Reilu viikko takaperin Robin Hanson kirjoitti twitterissä ja blogissaan siitä, miten epätasa-arvossa on pääosin keskitytty tulojakaumaan, eikä juurikaan sellaisten sosiaalisten lopputulemien jakaumaan, joilla on vähintään yhtä paljon, ellei enemmän, merkitystä ihmisten hyvinvoinnille, eli ihmissuhteiden jakautumiseen.
Mielestäni ilmiö on aivan ilmeisellä tavalla mielenkiintoinen ja pohtimisen arvoinen, ihan siinä missä tulojakaumakin. Voidaan jopa argumentoida, että ihmissuhdelopputulemien (mitä ikinä ne yksilöillä ovatkaan) jakautuminen ja ihmissuhteissa "menestyminen" voi olla tulevaisuudessa paljon merkityksellisempi kuin tulojakauma. Sitä mukaa kun siirrymme niukkuuden jälkeiseen maailmaan niiltä osin kuin tulee materiaalisiin elämisen edellytyksiin, ihmisten hyvinvointierot tulevat muodostumaan lähes kokonaan sosiaalisten kontaktien ja ihmissuhteiden parissa.
Tämä ilmiö on hyvin todellinen, ja se on mekanismeiltaan mielenkiintoinen, sillä vaikka tällaisten sosiaalisten hyvinvointitulemien analysointi on jossain määrin mahdollista perinteisen talousteorian keinoin, on siinä väistämättä mekanismeja jotka estävät samanlaisen distributiivisen tehokkuuden analysoinnin kuin perinteisten hyödykkeiden osalta.
Hyvinnoinnin peruslause osoittaa että jos abstrahoimme riittävästi, niin markkinamekanismi tuottaa komparatiivis-staattisessa mielessä aina Pareto-tehokkaan lopputuleman, eli lopputuleman jossa kenenkään hyvinvointia ei voi parantaa heikentämättä jonkun muun hyvinvointia. Tässä abstraktissa muotoilussa tietenkin on tietyt ehdot, jotka eivät todellisessa maailmassa toteudu. Esimerkiksi siinä oletetaan (jokseenkin) täydellinen informaatio, nollan suuruiset transaktiokustannukset, ja se ettei kukaan voi määrittää yksin hintoja.
En yritä tässä nyt väittää että teoreemaa voisi soveltaa millään muotoa todelliseen maailmaan; itse asiassa päinvastainen on totta, ja valtava määrä taloustieteen teoriaa onkin kehitetty juurikin niiden mekanismien analysoimiseen, jotka estävät tehokkaan lopputuleman toteutumisen.
Mutta juuri siksi on niin hämmentävää, että yritys avata keskustelua ihmissuhteiden distributiivisesta tehokkuudesta edes sillä tasolla, että vertailisimme perinteisten hyödykkeiden ja ihmisuhteiden mekanismeja, vaikka sitten vain löytääksemme eroja näiden välillä, johtaa sellaiseen ryöpytykseen. Tämän viikon aikana Hyvät Ihmiset ovat kirjoittaneet Hansonista häväistysartikkeleja. En edes viitsinyt hakea niistä pahimpia; Toivon että lukijani lukevat Hansonin kirjoituksen ensin ajatuksen kanssa, ja sitten vertaavat siinä sanottua asiaa artikkeleihin jotka on kirjoitettu Hansonille "vastineeksi".
Karakterisointeja:
"Robin Hanson, the Sex Redistribution Professor"
"Is Robin Hanson America’s Creepiest Economist?"
"Men talking up 'sex distribution' still assume women are their property"
Ilmiö ei ole itsellenikään vieras. Usenetin aikakaudella olin juuri alkanut perehtyä taloustieteeseen ja olin kiinnostunut analysoimaan ihmisten välisten kanssakäymisen eri aspekteja -- myös romanttisia ja seksuaalisia ihmissuhteita -- eräänlaisina vaihtokauppoina. Tämä on helppo karakterisoida vihamielisesti niin, että analyysi tästä vaihtokauppa-aspektista tarkoittaa että ihmisuhteet eivät sitten olisi mitään muuta kuin tunteetonta vaihtokauppaa. Tämän vastalauseen, ja aivan kuten Hansonin ja kaikkien muidenkin asiaa analysoineiden kohdalla, kuulin myös tästä ikään kuin johdetun korollaarin useaan kertaan: Tällaisen analyysin esittäjän täytyy olla täysin epäkelpo yksilö, joka ei kelpaa kenellekään, ja analyysin ainoana motiivina täytyy olla joko katkeruus naisia kohtaan tai halu "omistaa" naiset.
Tämän argumenttimuurin läpi pääseminen ei ollut mahdollista vapaamielisellä 1990-luvulla, puhumattakaan siitä että se olisi mahdollista tänä päivänä. Olen kuitenkin edelleen hämmentynyt, Hansonin tavoin, siitä, kuinka vähän tämän hyvinvoinnin muodon jakauman vinous herättää myötätuntoa niissä, joille taloudellisen hyvinvoinnin jakauman vinous on keskeinen poliittinen motivaattori noin ylipäätään.
Jotta en jäisi vain kauhistelemaan asiaa ja sitä, miten hyvesignalointi on sekoittanut ihmisten päät, ehdotan kuitenkin asian selvittämistä. Aivan kuten parikymmentä vuotta sitten esitin kriteerit joilla on helppo osoittaa minun olevan väärässä -- silloin melko kapeasta näkökulmasta esitetyssä -- analyysissäni, esitän mielelläni nyt muutamia teoriakäsitteitä ja operationalisointeja, joiden avulla voimme vastata (mielestäni) kysymyksiin siitä, millainen tämä sosiaalisen hyvinvoinnin jakauma on, ja myös mahdollisesti löytää selittäviä tekijöitä sen oletetuille vinoumille. Aivan kuten Hansonkaan, minäkään en esitä mitään distributiivista politiikkaa, jolla nämä resurssit "jaettaisiin", vaan pyrin esittämään kriteerejä joilla voimme tutkia jakauman muotoa ja sitä tuottavia ja ylläpitäviä mekanismejä.
Aloitamme itse jakaumasta. Mittareita joilla voimme tutkia asiaa yksilöiden kohdalla, on useita. Henkilökohtainen tyytyväisyys (esimerkiksi asteikolla 0-5) omaan ihmissuhdetilanteeseen voidaan helposti mitata kyselytutkimuksella. Kyselyllä olisi syytä erottaa toisistaan ystävyyssuhteiden ja "romanttisten" ihmissuhteiden tyytyväisyys. Subjektiivisen mittarin lisäksi voidaan mitata ihan suoraan esimerkiksi aikaa jonka yksilö on viettänyt vasten tahtoaan yksin, ihmissuhteiden kestoa ja lukumärää, ihmissuhteiden hankkimiseen ja ylläpitämiseen käytettyä aikaa ja resursseja, ja banaalimmissa muodoissa vaikkapa jonkun ajan sisällä harrastetun seksin määrää ja laatua, hyvin pitkien aikavälien tapauksessa esimerkiksi lasten määrää tai avioliiton kestoa jne.
