Amores Ferros, Osa III

Olen nyt pystynyt jatkamaan raudan liikuttelua lähes normaalisti useamman viikon. Olen kuitenkin pitänyt maltin kaikessa tekemisessä, enkä ole lähtenyt rasittamaan itseäni liiaksi. Kyykky oli esimerkiksi maanantaina hyvin maltillinen 3x5@105kg, pystypunnerrus 5x5@52.5kg ja maastaveto 1x5@130kg. Päälle leuanvetoa 3x7 toistoa kehonpainoilla. Kaikki tuntuivat siltä, että olisin jaksanut selvästi enemmän, mutta pyrin nostamaan edelleen tehoja hyvin hyvin hitaasti.

Olen jättänyt heran pois. Kävin erikoislääkärillä, joka sanoi ettei diagnoosia eosinofiilisestä esofagiitista tehdä yhden koepalan perusteella, vaan oireiden pitää jatkua lääkehoidosta riippumatta, ja uusissa (!!) koepaloissa pitää edelleen olla eosinofiilejä riittävästi. Toivon siis että vaiva helpottaa kahden kuukauden happosalpaajahoidon aikana. Nyt ainakin olen ollut suhteellisen oireeton jo parisen viikkoa.

Rauhallisella lineaarisella progressiolla on puolensa. Se ei kenties ole tehokkain tai paras keino lisätä voimaa, mutta se on yksinkertainen.  Kevensin ohjelmaa vielä siten, että keskiviikon kyykyssä teen vain kolme kahden toiston sarjaa, joten progressio kyykyssä on 5 kiloa viikossa. Se on silti niin paljon, että raja tulee vastaan ennen vuodenvaihdetta helposti. Olen nimittäin kokolailla vakuuttunut, etten kykene kyykkäämään 3x5 toistoa 150 kilon painoilla jouluna.

Ruokaa on mennyt taas alas enemmän. Tein sunnuntaina lasagnen, johon tuli 700g naudan jauhelijaa, 1.2 litraa maitoa, 40g voita, 250g lasagnelevyjä, 300g juustoa ja 800g tomaattikastiketta. Kaikkineensa se painoi hieman yli 3 kiloa. Söimme sen yhdessä illassa lasten kanssa, joskin pojalla oli kaksi kaveria kylässä, ja kaikki tietävät miten teini-ikäiset syövät.  Paino on lähtenyt taas nousuun pitkän laskukauden jälkeen, ja on nyt jo yli 85 kiloa.

Nosteluun on tullut myös tiettyä hillittyä viisautta. Ehkä termi on huono, mutta viittaan siihen että kun raudan määrä ei ole lähelläkään maksimeja, pystyn silti suhtautumaan siihen kunnioituksella. Ehkä aiemmin suhtauduin kevyisiin rautoihin hieman ylenkatseella, ja koin että se mielenrauha ja onnistumisen tunne jonka sain, tuli vain hyvin raskaista painoista. Enää en ajattele näin. Ehkä voidaankin sanoa että vaivani ovat tuottaneet henkistä kasvua.

Ellen vammaudu tai sairastu muutoin tavalla, joka estää nostelun, luulen että liikuttelen rautaa lopun ikääni. Toivottavasti kuolemaani saakka. Naisystäväni naapuri kuoli kesällä. Tämä oli vanhempi, arviolta yli 80-vuotias mies, joka liikkui paljon. Miehen saattoi nähdä talvella hiihtämässä läheiseen puistoon tehtyä latua ympäri päivittäin, ja kesäisin pyöräilemässä tai lenkkeilemässä aamuin illoin. Eräänä päivänä hän vain kuoli ilman sen kummempaa syytä. Toki hänellä varmasti oikeasti oli jokin kuolinsyy, mutta tarkoitan tällä sitä että hänellä ei ollut ulkoisia sairauden merkkejä jotka olisivat sivullisille olleet ilmeisiä.

Pohdimme asiaa yhdessä ja itse olen sillä kannalla että sellainen kuolema olisi hyvä ja siunauksellinen. Kuolla nopeasti ilman pitkittynyttä laitoshoitovaihetta tai toimintakyvyn menetystä. Tietenkään raudan liikuttelu ei millään tapaa sellaista takaa, sillä sairaudet voivat iskeä odottamatta kehen tahansa. Mutta ajatuksena se on miellyttävä.

A man can dream though,  
A man can dream.

Burn out / ylikunto

Perjantaina tein penkkipunnerruksessa ennätyksen. Koin olevani hieman "ylikierroksilla" treenin jälkeen ja energiaa tuntui olevan vähän liikaa, joten lähdin iltapäivällä vielä juoksemaan suolijärven ympäri.

Lauantaina heräsin aamuyöstä vatsan poltteeseen. Vatsanväänteet -- "stressivatsa" -- jatkuivat koko viikonlopun ja heräsin useamman kerran yössä tähän tunteeseen. Pitkin päivää sain jonkinlaisia ahdistuskohtauksia. Ruokahaluni oli kadonnut lähes täysin. Maanantaina oloni oli hieman parempi ja kävin aamulla treenaamassa. Treeni ihme kyllä kulki melko normaalisti, joskin tietoisesti vähensin sarjojen määrää. Treenin jälkeen ahdistus oli lähes ylitsepääsemätöntä ja käytännössä makasin koko maanantain sohvalla tai sängyssä.

Tiistaina olo oli jo hieman parempi, mutta totesin että nyt on hyvä painaa jarruja. Kävin varmuuden vuoksi lekurilla joka otatti verikokeet ja tutki vatsaa. En epäile elimellisiä syitä, uskon tunnistavani sympaattisen ylikunnon oireet. Lääkäri totesikin, että taisit tietää mistä on kyse mutta tarvitset jonkun sanomaan ettet saa treenata.

Minulle oli kumuloitunut melko mittavat määrät stressiä viimeisen puolen vuoden aikana. Parisuhteen kriisi, ero, paluu yhteen, muutokset työympäristössä, pitkittynyt ylähengitystien sairaus, kiireet ja ajoittaiset paineet sivutoimessani, normaalit elämän haasteet päälle. Harkitsimme asunnonostoa keväällä ja veimme tämän projektin niin pitkälle että asunnon osto muuttoineen ja remontteineen oli nimien alle laittamista vaille valmis -- vetäydyimme tästä viime metreillä. Vaikka tämä vetäytyminen oli stressin kannalta hyvä vaihtoehto, oli jo tuohon ruljanssiin valmistautuminen melkoinen kuorma. Riskianalyysejä tehdessäni ja niitä päässäni pyöritellessäni menetin monia tunteja yöunta päätöstä edeltäneinä viikkoina.

Yritin kompensoida tätä painetta melko suurilla määrillä treeniä. Lisäsin ohjelmaani juoksua nostelun lisäksi päästäkseni "kesäkuntoon". Liikunta on hyvä stressinhallintakeino kun stressikuorma ei vaaranna fyysistä palautumista eikä liikunnan määrä ylitä palautumiskapasiteettia. Ajoin todennäköisesti systeemin ns punaiselle.

En usko että ylikunto on päässyt vielä pahaksi. En koe masennuksen oireita eikä oloni ole toivoton. Nukuin viime yön jo varsin hyvin ja uskoisin että ruokakin maistuu tänään jo kohtuudella. En koe kipuja. Lisäksi voin pitää juhannuksesta alkaen tänä vuonna viiden viikon loman. Syksyn suunnitelma on jo valmis eikä minun tarvitse sitä miettiä heinäkuussa.

Läheltä liippasi. Ensi vuonna täytyy ottaa rauhallisemmin.

Uusia alkuja

Hallinnollinen sekamelska joka yliopistojen yhdistymisestä seurasi, on ollut surkuhupaisaa katseltavaa. Ympärillä monet ihmiset ovat panikoineet ja hyperventiloineet milloin minkäkin organisatorisen yksityiskohdan vuoksi. Yksi asia joka tapahtui vuoden alusta oli, että käytännössä kaikki esimiessuhteet päättyivät, eli vuoden vaihteesta monikaan ei tiennyt kuka oma esimies on. Moni ei myöskään tiennyt lainkaan millaisessa organisaatiossa työskentelee.

Esimieheni tiedän nyt, mutta organisaatiosta minulla ei ole ollut tietoa vuosiin, enkä edes piittaa. Työtehoni on paljon parempi kun yksinkertaisesti en ajattele koko asiaa. Minulle "yliopisto" tarkoittaa kahta eri asiaa. Yhtäältä se tarkoittaa sitä hallinnollista hirviötä, joka maksaa palkkani ja jossa minun työni resurssointi muutoinkin tapahtuu. Tämä sisältää myös sen fyysiset rakennukset, tietojärjestelmät jne. Olen lopulta aika vähän kiinnostunut tästä yliopistosta. Tiedän sen olevan tärkeä edellytys minun työni jatkuvuudelle, ja ehkä jonakin päivänä tämä piittaamattomuuteni siitä mitä siellä tapahtuu ja mitä siellä "pitäisi" tehdä kostautuu.

Toisaalta se tarkoittaa jotakin korkeampaa ideaalia, academiaa. Tämä merkitys kattaa kaiken sen tiedon, jaetut tiedonintressit, akateemiset hyveet ja arvot, joiden palvelukseen olen elämäni omistanut. Se ei riipu sinänsä fyysisistä rakennuksista, eivätkä hallintovirkailijat, tietojärjestelmät, jne ole osa tätä "yliopistoa". Tässä kontekstissa tehtäväni on jakaa, tuottaa, ja käsitellä inhimillistä tietoa.

Viime vuosina on ollut hieman tapetilla ns. grievance studies- alat. En mene tästä nyt kirjoittamaan sen kummemmin; niihin kohdistettu "sokalistinen" hyökkäys taannoin herätti kaikenlaista keskustelua. En ota kantaa keskustelun sisältöön, mutta ilmiönä se, että joku kirjoittaa ilmeistä puppua joka läpäisee seulan (vaikkei pitäisi, ideaalien mukaan) on kiehtova. Keskustelu joka siitä on seurannut ei ole ollut kovin nättiä, mutta se on ollut tarpeellista.

Korostan vielä sivuhuomautuksena että nämä enemmän humanistisen perinteen jatkajina toimivat alat kuuluvat kyllä sinänsä academia-käsitteen alle. Meillä ns kovempien tieteiden edustajilla on usein sellainen hiukan ylimielinen ethos, jonka mukaan humanistinen perinne ei ole arvokas, tai vaikka olisi, ei kuulu samaan instituutioon. Olen tästä eri mieltä. Meidän toki tulee erottaa erilaiset tiedonintressit ja tiedon ja merkitysten käsittelyn tavat -- joskin niiden rajojen yli tulee tarpeen tullen kävellä päättäväisesti -- ja tehdä selväksi se ero,  yhtäältä asiantiloja ja tosiasioita käsittelevien alojen ja tekstien, ja toisaalta merkityksiä, arvoja, ja kokemuksellisuutta käsittelevien alojen ja tekstien välillä.

Mutta jaarittelen. Siis asiaan. Tapasin uuden esimieheni tänään lounaalla. Keskustelumme oli virkistävä ja innostava. Liityin hänen tutkimusryhmäänsä opportunistisesti, sillä tässä kaaoksessa satuin olemaan asemassa jossa sain itse vaikuttaa asemoitumiseeni. Minulla on juuri riittävästi senioriteettiä tutkijana ja opettajana, että minua ei tulla suoranaisesti komentelemaan, ja juuri riittävän vähän, etten joudu tällaisten hallinnollisten myrskyjen keskellä tekemään päätöksiä muiden puolesta. Tällä kertaa tilanne näyttää kehittyvän erittäin otollisesti.

Tutkimusryhmällä on häkellyttävä määrä dataa erittäin mielenkiintoisista ilmiöistä. Heillä on pulaa mallintamisen ja kirjoittamisen hallitsevista henkilöistä -- useimmat tällaiset ihmiset kun ennen pitkää päätyvät johtaviin asemiin joissa aika menee muuhun kuin siihen mikä heidän vahvuutensa on. En nyt ala ruotimaan yksityiskohtia, mutta miellyttävän asiantilasta tekee se, että tutkimusaiheena on tällä kertaa oikeasti talous. Tämä on sikäli hauskaa, että amatööritaloustieteilijänä olen harrastuksekseni pyöritellyt matemaattisia malleja. Nyt voin tehdä sitä yhdessä ammattilaisten kanssa ja vieläpä estimoida parametrejä. Työni tulee olemaan empiiristä, mikä lämmittää sieluani.

Olen ollut elämässäni hävyttömän onnekas. Olen pohjimmiltani tavattoman laiska. Tahtoo sanoa, muutun hyvin nopeasti kyvyttömäksi tekemään jotakin mikä ei kiinnosta tippaakaan. Tällä kertaa voin vaihtaa alaa johonkin mistä olen, jos nyt en varsinaisesti haaveillut, niin ainakin leikitellyt ajatuksella hieman mielessäni idealisoiden. Minulle on useimmissa asioissa elämässäni käynyt näin. Toisin kuin monet muut minun tilanteessani, en ole muodostanut tästä sellaista identiteettiä että minä olisin "saavuttanut" jotain "omilla ansioillani". Olen vain sattunut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan varsin usein. 

Solitary Man.

Blogini pitkäaikaisemmat lukijat tietänevät, että vuoden 2015 aikana kävin läpi avioeron. Päätös erosta tehtiin vuoden 2015 alussa, ja melko tarkkaan kolme vuotta sitten saimme lopulta myytyä talon, josta sitten muutin nykyiseen asuntooni.

Samoihin aikoihin, siis aika tarkkaan kolme vuotta sitten, tapasin ihmisen, joka toi elämääni toivoa siitä, että ehkä hyvä parisuhde voi olla mahdollinen. En nyt väitä että olisin kokenut koko sen 17 vuotta jonka olin ex-vaimoni kanssa yhdessä jotenkin epämiellyttäväksi tai että pitäisin avioliittoani huonona. Se päättyi viimeisten vuosien kriiseihin, joista suuri osa oli minusta riippumattomia. Mutta kriisit muuttavat ihmisiä; ne tuottavat eräänlaisia traumoja. En nyt puhu mistään sellaisesta mitä esimerkiksi sotaveteraaneilla tai terrori-iskujen uhreilla on. Tunne-elämään kohdistuva stressi kuitenkin jättää jälkensä, ja ennen kaikkea siihen liittyy riski, että se vääristää myös kognitiota.

Ihmisen tunteet ovat erikoinen mekanismi. Ne vaikuttavat kognitioon mutta myös kognitio vaikuttaa niihin; Erottelu on oikeastaan keinotekoinen sillä tunteet ovat osa kognitiota. Jätän tämän erottelun kuitenkin tässä puhetavassa tähän, koska suurimmalla osalla ihmisistä on ainakin jonkinasteinen kokemus  siitä, että tosiasiat ja se, miltä tuntuu, ovat erillisiä. Ne ovat fenomenologisesti eri asia, jos näin halutaan asia ilmaista.

