Näytetään tekstit, joissa on tunniste "Rockin' in the Free World". Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste "Rockin' in the Free World". Näytä kaikki tekstit

maanantai 14. marraskuuta 2016

Kaksi näkökantaa

Kävin mielenkiintoista keskutelua tänään ja eilen, kun olin lukenut varsin hyvän artikkelin etuoikeudesta (privilege), ja siitä miten etuoikeutettu ihminen kokee tasa-arvoisen kohtelun sortona.

Itse artikkeli on melko tyypillinen nyyhkyliberaalin kirjoittama kirjoitus. Epäilemättä moni konservatiivimielinen lukija kokee sen vastenmielisenä "paskana" jossa jälleen kerran esitetään valkoinen heteromies roistona. Sellainen kirjoitus onkin, en kiistä sitä lainkaan. Kirjoittaja moraalisäteilee joka toisessa lauseessa sellaisella spektrillä että sokea ja lukutaidotonkin tunnistaa Hyvän Ihmisen(tm) sädekehän.

Tässä on kuitenkin kaksi tasoa jotka ottaisin esiin, sillä artikkeli kuvastaa kaikesta huolimatta jotain tärkeää ja olennaista ns kulttuurisodasta, joka on levinnyt Eurooppaankin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Monet asiaa kommentoineet ovat huomauttaneet Haidtin ja kumppanien moraaliteoriasta, ja siitä miten poliittiset näkemykset ja suhtautuminen erilaisiin moraalin ulottuvuuksiin korreloivat keskenään.

Teoriassa esitetään että moraali perustuu kuudelle dimensiolle, jotka vapaalla kädellä tässä suomennan hoivaksi, reiluudeksi, vapaudeksi, lojaaliudeksi, kunniaksi ja pyhyydeksi. Reiluus on yleisesti jaettu näkökohta kaikilla poliittisilla katsontakannoilla vaikka se saakin erilaisia ilmentymiä käytännössä.

Peruslähtökohta reiluudessa on se, että "sääntöjen pitää olla kaikille samat". Tämän toteamuksen sisältö operatiivisella tasolla kuitenkin riippuu siitä, mitä tarkoitetaan "samalla", ja mitä tarkoitetaan "säännöllä". Näiltä osin eri näkemykset eroavat rajustikin, ja -- jälleen kerran, piirtelen tässä vapaalla kädellä joten en noudata Haidtin tai muiden asiaa tarkemmin tutkineiden jaottelua -- erot selittyvät sillä, missä määrin muita dimensioita painotetaan.

Hoiva viittaa sellaiseen käsitykseen että jokaisella on eräänlainen moraalinen velvollisuus auttaa muita ihmisiä, ja se on aspekti joka on vasemmistoliberaalissa katsontakannassa ylikorostunut. Esimerkkinä tästä voidaan ajatella vasemmistolainen ajatus siitä että kaikkien tulee maksaa veroja koska niillä autetaan köyhiä.

Vapaus taas siihen aspektiin ettei toisilla ole oikeutta pakottaa muita mihinkään; libertaarissa katsontakannassa vapaus korostuu muiden dimensioiden yli ja ohi, viime kädessä niin pitkälle, että kaiken muun katsotaan olevan täysin yksityistä ja sopimuksenvaraista toimintaa, eikä kuuluvan lainkaan yhteiskuntafilosofian piiriin.

Lojaalius taas viittaa arvoasetelmaan, jossa erilaisten institutionaalisten vuorovaikutussuhteiden katsotaan velvoittavan ja tuottavan eräänlaista tavoitteiden ja arvojen yhteneväisyyttä. Lojaalius korostuu hyvin vähän libertaarissa tai vasemmistoliberaalissa katsontakannassa. Tässä kohtaa lienee hyvä huomauttaa että vanhavasemmistolainen solidaarisuus-ajattelu on itseasiassa eräänlainen lojaaliuden ilmentymä; ei siis ole sinänsä historiallisesti kovinkaan totuudenmukaista liimata vasemmistolaisuutta ja hoivaa korostavaa progressiivisuutta. Myös kansallismielisyyden voidaan ajatella motivoituvan nimenomaan lojaaliuden kautta.

Kunnia tai kunnioitus viittaa erilaisten hierarkioiden, auktoriteettien ja vakiintuneiden instituutioiden kunnioittamiseen. Tätä voi ajatella pääosin konservatiivisena dimensiona. Se ei ole sama asia kuin muutosvastarinta, mutta toki äärimmäisyyteen vietynä ilmenee sellaisena. Toisaalta, esimerkiksi isänmaallisuuden, ritarillisuuden jne kaltaisten hyveiden voidaan ajatella olevan tämän dimension kautta motivoituneita, eikä kunnian käsite siten ole täysin vieras muille kuin konservatiiveille.

Pyhyys tai hygienisyys tai puhtaus puolestaan on eräänlainen inhoreaktioiden tuoma legitimaatio, joka on ilmiönä erillinen edellämainituista. Juuri pyhyys on leimallisesti konservatiivinen dimensio ja sen poissaolo liberaaleissa katsontakannoissa on aivan ilmeinen. Siinä missä lojaaliutta tai kunniaa usein voidaan ajatella "ripotellun" vielä nykyisiin liberlismin suuntauksiin, pyhyyttä ei juuri tavoitella.

Moni konservatiivinen kirjoittaja on jo julistanut Haidtin tulokset täydelliseksi "tieteelliseksi todisteeksi" sille, että konservatiivinen näkökohta on oikea ja muut ovat vain "vammaisia". Nimittäin, tutkimuksissa kävi ilmi että konservatiivi ottaa huomioon kaikki kuusi dimensiota siinä, missä (vasemmisto)liberaali huomioi lähinnä hoiva-aspektin ja libertaari lähinnä vapauden, konservatiivi ymmärtää kaikki kuusi moraalisuuden dimensiota. Tämä tulkinta on toki ymmärrettävä, sillä konservatiivin näkökulmasta liberaali "ei ymmärrä", kun taas liberaalin näkökulmasta konservatiivi on vain "paha" eli moraaliton. 

Tämä on kuitenkin aika karkea jaottelu. Parempi jaottelu näiden kohdalla menisikin yhtäältä siinä, miten nämä kuusi aspektia jakautuvat poliittisen ja yksityisen osalta. Individualistisemmissa kulttuureissa kunnian, lojaaliuden ja pyhyyden kaltaiset hyveet tai moraalidimensiot nähdään enemmän vapaaehtoisuuteen perustuvina ja vähemmän sitovina yhteiskuntaa ohjaavina moraalisuuden peruspilareina. Individualistinen ja erityisesti sen sisällä ateistinen katsontakanta saattaa esimerkiksi saada lojaaliuden ja auktoriteetin näyttäytymään suorastaan moraalin vastaisina, eli ne voidaan kehystää vastuunpakoiluna, eli lojaaliuden tai auktoriteetin velvoittama universaalina pidettyä moraalikoodia rikkova käytös nähdään itsekkäänä "weasel way"-moraalikalkyylinä.

Hyvänä esimerkkinä tällaisesta on vaikkapa aseistakieltäytyjä. Kunniaa ja lojaaliutta korostava tarkastelija näkee aseistakieltäytyjän vapaamatkustajana joka poimii hyödyn muiden uhrautumisesta voidakseen pitää oman omantuntonsa puhtaana. Aseistakieltäytyjä näkee taas kunniantuntoisen ja lojaalin patriootin verenhimoisena murhamiehenä joka käyttää näitä periaatteitaan tekosyinä tappamiselleen. Irvokasta tässä on se, että kumpikin tietenkin on täysin oikeassa.


Tämä kehystys riittänee sille, mitä halusin sanoa itse tekstistä. Tekstissä universaalin "hoivaetiikan" ja sen ympärille rakennetun reilun pelin arvot omaksunut kirjoittaja näkee kunniantuntoisen öykkärin. Tämä näkökulma ei ole ollenkaan väärä, koska kunnia on juuri tällä tavalla toimiva mekanismi ja se avautuu ihmiselle joka sitä ei ymmärrä, juuri tällaisena; kirjoittaja on kuin värisokea, joka ei näe eroa kirjoituksessa esiintyvän öykkärin ja aidosti konservatiivisen, kunniantuntoisen toimijan välillä.

Kirjoittaja näkee toimijan jolla ei ole mitään erityistä "ansiota", eli tämä ottaa asemansa annettuna etuoikeutena. Tämä on tietysti tarinassa itsessään totta, mutta paralleeli ei avaudu puolestaan konservatiiville. Tietenkään tarinan öykkäri ei ole kunniantuntoinen, vaan öykkäri. Öykkäri kokee tasapuolisen kohtelun "hyökkäysenä", kuten tarinassa, mutta vika ei ole tasapuolisuudessa (fair play), vaan siitä että oikeasti öykkäriltä tarinassakin puuttuu kunnia.

Mutta kun liberaalina me olemme helposti värisokeita kunniantunnolle. Kun jonkun toiminnan ja käyttäytymisen motivoivana tekijänä on kunniantunto, niin me emme osaa nähdä sitä, koska me emme ymmärrä sitä. Myönnän että itselläni on vähän sellaisia aivovammoja jotka mahdollistavat näiden asioiden näkemisen. Koen kunnian ja lojaalisuuden tapaisia tunteita, vaikken niille poliittista relevanssia annakaan. Ainakaan paljoa. Mutta moni muu kokee ja antaa. Ja kahdessa asiassa annan minäkin, ja siksi minun on helppo nähdä tämä asia.

Ne kaksi asiaa ovat sukupuoliroolit ja IPR. Sukupuoliroolien kohdalla toki olen liberaali henkeen ja vereen, mutta yksityisesti olen omaksunut paljon miehiseen kunniantuntoon liittyviä hyveitä. En tarkoita että noudattaisin niitä, mutta tunnistan ne ja pidän niitä tärkeinä. Yksi niistä resonoi, ja se on vaatimus pitää oma toiminta hyveellisenä ja kääntäen vastata kaikista niistä tilanteista joissa on toiminut itse hyveidensä vastaisesti. Vaikka kehystän tämän nyt hyveiden toteuttamisena, niin korostan että puhun yksityisesti, en siis edellytä muilta näitä hyveitä, vaikka niitä itsessäni arvostankin.

Tämän vaatimuksen kääntöpuolena on se, että koen kunniaani loukattavan -- jälleen kerran, yksityisesti -- kun joku tuo poliittiseen keskusteluun vaatimuksia joiden on tarkoitus vedota oletukseen omasta kunniattomuudestani. Esimerkiksi, kun poliittista toimintaa jolla on suora vaikutus minuun tai lapsiini perustellaan sillä että miehet ovat väkivaltaisia naisia kohtaan, pidän tätä kohtuuttomana. Ongelmani ei ole tässä kohtaa se, ettäkö en olisi jyrkästi sitä mieltä että väkivalta yleensä on väärin (olettaen standardirajaukset, en nyt jaksa luetella kaikkia kiisteitä), ja etteikö aivan erityisesti miesten (fyysisesti isompina ja vahvempina) naisiin (eli heikompiinsa) kohdistama väkivalta olisi täysin tuomittavaa. Päin vastoin; tämä on aivan olennainen osa omaa hyveellisen toiminnan käsitettäni; politisoituna siitä kuitenkin hyväksyn vain sen, että ketään ei saa lyödä.

