiden koskettamien tahojen hyvinvoinnista.  Ajan- ja rahankäyttö, erilaisten hyödykkeiden markkinahinnat, kysynnän ja tuotannon muutokset, jne voidaan useimmiten määrällistää ja havaita.

Jos esimerkiksi joudumme keskusteluun työmarkkinoiden toiminnasta -- tämä oli annettu esimerkkinä eräässä kommentissa joka inspiroi minua kirjoittamaan tämän kirjoituksen -- saatamme joutua tilanteeseen jossa teoriamme työn kysynnästä ja tarjonnasta tulee kyseenalaistettua. Argumentti jonka mukaan "teoria ei pysty vastaamaan todellisuutta" on ns. blanket-argumentti, joka tulisi aina kyetä palauttamaan johonkin tiettyihin oletuksiin joiden esittäjä uskoo olevan todellisuuden vastaisia.

Esimerkkinä voisi olla työmarkkinatilannetta koskeva keskustelu, jossa pohditaan missä määrin kannustinvaikutukset muuttavat työmarkkinoiden tasapainotilannetta. Jollakin keskustelun osapuolella saattaa olla liian karkea teoria työmarkkinoista, eli että esimerkiksi "koska korkeat palkat vähentävät työn kysyntää, tulisi kaikkia palkkoja laskea ja näin työllisyys paranisi". Tähän joku saattaisi vastata esimerkiksi että "meillä on samanaikaisesti avoimia työpaikkoja ja työttömyyttä, joten meillä ei selvästikään ole yhtä ainoaa työmarkkinaa, vaan tietynlaiselle työlle on enemmän kysyntää kuin muille"

Kaikissa mahdollisissa ehdotuksissa sille, miten työmarkkinoiden toimintaa tulisi tehostaa, on aina joku taho, joka hyötyy ja joku joka joko ei hyödy tai kokee peräti haittaa. Se, miten päädymme analysoimaan sen, kuka hyötyjä ja haittoja kokee tai kuinka paljon, riippuu analysoinnissamme käyttämästämme mallista, ja malli puolestaa sisältää ne oletukset jotka teemme. Ja on huomionarvoista että kuten aina tämäntyyppisessä analyysissä ja sen operationaalisessa tarkastelussa, tällöin aina oletukset ovat yksinkertaistuksia ja niitä on mahdollista kritisoida.

Kritiikki on kuitenkin usein ymmärretty väärin. Pelkästään se, että joku voi a priori esittää että oletus on kyseenalainen, ei tarkoita ensinnäkään että malli on väärä. Mallin oikeellisuus ei ole selvitettävissä ilman empiiristä analyysiä. Valitettavasti (onneksi?) taloustieteiljöitä ei yleensä päästetä tekemään kontrolloituja kokeita joilla voitaisiin validoida vaihtoehtoisia malleja. Eikä ole olemassa placebo-rahaa tai placebo-työehtosopimuksia joiden avulla voimme tutkittavien tietämättä tarkastella toimenpiteiden vaikutuksia näiden käyttäytymiseen.

Mallin oletukset voidaan kuitenkin validoida jo olemassaolevasta datasta. Tässä kirjoituksessa ei ole tarpeeksi tilaa käsitellä kaikkia näitä tapoja, eikä sitä miten voimme tehdä rajoitetusti jopa kausaalista päättelyä olemassaolevata datasta. Näin kuitenkin tulisi aina tehdä ennen kuin toden teolla pohditaan voiko jonkin mallin ennusteisiin luottaa ja siten niiden pohjalta tehdä päätöksiä.

Jos kuitenkin saavutamme kohtuullisen luottamuksen oletuksiin, niin mihin kutakin toimenpidettä tulisi verrata? Tyypillisesti ihmiset vertaavat olemassaolevaa tilannetta ja ehdotetun poliittisen tms päätöksen jälkeistä tilannetta. Tämä on luontevaa silloin jos pöydällä on yksittäinen ehdotus.

Olen itse kuitenkin ehdottanut ns. libertaaria benchmarkia. En tunnustaudu libertaariksi itse, mutta olen silti sitä mieltä että jokaista poliittista toimenpidettä tulisi verrata, ei niinkään nykyiseen tilanteeseen, vaan siihen, että jonkin päätöksen sijaan puretaan siinä tilanteessa relevantit valtion tai muun julkisen vallan asiaa koskevat säännöt, rajoitukset, tai panostukset. Tämä tulisi olla kaikessa politiikassa alin taso johon vertaamme, ja johon ennen kaikkea palaamme silloin, kun emme kykene uskottavasti perustelemaan uutta tai nykyistä tilannetta tehokkaammaksi kuin tämä benchmark- politiikka on.

Esimerkkinä voidaan ottaa jälleen yllä mainittu työmarkkinan sääntely. Jos kiistaa on siitä, toteutetaanko toimenpide A vai ei, niin nykytilanteen ei pitäisi olla ainoa pöydällä oleva politiikka. Toimenpiteen A lopputulemaa pitäisi verrata paitsi nykyiseen, myös liberaariin benchmarkiin, hieman samaan tapaan kuin vertaamme lääkettä placeboon tai johonkin olemassaolevaan lääkkeeseen.

Entä sitten yllä mainitu haitat tai hyödyt joita emme välttämättä kykene suoraan määrällistämään? Tämä on asia, jossa mielestäni tulisikin huomioida mahdollisimman laaja näkökohta. On jotenkin jopa vähän traagista että moni selvästi ympäristöstä huolissaan oleva henkilö sanoo ettei puhtaalle ilmalle tai luonnon monimuotoisuudelle voi asettaa hintaa. Mielestäni sille nimenomaan pitäisi asettaa hinta; tuo hinta on hyvin korkea, ja tästä meidän toki tulisi olla kaikkien yhtä mieltä -- en mene tämän perusteluihin nyt sen kummemmin. Sillä vain jos me todella tekemässämme analyysissä huomioimme sen, että tämän tyyppiset asiat todella ovat erittäin arvokkaita, kykenemme lopulta puolustamaan näitä arvokkaita asioita.

Kuulen jo vastalauseet tälle. Tässä on kieltämättä iso kuilu oman, melko teknokraattisen, ajatteluni ja "tunnepuheen" tai ehdottomuuksien sävyttämän "arvopuheen" välillä.  Minulla ei ole vastausta siihen, miten tämä kuilu ylitetään. Olen yrittänyt tehdä niin lukemalla tekstejä kuilun molemmin puolin. Nerokkaimmat ajattelijat, kuten vaikkapa Robin Hanson tai Tyler Cowen, ovat onnistuneet tuomaan monia näkökulmia minun ajatteluuni, mutten ole vielä oikein päässyt sellaiseen anlyysiin kertaakaan käsiksi joka pystyisi esittämään uskottavassa valossa sellaisten tahojen näkemykset jotka toistuvasti vetoavat toisaalla talousnäkökulman kategoriseen virheellisyyteen tai mielivaltaisuuteen.

Eli, vaikka inspiraatio tähän kirjoitukseen tuli hyvin mielenkiintoisen kommentissa esitetyn kysymyksen kautta, huomaan etten kykene siihen tyhjentävästi vastaamaan.

Oikea Työ

Ihmisillä on yleensä jonkinlainen intuitiivinen käsitys siitä, mikä juuri heidän mielestään on oikeaa työtä. Olen joskus käsitellyt asiaa taloustieteen keinoin tässäkin blogissa, enkä nyt ole tekemässä syvällisempää analyysiä asiasta. Mainitsen kuitenkin siitä hieman, ennen varsinaista asiaa.

Markkinatalousyhteiskunnassa työksi katsotaan usein sellainen toiminta, josta joku maksaa tai ainakin periaatteessa olisi valmis maksamaan, tai josta on jokin selkeä hyöty, joka ainakin teoriassa olisi siirrettävissä jollekin muulle kuin tekijälle itselleen esimerkiksi myymällä se. Esimerkkinä työstä voisi olla auton korjaaminen. Vaikka auton korjaaminen tehtäisiin itseä varten, siitä on silti taloudellinen hyöty (vaihtoehtoiskustannuksen muodossa).

Toisaalta esimerkiksi kuntosaliharjoittelu ei ole "työtä", vaikka siitä hyötyä onkin, sillä kyseinen hyöty ei ole sinänsä mitenkään myytävissä. Toki voimme ajatella ammattimaisen kehonrakentajan tai valokuvamallin treenaamista "työnä", mutta tällöin se on pikemminkin investointi, ja verrattavissa esimerkiksi opiskeluun.

En tässä käy erittelemään sen laajemmin, olkoon tämä riittävä taustoitus.

Olen ollut palkkatyössä yksityisellä sektorilla nyt reilu vuoden. Vaikka olen tehnyt kokoaikaista työtä palkkaa vastaan käytännössä yhtäjaksoisesti (vanhempainvapaita lukuunottamatta) nyt 19 vuotta, on käytännössä kaikki muu työni tehty erilaisille yliopistoille tai tutkimuslaitoksille, joissa palkanmaksajana on viime kädessä ollut valtio tai muu veroja keräävä instanssi. Nytkin suurin osa palkastani päätoimestani tulee tällaiselta taholta, mutta sivutoimeni on yksityisessä yrityksessä.

Työ on mielenkiintoista ja palkitsevaa. Ei sillä, etteikö yliopistossa työskentely olisi. Esimerkiksi opinnäytetöiden ohjaaminen ja opettaminen, samoin kuin aika-ajoin iso osa tutkimustyöstäkin on mielenkiintoista ja tunnetasolla palkitsevaa. Tutkimuksen ongelma julkisella puolella minulle on ollut se, että minun on ollut vaikea uskoa että se kohdistuu asioihin joilla on suurempi kokonaismerkitys. Jos olen nostanut abstraktiotason riittävän korkealle, olen voinut ajatella palvelevani ihmiskunnan korkeampia hyveitä, tieteellisen tiedon edistämistä, säilyttämistä, ja elävöittämistä. Tarkoitan elävöittämisellä sitä, että sen sijaan että jokin teoreettinen tieto säilytettäisiin kirjoissa ja kansissa puhtaana abstraktiona, sen soveltaminen ja toistaminen uudelleen hieman toisenlaisena pitää sen "elossa", eli että on ihmisiä jotka uudelleen ja uudelleen kokevat "löytäneensä" samat ilmiöt.

Tällainen tuntuu toki helposti haihattelulta, mutta inhimillinen tieto joka on vain kirjoissa ja tiedostoissa, ei ole "tietoa" vaan ainoastaan jonkinlainen indeksi tai avain tietoon; siitä tulee tietoa vasta, kun tietoinen (sic) olento kuten ihminen omaksuu sen ja asettaa kontekstiin jossa se vaikuttaa tämän olennon käyttäytymiseen ja ajatteluun. Mutta jaarittelen jälleen.

Kaikesta ylevästä ajattelusta huolimatta, tutkimus jota olen tehnyt, on vain vähäisessä määrin ollut oikeaa työtä markkinatalouden kontekstissa. En varsinaisesti pidä tätä minään suurena rikoksena, mutta kokisin olevani antisosiaalinen ja moraaliton jos en lainkaan kokisi tätä ongelmaksi. Kovin äänekäs ja vaikutusvaltainen vähemmistö akateemisista ihmisistä käyttää merkittävässä määrin paukkuja julkisuudessa sellaisen ajatuksen ylläpitoon, että koska tieto itsessään on tärkeää, on eräänlainen puhdas arvovalinta, kuinka paljon julkinen valta panostaa akateemiseen tutkimukseen, ja että tämä arvovalinta on valinta jonkinlaisen näköalattoman "taloudellisen" vääjäämättömyyspuheen ja korkeampien inhimillisten ideaalien välillä.

En pidä tätä täysin rehellisenä, vaikka itse peräänkuulutankin näitä korkeampia inhimillisiä ideaaleja. Olen opiskellut aikanaan sosiologiaa, kansantaloustiedettä ja matematiikkaa, olen nuorempana lukenut kaikki vähänkään mielenkiintoiselta kuulostavat tai vaikuttavat teoriaopukset, kohtuullisen määrän kaunokirjallisuutta ja paljon asioita jotka olen jo enemmän tai vähemmän unohtanut. Olen tehnyt keskinkertaisen akateemisen uran, jonka seurauksena olen tällä hetkellä matemaattisen logiikan ja tietojenkäsittelyn dosentti ja yliopistonlehtori; Tutkimukseni ovat perinteisesti keskittyneet siihen, miten logiikkaa voi soveltaa algoritmisesti erilaisten formaalisti määriteltävissä olevien järjestelmien ominaisuuksien spesifiointiin ja verifiointiin (eli suomeksi, sen tarkastamiseen toimiiko jokin kone tai tietokoneohjelma "oikein"). Korkeammat ideaalit joita olen koettanut näistä tutkimuksista jalostaa, ovat epistemologisia: Miten voimme ylipäätään tietää, että olemme tutkimassa oikeaa asiaa, miten voimme tietää että ominaisuus jonka toteamme olevan voimassa, takaa sen toiminnan jota intuitiivisesti toivomme? Miten voimme saada tämän tiedon ulos ja mikä on se "tieto" johon vertaamme?

Nämä asiat ovat inhimillisesti tietämisen arvoisia, mutta ne ovat arvokkaita minulle kokemuksena. Ne eivät ole siirrettävissä kuin hyvin hyvin rajallisesti muille. Olen tätä blogia kirjoittaessani usein ajatellut että kirjoittamani teksti kommunikoi tätä korkeampaa ideaalia ja tietoa muille tai edes dokumentoi sen johonkin muotoon, mutta epäilen että suurin osa lukijoistani ei koskaan lue näitä tekstejä, eikä tällä tiedolla todellisuudessa ole mitään muuta arvoa kuin se arvo joka minulla on henkilökohtaisena kokemuksena. Ja tämä kalvaa minua. Epäilen sen kalvavan monia suulla suuremmalla puhuvia julkkis- ja huippututkijoita, joiden kaunopuheiset akateemisen ajattelun puolustuspuheet "arvovalinnoista" ja pinnallinen kritiikki "taloudellisten arvojen hirmuvaltaa" vastaan herättävät ihastusta. Korkeampien inhimillisten ideaalien puolustajat jakavat näitä puheenvuoroja sosiaalisessa mediassa ja näin viestittävät viiteryhmälleen jakavansa nämä arvot.