Pitkään jatkunut kriisi, esimerkiksi epävarmuus omista tai toisen ihmisen tunteista, ohjaa kognitiota siten, että yksilö alkaa nähdä tosiasioita tietyssä valossa. Se, missä valossa niitä alkaa nähdä, riippuu siitä, millä tavalla kivuliaisiin tunteisiin reagoi. Edelleen, tämä puhetapa yksinkertaistaa, eikä kovin hyvin tavoita ilmiötä; en ole kovin harjaantunut näiden asioiden verbalisoinnissa. Esimerkiksi, pelko siitä, että parisuhde päättyy koska toisen ihmisen tunteet ovat hiipuneet, saattaa herkistää yksilön näkemään merkkejä tästä hiipumisesta tai merkkejä siitä että toinen aikoo lopettaa parisuhteen.  Toisaalta se voi myös motivoida käyttäytymistä, joka pyrkii joko paljastamaan tämän epäilyksen tai estämään hiipumisen. Kriisin keskellä esimerkiksi saattaa alkaa "panostaa" parisuhteeseen pakonomaisesti, yrittää jatkuvasti ylittää itsensä ja olla hyvä kumppani. Tai saattaa alkaa epäluuloiseksi, alkaa kytätä kumppaniaan ja epäillä tämän motiiveja. Mitä ikinä tämä käytös onkaan, jos sitä ei tiedosta ja siihen yritä vaikuttaa muuttamalla tarkastelutapaa, kyseinen käytös vahvistuu, ja siihen ajava kognitio myös vahvistuu.

Minulle kävi tällä tavalla avioliittoni loppuvaiheessa. Yritin lopulta älyttömiä asioita, joilla saisin pysäytettyä toisen osapuolen tunteiden hiipumisen. Ne tietenkään eivät toimineet, ja tämä toimimattomuus tuotti stressiä, ahdistusta, ja muutenkin yleistä pahoinvointia. Lopulta eropäätös oli itselleni helpotus, vaikka se ei alkuun tuntunut siltä. Ensiksikin: Suru on alkuun musertava tunne, mutta varsin pian surun keskellä huomaa, että se on paljon helpompi tunne kuin esimerkiksi viha tai se paniikinomainen sekasotku joka saa pyristelemään ja yrittämään korjata ongelmia jotka eivät ole edes omassa kontrollissa.

Toisekseen, kognitiiviset vinoumat alkavat purkautua kun pystyy lopettamaan sen käytöksen johon ne motivoivat. Tämä on erikoinen ilmiö, mutta ihmisen kognitiolla on taipumus olla jossain määrin itseään korjaavaa, edellyttäen että toiminta ei vahvista negatiivisia ajatuksia. Esimerkiksi pakko-oireita oikeasti näyttäisi helpottavan yksinkertaisesti se, ettei toteuta niitä.

Vinoumien palautuminen on kuitenkin pitkä prosessi ja kestää kauan. Tuolloin pelkäsin heti alkuun, että uusi parisuhde ruokkisi vinoumiani jos sitoutuisin siihen täysillä. Kävimme keskusteluja suhteen luonteesta, ja toinen osapuoli suhteessa ymmärsi täysin miksi jouduin pitämään etäisyyttä enemmän. Koin saavani suurta lämpöä ja hellyyttä häneltä, ja pystyin jopa ottamaan sitä vastaan, mutta säännöstelin sitä itselleni varsin kitsaasti. Tämä järjestely tuntui kuitenkin sopivan toiselle osapuolelle. Tunsin alkuun siitä syyllisyyttä, mutta koska olimme molemmat aikuisia, eikä kumpikaan (tietääkseni) antanut ymmärtää mitään muuta, onnistuin lopulta vakuuttamaan itseni siitä, että tämä on juuri sitä mitä haluan. 

Toipuminen kesti kauan. Vasta yli vuoden jälkeen aloin kyetä lopulta "päästämään irti" niistä pidäkkeistä joita minulla oli. Ja suhde olikin hyvin palkitseva juuri siinä vaiheessa. Matkustimme, teimme asioita yhdessä ja aloimme jopa varovasti puhua yhteisestä tulevaisuudesta.

Jossain vaiheessa kuitenkin aloin huomata samanlaisia ilmiöitä kuin avioliittoni viimeisinä vuosina. Puheet yhteisestä tulevaisuudesta alkoivat vähentyä, ja niihin liittyvät ilmaisut muuttua ensin abstraktimmiksi, lopulta puheenaihe katosi keskusteluista kokonaan. Kun panin tämän merkille ja tunnistin siihen liittyvän tunteen, torjuin sen, uskoen että kyse on vain siitä että vanhan trauman tuottama kognitiivinen vinouma heräilee mitättömistä syistä.

Ilmiö kuitenkin voimistui, alkoi tulla muitakin merkkejä. Tietynlaiset positiivisiksi kokemani vuorovaikutustavat alkoivat vähentyä, kunnes yksi kerrallaan ne loppuivat kokonaan. Pienet asiat; hyvänyöntoivotukset, kevyt ja hellä kosketus toisen tullessa huoneeseen, jne. Lopulta otin asian puheeksi, ja keskustelussa löysimme selityksiä ilmiölle. Elämäntilanteeseen, stressiin, kausittaiseen masennukseen jne liittyviä selityksiä, jotka olivat uskottavia; oli syytä uskoa että tilanne menee ohi.

Mutta se ei mennyt ohi. Lopulta parisen kuukautta sitten totesin että asiaan täytyisi tulla muutos, sillä kehitys oli vienyt koko ajan suurempaa henkistä etäisyyttä kohden.  Alkuun sanoin että voin antaa aikaa vuoden vaihteeseen asti. Kadun että sanoin näin. Tässä vaiheessa vanhojen traumojen hälytyskellot pirisivät sisälläni käytännössä koko ajan. Vinoumat alkoivat ottaa vallan. Aloin taantua samanlaiseen paniikinomaiseen reagointiin kuin nelisen vuotta sitten.

Pari päivää sitten totesin etten pysty pitämään kiinni tuosta aikajänteestä. Ajatukseni eivät olleet enää selkeitä ja aloin reagoida tunnepitoisesti vähäpätöisiin asioihin.

Nyt on suru, taas. Mutta tämäkin menee ohi, aivan kuten se on mennyt ennenkin.

Sorrosta ja tasa-arvosta

Argumentilla tarkoitan tässä ja yleensä sellaista väitelauseen muotoa, jossa on jokin joukko ehtoja tai lähtöoletuksia, ja josta johdetaan jokin johtopäätös  Argumentilla ei ole mitään jäykkä tai selkeää muotoa; se on hieman kuten pornografia: Jos haluamme nähdä sen, niin tunnistamme sellaisen kun näemme sen. Argumentti voi olla määrällinen tai laadullinen, mutta olennaista siinä on, että jos argumentti on pätevä, sen muoto on pätevä riippumatta siitä, millaiset ehdot argumentin lähtöoletuksiksi valitaan; sen ulos tuottaman johtopäätöksen tulisi riippua vain siitä, missä määrin ehdot ovat voimassa.

Esitän alla nyt erään argumentin muodollisesti. Varoitan lukijoitani kahdesta tulkinnasta. Ensinnäkin, varoitan tulkitsemasta argumenttia siten, että se esittäisi jonkin arvoväittämän. Arvoväittämä, erotuksena argumentista, on väittämä joka asettaa jonkinlaiset asiantilat järjestykseen sen mukaan kumpi on toivottavampi. Argumentti voi ottaa ehtonaan arvoväittämiä ja/tai tosiasioita, ja tuottaa johtopäätöksinä arvoväittämiä ja/tai tosiasioita, mutta argumentti itsessään ei ole arvoväittämä. Jos argumentti ottaa ehtonaan tosiasiaväittämän, sen johtopäätöksenä voi olla vain lisää tosiasiaväittämiä, ei koskaan arvoväittämiä. Tämä tunnetaan ns Humen giljotiinina.

Toiseksi, varoitan tulkitsemasta argumenttia niin, että jos argumenttia onkin joskus sovellettu tilanteessa jossa arvonäkökohtaa (eli esimerkiksi sitä, toteutuuko tietty arvo yhteiskunnassa) on sen avulla perusteltu, ei tuo arvonäkökohta tule kumotuksi vaikka argumentti osoittautuisikin vääräksi. Tämä voi olla vaikea ymmärtää, koska ihmiset eivät tyypillisesti osaa liikkua sujuvasti yhtäältä tosiasioiden ja arvojen, ja toisaalta väitteiden ja teorioiden välillä.  Nämä sanottuani, aloittakaamme.

Jaamme yhteiskunnan jäsenet tässä aluksi kahteen ihmisryhmään. Merkitsemme näitä ihmisryhmiä A:lla ja B:llä. Tutkimme hypoteesiä, joka sanoo, että ryhmä A sortaa ryhmää B. Ensimmäinen ongelma tämän hypoteesin suhteen on, että meillä ei ole operationalisointia "sorrolle". Meillä on intuitiivinen käsitys siitä, mitä se on, joten analysoimme yhteiskunnassa vallitsevaa valtarakennetta sen mukaisesti, miten ryhmien A ja B erilaiset mitattavat lopputulemat ja erilaisten suhteiden epäsymmetria yhteiskunnassa ilmenee.

Aloitamme rikollisuudesta. Huomaamme että ryhmä A syyllistyy rikoksiin useammin kuin ryhmä B. Ryhmän B jäsenet eivät tee rikoksia likipitäenkään niin paljon kuin ryhmän A jäsenet, joskin kummankin ryhmän parissa rikokset ovat erilaisia. Sivuutamme nyt sellaiset rikokset joissa uhri on vaikea identifioida tai se on jokin organisaatio tai abstraktimpi oikeushyvä, ja keskitymme rikoksiin joissa on selkeästi tekijä ja uhri. Huomataan, että ryhmän A jäsenet ovat toki myös uhreja useammin kuin ryhmän B jäsenet, mutta ryhmän B jäsenet joutuvat useimmiten ryhmän A rikosten uhriksi.

Tutkimme sen jälkeen tekijän asemaa ja rangaistusta rikoksista. Huomaamme, että ryhmän A jäsenet tuppaavat saamaan ankaramman rangaistuksen samasta rikoksesta kuin ryhmän B jäsenet, ja he päätyvät useammin vankilaan kuin ryhmän B jäsenet samasta rikoksesta. Huomaamme nopeasti, että ryhmän B jäsenet saavat merkittävästi parempaa palvelua ollessaan rikoksen uhreja,  heillä on käytettävissään paljon enemmän lainopillista neuvontaa jne. Toisaalta huomataan, että poliisi varsin usein antaa erilaisia hieman kiistanalaisia ohjeita ryhmälle B siitä, miten suojautua rikoksia vastaan; Vaikka iso osa näistä ohjeista on annettu hyvää tarkoittaen, ne kuitenkin helposti tulkitaan siten, että ryhmän A jäsenet eivät olisi täysin vastuussa teoistaan. Poliisia on kritisoitu tästä joskus, joskin monien mielestä aiheetta.

Huomaamme että ryhmän B jäsenet pärjäävät keskimäärin koulussa paremmin. He eivät putoa koulutusputkesta läheskään yhtä usein kuin ryhmän A jäsenet. Yhteishakutilastoissa huomataan, että ryhmän B jäsenet pääsevät selvästi useammin haluamaansa opiskelupaikkaan kuin ryhmän A jäsenet. Aloilla joissa ryhmän A jäsenet ovat yliedustettuina, tapahtuu merkittävästi enemmän työtapaturmia, ja ne ovat myös useammin fyysisesti vaativampia. Työkyvyttömyyseläkkeelle joutuminen on ryhmän A jäsenille selvästi yleisempää kuin ryhmän B jäsenille. Ryhmässä A alkoholismi ja päihteidenkäyttö on yleisempää.

Yhteiskunnassamme on viime aikoina paljon puhuttu siitä, miten ryhmän A ongelmiin tulisi panostaa enemmän, mutta tietyt tahot joilla on paljon valtaa, ovat sivuuttaneet ne. Kouluja on joiltain osin herätelty huomaamaan ryhmän A ongelmia, mutta niiden kyky puuttua ongelmiin on rajallinen. Siinä missä ryhmä B pärjää alati paremmin, ryhmän A oppimistulokset laskevat vuodesta toiseen.

Ryhmän A edustajilla on kyllä ollut historiallisesti paljon valtaa joissakin maissa. Edelleen maailmassa on maita, joissa ryhmän A edustajat tai ainakin tahot jotka näyttävät siltä, että edustavat ryhmän A  etuja yhteiskunnallisessa päätöksenteossa, pitävät valtaa rautaisella otteella. Nämä maat eivät kuitenkaan ole kovin hyviä paikkoja elää, joskin tämän sanominen ääneen on nykyisin varsin epäilyttävä ns dog whistle, jolla sanoja signaloi tietyntyyppistä äärioikeistolaisuutta.

Mutta mitä ovat nämä ryhmät A ja B? Ja onko sillä väliä? Onko todella niin, että ryhmä A sortaa ryhmää B? Ja onko lopulta kukaan tervejärkinen sitä mieltä? Minä en kyllä ainakaan ole. Kommentteihin saa laittaa arvauksia siitä, mitä nämä ryhmät A ja B ovat. Annan vinkin: Puolet ihmisistä kuuluu toiseen ja puolet toiseen ryhmään.

Edistyksen nimi

Yksi suosikkikirjailijoitani kautta aikain on nyt jo edesmennyt Umberto Eco. Eco teki kirjallisuuden ohella paljon myös vakavaa tutkimuksellista työtä semiotiikan, historian, lingvistiikan, filosofian, ja kirjallisuudentutkimusten aloilla, mutta minulle hänen merkityksensä on ollut suurin nimenomaan kirjailijana. Häpeäkseni myönnän, etten ole aivan koko hänen tuotantoaan lukenut, ainoastaan teokset Ruusun Nimi, Foucaultin heiluri, Baudolino ja La misteriosa fiamma della regina Loana. Näistä jokainen lukeutuu kaikkien lukemieni kirjojen joukossa varmasti top 20:een.  Ecoon tutustuminen sai minut aikanaan innostumaan myös Jorge Luis Borgesista, joka toimi Ruusun Nimen sokean kirjastonhoitajan leikkimielisenä "esikuvana".

Econ kirjoissa on aina -- tai siis, kaikissa lukemissani on -- läsnä tietynlainen mysteerin ja epävarmuuden ilmapiiri. Käsillä on aina jonkinasteinen mysteeri johon sekoittuu totta ja tarua. Ruusun Nimessä kyseessä on murhamysteeri luostarissa, johon nivoutuu uskonnollista kiihkoilua ja pelkoa noituudesta tai saatanallisesta vaikutuksesta. Foucaultin heilurissa kirjallisuudentutkijat sotkevat myyttejä ja salaliittoteorioita sepittämiinsä "tietokirjoihin" ja herättävät lopulta epämääräisten salaliittolaisten mielenkiinnon koska "tietävät liikaa". Baudolinossa tarinankertoja sotkee matkakertomukseensa yleisesti hyväksyttyjä aikalaismyyttejä ja tunnettuja historiallisia tosiasioita, josta hänen kuulijansa tarinan sisällä vetävät aivan erilaiset johtopäätökset näistä kuin lukija. La misteriosa:ssa antiikkikirjojen keräilijä menettää muistinsa kaikilta muilta osin, mutta muistaa kaikki koskaan lukemansa kirjat ja tarinat, ja yrittää rekonstruoida elämäntarinansa näiden pohjalta.

Me elämme nyt aikakautta, jonka voi tavallaan katsoa alkaneen vuosien 1989 ja 2001 välisen siirtymäajan jälkeen. Tuohon siirtymäajaksi nimittämääni aikakauteen sijoittuu se, mitä Francis Fukuyama nimitti Historian lopuksi. En nyt väitä mitään siitä, että Fukuyama olisi ollut "oikeassa" tai "väärässä", ja toivon etteivät lukijanikaan takerru tähän karakterisointiin liiaksi. Oma luentani tässä on siis, että tuohon aikakauteen sijoittuu sellaisen historiallisen kehityskaaren päättyminen, jossa meillä länsimaisissa demokratioissa  asuvilla ihmisillä oli selkeä kehyskertomus ja edistyksen ideaali, ja tälle edistyksen ideaalille oli kaksi kilpailevaa tulkintaa, joista toinen "hävisi" ja toinen "voitti" tämän kilpailun.