Konservatiivien puolesta en voi puhua, enkä myöskään niiden puolesta jotka esimerkiksi protestoivat USA:ssa pyörineitä "Black Lives Matter"- protesteja. En jaa -- osin koska en omaa kosketuspintaa ilmiöön muutoin kuin (liberaalista) mediasta -- sitä käsitystä jonka mukaan on "epäreilua" julistaa tällä sapluunalla ihmisoikeuksia. Mikään mielekäs luenta ei minulle tuota tulkintaa jonka mukaan siinä implisiittisesti sanottaisiin että valkoisten elämällä ei olisi väliä. Pystyn kuitenkin tavoittamaan jonkinlaisen heijastuman tuosta närkästyksestä, etenkin sellaisten ihmisten jotka (valkoihoisina) joutuvat esimerkiksi poliisin mielivallan kohteiksi tai joutuvat muutoin pelkäämään virkakoneiston ylilyöntejä.

Tästä pääsemme siihen sovittamattoman näköiseen ristiriitaan joka näillä kahdella näkemyksellä on. Tämä myös selittää sen, miksi vasemmistoliberaalin on melkein mahdotonta nähdä eroa konservatiivien, alt-right-sekopäiden, ja libertaarien välillä. Itse myönnän olevani melko lailla sokea monille asioille tässä kiistassa ja ymmärrän toki että tämäkin pohdinta on lähinnä autistisen ihmisen yritys ymmärtää jotain mihin ei ole työkaluja.

Sen tiedän kuitenkin, että jos mielekästä jaettua viitekehystä ei löydy, niin asiat kehittyvät kohti veristä yhteenottoa. Tämän en usko olevan kenenkään etu.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Yleisesti treenistä

Jotta ei nyt vallan vaaliteemoissa oltaisiin, niin ajattelin kiroittaa lyhyen piissin siitä, mitä olen oppinut (tällä kertaa) treenattuani muutaman kuukauden. Koetan yleistää tämän ja aiempien kuntoiluharrastusteni myötä oppimani.

1: Treenaa kaverin kanssa

Treeni tehostuu kummasti jos mukana on joku muukin. Joillekin voi syntyä kilpailuasetelma, mutta tämä on vähemmän olennaista. Paljon tärkeämpää on sosiaalinen kontrolli joka tulee siitä, että jos kaverin kanssa on sovittu, niin treenaamisesta tulee säännöllistä. Olennainen kontribuutio on siis motivaatio ja säännöllisyys.

2: Treenaa yksinkertaisesti

Netti on pullollaan treeniohjelmia joissa tehdään kymmentäkin erilaista liikesarjaa milloi mitäkin lihasryhmää treenatakseen. Tämä on pääosin täysin ajanhukkaa ja turhuutta; Hauiskäännöllä voi saada jonkin verran pullotusta käsivarteen, mutta siinä hankittu voima ei yleisty. Sama pätee käytännössä kaikkiin erilaisilla koneilla tehtäviin harjoituksiin. Ihmisen luonnollisia liikeratoja hyödyntävät nostot, joissa aktivoidaan lihasryhmiä monipuolisesti, ovat kaikkein tärkeimmät ja niihin pitäisi käyttää 75-90 prosenttia voimaharjoitteluun käytetystä ajasta. Näihin lasketaan kyykky, maastaveto, leuanveto, penkkipunnerrus ja rinnalleveto tai soutu. Esimerkiksi Rippetoen Starting Strength on kolmasosa kyykkyä, kuudesosa pystyprässiä, kuudesosa penkkiä, kuudesosa rinnallevetoa ja kuudesosa maastavetoa. Maastavedon treenimäärän pienuus on sen keskeisestä roolista huolimatta välttämätöntä, sillä se aktivoi hermostoa todella kokonaisvaltaisesti. Olennaista on, että on jokin yksinkertainen ohjelma, johon kuuluu se, että painoa lisätään säännöllisesti.

3: Syö ja nuku

Ruokaa menee paljon jos haluaa palautua. Nukkuminen on tärkeää palautumiselle. Väsymys ja nälkä ovat esteitä kehittymiselle, koska palautuminen jää vajaaksi. Ruoaksi riittää perusruoka, ja jos hakee lisäpotkua, niin sekin on syytä pitää yksinkertaisena. Itselläni tehokkaimmalta vaikuttaa se, että treenin jälkeen litra plus-kaakaomaitoa, sitten normaalit syömiset ja iltapalaksi rahkaa, jossa mausteeksi heraproteiinia ja toisinaan sekaan kreatiinia. Riittävän proteiinin saannin (noin 2g per tavoitepainokilo) lisäksi ainoastaan kreatiinin on kiistatta todettu olevan suorituskyvylle hyödyksi. Sitä saa tosin jonkin verran jo lihasta, ja Malabadin Kebab-annoksissa on reilu parisataa grammaa lihaa. Perusruokaan tietysti kuuluu jotain muuta kuin pizzaa, ranskalaisia ja kokista, eli salaatteja, vihanneksia, hedelmiä. Olennaista on että ruoka on monipuolista, makroravinteita on riittävästi, ja

4: Pidä kirjaa

Ensimmäinen perusperiaate kaikessa inhimillisen toiminnan mittaamisessa on, että sitä saa mitä mittaa. Oli lajisi mikä hyvänsä -- juoksu, hiihto, uinti, painonnosto, voimanosto jne -- niin mittaamalla sitä, mikä indikoi tavoitetta parhaiten, pääset tähtäämään tavoitteeseen parhaiten. Tämä tapahtui kun aloin ottamaan aikaa säännöllisesti juoksulenkeistäni, ja tämä tapahtui kun aloin pitää kirjaa painojen nostamisesta: Tulokset alkoivat parantua heti.

Bonus: Hyvyys ei ole sitä missä olet, vaan sitä, että menet eteenpäin siitä missä olet.

 Onnistuminen ei tarkoita sitä, että pärjää paremmin kuin joku muu; aina löytyy joku joka on parempi. Kilpaiurheilijoillakin tämä pätee kaikille paitsi yhdelle ihmiselle maailmassa kerrallaan. Olympialaisissa jaetaan vain yksi kultamitali. Lisäksi kannattaa hylätä ajattelu jossa vertaa edes omaa suoritustaan jostain vuosien takaa nykyiseen. Jos olet 40- tai 50-vuotias ja nuorempana harrastanut vähänkin jotain, on todennäköistä että henkilökohtainen ennätyksesi on jo saavutettu. Tämän ei pidä antaa masentaa; joka hetki voi tapahtuu jotain kehitystä. Oma huipputulos missä ikinä voi olla takana, se voi olla tapahtunut viikko sitten, tai se voi olla vielä tulevaisuudessa. Sillä ei ole mitään väliä. Olennaista on vain se, että jos tänään pystyn johonkin, niin seuraavalla kerralla kun yritän (maksimeita ei muuten tehdä joka kerta, huom), yritän enemmän. Jos en onnistu, niin se on sen kerran paras tulos. Tätä ei pidä viedä liian pitkälle, ei pidä lähteä repimään rikki itseään; palautuminen, oikea tekniikka, jne, kaikki täytyy muistaa. Mutta tänään pyrin parempaan kuin eilen.

Uskon että näillä periaatteilla voidaan yleisestiottaen kaikessa kuntoilussa saada parempia tuloksia. Tässä kohtaa monelle tulee refleksinomainen reaktio siitä, että "en kuntoile saadakseni tuloksia", tai että "liikunnasta menee ilo jos se on tuloshakuista", tai "liikun vain pysyäkseni kunnossa". Tämä näkemys on yleinen, valitettava ja vahingollinen. Tämä siksi, että liikunnan ilo tulee liikkumisesta ja se on hyvä asia, eikä vähene millään tapaa siitä, että tekee sen paremmin. Esimerkiksi jos joku pelaa shakkia ja toistuvasti tekee aina samat (huonot) siirrot, en voi mitenkään ymmärtää miten tämä lisää pelaamisen nautintoa. Terveellä tavalla sosiaalistuneen ja normaalin analyyttisen ajattelukyvyn omaavan ihmisen pitää pystyä erottamaan mielessään se, että jokin asia on hauskaa (ja saa sellaisena ilman muuta pysyäkin) ja se, että asiaa tehtäessä ja siihen valmistautuessa voi tehdä vähäisiä muutoksia jotka parantavat toimintaa. Tässä kohtaa vetoan bonus-kohtaan.

Toinen mitä haluan kritisoida on ajatus siitä, että liikkuminen kunnon ylläpitämiseksi olisi jotenkin ylivertainen tai edes hyvä idea verrattuna kunnon parantamiseen. Mikäli tavoitteena on hyvä kunto, niin miksi ihmeessä parempi kunto olisi huono tavoite, jos sen voi saavuttaa samalla vaivalla. Tai kuten usein käy, jopa vähäisemmällä vaivalla, jos tekee asian hyvin.

Modernissa liberaalissa yhteiskunnassa meillä on jotenkin tabu siinä kohtaa jossa ihmisten toiminta oman suoriutumisen parantamiseksi tulee puheeksi. Vielä toistaiseksi urheilussa erilaiset suoriutumiset sallitaan: On luvallista että toiset juoksevat nopeammin kuin toiset tai että toiset nostavat enemmän kuin toiset. Muualla yhteiskunnassa näin ei juuri enää ole. Fyysinen suorituskyky on kuitenkin yksi niitä harvoja asioita joilla yhteiskunnassamme on yhtä aikaa suuri merkitys yksilölle ja melko vähäinen merkitys yhteiskunnalle; Meillä ei ole juurikaan sellaisia markkinatalouden parissa olevia työtehtäviä, joissa marginaalihyödyt fyysisen suorituskyvyn parantamisesta olisivat merkittäviä. Kuitenkin merkitys voi yksilölle olla valtaisa arjessa. Kyky kulkea rappusia tai kantaa raskaita esineitä, tai juosta, voi olla ratkaiseva yksilön omassa kokemuksessa.

Olemme heikkoja ja meidän oletetaan olevan tyytyväisiä heikkouteemme ja tuntevan olomme hyväksi heikkoudestamme huolimatta. Voimaa tavoittelevan ajatellaan joko kärsivän hybriksestä tai pitävän itseään parempana, tai hänen pyrkimyksensä mitätöidään "uususkonnollisena" hörhöilynä.  Ajatelkaa mitä tahdotte. Itse olen mieluummin vahva kuin heikko.

tiistai 7. tammikuuta 2014

Uusi vuosi.

Palasin tänään töihin. Luennot alkavat heti tänään, ja aiheena on tällä kertaa laskennallisuuden teoria. Kytkökset logiikkaan, kompleksisuuteen jne, ovat ilmeiset. Aihetta käsittelevä blogi on jo niin hyvä, etten aio näitä teemoja tässä sen suuremmin käsitellä. Tämä kurssi on logiikan tapaan omassa tutkimusaiheessani jotain samantapaista kuin jonkun teoreettisen fysiikan peruskurssin opettaminen on kokeelliselle fyysikolle: perusasiat on pakko minunkin osata, koska tarvitsen niitä omassa työssäni, mutta varsinaisilta tutkimusmetodeiltaan alat ovat jossain määrin erilaiset.

Kirjoitin yli viisi vuotta sitten blogia johon minun oli tarkoitus kirjoittaa jatkossa kaikki yhteiskuntafilosofiaa ja politiikkaa sivuavat kirjoitukseni. En kuitenkaan jaksanut jaotella asioita niin selkeästi.

Kirjoittelemiseni on muutenkin tullut jotenkin umpikujaan, koska minulla ei ole oikein mitään sanottavaa, jota en olisi jo sanonut. Pelkään että olemme siirtyneet jonkinlaiseen melko pimeään aikakauteen. Tasavallan Presidentti osoittautui uskonnolliseksi fanaatikoksi uudenvuodenpuheessaan, kreationismi yleistyy hyvää vauhtia, ydinvoimaa vastustetaan entiseen tapaan, feminismi on nykyisin hyväksytty valtionideologia, byrokratia lisääntyy, valtion menot kasvavat, väestö ikääntyy, julkiset palvelut eivät toimi, ja polvenikin reistailee. Positiivisella puolella, olen kehittänyt hieman anaerobista kuntoani (maksimikestävyyttä), koska en voi polven takia juosta pitkiä matkoja, niin juoksen kovaa. Kattoremontti alkoi tänään ja lounaaksi on hampurilaista.


keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Havaintoekvivalenssi.