Jo näistä mittareista saadaan muutamia tutkimisen arvoisia hypoteesejä. Lienee melko todennäköistä, että pitkät omien toiveiden vastaiset yksinäisyys- tai seksittömyysjaksot heikentävät koettua hyvinvointia keskimäärin. Osalla ihmisiä tietenkin on eri asteisia ja erilaisia toiveita näiden asioiden suhteen, sekä lisäksi useita coping-mekanismeja, joten korrelaatio voi osoittautua yllättävänkin pieneksi.
Nämä mittarit voidaan sitten liittää sellaisiin mittareihin kuten sukupuoli, seksuaalinen suuntaus, ikä, sosioekonomiset mittarit ja erilaisten verkostojen koko ja laatu. Vaikeampia mitata ja arvioida ovat sellaiset tekijät kuten käytöksen miellyttävyys tai ulkonäkö, mutta näitä voidaan mitata kontrolloiduissa oloissa jollekin pienelle ryhmälle, ja koettaa löytää sopivia proxyjä helpommin mitattavista suureista kuten painoindeksistä tms. Toki täytyy jokaisessa välissä huomioda se, että jos otamme proxy-muuttujan, niin hävitämme aina jotain informaatiota; Aivan erityisesti, proxy-muuttujaa ei tulisi tulkita kausaaliseksi selittäjäksi, vaikka tämä valitettavan usein on tapana kun tällaisia asioita popularisoidaan.
Voimme näiden mittarien avulla löytää esimerkiksi korrelaation sosioekonomisen aseman ja ihmissuhdetyytyväisyyden välillä, ja jos meillä on riittävän nerokkaasti hankittu aineisto jossa on sekä pitkittäistä (ajan yli muuttuvaa) ja poikittaista dataa, niin voimme saada jonkinlaisen arvion myös siitä, mihin suuntaan mikäkin tekijä vaikuttaa, ainakin ajallisesti.
Parisuhteissa elävillä ihmisillä on ymmärrettävistä syistä keskenään sosioekonomisia mittareita jotka ovat jaettuja. Esimerkiksi lapsiperheen sosioekonomiamittari näyttää kaikille perheenjäsenille samaa, kun taas erillään asuvilla pareilla joilla ei ole lapsia, mittarit ovat erilliset. Tällä on vaikutusta kun tutkitaan näiden muuttujien välisiä suhteita.
Tästä on helppo muotoilla hypoteeseja joita voidaan tutkia. Esitän pari, ja ne voivat olla vääriä tai oikeita, mutta selvittää ne voidaan: 1) ihmissuhdetyytyväisyydessä on sosioekonomisesta asemasta riippumaton komponentti, joka ajan myötä muuttuu niin, että myöhemmällä aikuisiällä sosioekonomisen aseman ja ihmissuhdetyytyväisyyden korrelaatio on paljon suurempi kuin nuoremmilla ihmisillä. 2) miehillä tämä korrelaatio lisääntyy voimakkaammin kuin naisilla suhteessa omiin taustamuuttujiin, kun taas sukupuolesta riippumatta jaettu sosioekonominen asema on kaikille merkittävä tyytyväisyyttä selittävä tekijä; Pidän mahdollisena että se on naisille vielä merkittävämpi tekijä kuin miehille. (Tästä on heikkona evidenssinä se, että miehen työttömyys lisää avioeron todennäköisyyttä paljon, kun taas naisen työttömyys ei juurikaan) Kääntäen 3) suoranainen seksittömyys on todennäköisesti vähän (muttei paljon) merkittävämpi ihmissuhdehyvinvointia alentava tekijä miehille kuin naisille, ja että tämä ero todennäköisesti tasoittuu iän myötä, ja voi jopa kääntyä toisin päin myöhemmällä iällä.
Näille hypoteeseille on hieman perusteluja jo olemassaolevasta empiirisestä aineistosta. Esimerkiksi miehillä korkeampi koulutus korreloi positiivisesti korkeamman lapsiluvun kanssa, kun taas naisilla korrelaatiota ei juuri ole. Tämä oli tilanne ainakin kymmenisen vuotta sitten kun viimeksi tilastoja tutkin. Tämä viittaa siihen, että miesten mahdollisuudet perustaa perhe paranevat koulutuksen lisääntyessä, ja koulutuksen lisääntyessä myös sosioekonominen asema paranee. Kun aikanaan tutkin aineistoja joissa tulot ja koulutus oli eroteltu, niin minulle jäi mielikuva, että kummallakin sukupuolella tulojen merkitys on lapsiluvun kannalta suurempi ja että samassa tuloluokassa itse asiassa korkeammin koulutettujen lapsiluku on alhaisempi, vaikka se nettona onkin suurempi koko aineistossa. Koulutus siis voi hyvinkin pienentää lapsilukua ceteris paribus, mutta siitä seuraava tulojen kasvu enemmän kuin kompensoi tämän miehillä, kun taas naisilla vaikutukset kumoavat toisensa melko tarkkaan. Kaikkein suurin lapsiluku oli pariskunnilla, joilla molemmilla oli alhainen koulutus ja miehellä siitä huolimatta suuret tulot; tällaiset pariskunnat vain ovat melko harvinaisia.
Koska perinteisen taloustieteen hyvinvoinnin peruslause nojaa informaation täydellisyyteen, voisimme olettaa että ihmissuhdetyytyväisyys saattaisi olla suurempi väestönosissa joissa informaatiota on enemmän käytettävissä. Tämä on kuitenkin hatara hypoteesi useammasta syystä. Ihminen ei nimittäin käyttäydy täysin rationaalisesti ihmissuhteiden suhteen. Moraalisen aspektin jätän muiden arvioitavaksi, mutta vaikuttaisi siltä, että yksilön näennäinen ja koettu valinnanvara kumppaneiden suhteen lisää tyytymättömyyttä nykyiseen kumppaniin jossain määrin. Deitti-applikaatioiden aikakaudella ihmiset saattavat elää sellaisessa kuvitelmassa että aina löytyy vielä vähän parempi kumppani, ja tämä voi lisätä tyytymättömyyttä. Siksi voi olla paradoksaalisesti niin, että suurempi määrä informaatiota ei johdakaan parempaan lopputulokseen.