Sivuutan tässä sen ikävystyttävän vastakkainasettelun joka tuon tilalle tuli, tai jollaiseksi se kehittyi, sillä argumenttini tai pikemminkin valitusvirteni tuolle kehitykselle on se, että me -- siis me kaikki, ja ehkä koko ihmiskunta -- pudotimme pallon jossain tuossa välissä.

Kun me nyt, liki 30 vuotta tuon historianarratiivin mullistuksen jälkeen tulkitsemme tarinaa uudelleen, mieleeni tulee vääjämättä että elämme todeksi jonkinlaista Umberto Econ kirjoittamaa tarinaa, jossa tosiasiat kyllä ovat olemassa, ja jopa kiistattomat, mutta johon loputtomiin nivotaan joka suunnasta kilpailevia juonteita niin, että koherentin tai edes käyttökelpoisen tarinan sijaan meillä on loputonta kinastelua joka muistuttaa minua Ruusun Nimen luostarissa käydyistä keskusteluista siitä, nauroiko Jeesus koskaan.

Idea tähän kirjoitukseen syntyi viikonloppuna kun olin ystävien kanssa kokoontunut viettämään iltaa. Muutamalla tuttavalla oli ollut hiljattain 40-vuotissyntymäpäivä, ja tämän kunniaksi me pelasimme yhden näistä kotona erilaisia lautapelejä. Tällä tuttavalla oli LEGO:n Saturn V- raketti osittain koottuna olohuoneen pöydällä.

Saturn V oli suurin koskaan rakennettu kantoraketti käytännössä kaikilla relevanteilla mittareilla. Se on myös ainoa raketti, jolla on koskaan kuljetettu ihmisiä matalaa kiertorataa kauemmas. Viimeisen kerran Saturn V-raketti laukaistiin toukokuussa vuonna 1973. Kolme vuotta ennen minun syntymääni. On ehkä vain sattuman kauppaa, että vuosi 1973 on tarkalleen puolivälissä toisen maailmansodan päättymisen ja vuoden 2001 välissä, mutta se sopii tässä hyvin tähän "ecomaiseen" narratiiviin, jossa juuri näiden rakettien voidaan ajatella olevan sen optimistisen kehityskertomuksen huipentuma, joka lähti vuodesta 1945 ja päättyi vuoteen 2001.

Me -- ihmiset -- käytämme aikamme joutavanpäiväiseen kinasteluun. En väitä että tämä on "syy", mutta sanon silti, että teemme sen koska meillä ei ole sellaista kertomusta, tarinaa jonka osana haluaisimme yhdessä olla, joka veisi meidät ihmiset kohti jotain suurempaa ja parempaa. Sanomme nyt, kun meillä on historian peruutuspeilin tuoma moraalinen varmuus, että Neuvostoliitto oli paha ja julma hirmuvalta. En kiistä tätä nyt lainkaan, enkä usko että Apollo-ohjelman arkkitehdit kiistivät sitä lainkaan. Mutta se on epäolennaista tässä. Neuvostoliitto ja ideologinen kädenvääntö "lännen" ja "idän" tai "kommunismin" ja "demokratian" välillä tarjosi kuitenkin näiden kahden ihmiskunnan sielusta kilpailevan faktion edustajille syyn ja tarkoituksen ja päämäärän, sekä ennenkaikkea motiivin osoittaa että juuri se oma leiri on se, joka vie ihmiskunnan korkeuksiin.


Ne naurettavat pikkumaiset faktiot, jotka ovat korvanneet tämän kilpailuasetelman, keskittyvät nykyisellään kiistelemään mitättömyyksistä kapealla ja nurkkakuntaisella tavalla. On jopa vaikeaa sanoa mikä on minkäkin perillinen. Sen sijaan että ihmiset kilvoittelisivat siitä, kuka vie ihmiskunnan kuuhun -- saati tähtiin -- nämä kilvoittelevat lähinnä siitä, kuka saa kutsua toisia rumemmilla nimityksillä tai kuka saa loukkaantua mistäkin. Jos puhut tänä päivänä "ihmiskunnasta" ja "edistyksestä", niin kaikki suuttuvat. Yhdet nimittävät sinua liberaaliksi suvakiksi, toiset taas toteavat tämän sulkevan pois vähemmistöt ja huomattuavat ettei sinulla ole puheoikeutta koska kuulut aina johonkin etuoikeutettuun ryhmään.  Tähän narratiiviin tai sen puutteeseen kuuluu olennaisena osana myös se, miten suurin osa niistäkin, jotka näkevät tämän epäkohdan ja tunnustavat sen olemassaolon syyttää niitä muita.

Elämä nykypäivänä on varsin mukavaa, suurimmalle osalle meistä. Hermostumme pienestä ja keskittymisjänteemme on lyhyt. Haluamme välittömästi tarpeemme tyydytetyiksi ja ikävystymme jos meidän täytyy panostaa johonkin pitkäjänteisesti.

Meidän tulisi olla parempia kuin tämä. Minä olen heikko, en yksin pysty pitämään yllä korkeampia ideaaleja. En voi tarjota ihmisille -- ihmiskunnalle -- haastetta, johon tarttua. Kun katson niitä poliitikkoja, jotka nykypäivänä havittelevat päätösvaltaa, he vetoavat nurkkakuntaisiin tuntemuksiin tai epämääräisiin uhkakuviin, riippuen siitä minkä faktioiden ääniä he tavoittelevat. Heistä ei ole tällaisen asian korjaamiseen. Tavallaan vielä elättelen toivoa, että ihmiskunta laajassa mitassa tarttuisi edes johonkin haasteeseen yhdessä. Tiedän miten karkeastiottaen puolet lukijoista reagoi, jos ehdotan että ilmastonmuutos -- tai edes ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden holtiton kasvu -- olisi tällainen asia.

Paljastan salaisuuden. Minäkin pidän varsin epätodennäköisenä että ne uhkakuvat joilla ilmastonmuutoksen vastaista taistelua markkinoidaan, olisivat realistisia. Niiden todennäköisyys on pieni. Aivan kuten todellisuudessa Neuvostoliiton länsimaille 1960-luvulla muodostama uhka oli pienempi kuin millaisena se markkinoitiin. USA:ssa sillä saatiin aikaan Saturn V-raketit ja kuulennot. Me voimme loputtomiin toki kyseenalaistaa sen, oliko niissä kyse oikeasti edistyksestä, vai tulisiko niitä pikemminkin verrata Pyramideihin, näyttäviin, tolkuttoman kalliisiin projekteihin joista ei ollut lopulta kansalaisten hyvinvoinnin kannalta mitään hyötyä. Tai vaikkapa Tsar-Bomba-ydinkokeeseen. Se ei ole tämän kirjoituksen aihe. Vaan se, että me, ihmiskunta, emme nyt kykene keräämään voimiamme yhteen ja tarttumaan tähän haasteeseen, ja se on tässä suuri tragedia.

Voimme problematisoida tämän suuren narratiivin kaipuun. Ja jos olen rehellinen, en kaipaa sitä tekemään omaa elämääni merkityksellisemmäksi. Pelkään kuitenkin että alati suurempi osa meistä ihmisistä vaipuu eräänlaiseen hedonistiseen narkoosiin. Emme ajattele kuin itseämme tai korkeintaan niitä jotka voimme välittömästi kokea oman itsemme jatkeiksi: ydinperhettä tai jotain kuppikuntaa siinä oman kokemuksen ympärillä. Tässä kohtaa suurin osa lukijoistani tietenkin syyttää niitä toisia. Vähemmistö, rehellisimmät, myöntävät tämän mutta ovat omaksuneet sen sijaan defensiivisen position: Tätä on olla ihminen.

Vitut. Ihminen on käynyt kuussa. Ihminen on kehittänyt rokotteen isorokkoon. Ihminen on rakentanut tietokoneet ja atomipommit. Apina runkkaa ja syö banaania.

Aseiden käyttö

Iain M. Banksin vuonna 1990 julkaistu science fiction- romaani "Use of Weapons" on yksi suosikkejani. Se kertoo -- näennäisesti -- Cheradenine Zakalwe- nimisestä miehestä, joka on sotilaallinen nero. Kirjan tarina on monimutkainen, enkä sitä tässä referoi sen kummemmin; Zakalwen erikoiskyky on se, että hän pystyy aina löytämään tilanteessa kuin tilanteessa jotain, mitä käyttää aseena, joka sitten kääntää sodan tai taistelun voitoksi. Nämä aseet voivat olla konkreettisia esineitä, tai hyvin abstraktejakin asioita. Ja niillä saavutetut voitot usein tuppaavat olemaan "hinnalla millä hyvänsä"- voittoja, eräänlaisia Pyrrhoksen voittoja.

Kyseinen kirja kuuluu ns kulttuuri-sarjaan. Ja siksi se toimii näin aasinsiltamaisena johdantona kulttuurisotaan. Käytän termiä tässä vapaamuotoisesti viittaamaan siihen konfliktinomaiseen erimielisyyksien kokoelmaan, jota käydään muutamallakin eri rintamalla. Hyvin karkea jaottelu näissä erimielisyyksissä on jakaa ihmiset yhtäältä konservatiivisiin tai traditionalisteihin, ja toisaalta liberaaleihin tai edistyksellisiin. Tällä jaottelulla ei ole kovin suurta merkitystä tässä kirjoituksessa.

Kuten niin usein silloin, kun etsitään erilaisiin suhtautumis- ja arvokysymyksiin jonkinlaista neuvotteluratkaisua, tärkeimpiä aseita ovat sanat. Hyvin suuri osa kiistoista onkin taistelua sanojen merkityksestä. Puuduksiin asti joudumme kuuntelemaan kiistaa siitä, kuinka termejä kuten rasisti, homofobi, misogyyni jne, käytetään aseina, ja niiden merkitystä laajennetaan tarkoittamaan jotakin aivan muuta kuin mitä ne aiemmin ovat tarkoittaneet. Käytin tässä nyt kolmea ns. edistyksellisten käyttämää termiä tarkoituksella esimerkkinä, sillä hyvin pitkälle tämäntyyppisten sanojen kohdalla juuri tämä osapuoli on onnistuneemmin merkitysten laajentamisessa. Toiselta puolelta marxilainen ja kulttuurimarxismi ovat esimerkkejä termeistä joita on samaan tapaan alettu käyttää aseiden tapaan.

Niin kauan kun kyse on selkeästi haukkumasanaksi muuttuneesta termistä, niiden teho melko nopeasti vähenee. "sosialisti" ja "kultturimarxisti" ovat varsin läpinäkyvästi lähinnä koprolaliaan verratavia termejä, ja niin alkaa olla myös "rasisti".  Kun merkitykset muuttuvat tällä tavoin, alkuperäisen tarkoituksen merkitys hämärtyy; emme enää oikein pysty tunnistamaan sosialismia oppina tai rasismia asenteena tavalla, joka olisi laajasti jaettua.

Esimerkiksi 1980-luvulla "sosialisti" oli joku, joka kannatti sosialisteja, mahdollisesti sosialidemokraattien vasemmistolaisempaa puoliskoa jne. "Rasisti" tarkoitti ihmistä, jolla on toisten ihmisten rotuun kohdistuvia asenteita, ja joka pitää ihmisten rotua tekijänä jonka vuoksi näitä kuuluukin kohdella eri tavoin.

Asiat ovat todennäköisesti olleet osapuilleen tällaisia jo kauan. Tarkoitan, että sanojen merkityksestä on kiistelty ja niitä on käytetty aseina todennäköisesti aina. Nykymaailma ei ole siis poikkeuksellinen tällaisen aseiden käytön suhteen, vaan ainoastaan sen suhteen miten nopeasti informaatio liikkuu. Ja koska informaatio liikkuu nopeasti, myös sanojen rooli elää hyvin nopeassa tahdissa. Enää ei merkityksen muuttumiseen tarvita suuren suosion saavuttavaa kirjallista teosta jossa uusi merkitys perustellusti lyödään läpi, vaan asekäyttö (engl. weaponization) onnistuu esimerkiksi jakamalla sopivan oivaltavaa kolumnia tai jopa yksittäistä twiittiä riittävän hanakasti.

 Asekäyttö ei rajoitu myöskään pelkästään "hyökkäysaseiksi" valjastamiseen. Eufemismien käyttö, eufemisointi, on toinen asekäytön muoto. Haitallinen, itsekäs, tai muulla tavalla moraalittomana yleisesti pidetty toiminta voidaan perustella positiivisen kuuloisilla termeillä. Tällaisia termejä on ajanoloon ollut paljon. Isänmaallisuus, lojaalius, suvaitsevaisuus, tehokkuus, jne, ovat toimineet suojakilpinä oman aseman parantamiselle, kaverikapitalistisille vedätyksille, vallanhimolle jne.
 
Käsitykseni kielen roolista ja erityisesti puhutun kielen suhteesta epistemologiaan on varsin rento. Tarkoitan tällä sitä, että kuten aiemmissa kirjoituksissani olen sanonut, suhtaudun (puhekielen) "totuuteen" varsin skeptisesti. Kielellä voidaan toki ilmaista asioita, kuten malleja, mutta viime kädessä ilmaisu kielellä ilman jotakin formaalia semantiikkaa on aina epätäsmällistä ja ennen kaikkea altista tälle asekäytölle.  Koska emme kuitenkaan näe intentioita kielessä tuntematta esimerkiksi puhujaa, joudumme aina joko altistamaan itsemme sille että meidät huijataan tällaiseen vallankäyttöön, tai toisaalta turvautumaan eräänlaiseen hyperskeptisyyteen. Oma suhteeni on enemmän jälkimmäinen, mutten kuitenkaan problematisoi täysin kieltä arjessa.

Sanon tämän myös siksi, että minua on useasti syytetty siitä että pelaan filosofisesti kaksilla korteilla. Kun jokin termi on valjastettu asekäyttöön, sen alkuperäisen merkityksen ja uuden merkityksen välille syntyy jännite. Tämä jännite voidaan purkaa useimmiten vain keksimällä uusi termi alkuperäisen tilalle, mutta pidän tätä hieman huonona yleisenä periaatteena.  Sillä on tietenkin aivan hyvät perustelut usein; joskus terminologian uusiminen tai ainakin uusien termien hyväksyminen on aivan paikallaan. 

Yhtäältä, asekäyttö ei aina ole ainoa syy sille, että merkitys on laajentunut tai muuttunut. Otetaan nyt karkeana esimerkkinä vaikkapa suomenkielinen termi "neekeri". Amerikkalaisessa kielenkäytössä sana "nigger" juontaa latinan sanasta "niger", joka tarkoittaa yksinkertaisesti mustaa, ja lienee tullut amerikkalaiseen kielenkäyttöön latinalaisperäisten kielten sanasta "negro", joka myös tarkoittaa mustaa. Sanan rinnalle tuli 1800-luvulla muita sanoja, kuten "colored", tai huolellisesti lausuttu "negro"; näiden sanojen käyttö oli alunperin "kohteliaampaa" kuin sanan "nigger" käyttö lähinnä siksi, että käyttämällä näitä sanoja puhuja halusi korostaa omaa oppineisuuttaan ja sivistyneisyyttään, siinä misttä "nigger" oli rahvaan puhekieltä. Tämä kehitys teki lopulta N-sanasta lähes yksinomaan haukkumasanan.

