Evodevo.

Osallistuin blogi"keskusteluun" joka äityi kerrassaan surrealistiseksi. Olen havainnut että ilmiö ei ole ollenkaan harvinainen; siis tilanne jossa jokin asiakysymys josta on runsaasti tutkimustietoa ja evidenssiä, esitetään paitsi kiistanalaisena, myös jopa jonkinlaisena "huijauksena", ja kaikenlainen evidenssi kuitataan epäolennaisena.

En halua ko. kirjoituksen laatijaa osoitella mitenkään erityisemmin sormella. En oikeastaan nostaisi sinänsä edes evoluutioteoriaa keskiöön, mutta se on hyvä esimerkki laajemmasta ilmiöstä. Ilmiön taustalla on käsittääkseni samantapainen signalointitarve joka löytyy usein sinänsä legitiimeissä poliittisissa kysymyksissä, eli ihmiset omaksuvat tietyn näkemyksen, koska se kuuluu asiaan. Tavallaan tässä viitekehyksessä tietysti voidaan ajatella evoluutioon "uskomisen" symmetrisesti olevan eräänlainen signaali. Näin itseasiassa onkin pitkälti, ja esimerkiksi ns. skeptikoiden parissa olen törmännyt tavan takaa signalointiin aidon skeptisyyden sijaan. Esimerkkeinä löytyvät esimerkiksi GMO (jota vastustetaan typerillä argumenteilla, joten jotkut skeptikot yksinkertaisesti kääntävät kaikki GMO-vastustajien argumentit päinvastaisiksi ja esimerkiksi uskovat että Monsanton tapaiset yritykset ovat yksinkertaisesti hyväntekeväisyysorganisaatioita) tai vaikkapa lääketiede (jolloin esimerkiksi kaikki luonnontuotteisiin perustuva lääkintä tuomitaan puhtaaksi hörhöilyksi).

Tämä sai minut ajattelemaan omaa suhdettani evoluutioon ja ylipäänsä uskomuksiini. Kaikkea tulee olla lupa epäillä, mutta tietenkään ei ole mielekästä epäillä kaikkea kaiken aikaa, joten tarkastellaan nyt evidenssiä. Aloittakaamme wikipediasta. Kun alla käytän sanaa "evoluutio" viittaan siis käsitykseen jonka mukaan kaikki (tai ainakin melkein kaikki) eliöt ovat kehittyneet täysin tunnettujen luonnonlakien mukaisesti yhteisestä kantamuodosta.

Darwinismilla on yleiskielessä hieman negatiivinen kaiku. Tämä johtuu osin niistä poliittisista ja muutenkin sekapäisistä jutuista joita "luonnonvalinnalla" ja erityisesti jonkinlaisella "olemassaolon kamppailulla" on perusteltu. En ota niihin kantaa. Muutenkin darwinismi-käsitteen käyttäminen on ei-toivottavaa, koska vaikka Darwinin ajatukset karkeastiottaen kuvaavat sen, miten luonnonvalinta toimii, mekanismit tunnetaan nykyisin niin paljon paremmin, että viittaaminen Darwiniin on suunnilleen yhtä tarpeellista kuin modernissa fysiikassa on tarpeen viitata Newtoniin. On kuitenkin olennaista huomata, että Darwinin käyttämä evidenssi oli pääosin hänen havaintonsa saman lajin sisällä tai läheisten lajien välillä esiintyvistä variaatioista jotka selittyivät eroavaisuuksilla esimerkiksi ruokavaliossa, luonnollisissa vihollisissa, yms ympäristötekijöissä, ja siinä miten näillä variaatioilla näytti olevan merkitystä lisääntymismenestykseen.

Paleontologinen evidenssi on hajanaista; fossiloituminen on kohtuullisen harvinaista. Fossiilievidenssi kuitenkin läpäisee popperilaisen seulan sikäli, että "väärään" ajanjaksoon sijoittuva fossiililöytö esimerkiksi modernista eliölajista kumoaisi käsityksen siitä, että kyseinen laji on kehittynyt varhaisemmista muodoista. Kumulatiivista evidenssiä saadaan eräänlaisen "riippumattoman kokeen" muodossa, kun löydetään jonkin edeltävältä muodolta vaikuttavan fossiilin ja nykyisen lajin väliin ajallisesti ja muodollisesti sopiva välimuoto. Näitä on aikojen saatossa löytynyt lukuisia.

Muotoon perustuva evidenssi toimii erittäin vahavasti paleontologisen evidenssin kanssa yhdessä. Esimerkiksi valailla on jäännöksenä takaraajojen luita, jotka eivät koskaan kehity raajoiksi. Välimuodoilla on suuremmat luut ja niin edelleen hyvin sulavana transitiona muotoihin jotka olivat maaeläimiä ainakin fossiilitodisteiden perusteella. 

Geneettinen evidenssi on aivan murskaavan vahvaa. Ensinnäkin, lähes kaikki fylogeneettisiksi sukulaisiksi fossiilitodisteiden perusteella arvioidut lajit ovat osoittautuneet genomiltaan sukulaisiksi hyvin tarkkaan siinä määrin kuin mihin fossiilitodistuaineisto on viitannut.