Tämä tietenkin voidaan laittaa myös transaktiokustannusten piikkiin. Parisuhteiden -- kuin myös muunlaisten ihmissuhteiden -- päättymiseen ja uusien alkamiseen liittyy aina merkittäviä transaktiokustannuksia. Näitä voi olla vaikea analysoida, mutta jos tiedämme yksilöiden deittailuun ja kumppanien etsimiseen käyttämän ajan ja vaivan, sen ajan, jonka he ovat käyttäneet asiasta murehtimiseen, sekä sen kuinka usein he ovat vaihtaneet kumppania -- sekä sen kuinka usein tämä on tapahtunut omasta aloitteesta -- voimme arvoida transaktiokustannuksia. Korkeat transaktiokustannukset yhdistettynä suurempaan informaation määrään voivat lisätä tyytymättömyyttä ainakin johonkin rajaan saakka.
Tästä pääsemme poliittisiin ja yhteiskunnallisiin näkökohtiin. Tällä hetkellä on meneilllään muutamia murroksia ja lisäksi osa sellaisista murroksista jotka on käyty läpi, vaikuttavat nyt parisuhteita muodostaviin nuoriin ja osin sellaista vailla oleviin vanhempiin ihmisiin, kun taas osa parisuhteista ja muunlaisista ihmissuhteista on mudostunut aikana jolloin tilanne oli erilainen. En lähde näitä kaikkia erittelemään, mutta yhteiskunnan kannalta suuria murroksia oli esimerkiksi seksin vapautuminen 1960-luvulla kun hormonaalinen ehkäisy yleistyi. Sukupuolitautien ja erityisesti hengenvaarallisten ja parantumattomien sellaisten (lähinnä HIV/AIDS) suhteen taas tietoisuus lisääntyi 1980- ja 90-luvuilla. Erilaisten perhemuotojen yleistyminen ja muuttuminen hyväksyttävämmiksi viimeisten neljän vuosikymmenen aikana on ollut merkillepantavaa. Myös avioliittojen solmimisikä on noussut; en löytänyt kattavaa tilastoa, mutta avioerojen määrä ei ole aivan viime vuosikymmeninä enää kasvanut, ja ihmisten keski-ikä ensimmäisen avioliiton purkautumishetkellä on pysynyt melko tasaisena.
Nämä kaikki ilmiöt tulisi huomioida kun tutkimme ihmissuhteiden jakautumista ja sitä hypoteesia, joka tämänkin kiistan taustalla on, eli onko ihmissuhteiden jakauma muuttunut epätasaisemmaksi? Itse epäilen, että vastaus on "kyllä", mutta kvantitatiivinen muutos on vielä toistaiseksi pienehkö. Suunta kuitenkin on todenäköisesti selvä: Sekä subjektiivinen tyytymättömyys, että objektiivisemmat mittarit yksinäisyydestä näyttävät todennäköisesti että matalamman sosioekonomisen aseman omaavien miesten asema on heikentynyt eniten ja se myös heikkenee tällä hetkellä kovinta vauhtia.
Nokkelimmat huomaavat, etten ole esittänyt mitään ehdotusta asian korjaamiseksi (jos "asia" siis on todellinen). En aio niin myöskään tehdä. Historiallisesti esimerkiksi jäykästi sanktioitu avioliittoinstituutio joka estää ihmisiä eroamasta on tasoittanut jakaumaa. Ei välttämättä niin, että ihmisten subjektiivinen tyytyväisyys olisi suurempi, mutta mahdollisesti niin että tyytyväisyyden jakautuminen on ollut tasaisempaa. Myös kulttuuri jossa intiimimpi kanssakäyminen (seksistä puhumattakaan) on rajattu sanktioituihin parisuhteisiin kuten avioliittoon, todennäköisesti tuottaa tasaisemman jakauman.
Mutta aivan kuten tulojakauman kanssa, meidän tulisi aina pysähtyä kysymään sitäkin, onko tasaisempi jakauma todella se mitä toivomme? Tähän kysymykseen on vaikea vastata ykskantaan, sillä emme juurikaan voi tehdä mielekkäitä ceteris paribus-oletuksia. Hansonin ihmetys siitä, että miksi taloudellisten ja ihmissuhteisiin liittyvien hyvinvointimittarien tärkeyteen keskittyvien ihmisten joukot ovat lähes täysin erilliset, on perusteltu. Mutta se voi olla ymmärrettävissä sitä kautta, millaisia ceteris paribus-oletuksia ihmisillä on taipumus tehdä. Ihmissuhteissa ihmiset eivät juuri tee tällaisia oletuksia, kun taas taloudellisissa asioissa näitä tehdään turhankin hanakasti. Ihmissuhteita ei intuitiivisesti mielletä nollasummaisiksi, kun taas ilmiöt joissa raha liikkuu, hahmotetaan nollasummaisiksi silloinkin kun ne eivät sitä ole.
En haluaisi kommentoida ns incel-liikettä tai "manosfääriä". En haluaisi edes sanoa että "sanoudun irti" niistä, koska en halua ankkuroida tätä analyysiä mihinkään sellaiseen nurkkakuntaiseen. Tällaisten liikkeiden parissa kuitenkin on tärkeitä ajatusvirheitä. Tiukasti Humen giljotiinia käyttäen, nämä ajatusvirheet jakautuvat moraalisiin ja epistemologiisiin. En moraalisista halua puhua, koska en halua sitä ulottuvuutta tähän sotkea; epäselvyyden välttämiseksi sanon kuitenkin etten hyväksy näiden analyysin moraalista ulottuvuutta(kaan). Epistemologisella puolella on kaksi ulottuvuutta. Ensimmäinen on se, että ilmiö itsessään on todellinen tai sitten ei ole, tämä on kontingentti tosiasiaväittämä, jonka selvittämiseen on yllä luonnosteltu empiirisiä kriteereitä. Toinen taas on se, mitä oletamme niistä mekanismeista jotka ilmiön synnyttävät. Tämä jälkimmäinen on mielestäni pielessä suurelta osin. Siinä voi olla tosiasiallisia mekanismeja, jotka on kuitenkin asetettu väärin kontekstiin.
Esimerkiksi, voi hyvinkin olla, että sarjamonogamian hyväksyttävyys, vapaammin liikkuva informaatio ja sosioekonomisten tekijöiden epätasainen jakauma tuottavat yhdessä myös ihmissuhteiden hyvinvoinnissa epätasaisen jakauman. Tähän on turha sotkea mitään sellaista moraalista aspektia joka esittää yksilöitä tai ryhmiä (esim naiset) "syyllisinä" tai "uhreina". Tämä puhetapa on eräänlaisessa vasemmistolaisessa diskurssissa keskiössä, ja olen sitä vastaan argumentoinut aiemmin. Mekanismin tuottamat lopputulemia ei ole yleisestiottaen syytä palauttaa yksilöiden moraaliseen "hyvyyteen".