Viimeisten vuosikymmenten aikana sana on saanut kuitenkin identiteettipoliittisen roolin, amerikkalaisten mustien parissa nigger voi olla keskinäisen sanailun tehokeino, jopa toverillinen ja yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä kuvaava puhuttelusana, kun taas valkoihoisten lausumana se on lähes taianomainen tabu. Itse asiassa, jos olisimme USA:ssa ja kirjoittaisin tällaisen tekstin julkisesti englanniksi, olisin varsin konkreettisessa vaarassa joutua keskelle mitä suurinta sontamyrskyä jossa minua syytettäisiin rasismista. Luotan kuitenkin että lukijani ymmärtävät tämän kirjoituksen kokonaisuuden. Toivoisin ettei tämä kirjoitus poikisi tutkintapyyntöjä tai valituksia työnantajalleni "rasistisista asenteista".

Suomessa vastaavanlainen kehitys tapahtui myöhemmin. Sanan "neekeri" katsottiin varsin myöhään vastaavan samanlaista alatyyliä kuin englannin N-sanan. En ole tarkkaan tutkinut kehityksen aikajanaa, eikä se ole tässä olennaista, mutta kehitys on selkeästi tapahtunut omana elinaikanani niin, että lapsuudessani vielä oli aivan tavallista puhua "neekereistä" neutraalisti. Näin ei kuitenkaan enää nykypäivänä ole. Jännitettä on toki edelleen, ja monet vanhemman polven ihmiset edelleen käyttävät termiä "neekeri".

Suurin osa nuoremmista ihmisistä kavahtaa tätä ja ottaa kyseisen sanan käytön merkkinä puhujan rasismista. Tässä on nyt syytä huomata että rasismilla on sekä asekäyttö että aivan kunnollinen käyttötapa. Kummasta on kyse, kun eläkeläinen kertoo jutelleensa kaupassa mukavan kassaneidin kanssa, joka oli neekeri? Onko eläkeläinen rasisti vai "rasisti"?  Entä jos kiistanalainen, kansallismielisenä tunnettu esseisti kännipäissään kirjoittaa Facebook-seinälleen sata kertaa "neekerineekerineekeri"? En tarjoa näihin mitään vastausta; jokainen voi oman vastauksensa perusteella arvioida yhtäältä sitä missä määrin pitää näitä sanoja asevarastonsa osana, toisaalta sitä, missä määrin kokee varsinaiset sanojen merkitykset itselleen tärkeiksi ja sitä mitä nämä merkitykset omassa mielessä todella ovat.

Toisaalta akateemisessa käytössä varsin järkevän ja ennen kaikkea täsmällisen operationaalisen merkityksen omaavat sanat jotka on valjastettu asekäyttöön, on mielekästä yrittää vallata "takaisin". Tällöinkään tietenkään ei ole syytä lähteä vain takki auki käyttämään sanaa ikään kuin mitään riskiä väärinymmärryksestä ei olisi. On syytä muistuttaa merkityksestä ja formalisoida tai vähintään luonnostella merkitystä huolellisesti ennen käyttöä. Eufemismin tai uuden termin keksiminen luovuttaa pelin välittömästi niille, jotka pyrkivät käyttämään kieltä yksinomaan vallankäytön välineinä rehellisen ilmaisun sijaan.

On varsin raskasta problematisoida kielenkäyttö aina ennen kuin voi alkaa edes yrittää ilmaista jotakin ideaa. Moni lähteekin sitten mieluummin määrittelemään kokonaan uudet käsitteet "väärinkäsitysten välttämiseksi". Tämä on mielestäni hieman ihmisten aliarviointia, ja ennen kaikkea se on ns weasel way out, jos tällainen englanninkielinen ilmaisu tähän sallitaan.

Nousen tässä vielä yhden kerran yhtä pykälää korkeammalle metatasolle ja abstrahoin; Se, mitä yllä sanon kielestä ja asekäytöstä, on minulle perustavanlaatuinen perustelu siitä, miksi puhun (tuolla tasolla operoidessani) esimerkiksi siitä että "totuutta ei ole olemassa". Jos formalisoimme ja huolellisesti operationalisoimme esittämämme mallin siitä, miten asiat toimivat, niin tietenkin tämä malli voi olla väärä, eli se luo oletuksia jotka eivät toteudu kun toimimme malliin luottaen. Arkikielessä tätä nimitetään "epätodeksi". Malli voi olla myös tarkoituksenmukainen, eli luoda oletuksia jotka todella osoittautuvat oikeaksi; arkikielessä siis "totta". Mutta vaikka (ja tämäkin on hutera oletus) olettaisimme että jokin malli voisi tyhjentävästi kuvata tosiasiat jossakin tietyssä kontekstissa, joudumme aina hieman huteralle pohjalle jos jätämme vähänkin siitä formalisoimatta ja vaille täysin mekaanista operationalisointia.

Sukupuolirooleista, osa II

Minulla ei ole  käytössäni tilastollista analyysiä aiheeseen liittyen, joten en esitä tässä kirjoituksessa mitään sellaisia universaalisuuksia kuten "keskimäärin" tai "usein" tms. Sen sijaan pyrin luomaan eräänlaisen mallin tietynlaisista tilanteista, joiden uskon toistuvan riittävän tarkasti ja riittävän usein, jotta voimme avata tässä käsitellystä ongelmakentästä joitain mahdollisia kysymyksiä.  Rajoitan puhetavan heteronormatiivisesti "miehiin" ja "naisiin". Toivon että sukupuolten moninaisuuden sivuuttaminen tässä kontekstissa ei häiritse liiaksi, ja jos se uhkaa häiritä, lukija ymmärtää myös että voimme ymmärtää "miehen" ja "naisen" prototyyppisen yksilön sijaan joukkona ominaisuuksia, joista jokin yhdistelmä toteutuu yksilössä, ja että tämä yhdistelmä ei väistämättä ole binäärinen. Siksi alla sanottu ei sulje pois homoseksuaalisia suhteita tai suhteita joissa on inter- tai transsukupuolisia ihmisiä; nämä sijoittuvat vain erilaisina kombinaatioina siitä mitä sanon "naisesta" ja "miehestä".

Kirjoitin jo aiemmin laajemmin aiheesta. En viitsi mukailla nyt jälleen leimahtanutta "keskustelua" siitä, mitä Peterson on tai ei ole sanonut, mutta käytän joitain aineksia tuosta vastenmielisestä episodista. Vastenmielisestä lähinnä sen vimman osalta, jollaisella Petersonin kimppuun on suomenkielisessäkin sosiaalisessa mediassa käyty vaikka substanssia; Tämä on typerää, koska substanssi on asia, josta voitaisiin oikeasti todennäköisesti jopa löytää vasta-argumentteja, sen sijaan että yritetään piirtää pirunsarvia.

Kaikissa yhteiskunnissa on kaksi tärkeää haastetta. Ensimmäinen on se, että lapset ovat avuttomia pitkään syntymän jälkeen. Toinen on se, että miehet ovat taipuvaisia väkivaltaan, paljon enemmän kuin naiset. Tässä en typistä kaikkia inhimillisten haasteiden joukkoa näihin kahteen, muitakin on. Mutta nämä kaksi haastetta liittyvät suoraan sukupuolirooleihin, joten nostan ne etusijalle.  Nimitän näitä "ykkös" ja "kakkos" haasteiksi.

Lapset syntyvät "naisille" siinä mielessä, että nainen tulee raskaaksi seksistä ja vasta noin yhdeksän kuukauden kuluttua lapsi syntyy. Isä voi olla tässä vaiheessa jo kuollut tai toisella puolella maapalloa. Tämä tuottaa lasten hoitoon tiettyä epäsymmetriaa, jonka korjaamiseksi jokaisessa yhteiskunnassa on instituutiota, normeja, traditioita jne. Tämä pitää enemmän tai vähemmän paikkansa kaikissa yhteiskunnissa.

Miehet ja naiset tavoittelevat seksiä. Yhteiskunnallisesta kontekstista riippuen, he myös tavoittelevat usein lasten saantia, sillä lapset nivoutuvat järjestäytyneissä yhteiskunnissa useimmiten tavalla tai toisella työnjakoon ja työntekoon; jos tämä tuntuu kummalta, niin ajatelkaa maatalousyhteiskuntaa; lasten syntyminen on välttämätöntä sille, että työvoimaa on pelloilla jatkossakin. Lasten toivottavuus yksilön tai yhteisöjen kannalta vaihtelee eri yhteiskunnissa, en ota tähän mitään erityisempää kantaa. Meidän yhteiskunnassamme lasten saamisen kysymys on usein tapana kehystää voittopuolisesti lapsen hankkivan yksilön tai pariskunnan yksityisasiana, jolla kuitenkin on merkittävä yhteiskunnallinen rooli. Jälleen, ilmiselvää, kun katsoo kuinka paljon keskustelua syntyy perhevapaista, koulujärjestelmästä, päivähoito-oikeudesta jne.

Miehet kilpailevat naisten huomiosta. Myös naiset kilpailevat miesten huomiosta, eikä tilanne ole mitenkään tässä suhteessa epäsymmetrinen. Mutta johtuen lastensaannin epäsymmetriasta, varsin useissa yhteiskuntamalleissa kilpailun luonne ja yksilöiden preferenssit yhteiskunnan kontekstissa ovat olleet varsin erilaisia. Esimerkiki, on melko yleistä että naiset pyrkivät saamaan miehen, joka todennäköisesti pystyy huolehtimaan mahdollisten lasten materiaalisesta hyvinvoinnista. Miesten preferenssi tällaisissa yhteiskunnissa on yleensä korostanut naisissa hedelmällisyyttä ja hoivaominaisuuksia (ns. "huora/madonna"-paradoksi). Tämä nivoutuu lasten hankkimisen haasteeseen melko saumattomasti.

Emme kuitenkaan nykyisin elä yhteiskunnassa jossa seksi tarkoittaisi automaattisesti lasten saamista. Voidaankin sanoa perustellusti, että 1960-luvulla (ja osin jo aiemmin) alkanut vapaamman seksin murros on poistanut välittömän kytköksen niin, että ihmisten seksuaalisuutta tarvitsisi yhteiskunnan näkökulmasta "kontrolloida" jotta voisimme vastata ykköshaasteeseen. Ainakin seksuaalisuuteen liittyvän kontrollin sijaan voitaisiin ajatella sosiaalisen kontrollin tarpeen kohdistuvan lasten saamiseen, ja kulttuurin muuttuvan siten, että vaikka seksuaalisuutta sinänsä ei enää tarvitse "kahlita" esimerkiksi avioliittoon, lasten hankkimisen instititutionaalinen konteksti nyt ainakin pysyisi.

Näin ei kuitenkaan näytä käyneen. Ja nyt, haluan huomauttaa edellä käytetyn termin "sosiaalisen kontrollin" tarkoittavan tapakultuuria, jaettua kuvastoa siitä mitä pidetään "haluttavana", millä tavoin arvioidaan "hyvää naimakauppaa" jne. Tämä on tarpeen huomauttaa, sillä olen jo toisaalla käymässäni keskustelussa joutunut useampaan kertaan tämän selventämään sillä kaikki puhe normikoodistosta tai monogamian kulttuurista tms on herättänyt välittömänä vastareaktiona tulkinnan pakkoavioliitoista, naisten pakottamisesta seksiin, huorittelusta, kyttäämisestä, moralismista jne. Nämä ilmiöt toki ovat joissain tilanteissa olleet sosiaalisen kontrollin osia, mutta kultuurissamme on paljon hienovaraisempiakin käytänteitä ja "aikalaisarvoja", jotka nuoret keskenään neuvottelevat. Usein varsin ansiokkaastikin, haluan lisätä.

Feministinen puhetapa on, mielestäni aiheellisesti ainakin pääosin, saavuttanut varsin laajalti hegemonisen aseman yhteiskunnassamme. Se on monitahoinen, ja myös monilta osin varsin ankaraa kritiikkiäkin ansaitseva ilmiö, mutta rajauksen vuoksi nostan tässä esille vain yhden dimension, eli sen, millaisia sosiaalisen kontrollin keinoja voidaan pitää hyväksyttävänä liittyen naisten seksuaalisuuteen.  Nimittäin perinteisemmässä patriarkaalisessa yhteiskunnassa sosiaalinen kontrolli oli varsin epäsymmetristä, ja tämä epäsymmetria on edelleen olemassa; Naisten seksuaalisuuden toteuttamiseen on suhtauduttu paheksuvasti, väheksyvästi ja jopa kieltävästi. Ilmiö on tavattoman moninainen, liiaksi tässä avattavaksi, mutta oireellista on, että esimerkiksi psykologian "isänä" (ehkä hivenen kyseenalaisin ansioin) pidetty Sigmund Freud jo aikanaan tuli pahamaineisena tunnetuksi siitä että tämä näki seksuaalisuuden erilaisten aikalaisdiagnoosien keskiössä.

Mutta taas jaarittelen. Tämä kehityskulku on ollut aiheellinen -- siis se, että miesten ja naisten seksuaalisuuden toteuttamiseen suhtaudutaan symmetrisemmin kuin ennen, jo ihan siitäkin syystä että ehkäisyn helpotuttua seksi ei enää tarkoita suurella todennäköisyydellä lasten saantia. Toki henkilökohtaisella tasolla pidän sitä myös ns reiluna, mutta se on vähemmän olennaista yhteiskunnan kontekstissa kuin se, onko se toimivaa.

Kakkosongelma on tässä kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle, tai oli, ennen kuin pahamaineiset "incel"-porukat nostettiin julkisuuteen. En halua näihin ääri-ilmiöihin paneutua, mutta toimikoon tämä avainsana nyt tässä eräänlaisena merkkipaaluna horisontissa, "pohjantähtenä", josta pois päin haluamme navigoida. Ellei lukijani ole mielipuoli -- ja toivon ettei ole -- tämä pitää ilman muuta täysin poissuljettuna että alkaisin etsiä oikeutusta vähäisellekään naisvihalle, väkivallasta puhumattakaan. On traagista että joudun sanomaan tämän erikseen, mutta toivon että tämä nyt tästä tulee selväksi eikä lukija etsimällä etsi "ajatusrikoksia" tästä tekstistä, sillä sellaisia kyllä löytää aina jos irrottaa lauseet kontekstista.

Miesten väkivaltaisuuden kontrolloimiseen yhteiskunnassa on ollut varsin laajasti erilaisia keinoja. Sitä pidettiin jossakin vaiheessa länsimaista ajattelua jopa jossain määrin välttämättömänä ja hyveellisenä. Tästä näkee nykyisinkin nostalgista puhetta, jossa erimielisyyksien ratkomista kaksintaisteluin tai soturietiikkaa nostetaan esteettisinä tai jopa tavoiteltavina asioina esiin. En paheksu tällaista, varsinkaan estetisointia, mutta ollakseni rehellinen, se, että sosiaalisesti hyväksyttyjen ongelmanratkaisukeinojen joukosta väkivalta on onnistuttu lähestulkoon eliminoimaan, on varsin tehokas ja kokonaishyvinvoinnin kannalta positiivinen kehitys.

Miesten väkivalta toisia miehiä kohtaan on nykyisin pitkälti satunnaista, affektien vallassa lauennutta aggressiota. Suunnitelmallinen, institutionalisoitu symmetrinen väkivalta rajoittuu pitkälti UFC-, nyrkkeily-, tai jääkiekkokehään. Epäsymmetristä väkivaltaa toki käyttää poliisi. Ja, joku voisi argumentoida, edelleen miehet naisia kohtaan. Instituutioksi en nyt sentään lähisuhdeväkivaltaa nimittäisi. En lähde kampaamaan tilastoja, mutta parisuhdeväkivalta on edelleen todellinen ongelma jota ei ole syytä vähätellä, vaikka sen voisi todeta vähentyneen vuosikymmenten saatossa. En käsittele tätä kirjoituksessani, mutta se on kipupiste joka kuitenkin liittyy tähän keskusteluun, ja sitä on aiheellista käsitellä erikseen.  Huomautan kuitenkin, että sen epäsymmetrinen luonne on heikentynyt -- onneksi tai valitettavasti, valitkaa itse -- ja naiset tekevät nykyään jo varsin ei-triviaalin osan parisuhteiden kontekstissa tapahtuneista väkivaltarikoksista.