Yksi argumentti joka usein esiintyy on, että "kompleksisuus ei voi lisääntyä". Mitä tällä tarkalleenottaen tarkoitetaan, en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Jos sillä tarkoitetaan geeniaineksen lisääntymistä, niin sitä tapahtuu hyvin usein. Yksinkertaisin esimerkki on ihmisellä Downin oireyhtymä, joka aiheutuu yhden kromosomin ylimääräisestä kopiosta - jos kohta kyseinen genomin piteneminen on koko lailla haitallinen. Genomi voi pidentyä kuitenkin esimerkiksi geeni kerrallaan, jolloin jostakin geenistä ilmestyy kaksi kopiota kromosomiin.  Tästä on lukuisia esimerkkejä ja se on havaittu useaan kertaan, mekanismikin tunnetaan melko hyvin. Tällä on sellainen evoluutiota vauhdittava vaikutus, että tämä redundanssi mahdollistaa toisen kopion mutatoitumisen paljon vähäisemmällä valintapaineella kuin jos geeniä olisi vain yksi kopio.

Silmän kehittymistä on pidetty myös useissa lähteissä evidenssinä siitä, ettei mikään näin monimutkainen rakenne voi kehittyä "sattumalta". Todistusaineisto on kuitenkin hyvin vankkaa. Tässäkin kohtaa wikipedian artikkeli on hyvä kohta tutustua asiaan. Tunnetun mutaatiotahdin ja mutaatiomekanismien perusteella tehdyissä simulaatioissa on arvioitu, että ihmisen silmän kaltaisen elimen kehittymiseen hyvin primitiivisestä valoherkästä solukosta, voisi kulua niinkin vähän aikaa kuin 400 000 vuotta. Siksi ei olekaan ihmeellistä, että evidenssi näyttäisi osoittavan siihen suuntaan että silmä on kehittynyt riippumattomasti useampaankin kertaan.  Evoluutiohistoria näkyy enemmän tai vähemmän sellaisenaan silmän kehityksessä alkioilla.

Alkionkehitys onkin muutenkin yksi selkeimpiä kohtia joissa evidenssi puhuu asteittaisen evoluution puolesta. Alkionkehitys haarautuu kahden eri lajin alkioilla erilaisiksi hyvin tarkalleen siinä kohtaa missä näiden yhteinen esi-isä oli kehityksensä "päässä" muun evidenssin valossa. Kehityksen tietyissä vaiheissa esiintyy rakenteita, jotka eivät kehity eteenpäin, tai jotka häviävät kehityksen myöhäisemmässä vaiheessa, kuten esimerkiksi kidusten aihiot nisäkkäillä (ml. ihmiset).

Kaikenkaikkiaan,olisi periaatetasolla aivan mahdollista, että missä tahansa näistä asioista voitaisiin löytää evidenssiä, joka ei lainkaan sopisi teoriaan siitä, että eliöt ovat kehittyneet varhaisemmista yhteisistä kantamuodoista. Esimerkiksi genomissa on aina sellaista DNA:ta, joka ei koodaa mitään eikä osallistu säätelyyn. Tämän DNA:n mutaatiot eivät siten pääsääntöisesti vaikuta fenotyyppiin eli niihin ei kohdistu valintapainetta. Siksi tätä DNA:ta voidaan käyttää eräänlaisena "evoluutiokellona": Kun verrataan kahden melko läheisen lajin DNA:ta tältä osin, voidaan päätellä kuinka kaukana lähin yhteinen esi-isä on. Jos tällaisilla lajeilla löydettäisiin sellaisia proteeineja koodaavia geenejä joiden "etäisyys" olisi merkittävästi suurempi kuin tämän "kello-DNA":n perusteella luulisi, niin tämä olisi evidenssiä sen puolesta että kyseinen geeni ei ole kehittynyt luonnonvalinnan kautta. Teoriassa tosin on mahdollista, että esimerkiksi jokin virus olisi aiheuttanut DNA:ssa olennaisen muutoksen, joten täysin vedenpitävä kumoaminen yksittäinen tällainen tapaus ei olisi.

Toinen keino jolla voitaisiin osoittaa että evoluutiota ei ole tapahtunut, olisi jo edellä mainittu väärässä kerrostumassa esiintyvä fossiili. Esimerkiksi modernin nisäkkään fossiili jossain varhaisella kambrikaudella. Varsinaiset aukot fossiilitodistusaineistossa eivät ole sinänsä todistusaineistoa evoluutiota vastaan. Evoluution puolesta on evidenssinä sensijaan jokainen tapaus, joasa postuloidaan että jokin välimuoto pitäisi olla olemassa ja sellainen löydetään; kääntäen ei voi olla edes periaatteessa mahdollista löytää kaikkia välimuotoja, sillä fossiloituminen on tavattoman harvinaista.

Kolmas evoluutiota vastaan puhuva evidenssi olisi sellainen, jossa jokin rakenne todella voitaisiin osoittaa erittäin monimutkaiseksi ja niin että minkäälaisella välimuodolla ei olisi mitään mahdollisuutta selvitä luonnonvalinnassa. Tällaisesta on vaikea keksiä mitään esimerkkiä, joten täytyisi olla jokin struktuuri, joka olisi fossiilitodistusaineiston perusteella yksinkertaisesti ilmestynyt joihinkin eliöihin, ja jotka alkionkehityksessä eivät antaisi mitään viitettä siitä että ne olisivat voineet kehittyä vähitelle. Tällaisia ei kuitenkaan ole toistaiseksi esitetty.