Jotta emme jäisi henkisesti kiinni siihen, että parisuhteisiin ja niiden muodostumiseen liittyy valtavasti kaikenlaisia tunteita, niin valotan tätä täysin toisenlaisella esimerkillä; Esimerkillä jossa mekanismi tuottaa huonon lopputuloksen ilman yksilöiden pahaa tahtoa tai edes moraalista heikkoutta. Esimerkki on osin todellinen ja osin kuvitteellinen: Tampereella asuu Hervannassa paljon ihmisiä, jotka ovat töissä Hervannan ulkopuolella ja toisin päin. Tämä johtuu siitä että Hervannalla on asuinalueena huono maine, mutta siellä on paljon yrityksiä joiden toimintaedellytykset ovat siellä hyvät. Tämän vuoksi Hervannan valtaväylä ruuhkautuu aamuisin.
Jos ihmiset jakaisivat työtuntinsa tasaisemmin työpäivän yli, ruuhkilta vältyttäisiin. Mutta yritysten työajat ovat monilta osin kiinteät siksi, että ne toimittavat toisilleen tavaraa, ja siksi niiden on syytä olla toiminnassa ainakin pääosin samoina aikoina vuorokaudessa. Kukaan ei ole tehnyt mitään yksilömoraalin näkökulmasta "väärin", ja silti järjestelmä aiheuttaa mittavaa kärsimystä kun ihmiset päivästä toiseen joutuvat istumaan ruuhkassa.
Parisuhteiden jakaumassa on nykyjärjestelmässä samankaltaisia mekanismeja. Ihmiset tuntevat vetoa juuri siihen mihin tuntevat. Systeemiä ei ole "suunniteltu" mitenkään. Ei ole mitään keskusauktoriteettia joka voisi määrätä kuka seukkaa kenenkäkin kanssa, eikä tällaista pitäisikään olla. Kukaan ei ole sellaista esittänyt, ainakaan Hanson, minä tai kukaan muukaan edes alkeellisesti analyyttisesti asiaan suhtautuva ei ole. Mutta aivan kuten kaikenlaiset yritykset nostaa ruuhkautuminen edes ongelmana kysymykseksi johtaa vastalauseryöppyyn (Yksityisautoilijoita syyllistetään! Kunnon ihmisiä vainotaan!!) myös yritys puhua tämän toisen systeemin tuottamista systemaattisista vinoumista johtaa selkäydinreaktiona vastalauseryöppyyn (Hanson haluaa pakottaa naiset seksiin!!) ilman minkäänlaista todellista analyyttistä suhdetta itse ilmiöön.
Kuten Hansonkaan, minäkään en tarjoa mitään ratkaisuja. En edes tarjoa sinänsä mitään "ongelmaa", vaan alustavan analyysin mahdollisesta ilmiöstä jonka jotkut kokevat ongelmaksi jo nyt. Pidättäydyn esittämästä mitään ehdotuksia asiantilan muuttamiseksi kunnes tiedän asiantilasta ja siihen johtavista mekanismeista edes jotakin. Ja nyt, riippumatta siitä mitä lukijani ajattelee tästä nimenomaisesti ilmiöstä -- onko se edes todellinen tai ei -- niin olen kokolailla varma, että ensi reaktio on että "no mutta kun tässä pitäisi tehdä X" tai "Mutta kun olet väärässä koska Y".
Mutta olenko väärässä? Jos olen, niin haluaisin tietää missä. Haluaisin myös tietää mikä yllä esittämistäni mekanismeista on olennaisilta osin jotain muuta kuin mitä arvelen, ja että millaisilla kriteereillä tämä asia voitaisiin sitten saada selville. Joku voisi sanoa että olen väärässä, koska olen katkera ja ruma nörtti. Tähän totean vain, että hieman vierastan sellaista epistemologista maksiimia jossa ihmisen seksikkyys määrittää tämän sanomisen painoarvoa. Vaikka olenkin kuumaa kamaa.
Edit: Jos joku ihmettelee otsikkoa, niin se johtuu siitä, että Scott Aaronson kirjoitti aiheesta, ja luin hänen tekstinsä ensin. Luulin että haluaisin sanoa jotain samanlaista, mutta päätin pitää näkökulman yleisempänä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tasa-arvo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tasa-arvo. Näytä kaikki tekstit
maanantai 7. toukokuuta 2018
maanantai 14. marraskuuta 2016
Kaksi näkökantaa
Kävin mielenkiintoista keskutelua tänään ja eilen, kun olin lukenut varsin hyvän artikkelin etuoikeudesta (privilege), ja siitä miten etuoikeutettu ihminen kokee tasa-arvoisen kohtelun sortona.
Itse artikkeli on melko tyypillinen nyyhkyliberaalin kirjoittama kirjoitus. Epäilemättä moni konservatiivimielinen lukija kokee sen vastenmielisenä "paskana" jossa jälleen kerran esitetään valkoinen heteromies roistona. Sellainen kirjoitus onkin, en kiistä sitä lainkaan. Kirjoittaja moraalisäteilee joka toisessa lauseessa sellaisella spektrillä että sokea ja lukutaidotonkin tunnistaa Hyvän Ihmisen(tm) sädekehän.
Tässä on kuitenkin kaksi tasoa jotka ottaisin esiin, sillä artikkeli kuvastaa kaikesta huolimatta jotain tärkeää ja olennaista ns kulttuurisodasta, joka on levinnyt Eurooppaankin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Monet asiaa kommentoineet ovat huomauttaneet Haidtin ja kumppanien moraaliteoriasta, ja siitä miten poliittiset näkemykset ja suhtautuminen erilaisiin moraalin ulottuvuuksiin korreloivat keskenään.
Teoriassa esitetään että moraali perustuu kuudelle dimensiolle, jotka vapaalla kädellä tässä suomennan hoivaksi, reiluudeksi, vapaudeksi, lojaaliudeksi, kunniaksi ja pyhyydeksi. Reiluus on yleisesti jaettu näkökohta kaikilla poliittisilla katsontakannoilla vaikka se saakin erilaisia ilmentymiä käytännössä.
Peruslähtökohta reiluudessa on se, että "sääntöjen pitää olla kaikille samat". Tämän toteamuksen sisältö operatiivisella tasolla kuitenkin riippuu siitä, mitä tarkoitetaan "samalla", ja mitä tarkoitetaan "säännöllä". Näiltä osin eri näkemykset eroavat rajustikin, ja -- jälleen kerran, piirtelen tässä vapaalla kädellä joten en noudata Haidtin tai muiden asiaa tarkemmin tutkineiden jaottelua -- erot selittyvät sillä, missä määrin muita dimensioita painotetaan.