En puhu näitä arvoja vastaan. En edes erityisemmin haasta sitä kritiikkiä. Karsastan yksisilmäistä hyötyajattelua ja ajatusta siitä, että akateemisen tutkimuksen tulisi tähdätä taloudelliseen hyötyyn. En esitä että rahoitusta pitäisi suunnata teollisuusyhteistyöhön tai että pitäisi tiukentaa kriteerejä tai esittää lisää vaatimuksia. Mutta puhun sitä vastaan, että näitä puheenvuoroja toistetaan papukaijan lailla pysähtymättä miettimään, mikä inhimillinen kustannus näiden korkeampien ideaalien tavoittelulla on, ja mikä on meidän vastuumme muista ihmisistä ja yhteiskunnasta.

Työni yksityisellä sektorilla tähtää taloudelliseen hyötyyn. Markkinatalous toimii siten, että kun teen jotain jolla on arvoa muille, nämä muut maksavat siitä. Yritys jolle teen työtä, laittaa toteuttamani algoritmin tuotteeseensa. Tuotteen käyttäjät saavat tästä hyötyä itselleen ja ovat siksi valmiita maksamaan yritykselle enemmän. Ketjun päässä jonkun elämä hieman helpottuu. Joku pääsee kotiin viitisen minuuttia aikaisemmin ja on valmis maksamaan tästä muutaman euron viikossa. Tämä tapahtuu tuhansille ihmisille, ja osa tuosta rahasta virtaa yritykselle, joka sitten maksaa minulle palkkaa.

Olemme sokeita arvoille jotka eivät kosketa omaa elämäämme. Korkeita ideaaleja ja meille tärkeitä asioita tavoitellessamme usein jätämme huomiotta kaikki ne, jotka mahdollistavat meille tämän tavoittelun. Saatamme kirjoittaa nasevan kolumnin karvaisista miehistä jotka pitävät infran toiminnassa, muttemme pysähdy miettimään sitä, missä määrin omassa elämässämme vedämme niitä köysiä jotka liikuttavat koko tätä koneistoa. Emmekä me edes teoriassa pysty siihen; Tämän tiedän niistä perustuloksista, joiden parissa olen painiskellut tutkimusta tehdessäni, juuri näitä korkeampia ideaaleja tavoitellessani.

Maailma on monimutkainen paikka. En paheksu hedonisteja. Se ei ole minun tehtäväni. Mutta kummeksun sitä, miten joku voisi edes teoriassa kokea elämänsä merkitykselliseksi ja itsensä arvokkaaksi pelkästään näiden korkeiden ideaalien tavoittelussa, ilman että osallistuu. Enkä sano edes että ihmisen tarvitsee työskennellä yksityiselle sektorille, tai edes yliopistomaailman ulkopuolella tehdäkseen niin. Osallistua voi monella tavalla.

Olen tällä viikolla arvostellut kaksi opinnäytetyötä, antanut 6 tuntia opetusta luokkahuoneessa, ja nyt etsin koodista virheitä (käännös näyttää olevan valmis ja testiajo ohi, joten joudun lopettamaan). Huomenna opetan taas pari tuntia, laadin koko joukon harjoitustehtäviä ensi viikoksi ja kirjoitan vastineen alkusyksyn opiskelijapalautteeseen. En tiedä onko mikään tästä hyödyksi kenellekään muulle. Toivon niin.

Alfa, beta ja gamma, eli mikro/makromalli pohdittavaksi

Kun tutkin taloustieteellisiä malleja (tai minun kohdallani pseudotieteellisiä malleja, sillä olen koulutukseltani matemaatikko ja tietojenkäsittelijä, enkä ole julkaissut yhtään taloustieteellistä vertaisarvioitua artikkelia; olen opiskellut kansantaloustiedettä muutaman vuoden, mutta muutoin olen ns itseoppinut) pyrin aina lähestymään mallia avoimin mielin. Tarkoitan, pyrin välttämään  mallin parametrien valintaa ja tulkintaa arvolähtökohdista. Sen sijaan toki tutkailen jälkikäteen, millaisilla parametreillä mallin tuottama ennuste vastaisi parhaiten sitä, minkä toivoisin olevan asiantila, ja jos käsitykseni todellisuudesta on näiden parametrien osalta eri, niin pohdin toki millainen politiikka esimerkiksi voisi efektiivisesti muuttaa parametrejä sellaisiksi että maailma olisi "parempi" mielestäni.

Rakennan tässä pseudotieteellisen mallin ja pyrin pitämään sen rakennusvaiheessa kaiken toiveajattelun sivussa ja ottamaan huomioon vain havaintojani tosiasioista, sekä sellaisia osia jo tunnetuista malleista, joiden uskon sopivan malliin käsittellisellä tasolla. Pyydän lukijaa välttämään reifikaatiota omassa tulkinnassaan ja välttämään myös mallin kritiikkiä joka perustuu turhiin reifikaatioihin.

Lähdetään mikrotason mallista. Oletamme että jokainen talouden toimija saa tuloja. Tulojen määrä määräytyy mallista lopulta endogeenisesti, mutta mallinnamme ensin kulutuksen. Jos toimijan tulot ovat y, niin toimija joko kuluttaa tai säästää tulonsa. Toimijalle pätee identiteetti y = c + i, missä c on kulutus ja i on säästö. Oletamme että toimijalla on jotakin välttämättömiä menoja a ja lisäksi jokin rajakulutusaste b,  jolloin c = a + by. Tällöin i = (1-b)y - a. Oletamme että nämä vaihtelevat yksilöstä toiseen, eli emme oleta esimerkiksi että ihmisillä on vakiosuuruinen rajakulutusaste. Sensijaan oletamme että populaatiossa on yksilöitä joilla on eri suuruisia parametrejä. Jos ajanjaksona i on negatiivinen, niin oletamme että yksilö likvidoi säästöjään ja käyttää niitä.

Oletamme lisäksi että yksilön säästöt tuottavat, kuten pääomalla on yleensä tapana. Tämäkin riippuu yksilöstä. Jos oletetaan että on tietty "ideaalinen", keskimääräinen markkinatuotto r, niin   Rahoituksessa kunkin sijoittajan portfolion tuoton odotusarvon ajatellaan olevan muotoa alpha + beta*r, missä alpha on kuvitteellinen "magic touch", sijoittajan kyky tehdä keskimääräistä parempia sijoituksia, ja beta on tietoisesti otettu riski. Yksi tulkinta on siis, että isomman tuoton tavoitteleminen ilman erityistä tietoa tai taitoa (eli alphaa) tapahtuu aina niin että otetaan suurempaa riskiä (betaa).  Tämä tulkinta ei ole ongelmaton, sillä beta ei kuvaa absoluuttista riskiä, vaan riskiä joka johtuu yleisestä markkinoiden heilahtelusta. Esimerkiksi kultaan sijoittaminen voi olla negatiivisen betan strategia, olettaen että kullan arvo nousee kun osakkeiden arvo laskee, esimerkiksi.

Tässä mallissa kuitenkin teemme toisenlaisen oletuksen. Oletamme karkeasti, että säästöjen tuotto riippuu "taidosta" ja "riskistä", ja että näiden mittareina ovat alpha ja beta. Konservatiivisella mutta taitavalla sijoittajalla on matala beta ja korkea alpha, kun taas huonoja päätöksiä tekevällä ja suuria riskejä ottavalla on korkea beta ja matala alpha.

Oletamme lisäksi, että sijoittajalla on "maaginen", mutta endogeeninen piirre gamma. Gamma on muotoa z + g(x), missä z on vakio joka riippuu yksilöstä ja g on kasvava funktio joka riippuu omaisuuden määrästä x. z voi olla negatiivinen, nolla, tai positiivinen. Negatiivinen z tarkoittaa matalaa sosiaalista pääomaa ja positiivinen korkeaa. Ideana on siis mallintaa se, että joillakin yksilöillä on lähtökohtaisesti paremmat mahdollisuudet sijoittaa omaisuuttaan, sekä se, että mitä enemmän rahaa on sijoitettavana, sitä alhaisemmat ovat erilaiset transaktiokustannukset.

Oletetaan että jokaisella yksilöllä on tuloja s + (alpha + sigma(beta) + gamma)*x*r, missä s on palkkatulo ja x on henkilön säästöt. sigma(beta) on (esim) normaalijakautunut satunnaismuuttuja, jonka odotusarvo on beta + 1 ja keskihajonta on beta + d.  Alpha on luku välillä -1...1. Tässä "d" on parametri joka kuvaa riskin keskimääräistä suuruutta.

Palkkatulo voidaan olettaa eksogeeniseksi, mutta se voidaan myös tehdä endogeeniseksi. Oletetaan että talous toimii Solowin kasvumallin mukaisesti pääpiirteittäin ja että palkkatulot riippuvat tuotantofunktiosta f(k), missä k on koko pääomavarannon suuruus, eli kaikkien yksilöiden säästöjen yhteenlaskettu määrä.  Yksinkertaistaen voitaisiin esimerkiksi sopia että palkkatulot ovat yhteensä aina tarkalleen pääomatulojen suuruiset (esimerkiksi) tai voidaan tehdä jokin endogenisointi korkotason ja palkkatulojen avulla. Malleja on paljon ja näistä voidaan valita se, joka soveltuu analyysiin parhaiten.

Tämän jälkeen käynnistetään simulaatio, tai muodostetaan mallista jonkinlainen differentiaaliyhtälö. Kumpikaan ei ole mitenkään hirvittävän vaikeaa. Simulaatiossa luodaan iso joukko yksilöitä, joilla on erilaisia alfoja, betoja, ja gammoja. Yksinkertaisimmassa simulaatiossa voidaan esimerkiksi olettaa että on kolmenlaisia alfoja (-1, 0 ja 1), kolmenlaisia betoja (-1, 0, 1) ja kolmenlaisia gammoja (z = -1,0,1), ja kaikilla on tarkalleen samansuuruiset palkkatulot. Vaihtoehtoisesti voidaan ajatella että on kolmenlaisia palkkatuloja, (0, matala, korkea).

Simulaatiossa siis katsotaan, millaisille yksilöille ja millaisilla parametreillä kertyy säästöjä. Ceteris paribus, matala rajakulutusaste ja kiinteät kulut, korkea alfa, ja korkea beta ja korkea gamma ennustanevat tätä.  Jos satunnaisuuden merkitystä kasvatetaan, niin sopivalla sigma-satunnaismuuttujan valinnalla riittävän korkea beta ennustaa huonoa.

Lisätään malliin vielä yksi takaisinkytkentä. Oletetaan, että alpha vaikuttaa siihen, miten hyvin  pääoma allokoituu, beta vaikuttaa nollasummaisesti ja gamma negatiivissummaisesti pääoman kokonaistuottoon. Käytännössä siis niin, että ensin lasketaan kaikkien säästöt yhteen, ja saadaan X (tämä on pääomavaranto). Jokaisella on tästä "osuus", x/X. Tämän jälkeen lasketaan kaikkien yksilöiden kohdalla alpha*r*x ja lisätään tämä X:ään. Sen jälkeen lasketaan gamma*r*x ja vähennetään tämä X:stä. Näin saadusta pääomavarannosta sitten otetaan jokaiselle osuus, ja tuotto lasketaan tästä osuudesta. 

Nyt mallista voidaan ennakoida seuraavaa: Mitä enemmän pääoma kumuloituu korkean gamman yksilöille, sitä vähemmän pääomavaranto kasvaa.  Tässä voidaan nyt nähdä yksi ideologinen selitysmalli paljaana, ainakin tehokkuuden näkökulmasta: Jos uskomme, että alpha on yleistä, niin rikkaiden rikastuminen markkinoilla on vain hyvä asia. Jos uskomme, että gamma on yleistä, niin rikkaiden rikastuminen markkinoilla ei ole ainoastaan "muilta pois", vaan se on myös asia joka on itsessään huono. Jos taas beta dominoi tuottoa, niin rikkaiden rikastuminen ei ole mikään kummoinen moraalinen kysymys, vaan se heijastelee yksinkertaisesti yksilöiden valmiutta ottaa riskejä.

Itse uskon, että ihmisillä on sekä alphaa, betaa, että gammaa. Hyvässä yhteiskunnassa alpha ja beta dominoivat, huonossa gamma. Uskon myös että aika iso osa vasemmiston hölmöstä poliittisesta agendasta johtuu siitä, että he sekoittavat betan ja gamman toisiinsa, ja iso osa oikeiston typerästä ja moraalittomasta sekoilusta siitä, että he eivät myönnä gammaa olevan olemassakaan. Taloustieteilijät taas eivät pääsääntöisesti onnistu selittämään asiaa, koska he uskovat että kaikki on betaa.

Opintotuesta

Koska minulla on huomenna opetusnäyte ja paperi kirjoitettavana perjantaiksi, täytyy minun viivytellä vähän, ja mikä sen parempi keino kuin pitkästä aikaa kirjoittaa taloudesta.

Otan tässä kantaa Heikki Pursiaisen kritiikkiin sekä Alf Rehnin alkuperäiseen puheenvuoroon opintotuesta. Ennen kuin sanon oman kantani, koetan tiivistää mitä nämä herrat sanoivat asiasta.

Rehnin argumentti on hieman epäselvä siksi, etät kirjoitus on lyhyt. Kirjoitus ei erittele tarkkaan käytettyä argumenttia, joten täydennän sen parhaan arvausteni mukaan järkeväksi. Voi olla että Rehn tarkoitti jotain muuta.

Rehnin mukaan opiskelijoiden tukeminen on mielekästä, koska opiskelijoista tulee valmistuttuaan hyviä veronmaksajia. Valtion näkökulmasta opintotuki on siis investointi joka maksaa itsensä verotuloina takaisin. Tämän argumentin pois jätetty osa on, että ilman opintotukea jokin merkittävä osa opiskelijoista jättäisi opiskelematta ja ansaitsisi vähemmän tulevaisuudessa.

Pursiaisen mukaan argumentti on väärä, koska jos opintotuki tekee opiskelusta kannattavan niin, että opiskelija voi maksaa myöhemmin enemmän veroja, poistamalla opintotuki (ja laskemalla veroja) saadaan vähintään yhtä hyvä lopputulos. Investointi on kannattava nimenomaan opiskelijalle.

En ota tässä kantaa normatiivisesti verotusta vastaan. Tällainen kanta voitaisiin ottaa ja yleensä sellaisen otankin, mutta en analysoi tässä nyt sitä. Pursiainen nimittäin eksplisiittisesti ottaa käyttöön tehokkuusargumentin, ja tältä osin argumentti on rikki, tai ainakin puutteellinen.