Miesten väkivaltaisuus on siis pitkälti saatu kuriin, vaikka sitä ei eliminoitua ole saatukaan. Väkivallan perusmotiivit eivät ole ihmiseltä kadonneet mihinkään, mutta "triggereitä" näille perusmotiiveille on onnistuneesti vähennetty, kun nuoret pojat eivät enää samassa määrin esimerkiksi tappele; jos vertaan omia lapsiani ja omaa lapsuuttani, sanoisin että poikienkin väkivalta on nykyisin poikkeuksellista, kun se vielä omassa lapsuudessani oli aivan olennainen ja jopa aikuistenkin legitiiminä pitämä keino ratkoa sosiaalisia ongelmia.

Yksi väkivallan perusmotiivi tulee kilpailusta naisten suosiosta. En nimitä tätä mustasukkaisuudeksi, sillä se typistäisi sen kontekstia; väkivalta voi olla proaktiivista myös voiman ja dominanssin esittelynä, ei pelkästään kilpakosijan nujertamisena tai pelotteena. Esimerkiksi minut pahoinpiteli eräs koulumme toinen oppilas 15-vuotiaana vain osoittaakseen tyttöystävälleen voimiaan, ilman mitään mustasukkaisuusmotiivia. Tämä tapaus oli irrallinen, eikä osa mitään kiusaamista tms.  Monilla koulukiusatuilla nuorilla on vastaavia  kokemuksia, mutta edes väkivallan sallivassa nuorisokulttuurissa selkeästi alistetun yksilön pahoinpitelyllä tuskin saa aikaan samaa statuksen nousua kuin aidosti satunnaisen "taviksen".

Tässä kohtaa joudumme tekemään pienen hyppäyksen, sillä kytkös väkivallan ja seksin välillä on monitahoinen. Moni ei pidä esimerkiksi evoluutiobiologisesta perustelusta, enkä sellaista varsinaisesti tässä tarjoakaan. Mutta jos ajattelemme korkealla abstraktiotasolla väkivaltaa korkean riskin strategiana missä tahansa asiassa, voisimme olettaa, että yksilö jolla on vähemmän hävittävää, on valmiimpi ottamaan korkeita riskejä esimerkiksi lisääntymismenestyksen taatakseen kuin yksilö joka on jo onnistunut esimerkiksi saamaan lapsia.

Ja näin näyttäisi tilastollisesti olevan. Esseistiseen tapaan en nyt jaksa kaivaa linkkiä tutkimukseen tähän, mutta näin taannoin vanhahkon julkaisun jossa todettiin että miesten väkivaltaisuus yleensä vähenee rajusti näiden perustaessa perheen. Syitä ja seurauksia menee todennäköisesti molempiin suuntiin, mutta voimme vain melko vähäisen uskonhyppäyksen tekemällä vetää johtopäätöksen että "seksimarkkinoilla" menestyvällä miehellä riski väkivaltaiseen käyttäytymiseen on pienempi kuin turhautuneella miehellä.

Voidaan siis ajatella että sosiaalinen normisto joka vastaa ykköshaasteeseen, myös omalta osaltaan kytkeytyy tähän kakkoshaasteeseen. Ja näin näyttäisi olevan. Yksiavioisuutta (onnistuneesti) korostavassa kulttuurissa turhautuneiden miesten joukko on pienempi kuin (miesten) moniavioisuuden sallivissa kulttuureissa, ja näissä myös väkivallan määrä on alhaisempi. Vapaan seksuaalisuuden kulttuurissa kytkös ei ole aivan yhtä selvä, mutta kuten aiemmassa kirjoituksessani sanoin, asiaa voidaan tutkia, ja on luontevaa ottaa tarkasteluun hypoteesi, että turhautuneiden miesten osuus on seksuaalisuuden vapautuessa hiljakseen kasvanut.

Tässä ei ole moraalista aspektia enkä ota kantaa vielä siihen, mitä tälle voidaan tehdä, tai pitäisikö sille edes tehdä jotain.  Mutta olettaen että edellä mainittu kytkös on olemassa, väkivalta voi lisääntyä jos syrjäytyneiden nuorten miesten osuus kasvaa.

On yksi aspekti jota kuvastamaan otan esimerkin. Oletetaan ensin että meillä on nuorehko nainen ja mies. Kumpikin on esimerkiksi ylipainoinen, ei kovin viehättävä, hivenen heikon elämänhallinan omaava jne. Näistä nainen, todennäköisemmin, ja feministisen diskurssin mukaisesti, ajattelee että hänen tulisi kelvata sellaisena kuin hän on, eikä hänen tulisi tehdä komporomisseja sen suhteen millaisen miehen hän kelpuuttaa. Vaikka näillä kahdella olisi jokin yhteinen harrastus jonka parissa he toisensa kohtaisivat, eivät he toisistaan kiinnostu, eikä kenenkään ole syytä näin tietenkään kahden satunnaisen ihmisen välillä olettaa.

Mutta jos laajennamme tämän isoon joukkoon ihmisiä, niin pareja toki alkaa muodostua jos kohtaamisia on, niitä vain muodostuu todennäköisesti vähemmän kuin kuvittelisi.

Otetaan sitten toiset kaksi yksilöä. Nyt nainen pitää fyysisestä kunnostaan huolta, on ehkä koulutettu ja työelämässä. Mies on myös fyysisesti viehättävä mutta kuten edellisen esimerkin mies, laiskanpuoleinen, eikä välttämättä kovin fiksu. Nämä kaksi tuskin kohtaavat missään yhteisessä harrastuksessa, mutta voivat kohdata esimerkiksi yökerhossa tms. Fyysisen vetovoiman ansiosta he ehkä päätyvät seksisuhteeseen joka kestää yhden illan tai vähän pidempään. Ennen pitkää nainen kuitenkin kyllästyy, sillä mies ei fyysisesti viehättävästä ulkomuodostaan huolimatta lainkaan tarjoa pidempään parisuhteeseen mitään sellaista mikä vastaisi naisen preferenssejä.

Tämä näyttäisi siltä ensialkuun että miehen tilanne on "hyvä" tai ehkä että se on "huono" -- kuka tietää -- mutta olennaista tässä on se, että jos jälleen laajennamme joukkoon ihmisiä ja iteroimme, mies ei koe tarvetta muuttua -- miksi hän kokisi; jokaisen yksilön tulisi kelvata sellaisena kuin on. Toisin kuin ensimmäisen stereotyypin mies, tämä mies saa positiivista huomiota sen verran, että voi jopa uskoa tähän. Hän ajattelee että naiset ovat oikukkaita (miksi nainen ensin on ihan innoissaan ja äkkiä sitten jättää hänet? Hullu!) ja vika on naisissa. Myös nainen ajattelee että miehet ovat laiskoja, saamattomia, ja kelvottomia pitkiin ihmissuhteisiin.

Jos lukija nyt sattuu odottamaan että minä tässä ehdotan että se laiskanpulskea ruma mies olisi parempi ihmissuhteeseen ja että kaikkien elämä paranisi jos jälkimmäinen nainen vain kelpuuttaisi miehen, niin joudun tuottamaan pettymyksen: Niin ei tule tapahtumaan, enkä ehdota sitä lainkaan.

Sen sijaan ehdotan, että esimerkissäni kolmen "heikkotahtoisen" ihmisen tulisi hieman herätä ymmärtämään että ajatus siitä että "jokainen kelpaa omana itsenään" on haihattelua. Jokainen heistä voisi parantaa omaa hyvinvointiaan  pitämällä huolta elämänhallinnastaan. Kaksi ensimmäistä ilmeisillä tavoilla, ja toisen esimerkin mies ymmärtämällä että naiset eivät ole "oikukkaita" ja "hulluja", ainakaan tämän esimerkin mielessä, vaan naisella kestää aikansa saada selville miehestä riittävästi.  En halua vedota biologiaan, mutta kirjoituksen alkuosan pohdinnasta tiedämme, että naisella on lasten saantiin liittyen suuremmat riskit. Ja olisi yllättävää jos nämä riskit eivät näkyisi siinä että nainen harkitsee suhteeseen sitoutumista paljon tarkemmin kuin mies.

Ja siitä tässä on kyse; Seksuaalisuuden vapautuminen tässä jälkimmäisessä tapauksessa huijaa sekä miehen että naisen toimimaan tavalla joka lopulta johtaa pettymyksiin ja vääristyneeseen käsitykseen toisesta sukupuolesta. Mies tulee "huijatuksi" tunnetasolla, saadessaan seksiä, jonka hän -- liian usein -- kokee hyväksyntänä naiselta. Nainen tulee "huijatuksi" miehen osoittauduttua pettymykseksi ensivaikutelmaan nähden.

Ja nyt en väitä ettei mies voisi olla fyysisesti vetävä ja silti pätevä ja omata hyvän elämänhallinnan. Esitän sen sijaan tässä kontekstissa väitteen että ilman muunlaisia normeja pelkkä seksuaalisuuden vapautuminen vähentää fyysisesti viehättävien miesten kannustimia kasvaa sellaisiksi aikuisiksi miehiksi, joilla on jotain annettavaa naisille. Se myös valitettavasti kaventaa vähemmän fyysisesti vetävien miehien mahdollisuuksia.

Tämä konteksti on se, mihin on luontevaa esittää ryhtiliikettä tai "man up"- tyyppistä koodistoa. En sano että se on huono asia. mutta ns manuppaus on varsin atomistinen ja yksilökeskeinen ratkaisu. Se myös sivuuttaa sen ikävän noidankehämäisen prosessin jossa hyväksynnän puute johtaa masennukseen, joka johtaa heikkoon elämänhallintaan, joka tekee ihmisestä vielä vähemmän viehättävän.

Tämä ei ole yksipuolisesti myöskään miehiin kohdistuva huomio. Näyttäisi siltä, että naiset sietävät jossain määrin paremmin sitä, että he eivät saa miehiltä hyväksyntää. En ole varma onko näin -- naiset voivat oirehtia esimerkiksi eri tavoin -- mutta ainakin väkivaltainen ja politisoitu liikehdintä on pitkälti miehinen ilmiö. Vrt. kakkoshaaste.

Koska olen symmetrisen tasa-arvon kannattaja, ainakin se on kognitiivis-esteettisesti mielekäs, niin lähtisin siitä että ylipäätään ihmissuhteissa "vastuun" sälyttäminen kenellekään on kyseenalaista. En paheksu yllä esimerkin naista joka ajautuu viehättävien vätysten kanssa seksisuhteesta toiseen. Mutta hänen oman hyvinvointinsa kannalta voisi olla hyödyksi tarkastella asiaa hieman tarkemmin.

Kollektiivinen näkökulma on ongelmallisempi. Vaikka täysin ulkopuolelta tarkasteltuna voidaan sanoa että esimerkkimme viehättävät naiset voisivat kollektiivisesti parantaa omaa asemaansa yksinkertaisesti siten etteivät suostuisi seksiin niin helposti, en ole mitään tällaista ehdottamassa. Osaksi siksi, että myös naiset pitävät seksistä, enkä näe syytä nostaa tässä mitään epäsymmetriaa esille. Ja osaksi (tähän toki liittyen) peliteoreettisista syistä. Jos jollain kumman keinolla olisi saatu miesten insentiivit ryhdistäytyä ja kasvaa aikuisiksi kuntoon ja tämän tarinan miehet todella olisivat "kunnollisia", miksi naisen pitäisikään enää siinä vaiheessa "pihdata"? Ei olekaan mitään syytä.

Mutta se, että taustalla on koordinaatio-ongelma, ja osaksi eräänlainen yhteismaan ongelma, ei poistu. Ja aivan kuten en muutenkaan usko yksilöiden moralisoimiseen perustuviin ratkaisuihin -- moni konservatiivi uskoo, ja uskon tämän erottavan meitä -- koettaisin mieluummin etsiä ratkaisuja muualta. Ja koska en myöskään, klassiseen liberalismiin taipuvaisena, mielelläni ehdota mitään pakkovaltaan tai julkisen vallan sanktioihin perustuvaa kollektiivista ratkaisua, minulle jää kovin vähän ehdotuksia käteen. Man-up- liikeiden lisäksi siis.

Ehkä toivon asiasta asiallista julkista keskustelua. En ole kovin toiveikas, sillä tiedän että jo tämä kirjoitukseni on joidenkin mielestä äärimmäisen provokatiivinen ja syyllistävä. Emme elä kulttuurissa jossa pohdintaa ja analyysia oikeasti arvostettaisiin.

Nörtit ja Hyvät Ihmiset, Osa II

Kuten edellisessä kirjoituksessani sanoin, yksi merkittävä sosiaalisen hyvinvoinnin muoto -- eli ihmisen koettu menestys ihmissuhteissa ja erityisesti romanttisissa sellaisissa -- tuntuu olevan analyyttisen tarkastelun kannalta ongelmallinen, jopa jossain määrin tulenarka asia. Tässä analysoin syitä, jotka voivat tähän johtaa.

Robin Hansonin kohtaama someraivokampanja oli case in point, ja hän analysoi syitä osin kirjoituksessaan Why Economics is, and should be, creepy. Siinä Hanson nostaa pointin jonka mukaan yhteiskunnassa vallitsevat normit (World Norms, kuten hän niitä nimittää) ovat joiltain osin sellaisia, että tiettyjä "yhteiskuntasopimuksen" aspekteja ei hyväksytä analysoitaviksi koska analyysi tuo ikään kuin uudelleen neuvoteltavaksi sen sopimuksen osan jota analyysi koskee. Tämä oma karakterisointini on ehkä hieman yksioikoinen, mutta pääpiirteittäin siis. Taloustieteilijä esittää aina analyysissään jonkinlaisen, vähintään implisiittisen, mallin jossa toimijat mahdollisesti toimivat jonkin normin vastaisesti, ja tarkastelee näiden toimintojen seurauksia erilaisten hyvinvointimittareiden valossa.

Tämä herättää ihmisissä hämmennystä ja uhan tuntua. Myös Tommi Uschanov esitti samansisältöisen argumentin rationaalisuudesta ja harkinnasta kirjassaan "Suuri Kaalihuijaus". En muista tarkalleen miten vertaus meni, joten jos Tommi sattuu tätä lukemaan hän korjaa, mutta se meni jotenkin niin, että vaikka sanomme arvostavamme sitä että ihminen harkitsee tekonsa tarkoin, useimmat meistä kokevat jonkinlaisia inhon ja hämmennyksen tunteita jos joku vakavissaan sanoo esimerkiksi harkinneensa perheensä murhaamista ja syömistä, ja tulleensa siihen tulokseen ettei tämä ole tarkoituksenmukaista.  Hansonin "rikos", jos sellaisesta halutaan puhua, oli sen puheenaiheen esille tuominen, että romantiikkaan ja seksiin liittyvän hyvinvoinnin jakaumaan voitaisiin vaikuttaa. Tälle lienee syynä juuri se, mitä Hanson esittääkin, eli että meillä on historiasta esimerkkejä tavoista joilla tätä on tehty, ja nämä tavat ovat olleet nykyisen yhteiskuntasopimuksen näkökulmasta hyvin epäeettisiä.