Mallinnokseen perustuvissa tieteissä havaintoekvivalenssi yleensä määritellään niin, että kaksi struktuuria tai mallia on havaintoekvivalentteja, jos niiden antamat ennusteet ovat samat kaikissa tilanteissa.

Occamin partaveitsi puree havaintoekvivalentteihin malleihin niin, että ceteris paribus, on malleista valittava se, joka on yksinkertaisin. Tässä on erilaisia karakterisointeja, itse suosin Kolmogorov-kompleksisuutta, vaikka se onkin laskennallisesti mahdoton selvittää. Ideana tässä kompleksisuusmitassa on siis, että meillä on (esimerkiksi) jokin ohjemointikieli, ja vähiten kompleksinen malli on se, jonka esitys ko. kielellä on kompaktein.

Prosessialgebrallisissa malleissa havaintoekvivalenssina on yleensä jonkinlainen bisimulaatio. Bisimulaatio on relaatio, joka sanoo, että jokainen tapahtuma yhdessä mallissa voidaan simuloida toisessa ja toisinpäin, ja että simuloinnin jälkeen ollaan (bi)similaarisissa tiloissa. Määritelmä on rekursiivinen: vaikka se vaikuttaa kehämäiseltä, se on aivan hyvinkäyttäytyvä. Bisimulaatio on yleinen operationaalisen semantiikan ekvivalenssi.

Olen juuri viimeistelemässä käsikirjoitusta, jossa käytämme erästä havaintoekvivalenssia, nimittän erästä Probabilistisen bisimulaation varianttia. Kirjoitinkin tästä jo, eikä siitä sen enempää.

Se, mikä on kiintoisaa on, että bisimulaatiot ovat yleensäkin haarautuvan ajan ekvivalensseja, eli ne säilyttävät kaiken malliin sisältyvän epädeterminismin. Siksi ne eivät ole operationalisoituvia, jos mallia testataan ns. mustana laatikkona. Tämä tarkoittaa siis sitä, että jos tarkastelurajapintana on se, mitä järjestelmä voi milloinkin tehdä, löytyy väistämättä ei-ekvivalentteja malleja, jotka näyttävät tarkastelurajapinnan läpi tarkalleen samoilta.

torstai 13. lokakuuta 2011

Liikuta sitä.

Fysioterapeutin ohjeistamana koukistelin kättäni ja käytin sitä asennoissa, joissa se ole ollut kohta kahteen kuukauteen. Tiistaisen hienoisen runnomisen seuraukset olivat positiiviset: ojennus on liki täydellinen. Edellisellä kerralla ojennus jäi 30 astetta vajaaksi, mutta tänään mitattuna se oli mittaustarkkuuden rajoissa nolla. Koukistus oli hieman huonompi. Asteet mitataan hieman hassusti, eli nolla on ojennettu käsi ja 150 astetta on normaali täysi koukistus. Tällä hetkellä maksimikoukistus on 120 astetta, kun se kaksi viikkoa sitten oli 110, eli kehitystä on tapahtunut, mutta vielä ollaan 30 astetta vajaat.

Käden liikutteleminen on ihan mukavaa. Poislukien koukistaminen "väkisin", kipua ei juurikaan enää ole. Ojentajalihas kyllä kipeytyy kun sitä rasittaa ja lopulta rasituskipu alkaa tuntua myös kyynärpään kärjessä, mutta alan itsekin olla vakuuttunut siitä, että käsi tulee lopulta kuntoon. Hieman harmittaa se, että kesän lopulla kykenin vetämään 13 leukaa, nyt joudun aloittamaan treenaamisen alusta. Myös penkkipunnerrus täytyy aloittaa käytännössä nollilta. Toisaalta, tulosten kuvittelisi nousevan melko nopeasti kohti entisiä lukemia, kunhan käsi on taas muutoin kunnossa.

Kävelin Tesomalta kotiin. Matkaa kertyy muutama kilometri. Olisin juossut - itseasiassa hölkkäsin osan matkaa - mutta olin pukeutunut niin lämpimästi, että olo meinasi käydä tukalaksi. Myös tässä suhteessa käden telominen oli iso takapakki.

Ihmisen kroppa on äärimmäisen kehno pitämään omaa toimintakykyään yllä, se vaatii jatkuvaa rasittamista. Vasen käteni on silminnähden surkastunut oikeaan verrattuna, ja oikea kätenikin on surkastunut jossain määrin kun en ole treenannut. Tälle on vaikea keksiä selitystä luonnonvalinnasta. Ehkä lihasten ylläpitäminen on kallista, mutta tällöin kuvittelisi ravinnon puutteen, pikemmin kuin rasituksen puutteen, surkastuttavan lihaksia.

Alan tästä päivästä eteenpäin taas lenkkeillä. Käsi ei enää kärsi tärähdyksistä ja heilutuksesta, joka juoksemiseen liittyy, ja olen jo lepäillyt aivan liikaa muutenkin. Kuten Kekkonen sanoi, kaikki liikunnan välttämiseksi keksimämme syyt ovat tekosyitä.

perjantai 7. lokakuuta 2011

100% laki.

Viimeaikaisten tutkimusteni keskiössä on aina aika ajoin ollut mallina Markovin päätösprosessi. Se on mielenkiintoinen malli, josta kertoisin mielelläni enemmänkin, mutta ainakin ensin on mielestäni tärkeää hieman selventää tutkimukseni luonnetta.

Nimimerkkini "Tiedemies" syntyi vahingossa vuoden 2003 alussa, kun olin julkaissut pari paperia ja eräs tuttavani totesi minulle, että tiedemies on se, joka tekee tiedettä eli kirjoittaa papereita. Se oli, ja on edelleen, jokseenkin itseironinen viittaus siihen, että kuka tahansa joka on tehnyt tiedettä on, määritelmällisesti, "tiedemies".

Oikeasti tutkimusaiheeni ja tutkimukseni ei edes ole tiedettä sanan varsinaisessa merkityksessä. Operoin käsitteillä ja työkaluilla, joita käytetään oikeassa tieteessä, mutta varsinaisen luonnotieteellisen teorianmuodostuksen ja empiirisen tieteen sijaan oma työni keskittyy näiden työkalujen ominaisuuksien parantamiseen. Sitä voisi verrata esimerkiksi sellaisten teknisten ongelmien ratkaisemiseen, jotka liittyvät vaikkapa korkeaenergisempien hiukkaskiihdyttimien tai parempien mikroskooppien rakentamiseen.

"Malli" on työkalu, jonka tarkoituksena on lisätä ymmärrystä jostakin ilmiöstä. Se voidaan ajatella koneena, joka tuottaa mittaustuloksista tms. toisia mittaustuloksia. "Realismi" on karkeastiottaen sellainen käsitys mallin ja todellisuuden suhteesta, että todellisuudelle on olemassa joukko joitakin perustavanlaatuisia lakeja tms, jotka löytämällä voidaan esittää malli, joka on "oikein", jonka jälkeen vain mittaustarkkuus rajoittaa kykyämme ennustaa tulevaisuutta.

Anatoliy G. Butkowskiy esitti aikanaan ns. "100% law"-nimellä tunnetun metapostulaattinsa. Sen ensimmäisen osan mukaan jokaista todellisuuden ilmiötä kohti on olemassa luokka matemaattisia malleja, jotka kuvaavat sitä mielivaltaisen tarkasti; tämän voin periaatetasolla allekirjoittaa. Toinen osa on kuitenkin vaikeampi niellä, nimittäin se, että jokaista matemaattista mallia kohden löytyy luokka ilmiöitä, joiden ilmentymien malli ko. malli on mielivaltaisella tarkkuudella.

Metapostulaattia ei varsinaisesti voi osoittaa oikeaksi tai vääräksi, mutta AGB:n mukaan jokaisen tutkijan, ja erityisesti jokaisen sovelletun matemaatikon (laajasti ymmärrettynä) on pakko uskoa tähän metapostulaattiin, koska muutoin työ on turhaa. Suhtaudun tähän leppoisasti, mutta toisinaan mietin tuon pienen, hassun, ja äärimmäisen nerokkaan miehen sanoja, ja huomaan että ne ovat vaikuttaneet suuresti omaan tieteenfilosofiseen käsitykseeni.

Tutkiessani reduktioita, pyrin kaventamaan sitä luokkaa malleja, jotka kuvaavat olennaisilta osin samat ilmiöt, ja pyrin tarjoamaan työkaluja, joilla näistä malleista löydetään kompakteimmat. Alan juuret ovat tietokonejärjestelmissä, ja niiden virheettömän toiminnan osoittamisessa, mutta "100% law"-metapostulaatti on alkanut näyttämään kynsiään, koska uusia ilmiöluokkia, joita käytetyillä malleilla voi kuvata, on otettu jatkuvasti lisää tapetille. Ja työkalut purevat malliin, joten ne purevat myös ilmiöön, tietysti mallin ja mittaustarkkuuden rajoissa.

keskiviikko 31. elokuuta 2011

Paneeli.

Tutkimuksen arvioinnin tulokset julkistettiin joitain päiviä sitten. Oma tutkimusalani ei ollut yksilöitynä mitenkään erityisesti, mutta laajempi ryhmittymä (ehkä vajaa kymmenen ihmistä) johon se oli niputetti, arvioitiin laadukkaaksi. Paneeli ehdotti lisää resursseja ja totesi että potentiaali on suuri.

Tällä ei tietenkään tule olemaan mitään vaikutusta. Hallinto ja ylempi johto tulkitsee tämän niin, että asiat ovat hyvin, joten mitään ei tarvitse tehdä. Parhainpäinselittely ja kaikinpuolinen selkääntaputtelu on jo alkanut.

Asiaan liittymättä (tai sitten ei), katselin Singaporen vuokramarkkinoiden tilannetta, ja ilmeisesti on mahdollista asua ihan mukavasti noin $2k vuokralla. Myös paikallisten julkisten koulujen taso on hyvä, joten alamme taipua kannalle, että lähdemme joka tapauksessa, vaikka suomalaiset tahot eivät apurahaa myöntäisikään.

Turhautumiseni tähän suomalaiseen systeemiin on paradoksaalisella tavalla sitä pahempi, mitä enemmän jokin ulkopuolinen taho osoittaa positiivista signaalia omasta työstäni. Muulloin voin aina tuudittautua siihen ajatukseen, että vika on vain ja ainoastaan omassa työssäni ja puutteissani. Tämä näkemys ahdistaa huomattavasti vähemmän kuin se, että ympäristöä vaihtamalla asiat menisivät paremmin. Tuntemus kummunnee mukavuudenhalusta, halusta ajatella, että en voisi parantaa tilannetta tekemällä jotain radikaalia ja työlästä, kuten muuttamalla ulkomaille. Tosiasia kuitenkin on, että tämä lienee väistämätöntä.

Vaikka lukijani ja kommentoijani lienevät saaneet erilaisen kuvan, tunnustan olevani jossain määrin isänmaallinen. Tarkoitan tällä sitä, että arvostan Suomea ympäristönä, suomalaisia ihmisinä, ja tunnen lojaaliutta kansakuntaa ja kotimaata kohtaan. Työskentelisin mielelläni suomalaisen yhteiskunnan parhaaksi ja osallistuisin sen rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Koen tekeväni niin osittain opetustyössäni, mutta koen samaan aikaan, että resurssini ovat muuten alikäytössä. Ikäänkuin pitäisi tehdä oja, kaivurikuskille annettaisiin lapio, ja käskettäisiin kaivamaan, kun samaan aikaan kaivurit on annettu sellaisille, jotka vain leikkivät niillä. Tämä on tietenkin vino ja itsekeskeinen ajatus. Aivan varmasti joku naistutkimus tms. on tärkeämpää kuin vaikkapa syövän parantaminen.

torstai 25. elokuuta 2011

Seuraava juna.