Abiogeneesi on tavallaan evoluutiosta erillinen teoria. Se siis viittaa käsitykseen, jonka mukaan ensimmäiset elolliset solujen prototyypit kehittyivät jonkin kemiallisen prosessin kautta yksinkertaisemmista molekyyleistä. Tästä on kumuloitunut evidenssiä runsaasti. Ensinnäkin, klassinen Miller-Urey- koe osoitti alustavasti, että aminohappoja voi syntyä oloissa jotka vastaavat osapuilleen varhaisen maapallon ilmakehän ja maaperän koostumusta. Myöhemmät kokeet ovat osoittaneet että tämä on jopa vielä todennäköisempää kuin alkuperäisessä kokeessa tulkittiin. Nukleotidien emäksiä on syntetisoitu matkimalla näitä oloja jo 60-luvulla, ja kokonaisia RNA-polymeerejä  hiljattain. Evidenssiä on lisäksi esimerkiksi siinä, että tiettyjen savilaatujen tiedetään katalysoivan monia reaktioita. Evidenssiä tietenkin täytyy kumuloida ja voi olla että suurin osa - tai jopa kaikki - teoriat osoittautuvat epätodeksi. Toisaalta, muutamassa vuosikymmennessä on edetty tavattoman pitkälle, ja kokeelliset tulokset ovat koko ajan tuoneet hieman lisää evidenssiä.

Kun mainitsin signaloinnista aiemmin, niin todetaan nyt, että tämän evidenssin perusteella kaikista esitetyistä hypoteeseista evoluutio (siis, että kaikella elollisella maapallolla on yhteinen kehityshistoria, ja luonnonvalinta on vastuussa nykyisestä monimuotoisuudesta) on niin vankalla pohjalla että vaadittaisiin todellakin jokin yllä mainituista selkeistä vastaesimerkeistä tekemään edes joten kuten uskottavaksi että mikään vaihtoehtoinen skenaario pitäisi paikkansa. Jos tällaista evidenssiä on esittää, niin epäilijöillä on erittäin vahva argumentti. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut kertaakaan.

Abiogeneesin kohdalla mahdollisille vaihtoehtoisille teorioille on toki enemmän tilaa. Potentiaalisena vaihtoehtona on esimerkiksi pidetty sitä, että  alkeelliset eliöt ovat kehittyneet jossakin muualla ja sitten saapuneet maapallolle esimerkiksi asteroidin törmäyksessä. Tämä tosin ei selitä sinänsä mitään, koska jossakin näiden alkeellisten eliöidenkin olisi pitänyt syntyä.

Vastaavia kysymyksiä voidaan skannata muualtakin, rakenteen ollessa suunnilleen sama. Esimerkiksi voidaan arvioida että mitään ikiliikkujia ei ole olemassa (kukaan ei ole koskaan havainnut merkittävää rikkoutumista termodynamiikan toisessa pääsäännössä). Kylmäfuusio on todennäköisesti huijausta (ml. nämä LENR-laitteet yms). Homeopatia on kokolailla varmasti huijausta. Ihmisen hiilidioksidipäästöt melko suurella todennäköisyydellä ovat aiheuttaneet maapallon keskilämpötilan nousua, ja käytännöllisesti katsoen varmasti ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nousun ja merien happamoitumista.  Toki on mahdollista osoittaa kaikki nämä väitteet vääriksi: Voidaan rakentaa ikiliikkuja, LENR saattaa toimia, homeopatialla voidaan kaksoissokkokokeessa todeta olevan parantava vaikutus toistuvasti, ja voi osoittautua että maapallon ilmasto ei lämpenekään. Voi käydä niin että hiilidioksiditaso kääntyykin laskuun vaikka päästöjen määrä kasvaisi jne. Mikä tahansa näistä voi tapahtua ja silloin uskomuksia pitää muuttaa.


On kuitenkin valitettavaa, että tämäntyyppisistä kysymyksistä tehdään signaaleja. Valitettavuus ei riipu siitä, mitä asialla signaloidaan, vaan se on valitettavaa riippumatta syystä. Tähän olen viitannut kun olen sanonut, että jos vihreä vastustaa ydinvoimaa, tämä on epämielenkiintoinen keskustelukumppani. Jos libertaari tai "paleokonservatiivi" uskoo ettei ilmakehän lämpeneminen johdu hiilidioksidimäärän kasvusta tai jos joku hippi uskoo että homeopatia on hyödyllistä, näiden mielipiteellä ei ole informaatioarvoa. Ei siksi, etteikö yksilö voisi toki omaksua viiteryhmänsä mielipiteitä näistä riippumattomasti, vaan siksi että argumentaatiosta tulee löysää ja laiskaa.

Valitettavasti ja aivan liian usein ateismin ja evoluution kanssa on samoin. Tätä on siksi vaikea sovittaa yhteen uskomuksieni kanssa: käsitykseni evoluutiosta ei ole riippuvainen käsityksistäni uskonnosta. Esimerkiksi en pidä mitenkään kummallisena jos jollakulla uskonnollisella henkilöllä on samankaltainen käsitys evoluutioteoriasta kuin minulla. Pidän tällaisen henkilön argumentaatiota asiasta yleensä astetta mielenkiintoisempana. Mutta yhtä en ole vielä koskaan tavannut: En ole tavannut ateistia joka olisi kreationisti...

Myrsky sormustimessa.

Suomalainen poliittinen diskurssi tarjoaa kyllä nykypäivänä paljon - sanoisin jopa ikävystyttävän paljon - ruodittavaa. Viimeisimmän myrskyn vesilasissa on nostattanut per- looks. Kyseessä on siis tumblr-kuvagalleria jossa on perussuomalaisten kunnallisvaaliehdokkaiden kuvia, ilman ainoatakaan kommenttia tai sanallista vihjettä siitä, miten kuvia pitäisi tulkita. Ainoastaan sivuston nimi kertoo, tai oikeastaan vain vihjaa, että kyse on perussuomalaisista.