Hoiva viittaa sellaiseen käsitykseen että jokaisella on eräänlainen moraalinen velvollisuus auttaa muita ihmisiä, ja se on aspekti joka on vasemmistoliberaalissa katsontakannassa ylikorostunut. Esimerkkinä tästä voidaan ajatella vasemmistolainen ajatus siitä että kaikkien tulee maksaa veroja koska niillä autetaan köyhiä.
Vapaus taas siihen aspektiin ettei toisilla ole oikeutta pakottaa muita mihinkään; libertaarissa katsontakannassa vapaus korostuu muiden dimensioiden yli ja ohi, viime kädessä niin pitkälle, että kaiken muun katsotaan olevan täysin yksityistä ja sopimuksenvaraista toimintaa, eikä kuuluvan lainkaan yhteiskuntafilosofian piiriin.
Lojaalius taas viittaa arvoasetelmaan, jossa erilaisten institutionaalisten vuorovaikutussuhteiden katsotaan velvoittavan ja tuottavan eräänlaista tavoitteiden ja arvojen yhteneväisyyttä. Lojaalius korostuu hyvin vähän libertaarissa tai vasemmistoliberaalissa katsontakannassa. Tässä kohtaa lienee hyvä huomauttaa että vanhavasemmistolainen solidaarisuus-ajattelu on itseasiassa eräänlainen lojaaliuden ilmentymä; ei siis ole sinänsä historiallisesti kovinkaan totuudenmukaista liimata vasemmistolaisuutta ja hoivaa korostavaa progressiivisuutta. Myös kansallismielisyyden voidaan ajatella motivoituvan nimenomaan lojaaliuden kautta.
Kunnia tai kunnioitus viittaa erilaisten hierarkioiden, auktoriteettien ja vakiintuneiden instituutioiden kunnioittamiseen. Tätä voi ajatella pääosin konservatiivisena dimensiona. Se ei ole sama asia kuin muutosvastarinta, mutta toki äärimmäisyyteen vietynä ilmenee sellaisena. Toisaalta, esimerkiksi isänmaallisuuden, ritarillisuuden jne kaltaisten hyveiden voidaan ajatella olevan tämän dimension kautta motivoituneita, eikä kunnian käsite siten ole täysin vieras muille kuin konservatiiveille.
Pyhyys tai hygienisyys tai puhtaus puolestaan on eräänlainen inhoreaktioiden tuoma legitimaatio, joka on ilmiönä erillinen edellämainituista. Juuri pyhyys on leimallisesti konservatiivinen dimensio ja sen poissaolo liberaaleissa katsontakannoissa on aivan ilmeinen. Siinä missä lojaaliutta tai kunniaa usein voidaan ajatella "ripotellun" vielä nykyisiin liberlismin suuntauksiin, pyhyyttä ei juuri tavoitella.
Moni konservatiivinen kirjoittaja on jo julistanut Haidtin tulokset täydelliseksi "tieteelliseksi todisteeksi" sille, että konservatiivinen näkökohta on oikea ja muut ovat vain "vammaisia". Nimittäin, tutkimuksissa kävi ilmi että konservatiivi ottaa huomioon kaikki kuusi dimensiota siinä, missä (vasemmisto)liberaali huomioi lähinnä hoiva-aspektin ja libertaari lähinnä vapauden, konservatiivi ymmärtää kaikki kuusi moraalisuuden dimensiota. Tämä tulkinta on toki ymmärrettävä, sillä konservatiivin näkökulmasta liberaali "ei ymmärrä", kun taas liberaalin näkökulmasta konservatiivi on vain "paha" eli moraaliton.
Tämä on kuitenkin aika karkea jaottelu. Parempi jaottelu näiden kohdalla menisikin yhtäältä siinä, miten nämä kuusi aspektia jakautuvat poliittisen ja yksityisen osalta. Individualistisemmissa kulttuureissa kunnian, lojaaliuden ja pyhyyden kaltaiset hyveet tai moraalidimensiot nähdään enemmän vapaaehtoisuuteen perustuvina ja vähemmän sitovina yhteiskuntaa ohjaavina moraalisuuden peruspilareina. Individualistinen ja erityisesti sen sisällä ateistinen katsontakanta saattaa esimerkiksi saada lojaaliuden ja auktoriteetin näyttäytymään suorastaan moraalin vastaisina, eli ne voidaan kehystää vastuunpakoiluna, eli lojaaliuden tai auktoriteetin velvoittama universaalina pidettyä moraalikoodia rikkova käytös nähdään itsekkäänä "weasel way"-moraalikalkyylinä.
Hyvänä esimerkkinä tällaisesta on vaikkapa aseistakieltäytyjä. Kunniaa ja lojaaliutta korostava tarkastelija näkee aseistakieltäytyjän vapaamatkustajana joka poimii hyödyn muiden uhrautumisesta voidakseen pitää oman omantuntonsa puhtaana. Aseistakieltäytyjä näkee taas kunniantuntoisen ja lojaalin patriootin verenhimoisena murhamiehenä joka käyttää näitä periaatteitaan tekosyinä tappamiselleen. Irvokasta tässä on se, että kumpikin tietenkin on täysin oikeassa.
Tämä kehystys riittänee sille, mitä halusin sanoa itse tekstistä. Tekstissä universaalin "hoivaetiikan" ja sen ympärille rakennetun reilun pelin arvot omaksunut kirjoittaja näkee kunniantuntoisen öykkärin. Tämä näkökulma ei ole ollenkaan väärä, koska kunnia on juuri tällä tavalla toimiva mekanismi ja se avautuu ihmiselle joka sitä ei ymmärrä, juuri tällaisena; kirjoittaja on kuin värisokea, joka ei näe eroa kirjoituksessa esiintyvän öykkärin ja aidosti konservatiivisen, kunniantuntoisen toimijan välillä.
Kirjoittaja näkee toimijan jolla ei ole mitään erityistä "ansiota", eli tämä ottaa asemansa annettuna etuoikeutena. Tämä on tietysti tarinassa itsessään totta, mutta paralleeli ei avaudu puolestaan konservatiiville. Tietenkään tarinan öykkäri ei ole kunniantuntoinen, vaan öykkäri. Öykkäri kokee tasapuolisen kohtelun "hyökkäysenä", kuten tarinassa, mutta vika ei ole tasapuolisuudessa (fair play), vaan siitä että oikeasti öykkäriltä tarinassakin puuttuu kunnia.