Sain eilen kaksi kirjaa postissa, Uri Alonin An Introduction to Systems Biology ja Klipp et al. Systems Biology. Asia on paljolti uutta, vaikka itse matikka onkin tuttua. Näiden leipominen on tietysti vanha juttu, mutta pointtini on lukea hommat läpi että saan ensin yleiskäsityksen alasta ja sitten kammata SBML-repositoryja, jos löytyisi sopiva mallinnosluokka, jota pystyy murjomaan klassisemman pään (probabilistisilla) mallintarkastusalgoritmeilla. Siis jotain, joka operationalisoituu C/DTMC:ksi tai MDP:ksi, tai mielellään näiden kompositioksi, koska kompositionaaliset abstraktiot on helpompi redusoida.

Eilisen kokemuksen perusteella ALCAR toimii jonkin verran, olen aavistuksen verran fokusoituneempi kuin normaalisti. Sain eilen myös lievän päänsäryn, mutta sekin voi olla pelkkä yhteensattuma. Heräsin aamuyöstä neljän maissa, mitä minulle ei yleensä kyllä tapahdu. Näissä yhdessä on kuitenkin jo sen verran yhteensattumia, että voisin väittää että lisäravinne on todennäköisesti näiden taustalla. Placebon vaikutus voi olla merkittävä, joten en sano mitään vielä.

Eilinen juttu Maamme-laulun vihapuhepiirteistä nauratti minua ensin, mutta erään keskustelun myötä päädyin vähän googlettamaan tämän vihapuhedosentin tekemisiä, ja selvisi, että tämä henkilö on saanut akatemialta useita satoja tuhansia tällaisten sontatutkimusten tekemiseen. Jonkun verran keitti myös se, että tällä dosentilla on tasan yksi (1) kansainvälinen julkaisu jossain konferenssissa. Heräsi kysymys, mitä yhteiskunnallista tarkoitusta lopultakin palvelee se, että tällaista tutkimusta rahoitetaan?

En kiistä yleisesti ns. pehmeiden aiheipiirien tutkimista ja relevanssia. Olennaista pitäisi kuitenkin olla lähinnä se, onko relevanssi jotenkin laajempi kuin pari kaveria jotka keskenään hymistelevät jutuille. En ajattele, että tutkimuksen pitäisi tapahtua jotenkin pelkästään sovellukset mielessä, mutta tutkimuksen pitäisi tuottaa tietoa, joka on mielekästä jollekin muullekin kuin sille, joka tutkii.

Näillä "tutkijoilla" ei ole halua tai mielenkiintoa - ja uskallan väittää, useimmiten ei myöskään kykyä - omaksua sellaisia metodeja ja kohdentaa tutkimustaan niin, että se voisi paljastaa jotain sellaista, mikä ei olisi jo etukäteen päätetty poliittisen katsontakannan mukaan. Naistutkimus esimerkiksi perustuu lähtöoletukselle, että naista sorretaan ja että suomalainen kulttuuri on täynnä rasismia ja sovinismia, jotka tutkimus vain paljastaa. Tämä tapahtuu sitten niin, että luetaan tekstejä ja sitten etsitään ilmaisuja, jotka voidaan esittää esimerkeiksi tästä. Se ei ole tiedonhankintaa, vaan jotain muuta. Sen nimittäminen "tieteeksi" tai edes "tutkimukseksi" on lähinnä vitsi. Huono, mauton, peräti loukkaava vitsi.

Rahaa on rajallisesti, ja se raha, jota julkinen sektori käyttää tutkimukseen, on aina jostain pois. Esimerkiksi syöpien hoitoon (vuodeosastohoito + lääkkeet + avohoito) vuonna 2004 noin 400 miljoonaa euroa. (en löytänyt tuoreempaa lukua) Emme voi tietää syövän hoitoon laitetun marginaalisen euron vaikutusta, mutta jos nyt oletetaan, että näiden nollatutkimusten 100 000 euroa laitetaan syöpäseulontoihin, niin mitä sillä saadaan? Hiha-arvioni sanoisi, että vajaa tuhat seulontakäyntiä. Kohdentamalla tämä sopiviin ihmisryhmiin, eli niihin, jotka nyt jäävät seulomatta, mutta joiden marginaalinen todennäköisyys sairastua hengenvaaralliseen syöpään on suurin, saadaan takuulla enemmän aikaan kuin ottamalla keskimääräinen ihminen. Tällä hetkellä populaatiossa noin 0.4 prosenttia sairastuu syöpään vuosittain. Näistä yli puolet paranee. Hiha-arvion perusteella siis panostamalla nämä rahat syöpäseulontoihin voitaisiin pelastaa kaksi ihmishenkeä vuodessa.

On tietenkin epäreilua laittaa nämä rinnakkain ja ikäänkuin vihjata, että näitä lukuja voisi verrata. Jälkimmäinen luku on lisäksi hatusta vedetty. Mutta tarkoitukseni on korostaa pointtia: julkinen raha on verottamisen jälkeen ikäänkuin koko populaation rahaa, ja sen jaosta päätetään poliittisesti. Se voitaisiin jättää verottamatta alunpitäenkin, eli yksinkertaisesti leikata näiltä huuhaadosenteilta joka ikinen verorahoista maksettu penni pois. Tämä olisi minulle aivan mieluinen ratkaisu. Mutta demokraattisessa yhteiskunnassa kerran verottajan taskuun saatu raha tupataan yleensä laittamaan johonkin populistiseen "hyvään kohteeseen".

Minua oikeastaan pelottaa kysyä, kuinka moni hyväksyy jonkun naistutkimuksen kaltaisen horoskooppeihin ja homeopatiaan verrattavissa olevan roskan rahoittamisen verorahoilla. Se pelottaa siksi, että ihan varmana sellaisiakin löytyy.

maanantai 15. elokuuta 2011

Tropiikki kohotti tarjoustaan, ja nykyisellään näyttää siltä, että vaikka säätiörahaa ei tulisikaan, olisi meillä todennäköisesti varaa lähteä. Näissä on aina tietysti sellainen "riski", että takaisin ei sitten tullakaan ihan heti, kun on kerran päästy suuren maailman makuun. Tropiikki tuskin olisi mikään päätepiste tosin. Olen vielä kahden vaiheilla, mitä teen talolle jos projekti toteutuu. Ykkössuunnitelma on, että vuokraan sen vuodeksi tutuille, mutta tässäkin on riskinsä. Myyminen olisi vaihtoehto sekin, sillä alhaisten korkojen ansiosta tappiot jäisivät todennäköisesti aika pieniksi.

Moottorisahalla tosin en tekisi tropiikissa mitään. Sen kanssa jouduinkin jo pieniin vaikeuksiin, ja tänään täytyy viedä huoltoon. Kaikesta laadukkuudestaan huolimatta laite nimittäin alkoi vuotaa teräketjuöljyä niin, että laippa oli märkä ja alla oli lätäkkö, kun olin jättänyt säiliön puolilleen yöksi. Kuulemani huhun mukaan näissä on joissain kokoonpanovaiheissa laitettu jokin osa huonosti paikalleen, ja tärinän vaikutuksesta se sitten irtoaa. En selvitellyt asiaa sen paremmin, koska takuu on vielä voimassa.

Ennen opetuskauden alkua minun pitäisi väsätä kaksi rahahakemusta. Yksi Akatemialle (viimeinen mahdollisuuteni tässä kohtaa) kolmivuotiseen tutkijatohtoriuteen ja toinen säätiöille ulkomaankeikkaa varten. Kummassakin mahkut lienevät olemattomat, mutten viitsi siitä murehtia. Lohi on niin hyvä kala, että sitä kannattaa pyytää vaikkei saisikaan.

Sain vihdoin pakotettua itseni lukemaan Litium 6:n loppuun. Olen pettynyt, sillä vaikka tiesin, että kirja on dekkariformaattiin kirjoitettu ydinvoimanvastainen pamfletti, sitä ja sen kirjoittajaa on puffattu jonkinlaisina "tiede on kohdallaan" auktoriteetteinä, mutta kirja on täynnä asiavirheitä, jotka tekevät siitä tuskallisen. Virheet ovat vähäisiä verrattuna kaikenmaailman danbrowneihin, mutta anteeksiantamattomia siinä mielessä, että kirjoittajaa mainostetaan "tiedetoimittajana". Oma kokemukseni on jotain senkaltaista, että toimittajuus tekee ihmisestä henkisesti velton ja saa tämän tinkimään tosiasioista hyvän jutun vuoksi.

Isomäellä on tietenkin myös ideologinen agenda. Tätä hän ei peittele, mutta minusta kirjassa hurskastellaan. Esimerkiksi kirjoittaja toteaa, että litium-6:sta tritiumia hyötäviä fuusioreaktoreita ei pitäisi edes yrittää tutkia, saati rakentaa, koska prosessissa syntyy liikaa neutroneita. Tämä on kuraa. Litium 6:n fissiossa saadaan tritiumia ja alfahiukkasia -- ei suinkaan lisää neutroneja - ja tritiumin itsensä pääasiallinen hajoaminen on betahajoamista, jonka tuloksena syntyy Helium 3:a, ei suinkaan lisää neutroneita. Litium 7:ää fissiomalla syntyy ylimääräinen neutroni, mutta kukaan ei ole ehdottanut sen käyttämistä, ja reaktio on endoterminen, ja siten energiataloudellisesti huonompi.

Tritium-deuterium reaktiossa syntyy alfahiukkanen ja neutroni, mutta jos tätä käytetään litium 6-hyötöprosessissa, nettovaikutuksena ei ole yhtään ylimääräisiä neutroneja. Toki niitä aina karkaa jonkin verran, mutta Isomäen selittelyt "miljoona kertaa radioaktiivisemmasta" jätteestä ovat pelkkää pelottelua. ITERin yksi tutkimussuuntaus on nimenomaan sellaisten kuorimateriaalien kehittäminen, joilla tämä neutronivuo saadaan turvallisesti absorboitua.

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Liha tottelee.

Kahden viikon tauon jälkeen kävin eilen taas ohjatulla lihaskuntotunnilla. Sain lihakseni kipeiksi, mikä tapahtuu kun tauko on ollut pidempi kuin viikon. Viikkokin on hieman liian pitkä tauko, mutta kipeytymistä ei tapahdu, jos on ollut muutoin aktiivinen. Nyt olin löysäillyt liki kymmenen päivää.

Yllä lainattu kappale on hartialihasharjoituksen yhteydessä. Harjoitus on hieman epämiellyttävä, muttei tavattoman raskas. Harjoituksen lopussa on etunojapunnerruksia pystysoutujen ja jonkinlaisen pystypunnerus/soutu-yhdistelmäsetin jälkeen. Kykenen melko suureen määrään etunojapunnerruksia kylmiltään, mutta setti on ilmeisesti suunniteltu niin, että jokin tukilihas on lähes pois pelistä lopussa, ja tämä tekee punnerruksesta hankalaa.

Liikunnan vaikutus ihmisen psyykeen ja tietysti muuhunkin terveyteen on merkittävä. Ihmettelen suuresti sitä, miten vihamielisesti tähän ajatukseen yleisestiottaen suhtaudutaan. Esimerkiksi ajatus, että lääkäri esittäisi potilaalle lääkkeen sijaan ohjeeksi liikuntaa, on vieras ja herättää epämiellyttävän tunteen. Moni kokee liikunnan merkityksen korostamisen moralismina. En puhu nyt mistään kuntoklubeista, lihasten pumppaamisista, maratoneista tms, vaan ihan siitä, että kroppaa nyt ei makuutettaisi ja liikuteltaisi vain autolla, hissillä jne, vaan että lihakset tekisivät edes osan aikaa sitä, mihin ne on tarkoitettu.