Itse löysin sivuston ensimmäistä kertaa vasta tänä aamuna, kun bussimatkalla luin twitteriä. Arman Alizad, jonka twitteriä seuraan lähinnä vitsien vuoksi, twiittasi linkin, kera tekstin "Terveisiä geenialtaan matalasta päästä". Alizad ja muutkin seuraamani kommentaattorit pyrkivät usein huumoriin, joka liikkuu korrektin ja epäkorrektin rajamailla. Persujen pilkkaaminen on siellä korrektimmalla puolella, tietenkin, mutta ulkonäölle irvimistä voi pitää huonona käytöksenä.

En kuitenkaan tahdo tässä kirjoituksessani ottaa niinkään kantaa siihen, onko ulkonäöllä irvaileminen kohtuullista politiikassa. Ei se nyt ainakaan hyvätapaista ole. Mutta jos puhtaasti katsotaan linkkiä ja kuvia, nämä ovat siis perussuomalaisten ehdokkaiden ehdokasasettelussa käyttämiä kuvia. Siis kuvia, jotka ehdokkaat ovat itse hyväksyneet julkisiksi, jos oikein olen ymmärtänyt. Tällainen blankoviesti antaakin oivallisen mahdollisuuden projektioon, koska "viesti", siis tällaisen kuvakavalkaadin merkitys, syntyy puhtaasti lukijassa ja siinä, miten viestiin törmää. Voidaan siis todeta, että vasta kehystäminen, konteksti, ulkopuolinen kommentointi ja katsojan tai lukija projektio synnyttävät näihin kuviin sisältyvän todellisen viestin. Ellei linkkiä olisi evästetty ivallisella tekstillä, en olisi kokenut kyseistä kuvasarjaa minään pilkkasivustona.

Vaan miten asiasisältö eli ihmisten projektiot asiasta sitten muotoutui netissä?

Ensinnäkin Vihreiden reaktioita. Otto Lehto Helsingin vihreistä mainitsi tekstin olevan  "ilkeämielistä koulupoikahuumoria", Vihreiden puoluevaltuuskunnan varapuheenjohtaja Erkki Perälä kirjoitti riipaisevan "ecce homo"- tyyppisen nyyhkyvuodatuksen jossa kehotti suurisanaisesti ja maailmoja syleilevän humanismin hengessä "katsomaan ehdokkaita silmiin". Perälä toteaa: "Potretin voima on loputtomiin venytetyssä hetkessä, siinä, että voimme tuijottaa vierasta ihmistä niin läheltä ja niin kauan kuin haluamme, tuntematta intiimiä häpeää. Korniuden uhallakin haastan jokaisen katsomaan kutakin naureskelun kohdetta viiden sekunnin ajan silmiin, hassun kampauksen tai hatun taakse, ja pohtimaan, minkälainen ihminen sieltä katsoo takaisin."

Lisäksi varmaan oli koko joukko erilaisia tuomitsevia, kauhistelevia ja tuskailevia viestejä. Peruslähtökohta lienee suurimmassa osassa näistä se, että ei saa nauraa toisten vammalle, mitä voi pitää yleisestiottaen jonkinlaisena vihreiden maksiimina erilaisuutta kohdattaessa. Jokin mikä poikkeaa siitä mikä on kiiltävää, kaunista, hienosti paketoitua jne, on erilaisuutta, toiseutta joka pitää kohdata, ilman ivaa tai ainakin primitiivireaktiot, inho tai nauru, täydellisesti tukahduttaen. Kyse on korrektiudesta ja siitä, miten ollaan hyvä ihminen.

Tätä suhtautumistapaa leimaa teennäinen luontevuus - jos tällainen oksymoroni sallitaan. Kyse on hyve-etiikasta, samaan tapaan kuin bongorumpufestivaaleilla käymisessä, afrikkalaisessa tanssissa, eksoottisessa kasvisruoassa, suitsukkeiden polttamisessa jne. Tylsä, keskiluokkainen, tavanomainen, siisti, kiillotettu jne, on normi, jonka päälle voidaan liimata kiiltokuvamaista "erilaisuutta" jota sitten toteemin lailla suvaitaan. Ongelma tässä diskurssissa on, että vaikka se pyrkii tavoittamaan ja "kohtaamaan" suvaitsemisen kohteen, tämä suvaitsemisen kohde jää aina väkisin hyvin etäiseksi. Suvaitseva on tästä ainakin alkeellisella tavalla tietoinen, ja surumielinen, ja siitä tällainen ecce homo- suhde tulee. Kärsimys tai rujous, erilaisuus, mikä hyvänsä onkaan suvaitsemisen kohteena, on aina toinen, eikä suvaitsevainen koskaan pääse sitä todella kohtaamaan, yrityksistään huolimatta.   Hän yrittää, mutta yritys on tuomittu epäonnistumaan, koska jonkinlaisen perisynnin tapaan oman normaaliuden tahra ei lähde pesemällä. Suvaitsevainen voi vain tehdä katumusharjoituksia ja yrittää suvaita entistä vimmatummin, ja samalla ajaa suvaitsemisensa kohteen alati kauemmas ymmärryksen ja aidon kohtaamisen tavoittamattomiin. Voidaankin kysyä, onko sitä "aitoa kohtaamista" jota suvaitsevainen tavoittelee, lainkaan olemassa. Tavallaan suvaitsevaisen yritys on hieman säälittävä ja surumielinen. Se tulkitaan liian helposti ylimielisyydeksi tai elitismiksi, mutta sitä se ei mielestäni ole; suvaitsevainen todella yrittää ja haluaa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.