Otan toisen vastaavanlaisen ajattelumallin, joka herättää ihmisissä vaistonvaraisesti inhoa, eli eugeniikan. Eugeniikka, joka siis usein suomennetaan "rodunjalostukseksi" (nimenomaan ihmisillä) on ollut tapetilla vakavassa yhteiskunnallisessa keskustelussa niinkin myöhään kuin 1960-luvulla. Sen kammottavimmat implementaatiot löytyvät toisen maailmansodan alta, esimerkiksi Natsi-Saksan Aktion T4, eli poliittinen ohjelma jossa pyrittiin eliminoimaan erilaisia epäkelpoina pidettyjä ominaisuuksia kuten kuulo- ja näkövammoja, kehitysvammaisuutta, skitsofreniaa jne, lopulta siis ihan tappamalla näitä ihmisiä. Vastaavia lakeja, jos kohta hivenen "humaanimmassa" muodossa vaikkapa pakkosterilointien tai avioitumiskieltojen muodossa, oli ympäri maailmaa.

Erilaiset sosiobiologiset analyysit, joissa sosiaalisia ilmiöitä, ihmisten tai ihmisryhmien sosiaalisesti hyödyllisiä tai haitallisia piirteitä tms analysoidaan perinnölisyystieteen näkökulmasta, herättävät ihmisissä usein hieman samanlaista kauhua tai inhoa, sillä ne tuovat mieleen eugeniikan. Varsinainen sosiobiologinen analyysi ei tietenkään ole vielä millään tapaa eugeniikkaa, mutta toki sellainen analyysi on välttämätöntä sellaiselle taholle, joka eugeniikkaa jossain merkityksessä haluaisi edistää.  Siksi jo pelkkä analyysi on eräänlainen tabu, tai ainakin hyvin tulenarka aihe. 

Näillä kaikilla on yhteistä se, mitä nimitän usein nörttimentaliteetiksi. Jotkut ovat -- mielestäni hieman väärin tai hätäisesti -- liittäneet ilmiön sosiaaliseen kyvyttömyyteen ja autismiin. Autismikirjon häiriöihin, joihin nyttemmin pahamaineinen ja varsinaisesta diagnostiikasta poistunut Aspergerin oireyhtymä aikanaan laskettiin, liittyy moninaisten muiden käytös- ja kognitiopoikkeamien lisäksi heikentynyt kyky omaksua ääneenlausumattomia ja jatkuvan sanattoman neuvottelun alaisia sosiaalisia normeja. Tästä seuraa usein esimerkiksi taipumus puhua liian suoraan tai esittää asioita tavoilla jotka eivät ole sosiaalisesti hyväksyttäviä.

Itse en käyttäisi tätä ulottuvuutta tässä, sillä autismikirjon häiriöissä on kyse varsin monipuolisesta ja monitahoisesta ilmiöstä, jolle ei tee oikeutta se että nörttimentaliteetti otetaan niiden prototyypiksi. Se ei tee oikeutta kummallekaan ilmiölle. Kuitenkin, yksi aspekti siitä on tarkoituksenmukaista nostaa tässä esiin; ihmisillä todella on neurologisia eroavaisuuksia (puhutaan ns neurodiversiteetistä), ja on ilmeiselvää, että nörttimentaliteettiin liittyy neuropsykologisia eroja. Ainakin jos laskemme erot sosiaalisissa ja kognitiivisissa taidoissa neurologisiksi eroiksi. Joku voi olla haluton tekemään tätäkään, mutta koska hermostomme nyt kiistatta on kaiken kognition kannalta hyvin keskeinen rakenneosamme, käytetään termiä neurodiversiteetti.

Neurodiversiteetti ei tietenkään liity yksinomaan nörtteihin, sillä siihen kuuluu mm ADD/ADHD, erilaiset autismikirjon ongelmat, CP-vammat, jne, ja vaikka näillä on korrelaatioita (en käytä termiä komorbiditeetti, koska puhun myös asioista jotka eivät mielestäni ole psykopatologioita) ja klusteroitumista, olisi epätarkoituksenmukaista ja epäasiallista (minun ainakaan) väittää mitään näiden klusterien rajoista. Voimme tässä sanoa "turvallisesti" ehkä vain, että neurodiversiteetti selittää ainakin osan siitä, miksi jotkut ovat nörttejä ja jotkut eivät.  Sivumennen sanoen, itselläni on diagnostiset kriteerit täyttävä tarkkaavaisuushäiriö ja joitain autismikirjon piirteitä, ei kuitenkaan minkään diagnostisen kriteerin täyttävää määrää.

Usein puhutaan ns. systeemiajattelusta, ja miten se on korostunut autismikirjon häiriöissä. Ehkä voimme ottaa tämän yhteiseksi nimittäjäksi nörttimentaliteettiin. Systeemiajattelu voidaan ymmärtää tarpeena tai taipumuksena nähdä asiat loogisina, mekanistisina kokonaisuuksina joiden toiminta redusoituu osiensa summaksi. Se on välttämätön hahmotustapa ns insinööritieteissä, luonnontieteissä, suuressa osassa lääketiedettä jne. "Nörttimäisyyteen" liittyy nimenomaan viehtymys erilaisiin systeemeihin. Tietokonepelit, ylipäätään tietokoneiden parissa näpertely kuten ohjelmointi, erilaiset lautapelit, matematiikka, fysiikka, roolipelit, jne vetoavat ihmiseen jolla on tämä systeemitarve voimakkaana.

Yhteiskuntamme on viime aikoina teknistynyt huimasti niin, että erilaisten koneiden toimintamekanismit, ohjelmoitavat koneet, jne ovat muodostuneet talouden kannalta erittäin tärkeiksi. Tästä johtuen nörttimentaliteetti yhdessä keskimääräistä parempien kognitiivisten kykyjen kanssa on viime vuosikymmeninä mahdollistanut kohtuullisen hyvän toimeentulon. Kun tällaisen yksilön kohdalle sattuu vielä onnekkuutta ja luovuutta, ovat useat tällaiset yksilöt olleet perustamassa menestyksekkäitä teknologiayrityksiä. Lisäksi nämä yritykset ovat palkanneet sittemmin massoittain nörttimentaliteetin omaavia yksilöitä.

Tämä on myös jossain määrin uhkaavaa ihmisille, joilla ei ole nörttimentaliteettia. Tätä uhkaa ei pidä vähätellä, sillä se on joiltain osin todellinen. Esimerkiksi työllisyysnäkymät nörttialoilla ovat konsistentisti olleet hyvät, ja näiltä aloilta muuallekin talouteen siirtyvä automatisaatio efektiivisesti on muuttanut varallisuuden jakautumista niin että nörtit nähdään nykypäivänä usein taloudellisesti etuoikeutetuiksi.

Nörttimentaliteetti ei ole sinänsä sukupuolikysymys, mutta nörttiys on kiistatta yleisempää miehillä kuin naisilla. Tällaista lausetta ei varmaan pitäisi sen paremmin selventää, mutta korostan nyt vielä silti: Se, että se on yleisempää miehillä, ei tarkoita etteikö olisi runsaasti naisia joilla näitä samoja taipumuksia on yllin kyllin. Pahamaineinen James Damore, kuten muistamme, sai potkut analysoituaan tätä aspektia ns Big Five- persoonallisuuspiirteiden sukupuolijakauman ja teknisten työtehtävien kiinnostavuuden osalta. Itseäni ei kiinnosta väitellä siitä, oliko Damore oikeassa vai väärässä; Olennaista tämän kirjoituksen kannalta on, että Damore yritti soveltaa systeemiajattelua kysymykseen jota useimmat lähestyvät muilla tavoilla.

Aivan kuten Damoren persoonallisuuspiirteiden sukupuolijakauman tarkastelu, Hansonin viileä "distribuution ja redistribuution" pohdinta , tai jonkun satunnaisen nuoren (yleensä mies-) henkilön sosiobiologinen analyysi, nörttimentaliteetin omaksuneen mielenkiinto jonkin ilmiön piirissä keskittyy usein (tarkastelijalle itselleen) selkeisiin käsitteisiin joille annetaan omassa tarkastelussa jokin aivan mekanistinen operationalisointi. Tämä johtaa teknisen laitteen tai tietokoneohjelman tapauksessa erittäin hyviin lopputuloksiin, ja analyysiä eivät häiritse sellaiset seikat kuten sosiaalinen tarkoituksenmukaisuus tai jonkun muun tunteet asiasta.

Tämä seikka on se, missä syntyy valtava, voisi sanoa jopa ylipääsemätön kuilu Hyvien Ihmisten ja Nörttien välille. Useimmat ns. normot, siis ne joiden neurologinen profiili ei ole kovin poikkeava, ovat lähinnä huvittuneita tällaisista analyyseista, sillä se ei kiinnosta heitä silloin kun sillä ei ole mitään ilmeistä sovellusta. On toki syytä huomata että ns. normoja on kaikissa ammattikunnissa, eikä esimerkiksi ohjelmistoinsinöörin tai matemaatikon tarvitse olla nörtti ollakseen hyvä alallaan. Siitä voi olla hyötyä, mutta välttämätöntä se ei ole. Myös normot kykenevät systeemiajatteluun, se vain ei ole heille dominoiva eikä suurta mielihyvää tuottava tarkastelutapa.

Osa Normoista on kuitenkin ns Hyviä Ihmisiä. Tällä viittaan siihen, että heille maailma näyttäytyy -- ja tämä karakterisointi on vähän väärä koska minä en kykene juuri muuhun kuin systeemiajatteluun ja ymmärrän tämän rajoitteen -- jatkuvana merkitysten ja piilotettujen motiivien taistelukenttänä. Toki nörttikin ymmärtää mitä motiivin piilottaminen tai petkuttaminen tarkoittaa, ja osaa petkuttaa ja valehdella motiiveistaan; en yritä väittää etteikö analyysi voisi olla tarkoituhakuista. Tämäkin kirjoitus todennäköisesti pyrkii esittämään minut positiivisessa valossa. En ole tyhmä tai sokea. Mutta ratkaisevaa on se, että nörttimentaliteetin omaava ihminen nauttii analysoimisesta enemmän kun siihen ei tarvitse ladata mitään piiloagendaa, kun taas Hyvät Ihmiset uskovat että kaikessa on piiloagenda, ja kaikki puheenvuorot ovat yrityksiä neuvotella yhteiskuntasopimusta uudelleen.

Seksuaalisuuden ja romantiikan tuominen systeemiajattelun kautta keskusteluun rikkoo joitain sanattomia sopimuksia ja siksi herättää raivoa samalla tavalla kuin mikä tahansa sosiaalisia konventioita rikkova käytös. Koska nörtti rikkoo usein jotain muitakin sosiaalisia konventioita, tämä herättää siksi väistämättä käytöksellään kiukkua. Mutta nämä transgressiot voitaisiin antaa anteeksi, ja niihin voitaisiin jopa suhtautua myötätunnolla, ellei nörteillä olisi aiemmin mainittuja taloudellisia etuja taipumuksistaan. Tämä yhdistelmä epämääräistä transgressiivista käytöstä, "ansiotta" saatua taloudellista etulyöntiasemaa, kun mukaan lisätään myös nörtin oma raportoitu kokemus alhaisesta sosiaalisesta asemasta tai vähintään jonkinlaisista ongelmista, oikeuttaa normojen parissa silmittömän vihan nörttiä kohtaan aina, kun tämä rohkenee puolustautua edes analysoida ilmiötä joka on sanattomalla sopimuksella rajattu nörtiltä pois.

Normon näkökulma on toisenlainen. Tämä todella kokee että nörtti -- usein siis mies -- käyttää etuoikeutettua asemaansa (mies, hyvä taloudellinen asema tai ainakin odotettavissa oleva sellainen) ja sen tuomaa valtaa sanellakseen muille miten asiat ovat. Tämän paksupäinen uhmakkuus Hyvien Ihmisten oikeutetun raivon edessä vain validoi uskomuksen siitä, että nörtti on ylimielinen, pahantahtoinen, ja syyllinen kaikkeen sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen jota vastaan Hyvä Ihminen taistelee. Tämä ilmentää käytöksellään sitä etuoikeutta joka on epäoikeudenmukaisesti annettu hänelle, ja samalla kun kiistää puhuvansa etuoikeutetusta asemasta, selvästi pyrkii sitä vahvistamaan.

Nörtille joka ymmärtää kuvion, Hyvän Ihmisen käytös on teatteria, epäloogista ja epärehellistä. Jos hän vain saisi tämän ymmärtämään analyysinsä -- siis omaksumaan sen systeemiajattelun näkökulman, tarkastelemaan analyysin lähtökohtia ilman häiritseviä tunnereaktiota, ja keskittymään loogiseen rakenteeseen -- niin ehkä tämä voisi nähdä totuuden ja ymmärtää ettei tässä ole kyse siitä, mistä Hyvä Ihminen häntä syyttää. Mutta joka kerta kun hän yrittää selittää tarkemmin, hän kietoutuu vain enemmän ja enemmän siihen transgressioiden verkkoon jonka hän on tietämättään punonut.

Kumpikaan ei ymmärrä toista. Usein kumpikaan ei halua ymmärtää, sillä kun toinen osapuoli on sivuuttanut jonkin asiassa itselle tärkeän pointin, niin on syntynyt molemminpuolinen uskomus, että toinen on epärehellinen.

Tässä oletan, että someraivon valtaan joutunut ihminen, joka loukkaantuu analyyttisestä tarkastelusta todella on rehellinen. Tämän oletuksen tekeminen -- ja myönnän tämän avoimesti -- on minulle vaikeaa, enkä ole sen suhteen edes täysin rehellinen, mitä tulee tunteisiin. Minä tunnen syvällä sisimmässäni, että näissä edellä mainituissa esimerkeissä kuvatut Hyvät Ihmiset ovat epärehellisiä, julmia, sadistisia ja typeriä. Mutta minä tiedän, että he eivät itse usko näin. Aivan kuten minä tunnen  luissani ja ytimissäni keskustellessani vaikkapa uskovaisen kreationistin kanssa, että tämä on järjiltään, eikä järjissään ollessan voi mitenkään rehellisesti olla sitä mieltä mitä esitttää, tiedän, että tämä tunne on harhaanjohtava.

Sillä meillä ihmisillä on tällainen tarve; me tunnistamme uhkia toisissa ihmisissä. Pahat aikeet tai jokin sairaus -- esimerkiksi Rabies -- tekee ihmisestä vaarallisen. Primitiiviset aivomme ovat herkistyneet tunnistamaan näitä uhkia joskus esihistorian hämärissä; liiallinen luottamus toisiin on johtanut huijatuksi -- ja ehkä tämän lounaaksi -- tulemiseen. Ja jos minulle, joka olen harjoittanut aivojani erilaisten täysin abstraktien asioiden parissa koko ikäni, näiden tunteiden hallinta ja tunnistaminen on hankalaa, kuinka hankalaa se on ihmiselle, jonka mielihyväkeskus ei aja tätä jatkuvasti tunteettomaan analyysitilaan jossa asiat nähdään puhtaan mekaanisina? Voi se olla toki helpompaakin, koska tällainen ihminen saattaa olla hyvinkin kosketuksissa tunteidensa kanssa paremmin kuin minä. Mutta ei se siltä aina näytä.

Vignetti: Mitä matematiikka ja ymmärrys "ovat"?

Matematiikka on eräänlainen LEGO-palikoiden kaltainen rakennelma, jonka avulla voi rakentaa koneita. Koneet toimivat pelin sääntöjen mukaisesti ja lopputulos on sääntöjen mukainen.