Itse huomaan aivan selvästi, miten liikkumattomuus tekee minusta myös henkisesti veltomman ja pahantuulisen. Vastaavasti liikunta parantaa mielialaa merkittävästi. Olen huomannut, että "optimaalinen" tulos itselleni tässä suhteessa saavutetaan noin neljällä tai viidellä kerralla viikossa, noin tunnin kerrallaan. Tämä on vähän, jopa suositusten alarajalla. Sen verran minussa on moralistia, että Kekkosen tavoin uskon, että kaikki syyt vältellä liikuntaa ovat tekosyitä.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Poris.

Ajoimme perheen kanssa maanantaina Poriin. Sukulaisvisiitin jälkeen kävimme Kirjuriluodon leikkipuistossa ja Porin maauimalassa. Maauimala oli iso hitti, pojat laskivat vesiliukumäessä yhtäjaksoisesti liki kolme tuntia. Itse kokeilin hyppytornia. Hyppäsin kolmen metrin laudalta pää edellä, unohdin että silmät on syytä sulkea ennen veteen iskeytymistä.

Nuoret pojankoltiaiset tekivät melko näyttäviä temppuja viiden metrin korkeudesta, voltteja kierteillä jne. Itselläni on aina viisi metriä tuntunut jo niin korkealta, etten ole uskaltanut sieltä mitään ihmeellisempiä temppuja tehdä. Loukkasin joskus takamukseni yrittäessäni volttia kolmesta metristä.

Kävimme Yyterissä eilen aamulla, mutta ranta oli sakeanaan joitain Syrphidae-heimon hyönteisiä.
Monet rannallaolijat luulivat niitä ampiaisiksi. Eivät ne mitään mukavia silti olleet, koska ne tarttuivat joka paikkaan ja niiden läpsiminen jätti tahmeita jälkiä. Niinpä poistuimme melko pian. Osasyynä oli myös väsymys, koska yö Porin Scandic-hotellissa ei ollut mikään miellyttävä kokemus. Hotellissa sinänsä ei ollut vikaa, mutta huoneessa oli tukahduttavan kuuma, eikä siellä ollut ilmastointia. Ikäänkuin kruunaamassa tätä, kylpyhuoneen pyyhkeiden kuivauspatteri oli niin kuuma, ettei siihen voinut koskeakaan.

Tuo kukkakärpästen parveilu oli itselleni täysin uusi ilmiö. Näitä hyönteisiä on yksittäisinä esimerkiksi omalla takapihallani, mutta tällaisia määriä en ollut missään nähnyt. En tunne kukkakärpästen heimon lajeja erikseen, mutta ainakin kuvioinnin ja värityksen perusteella näytti siltä, että kaikki yksilöt eivät olleet samaa lajia. Jos joku tuntee ilmiön tarkemmin, niin olisin kiinnostunut kuulemaan. Onko se spesifisti Yyterin ilmiö, onko se sielläkin harvinainen, yleinen koko rannikolla, muuallakin vai kuinka?

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Eliitti ja rahvas.

Resurssien kulutus muodostuu ongelmaksi nykyään jo lantanoidien (ja scandiumin ja yttriumin, jotka eivät ole lantanideja) - eli ns. harvinaisten maametallien - suhteen. Ongelma on taloudellinen: näitä metalleja tarvitaan raaka-aineena vähän siellä sun täällä, mutta niiden kierrättäminen on jokseenkin kallista verrattuna maastakaivamiseen.

Juttu sai minut miettimään, josko kaatopaikoilla on merkittäviä pitoisuuksia näitä aineita ja josko niitä jossakin vaiheessa kannattaisi sieltä kaivaa ulos. Peruslähtökohtahan on, että (ydinreaktioita lukuunottamatta) alkuaineet eivät häviä planeetalta mihinkään. Kyse on entropiasta, viimekädessä siis saatavillaolevasta energian määrästä.



Kuulin radiosta, kuinka joku makkaratukkasosiologi oli taas väitellyt siitä, miten korkeakoulutus periytyy ja kuinka tämä on merkki siitä miten keskiluokka sortaa proleja, kun pitkäaikaistyöttömien lapset eivät päädy korkeakouluihin vaan amikseen. Tämä tuskin oli pelkästään toimittajan oma poliittinen ennakkoluulo, sillä kun tutkija pääsi ääneen, hän värisevällä äänellä totesi, kuinka tämä "eriarvoistava kehitys" pitäisi pysäyttää jo peruskoulussa. Hän totesi, että korkeasti koulutetut vanhemmat kykenevät antamaan lapsilleen jotain sellaista "pääomaa", jonka turvin nämä sitten pääsevät muita helpommin korkeakouluihin. Jutusta sai sellaisen kuvan, että kyse olisi peräti jostain suuren luokan huijauksesta, jonka korkeasti koulutetut ovat organisoineet, ja että tämä "pääoma" on jotain salaisen kädenpursituksen tapaista niin, että näiden lapset pääsevät pienemmillä pistemäärillä korkeakouluihin opiskelemaan.

Olen suvussani ainoa, jolla on korkeakoulututkinto, jos sivuutamme äidinpuolen isoisäni, joka oli upseeri. Nykyisin korkeakouluihin pääsee helpommin opiskelemaan kuin 90-luvun puolivälissä, ikäluokasta huomattavasti suurempi osa pääsee korkeakouluihin. "Eriarvoistumisesta" ollaan huolissaan tilanteessa, jossa korkeakouluihin opiskelemaan pääsevistä kiltisti arvioiden kolmasosalla ei ole yksinkertaisesti kognitiivisia valmiuksia suorittaa tutkintoa nykyisellään, ja toisella kolmasosalla ei olisi ollut niitä kahden vuosikymmenen takaisten tutkintojen sisällön omaksumiseen.

Eriarvoistumisen kammo on ymmärrettävää. Olisi tavattoman suuri tehokkuustappio, jos Suomen kokoinen kansakunta jättäisi merkittävän osan älyllisestä potentiaalista hyödyntämättä kouluttamalla puupäitä välkkyjen sijaan. Tässä ilmiössä, oli se kuinka tärkeä tahansa, lääke kuitenkin on jonkinlainen homeopaattinen lääke. Tai oikeastaan vielä pahempi: se oikeasti (Ei vain vesitettynä versiona) pahentaa sairautta, johon sitä tarjotaan lääkkeeksi. Sivuutetaan hetkeksi se, että on mielipuolista pyrkiä siihen, että vanhempien koulutustausta ei korreloisi lasten koulutuksen kanssa, ja oletetaan, että pyrimme kaikin keinoin tasaamaan ympäristötekijöistä johtuvia eroja vakioimalla jaetun ja muuttuvan ympäristön tekijät.

Tällaisessa tilanteessa käy nimittäin niin, että jos ympäristön tekijät onnistutaan oikeasti eliminoimaan, niin heritabiliteetti kasvaa, koska todellisuudessa ilmenevän vaihtelu selittyy vähemmässä määrin ympäristötekijöiden vaihtelulla. Jos lähdemme tilanteesta, jossa sosioekonominen asema periytyy puhtaasti sosiaalisten tekijöiden perusteella ja "rikomme" pelisäännöt takaamalla kaikille koulutuksen kyvykkyyden perusteella, saamme ensimmäisessä, ja mahdollisesti toisessa sukupolvessa aikaan suuren sosiaalisen liikkuvuuden. Tämän jälkeen sosioekonomiset kerrokset alkavat selittyä entistä enemmän perinnöllisillä seikoilla. Perimän vaihtelun ja erilaisten genotyyppien sekoittumisen vuoksi liikettä toki esiintyy, eikä ole sanottavaa, että mobiliteetti jäisi esimerkiksi vähäisemmäksi kuin aiemmin. Mutta varmaa on, että se laskee alun suuren mobiliteetin jälkeen.

Tästä kirjoitti joskus myös Soininvaara. Minulle herääkin kysymys, josko alati kasvava elitismi - ilmiönä todellinen tai ei - ja erityisesti pelko ja viha koettua "elitismiä" kohtaan, on itseasiassa jonkinlainen tämän ilmiön heijastuma. Tiedän, että esimerkiksi tietyt lukijani kokevat minut jonkinlaisena elitistinä, olen saanut myös vihakommentteja aiheesta. Pidän tätä kummallisimpana mahdollisena tulkintana omasta asemastani ja kirjoituksistani. Pidän tällaista kehitystä kaikin puolin valitettavana.

Se, että pidän sitä - siis ihmisten eriarvoistumista - valitettavana, ei kuitenkaan voi tarkoittaa että tulkitsisin todellisuutta jonakin muuna kuin mitä se rehellisten uskomusteni mukaan on. Olen aina tuntenut suurta sympatiaa erilaisia vasemmistolaisia arvoja ja päämääriä kohtaan, kuten pyrkimystä yhdenvertaisuuteen ja tasa-arvoisuuteen. Arvona se, että minä ja kuka tahansa muu, olemme samalla viivalla, ei kuitenkaan voi tarkoittaa sitä, että väistämättä pelaamme yhtä hyvin tennistä tai jalkapalloa.

Kun peliporukkaa jaetaan, jotkut valitaan aina ensin, ja jotkut aina viimeisten joukossa. Tämä ei johdu ilkeydestä, vaikka se voi jonkun mielestä tuntua pahalta, vaan yksinkertaisesti siitä, että näin saadaan tasaväkiset joukkueet. Tällaisia prosesseja vastaan potkiminen kumpuaa ymmärrettävästä halusta välttää tätä mielipahaa. Täytyy kuitenkin muistaa, että muunlainen prosessi johtaa siihen, että toinen joukkue yksinkertaisesti murskaa toisen. Sekö tuntuu paremmalta?

perjantai 11. helmikuuta 2011

Sananen demokratiasta.

[Laitan poikkeuksellisesti kiisteen alkuun, koska olen huomannut että pakinoiminen on vaikeaa. Pilkkaan tässä lähinnä kaikenlaisia jäykkiä asenteita, en tekstissä käsiteltyjä ihmisryhmiä.]

Päätin, etten aio tulevissa vaaleissa äänestää naisehdokasta. Päätökseni ei perustu siihen, että naisehdokkaissa olisi jotain vikaa, tai että pitäisin naisia huonompina päättäjinä. Kyse on protestista medialle. Ilmaisen tämän ääneen - se on oikeastaan tärkeämpi kuin mikään äänestyspäätös - protestina kahdelle ilmiölle.

Ensimmäinen protestoimani asia on se, että henkilöä, joka julkisesti kehottaa äänestämään naisehdokkaita, tai sanoo, että naisten äänestäminen on jonkun "velvollisuus", ei pidetä mitenkään yleisestiottaen vinksahtaneena tai seksistisenä. Jos ilmaisee päinvastaisen mielipiteen, on kuitenkin misogyyni, sovinisti, seksisti ja vaikka mitä. Tämän vuoksi siis en ilmaise niinkään sitä, että aikoisin äänestää miestä; en vain aio äänestää naista.

Toinen protestoimani asia on se, että jälleen kerran eilen lyötiin mediassa kovaäänisesti rumpua siitä, miten "naisen euro on 81 senttiä", ja haasteltava asiantuntija selitti täysin vailla sarkasmia, miten tämä ero johtuu siitä, että yksityisellä sektorilla on korkeammat palkat kuin julkisella, ja että tämä ero on merkki poliittisen tahdon puutteesta. Tässä siis tahtotila, jota tavoitellaan, olisi se, että julkisella sektorilla palkkojen pitäisi olla samansuuruiset kuin yksityisellä, täysin riippumatta alasta.