Suvaitsevaisen lukutavan ja tulkinnan lähtöoletus on myös ristiriitainen. Kuvissa näkyvä rujous on suvaitsemisen kohde. Sen voi nostaa toki keskiöön ja tuoda erilaisilla legitiimeillä tavoilla (kuten taiteilijat, sanoisin) huomion keskipisteeksi, kunhan ote on riittävän vakava. Perälän luenta ja vetoomus voisi monilta osin olla arvostelu esimerkiksi jonkun valokuvataiteilijan näyttelyssä kävijöille. Kuvamateriaali voidaan kehystää (ylemmän) keskiluokan pällisteltäväksi johonkin kliiniseen hiljaiseen tilaan, jossa tunnereaktiot on helppo tukahduttaa ja älyllistää "kohtaaminen". Kuvissa voisi vallan hyvin olla vammaisia lapsia tai mielisairaita kehitysmaista; peräänkuulutettu suhde kuviin on sama.

Perussuomalaisten omissa reaktioissa oli ehkä hieman enemmän nyansseja. Ruohonen-Lerner esimerkiksi Aamulehden mukaan suhtautuu asiaan olankohautuksella. Kuvathan ovat vain kuvia. "Mielestäni sivustolla oli valokuvia tavallisista ihmisistä, joten pikaisen vilkaisun perusteella en näe mitään erikoista tai loukkaavaa niissä". Tätä voi pitää neutraalina lukutapana, jossa kieltäydytään näkemästä asiassa mitään ihmeellistä. Ruohonen-Lernerin lukutavassa - jota nyt joudun niin monen käden kautta tulkitsemaan, että tämä menee villiksi spekulaatioksi - on kyllä ripaus suvaitsevaisuutta, mutta kuvissa on kyse hänen "omistaan". Olisikin ollut aikamoinen moka, jos eduskuntaryhmän puheenjohtaja olisi alistunut luentaan jossa julkiset, ehdokkaiden itse hyväksymät kuvat, koottuna yhteen, olisi nähty jo sinällään pilkkana, ivana, tai muuten negatiivisesti. Sanoisin, että tämä reaktio oli ehdottomasti tyylikkäin näkemäni.

Tyystin toisenlaisen perussuomalaisnäkökulman - näennäisestä sitoutumattomuudestaan huolimatta - tarjosi taannoisen "hihamerkkikohun" alkulähteenä toiminut Helena Eronen. Hänen luentansa tekstistä on sisäisesti täysin ristiriitainen. En tarkoita tällä sitä, että teksti olisi loogisesti ristiriitainen, vaan ristiriidat "neutraaliuden" eli kanonisen luennan, ja sisäryhmälojaliteettien välillä repivät tekstiä. Yhtäältä korostuksena on kanoninen ja itsestäänselvänä otettu luenta, jonka mukaan sivusto on nimenomaan pilkkaa an sich. Perustelua tai yritystä kehystää kuvia eri tavalla tämä luenta ei tunnu vaativan, vaan kokoelma itsessään on vastenmielinen. Karmivan pinnallisuuden paljastaa se, että sivusto on olemassa, ei suinkaan lukijan oma kokemus sivustolla olevista kuvista rumina; sensijaan että rumuus joka kuvissa on, herättäisi Erosen itsereflektion ja synnyttäisi jonkinlaisen problematisoinnin tai uudelleentulkinnan tarpeen, se herättää raivon. Raivon perusteena on, että kuvien joukossa on joku jonka ehdokkuus on kirjoittajan mieleen. "Hän on hieno persoona, oikeudenmukainen, välittävä ja älykäs, kova tekemään töitä ja mielipiteissään rehellinen ja suoraselkäinen", kuten Eronen kuvailee.

Koomisinta on kuitenkin näiden lukemistapojen uudelleenluenta, kuten esimerkiksi Reijo Tossavaisen kytkin luistaen kirjoitettu teksti. Tossavaisen kohteena ei ole edes sivusto - miksi olisikaan, nehän ovat vain kuvia - vaan Perälän nyyhkyluennan uudelleentulkinta. Tossavaisen luennan ongelmana on selvästi sen motiivin läpinäkyvyys. Kun Eronen aikanaan kirjoitti tekstin josta sittemmin syntyi "hihamerkkikohu", Tossavainen nyt selvästi yrittää nostaa hieman toisenlaista kohua, tällä kertaa sivuuttamalla Perälän nyyhkyhumanistisen otteen. Tässä lähestymistavassa on tietenkin se valtaisa ongelma, että tällainen luenta on itsessään tehtävä performatiivisesti, siis kuorrutettava ylisanoilla ja oikeutettava peräänantamattomalla typeryydellä. Aivan kuten hihamerkkikohukin.

Samaan luentaskeemaan tarrautui kyynisyydessään Vesa Hack. Pidin Hackin exit:iä Vihreistä aikanaan sympaattisena, koska pystyin samastumaan hänen kokemukseensa Vihreiden ideologisesta pakkopaidasta. Siksi olen hieman yllättynyt kyynisesta opportunismista, jota kirjoitus osoittaa. Tossavaisen luennan voi vielä uskottavasti laittaa  - jos kohta aivan varma en siitä voi olla - yksinkertaisen "maalaisuuden" tai maanläheisen luentaskeeman ja tietynlaisen vanhan kansan lukutaidottomuuden piikkiin. Hackin luentaa ei oikein voi. Toki hänkin antaa Perälän tekstille tietyn krediitin, ja kuten minä yllä, lukee sen hyvän ihmisen tekstinä, mutta väittää silti että tekstissä esiintyvä karakterisointi "He ovat rokonarpisia, lihavia, kierosilmäisiä, isonenäisiä" pyritään tuomaan keskusteluun faktana tai suorana mielipiteenilmaisuna.