Mutta kun liberaalina me olemme helposti värisokeita kunniantunnolle. Kun jonkun toiminnan ja käyttäytymisen motivoivana tekijänä on kunniantunto, niin me emme osaa nähdä sitä, koska me emme ymmärrä sitä. Myönnän että itselläni on vähän sellaisia aivovammoja jotka mahdollistavat näiden asioiden näkemisen. Koen kunnian ja lojaalisuuden tapaisia tunteita, vaikken niille poliittista relevanssia annakaan. Ainakaan paljoa. Mutta moni muu kokee ja antaa. Ja kahdessa asiassa annan minäkin, ja siksi minun on helppo nähdä tämä asia.
Ne kaksi asiaa ovat sukupuoliroolit ja IPR. Sukupuoliroolien kohdalla toki olen liberaali henkeen ja vereen, mutta yksityisesti olen omaksunut paljon miehiseen kunniantuntoon liittyviä hyveitä. En tarkoita että noudattaisin niitä, mutta tunnistan ne ja pidän niitä tärkeinä. Yksi niistä resonoi, ja se on vaatimus pitää oma toiminta hyveellisenä ja kääntäen vastata kaikista niistä tilanteista joissa on toiminut itse hyveidensä vastaisesti. Vaikka kehystän tämän nyt hyveiden toteuttamisena, niin korostan että puhun yksityisesti, en siis edellytä muilta näitä hyveitä, vaikka niitä itsessäni arvostankin.
Tämän vaatimuksen kääntöpuolena on se, että koen kunniaani loukattavan -- jälleen kerran, yksityisesti -- kun joku tuo poliittiseen keskusteluun vaatimuksia joiden on tarkoitus vedota oletukseen omasta kunniattomuudestani. Esimerkiksi, kun poliittista toimintaa jolla on suora vaikutus minuun tai lapsiini perustellaan sillä että miehet ovat väkivaltaisia naisia kohtaan, pidän tätä kohtuuttomana. Ongelmani ei ole tässä kohtaa se, ettäkö en olisi jyrkästi sitä mieltä että väkivalta yleensä on väärin (olettaen standardirajaukset, en nyt jaksa luetella kaikkia kiisteitä), ja etteikö aivan erityisesti miesten (fyysisesti isompina ja vahvempina) naisiin (eli heikompiinsa) kohdistama väkivalta olisi täysin tuomittavaa. Päin vastoin; tämä on aivan olennainen osa omaa hyveellisen toiminnan käsitettäni; politisoituna siitä kuitenkin hyväksyn vain sen, että ketään ei saa lyödä.
Konservatiivien puolesta en voi puhua, enkä myöskään niiden puolesta jotka esimerkiksi protestoivat USA:ssa pyörineitä "Black Lives Matter"- protesteja. En jaa -- osin koska en omaa kosketuspintaa ilmiöön muutoin kuin (liberaalista) mediasta -- sitä käsitystä jonka mukaan on "epäreilua" julistaa tällä sapluunalla ihmisoikeuksia. Mikään mielekäs luenta ei minulle tuota tulkintaa jonka mukaan siinä implisiittisesti sanottaisiin että valkoisten elämällä ei olisi väliä. Pystyn kuitenkin tavoittamaan jonkinlaisen heijastuman tuosta närkästyksestä, etenkin sellaisten ihmisten jotka (valkoihoisina) joutuvat esimerkiksi poliisin mielivallan kohteiksi tai joutuvat muutoin pelkäämään virkakoneiston ylilyöntejä.
Tästä pääsemme siihen sovittamattoman näköiseen ristiriitaan joka näillä kahdella näkemyksellä on. Tämä myös selittää sen, miksi vasemmistoliberaalin on melkein mahdotonta nähdä eroa konservatiivien, alt-right-sekopäiden, ja libertaarien välillä. Itse myönnän olevani melko lailla sokea monille asioille tässä kiistassa ja ymmärrän toki että tämäkin pohdinta on lähinnä autistisen ihmisen yritys ymmärtää jotain mihin ei ole työkaluja.
Sen tiedän kuitenkin, että jos mielekästä jaettua viitekehystä ei löydy, niin asiat kehittyvät kohti veristä yhteenottoa. Tämän en usko olevan kenenkään etu.
Itse artikkeli on melko tyypillinen nyyhkyliberaalin kirjoittama kirjoitus. Epäilemättä moni konservatiivimielinen lukija kokee sen vastenmielisenä "paskana" jossa jälleen kerran esitetään valkoinen heteromies roistona. Sellainen kirjoitus onkin, en kiistä sitä lainkaan. Kirjoittaja moraalisäteilee joka toisessa lauseessa sellaisella spektrillä että sokea ja lukutaidotonkin tunnistaa Hyvän Ihmisen(tm) sädekehän.
Tässä on kuitenkin kaksi tasoa jotka ottaisin esiin, sillä artikkeli kuvastaa kaikesta huolimatta jotain tärkeää ja olennaista ns kulttuurisodasta, joka on levinnyt Eurooppaankin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Monet asiaa kommentoineet ovat huomauttaneet Haidtin ja kumppanien moraaliteoriasta, ja siitä miten poliittiset näkemykset ja suhtautuminen erilaisiin moraalin ulottuvuuksiin korreloivat keskenään.
Teoriassa esitetään että moraali perustuu kuudelle dimensiolle, jotka vapaalla kädellä tässä suomennan hoivaksi, reiluudeksi, vapaudeksi, lojaaliudeksi, kunniaksi ja pyhyydeksi. Reiluus on yleisesti jaettu näkökohta kaikilla poliittisilla katsontakannoilla vaikka se saakin erilaisia ilmentymiä käytännössä.
Peruslähtökohta reiluudessa on se, että "sääntöjen pitää olla kaikille samat". Tämän toteamuksen sisältö operatiivisella tasolla kuitenkin riippuu siitä, mitä tarkoitetaan "samalla", ja mitä tarkoitetaan "säännöllä". Näiltä osin eri näkemykset eroavat rajustikin, ja -- jälleen kerran, piirtelen tässä vapaalla kädellä joten en noudata Haidtin tai muiden asiaa tarkemmin tutkineiden jaottelua -- erot selittyvät sillä, missä määrin muita dimensioita painotetaan.
Hoiva viittaa sellaiseen käsitykseen että jokaisella on eräänlainen moraalinen velvollisuus auttaa muita ihmisiä, ja se on aspekti joka on vasemmistoliberaalissa katsontakannassa ylikorostunut. Esimerkkinä tästä voidaan ajatella vasemmistolainen ajatus siitä että kaikkien tulee maksaa veroja koska niillä autetaan köyhiä.
Vapaus taas siihen aspektiin ettei toisilla ole oikeutta pakottaa muita mihinkään; libertaarissa katsontakannassa vapaus korostuu muiden dimensioiden yli ja ohi, viime kädessä niin pitkälle, että kaiken muun katsotaan olevan täysin yksityistä ja sopimuksenvaraista toimintaa, eikä kuuluvan lainkaan yhteiskuntafilosofian piiriin.