Ensiksikin, yksittäinen opiskelija ei käytä päätöksenteossaan ollenkaan samaa diskonttausta kuin esimerkiksi yritykset, valtiosta puhumattakaan. Valtion aikajänne on pitkä -- ja tämä on oikeastaan ainoa mielekäs argumentti sille että valtiota tarvitaan. Se mikä opiskelijalle samalla korolla on valtavan huono sijoitus, voi valtiolle olla erittäin hyvä sijoitus. Tämän lisäksi opiskelija ottaa lainansa markkinoilta joka arvioi opiskelijan riskiä yksilönä, minkä vuoksi lainan korko on opiskelijalle huomattavan korkea verrattuna esimerkiksi valtion lainan korkoon.  Pursiaisen argumentti on siis aivan perustavanlaatuisella tavalla vajavainen. Huomatkaa, etten tässä nyt ota lainkaan kantaa siihen, onko esimerkiksi oikein että valtio verottaa ja investoi verorahoja kerätäkseen myöhemmin lisää veroja.

Näinollen opiskelija opiskelee marginaalilla vähemmän lainavetoisessa järjestelmässä. Jos nyt oletamme -- kuten sekä Rehn että Pursiainen tekevät ainakin implisiittisesti -- että juuri opiskelu on se, joka nostaa opiskelijan tuloja tulevaisuudessa, niin löytyy ajan yli arbitraasi. Taho X maksaa opiskelijan opinnot vastineeksi siitä, että X saa opiskelijan kasvaneista tuloista jonkin osuuden. Jos me tietäisimme minkä verran tulot kasvaisivat, niin ongelmaa ei olisi: Joku yksityinen taho tekisi opiskelijan kanssa tällaisen diilin. Periaatteessa jokin yksityinen vakuutusyhtiö voisi sijoittaa tällä tavalla opiskelijoiden opintoihin.

Mitä suurempi epävarmuus kasvaneista tuloista vallitsee, sitä suuremman preemion molemmat osapuolet diilissä haluavat. Tämän "vakuuttajan" näkökulmasta riskiä voi pienentää keskiarvoistamalla, eli hankkimalla hyvin paljon asiakkaita jotka tekevät tämän kaltaisen diilin, hyvin monilta eri aloilta. Nyt kuitenkin syntyy vakuutusteoriasta tuttu ongelma: Vakuuttajan kannattaa maksaa vain sellaisten ihmisten opinnot, jotka todella valmistuvat. Ja opiskelija jolla on tiedossaan että tämä tulee saamaan paljon rahaa, ei lähde vakuuttamaan opintojaan vaan ottaa lainan, koska se kannattaa hänelle. Syntyy samanlainen adverse selection- ilmiö, jonka Akerlöf tunnisti.

Tämäkin on ratkaistavissa esimerkiksi siten, että vakuutusyhtiö omistaa yliopiston ja kampukset jne. En väitä ettei tätä ongelmaa siis voida ratkaista yksityistämällä; Väitän, että niin kauan kun meillä ylipäätään on tulonsiirtoja ja julkisrahoitteisia yliopistoja, eikä ole sellaista opintolainamarkkinaa joka ratkaisee em. ongelman, opintotukea ei ole mielekästä muuttaa lainapohjaiseksi.

Tämä debatti siis menee minusta pisten 5-1 Rehnille. Pursiaiselle piste siitä, että ideaalimaailmassa hänen argumenttinsa olisi oikea. Tässä maailmassa kuitenkin tosiasiat ovat toisenlaiset, ja siksi Rehn voittaa.

Lyhyesti rahapolitiikasta

On merkillepantavaa, miten usein Euroaluetta, Euroa valuuttana ja eurooppalaisia valtioita kritisoidaan yhdessä ja samassa paketissa ja verrataan USA:n vastaaviin. Kriitikoita löytyy niin ns oikealta kuin vasemmaltakin.

Aiemmin tyypillisesti on Suomessa ja ylipäätään voinut todeta, että vasemmistolaisempi kritiikki kumpuaa huonoista teorioista ja siitä ettei ymmärretä markkinoiden toimintaa ja toisaalta oikeistolaisempi kritiikki kumpuaa arvomaailman kieroutumista. Jos jossain, niin tässä kohtaa erityisesti euroalueeseen kohdistuva kritiikki on kuitenkin toiminut erilaisen logiikan varassa.

Ensin Economistin blogiin. Niin FED, BOJ, BOE kuin EKP:kin ovat vuonna 2008 alkaneen talouskurimuksen myötä kasvattaneet taseitaan, ja nyt FED ja BOE ainakin ovat kääntämässä suuntaa omien sanojensa mukaa.  Niinsanottu QE (quantitative easing) tarkoittaa sitä, että keskuspankki ostaa erilaisia arvopapereita markkinoilta, usein pankeilta, ja antaa tilalle rahaa. Teorian mukaan Pankit sitten voivat korjailla omat omaisuuseränsä näillä rahoilla, tasapainottaa portfolionsa ja vahvistaa omaa tilannettaan niin, että pääomamarkkinat toimivat paremmin. Tämä kasvattaa kaikenlaisten arvopaperien hintaa, mikä taas painaa korkoja alaspäin, stimuloi investointeja ja kulutusta ja kaikenkaikkiaan on ns Hyvä Asia(tm). Nämä keskupankin ostamat arvopaperit sitten jäävät sinne taseen loppusummaan näkyviin.

Toisin kuin FED ja BOE, EKP ei ole ruokkinut pankkeja aivan samalla tavalla. Se kyllä teki QE-politiikkaa jonkin verran 2011-2013, mutta sittemmin se on pikemminkin keventänyt taseitaan, eli myynyt arvopapereitaan pois. Kun keskuspankki myy jotain pois ja saa rahaa, tuo raha on pois markkinoilta; keskuspankki ei kuluta rahaa mihinkään, se ei osta sillä mitään yms. (OK, se maksaa palkkoja, mutta tämä on mitätön vaikutus).

EKP:ta onkin kritisoitu siitä, että se on vellihousu, eli ei uskalla floodata markkinoille riittävästi käteistä koska se pelkää inflaatiota. Monissa maissa, Suomi mukaanlukien, onkin pikemminkin riski deflaatioon ajautumisesta. Siinä missä inflaatio herättää kahvipöydissä ärtymystä kun munkkirinkilä maksaa kymmenen senttiä enemmän kuin viime vuonna tai kun hissilipun hinta laskettelumäessä on vitosen kalliimpi, ennustettavan ja kohtuullisen inflaation ei ole havaittu olevan mitenkään erityisen vahingollista investointitoiminnalle ja työllisyydelle. Deflaatio toisaalta on erilainen, koska deflaatio nostaa reaalikorkoja salakavalasti. Deflaatio synnyttää helposti negatiivisen takaisinkytkennän. Rahan makuuttaminen nollakorolla ei deflaation oloissa ole kauhean huono sijoitus. Riskinottohalut vähenevät luonnostaan, kun raha itsessään on peräti hyvä turvasatama. Kun deflaatio aiheuttaa tällaisen tilanteen, puhutaan niinsanotusta likviditeettiansasta, termi josta kauhistellen kohistiin vielä viitisen vuotta sitten, mutta joka on tyystin kadonnut talouskeskustelusta nyt.

Ongelma on osin poliittinen, ja poliittisella tarkoitan "siltä miltä näyttää"-poliittinen. Jos EKP rahoittaisi QE-politiikalla pankkeja Euroalueella nykyistä enemmän, sitä kritiosoitaisiin kovin sanoin siitä, että "pankit pelastetaan eikä ihmisiä". Tässä on totuuden siemen, ja tämä ymmärretään. Ongelmana on vain se, että USA:n FED on tehnyt tätä, ja USA:n talous on jo lähtenyt aikaa sitten paremmin liikkeelle. Myös Brittien talous, vaikka voimakkaammasta euroaluekytköksestään huolimatta yskiikin, on selvästi euroalueen talouksia paremmalla tolalla. Kaikki merkit viittaavat siihen, että Euroalueella, Suomi mukaanlukien, eletään nyt "menetettyä vuosikymmentä", kuten Japanissa 1990-luvulla.

En silti hyväksy, yhtäältä moraalisista, toisaalta ihan talousteoreettisista syistä, QE-politiikkaa. Se olisi toki parempi kuin nykyinen "ei tehdä mitään ettei tehtäisi virheitä", mutta toisin kuin USA:ssa, Euroalueella on pahoja riskejä. Ensiksikin, Välimeren alueen maiden kehno talous ja ongelmat joita matalat korot tuottivat nousuvuosina, eivät korjaantuisi, vaan, näin uskon, saattaisivat pahentua jos maiden pankkeihin virtaisi valtavat määrät löysää rahaa. Toiseksi, likviditeettiansa on jo todellisuutta ja Saksalaiset laittaisivat kaiken sukanvarteen, korot painuisivat alas, ja pankit lainaisivat rahat eteenpäin -- niin juuri, ns oliivimaihin. Valtioiden velkaantumisaste ja tahti on kipurajoilla juuri nyt. QE-politiikka painaisi korkoja ja tavallaan helpottaisi valtioiden taloudenpitoa lyhyellä aikavälillä. Samalla se vähentäisi painetta tehdä niitä rakenteellisia muutoksia jotka estävät oikean työllistävän talouden kasvua. Jos oikeasti ei kuitenkaan ole mitään muuta mitä EKP voi tehdä, niin QE:ta sen pitäisi tehdä aggressiivisemmin ja uida vastavirtaan. QE nimittäin painaisi Euron kurssia alas ja devalvoituminen hillitsisi deflaatiota.

Minulla on kuitenkin toinen, potentiaalisesti parempi ehdotus. Haluaisimme, että deflaatio estetään, Euron devalvoituminen olisi positiivinen seikka, kulutus- ja investointikysynnän kasvu olisi tarpeen, mutta emme halua että pankit rikastuvat prosessissa. Miksi siis EKP ei tekisi QE-pakettia, jossa se lähettäisi jokaiselle EU-kansalaiselle 500 euroa. FED:in QE-pakettien yhteenlaskettu arvo on ollut yli 3 biljoonaa dollaria vuoden 2009 jälkeen, siis viidessä vuodessa. Jos pyöristämme ja toteamme, että USA:n väkiluku on noin 300 miljoonaa, niin QE-paketeilla on laskettu rahaa markkinoille 10 000 dollaria per capita viiden vuoden aikana, eli noin 2000 dollaria per nenä.

Tätä taustaa vasten ehdotus, että EKP lahjoittaa 500 euroa jokaiselle kansalaiselleen, ei ole ollenkaan pöyristyttävää tai radikaalia. Päinvastoin, se on ns peanuts. Suomen BKT on 37 000 euroa per capita per vuosi. 500 on tästä 1.3%. EKP:n targetti inflaatiolle piti olla 2% (tai alle). Tällä hetkellä se on noin 0.3 prosentin paikkeilla. Jos EKP sitoutuisi tällaiseen "People's easing"- politiikkaan, jossa inflaation jäädessä targetin alle, joka joulukuun 15 päivä se lähettäisi kansalaisille rahaa summan x, missä x = 0.5*[0.05 - i - g]* Euroalueen BKT (olettaen että luku on positiivinen).  Eli Suomeksi,  lasketaan kerroin joka on viisi prosenttia, vähennetään inflaatioprosentti ja nominaalinen BKT:n kasvuprosentti kuluvana vuonna, tämä kerroin puolitetaan ja kerrotaan euroalueen BKT:lla.

Euroalueen inflaatio oli siis 0.3 prosenttia, ja nominaalisen BKT:n kasvu oli 0.3 prosenttia, joten kaava antaisi tuolla 5% luvulla 4.4%, josta puolet on 2.2%. Euroalueen BKT on noin 10 biljoonaa Euroa, joten tästä 2.2% on 220 miljardia. Euroalueen väkiluvun ollessa noin 330 miljoonaa, eli jaettavaksi tulisi 666 euroa per nenä, tämä on samaa suuruusluokkaa kuin mainitsemani 500 euroa. Kaavaa voi halutessaan säätää.
 
Pankkijärjestelmä luo rahaa pankeille, ja ajatus että tämä raha nyt sitten hyödyttää kaikkea, on vähän tällainen "trickle down economics"-idea. Idea sinänsä ei ole huono liberalismin hengessä, kun puhutaan siitä, että rikkaiden rikastuminen markkinaehtoisesti -- siis myymällä ja ostamalla hyödyllisiä tuotteita ja sijoittamalla kannattavaan liiketoimintaan -- ei ole pois muilta, vaan hyödyttää ennenpitkää kaikkia. Oli se niin tai ei, niin se, että täytetään pankkiirien taskut ilmaisella rahalla, siinä toivossa että tämä jotenkin maagisesti tervehdyttää talouden, on kuitenkin jotain ihan muuta. Kun rahaa kerran painetaan, niin mielestäni sitä olisi mielekästä painaa niille, jotka tekevät niitä päätöksiä joiden puitteissa me yksilöt elämme. Talous on sitä, että ihmiset toimivat omista lähtökohdistaan elättääkseen itsensä ja perheensä. Jos se on sen tarkoitus ja luonne, en ymmärrä miksi jokin työväline -- pankit -- olisi jotenkin tärkeämpi kuin se asia josta todella on kyse. Siis yksittäisten ihmisten toimeentulo, ja se mitä he haluavat elämässään.

Perustulo Recap.

Lienen kirjoittanut useammankin kirjoituksen ns perustulosta, kansalaispalkasta, negatiivisesta tuloverosta, tai millä ikinä nimellä sitä halutaankaan kutsua. En tässä kirjoituksessa argumentoi kokonaisvaltaisesti, vaan käsittelen yhden ajatuksen, joka minulle heräsi eilen kun kuuntelin radiota. Hassuna yhteensattumana mainittakoon, että Osmo Soininvaara kirjoitti lähestulkoon samasta asiasta eilen.

Ajatus syntyi kun Jussi Halli  kertoi radio-ohjelmassaan siitä, miten kilparadalla robottiauto kykenee peittoamaan ihmisen kuljettaman auton. Tämä johtunee siitä, että robottiauton reaktioaika mitataan mikrosekunnin osissa siinä, missä ihmisen on nopeimmillaankin sekunnin sadasosia; eroa on vähintään neljä dekadia. Lisäksi siinä, missä ihmiskuljettaja kuljettaa autoa ns perstuntumalta, tietokoneohjauksellaan on käytössä yksityiskohtaiset tiedot jokaisen renkaan pyörimisnopeudesta, tienpinnan lämpötilasta, viimeisten sekunnin osien ajalta tietoa pintojen kitkasta, ilmanvastuksesta, puhumattakaan 360 asteen näkökentästä, kyvystä säätää jokaista systeemin liikkuvaa osaa, kuten jokaisen renkaan jarrua erikseen, tarkkuudella joka on enemmän kuin neljä kertaluokkaa tarkempi kuin mihin ihminen pystyy, ja muuttamaan päätöksiään sekunnin aikana kymmeniä tuhansia kertoja. 100 kilometriä tunnissa liikkuva auto  liikkuu noin 28 metriä sekunnissa. Nopeimmankin ihmisen reaktioajassa (noin kymmenesosasekunti) auto liikkuu 2.8 metriä. Melko hidaskin tietokone kykenee vaihtamaan ohjaussignaalin 100 mikrosekunnissa, jonka aikana auto liikkuu 2.8 millimetriä; Ihminen ei kykene ylipäätään ohjaamaan autoa tällä tarkkuudella riippumatta nopeudesta.