En ehtinyt lukemaan J-P. Roosin kirjoitusta asiasta, mikä on ehkä hyvä. Käsitykseni mukaan siinä oli paitsi otettu kanoninen "rumia ovat"- luenta, myös jonkinlainen ulkonäkömoralistinen tai peräti fysiognominen lähestymistapa. En voi kommentoida tätä kun en tiedä. Mutta yleisestiottaen ivallisen luennan ongelmana on sen suoraviivaisuus ja helppous. Se on myös kaikkein vähiten tyylikäs. Tällä kertaa diskurssianalyysini perusteella julistan voittajaksi Ruohonen-Lernerin ja häviäjiksi Hackin ja J-P. Roosin. Vihreät menettävät vähän asemiaan nyyhkivän ja ennalta-arvattavan tulkintansa vuoksi.

EDIT: Viherviha joka puoluekentän joka laidalla on noussut tästäkin false-flagista, on kyllä hupaisaa luettavaa. Herra Tossavainen onnistuu jo unohtamaan senkin että Roos on vasemmistoliiton ehdokas, ja Juha Levo myös liittää Roosin sumeilematta juuri Vihreisiin. Kumpikin lisäksi kirjoittaa ikäänkuin annettuna tosiasiana, että per-looks on nimenomaan Vihreiden käsialaa.  Putkonen tosin ehti ensin jo syyttää Demareita. Persuleirissä Timo Soini onneksi jatkoi tyylikästä linjaa.

META: Suomalaisen poliittisen diskurssin yksi mielenkiintoinen linja on vihreisiin kohdistuva viha ja vimma. En ole oikein koskaan päässyt sisään tähän ilmiöön. Siis, olen toki kovasti aikanaan pettynyt Vihreisiin puolueena, ja pidän merkittävää osaa heidän poliittisista linjauksistaan joko turhina tai hölmöinä, mutta samanlaista hölmöyttä ja älyttömyyksiä on monissa muissa puolueissa. Ilmiö johon viittaan on se, että negatiivinen politiikka nähdään yleensä oletusarvoisesti Vihreiden tuotoksena. Näihin kuuluvat esimerkiksi muutaman vuoden takainen ns. paskalaki, jolla ei ollut mitään tekemistä Vihreiden kanssa. Per-looks sivuston kohdalla ei ole mitään evidenssiä siitä, että tekijät liittyisivät vihreisiin. Samaan aikaan kun persut ovat butt-hurt joka ikisestä poikkipuolisesta sanasta, tämä ilmiö taas tuntuu olevan täysin merkityksetön suurelle osalle keskustelun osapuolista. En voi olla ajattelematta, että pettymykseni Vihreisiin, ja käsitykseni siitä, että he ovat tunareita, on ehkä siinä mielessä virhearvio, että melkein kaikki muut tuntuvat olevan vielä pahempia aivovammailijoita....

Moraalista.

Ajan puutteen vuoksi ajattelin kokeilla erilaista kirjoitustyyliä, ja laatia eräänlaisen kollektiivisen kirjoituksen lähipäivien aikana. En voi panostaa paljoakaan tähän kirjoitukseen, mutta luen kyllä kommentteja. Editoin joka päivä muutaman minuutin tätä ja päivitän kirjoitusta sen mukaan mitä kommenteissa sanotaan. Pidätän oikeuden lisätä ja korjailla tekstiä kommenttien mukaan.

Ensimmäiseksi lähtökohdaksi otan "moraalin", mutta vain koska sana  ymmärretään kovin monella eri tavalla, ja siitä on niin monenlaisia näkemyksiä. Toiseksi otan aiemmin nimimerkin "Ari" esittämän ehdotuksen, että kouluissa olisi hyvä opettaa taloustiedettä ja tehokkuusanalyysiä.

Keskustelun saatteeksi esitän korkeammalla tasolla operoivan maksiimin, jota voisi pyrkiä perustelemaan tai kumoamaan: Jos moraalinen prinsiippi ei ole peliteoreettisesti tehokkuusperiaattella perusteltavissa, se on todennäköisimmin vahingollinen ja/tai vähintään palvelee vain jotain yksittäistä valtapyrkimystä. Tästä syystä ehdotan, että avoimessa yhteiskunnassa moraalikasvatuksen tulisi pyrkiä heijastelemaan tehokkuusmaksiimia. Esimerkiksi kouluissa "etiikan" opetuksen pitäisi noudatella tätä. Pedagogiset reunaehdot huomioiden.

Pohjustusta lisää: Tehokkuusperiaatteita on monta. Heikko sanoo, että jokaisen poliittisen toimenpiteen on läpäistävä tehokkuuskriteeri, so. sen on oltava tehokkuusparannus verrattuna siihen, että ei sovita mitään. Vahva sanoo, että tehokkuusparannukset pitää toteuttaa.

Tehokkuuskriteerinä voidaan pitää Paretotehokkuutta, mutta tämä on hyvin rajoittava kriteeri, koska tällöin juuri muut kuin kollektiiviset sopimukset jotka voidaan viedä läpi täysin yksimielisesti, eivät tule kysymykseen. (On olemassa koordinaatio-ongelmia joiden ratkaisu olisi Pareto-parannus, mutta joihin kaikki eivät suostu: tästä on myös hyvä keskustella)

Toisena tehokkuuskriteerinä voidaan pitää Kaldor-Hicks-tyyppistä parannusta, jossa itse toimenpide ei ole Pareto-parannus, mutta se olisi muutettavissa sellaiseksi, jos toimenpiteen kohteena olevalle resurssille olisi markkinat.