Oma näkemykseni on, että matematiikkaa opetetaan ja opiskellaan "väärin", koska sitä yritetään "ymmärtää". Katselin joskus kun isäni korjasi moottoripyörän vaihdelaatikkoa. Tajusin jokin aika sitten, että oma tapani hahmottaa matematiikkaa on kokolailla samanlainen kuin isäni tapa hahmottaa koneiden toimintaa.

Ymmärryksen tavoittelu on aidon ymmärryksen kannalta samalla tavalla haitallista kuin onnellisuuden tavoittelu on onnen kannalta haitallista.

Likainen maailma

En ole vuosikausiin analysoinut yhteiskuntaa kovin ekstensiivisesti taloustieteen (tai sen osan siitä, joka minulle on tuttua) näkökulmasta. Syitä tähän omissioon en oikein osaa sanoa; jostain syystä olen kokenut että näkökulma ei ole ollut enää hedelmällinen. En viittaa tällä hedelmällisyyden puutteella siihen, että ko. näkökulma ei voisi paljastaa tärkeitä asioita tai että se olisi jotenkin muuten väärä, vaan että se ei ole enää aikoihin inspiroinut minua.

Identiteettipoliittinen tauhka -- voisi oikeastaan käyttää termiä populismi -- on värittänyt yhteiskunnallista keskustelua jo vuosia. Aikanaan näin taloustieteen näkökulman eräänlaisena vaihtoehtona populistiselle höpötykselle ja tavallaan idealisoituna, puhtaana abstraktiona, näen asian vieläkin näin. Puhtaiden abstraktioiden ja näiden soveltaminen pragmaattisen instrumentalismin hengessä vailla mitään ryhmälojaliteettejä, hyveiden toitottamista, tai vastaavaa painolastia, on edelleen käsitykseni siitä, miten yhteiskunnallista asioita tulisi analysoida.

Yksi esimerkki on taannoinen keskustelu ns. aktiivimallista. Seurasin sitä hetken ja meinasin muotoilla kirjoituksen sen hyvistä ja huonoista puolista, mutta pian tuli selväksi, että sen hyvistä puolista on turha kirjoittaa, sillä niistä ei kukaan ole lopulta kiinnostunut. Eivät siis edes mallin kannattajat, joille mallin huonot puolet tuntuivat olevan tärkein syy kannattaa sitä. Tämä siis siksi, että jos vastustajat esittävät että malli on huono syystä X, niin kannattajat sanovat yksinkertaisesti että se on hyvä syystä X, sillä X:n täytyy olla hyvä koska kerran vastustajat sanovat että se on huono. Sama pätee tietenkin hyviin puoliin; jos kannattajat sanovat että malli on hyvä syystä Y, niin vastustajat ovat sitä mieltä että Y on huono asia, koska kannattajat ovat Pahoja Ihmisiä.

Odotankin kauhunsekaisin tuntein millaista "keskustelua" saadaankin aikaan Rautalammin skandium-esiintymästä. Kaivostoiminnalla on Talvivaarakeissin jälkeen äärimmäisen huono maine, ja tietyssä mielessä syystäkin.  Tällä huonolla maineella kuitenkin on kovin vähän tekemistä kyseisen esiintymän hyödyntämisen kanssa, sillä sekä erottelu että ekstraktointi tapahtuisivat täysin eri tekniikalla kuin Talvivaarassa. Tämä ei kuitenkaan estä ihmisiä muodostamasta mielipidettä asiasta etukäteen.

Toinen asia josta en jaksa enää vääntää, on ilmastonmuutos. Täydellinen ymmärryksen puute siitä, mikä ero on yhtäältä paikallisella ja globaalilla ilmaston muuttumisella, ja toisaalta näiden muutosten tuottamilla sääilmiöillä ei johdu siitä että ymmärtämätön ihminen olisi typerä. Se johtuu vain siitä, että tällainen ihminen on omaksunut tietynlaisen core-identiteetin, jota hän suojelee. Empiirisesti virheelliseksi osoitettuun maailmankuvaan takerrutaan sopivasti valitsemalla "faktat". Sama tietenkin pätee ihmisiin jotka ovat omaksuneet toisenlaisen identiteetin. Jotta ilmastonmuutos ei olisi liian vaikea asia sen herättämien tunteiden vuoksi, voi ajatella vaikkapa rokotteiden vastustamista, uskomusta siitä että Rotschildit määräävät maailmantaloudesta, tai, jos nämäkin tuntuvat vaikeilta, uskomusta siitä että maapallo on todellisuudessa litteä.

Näistä kaikista voi rakentaa identiteettiprojektin itselleen. Toki, niin voi myös näihin liittyvien "myyttien" murtamisestakin. Itse en pidä ajatuksesta että uskomukset siitä, millainen maailma on, olisi minun omalle identiteetilleni jotenkin olennainen asia tai että joutuisin identiteettikriisiin jos osoittautuisi että olen väärässä jossakin. Kaikki uskomukset ovat sellaisia, että ihminen voi olla väärässä; tämä on vain hyväksyttävä. Tämä koskee niin ilmastonmuutosta, rokotteiden tehoa ja turvallisuutta, kuin sitäkin onko maapallo todella (likipitäen) pyöreä tai kontrolloiko juutalaisten salaliitto maailmaa. On selvää, että omaan tietyt uskomukset näistä asioista, ja toimintani heijastelee näitä uskomuksia eriasteisesti. Mutta viime kädessä voi olla että jokin evidenssi osoittaa minulle että siihenastinen uskomukseni onkin virheellinen.

Tämä epävarmuuden hyväksyminen on identiteetisotureille jotenkin vaikeaa. Olen törmännyt useasti tilanteeseen, jossa se, että myönnän "on ihan totta, voi olla että olen väärässä, mutta ne tiedot joita minulla nyt on, viittaavat että uskomukseni on todennäköisemmin totta", on toiselle loogisesti yhtäpitävää sen kanssa että "myönnän" olevani väärässä.

Täydellinen varmuus on yleisestiottaen selkein merkki siitä, että henkilön käsitykset ovat identiaarisia, eivät "epistemologisia". Varmuuden rinnalla on useimmiten perusteluja jotka koskevat lähinnä sitä, miten joku päinvastaisen käsityksen omaava on moraalisesti arveluttava, jäänyt kiinni valehtelusta tai erehtynyt jostain asiasta. Tunnen avutonta raivon ja surun sekaista turhautumista kun näen tällaista ihmiseltä jota pidän esimerkiksi verraten älykkäänä. Ihmisten kognitio on perustavalla tavalla rikkinäinen ja tällainen ilmeinen repeämä muistuttaa minua siitä kauheasta tosiasiasta, että myös omat näkemykseni ovat kaiken järjen mukaan monilta osin samalla tavalla täysin päättömiä.

Tämä ei tarkoita, ettenkö voisi luottaa jossain määrin siihen, että tarkalla abstrahoinnilla ja analyysillä päästäisiin yleensä hyödyllisempiin uskomuksiin kuin öyhötyksellä ja möyhötyksellä. Se tarkoittaa kuitenkin, että saarnaaminen ihmisille on vailla mieltä. Käytän mieluummin analyyttisiä kykyjäni työnantajani hyödyksi. Esimerkiksi viimeiset pari viikkoa olen perehtynyt kontraktiohierarkioihin, ja kirjoittanut asiaan kuuluvaa koodia.  Kun suorituskyky on tarkalleen sitä mitä se on ja lopputulos on metriikoin osoitettavissa hyväksi tai huonoksi, ei tarvitse turhautua.

Joskin sielläkin joudutaan lopulta ongelmiin. On olemassa tilanteita -- joihin itse en onnekseni ole joutunut -- joissa asiakas haluaa maksaa huonommasta tai vähemmän oikeasta vastauksesta, koska se sopii tämän ennakkokäsitykseen siitä, millainen vastauksen pitäisi olla. Tai markkinointiosasto on sitä mieltä, että vastauksessa ei saa olla epävarmuutta.  Joskus toivoisin että ongelmia voisi ratkaista raa'alla voimalla. Esimerkiksi nyrkkiraudalla.

Paluu juurille.

Valmistuin Diplomi-insinööriksi vuoden 2001 tammikuussa, pääaineenani oli Teknillinen Matematiikka, ja sivuaaineenani älykäs ja oppiva signaalinkäsittely. Tein diplomityöni monitavoiteoptimointialgoritmeista, erityisesti monitavoitteisesta kiinteän kustannuksen verkkovirtausmallista.

Verkkovirtausmalli on malli, jossa suunnatussa graafissa -- eli verkossa -- on tavanomaisten solmujen lisäksi lähteitä ja nieluja. Kaikki mallit voidaan palauttaa ratkaisujensa osalta sellaisiksi joissa on tasan yksi lähde ja tasan yksi nielu. Kullakin lähteellä ja nielulla on arvo, joka kuvastaa sen tarjontaa (lähde) ja kysyntää (nielu). Solmuja yhdistävillä kaarilla on kustannus ja kapasiteetti. Kutakin kaarta pitkin voi tapahtua virtausta. Jos kaarta pitkin ei ole virtausta, kaaren kustannus on nolla. Jos virtausta on x yksikkö, niin se on muotoa  a + bx, missä a on kiinteä kustannus ja b on muuttuva kustannus.

Ratkaisu verkkomallille on kuvaus kaarilta ei-negatiivisille reaaliluvuille (so. kaarivirtaus) siten, että

1. Jokaisen kaaren virtaus on korkeintaan sen kapasiteetin suuruinen
2. Jos solmu ei ole nielu eikä lähde, niin siihen tulee yhtä paljon kuin siitä lähtee virtausta
3. Nieluun tulee virtausta sen kysynnän verran enemmän kuin siitä lähtee
4. Lähteestä lähtee sen tarjonnan verran enemmän virtausta kuin siihen tulee

Ratkaisun kustannus on sen kaarten kustannusten summa. Ratkaisu on optimaalinen, jos ei ole massa ratkaisua jonka kustannus on pienempi.

Monitavoitteinen verkkovirtausmalli on verkkovirtausmalli, jossa kaarella on yhden kustannuksen sijaan monta kustannusta, eli kaareen liittyvä kustannus onkin joukko kustannuksia; vaihtoehtoisesti voidaan ajatella että monitavoitteinen verkkovirtausmalli on joukko verkkovirtausmalleja jotka poikkeavat toisistaan vain kaarikustannusten osalta.

Jokainen yksittäisen verkkovirtausmallin ratkaisu on myös monitavoitteisen verkkovirtausmallin ratkaisu. Kustannus ei nyt ole kuitenkaan yksittäinen luku, vaan joukko lukuja, jotka lasketaan jokaisesta kustannusfunktiosta erikseen. Ratkaisu on pareto-optimaalinen jos ei ole olemassa ratkaisua joka on jonkin kustannusfunktion suhteen huonompi. Optimaalinen ratkaisu yhden kustannusfunktion tapauksessa voi toki olla olematta yksikäsitteinen, mutta jokaisella optimaalisella ratkaisulla on sama kustannus. Monitavoitteisen tapauksessa pareto-optimaalisten ratkaisujen joukko on yleisessä tapauksessa ylinumeroituvasti ääretön. Itse asiassa, pareto-optimaalinen joukko on kompakti, eli se on suljettu ja rajoitettu.

---

Yliopistomme henkilökunnan määrää on supistettu ja se on myös eläköitymisen ja määräaikaisuuksien päättymisen myötä supistunut "luonnollista" tietä viime vuosina. Tämän johdosta opetushenkilökunnan työmäärä opetuksessa on kasvanut merkittävästi. En ole itse koskenutkaan optimointiteoriaan oikeastaan lainkaan vuoden 2001 alun jälkeen. Tästä huolimatta optimointimenetelmien opetus lankeaa jatkossa minulle, samoin kuin differentiaaliyhtälöiden, todennäköisyyslaskennan, ja algoritmimatematiikan opetus.

En protestoi asiaa mitenkään, itse asiassa opetan kaikkia näitä kursseja mielelläni. Valitettavasti vain muutos tapahtuu sen verran nopealla aikataululla, että en voi mitenkään ehtiä kunnolla perehtymään ja valmistelemaan opetusta samalla tavalla kuin ennen. Oppimateriaalin tuottaminen ja syvälliseen ymmärrykseen tähtäävän oppisisällön suunnittelu joutuu jäämään sivuun pinnallisen ja mekanistisen oppimisen sijaan. Joudun priorisoimaan sitä, minkä kurssin opetuksen kehittämiseen panostan.

Niukkuus kyllä toki ruokkii luovuutta. Esimerkiksi tänä vuonna kiireen ja opiskelijamäärän kasvun vuoksi otin käyttöön uusia opetusmenetelmiä joissa opiskelijoiden oma-aloitteisuus ja vastuu ovat suuremmassa roolissa. Näistä oli hyviä kokemuksia, joskin signaalit ovat hieman ristiriitaisia. En edes halua sanoa, että nämä muutokset mitenkään yksikäsitteisesti ovat huonoja. Näppituntuma on, että pehmeämpi lasku voisi olla ollut tarkoituksenmukaisempi, mutta en ole edes tästä aivan varma.

Joka tapauksessa, siirryn jatkossa siis kokonaan matematiikan opetukseen, eikä tutkimukseen juurikaan jää aikaa.

Kaksi näkökantaa

Kävin mielenkiintoista keskutelua tänään ja eilen, kun olin lukenut varsin hyvän artikkelin etuoikeudesta (privilege), ja siitä miten etuoikeutettu ihminen kokee tasa-arvoisen kohtelun sortona.

Itse artikkeli on melko tyypillinen nyyhkyliberaalin kirjoittama kirjoitus. Epäilemättä moni konservatiivimielinen lukija kokee sen vastenmielisenä "paskana" jossa jälleen kerran esitetään valkoinen heteromies roistona. Sellainen kirjoitus onkin, en kiistä sitä lainkaan. Kirjoittaja moraalisäteilee joka toisessa lauseessa sellaisella spektrillä että sokea ja lukutaidotonkin tunnistaa Hyvän Ihmisen(tm) sädekehän.

Tässä on kuitenkin kaksi tasoa jotka ottaisin esiin, sillä artikkeli kuvastaa kaikesta huolimatta jotain tärkeää ja olennaista ns kulttuurisodasta, joka on levinnyt Eurooppaankin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Monet asiaa kommentoineet ovat huomauttaneet Haidtin ja kumppanien moraaliteoriasta, ja siitä miten poliittiset näkemykset ja suhtautuminen erilaisiin moraalin ulottuvuuksiin korreloivat keskenään.

Teoriassa esitetään että moraali perustuu kuudelle dimensiolle, jotka vapaalla kädellä tässä suomennan hoivaksi, reiluudeksi, vapaudeksi, lojaaliudeksi, kunniaksi ja pyhyydeksi. Reiluus on yleisesti jaettu näkökohta kaikilla poliittisilla katsontakannoilla vaikka se saakin erilaisia ilmentymiä käytännössä.

Peruslähtökohta reiluudessa on se, että "sääntöjen pitää olla kaikille samat". Tämän toteamuksen sisältö operatiivisella tasolla kuitenkin riippuu siitä, mitä tarkoitetaan "samalla", ja mitä tarkoitetaan "säännöllä". Näiltä osin eri näkemykset eroavat rajustikin, ja -- jälleen kerran, piirtelen tässä vapaalla kädellä joten en noudata Haidtin tai muiden asiaa tarkemmin tutkineiden jaottelua -- erot selittyvät sillä, missä määrin muita dimensioita painotetaan.

Hoiva viittaa sellaiseen käsitykseen että jokaisella on eräänlainen moraalinen velvollisuus auttaa muita ihmisiä, ja se on aspekti joka on vasemmistoliberaalissa katsontakannassa ylikorostunut. Esimerkkinä tästä voidaan ajatella vasemmistolainen ajatus siitä että kaikkien tulee maksaa veroja koska niillä autetaan köyhiä.