Pointtini tässä ei ole autonkuljettamisen vaikeudet, vaan se, että tietotekniikalla on jo nyt mahdollisuus syrjäyttää ihminen käytännössä kaikissa sellaisissa töissä joissa vaaditaan havainnontia, reagointia jne strukturoidussa ympäristössä. Ensimmäiset teollisuusrobotit tulivat liukuhihnateollisuuteen kuten esimerkiksi autotehtaisiin korvaamaan ihmisiä kokoonpanossa, jossa sama melko mekaaninen työtehtävä toistui kerta toisensa jälkeen. Tällaisia töitä ei käytännössä enää missään vauraassa länsimaassa tehdä ihmistyövoimalla.

Tämä synnyttää ja on jo synnyttänyt valtaisan rakennemuutoksen teollisuudessa. Poliittisia päättäjiä voi syyttää vaikka mistä, mutta tämän teknologian kehitystä he eivät ole ainakaan onnistuneesti estäneet. Moni tuntuu yrittäneen, mutta yritykseksi se on jäänyt. Jos katsomme karkealla tasolla sitä, mikä vaikutus vaikkapa verotuksella on, niin palkkatulon korkeammat marginaalit pääomatuloon verrattuna suosivat automaation käyttöönottoa. Moni vasemmisto-orientoitunut onkin esittänyt siksi, että pääomatuloja tulisi verottaa ankarammin. Olen kasvanut verrattain vasemmistolaisessa ympäristössä, mikä tarkoitti että asioita joita en ollut miettinyt tarkemmin, hahmotin helposti ns punaisten silmälasien läpi. Kun nuorempana aloin pohtia yhteiskunnallisia ongelmia enemmän, tämä oli ensimmäinen asia jossa huomasin selkeän raon omani ja vasemmistolaisen eetoksen välillä: Automaatio hävittää työtä, mutta tämä ei ole huono, vaan hyvä asia. Ongelmat joita seuraa, johtuvat siitä, että systeemi perustuu väärille oletuksille.

Sivummennensanoen, tämä ei rajoitu (palkka)työelämään. Jos teknologia tekee minkä hyvänsä ansaintalogiikan toimimattomaksi, niin sillä on pidemmän päälle vain hyviä vaikutuksia. Yritykset roikkua jarrukahvassa kumpuavat harhakäsityksestä, jonka mukaan ihmisellä tai yrityksellä on oikeus johonkin markkinaosuuteen siksi, että sillä on ollut sellainen aiemminkin. Eli jos meijeri on myynyt maitoa asiakkailleen aiemmin, on "väärin" tai "epäreilua", jos asiakkaat alkavatkin ostaa jostain muualta kun joku keksii paremman meijeriautomaation ja siten voi tuottaa halvempaa maitoa. Tämä ajatus on ymmärrettävä, muttei millään muotoa hyväksyttävä. Itseasiassa, se on yksi viheliäisimpiä moraalisen rappeutumisen muotoja. Kuolemansynteinä siinä yhdistyvät ahneus ja laiskuus, ja nämä argumentit automaatiota vastaan ovat oikeastaan ekvivalentteja orjuuden puolustamiselle. 

Ongelmat joita työn tarpeen vähenemisestä seuraa, ovat kuitenkin todellisia, ja ongelma todellakin on ns systeeminen. Kehystetään asia korkealla abstraktiotasolla siihen, että meillä on kahta tuotannontekijää, pääomaa ja työvoimaa.  Pääomaksi voidaan ajatella paitsi koneet, laitteet, yms tuotantovälineet, myös yksilöiden kokemus ja koulutus niiltä osin kun se voidaan laittaa tuotannolliseen käyttöön. Tuotantofunktio (Solowilainen sellainen) on muotoa f(K,L).  Tässä viitekehyksessä automaation eteneminen tarkoittaa että tuotantofunktio muuttaa muotoaan niin, että sen osittaisderivaattaa K:n suhteen kasvaa ja L:n suhteen pienenee: marginaalilla kannattaa hankkia lisää pääomaa ja vähemmän työvoimaa, kun tuotantoa lisätään. Vastaavasti, kun kustannusrakennetta kevennetään, se kannattaa tehdä vähentämällä työvoimaa, ja ääritapauksessa kannattaa samaan aikaan vähentää työvoimaa ja ottaa lisää pääomaa.

Miten tämä liittyy perustuloon? No siten, että palkkatyö ihmisen keinona elättää itsensä muuttuu alati kivikkoisemmaksi tieksi. Rakennemuutoksen yhteydessä toki on kysyntää tietynlaiselle työlle -- sellaiselle johon on sitoutunut paljon implisiittistä pääomaa. Tällaisia töitä ovat laadukas ohjelmointityö, muotoilu, suunnittelu jne. Näissä kaikissa on ilmeistä, että työn luonne on hyvin pitkälle pääoman kaltaista: Tehtävä työ on luonteeltaan investointi, ei työ jota tehdään tunti tunnilta. Kun asia on näin, yhä suuremmalle osalle ihmisistä tulee vaikeaksi hankkia mielekäs elanto säännöllisellä työnteolla. Työtehtäviä kyllä löytyy tämän tästä, mutta ne ovat alati  lyhytkestoisempia ja kertaluonteisempia. Tämä koskee aivan kaikkea työtä; ennen pitkää meillä ei ole enää bussi- tai taksikuskeja, tehdastyö on kokoonpanossa jo kadonnut melkein kokonaan, erilaiset rakennustyöt automatisoituvat kovaa vauhtia, jne. Töitä kyllä jää, mutta ne ovat luonteeltaan palveluita, jotka liittyvät yksittäisiin transaktioihin. Talo rakennetaan kyllä ihmisperheelle, jolloin talopaketin räätälöinti ja suunnittelu tapahtuu palveluna, mutta itse talon rakentaa 3d-tulostin, joiden toimintaa valvotaan pääosin automatisoidusti. Autokaupassa tilanne on jo nyt monilta osin sellainen, että ihmistyötä prosessiin menee suunnittelussa, rahdissa ja myynnissä, melkeinpä kaikki muu on automatisoitua.

Kun tilanne on tämä, ihmisillä ei enää ole normia siitä, että yksilöllä on jokin säännöllinen ansiotyö, josta hän ansaitsee palkkansa ja suunnittelee taloutensa sen mukaisesti. Monet alat kykenevät tuottamaan valtavasti joillekin, mutta kilpailutilanne on sellainen että jotkut rikastuvat rajusti, ja hurjan moni epäonnistuu surkeasti. Keskiarvoistettuna talous voi olla hyvinkin kovalla tasolla, mutta voittaja vie kaiken ja häviäjät eivät saa mitään kaupaksi. Pääoman tuottavuus yksittäistapauksissa lähentelee ääretöntä ja suuressa osassa tapauksista pääoma/työpanos menee aivan hukkaan.

Ns. perustarpeet, joista Soininvaarakin kirjoittaa, voidaan tuottaa melko halvalla kaikille. Ruoka, kohtuullinen asumisen taso, lääkkeet (ei tosin hoitoa!), huonekalut, kodinkoneet jne, voidaan tuottaa käytännössä ilman työvoimaa, skaalaetujen vuoksi niin halvalla, että suhteessa kaikkeen muuhun, niiden tuottaminen ei maksa oikeastaan mitään. Syy miksi nämä kaikki vielä maksavat edes sen verran kuin maksavat, on että työ niiden markkinoimiseksi ja jakelemiseksi tehdään vielä pitkälti ihmisvoimin. Lisäksi ihmisten vaatimustaso nousee samalla kun keskimääräinen tuotannollinen taso nousee. Vielä 1960-luvulla kerrostaloasunnoissa tyydyttiin paljolti siihen, ettei asunnoissa ollut kunnollista tilaa omalle pesukoneelle, joskus suihkutilatkin olivat taloyhtiöissä kollektiivisia. Nykyisin kodinhoitotila ja sauna ovat käytännössä minimivarustus kunnallisten vuokra-asuntojen uudisrakentamisessa. Mikään moralisointi tai muu sellainen ei tässä ole taustalla; näin ihmiset toimivat, ja kukaan ei yksilönä halua jäädä liiaksi jälkeen muiden elintasosta. Tämä muiden kanssa samantasoisen elintason tavoittelu kuitenkin johtaa siihen, että joko yhä useampi joutuu pettymään tai edustuksellisen demokratian hengessä jatkamme konfiskatorista verotusta joka takaa vähäosaisille "mediaani miinus 25 prosenttia" elintason.

Oma käsitykseni siitä, miten mielekäs tällainen ns hyvinvointivaltio nykymuodossaan on, lienee lukijoille tuttu. Käsitykseni ei perustu pääosin mihinkään moraaliseen arvioon; verotus on "väärin" vain jos ajattelemme että omistusoikeus on aksiomaattisesti rikkomaton. Koska kukaan ei lähtökohtaisesti kuitenkaan pidä siitä, että hänen omaisuuttaa konfiskoidaan ja koska olen lähtökohtaisesti arvoiltani myötätuntoinen ihminen, mielestäni ihmisten varallisuuden ja tulojen ulosmittausta pitäisi tehdä mahdollisimman vähän. Painanvampi peruste on kuitenkin se, että tosiasioiden valossa näyttää siltä, että tulojen ja omaisuuden verottamisen tie on ns kuljettu loppuun. Verojen korottaminen nykytasolta ei palvele juuri mitään tarkoitusta, koska se ei tuo pysyvää lisäystä valtion tuloihin; olemme Lafferin käyrän huipun lähellä, ja teknologian kehittyessä käyrän huippu lippuu koko ajan alemmas.

Emme kuitenkaan voi jo aivan sosiaalisen järjestyksen ylläpitämiseksi lähteä siitä, että suurin osa ihmisistä vain jätetään oman onnensa nojaan. Tämä saattaa kuulostaa nyt yhtä aikaa sosialistiselta ja äärimmäisen loukkaavalta, mutta verrattuna 1900-luvun alkuun olemme tilanteessa jossa merkittävä osa työvoimaista alkaa olla suhteellisen tuottavuuden suhteen samassa jamassa kuin selkeästi kehitysvammaiset olivat ennen. Maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa kaveri jolla oli vaikeuksia oppia laskemaan muuten kuin sormillaan, saatettiin silti laittaa heinätöihin ja hän saattoi olla tuottavuudeltaan ihan kohtuullinen. Nyky-yhteiskunnassa tällainen henkilö ei pääse peruskoulusta, ja menee maksimissaan johonkin suojatöihin tai suoraan eläkkeelle. Kynnys jonka alle jäävä -- ja tämä ei liity pelkästään älykkyyteen tai muuhunkaan kovin räjähdysherkkään mittariin, vaan tuottavuuteen -- ei yksinkertaisesti kykene tekemään mitään sellaista jonka rahallinen arvo ylittäisi hänen elinkustannuksensa, nousee koko ajan. Jos ja kun se ylittää pisteen jossa oikeasti merkittävä osa yhteiskunnan jäsenistä ei vain voi hankkia elantoaan, on muiden pakko jotenkin reagoida.

Joko syntyy kokonaan kaksi eri yhteiskuntaa tai sitten sosiaaliturva täytyy miettiä kokonaan uusiksi. Koska esimerkiksi apartheid-järjestelmä toimi kovin huonosti, ja sellaisen pystyttäminen taloudellisin perustein on hankalaa muutenkin -- aika moni ns hyväosainen kuitenkin pelkää asemansa menettämistä -- lienee todennäköisintä että paremmin ansaitsevat joutuvat jatkossakin rahoittamaan vähäosaisten perustarpeita. Kun erot kasvavat ja vähäosaisten määrä kasvaa, täytyy jotenkin taata se, että sosiaalinen nousu edelleen on mahdollista. Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä nimittäin efektiivisesti estää sen lähes täysin. Jos esimerkiksi yksinhuoltaja päätyy toimeentulotuelle, tämän marginaaliverot ovat 100% luokkaa aina selkeästi ylempään keskiluokkaan saakka; karkeastiottaen, jotta pienten lasten yksinhuoltajan kannattaisi mennä töihin kun on kerran toimeentulotuelle pudonnut, hänen pitäisi olla lääkäri tai asianajaja. Kahden huoltajan perheellä tilanne ei ole aivan näin lohduton, mutta siinäkin hyppäyksen pitäisi olla verraten suuri ennekuin ponnistelu kannattaa.

Perustulon merkittävin vaikutus ei välttämättä kuitenkaan olisi minun näkökannassani kannustinvaikutus pelkästään tässä mielessä, vaan sen riskiprofiili. Nimittäin, ihmiset ovat tutkimusten mukaan paljon riskiäkarttavampia sellaisen tulon tai omaisuuden suhteen, joka heillä jo on. Voittojen toivossa ollaan valmiita ottamaan isompia riskejä, kun taas tappioiden pelosta riskiä kartetaan paljon enemmän. Otetaan kaksi peliä joista yksilö voi valita. Toisessa tarjolla on varma satanen, mutta 50/50 mahdollisuus saada tonni. Pelin odotusarvo on siis 600. Toisessa tarjolla on 30/70 mahdollisuus saada tonni, mutta mikään ei ole varmaa. Pelin odotusarvo on 700, mutta ihmiset ottavat mieluummin ensimmäisen pelin. Nykyisessä sosiaaliturvassa esimerkiksi yrittäminen johtaa käytännössä kaikkien tukien menettämiseen sen riskin lisäksi että epäonnistuu yrittäjänä.

Perustulomallissa yrittäjyys olisi mielekäs vaihtoehto entistä useammalle koska se ei vähennä perustuloa. Koska talous muutoinkin menee korkeariskisempään suuntaan, sosiaaliturvajärjestelmä jossa riskin merkitys vain korostuu entisestään, on aina vain typerämpi. Toimeentulotuen kaltainen järjestelmä on mielekäs (tai ainakin näyttää siltä) yhteiskunnassa, jossa on runsain mitoin erilaisia työmahdollisuuksia jotka tulevat ja menevät edes jossain määrin ennakoitavasti. Siis tyyliin, jos paikkakunnalle rakennetaan tehdas, niin siellä on työtä. Nyt jos paikkakunnalle rakennetaan tehdas, se ei työllistä kuin muutaman suunnitteluinsinöörin ja huoltomiehen. Tilausten kasvaessa tai vähentyessä työvoiman tarve elää vain vähän.