Syvällisyys.

Jonkinlaisen liberaalin oikeistoälykön imagoa pitkään rakennellut Tuomas Enbuske kirjoitti siitä, miten vasemmisto-oikeisto-jako joutaisi roskakoriin. Vähän ihmettelin, kun J. Hankamäki kommentoi rinta rottingilla, miten juuri hän oli joskus muutama kuukausi sitten kirjoittanut jotain samankaltaista oikeiston ja vasemmiston historiasta. Tuo läppä on kiertänyt blogeissa vuodesta sarvikypärä, ja jos nyt olen rehellinen, en oikein ymmärrä mitä Hankamäen yleistä vasemmistopopulismia ja "kansallismielisyyttä" yhdistelevässä läpässä on niin syvällistä. Ilmeisesti sillä, että joku on "filosofi" on jotain erityistä arvoa. Ainakin hän itse tuntuu olevan kovasti sitä mieltä. Enbuske muuten käyttää artikkelissaan sanan "abstrakti" jotain muotoa kolmesti. Minä olen kirjoitellut abstraktioista jo monta vuotta. Voinen siis ottaa minäkin kunnian Enbusken sanailusta.

Olen jotenkin väsynyt koko yhteiskunta-analyysiin ja erityisesti koko "vasemmisto" ja "oikeisto"-läppään. Kaikkiin niihin aspekteihin joita siinä on, ja kaikkinen nyansseineen, se on puuduttava sekava puuro, josta "selkoa" ottavat yleensä joko pimahtavat aivan täysin, tai kiertävät kehää joidenkin ankeiden latteuksien ja iskulauseiden ympärillä.

Epäilenkin, että "syvällisyys" on jotain mitä tulee pitää yksiselitteisesti vahingollisena asiana. On olemassa toki hengellisyyttä, mutta sitä tulee käsitellä varoen. Syvällisyys ja hengellisyys ovat oikeastaan toistensa täydellisiä vastakohtia.

Hakemus II.

Kirjoitin viikonlopun Akatemiahakemusta. Näissä on ongelmana se, että helposti innostuu ajattelemaan että hakemuksella olisi jotain merkitystä. Tosiasia on, että myöntöjä tehdään nykyään ehkä alle kymmenen prosenttia; pintatasolla tilasto näyttää lupaavammalta (vajaa 20%), mutta yksittäisen tutkijan kohtaama todellisuus on toinen sikäli, että noita lukuja hierotaan siivoamalla osa hylätyistä hakemuksista pois. Minulla ei ole mitään erityisempää syytä epäillä, että myönnöissä katsotaan jotain tieteellisen työn ulkopuolisia asioita kuten kaverisuhteita. Sensijaan hakijoille kyllä annetaan aivan liian ruusuinen kuva mahdollisuuksista. Joka paikassa kannustetaan hakemaan erilaisilla iskulauseilla.

Hakeminen itsessään on pitkälti nöyryyttävää. Kielteiset päätökset "perustellaan" yleensä asioilla, jotka on luettu rivien välistä. Esimerkiksi viimevuotisessa hakemuksessani oli tartuttu yhteen lauseeseen mahdollisesta tutkimuslinjasta, ja mainittu siihen liittyvän oman kokemukseni puute merkittävänä heikkoutena. Lisäksi arviossa oli väärinkäsitys esimerkiksi siitä, missä oikeastaan työskentelen ja kenen kanssa. On sangen kummallista, että tällaisia täysin ilmeisiä faktoja ei tarkasteta, semminkin kun tutkimussuunnitelman sivumäärä on hyvin rajallinen. Itsestäänselvinä pidettyjä faktoja ei voi kaikkia mainita, koska ne täyttäisivät koko hakemuksen ja toisaalta jos niitä jättää mainitsematta, ne sivuutetaan tai tulkitaan päinvastaisiksi. Vika ei edes voi olla siinä, että päätetään etukäteen että hakemus on huono ja sitten haetaan tekosyitä, koska lausunto haetaan ulkopuolisilta asiantuntijoilta.

Akatemia on sikäli ystävällinen, että sieltä sentään ilmoitetaan hakijalle, mikä tulos on ollut. Monet rahoitusta myöntävät tahot eivät vaivaudu edes kertomaan hylätyille henkilökohtaisesti, vaan kielteinen päätös täytyy päätellä siitä, että mitään ei ole ilmoitettu. Tätä pidän kohtuuttomana, koska se on psykologisesti erittäin raskasta. Lisäksi juuri kielteinen päätös on monessa tapauksessa se, mihin hakijan täytyy reagoida, esimerkiksi etsimällä uusi työpaikka tai projektirahoituksen tapauksessa etsiä muita rahoituslähteitä tai kertoa työntekijöille.

Nyt vireillään olevat hakemukseni tulevat ratkaisemaan tutkijanurani jatkon. Tiedän, että olen tehnyt virheen yrittäessäni jatkaa, minun olisi pitänyt tehdä, niinkuin eräs täälläkin kommentoinut henkilö on ehdottanut: Asettaa konkreettinen raja ja sitoutua siihen etukäteen. Tämä neuvo on hyvä, ja sen perustelu yksinkertaisuudessaan nerokas. Jos käynnissä on jokin epäsuotuisa prosessi, sen aiheuttama haitta tuppaa kasvamaan eksponentiaalisesti. Ihmiset sopeutuvat suhteelliseen muutokseen niin, että jos sonnan määrä kasvaa vaikka 10% vuodessa, ihminen saattaa sinnitellä odotellen käännettä parempaan hyvinkin pitkään, koska suhteellinen muutos on melko hidasta. Toisaalta, jos asettaa rajan suunnilleen mihin tahansa juuri nyt, niin raja ylittyy melko nopeasti. Trikki on siinä, miten saa itsensä sitoutumaan rajaan.