Vapaus taas siihen aspektiin ettei toisilla ole oikeutta pakottaa muita mihinkään; libertaarissa katsontakannassa vapaus korostuu muiden dimensioiden yli ja ohi, viime kädessä niin pitkälle, että kaiken muun katsotaan olevan täysin yksityistä ja sopimuksenvaraista toimintaa, eikä kuuluvan lainkaan yhteiskuntafilosofian piiriin.

Lojaalius taas viittaa arvoasetelmaan, jossa erilaisten institutionaalisten vuorovaikutussuhteiden katsotaan velvoittavan ja tuottavan eräänlaista tavoitteiden ja arvojen yhteneväisyyttä. Lojaalius korostuu hyvin vähän libertaarissa tai vasemmistoliberaalissa katsontakannassa. Tässä kohtaa lienee hyvä huomauttaa että vanhavasemmistolainen solidaarisuus-ajattelu on itseasiassa eräänlainen lojaaliuden ilmentymä; ei siis ole sinänsä historiallisesti kovinkaan totuudenmukaista liimata vasemmistolaisuutta ja hoivaa korostavaa progressiivisuutta. Myös kansallismielisyyden voidaan ajatella motivoituvan nimenomaan lojaaliuden kautta.

Kunnia tai kunnioitus viittaa erilaisten hierarkioiden, auktoriteettien ja vakiintuneiden instituutioiden kunnioittamiseen. Tätä voi ajatella pääosin konservatiivisena dimensiona. Se ei ole sama asia kuin muutosvastarinta, mutta toki äärimmäisyyteen vietynä ilmenee sellaisena. Toisaalta, esimerkiksi isänmaallisuuden, ritarillisuuden jne kaltaisten hyveiden voidaan ajatella olevan tämän dimension kautta motivoituneita, eikä kunnian käsite siten ole täysin vieras muille kuin konservatiiveille.

Pyhyys tai hygienisyys tai puhtaus puolestaan on eräänlainen inhoreaktioiden tuoma legitimaatio, joka on ilmiönä erillinen edellämainituista. Juuri pyhyys on leimallisesti konservatiivinen dimensio ja sen poissaolo liberaaleissa katsontakannoissa on aivan ilmeinen. Siinä missä lojaaliutta tai kunniaa usein voidaan ajatella "ripotellun" vielä nykyisiin liberlismin suuntauksiin, pyhyyttä ei juuri tavoitella.

Moni konservatiivinen kirjoittaja on jo julistanut Haidtin tulokset täydelliseksi "tieteelliseksi todisteeksi" sille, että konservatiivinen näkökohta on oikea ja muut ovat vain "vammaisia". Nimittäin, tutkimuksissa kävi ilmi että konservatiivi ottaa huomioon kaikki kuusi dimensiota siinä, missä (vasemmisto)liberaali huomioi lähinnä hoiva-aspektin ja libertaari lähinnä vapauden, konservatiivi ymmärtää kaikki kuusi moraalisuuden dimensiota. Tämä tulkinta on toki ymmärrettävä, sillä konservatiivin näkökulmasta liberaali "ei ymmärrä", kun taas liberaalin näkökulmasta konservatiivi on vain "paha" eli moraaliton. 

Tämä on kuitenkin aika karkea jaottelu. Parempi jaottelu näiden kohdalla menisikin yhtäältä siinä, miten nämä kuusi aspektia jakautuvat poliittisen ja yksityisen osalta. Individualistisemmissa kulttuureissa kunnian, lojaaliuden ja pyhyyden kaltaiset hyveet tai moraalidimensiot nähdään enemmän vapaaehtoisuuteen perustuvina ja vähemmän sitovina yhteiskuntaa ohjaavina moraalisuuden peruspilareina. Individualistinen ja erityisesti sen sisällä ateistinen katsontakanta saattaa esimerkiksi saada lojaaliuden ja auktoriteetin näyttäytymään suorastaan moraalin vastaisina, eli ne voidaan kehystää vastuunpakoiluna, eli lojaaliuden tai auktoriteetin velvoittama universaalina pidettyä moraalikoodia rikkova käytös nähdään itsekkäänä "weasel way"-moraalikalkyylinä.

Hyvänä esimerkkinä tällaisesta on vaikkapa aseistakieltäytyjä. Kunniaa ja lojaaliutta korostava tarkastelija näkee aseistakieltäytyjän vapaamatkustajana joka poimii hyödyn muiden uhrautumisesta voidakseen pitää oman omantuntonsa puhtaana. Aseistakieltäytyjä näkee taas kunniantuntoisen ja lojaalin patriootin verenhimoisena murhamiehenä joka käyttää näitä periaatteitaan tekosyinä tappamiselleen. Irvokasta tässä on se, että kumpikin tietenkin on täysin oikeassa.


Tämä kehystys riittänee sille, mitä halusin sanoa itse tekstistä. Tekstissä universaalin "hoivaetiikan" ja sen ympärille rakennetun reilun pelin arvot omaksunut kirjoittaja näkee kunniantuntoisen öykkärin. Tämä näkökulma ei ole ollenkaan väärä, koska kunnia on juuri tällä tavalla toimiva mekanismi ja se avautuu ihmiselle joka sitä ei ymmärrä, juuri tällaisena; kirjoittaja on kuin värisokea, joka ei näe eroa kirjoituksessa esiintyvän öykkärin ja aidosti konservatiivisen, kunniantuntoisen toimijan välillä.

Kirjoittaja näkee toimijan jolla ei ole mitään erityistä "ansiota", eli tämä ottaa asemansa annettuna etuoikeutena. Tämä on tietysti tarinassa itsessään totta, mutta paralleeli ei avaudu puolestaan konservatiiville. Tietenkään tarinan öykkäri ei ole kunniantuntoinen, vaan öykkäri. Öykkäri kokee tasapuolisen kohtelun "hyökkäysenä", kuten tarinassa, mutta vika ei ole tasapuolisuudessa (fair play), vaan siitä että oikeasti öykkäriltä tarinassakin puuttuu kunnia.

Mutta kun liberaalina me olemme helposti värisokeita kunniantunnolle. Kun jonkun toiminnan ja käyttäytymisen motivoivana tekijänä on kunniantunto, niin me emme osaa nähdä sitä, koska me emme ymmärrä sitä. Myönnän että itselläni on vähän sellaisia aivovammoja jotka mahdollistavat näiden asioiden näkemisen. Koen kunnian ja lojaalisuuden tapaisia tunteita, vaikken niille poliittista relevanssia annakaan. Ainakaan paljoa. Mutta moni muu kokee ja antaa. Ja kahdessa asiassa annan minäkin, ja siksi minun on helppo nähdä tämä asia.

Ne kaksi asiaa ovat sukupuoliroolit ja IPR. Sukupuoliroolien kohdalla toki olen liberaali henkeen ja vereen, mutta yksityisesti olen omaksunut paljon miehiseen kunniantuntoon liittyviä hyveitä. En tarkoita että noudattaisin niitä, mutta tunnistan ne ja pidän niitä tärkeinä. Yksi niistä resonoi, ja se on vaatimus pitää oma toiminta hyveellisenä ja kääntäen vastata kaikista niistä tilanteista joissa on toiminut itse hyveidensä vastaisesti. Vaikka kehystän tämän nyt hyveiden toteuttamisena, niin korostan että puhun yksityisesti, en siis edellytä muilta näitä hyveitä, vaikka niitä itsessäni arvostankin.

Tämän vaatimuksen kääntöpuolena on se, että koen kunniaani loukattavan -- jälleen kerran, yksityisesti -- kun joku tuo poliittiseen keskusteluun vaatimuksia joiden on tarkoitus vedota oletukseen omasta kunniattomuudestani. Esimerkiksi, kun poliittista toimintaa jolla on suora vaikutus minuun tai lapsiini perustellaan sillä että miehet ovat väkivaltaisia naisia kohtaan, pidän tätä kohtuuttomana. Ongelmani ei ole tässä kohtaa se, ettäkö en olisi jyrkästi sitä mieltä että väkivalta yleensä on väärin (olettaen standardirajaukset, en nyt jaksa luetella kaikkia kiisteitä), ja etteikö aivan erityisesti miesten (fyysisesti isompina ja vahvempina) naisiin (eli heikompiinsa) kohdistama väkivalta olisi täysin tuomittavaa. Päin vastoin; tämä on aivan olennainen osa omaa hyveellisen toiminnan käsitettäni; politisoituna siitä kuitenkin hyväksyn vain sen, että ketään ei saa lyödä.

Konservatiivien puolesta en voi puhua, enkä myöskään niiden puolesta jotka esimerkiksi protestoivat USA:ssa pyörineitä "Black Lives Matter"- protesteja. En jaa -- osin koska en omaa kosketuspintaa ilmiöön muutoin kuin (liberaalista) mediasta -- sitä käsitystä jonka mukaan on "epäreilua" julistaa tällä sapluunalla ihmisoikeuksia. Mikään mielekäs luenta ei minulle tuota tulkintaa jonka mukaan siinä implisiittisesti sanottaisiin että valkoisten elämällä ei olisi väliä. Pystyn kuitenkin tavoittamaan jonkinlaisen heijastuman tuosta närkästyksestä, etenkin sellaisten ihmisten jotka (valkoihoisina) joutuvat esimerkiksi poliisin mielivallan kohteiksi tai joutuvat muutoin pelkäämään virkakoneiston ylilyöntejä.

Tästä pääsemme siihen sovittamattoman näköiseen ristiriitaan joka näillä kahdella näkemyksellä on. Tämä myös selittää sen, miksi vasemmistoliberaalin on melkein mahdotonta nähdä eroa konservatiivien, alt-right-sekopäiden, ja libertaarien välillä. Itse myönnän olevani melko lailla sokea monille asioille tässä kiistassa ja ymmärrän toki että tämäkin pohdinta on lähinnä autistisen ihmisen yritys ymmärtää jotain mihin ei ole työkaluja.

Sen tiedän kuitenkin, että jos mielekästä jaettua viitekehystä ei löydy, niin asiat kehittyvät kohti veristä yhteenottoa. Tämän en usko olevan kenenkään etu.

Opintotuesta

Koska minulla on huomenna opetusnäyte ja paperi kirjoitettavana perjantaiksi, täytyy minun viivytellä vähän, ja mikä sen parempi keino kuin pitkästä aikaa kirjoittaa taloudesta.

Otan tässä kantaa Heikki Pursiaisen kritiikkiin sekä Alf Rehnin alkuperäiseen puheenvuoroon opintotuesta. Ennen kuin sanon oman kantani, koetan tiivistää mitä nämä herrat sanoivat asiasta.

Rehnin argumentti on hieman epäselvä siksi, etät kirjoitus on lyhyt. Kirjoitus ei erittele tarkkaan käytettyä argumenttia, joten täydennän sen parhaan arvausteni mukaan järkeväksi. Voi olla että Rehn tarkoitti jotain muuta.

Rehnin mukaan opiskelijoiden tukeminen on mielekästä, koska opiskelijoista tulee valmistuttuaan hyviä veronmaksajia. Valtion näkökulmasta opintotuki on siis investointi joka maksaa itsensä verotuloina takaisin. Tämän argumentin pois jätetty osa on, että ilman opintotukea jokin merkittävä osa opiskelijoista jättäisi opiskelematta ja ansaitsisi vähemmän tulevaisuudessa.

Pursiaisen mukaan argumentti on väärä, koska jos opintotuki tekee opiskelusta kannattavan niin, että opiskelija voi maksaa myöhemmin enemmän veroja, poistamalla opintotuki (ja laskemalla veroja) saadaan vähintään yhtä hyvä lopputulos. Investointi on kannattava nimenomaan opiskelijalle.

En ota tässä kantaa normatiivisesti verotusta vastaan. Tällainen kanta voitaisiin ottaa ja yleensä sellaisen otankin, mutta en analysoi tässä nyt sitä. Pursiainen nimittäin eksplisiittisesti ottaa käyttöön tehokkuusargumentin, ja tältä osin argumentti on rikki, tai ainakin puutteellinen.

Ensiksikin, yksittäinen opiskelija ei käytä päätöksenteossaan ollenkaan samaa diskonttausta kuin esimerkiksi yritykset, valtiosta puhumattakaan. Valtion aikajänne on pitkä -- ja tämä on oikeastaan ainoa mielekäs argumentti sille että valtiota tarvitaan. Se mikä opiskelijalle samalla korolla on valtavan huono sijoitus, voi valtiolle olla erittäin hyvä sijoitus. Tämän lisäksi opiskelija ottaa lainansa markkinoilta joka arvioi opiskelijan riskiä yksilönä, minkä vuoksi lainan korko on opiskelijalle huomattavan korkea verrattuna esimerkiksi valtion lainan korkoon.  Pursiaisen argumentti on siis aivan perustavanlaatuisella tavalla vajavainen. Huomatkaa, etten tässä nyt ota lainkaan kantaa siihen, onko esimerkiksi oikein että valtio verottaa ja investoi verorahoja kerätäkseen myöhemmin lisää veroja.

Näinollen opiskelija opiskelee marginaalilla vähemmän lainavetoisessa järjestelmässä. Jos nyt oletamme -- kuten sekä Rehn että Pursiainen tekevät ainakin implisiittisesti -- että juuri opiskelu on se, joka nostaa opiskelijan tuloja tulevaisuudessa, niin löytyy ajan yli arbitraasi. Taho X maksaa opiskelijan opinnot vastineeksi siitä, että X saa opiskelijan kasvaneista tuloista jonkin osuuden. Jos me tietäisimme minkä verran tulot kasvaisivat, niin ongelmaa ei olisi: Joku yksityinen taho tekisi opiskelijan kanssa tällaisen diilin. Periaatteessa jokin yksityinen vakuutusyhtiö voisi sijoittaa tällä tavalla opiskelijoiden opintoihin.

Mitä suurempi epävarmuus kasvaneista tuloista vallitsee, sitä suuremman preemion molemmat osapuolet diilissä haluavat. Tämän "vakuuttajan" näkökulmasta riskiä voi pienentää keskiarvoistamalla, eli hankkimalla hyvin paljon asiakkaita jotka tekevät tämän kaltaisen diilin, hyvin monilta eri aloilta. Nyt kuitenkin syntyy vakuutusteoriasta tuttu ongelma: Vakuuttajan kannattaa maksaa vain sellaisten ihmisten opinnot, jotka todella valmistuvat. Ja opiskelija jolla on tiedossaan että tämä tulee saamaan paljon rahaa, ei lähde vakuuttamaan opintojaan vaan ottaa lainan, koska se kannattaa hänelle. Syntyy samanlainen adverse selection- ilmiö, jonka Akerlöf tunnisti.

Tämäkin on ratkaistavissa esimerkiksi siten, että vakuutusyhtiö omistaa yliopiston ja kampukset jne. En väitä ettei tätä ongelmaa siis voida ratkaista yksityistämällä; Väitän, että niin kauan kun meillä ylipäätään on tulonsiirtoja ja julkisrahoitteisia yliopistoja, eikä ole sellaista opintolainamarkkinaa joka ratkaisee em. ongelman, opintotukea ei ole mielekästä muuttaa lainapohjaiseksi.

Tämä debatti siis menee minusta pisten 5-1 Rehnille. Pursiaiselle piste siitä, että ideaalimaailmassa hänen argumenttinsa olisi oikea. Tässä maailmassa kuitenkin tosiasiat ovat toisenlaiset, ja siksi Rehn voittaa.