Siinä määrin kun niinsanottujen perustarpeiden tyydyttäminen todella voidaan hoitaa suhteellisen halvalla, perustulon taso voitaisiin asettaa tasolle jossa ihminen tulisi sillä toimeen. Haasteeksi järjestelmässämme tulee kuitenkin esimerkiksi sairaanhoito ja koulutus, joita ei nykyisellään vielä ole mahdollista automatisoida, ja joiden toimittaminen on työvoimaintensiivistä ja hyvin kallista. Tässä on yksi ongelma nykymuotoiselle hyvinvointivaltiolle, jota perustulo ei kykene ratkaisemaan. Koulutuksen ja terveydenhuollon rakennemuutos on erillinen asia, ja niiden rahoittaminen verovaroin toinen ongelma. En ota siihen kantaa tässä yhteydessä lainkaan.

Suomi nousuun.

Suomen kansantalous on melko huonolla tolalla tällä hetkellä, joskaan ei aivan niin huonolla kuin kriisimentaliteetista voisi kuvitella. Positiivisesti ajatteleva voisi esimerkiksi tulkita työllisyysastetta siten, että olemme tällä hetkellä noin 2003-2004 vuosien tasolla sen suhteen, kuinka suuri osa työikäisestä väestöstä osallistuu työelämään.

Sivumennen sanoen, nykyinen lama koskee etupäässä miehiä. Siinä missä miesten työllisyys on vähentynyt liki 30 000 hengellä vuodessa, naisten työllisyys on lisääntynyt noin 10 000 hengellä. Miesten työttömyys on selvästi naisten työttömyyttä korkeammalla tasolla muutoinkin.

Työllisyyden raa'at luvut eivät kerro kuitenkaan koko totuutta. Huoltosuhde ei vielä ole lähtenyt aivan hurjaan pudotukseen, mutta esimerkiksi eläkeläisiä on jo liki puolitoista miljoonaa.

Tilastoista nähdään myös, että erityisesti asumiseen kuluu suomalaisilta alati kasvava osuus tuloista, samalla kun reaaliansioiden taso on junnannut paikallaan jo puoli vuosikymmentä. Siksi ei ole ihmeellistä, että kotimainen kulutuskysyntä ei ole järin suurta.  Tuotannon suhdannekuvaaja kertoo samasta ilmiöstä: Suomen kansantalouden kyky tuottaa ns hyvinvointia (ainakaan kun tuotannon arvo tai kotitalouksien reaalitulo on jokin mittari) on jumittunut. Tässä kohtaa voidaan toki esittää kyseenalaistus, onko kasvu sittenkään välttämätöntä kun kerran yhteiskunta on jo kovin vauras. En käy siitä kiistelemään sen kummemmin; oli kyse rakenteista tai ei, on selkeää todistusaineistoa siitä, että ns nollakasvu pidemmän päälle itseasiassa kurjistaa yhteiskuntaa. Syynä voi olla toki esimerkiksi se, että meidän julkinen sektorimme on viritetty siten, että se kykenee huolehtimaan tehtävistään vain mikäli talous kasvaa. Kun kasvu pysähtyy, julkinen sektori alkaa velkaantua. Koska julkisen sektorin tehtävät on laadittu sellaisiksi, että ihmisiä hoidetaan ja ihmisille annetaan rahaa kun nämä eivät kykene huolehtimaan omasta taloudellisesta hyvinvoinnistaan, niin kasvun oloissa aina näyttää siltä, että tämä rahan ja palvelujen jako "pitää" virittää kasvu-uralle. Kun kasvu päättyy tai kääntyy laskuksi, on näitä menoja hyvin vaikea karsia tai pitää kurissa.

Voimme olla kukin mitä mieltä hyvänsä hyvinvointivaltion logiikan mielekkyydestä, mutta yksi asia on varma: Se ei toimi nykyisellään, jos talous ei vedä. Asiaa voi pyöritellä arvojen näkökulmasta, enkä niihin ota tässä kantaa, mutta tosiasioiden näkökulma on melko selkeä. Julkinen velka lähti repeämään käsistä kokolailla samaan aikaan kun kasvu pysähtyi, vuonna 2008.

Suomen kansantalous on erittäin voimakkaasti riippuvainen kansainvälisestä kaupasta. Olin itseasiassa yllättynyt siitä, miten tämä riippuvuus on historiallisesti kehittynyt. Kun 90-luvun alun lama pamahti täysillä päälle, viennin osuus BKT:sta lähti nousuun jo hyvän aikaa ennen kuin varsinainen talouden toipuminen edes alkoi. Suomen viennissä oli massiivinen ylijäämä 90-luvun alusta vuoteen 2008 asti; ennen lamaa vienti ei ollut mitenkään mittavasti ylijäämäinen. Melko yleinen "folklore" on, että ylijäämäinen vienti oli se, mikä kekkoslovakian aikana ja sitä seuranneella "hyvinvointivaltion kulta-aikana" eli 80-luvulla mahdollisti mittavat julkiset palvelut. Näin ei kuitenkaan todellakaan ollut asianlaita.

En usko, että Suomen kansantalouden merkittävin vika on se, että "vienti ei vedä". Se on toki eräs indikaattori ja tietenkin vientiteollisuuden suomalaisen tuotannon kasvu vauhdittaisi Suomen taloutta, parantamalla työllisyyttä ja lisäämällä näin potentiaalisesti myös kotimarkkinakysyntää. Viennin ylijäämä itsessään ei kuitenkaan ole merkityksellinen tekijä, sillä ylijäämä tarkoittaa, että rajan yli virtaa maahan lisää rahaa, ja että suomalaiset painavat kyllä enemmän duunia mutta rahaa kulutetaan Suomessa enemmän. Ensinäkemältä vaikuttaa toki siltä, että kun on enemmän rahaa, olemme rikkaampia, ja tavallaan tämä on tottakin, mutta vain insidentaalisista syistä. Otetaan vaikkapa esimerkki, jossa Talvivaaran kaivoksesta löytyisi (tämä on vain ajatuskoe, huom) valtava lohkare kultaa, niin että yritys voisi vuolla siitä veitsellä palasia ja myydä ne ulkomaille. Lohkare olisi niin helposti hyödynnettävissä, että lisää työntekijöitä ei tarvittaisi. Itseasiassa, kaivos voisi peräti irtisanoa suurimman osan työntekijöistään ja ostaa muutamalle ukolle puukot joilla nämä vuolevat kultaa, joka sitten myytäisiin ulkomaille. Yritys ei tekisi tällä rahalla mitään, vaan pitäisi sen pankkitilillään, tai peräti käteisenä patjan alla, ja korkeintaan makselisi (ulkomaisille) velkojilleen velkojaan takaisin.

Tässä ajatuskokeessa siis vienti muuttuisi ylijäämäiseksi, mutta mikään itse kansantaloudessa ei oikeastaan muuttuisi.

Mikä tahansa talousjärjestelmä kykenee tuottamaan jotain ihmisten hengen pitimiksi. Tämän osoitti esimerkiksi se, että Neuvostoliitossakin oli kohtuullinen elintaso, vaikkakin sangen vaatimaton länsimaiseen verrattuna. Markkinatalousjärjestelmän paremmuus -- jos sellaista nyt ylipäätään tarvitsee perustella muulla kuin vapaudella -- kumpuaa siitä, että ensiksikin, sen puitteissa toimitetaan asioita useampaan erilaiseen tarpeeseen, ja toimitetaan niitä siksi että a) joku haluaa näitä asioita ostaa ja b) joku haluaa niitä myydä (koska haluaa itse ehkä rahaa). Tämä tarkoittaa sitä, että transaktioita tapahtuu siksi, että joku haluaa ostaa ja joku myydä, ja juuri siksi transaktioiden volyymi oikeasti mittaa ainakin jollakin tapaa sitä hyvinvointia jota järjestelmässä on tuotettu. Toiseksi, koska markkinatalousjärjestelmässä periaatteessa kuka tahansa voi toimittaa sen tuotteen tai palvelun tai mitä hyvänsä, on tuottajilla aina jossain määrin pakko pohtia miten ihmisiä palvellaan paremmin.

Keskusjohtoinen systeemi ei kykene kuin rajallisessa mittakaavassa uusintamaan ja kehittämään toimintaansa. Tämä johtuu siitä, että sen toiminnan jatkuvuus ei riipu kuin äärimmäisen pitkän välillisen ketjun kautta siitä, miten hyvin se tuottaa palvelunsa. Tästä on esimerkkinä vaikkapa suomalainen lupabyrokratia. Täysin legitiimillä asioilla liikkuva maahanmuuttaja -- esimerkiksi suomalaisen ulkomaalinen puoliso, joka haluaa työskennellä maassa tai kansainvälisen yrityksen palkkaama asiantuntija joka tulee konsultoimaan pitkää projektia -- joutuu esimerkiksi mittavien hallinnollisten toimenpiteiden kohteeksi. Myös kansalainen joka haluaa uuden passin tai henkilökortin, joutuu asioimaan byrokratian kanssa hyvin kankeasti, odotusaikojen ollessa pitkiä. Erityisesti näissä jälkimmäisissä tapauksissa mitään viranomaiskontrollia ei suoriteta, kyse on pelkästään hidastelusta prosessissa, ilman mitään sen kummempaa tarkoitusperää. Muovikortin tulostamiseen menee muutama minuutti, eikä poliisilaitoksella kukaan tosiasiassa tee mitään sen kummempia tarkastuksia, korkeintaan vilkaisee kuvaruudulta että onko jokin henkilö etsintäkuulutettu tms. Sama pätee rajoitetussa mielessä myös terveydenhuoltoon. Itse hoitohenkilökunta toki tekee potilaan kohdatessaan työnsä siten kuin heidät on koulutettu, ja prosessi on rakennettu niin, että se hyödyntää viimeisintä tietoa (tosin valtavalla viiveellä, erityisesti byrokraattisen prosessin vuoksi; en käy kuitenkaan tässä ruotimaan tätä aspektia), mutta palvelun kannalta olennaisin osa -- se, miten potilas pääsee hoitoon -- on samojen byrokraattisten lainalaisuuksien alainen.

Julkisissa investoinneissa ei olla paljoa paremmalla tolalla, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Esimerkiksi infrastruktuurihankkeet, kuten uusien asuinalueiden tietyöt, viemäröinnit ja vesijohdot, jotkin julkisen liikenteen hankkeet jne näyttävät paperilla hyvältä. Talousteoreettisesti ajatellen niillä on potentiaalia piristää taloutta siten, että erilaiset mahdollisuudet vaikkapa uusi asuinalue mukavalla etäisyydellä kasvavasta teollisuuskeskittymästä, voivat vauhdittaa talouden sopeutumista vaikeina aikoina. Tämä pätee kuitenkin vain teoriassa ja paperilla, sillä em. byrokraattisen hitauden, ja osin itse rakentamisen hitauden vuoksi tällaisin keinoin voidaan vaikuttaa asioihin pikemminkin vuosikymmentä lähestyvällä aikajänteellä, ei parin vuoden laskusuhdanteen yli.

Uskoisin perustelleeni sen, miksi en usko että julkinen sektori kykenee kasvattamalla menojaan tai palvelujaan tosiasiallisesti paljoakaan tekemään. Se, mitä se voi tehdä, on mahdollistaa asioiden tapahtumisen olemalla estämättä niitä, ja toisaalta sitoutumalla pitkäjänteisesti sen perusinfran turvaamiseen joka on talousjärjestelmän toiminnan kannalta olennaista.

En katso, että julkisen sektorin tulisi mitenkään yksioikoisesti tarjota mitään tiettyä palvelua. Suomessa se kuitenkin näin tekee, joten otan tämän annettuna. Julkinen sektori tarjoaa sosiaali- ja terveyspalvelut, koulutuksen, ja maanpuolustuksen. Näiden rahoittamiseksi se kerää veroja; tämä johtaa väistämättä eräänlaiseen bootstrap-ongelmaan: Verojen kerääminen haittaa toisaalta talouden toimintaa, mutta toisaalta tulot mahdollistavat sellaisen toiminnan rahoittamisen, jolla on potentiaalisesti hyötyjä. (En ota kantaa siihen voisivatko markkinat tuottaa tämän itse; pääosin uskon, että voisivat, mutta se ei ole olennaista tässä yhteydessä). Siksi olisi tärkeää, että panokset laitettaisiin sinne, missä niiden marginaalinen tuotto on suurin.

Esimerkiksi kansaneläkelaitos käyttää lääkekorvauksiin noin 1.3 miljardia vuodessa. Väittäisin, että edelleenkin näistä melko pieni osa on geneerisiä lääkkeitä. Summasta jokin osa -- en osaa sanoa kuinka suuri osa, mutta merkittävä -- on patenttien yms vuoksi maksettuja monopolikorvauksia. Koska myyjällä on monopoli ja maksajalla on monopoli, ja myyjä tätä monopolivoimaa käyttää, myös maksajan tulisi käyttää omaa monopolivoimaansa. Tästä saataisiin jo satoja miljoonia vuodessa säästöjä, ilman merkittävää haittaa sille palvelulle jota tuotetaan.

Ydinvoima on yksi suosikkiaiheitani. Yksi tekijä, joka on hiertänyt ns teollisuuspiirejä ja varsinkin popularisoidussa keskustelussa Suomen taloudesta, on energiaintensiivisen vientiteollisuuden pakeneminen Kiinaan ja ylipäätään väheneminen Suomessa. En ota kantaa siihen, onko todellinen syy tähän pakoon, mutta halvempi energia ei haittaa ketään. Kuten Soinivaara taannoin kirjoitti, Suomalainen lupakäytäntö, jossa myönnetään lupa voimalalle kerrallaan, kannustaa massiivisten megareaktorien hankkimiseen, jolloin riskienhallinta kippaa kerralla useita miljardeja. Mielekkäämpää olisi sallia modulaaristen ja pienempien reaktorien rakentaminen.