Lojaalius taas viittaa arvoasetelmaan, jossa erilaisten institutionaalisten vuorovaikutussuhteiden katsotaan velvoittavan ja tuottavan eräänlaista tavoitteiden ja arvojen yhteneväisyyttä. Lojaalius korostuu hyvin vähän libertaarissa tai vasemmistoliberaalissa katsontakannassa. Tässä kohtaa lienee hyvä huomauttaa että vanhavasemmistolainen solidaarisuus-ajattelu on itseasiassa eräänlainen lojaaliuden ilmentymä; ei siis ole sinänsä historiallisesti kovinkaan totuudenmukaista liimata vasemmistolaisuutta ja hoivaa korostavaa progressiivisuutta. Myös kansallismielisyyden voidaan ajatella motivoituvan nimenomaan lojaaliuden kautta.
Kunnia tai kunnioitus viittaa erilaisten hierarkioiden, auktoriteettien ja vakiintuneiden instituutioiden kunnioittamiseen. Tätä voi ajatella pääosin konservatiivisena dimensiona. Se ei ole sama asia kuin muutosvastarinta, mutta toki äärimmäisyyteen vietynä ilmenee sellaisena. Toisaalta, esimerkiksi isänmaallisuuden, ritarillisuuden jne kaltaisten hyveiden voidaan ajatella olevan tämän dimension kautta motivoituneita, eikä kunnian käsite siten ole täysin vieras muille kuin konservatiiveille.
Pyhyys tai hygienisyys tai puhtaus puolestaan on eräänlainen inhoreaktioiden tuoma legitimaatio, joka on ilmiönä erillinen edellämainituista. Juuri pyhyys on leimallisesti konservatiivinen dimensio ja sen poissaolo liberaaleissa katsontakannoissa on aivan ilmeinen. Siinä missä lojaaliutta tai kunniaa usein voidaan ajatella "ripotellun" vielä nykyisiin liberlismin suuntauksiin, pyhyyttä ei juuri tavoitella.
Moni konservatiivinen kirjoittaja on jo julistanut Haidtin tulokset täydelliseksi "tieteelliseksi todisteeksi" sille, että konservatiivinen näkökohta on oikea ja muut ovat vain "vammaisia". Nimittäin, tutkimuksissa kävi ilmi että konservatiivi ottaa huomioon kaikki kuusi dimensiota siinä, missä (vasemmisto)liberaali huomioi lähinnä hoiva-aspektin ja libertaari lähinnä vapauden, konservatiivi ymmärtää kaikki kuusi moraalisuuden dimensiota. Tämä tulkinta on toki ymmärrettävä, sillä konservatiivin näkökulmasta liberaali "ei ymmärrä", kun taas liberaalin näkökulmasta konservatiivi on vain "paha" eli moraaliton.
Tämä on kuitenkin aika karkea jaottelu. Parempi jaottelu näiden kohdalla menisikin yhtäältä siinä, miten nämä kuusi aspektia jakautuvat poliittisen ja yksityisen osalta. Individualistisemmissa kulttuureissa kunnian, lojaaliuden ja pyhyyden kaltaiset hyveet tai moraalidimensiot nähdään enemmän vapaaehtoisuuteen perustuvina ja vähemmän sitovina yhteiskuntaa ohjaavina moraalisuuden peruspilareina. Individualistinen ja erityisesti sen sisällä ateistinen katsontakanta saattaa esimerkiksi saada lojaaliuden ja auktoriteetin näyttäytymään suorastaan moraalin vastaisina, eli ne voidaan kehystää vastuunpakoiluna, eli lojaaliuden tai auktoriteetin velvoittama universaalina pidettyä moraalikoodia rikkova käytös nähdään itsekkäänä "weasel way"-moraalikalkyylinä.
Hyvänä esimerkkinä tällaisesta on vaikkapa aseistakieltäytyjä. Kunniaa ja lojaaliutta korostava tarkastelija näkee aseistakieltäytyjän vapaamatkustajana joka poimii hyödyn muiden uhrautumisesta voidakseen pitää oman omantuntonsa puhtaana. Aseistakieltäytyjä näkee taas kunniantuntoisen ja lojaalin patriootin verenhimoisena murhamiehenä joka käyttää näitä periaatteitaan tekosyinä tappamiselleen. Irvokasta tässä on se, että kumpikin tietenkin on täysin oikeassa.
Tämä kehystys riittänee sille, mitä halusin sanoa itse tekstistä. Tekstissä universaalin "hoivaetiikan" ja sen ympärille rakennetun reilun pelin arvot omaksunut kirjoittaja näkee kunniantuntoisen öykkärin. Tämä näkökulma ei ole ollenkaan väärä, koska kunnia on juuri tällä tavalla toimiva mekanismi ja se avautuu ihmiselle joka sitä ei ymmärrä, juuri tällaisena; kirjoittaja on kuin värisokea, joka ei näe eroa kirjoituksessa esiintyvän öykkärin ja aidosti konservatiivisen, kunniantuntoisen toimijan välillä.
Kirjoittaja näkee toimijan jolla ei ole mitään erityistä "ansiota", eli tämä ottaa asemansa annettuna etuoikeutena. Tämä on tietysti tarinassa itsessään totta, mutta paralleeli ei avaudu puolestaan konservatiiville. Tietenkään tarinan öykkäri ei ole kunniantuntoinen, vaan öykkäri. Öykkäri kokee tasapuolisen kohtelun "hyökkäysenä", kuten tarinassa, mutta vika ei ole tasapuolisuudessa (fair play), vaan siitä että oikeasti öykkäriltä tarinassakin puuttuu kunnia.
Mutta kun liberaalina me olemme helposti värisokeita kunniantunnolle. Kun jonkun toiminnan ja käyttäytymisen motivoivana tekijänä on kunniantunto, niin me emme osaa nähdä sitä, koska me emme ymmärrä sitä. Myönnän että itselläni on vähän sellaisia aivovammoja jotka mahdollistavat näiden asioiden näkemisen. Koen kunnian ja lojaalisuuden tapaisia tunteita, vaikken niille poliittista relevanssia annakaan. Ainakaan paljoa. Mutta moni muu kokee ja antaa. Ja kahdessa asiassa annan minäkin, ja siksi minun on helppo nähdä tämä asia.