Ajattelin, että koska tällainen päätös tekee minusta ehkä joidenkin silmissä suvaitsemattoman, voisin kuitenkin ehkä ostaa korrektiuden manttelin takaisin äänestämällä johonkin sopivaan vähemmistöön kuuluvaa henkilöä. Kaikkein parasta olisi, jos ehdokkaana olisi joku sopiva transsukupuolinen henkilö, jonka papereihin kirjattu sukupuoli vaihtuisi kesken vaalikauden. Näin voisin esimerkiksi äänestää biologisesti miestä, kuitenkin antaen ääneni sosiaalisesti naiselle. Tai toisinpäin. Tärkeintä olisi, ettei minua teknisesti voisi syyttää kummankaan sukupuolen syrjimisestä. Vaikka siis tietenkin Suomessa on vaalisalaisuus.

Ehkä kaipaisimme vähän islamilaisen maailman mallia. Tiedämmehän erinäisten tahojen puheista, että heti kun muslimiväestön osuus kasvaa yli tietyn kynnysrajan (joka Ruotsissa on jo ylitetty, mutta Suomessa ehkä ei), alkaa kaikkien maan naisten pukeminen burqaan olla välttämätöntä. Tämä on hyvä alku, mutta tasa-arvon nimissä voisimme edistyksellisenä kansakuntana alkaa pukea burqaan kaikkia kansalaisiamme vauvasta vaariin, sukupuoleen katsomatta. Ei muuta kuin teltta päälle. Lisäksi voisi laittaa kaikille jonkinlaisen kurkkumikrofonin ja standardoida ihmisten pituuden niin, että kukaan ei voisi päätellä mitään kanssaihmisen ulkoisia ominaisuuksia. Eräänlainen Säkkiutopia (valitettavasti mainittu klassikkokirjoitus on kadonnut internetistä).

Ja kun nyt kerran reilulla meiningillä mennään, niin voitaisiin ne eduskuntapaikat oikeastaan arpoa. Tiedämme jo muutenkin sekä edistyksellisten että oikeistolaisten tahojen puheista, että niukat resurssit kuten parkkipaikat ja Uukakkosen konserttiliput tulee arpoa eikä huutokaupata, koska muu on sosialismia ja äärikapitalismia samassa paketissa. Miksi kansanedustuslaitoksen mehevät tilipussit ja kaikki se valta pitäisi jakaa ihmisille jonkin Idols-äänestyksen sabluunalla, kun ne voisi jakaa reilusti niin, että kaikilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet päästä eduskuntaan?

Loppuun vähän musiikkia:

maanantai 17. tammikuuta 2011

Rauta II.


Kolmas perättäinen viikko lihaskuntotreeniä on jo tuottanut sen verran tulosta, että lihakseni eivät enää kipeydy, eli en kärsi enää lainkaan DOMS-oireista. Vastoin yleistä harhaluuloa, venyttely ei ehkäise DOMSia, vaan itseasiassa pahentaa sitä. Tämä on tiedetty tutkimustulosten perusteella[1] vuosikausia, mutta silti lihaskivun välttämiseksi suositellaan venyttelyä.

Toinen suunnattoman ärsyttävä myytti - jonkinlainen urheilun oma "kaalihuijaus", jos sallitte - on sitkeä uskomus siitä, että maitohappo on syyllinen lihaksen väsymiseen ja kipeytymiseen. Kyseisen myytin taustalla on varhainen tulkinta maitohapon määrän lisääntymisestä harjoituksen yhteydessä, ja päättelynä se on samankaltainen kuin että paloautot pahentavat tulipaloja: Mitä vakavampi tulipalo on kyseessä, sitä useampia paloautoja on paikalla. Todellisuudessa maitohapon laktaatin ruiskuttaminen lihakseen saattaa jopa parantaa sen suorituskykyä [2].

Maitohappo- ja venyttelymyytit ovat tietysti vain esimerkkejä siitä, miten yleisestiottaen ihmiset suhtautuvat todellisuuteen ylenkatseella, jos se on ristiriidassa heidän ennakkoluulojensa kanssa. Erityisen alttiita tällaiselle ongelmalle ovat asiat, jotka liittyvät melko suoraan ihmisten omaan kehoon tai "biologiaan": ihmiset muodostavat kultinomaisia koulukuntia ravitsemuksesta, raskausajan ruokavaliosta, uskomuslääkinnästä, urheilusta, vanhemmuudesta, ja niin edelleen.

Joku tietysti voisi väittää, etteivät ihmisten poliittisetkaan mielipiteet - ja siinä samalla niitä sivuavat käsitykset maailman toiminnasta noin ylipäätään - ole tästä riippumattomia. Pinkerin The Blank Slate voidaan nähdä joidenkin tällaisten jumiutumien ruotimisena. Aihetta sivutaan toistuvasti Less Wrong blogissa, jonka materiaali sijaitsi ennen Robin Hansonin nykyisen Overcoming Bias-blogissa. Jälkimmäinen käsittelee aihetta edelleen jossain määrin. Olen lukenut näitä viimeaikoina aika vähän.

Miksi ja miten tällaiset myytit jatkavat elämäänsä niinkin neutraaleissa asioissa kuin siinä, onko lihaskivun syynä venyttelyn laiminlyönti tai johtuuko lihaksen väsyminen maitohaposta? Otin nämä esimerkit siksi, että niihin ei liity mitään poliittista relevanssia, ja siksi niiden pitäisi kuvastaa ihmisen taipumusta pitää kiinni virheellisistä käsityksistä täysin riippumatta mistään ryhmäpaineesta tai henkilökohtaisesta sitoutumisesta virheellisen käsityksen ylläpitämiseen.

Voimme toki postuloida, että maitohappo- ja venyttelymyyttiä pitävät yllä kaiken maailman venyttelyopettajat ja uskomuslääkitsijät, mutta tämä ei ole tyydyttävä vastaus. Voimme sanoa, että syy on siinä, että ihminen nyt vain ei halua vaihtaa käsityksiään. Tämä on jo uskottavampaa, mutta se ei silti vastaa kysymykseen miksi näin on. Oma kokemukseni on, että esimerkiksi lämmittelyn jälkeen tehtävä pieni venyttely ennen rankkaa harjoitusta (josta ei ole hyötyä) on osa eräänlaista rituaalia, ja tämän rituaalin rikkominen voi olla hyvin raskasta ja synnnyttää jopa syyllisyydentunteita. Ihminen varjelee tämän rituaalin rationalisointia pitäytymällä uskomuksessa, että se on "tarpeellinen".

Tämä nivoutuu saumattomasti viimeaikaisiin pyrkimyksiini yrittää ymmärtää uskonnollisia käsityksiä. Niissä on jotain samanlaista: voimme olla täysin varmoja, että ne ovat vääriä, mutta silti niihin uskovat monet sellaiset ihmiset, jotka ovat muutoin täysin rationaalisia ja mieleltään ehjiä. Ajattelin aiemmin, että uskonnollinen ihminen ei voi olla luotettava, koska hän on eräänlaisella tavalla mielisairas. Nyttemmin ymmärrän, että kyse on todennäköisesti omasta neurologisesta poikkeavuudestani. Coping-mekanismini kognitiivisen dissonanssin suhteen ovat alikehittyneet, joten en kykene omaksumaan uskomuksia, jotka tiedän vääriksi. Ihmiset ovat erilaisia hyvin perustavanlaatuisella tavalla, ja osalle meistä - sanoisin "ääripäiden", mutten oikeasti ole vakuuttunut, että olen niin poikkeava - tässä suhteessa erot tekevät toistemme piirteistä jokseenkin käsittämättömiä.

Siksi pidänkin omituisena ja epäonnistumaan tuomittuina kaikenlaisia omien uskonnollisten käsitysten tueksi kasattuja rationalisointeja: ne ikäänkuin "iskevät takaisin" aina. Mitä toivoa minulla olisi vakuuttaa ihmisiä väittämästä, jonka tueksi on vain epäsuoraa evidenssiä, kun useimmat ihmiset pitävät täysin naurettavana jopa maitohappo- ja venyttelymyyttien kaltaisten empiirisesti virheellisiksi osoitettujen käsitysten kyseenalaistamista?

[1] Scandinavian Journal of Medicine & Science in Sports, Volume 8, Issue 4, pages 216–221, August 1998
[2] Sports Medicine, Volume 36, Number 4, 2006 , pp. 279-291(13)

torstai 2. joulukuuta 2010

Kannustimet II.


Oxfordissa opiskelu sujuu karkeastiottaen niin, että kurssien suoritus tapahtuu tutoriaalien avulla, eli opiskelu tapahtuu paljolti itsenäisesti, ja tutorien kanssa käydään asiakokonaisuuksia henkilökohtaisesti läpi argumentit tarkkaan syynäten. Tutorien toimintaa arvioidaan tämän oppilaiden menestyksen perusteella. Luentojen rooli on minimaalinen. Lisäksi on tietenkin alakohtaisesti laboratorio- tms. käytännön harjoitustöitä. Tenttiminen tapahtuu yhdellä rykäisyllä vuoden lopussa, ja näitä tenttejä ei saa uusia. (Itseasiassa todellisuus on vielä vähän kummallisempi, mutta tämä riitttää abstraktilla tasolla tässä kohta esittämäni argumentin kannalta.) Pahasti epäonnistuneet kandivaiheen lopputentit tarkoittavat, että mahdollisuus jatko-opintoihin tyssää siihen.

Suomessa opiskelu tapahtuu pääasiassa luento- ja ryhmäharjoituksia painottaen, ja tenttipäiviä on pitkin vuotta. Henkilökohtaista tutorointia ei juurikaan ole, ja tenttejä voi uusia teoriassa kaksi kertaa ilman eri kustannusta ja käytännössä loputtomiin. Arvosanoja voi käytännössä aina yrittää korottaa. Opettajan suoriutumista arvioidaan kevyillä menetelmillä, kuten kyselyillä, ja opettajan vastuu oppilaiden menestyksestä on minimaalinen.

On ollut paljon puhetta siitä, että opetuksessa pitäisi ns. kontaktiopetuksen määrää ja laatua kasvattaa. Itse suhtaudun tähän periaatteessa hyvin positiivisesti. Oman kokemukseni mukaan käytännössä jokainen tentistä hylätyn arvosanan saanut opiskelija, joka on sittemmin tullut pyytämään että analysoimme tentissä tapahtuneet virheet, on seuraavalla yrityksellä päässyt läpi. Tämä on tietenkin vain anekdotaalista dataa, mutta uskoisin, että sen tyyppinen kontaktiopetus -- ja se muistuttaa muodoltaan yllättävän paljon Oxfordissa ja vastaavissa harjoitettavaa tutorointia -- todella on hyödyllistä.

On kuitenkin eräs ominaisuus, joka liittyy kaikkiin näihin opiskelijoihin: jokaisella heillä on ollut jotain menetettävää siinä tapauksessa, että he olisivat saaneet hylätyn arvosanan seuraavasta tentistä. Osalla opinnot olisivat viivästyneet tenttiaikataulujen vuoksi vuodella, osalla jopa pidemmäksi aikaa vaihto-opiskelun tai muun erityistilanteen vuoksi. Osa olisi joutunut tekemään suhteettoman paljon lisätyötä vanhimpien opintojen alkaessa jo hapantua.