Yksi merkittävä huolenaihe jolla ydinvoimaa torpataan on ydinjätteeseen liittyvä epäongelma. Laskeskelin taannoin -- ja jos joku viitsii tarkistaa olinko väärässä, olen kiitollinen -- että ydinjätteen loppusijoittamiseen käytetään luokkaa 20 miljoonaa euroa vuodessa. Jos tästä vaikkapa puolet jyvitettäisiin IFR- tai LFTR-reaktorien kehitystyöhön ja rakentamiseen Suomeen, saataisiin paitsi kallis loppusijoitus vältettyä, myös samaan rahaan lisää sähköä. Tämän kaiken lisäksi kehitystyö ja projektit poikisivat osaamista niin säteilyturvakeskuksen kuin ydinvoimateollisuuden piirissä, ja tämä osaaminen kykenisi poikimaan tulevaisuudessa myös vientiteollisuutta. Onnistuessaan ja mittakaavan ylittäessä kotimaassa tuotetun jätteen käsittelyyn tarvittavan kapasiteetin, yksi vientitulojen lähde olisi käytetyn polttoaineen jatkokäsittely Suomessa. Tätä potentiaalista tulonlähdettä moni varmasti kauhistuu. Se on kieltämättä poliittisesti hankala, vaikka mitään perusteluja peloille ei itseasiassa edes ole. 

Jätteisiin liittyy myös se, miten jätelaki toimii. Tällä hetkellä Suomen Autoritaarinen Kansantasavalta nimittäin määrää että kunta päättää kuka ja mikä taho saa roskat kerätä, ja kiinteistön omistajan on pakko tehdä "sopimus" (mikä ihme sopimus se on, joka on pakko tehdä?) jätehuollon kanssa.  Jätehuolto käy tyhjentämässä astian sopimuksen mukaan. Kiinteistönomistaja ei esimerkiksi saa tehdä sopimusta jonkin kolmannen tahon kanssa, että tämä hakisi jätteet, lajittelisi ne haluamallaan tavalla, ja sitten toimittaisi kaatopaikalle sen, mitä ei tarvitse. Soininvaaran kirjoitus käsittelee aiheesta suunnilleen kaiken sen, mitä siitä kannattaa sanoa, poislukien sen tosiasian, että tosiasiassa mitään tällaista jätelakia ei tarvittaisi. Toki on syytä estää laittomien kaatopaikkojen pitäminen, mutta tästä ei ole kyse; kunta kerää rahoja jätemaksuista ja sillä on tähän monopoli. Tämä estää jätteiden hyötykäytön. Suomalainen mentaliteetti näkyy tässä siinä, että hyöty nähdään aina nollasummaisena: jos kunta paskoo ympäristön saadakseen veroja, niin se on "hyvä", ja jos yksityinen taho saa hyötyä käyttämällä ja kierrättämällä jätteet, se on "paha".

Puolustusvoimien menot ovat noin kolme miljardia vuodessa. Toimintamenot ovat näistä menoista reilu puolet, alle kaksi kolmasosaa. Puolustusvoimat laskee, että varusmiespäivän hinta on noin 50 euroa. Kuikuilin lukuja, ja en löytänyt yksityiskohtia; en ole tässä argumentoimassa sen puolesta, että puolustusmenoja leikattaisiin, vaan tarkastelen sen kustannustehokkuutta. Esimerkiksi näyttää pikaisesti katsoen siltä, että vapaaehtoisten järjestöjen kautta annettu koulutus on kustannustehokkuudeltaan samaa tasoa kuin varusmiespalvelus ja merkittävästi tehokkaampaa kuin reservin kertausharjoitukset. Tämä ainakin indikoi, että parempaa maanpuolustusta saataisiin siirtämällä panostusta vapaaehtoisuuteen. Tätä ei pidä lukea niin, että argumentoisin asevelvollisuudesta luopumisen puolesta. Voisin argumentoida, mutta se ei ole tämä argumentti. Tämän argumentin sisältö on, että maanpuolustuksen tarpeista osa on mielekästä täyttää tavoilla jotka eivät tapahdu välttämättä itse Suomen Puolustusvoimien organisaation sisällä, vaan puolustusvoimat voi tilata palvelua muilta tahoilta ja tarjota näiden käyttöön tarvittaessa henkilöstöä ja kalustoa. Luvut ainakin näyttävät siltä, että näin osa toiminnasta saataisiin tehtyä halvemmalla tai samalla rahalla saataisiin enemmän toimintaa.

Puolustusteollisuuden imago ei ole Suomessa ollenkaan sitä, mitä se voisi olla. Singaporessa puolustusvoimat panosti imagoasioihin aivan eri tavalla kuin täällä, lisäksi puolustusteollisuudella oli paljon yhteistyötä tutkimuslaitosten kanssa; itsekin työskentelin puolustusteollisuuden ja yliopiston yhteisessä laboratoriossa, puolustusvoimien rahoittamassa projektissa. En tiedä, missä määrin Suomessa voitaisiin ottaa oppia esimerkiksi DSO:n toiminnasta, mutta DSO ja puolustusteollisuus tekevät tiivistä yhteistyötä yliopistojen kanssa ja ala on merkittävä teollisuudenhaara paitsi Singaporen (jo sinänsä mittavaan) puolustuksen tarpeisiin, myös viennissä. Esimerkiksi ST Engineering on aivan eri kokoluokan yritys verrattuna vaikkapa Patriaan. Aggressiivisempi yhteistyö tutkimustahojen kanssa aivan takuulla toisi etuja molemmille ilman merkittävää lisärahaa, sillä nykyiselläänkin raha vain kulkee valtion taskusta toiseen, ja kovin usein sieltä ulos ulkomaille.

 Yliopistojen ja korkeakoulujen ympärillä näperrellään kaikenlaisten startup- hautomoiden kanssa. Tämä on sinänsä aivan hyvä ja pätevä idea, mutta mielestäni prosessi on kovin jäykkä ja perustuu perisuomalaiseen byrokratiapyöritykseen. Tällaiset projektit ja ympäristöt työllistävät paljon koulutuksen ja liiketoiminnan ympärillä häärääviä byrokraatteja ja konsultteja, jotka haluavat saada siivun ihmisten ideoista. Sinällään tässä ei muuten olisi mitään suurempaa ongelmaa, enkä pidä toimintaa mitenkään negatiivisena. Mielestäni olisi kuitenkin hyvä integroida koko idea siitä, miten elinkeinoelämä noin ylipäätään toimii, kautta linjan siihen koulutukseen joka elinkeinoelämän tarpeisiin (muka) vastaa. Annan tästä esimerkin: Teknillistä koulutusta antavissa yliopistoissa on erilaisia projektitöitä erilaisiin tarpeisiin. Osassa koulutusohjelmista nämä projektit tehdään itseasiassa jonkin yritysosapuolen kanssa, jolloin opiskelija joutuu kohtaamaan ainakin osan työelämän realiteeteista koulutuksen yhteydessä. Pidän tätä mallia hyvänä, ja sen hyvyyden mittarina voidaan pitää esimerkiksi työllistymistä. Ainakin kun viimeksi katsoin, niin se koulutusala josta sattuneesta syystä eniten jotain tiedän, tuotti erittäin hyvät työllistymisnäkymät juuri niille, jotka tällaiset projektityöopinnot on käynyt läpi.

Mielestäni ideaa voisi laajentaa yleisemmin ja halki erilaisten oppilaitosten ja mahdollistaa integraatio perustutkimukseen ja opetuksen ja elinkeinoelämän välillä. Tähänkään ei tarvita rahaa, vaan ainoastaan kevyempi byrokratia.  Olen seurannut erään yliopiston "kehitystä" kohti "yksityistä" yliopistoa, ja näyttää pikemminkin siltä, että sensijaan että tällainen malli palvelisi kansantalouden etuja, se nähdään keinona kupata yrityksiltä rahaa yliopiston hallinnon pyörittämiseen. Tästä kielivät esimerkiksi alati kasvavat yleiskustannuskertoimet ja tuottovaatimukset, samaan aikaan kun palkkakehitystä jarrutetaan.

Tämä onkin yleinen ongelma kaikessa, sillä ns hyvinvointyhteiskunta-ajattelua värittää omanlaisensa rent-seekingin korostuminen. Tarkoitan tällä sitä, että organisaatiot näkevät voittoja ja hyötyjä siellä sun täällä ja haluavat päästä näistä osallisiksi. Tämä on ymmärrettävää ja inhimillistä, mutta valitettavan haitallista. Jos jokin julkinen organisaatio halutaan kehittää siihen suuntaan, että sen tehtävänä olisi esimerkiksi poistaa esteitä jonkin tietyntyyppisen yhteistyön edestä, organisaatio pyrkii aina tekemään itsestään välttämättömän sille nimenomaiselle yhteistyölle, koska siinä määrin kun yhteistyö hyödyttää molempia osapuolia ja tuottaa molemmille esimerkiksi rahaa, tämä organisaatio voi aina oikeuttaa roolinsa sillä, että se on "hyödyksi". Tämä pitäisi nähdä ja eliminoida, ja juuri tästä syystä mielestäni vapaaehtoisuus on kaikessa tällaisessa toiminnassa kaiken avain.

Suurimpia esteitä hyödyllisen toiminnan käynnistymiselle -- rahanpuutteen jälkeen -- on luottamuksen ja informaation puute. Nämä eivät ole erilliset, vaan tiiviisti toisiinsa liittyvät näkökohdat. Luottamuksella viittaan siihen, että jos aloitan startup-yrityksen jonkun henkilön kanssa, minun tulisi luottaa siihen, että kun kassaan kilahtaa ensimmäinen maksusuorite, niin yhtiökumppani ei juo rahoja. Informaatiolla taas viittaan siihen, että jos henkilöllä A on liikeidea josta puuttuu jokin osanen ja henkilöllä B on tarvittava osaaminen tuon osasen toteuttamiseksi, nämä henkilöt eivät välttämättä tiedä toisistaan riittävästi että kumpikin tunnistaisi tämän tilanteen.


Rahasta ei sinänsä ole pulaa nykyisessä markkinataloudessa, se käy ilmi korkotasosta. Ne tahot, jotka näpertelevät näiden muiden ongelmien ratkaisussa taas ovat suomalaisen kulttuurin erityispiirteiden vuoksi taipuvaisia paisuttamaan byrokratiaa joka tukahduttaa toimintaa. En kykene tarjoamaan tähän mitään vedenpitävää ratkaisua. Sen tiedän, että jos tämä ei muutu, niin me emme nouse tästä ilman aika tylyä pohjakosketusta.

Suuri stagnaatio ja Keynes.

Kirjoituksessaan EKP:n iso sinko, Soininvaara mainitsee likviditeettiansan, jossa uskoo Euroopan olevan. Näin uskoo moni asiantuntijakin, joten en väitä vastaan. Otan tässä viitekehykseksi Krugmanin muutaman vuoden takaisen kirjoituksen likviditeettiansasta. Kirjoitus on muuten melko tavanomainen tapa johtaa intuitiivisesti IS-LM-malli, mutta tärkein piirre siinä on tapa jolla IS-käyrän malli johdetaan.

IS-käyrä on kuvitteellinen käppyrä joka kuvaa oletettua korkotason ja bruttokansantuotteen riippuvuutta. Sitä ei mielestäni pidä tulkita niin, että korkotasoa manipuloimalla BKT:ta voidaan noin vain kasvattaa, tulkinta, johon moderni rahapuolen "rahvaanomainen" keynesiläisyys perustuu. Joten olkaa huoleti, en aio väittää mitään tällaista. Kuitenkaan en väitä että malli sinänsä on väärä, joten keynesiläisilläkään ei pitäisi tässä vastaansanomista.

Korko on hinta tai vuokra, joka rahasta maksetaan, ja se on samalla käteisen rahan vaihtoehtoiskustannus. Kun ihmiset vapaasti lainaavat rahaa keskenään, tämä korko määrittyy markkinoilla kysynnän ja tarjonnan mukaan. Malli olettaa, että pääosin rahan kysyntä tulee investointikysynnästä ja tarjonta säästämisestä. Tämä on abstraktio ja todellisuus on monitahoisempi. Tietyssä mielessä voidaan ajatella, että nyt jo viisi vuotta päällä ollut rahoituskriisi onkin paljolti seurausta siitä, että tämä oletus ei päde, ja että esimerkiksi asuntokauppa on pikemminkin kulutuskysyntää. Tämäkin on yksi näkökulma, mutten nyt jää siihen liiaksi kiinni.

Säästöhalukkuus kasvaa, kun korkotaso kasvaa ja toisaalta investointikysyntä vähenee, ja korkotaso, jolla nämä kohtaavat, on ns. markkinakorko. Kun kansantulo kasvaa, ihmisillä on enemmän rahaa, ja tämä johtaa siihen, että myös säästäminen lisääntyy, mikä painaa korkoa alaspäin. Investoinnitkin lisääntyvät, kunnes tasapaino saavutetaan, mutta jos investointikysynnän muoto ei muutu, niin korko asettuu hieman alemmas. Keynesin maalaama uhkakuva oli, että talouden kasvaessa riittävästi, säästämishalu lopulta johtaa tilanteeseen, jossa investointikysyntä ei enää edes nollakorolla ole riittävän suuri imemään säästöjä.

Tuntuu ehkä hullunkuriselta pitää säästämishalukkuutta ongelmana tilanteessa, jossa massiivinen velkaantuminen näyttäisi pikemminkin olevan se todellinen ongelma. Tässä kohtaa mielestäni Keynesiläinen politiikka menee pieleen. Keynes ja Krugman esimerkiksi tarjoavat lääkkeeksi julkisen sektorin velkaantumista ja  menolisäyksiä, imuroimaan se säästöjen tarjonta, joka painaa koron alle nollan.  En ole tästä samaa mieltä, ja selitän sen kohta erikseen.

IS-LM-mallissa on yllä mainitun IS-käyrän lisäksi myös LM-käyrä. Se on viimekädessä ihmisten halukkuus pitää käsissään rahaa, ja tämä riippuu korosta. Koska korko on käteisen rahan vaihtoehtoiskustannus, korkeampi korko tarkoittaa vähäisempää halua pitää rahaa kädessä. Likviditeettiansa syntyy, kun LM- ja IS-käyrä kohtaavat negatiivisella reaalikorolla. Tällöin yritykset saada taloudessa ns. pyörät pyörimään tarjoamalla lisää likviditeettiä eli manipuloimalla korkoa alaspäin, ovat tuhoontuomittuja; ihmiset pitävät vain ylimääräisen likviditeetin käteisenä, eikä rahan kiertonopeus kasva (vaan vähenee). Myöskään inflaatiota ei synny, koska ylimääräinen raha ei lisää kulutuskysyntää, eikä siten onnistu nostamaan hintoja.