Ne kaksi asiaa ovat sukupuoliroolit ja IPR. Sukupuoliroolien kohdalla toki olen liberaali henkeen ja vereen, mutta yksityisesti olen omaksunut paljon miehiseen kunniantuntoon liittyviä hyveitä. En tarkoita että noudattaisin niitä, mutta tunnistan ne ja pidän niitä tärkeinä. Yksi niistä resonoi, ja se on vaatimus pitää oma toiminta hyveellisenä ja kääntäen vastata kaikista niistä tilanteista joissa on toiminut itse hyveidensä vastaisesti. Vaikka kehystän tämän nyt hyveiden toteuttamisena, niin korostan että puhun yksityisesti, en siis edellytä muilta näitä hyveitä, vaikka niitä itsessäni arvostankin.
Tämän vaatimuksen kääntöpuolena on se, että koen kunniaani loukattavan -- jälleen kerran, yksityisesti -- kun joku tuo poliittiseen keskusteluun vaatimuksia joiden on tarkoitus vedota oletukseen omasta kunniattomuudestani. Esimerkiksi, kun poliittista toimintaa jolla on suora vaikutus minuun tai lapsiini perustellaan sillä että miehet ovat väkivaltaisia naisia kohtaan, pidän tätä kohtuuttomana. Ongelmani ei ole tässä kohtaa se, ettäkö en olisi jyrkästi sitä mieltä että väkivalta yleensä on väärin (olettaen standardirajaukset, en nyt jaksa luetella kaikkia kiisteitä), ja etteikö aivan erityisesti miesten (fyysisesti isompina ja vahvempina) naisiin (eli heikompiinsa) kohdistama väkivalta olisi täysin tuomittavaa. Päin vastoin; tämä on aivan olennainen osa omaa hyveellisen toiminnan käsitettäni; politisoituna siitä kuitenkin hyväksyn vain sen, että ketään ei saa lyödä.
Konservatiivien puolesta en voi puhua, enkä myöskään niiden puolesta jotka esimerkiksi protestoivat USA:ssa pyörineitä "Black Lives Matter"- protesteja. En jaa -- osin koska en omaa kosketuspintaa ilmiöön muutoin kuin (liberaalista) mediasta -- sitä käsitystä jonka mukaan on "epäreilua" julistaa tällä sapluunalla ihmisoikeuksia. Mikään mielekäs luenta ei minulle tuota tulkintaa jonka mukaan siinä implisiittisesti sanottaisiin että valkoisten elämällä ei olisi väliä. Pystyn kuitenkin tavoittamaan jonkinlaisen heijastuman tuosta närkästyksestä, etenkin sellaisten ihmisten jotka (valkoihoisina) joutuvat esimerkiksi poliisin mielivallan kohteiksi tai joutuvat muutoin pelkäämään virkakoneiston ylilyöntejä.
Tästä pääsemme siihen sovittamattoman näköiseen ristiriitaan joka näillä kahdella näkemyksellä on. Tämä myös selittää sen, miksi vasemmistoliberaalin on melkein mahdotonta nähdä eroa konservatiivien, alt-right-sekopäiden, ja libertaarien välillä. Itse myönnän olevani melko lailla sokea monille asioille tässä kiistassa ja ymmärrän toki että tämäkin pohdinta on lähinnä autistisen ihmisen yritys ymmärtää jotain mihin ei ole työkaluja.
Sen tiedän kuitenkin, että jos mielekästä jaettua viitekehystä ei löydy, niin asiat kehittyvät kohti veristä yhteenottoa. Tämän en usko olevan kenenkään etu.
torstai 28. marraskuuta 2013
Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset, osa II
Yleisradio valehtelee otsikossaan räikeästi. Tämä ei sinänsä ole mitenkään omituista, sillä feministisen propagandan tiedetään menevän kaikista filttereistä läpi täysin kritiikittä. Se, mikä tässä valehtelussa mättää, on että tällaisia tulkintoja käytetään julkisten varojen kohdentamiseen ja päihdetyöhön panostus siis tapahtuu tällaisen tulkinnan kautta.
Alkuperäinen tutkimus johon tekstissä viitataan, kertoo täysin päinvastaista tietoa:
Oikeampi otsikko siis olisi, että huumeidenkäyttö on lähes yhtä vaarallista naisille kuin se on miehille. Tämä ei kuitenkaan olisi "tasa-arvopolitiikan" ja feministisen doktriinin mukaista uutisointia. Feministinen doktriini nimittäin sanoo, että nainen on uhri ja mies taas on itse syypää omaan osaansa. Siksi se, että huumeidenkäytön haitat eivät katso sukupuolta, on tasa-arvo-ongelma, sillä suojeltu etuoikeutettujen ryhmä -- nuoret naiset -- joutuu tässä kärsimään "aiheettomasti". Siksi tähän kammottavaan epätasa-arvoon täytyy puuttua.
Koskahan annetaan ensimmäinen poliittinen toimenpidehdotus, että nuorten naisten päihdetyöhön pitää kanavoida enemmän rahaa, ja että nimenomaan nuorten naisten pitää päästä päihdehoidossa jonon ohi? Veikkaukset ja havainnot kommentteihin, kiitos.
Alkuperäinen tutkimus johon tekstissä viitataan, kertoo täysin päinvastaista tietoa:
- Huumeongelmaisista suurin osa on miehiä: Buprenorfiinin käyttäjistä 71% ja muista huumeongelmaisista noin 69% on miehiä. Näiden ryhmien kuolleista on miehiä vastaavasti 75 prosenttia ja 85%; miehet ovat siis yliedustettuina kuolemantapauksissa.
- Kauhua herättävässä ryhmässä "nuoret naiset", eli ikäryhmässä 20-29-vuotiaat, kuolleisuudet ovat 9.8 ja 4.9 per 1000 elinvuotta, kun taas samanikäisissä miehissä kuolleisuudet ovat 10.8 ja 11.6. Tämä on ryhmistä se, jossa kuolemantapausten määrät ovat lähinnä toisiaan; kaikissa muissa miesten kuolleisuus on paljon suurempi.
Oikeampi otsikko siis olisi, että huumeidenkäyttö on lähes yhtä vaarallista naisille kuin se on miehille. Tämä ei kuitenkaan olisi "tasa-arvopolitiikan" ja feministisen doktriinin mukaista uutisointia. Feministinen doktriini nimittäin sanoo, että nainen on uhri ja mies taas on itse syypää omaan osaansa. Siksi se, että huumeidenkäytön haitat eivät katso sukupuolta, on tasa-arvo-ongelma, sillä suojeltu etuoikeutettujen ryhmä -- nuoret naiset -- joutuu tässä kärsimään "aiheettomasti". Siksi tähän kammottavaan epätasa-arvoon täytyy puuttua.
Koskahan annetaan ensimmäinen poliittinen toimenpidehdotus, että nuorten naisten päihdetyöhön pitää kanavoida enemmän rahaa, ja että nimenomaan nuorten naisten pitää päästä päihdehoidossa jonon ohi? Veikkaukset ja havainnot kommentteihin, kiitos.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)