Kaikkeen toimintaan, jolla on jokin päämäärä, liittyy hyötyjä ja kustannuksia. Päämäärää edistävää hyötyä voidaan tässä viitekehyksessä nimittää varsinaiseksi, tai yksityiseksi hyödyksi, ja muuta hyötyä ulkoishyödyksi. Kustannusta, joka päämäärään pyrkijän kannalta koituu, voidaan nimittää yksityiseksi kustannukseksi, ja kustannusta, joka koituu jollekin muulle, ulkoiskustannukseksi. Yksinkertaisuuden vuoksi mallinnan tämän niin, että hyöty on jokin hieman epämääräinen "opintomenestys" ja "kustannus" on työmäärä. Lisäksi opettajalle voidaan keinotekoisesti jyvittää jokin hyöty/kustannus, joka on opintomenestyksen kasvava funktio.

Tähän kohtaan jälleen vakiokiiste; vaikka analysoimme hyödyt ja kustannukset, me emme tee mitään täydellisen rationaalisuuden oletusta. Teemme ainoastaan sen laadullisen oletuksen, että yksilö pyrkii päätöksenteossaan aina jossain määrin välttämään itselleen koituvia yksityisiä kustannuksia ja hankkimaan itselleen hyötyjä. Ulkoisvaikutuksista taas ei juuri piitata. Niitä joko ei tunneta, tai niistä ei välitetä muuten. Edelleen, tässä ei tehdä moraalista väittämää, jonka mukaan ulkoishaitan aiheuttaja on "moraaliton" tai "piittaamaton". Moraali voi toimia keinona ulkoishaittojen sisäistämiseksi, mutta sivuutan tämän aspektin nyt, koska sen kyky korjata ongelma on rajallinen. Huomatkaa myös, että tämä rajallisuus vain lisää kohinaa järjestelyyn, ei hävitä itse ilmiötä. Toivon, että tämä on selkeä ja ymmärrettävä lähestymistapa.

Oxfordin mallissa opettajan kustannus on suurehko per oppilas, koska opettajan täytyy henkilökohtaisesti kiinnostua oppilaan menestyksestä. Oppilaan hyöty on suuri: nopeahkon valmistumisen lisäksi työnantajat ovat äänestäneet lompakoillaan tutkinnot melko arvokkaiksi. Toisaalta oppilaan kustannus on suuri, ja oppilaalla on paljon menetettävää, jos hän epäonnistuu opinnoissaan. Mallissa opettajan utiliteetti riippuu opiskelijan opintomenestyksestä paljon, joten hän panostaa enemmän, mutta toisaalta, oppilaalle koituu huonosta opintomenestyksestä suuri kustannus.

Oxfordin mallissa opettaja valitsee suuren panostuksen, mutta niin valitsee opiskelijakin.

Suomen mallissa opettajan kustannus on pienehkö, eikä riipu juuri yksittäisen opiskelijan opintomenestyksestä. Opiskelijan kustannus huonosta opintomenestyksestä on niinikään pieni.

Suomen mallissa sekä opettaja että opiskelija valitsevat pienehkön panostuksen.

(Voimme ajatella, että lisäksi on jokin "yleinen hyöty", joka on sitä suurempi, mitä parempi opintomenestys opiskelijoilla yhteensä on, ja siksi toivoimme opintomenestystä)

Väitän, että nämä ovat kaksi eräänlaista peliteoreettista tasapainotilaa. Jos yritämme muuttaa Suomen mallia niin, että lisäämme yksipuolisesti opettajan kustannusta, mitä tapahtuu?

Suomalaisen opettajan kustannus kasvaa ja opiskelijan ei. Jos siirrymme käytäntöön, jossa pienryhmissä tai kahdenkesken tapahtuvaa kontaktiopetusta lisätään, opiskelija saa tästä potentiaalisesti hyötyä, saamalla enemmän opastusta ja ehkä oppimalla enemmän. Kustannukset eivät muutu, koska tentissä epäonnistuminen ei maksa sen enempää kuin ennenkään. Jos oletamme, että opiskelija toimi jossakin määrin rationaalisesti aiemmin, eli biletti/kävi töissä/jotain muuta opiskelun kustannuksella, tässä mallissa voidaan sama hyöty kuin aiemmin saada vähemmällä henkilökohtaisella panostuksella.

Muuttamalla suomalaista mallia niin, että opettajalle aiheutetaan kustannus opiskelijan huonosta opintomenestyksestä, opintomenestys saattaa hieman parantua, mutta koska opiskelija todennäköisesti panostaa nyt vähemmän, opintomenestyksen parantuminen on vähäistä. Lisäksi sen kustannus jakautuu niin, että opiskelija panostaa entistä vähemmän ja opettaja enemmän.

Sensijaan, jos samalla kasvatamme opiskelijan kustannusta, esimerkiksi siten, että tenttien uusiminen maksaa (joko konkreettisesti rahaa, tai jollakin muulla tavalla), myös opiskelija lisää panostustaan. Tällöin opettajan panostus kasvaa, mutta utiliteetti saattaa jopa kasvaa, koska parempi opintomenestys johtaa myös opettajan kannalta parempaan lopputulokseen.

Sivumennen sanoen, pelkän opiskelijan kustannuksen kasvattaminen olisi samalla tavalla ongelmallista kuin opettajan kustannuksen kasvattaminen, olettaen että tyypillisellä opettajalla olisi jokin realistinen mahdollisuus panostaa vielä nykyistä vähemmän opettamiseen. Itse panostan kyllä oman kokemukseni mukaan enemmän kuin on "pakko", mutta tämä on lopultakin epäolennaista; se on kiistekappaleessani mainittua kohinaa. Jos opiskelijat pärjäisivät selvästi paremmin jatkossa kuin nyt samalla panostuksella, saattaisin itseasiassa panostaa hieman vähemmän, ellei systeemi jotenkin muuttuisi.

Tällainen tarkastelu on mielestäni tärkeää kaikissa sellaisissa yhteiskunnallisissa konteksteissa, joissa on useampia vaikuttavia tahoja, ja joissa kustannukset jakautuvat eri ryhmille.

tiistai 30. marraskuuta 2010

Kannustimet.

Kuuntelin tänään radiossa, miten seuraavaan hallitusohjelmaan halutaan Kelalle velvoite kustantaa pienituloisten lasten harrastuksia. Samaan syssyyn todettiin, miten erityisesti pienituloisten lapsiperheiden määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä, huolimatta juuri pienituloisille kohdennetuista tuista.

Yksi perusmaksiimi kannattaisi kuitenkin ottaa huomioon kun julkisen vallan toimenpiteiden vaikutuksia tarkastellaan, ja se on se, että jos jostakin toiminnasta yksilöille koituvia kustannuksia julkisen vallan toimesta alennetaan, ihmiset tekevät tätä toimintaa enemmän. Jos taas kustannuksia lisätään, ihmiset tekevät tätä vähemmän. Toisin kuin makkaratukat ja vasemmistoideologit lähes poikkeuksetta väittävät, tämä mekanismi ei todellakaan perustu käsitykseen ihmisestä täysin rationaalisena toimijana. Se ei vaadi rationaalisuutta nimeksikään. Koirakin istuu, jos sille annetaan makkaraa istumisesta, ja se välttää kenkätelinettä, jos sitä suihkutetaan vedellä aina kun se lähestyy kenkiä. Kukaan ei kuitenkaan väitä, että koirankoulutus perustuu homo oeconomicus-oletukseen.

Jos kerjäläisille annetaan rahaa, kerjäläisiä on lopulta enemmän. Toisin kuin humanistisina ja myötätuntoisina itseään pitävät - ja myönnän, itsellänikin tämä myötätunto on usein voimakas - usein ajattelevat, tämä on tosiasia, johon ei liity mitään ideologista tai vahvaa ihmiskuvaan liittyvää oletusta. On toki mahdollista, että "enemmän" on yksinomaan tulosta siitä, että ilman almuja kerjäläiset yksinkertaisesti kuolevat. Mutta koska kerjäläinen ei ole vain kerjäläinen, vaan myös ihminen, kaikkine inhimillisine ominaisuuksineen ja piirteineen, mahdollisuus elää almuilla vähentää niitä kustannuksia, joita kerjäläisyydestä seuraa.

Jos lapsiperheille annetaan tukevat tuet, useammat vähätuloiset ihmiset tekevät lapsia. Toisin kuin dysgeniasta huolestuneet tahot, en pidä tätä sosiaalista ongelmaa yhteiskunnan geneettisen tms. pitkäaikaisen väestönlaadun kannalta mitenkään erityisen huolestuttavana. Sensijaan pidän huolestuttavina niitä konkreettisia ongelmia, joita vähätuloisten lapsiperheiden elämään keskimäärin useammin liittyy.

Yhteiskunnassamme on kuitenkin vahva poliittinen tabu, joka liittyy erityisesti lapsien saamiseen. Lasten ja lapsiperheiden etujen takaaminen tuntuu olevan kaikille poliittisille ryhmittymille, kautta linjan, täysin pyhä asia. Enkä voi kiistää, etteikö itseäni kauhistuttaisi ajatus lapsilisien, maksuttoman koulutuksen ja subventoidun päivähoidon lakkauttamisesta. Näiden toimenpiteiden arvioimisen tulisi kuitenkin tapahtua täysin samoilla kriteereillä kuin kaikkien muidenkin poliittisten toimenpiteiden: niiden hyödyt, haitat, ja dynaamiset vaikutukset tulee voida arvioida. Jos Kela hoitaisi lapsille harrastukset ja lelut, niin miksei meidänkin perheessämme toinen voisi jäädä kotiin: jo nyt päivähoitomaksun porrastuksen, progressiivisen verotuksen jne, vuoksi nettohaitta olisi verrattain pieni. Jos vielä tällä pääsisimme pienituloisten kategoriaan, ja Kelalta saisi rahaa lumilautoihin, jääkiekkovarusteisiin jne, niin hommahan toimisi loistavasti.

Näin siis "köyhyys" lisääntyisi.

Tämä on kaiken vastikkeellisen, tuloista riippuvan, "köyhille" suunnatun sosiaaliturvan ja tuen ongelma: Se että tuemme köyhyyttä, lisää köyhyyttä. Tämä ei yksin ole argumentti näitä tukia vastaan: Voi olla, ettemme piittaa köyhyyden lisääntymisestä, tai voi olla että tähän liittyvä kustannus on mielestämme siedettävä, verrattuna vaihtoehtoon. Voi olla. Mutta jos näitä ideologisia valintoja ei arvioida tosiasioiden pohjalta, niin teemme päätöksiä sokkona ja ilman mitään mielekästä käsitystä niiden seurauksista.

Suomessa on laaja, konservatiivien ja vasemmiston jakama konsensus nykyisen sosiaaliturvan perusperiaatteiden muodosta. Yleensä on väärä dikotomia esittää kysymys, onko joku tyhmä vai paha, mutta tässä kohtaa en oikeasti näe mitään muuta vaihtoehtoa. Oma käsitykseni on perinteisesti ollut, että tyhmät päätyvät vasemmistoon, pahat konservatiiveiksi.

torstai 25. marraskuuta 2010

... ja ratsastan auringonlaskuun.

Tänään on viimeinen päivä Oxfordissa. Tapaan parin tunnin päästä "isäntäni", annan hänelle selonteon täällä tekemästäni työstä ja sitten pakkaan tavarani. Aamulla lähden matkaan kotiin, lopullisesti.

Tutkimus ja yhteistyö ei tietenkään - toivottavasti - pääty tähän. Viimeistelen reissuun liittyvät jutut ensi viikolla Suomessa ja sitten pidänkin loppuvuoden lomaa. Ikäänkuin en olisi lentänyt jo tarpeeksi (laskelmieni mukaan liki 35000km), lähden etelään vielä viikoksi. Bamse-klubi lapsille, aurinko, uima-allas, pari hyvää kirjaa, puolihoito jne.

Lisäys 12:00: Palaveri ohi, hommat pulkassa, laukku pakattu, lentolippu tulostettu. Avaimet palautan aamulla, nyt lounas ja lahjaostoksille. Mahkut ovat fifty-sixty että sairastun parin päivän sisällä flunssaan tms. Niin käy yleensä aina, kun jokin tällainen rupeama päättyy.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Sunnuntai.