Tässäkään kohtaa en usko keynesiläiseen politiikkaan. Jos ja kun rahaa näin luodaan, ja kysyntä jostain ulkoisesta syystä alkaa kasvaa, inflaation hallinta tulee jälkikäteen paljon kalliimmaksi. Jos keskuspankki alkaa imuroimaan rahaa pois, sen toimenpiteet nostavat korkoja. Tämä tarkoittaa, että korkotasoon liittyvä riski kasvaa aivan tavattomasti. Toisella puolella riskinä on masiiviinen inflaatio. Toki, keskupankkihan pelaa pitkään pelkillä uskomuksilla - tämä on niin sanottu keskuspankin Chuck Norris- vaikutus: kun keskuspankki sanoo, että ensi vuoden inflaatio on 4%, niin markkinoilla uskotaan tähän, ja kaikki valmistautuvat 4% inflaatioon. Näin keskuspankille jää paljon pelivaraa siinä, mitä sen todellisuudessa pitää tehdä tämän aikaansaamiseksi. Tässä on perää, enkä kritisoi tätä sinänsä, mutta en ihan täysin. Rahapolitiikalla siis kyllä on mahdollisuutensa ja keskuspankki voi todellakin auttaa asiassa.

Menolisäyksien ja valtioiden velkaantumisen ongelmana on, että imuroidessaan säästöjä, valtio tekee sitoumuksen, että nämä velat maksetaan takaisin. Tämä tarkoittaa sitä, että tulevaisuudessa rahat pitää kerätä tavalla tai toisella. Siis, joko veroina tai sitten pitää ottaa uusi laina.  Likviditeettiansassa - näin argumentti menee - nimelliskorko on nollassa ja valtiot saavat lainaa käytännössä korotta. Näin on tilanne esimerkiksi Saksan ja Suomen kohdalla, ainakin likipitäen. Jos lisäksi on muutaman prosentin inflaatio ja reaalinen nollakasvu, niin lainan korko on negatiivinen; sitä kannattaa ottaa vaikka vaan makaamaan kassassa, ja jos on edes jotain tuottavaa tehtävää, niin investointi kannattaa tehdä. Argumentti on tietenkin osittain oikea. Jos korkoa saa negatiivisella korolla ja jos todellakin on jotain tuottavaa investoitavaa, niin tämä ei ole ongelma. Tässä on kuitenkin sellainen pointti, että julkisten investointien track-record on kehno. Varsinaisten kyseenalaisten menojen ohella oikeastaan pahempi ongelma on se suoranainen vimma, jolla rahaa aletaan  polttaa kun se ei ole "omaa" ja kun koetaan  että rahan polttaminen on jollakin tapaa hyvä juttu.

Hyvä esimerkki tästä on potilastietojärjestelmä, johon ollaan polttamassa veronmaksajien rahaa 1.8 miljardia euroa. Vertailun vuoksi tämä on suunnilleen sama summa, jota Kreikkaan ollaan pistämässä suomalaisten rahaa. Tällaisen rahasumman laittaminen rahajärjestelmän pystyssäpitämiseksi on varmasti kyseenalaista, arveluttavaa jne; en ole eri mieltä. Mutta tällaisen rahasumman pistäminen kansainvälisen ohjelmistotalon taskuun työstä, joka muualla on saatu aikaan alle sadasosalla tästä kustannuksesta, ei ole "arveluttavaa" tai "kyseenalaista". Sillä ei ole edes mitään tekemistä ideologian kanssa. Se on vain ja ainoastaan rikollista. Jo sellainen selonteko, jossa tällaista kustannusta ehdotetaan, on mielestäni törkeä petoksen yritys, ja siitä pitäisi joutua linnaan.

Mutta rahaa tullaan polttamaan. Ei ehkä näin paljon, mutta sanotaan miljardi. Ja sitä poltetaan, koska laina on halpaa ja koska poliitikot uskovat pseudokeynesiläiseen ajatukseen siitä, että pyramidien rakentaminen on hyvä idea.

Vielä tuosta 1.8 miljardista. Suomalainen asiantunteva DI tienaa, ollaan joviaaleja, 5000 euroa kuukaudessa. Sovitaan lisäksi, että sivukulut ja vastaavat päälle, niin hänen palkkaamisensa maksaa 9000 euroa kuussa. 1.8 miljardilla saa 200 000 kuukautta suomalaisen korkeatasoisen asiantuntijan työtä. Lomat ja muut päälle, sillä saa silti yli 15 000 miestyövuotta. Tämä määrä ihmistyötä aiotaan siis ulosmitata suomalaisista, laittaa näennäisesti potilastietojärjestelmään ja tosiasiassa tilittää kansainvälisen konsulttitoimiston taskuun.

Nämä ovat niitä investointeja, joita perustellaan sillä, että nyt on hyvä aika investoida.

Reiluuden nimissä täytyy todeta, etten usko että keynesiläinen perustelu on tässä taustalla. Mutta ei se nyt ainakaan auta.

Mitä minä tekisin Euroopan julkiselle vajeelle? Jos lähdetään oletuksesta, että euromaat haluavat pitää Eurosta kiinni "hinnalla millä hyvänsä" ja ovat valmiita tekemään "kaikkensa", niin ehdotan seuraavaa. Otetaan käyttöön Eurobondit, mutta ei minään yhteisvastuullisena velkainstrumenttina, vaan EKP:n rahapolitiikan välineenä samaan tapaan kuin liittovaltion velkakirjat ovat USA:ssa. "Eurobondi" tässä viittaa siis vain sellaiseen velkakirjasalkkuun, jossa on kaikkien Euroalueen maiden valtioiden velkakirjoja tietyillä painotuksilla. Painotus on periaatteessa mielivaltainen, mutta yksi reilu vaihtoehto olisi että se on maiden BKT:n mukainen. Toinen vaihtoehto on väkilukuun suhteuttaminen. Likviditeettioperaatiot tehdään pääsääntöisesti ostamalla tätä koria, ei niin, että ostetaan velkaantuneimpien maiden velkakirjoja. Miksi? No ihan vaan siksi, että kun tällä tavalla korkoa manipuloidaan alaspäin, niin hyöty tästä jakautuu tasan sopimusmaiden kesken. 

Tämän lisäksi tarvitaan tietenkin rankka pankkioperaatio. Reservi- ja pääomavaatimukset pitää hilata ylös, ja EKP:n pitää mielestäni säätää näitä hanakammin tulevaisuudessa ja nimenomaan nousukaudella. Olen toitottanut tätä moneen otteeseen, mutta sanon sen vielä tässä nousukausi on ongelmien syy ja laskukausi on ongelmien korjaantumista.

Jos ja kun keskuspankille on annettu tehtävä, sen pitäisi olla nousukausien estäminen. Tämä kuulostaa hullulta, ja onkin, mutta selitän. Jos oletamme että tuotannontekijätuottavuus (TFP) on ainoa, joka voi pitkällä aikavälillä tuottaa kasvua joka ylittää työvoiman ja pääoman kertymisen tuottaman kasvun. Estimointitehtävänä tämä on tietenkin vaikea, eikä minulla ole selkeää eksplisiittistä mallia jolla perustella, mutta esitän intuitiivisen argumentin.

Talous siis kasvaa, kun a) työvoimaa tulee lisää (sivuutan tämän) b) pääomavarantoa tulee lisää ja c) tuotannontekijöiden tuottavuus kasvaa. Sivuutan työvoiman siksi, että nämä luvut katsotaan yleensä per capita, ja siksi työvoima yleensä supistetaan yhtälöstä pois. Muutoinkin näyttää siltä, että työvoima joustaa jonkin verran eli työllisyys vähenee ja kasvaa prosyklisesti. Pääomavaranto uusiutuu koko ajan, koska koneet ja laitteet kuluvat ja vanhenevat, niitä rakennetaan lisää jne. Nettoinvestoinnit ovat siis ne, jotka kasvattavat pääomavarantoa. Olettaen että työvoiman ja pääoman välillä komplementaarinen vaikutus, pääomavarannon kasvu suhteessa työvoimaan kasvattaa työvoiman tuottavuutta mutta laskevalla rajahyödyllä. Mallinnan tässä niin, että tuotannontekijätuottavuus tarkoittaa tämän hyödyn lisääntymistä. Jos näin ei olisi, esimerkiksi Solowin alkuperäisessä mallissa, pääomavaranto saavuttaisi jossain vaiheessa optimipisteen jossa poistot ovat yhtä suuret kuin investoinnit ja nettolisäystä ei enää tulisi.

Noniin, yllä oleva IS/LM malli siis kertoo, että rahapuolen manipulaatioilla investointeja saadaan lisää. Yleensä tämän ajatellaan toimivan niin, että työvoima on vajaakäytössä, ja manipulaatio lisää työllisyyttä. Pääomavaranto kuitenkin kasvaa samalla. Tällä kasvulla on laskeva rajahyöty.

Mallini on tältä osin intuitiivinen, enkä ole sitä edes yrittänyt formalisoida, mutta argumentti menee näin:  TFP:n kasvulla on luonnollinen raja, ja jos investoimme enemmän kuin tämä raja indikoi, tuotamme pääomaa, jonka tuottavuus on kehno. Kun tällainen pääoma on olemassa, paitsi että siinä on uponnut kustannus, siinä on myös vaihtoehtoiskustannus. Huonomman, olemassaolevan pääoman, korvaaminen uudella maksaa uuden pääoman täyden hinnan, mutta marginaalituottavuus ei ylitä täyttä hintaa. Tarvitaan entistä alhaisempaa korkoa, jotta investointi kannattaisi.

Tätä prosessia sitten vahvistaa se, että julkinen valta on valmis itse investoimaan vielä huonompaan pääomaan.

Kun talous kasvaa, se kasvaa tavallaan huonompien reunaehtojen ja rajoitteiden vallitessa. Korko on manipuloitu alemmas, ja pääomavarantoa kasvatetaan pääomalla, jonka kontribuutio TFP:hen on alhaisempi.

En väitä, mutta esitään hypoteesin: Tämä malli selittää sen ilmiön, jotan Tyler Cowen nimittää The great Stagnation-ilmiöksi: 1970-luvun alusta talouden kasvu TFP:ssä mitattuna heikkeni merkittävästi. Cowen väittää, että syynä oli se, että teknologiset "matalalla roikkuvat hedelmät" oli poimittu. Cowenin tulkinta esimerkiksi oli, että kuulennot olivat viimeinen suuri projekti, joka näistä teknologien easy-pickeistä oli julkisin investoinnen saatavissa, ja että stagnaatio johtui siitä.

Tarjoan tässä vaihtoehtoisen tulkinnan: Stagnaatio oli seurausta 1960-luvun massiivisista julkisista investoinnista ympäri maailmaa: USA:n avaruusohjelma, teknologiaspillovereineen, ydinaseohjelmat, Neuvostoliiton investoinnit (joiden heikkolaatuisuus toki tuli esiin täydellä voimallaan ennen 80-lukua), Euroopan sodanjälkeisen jälleenrakennuksen päättyminen jne. Ja tietysti lopullisena niittinä 70-luvun alun öljykriisit ja Bretton-Woods- järjestelmän romuttuminen. Toisen maailmansodan jälkeinen nousukausi siis oli yksinkertaisesti liian raju, ja julkinen sektori investoi liikaa.

Köyhyys.

Aloin pitkästä aikaa lukea jotain talouteen liittyvää. Kyllästyin jossain vaiheessa koko aihepiiriin, mutta törmäsin kirjaan Poor Economics, joka käsittelee köyhyyttä. Siis oikeaa köyhyyttä, alle dollarilla päivässä elämistä, ei esimerkiksi monen suomalaisen "köyhyyttä", joka tarkoittaa että ei ole varaa 300 euron adidaksiin ja 50 tuumaiseen 3d TV:hen, vaan pitää tyytyä kiinalaisiin lenkkareihin ja 28 tuumaiseen kuvaputkitelkkariin.

Ko. kirja on kirjoitettu hyvin, vaikken ole lukenut sitä vielä kovin pitkälle, tekstin laatu näkyy jo nyt. Argumentaation laadusta en vielä osaa sanoa, mutta yleisestiottaen johdannon keskeinen argumentti sanoo, että köyhyydestä puhuttaessa sellaiset tahot kuin Jeffrey Sachs tai William Easterly, jotka tarjoavat yhtä ideologista lähtökohtaa (Sachsin "köyhyysloukku" ja Easterlyn "markkinat poistavat köyhyyden") käyttävät liian karkeita abstraktioita.

Tämä on truismi yleensä; esimerkiksi vaikka markkinat sinänsä hoitaisivat köyhyyden pois, niin olennainen kysymys voi olla, miksi jossakin paikoissa ei ole toimivia markkinoita. Liian karkea abstraktio on oikeastaan se, mitä kansanviisaudessa nimitetään varpusen ampumiseksi tykillä.

Erityisen ansiokkaana näen kirjassa sen, että sen verkkosivulle on kasattu data, johon kirja perustuu. Jokainen voi siis itse tutkiskella ja vertailla dataa paitsi kirjaan, myös omiin ennakkoluulohinsa.

Toinen viimeaikainen kirja, josta olen kuullut paljon - mutta jota en ole ainakaan vielä lukenut - on Why Nations Fail, jota on kommentoinut mm. Francis Fukuyama. Sen näkökulma on ilmeisesti juuri Poor Economicsin kritisoima "grand idea", ja käsittääkseni se keskittyy instituutioihin.

Keskustelu köyhyyden kaltaisista massiivisen kokoluokan heterogeenisista ilmiöistä on mielestäni vähän ongelmallista, jos sitä käydään ns. suurten ideoiden avulla. Fukuyaman pitäisi ehkä itse parhaiten tietää tämä, onhan hän argumentoinut tavallaan juuri suurten ideoiden aikakauden olevan ohi...

Tropiikki Nyt, redux.

Asetuimme taloksi viikonloppuna. Paperin dedis oli (ja meni) tiistaina, lähetimme paperin joka ei tule menemään läpi. Paine pistää jotain menemään on täällä kovempi kuin Suomessa, mitä ihmettelen. Täällä on myös tiukka luokittelu julkaisufoorumeille ja sitä todella myös kytätään, käytännössä homma menee niin, että hylkäys kovatasoisesta foorumista on arvokkaampi kuin hyväksyminen jostain keskitason foorumista. Tätä en ihan ymmärrä, mutta en välitä, koska saan tehdä tutkimusta ihan rauhassa.

Seuraavaksi ovat vuorossa reaaliaikajärjestelmät. Olen pysytellyt erossa kelloja sisältävistä systeemeistä, koska ne ovat sotkuisia. Kävimme eilen yhden postdocin (myös minun tapaani vähän vanhempi herrasmies) kanssa läpi hänen tutkimustaan identifioidaksemme pullonkaulan johon minun osaamistani voisi soveltaa. Jatkamme kenties tänään. Joudun kuitenkin tekemään hieman muita töitä, koska yksi paperi, jonka tekemisessä olin mukana Tampereella ollessani, hyväksyttiin, ja olen vastuussa kokeiden toistamisesta.

Nuorempi poika pääsi paikalliseen päiväkotiin. Kyseessä on paikalliseen valtapuolueeseen läheisesti liittyvän järjestön ylläpitämä päiväkotiketju. PAP eli "Peoples action party" on sellaisilla merkityksillä "virittynyt", että on ehkä parempi etten analysoi niitä tässä kohtaa sen enempää. Ehkä jos joskus päätän palata Suomeen. Olen allekirjoittanut sopimuksen, jonka mukaan en osallistu täällä minkäänlaiseen poliittiseen toimintaan. Pidän sopimusoikeutta erittäin tärkeänä, joten noudatan tätä tässä yhteydessä. Wikipedian artikkeli kertonee olennaiset asiat.

Koulun löytäminen vanhemmalle pojalle on haasteellista. Olen ilmoittanut hänet nyt kolmeen kouluun ja ilmoitan vielä neljänteen tänään tai huomenna. Kaikissa on kuitenkin pitkähköt jonotuslistat, ja kansalaiset menevät ulkomaalaisten edelle kun paikkoja jaetaan. Täällä toiminta on siis käytännössä päinvastaista kuin Suomessa. Kaikesta tästä huolimatta, en ole kokenut kertaakaan että a) olisin ollut jonkinlaisen rasismin tms syrjinnän kohteena tai b) että olisin ulkomaalaisena mitään muuta kuin täysin tervetullut tähän yhteiskuntaan. Suomalaisilla olisi opittavaa tässä suhteessa, näin uskon; täkäläinen "kansallinen itsetunto" kestää esimerkiksi sen, että jos joku ulkomaalainen törttöilee, vika ei ole ehkä kuitenkaan kantaväestön rasismissa. Ja kantaväestö ei, ainakaan länsimaisia kohtaan, vaikuta lainkaan rasistiselta. Hienoista stereotyypitystä kyllä on, esimerkiksi tietyissä kaupoissa myyjät tuputtavat vähän kalliimpaa tavaraa, ilmeisesti kuvitellen että eurooppalaisena olen täällä jonkun firman sikariportaassa tms.

Kuljen töihin julkisilla, bussimatka maksaa ehkä reilun dollarin. En tajua sitä, miten Suomessa voi jossain Helsingissä olla tilasta pulaa. Täällä on leveät autotiet, asuntoja 5 miljoonalle ihmiselle, ja joka paikassa metsää, puistoa, jne. Helsingissä on saman verran pinta-alaa ja kymmenesosa ihmismäärästä, ja mukamas tonttipulaa. Muistutus Helsingin päättäjille.

Täällä on käytössä ruuhkamaksut tietyillä teillä. Auton omistamiseen tarvitaan lupa, ja luvat huutokaupataan. Viime vuonna luvat maksoivat noin 50k€, siis tuplasti sen, mitä itse auto. Täällä niukka resurssi pyritään jakamaan aikuisten oikeasti tehokkaasti, eikä sen paremmin vasemmistolaista kuin oikeistolaista kuppaamista yksinkertaisesti siedetä mitenkään. Alkoholi maksaa tuplasti sen mitä Suomessa, viinipullo on halvimmillaan ehkä $20. Tupakka-aski on kympin. Tuloverot ovat likipitäen nollassa, puolet kansasta ei maksa tuloveroa lainkaan, ja progression yläraja on 20% marginaali, se napsahtaa vasta kun tienestit ovat jossain sadoissa tuhansissa vuodessa. ALV on jotain 7 prosentin luokkaa. Budjetista isoimmat rahareiät ovat koulutus ja armeija, koulutuksen osuus BKT:sta on melko pieni, mutta koska julkiset menot ovat suuret kokonaisuutena, niin valtion budjetissa se on iso osuus.

Täällä on kaikenlaisia erikoisia subventiohärdellejä. En tunne mekanismeja tarkkaan, mutta esimerkiksi vanhuksille jotka muuttavat pienempään asuntoon ja myyvät vanhan asunnon nuoremmalle perheelle, luvataan jokin rahallinen tai verovähennyksiin liittyvä subventio. Tällaisilla pienillä mikrosäädöksillä ohjaillaan ihmisten käyttäytymistä. En oikein osaa sanoa onko se hyvä vai ei, mutta teknokraattinen täkäläinen järjestelmä aivan ehdottomasti on, viimeistä piirtoa myöden.

Pre-paid liittymää ei voi hankkia ilman rekisteröintiä, eli isoveli tietää kaikkien puhelinnumerot. Poliiseja ei silti näy yhtään missään. Tosin, joka paikassa on kylttejä joissa kehotetaan raportoimaan epäilyttävästä toiminnasta. Kerrostalossa, jossa asun, on jatkuvasti kaksi vartijaa töissä; toinen istuu kopissa ja toinen kiertää talon pihamaata. Yöaikaan taskulampun kera. Tässä on jotain paranoidin tuntuista, koska rikollisuus on täällä Suomea merkittävästi alhaisempaa. Siellä täällä olen nähnyt varoituskylttejä joissa todetaan "Low crime does not mean no crime" jne. Rikollisia tosissaan pelätään, ilmeisesti.

Lorvikatarri.

Soininvaaran blogilla oli jonkin verran keskustelua toimeentulotuesta. Itse pidän toimeentulotukea ja muita rankanpuoleisesti tarveharkintaisia tukia hirviömäisinä. Jos olisin marxilainen ja taipuvainen salaliittoon, väittäisin, että ne ovat kapitalistien salajuoni, jolla pidetään huoli siitä että yhteiskunnassa on riittävän suuri ryysyproletaarien joukko niin, että työväenluokka saadaan pidetttyä kurissa hajoita-ja-hallitse- periaattella. Koska en ole kumpaakaan, niin uskon että kyse on yksinkertaisesti muutamasta itsessään hyvää tarkoittavasta periaattesta, jotka eivät vain sovellu yhteen.

Ensiksikin, toimeentulotuella elävän marginaaliveroprosentti on pyöreät sata prosenttia, ja tämä ei koske vain työtä, vaan myös kaikkea "virallista" rahaliikennettä. Jokainen ansaittu euro, oli se tukea tai palkkaa, on suoraan pois toimeentulotuesta. Tämä jo sinällään indikoisi, että kaikkien kannalta olisi parempi, jos se vain lakkautettaisiin, vaikka yhtään mitään muuta ei tehtäisi. Poliittisesti ja ehkä jossain hämärässä mielessä moraalisesti ajatellen tämä ei kuitenkaan tule kysymykseen, joten täytyy miettiä jokin muu lähestymistapa.

Oletetaan hetkeksi, että meillä olisi jokin sosiaalivakuutus tms., joka pitäisi huolen siitä, että jokaisen ilman omaa syytään kesken kaiken työmarkkinakelvottomaksi joutuvan toimeentulo olisi jotenkin turvattu, tai oletetaan, ettei sellaista tapahdu (toistaiseksi). Pohditaan ihmisen elämän aikana tekemiä valintoja ja näiden suhdetta tukiin.

Ensiksikin, koulun penkiltä lähtevä joutuu miettimään, meneekö jatkokoulutukseen. Tällä hetkellä tukia alennetaan, jos ei hakeudu mihinkään, vaan jää kotiin peruskoulun tms. jälkeen. Kuten Nalle Wahlroos totesi, nämä ovat tyyppejä, jotka näyttävät yhteiskunnalle keskisormea, ja nykyvasemmisto itkee, että heidän tukiaan on alennettu? Otetaan lisäksi huomioon, että opintoraha on yli sata euroa kuukaudessa huonompi kuin toimeentulotuki. Lainan kanssa päästään tietty vähän päälle, mutta laina ei ole omaa rahaa, vaan se täytyy maksaa takaisin. Näinollen on selvää, että on sosiaaliturvan muoto mikä hyvänsä, tällainen mekanismi vääristää toimintaa, tekemällä omaan työmarkkina-arvoon investoimisesta vähemmän kannattavaa.

Toiseksi, opintojen edetessä meillä on sellainen yleisesti käytössä oleva virheellinen abstraktio, jonka mukaan henkilön arvo kansantaloudelle jotenkin pompsahtaa sinä päivänä, kun hän saa tutkintotodistuksen käteensä. Tämä ei ainakaan teknillisellä alalla pidä mitenkään paikkaansa. Palkka voi pompsahtaa, mutta se on silloin vain tuottavuuden ulosmittaamista työntekijälle, ei todellinen muutos tuottavuudessa. Tämän vuoksi pidän vähän kummallisena näennäistavoitteena lyhentää opiskeluaikoja. En tarkoita, etteikö ripeään opiskelutahtiin olisi syytä kannustaa yleisestiottaen, jos vaihtoehtona on elely opintotuella tms. tulonsiirrolla, mutta esimerkiksi siihen, että henkilö menee koulutustaan vastaavaan työhön ja tekee gradunsa tai diplomityönsä vuotta tai kahta myöhemmin, ei liity mitään todellista kansantaloudellista kustannusta.

Kolmanneksi, mikä tahansa opiskelu päättyy kuitenkin aikanaan, ja silloin tarkoitus on mennä töihin. Hyvin harva vähintään jonkin entisen opistotasoisen tutkinnon suorittanut ehdoin tahdoin jää kotiin lorvimaan, mutta työllistyminen omalle alalle voi olla niin korkealla prioriteetilla, että työpaikan vastaanottamista voi olla täysin rationaalista viivyttää jonkin aikaa. Tämän valinnan kannustinvaikutusta on vaikea erottaa siitä, että jäädään kotiin lorvimaan, mutta ongelma on vähäisempi, ainakin jos koulutus on alalle, jonka työllisyys ja palkat ovat selvästi suuremmat.

Neljänneksi, jos työttömyys iskee, nykyinen järjestelmä on aika ongelmallinen sekin. Ansiosidonnainen työttömyyskorvaus on keskipalkkaiselle todella ruhtinaallinen, ja nimestään huolimatta työttömyyskassat eivät sitä maksa kuin marginaalisesti, vaan veronmaksajat subventioina. Tämä ei voi olla mielekästä, koska joku sen korvauksen kuitenkin maksaa. Jos työttömyyskassoja ajatellaan vakuutuksina, niiden hintojen pitäisi kuvata riskejä ja kustannuksia. Ihmisten valintojen pitäisi periaatteessa olla linjassa heidän riskinottohalunsa kanssa; on tietenkin yleisiä perusteluita, miksi riskiaversio johtaa tehottomuuteen, ja miksi riskinotosta voidaan ylikompensoida, mutta onko meillä työmarkkinoiden ja sosiaaliturvan mitoituksessa todella sellainen tilanne?

Luonnostelin mielessäni järjestelmää, jonka pitäisi olla riittävän yksinkertainen, ja ennenkaikkea halvempi. Ensiksikin, katastrofaalisia riskejä (vakava onnettomuus, täysin odottamaton sairaus, jne.) varten voidaan laatia jonkinlainen vakuutus toimeentulon turvaamiseksi, ja sosialistisessa yhteiskunnassa tämä varmaan rahoitettaisiin verovaroista kuten nykyään. Sivuutan tämän nyt ensiksi.

Oletetaan, että jokaiselle kansalaiselle on olemassa jonkinlainen sosiaalitili, joka toimii kaikkien paitsi mainittujen katastrofaalisten riskien hallinnassa. Perusidea on sosiaalitilin tapainen järjestely yhdistettynä "perustulomalliin". Koska kansalaispalkan tapainen järjestely on käytännössä poliittisesti mahdoton, voitaisiin sensijaan toimittaa sosiaalitilin "nollatason" turvaaminen eräänlaisella negatiivisella tuloveromallilla.

Ongelmaksi muodostuvat ne, joilla ei ole palkkaa lainkaan. Periaatteessa ne, joilla ei ole juuri nyt lainkaan palkkaa, eivät ole ongelma, koska voimme olettaa, että heidän sosiaaliturvansa tulee sosiaalitililtä. Sensijaan ne, joilla ei ole lainkaan historiassaan tuloja, muodostavat ongelman. Palataan yllä ensimmäiseen valintakohtaan.

Jos oletamme, että opintorahan kaltainen "palkka" opiskelusta maksetaan, niin voimme esimerkiksi ottaa sen mittapuuksi "kansalaispalkalle". Sitä nimitettäisiin vain opintorahaksi opiskelijalle, ja tämä pitäisi sosiaalitilin nollatasolla. Opintorahan tms. määrä voisi olla könttäsumma, jonka jälkeen tili alkaisi mennä pakkaselle. Tämä toimisi samalla myös subventiona aikuisopiskelulle, jossa sosiaalitiliä voisi käyttää lisäpuskurina, kun kouluttaudutaan vaativampiin tehtäviin.

Myöhemmin työelämässä vähäinenkin työnteko subventoitaisiin negatiivisella veroprosentilla. Verotus olisi "progressivista" niin, että hyvin pienillä tuloilla veroprosentti olisi reippaasti negatiivinen, kuitenkin niin, että osa subventiosta alkaisi (ehkä tietyn rajan jälkeen) kartuttaa sosiaalitiliä. Tilanteessa, jossa käteenjäävä summa on tarkalleen palkan suuruinen, subventio voisi olla vielä nollaa suurempi. En nyt alkanut laskeskella tässä, minkälaisista luvuista puhutaan, mutta tämä on epäolennaista, sillä olennaista on se, että marginaalivero on koko ajan riittävän pieni, eikä koskaan pomppaa sataan prosenttiin. Mitään byrokratiaa tms. ei systeemiin tarvita, koska sosiaalitilin ehdot ovat selvät kaikille.

Tämä edellyttäisi kyllä myös esimerkiksi asumistuesta luopumista, mitä moni pitää pöyristyttävänä. Itse kyseenalaistan asumistuen mielekkyyden; tällä hetkellä asumistukea saa niin moni, että se on käytännössä tulonsiirto vuokranantajille. Markkinamekanismi nimittäin toimii niin, että jos ihmisille annetaan korvamerkittyä rahaa jonkin asian hankkimiseen, sitä hankitaan enemmän; jos tarjonta ei jousta, hinta nousee. Väittäisin, että vuokra-asuntojen tarjonnan jousto tässä on huono.