Kävin eilen Magdalene-collegen kappelissa aamujumalanpalveluksessa, jossa kuoro lauloi Mozartin Coronation Mass Kv317 - en tiedä teoksen suomenkielistä nimeä, koska en tämäntyyppiseen musiikkin ole pahemmin perehtynyt. Kuoro oli vaikuttava - se oli pienehkö, ja koostui lähinnä nuorista pojista. En mennyt ehtoolliselle.

Menot muistuttivat jotenkin voimakkaasti siitä, miksi suhtaudun nuivasti uskontoon ilmiönä. Pystyin näkemään koko prosessin kaikki ne osat jotenkin täysin kirkkaina, miten tämäkin "eliö" on kulttuurievoluutiossa muodostunut. Musiikki on kuin suunniteltu synnyttämään voimakkaita tunteita. Kuorolaulun välissä toistetut rituaalit, polvistumiset, saarna, suitsukkeet ja taas lisää musiikkia. Pystyin lähes aistimaan ne vuosisatojen "perinteet", joita kulttuurievoluution kylmä, piittaamaton käsi on karsinut, jäljelle on jäänyt vain tämä koneisto, joka on ikäänkuin rakennettu tarttumaan nuoren ihmisen epävarmaan mieleen. Tässä me olimme, lauma apinoita oman aivokuoremme viruksen kourissa.

En käy kirkossa ja jumalanpalveluksissa juuri tämän takia. Koen voimakkaita 'uskonnollisia' tuntemuksia niissä, mutta kun ne kokemukset "vääriä", so. henkilökohtainen pyhyyden kokemukseni on irvokas ja irrallinen siinä ympäristössä. Olen kokenut näin lapsesta asti. Annoin suostutella itseni mukaan lupauksilla, että kuoro on kuulemisen arvoinen - sitä se todellakin oli. Saarnaajana toimi Baltimorelainen baptistipastori, jolla oli äänessä aito Martin Luther King-vibraatto. Saarna oli mitä mainioin, hän selitti että usko (faith) on kuin hammasharja, jokaisella on syytä olla ikioma, ja sitä on syytä käyttää säännöllisesti. Lisäksi toimituksen jälkeen saimme ilmaisen lounaan, joka oli herkullinen.

Minusta nämä kirkonmenot ovat ihan jees, mutta niiden pitäisi kyllä olla tiukasti K-18.

Jälkeenpäin tutkailimme Christ Church-collegea (se "Harry Potter"-college, ei ollut ihmeellinen) ja kävelimme Port Meadow:n halki. Paluumatkalla oli jo pimeää, ja takaisinpäästyäni huomasin, että kenkäni olivat lehmänulosteessa. Onneksi ne ovat varrelliset vaelluskengät, vedenpitävää jakkihärännahkaa.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Mitä jäi käteen?

Kirjoittamiseni on ollut hieman heikkoa viimeaikoina, koska olen keskittynyt töihin. Valitettavasti tutkimus on luonteeltaan sellaista, että usein työhön käytetty aika on kääntäen verrannollista saatuun tulokseen. Tämä johtuu tietenkin siitä, että iso osa työstä menee välillä ns. villihanhien jahtaamiseen.

Sain osoitettua reduktiosta jotain mielenkiintoista. Itseasiassa, teoreema ei ole lainkaan uusi, mutta osoitin, että sillä on eräs korollaari, josta voi olla hyötyä.
Nuorena ihmiset kehittävät usein omia idiosynkraattisia ilmaisuja ja sanoja. Kreolikielet syntyvät tällä tavalla, kun erikieliset lapset kehittävät kommunikointivälineen itselleen. Selkeästi jonkin tietyn kielen vaikutuspiirissäkin nuoriso kehittää oman "slangin", erottautuakseen tai yksinkertaisesti koska eivät ole vielä törmänneet "oikeaan" ilmaisuun.

Olen huomannut tämän lapsillani jatkuvasti, kun nämä keksivät sanoja kuvaamaan ilmiöitä, joille he eivät tiedä nimiä. Vanhempi poika käyttää LEGO-Star Wars- pelissä jedihahmojen telekineettisestä kyvystä nimitystä "jedittäminen". Kun pojat ensimmäistä kertaa näkivät hilloviinerin, nämä nimittivät sitä "hillopitsaksi". Ja niin edelleen.

Tämä liittyy työhöni siten, että ihmiset ovat viimeisten parinkymmenen vuoden aikana löytäneet saman ilmiön eri näkökulmasta useaan kertaan. Havainnon voi tehdä kuka tahansa, ja se on yksinkertainen: Kun jossakin järjestelmässä on paljon liikkuvia osia, niin usein käy niin, että jotkut nippelit ja vipstaakit voivat liikkua toisistaan riippumatta ilman, että on mitään väliä, missä järjestyksessä niitä pyöritellään. Joskus taas sillä on väliä.

Periaatteessa tutkimusaiheeni tällä reissulla on ollut hyvin yleisluontoisella tasolla pohtia tällaisten loogisten struktuurien ominaisuuksia ja etsiä karakterisointi tälle ilmiölle. Karakterisoinnilla tarkoitan tässä sitä, että ikäänkuin kuvaamme ilmiön - siis tämän "osia voidaan liikuttaa missä järjestyksessä tahansa" - jonkin formaalin systeemin sisällä. Tässä on ongelmana tietysti se, että "vivun", "toiminnan" ja "vuorovaikutuksen" käsitteet ovat jokaisessa formaalissa systeemissä hieman erilaiset, joten kussakin kontekstissa nämä täytyy hahmottaa erikseen ja yhtenäistä teoriaa on siksi vaikeaa, ellei mahdotonta muotoilla.

Esimerkiksi haarautuvan ajan semantiikoissa voimme esittää "olennaisen toiminnan" käsitteen bisimulaation avulla, jos jokainen "vipu"-yksikkö --nimitän niitä tässä tapahtumiksi -- on olennainen. Kontekstissa, jossa kaikki tapahtumat eivät ole olennaisia sinänsä, bisimulaatiosta tarvtiaan abstraktimpi versio.

Olennaisuus voidaan ajatella aina olevan suhteessa siihen teoriaan, jonka paikkansapitävyyttä mallissamme tutkitaan. Otetaan esimerkiksi haarautuvan aikalogiikan kaava, joka sanoo, että
  • "on olemassa ääretön suoritus, jonka varrella on aina lopulta mahdollista jatkaa sekä 'a':lla että 'b':llä".
CTL-logiikalla tämä menisi niin, että EG (EF a & EF b)
Oletetaan, että tapahtumia on kolme: a, b ja c. c on nyt "epäolennainen" silloin, kun se ei suoraan vaikuta tämän kaavan toteutumiseen. Sitä ei voida kuitenkaan täysin sivuuttaa. Ajatelkaa seuraavanlaisia konetta:
Oletetaan, että katkoviivalla esitetyt tapahtumat ovat "c"-tapahtumia, ja järjestelmän alkutila on vasemmassa yläkulmassa. Jos alempi katkoviivoitettu silmukka poistetaan, väittämä on edelleen tosi. Mutta jos ylempi poistetaan, se ei enää olekaan tosi.

Tämän väittämän kannalta siis ylempi c-silmukka on tarpeellinen, koska tämän väittämän totuusarvo muuttuu jos ylempi poistetaan. Jos alempi poistetaan, se ei kuitenkaan muutu, joten alempi on tarpeeton. Tämä esimerkki on sikäli huono, että tässä kyse ei ole niinkään riippumattomuudesta kuin epäolennaisuudesta. Riippumattomuutta sisältävien kuvien piirtäminen on hankalaa, koska niissä on aina useita eri polkuja, joissa samat tapahtumat toistuvat eri järjestyksissä, ja siten sellaisten koneiden kaaviot ovat valtavan suuria.

Juuri tällaisen tarpeettomuuden - useat eri polut, joilla on sama seuraus - pyrimme eliminoimaan. Jos on - spesifikaation näkökulmasta - täysin yhdentekevää, teemmeko ensin "c":n ja sitten "d":n, vai toisinpäin, ei meidän tarvitse kuin sopia jokin kanoninen järjestys c:lle ja d:lle. Tämä idea on alunperin ollut jo enemmän tai vähemmän alkuperäisessä jälkien teoriassa.

Olen etsinyt karakterisointia seuraaville kysymyksille:
  • Jos meillä on n kappaletta erilaisia koneita, jotka suorittavat tietyt tapahtumat synkronisesti, miten säilytämme mahdollisimman vähän polkuja, mutta kuitenkin niin, että vakaat estymät - tilat, joissa kukaan ei voi "sooloilla", ja tähän liittyvä tieto siitä, mitkä askelet ovat sen jälkeen mahdollisia - säilyvät
  • Jos meillä on kone, miten säilytämme mahdollisimman vähän informaatiota niin, että kuitenkin jokainen tila, jossa koneen toiminta on päättynyt (ns. terminaalitila), löydetään
  • Jos meillä on n kappaletta erilaisia koneita, miten säilytämme mahdollisimman vähän polkuja kuitenkin niin, että tiedämme, milloin yksittäiset koneet eivät voi enää jatkaa toimintaansa
  • Jos tapahtumilla on yksikäsitteisen lopputuloksen sijaan jokin lopputulosten jakauma, miten säilytämme mahdollisimman vähän siirtymiä niin, että jokaiseen terminaalitilaan päätymisen todennäköisyys säilyy
  • Onko käyttämämme menetelmä yhtäpitävä, heikompi, vai vahvempi kuin eräs toinen menetelmä.
  • miten säilytämme ne. pillastumat, eli tilanteet, joissa jokin kone tekee loputtomiin jotain epäolennaista
Uskoisin, että olen ratkaissut osoittain kaikki nämä ongelmat, joten tässä on kirjoittamista melkein vuodeksi.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Kerta vielä.

Saavuin illalla Oxfordiin, myöhässä olleen lennon, Lontoon ruuhkan pitkittämän bussimatkaṇ, ja kaikkiaan liki 12 tunnin matkustamisen jälkeen. Matkaa pitkitti se, että lähdin kotoa aamulla Tampereella ensin etsimään hieman tuliaisia, vuokraemännälleni ja isäntänäni toimivalle professorille.

Luin yhden paperin lentokoneessa, ja nukahdin. Bussimatkalla ratkaisin kaksi ongelmaa, jotka ovat vaivanneet minua. Ensimmäinen oli, miten heikko itsepäinen joukko saadaan toimimaan CSP:n semantiikassa oikein, ja erityisesti FDR:n refinement-check algoritmin yhteydessä. (Tähän mennessä generoin vain vahvoja joukkoja ja vain tilageneroinnin yhteydessä; jälkimmäinen on tehokkaampaa) Toinen oli, miten Grooten ja Sellinkin Confluence-käsite vertautuu muihin reduktioihin.

"Valitettavasti" reissuni päättyy ensi viikolla. Lento lähtee maanantaina 29. päivä, mutta yritän siirtää sen jo edeltäväksi perjantaiksi, koska joudun kuitenkin luovuttamaan työpaikan avaimet jo perjantaina. Tosiasiassa tämä ei ole ollenkaan niin valitettava asiantila, sillä pystyn jatkamaan tutkimustani ja toimintaani kotoa käsin vallan hyvin, ainakin niiltä osin kuin tulee töiden saattamiseen loppuun. Lisäksi minulla on nyt kolme uutta ja todella aktiivista kontaktia, joiden kanssa aion tehdä keväällä tutkimusta. Payoff tästä matkasta on valtava, suurempi kuin osasin odottaa, mutta toisaalta vierailun jatkamisesta ei olisi enää mitään lisähyötyä.