Tämän neuvon nerokkuus on näkynyt kummastakin suunnasta omassa elämässäni. Esimerkiksi lojaaliuteni Vihreitä kohtaan oli jatkuvasti koetuksella, ja lopulta asetin puolueen linjalle konkreettiset rajat, jotka ylittäminen johtaa siihen että lopetan sen tukemisen. Raja ylittyi puolessa vuodessa, vaikka sitä asettaessani en uskonut sen ylittyvän lainkaan. Toisaalta, en ole asettanut mitään tällaista rajaa omassa työssäni, ja uskoisin, että jos olisin minkä hyvänsä rajan asettanut kaksi vuotta sitten (kun nykyinen virkakauteni alkoi), se olisi ylittynyt jo kirkkaasti.

Haluaisin kovasti sanoa, että jos nyt en saa kumpaakaan hakemaani rahaa, niin lopetan, pakkaan pillit pussiin ja lähden enkä mieti tulevaa. Keväällä jo tavallaan tein tällaisen päätöksen, mutta päätös lähteä viivästyi; sain tarjouksen josta en halunnut kieltäytyä, mutta jota en myöskään voinut hyväksyä. Tämä haiskahtaa kuitenkin tekosyyltä ja turvallisuushakuisuudelta omalta osaltani, koska ihminen on itsepetoksen mestari.

Editori ilmoitti, että saamme "pian" tietää lehtiartikkelimme kohtalon. Kirjoitin erään hollantilaisen kolleegani kanssa paperin erään ekvivalenssituloksen ympärille. Tulos oli omamme, ei kovin yllättävä, mutta teoreettisesti tärkeä. Lähetimme sen alan keskeiseen teoriakonferenssiin, josta se hylättiin "liian teoreettisena". Valitin asiasta ohjelmatoimikunnalle -- en yrityksenä saada päätöstä kumottua, vaan jotta tällaiset arviot saataisiin kertakaikkiaan kitkettyä peer-review prosessista. On jotenkin häpeällistä, että toimikunta kiireiden takia jättää lukematta subreviewereiden kommentit ilmeisen sonnan varalta.

Asiaa sivuttiin, joskaan ei käsitelty suoraan ACM:n blogissa. Alan arviointiprosessissa ollaan paikoin suoraan sanoen törkeitä. Ei pelkästään virheellisen sisällön vaan myös muodon osalta. Ei palvele kerrassaan mitään tarkoitusta kirjoittaa arvostelua, jossa keskitytään pelkkään haukkumiseen. Kuitenkin tällaisia arvosteluita on hylkäävistä arvosteluista aina valtaosa.

ACM:n kommentit kannattaa lukea, koska siellä on myös tahallisia väärinymmärryksiä tästä ilmiöstä. Esimerkiksi joku esittää olkiukon, jonka mukaan Meyer olisi väittänyt että sonta pitää päästää läpi. Kun minä kirjoitan täällä, että jokin tutkimus on "sontaa", se on täysin eri asia kuin jos kirjoittaisin arviota. Vertaisarvio on minulle ja monelle muulle tutkijalle pyhä toimitus. Kun tiedettä on väitetty jonkinlaiseksi uskonnoksi, niin analogiaa jatkaakseni, vertaiarviointi on sen tärkein sakramentti. Hylkäys ja hyväksyminen ovat sivuseikkoja, läpinäkyvä analyysi on paljon tärkeämpää.

Von N.

Tietokoneissa on yksi keskeinen piirre, joka on säilynyt periaatteessa ensimmäisten käyttökelpoisten ohjelmoitavien koneiden keksimisestä lähtien, eli ns Von Neumannin arkkitehtuuri. Tämä viittaa siis siihen, että tietokone on periaatteessa laite, jossa on muisti, prosessointiyksikkö, jne. ja näitä yhdistävä(t) väylä(t), ja samassa muistissa esitetään yhtä lailla sekä ohjelmakoodia että dataa.

Tämä arkkitehtuuri tuottaa pullonkaulan ensinnäkin siksi, että prosessori joutuu odottamaan joskus merkittäviäkin aikoja, että muistista noudetaan sille lisää työtä. Tätä helpottamaan on kehitetty kaikenlaisia välimuisti (cache) ratkaisuja, mutta ne eivät ratkaise itse perustavanlaatuista ongelmaa. Siksi nytkin etsitään kuumeisesti vaihtoehtoja tälle arkkitehtuurille. Toisaalta, oman tieteellisen työni näkökulmasta kysymys ei edes ole relevantti, sillä en operoi tällaisilla abstraktioilla tutkimuksessani. Jouduin kuitenkin perehtymään asiaan hieman, koska minulle lätkäisiin yllättäen ja pyytämättä (joskin ei mitenkään epämieluisasti, vaihtoehtoihin verrattuna) ohjelmointikielten periaatteiden kurssi, ja siinä tämä tulee relevantiksi.

Tämä pullonkaula on aikanaan saanut huomiota siten, että kun ohjelmoitaessa on pyritty tehokkuuteen, ohjelmoinnin teknisissä ratkaisuissa ja jopa algoritmisuunnittelussa on pyritty kiinnittämään tähän huomiota. Esimerkiksi 1980- ja 90-luvuilla ns. demoskenessä arkkitehtuuri- ja alustaspesifiset ratkaisut olivat ns. hack- tai kludge-ratkaisuja, eli teoreettisesti epämielenkiintoisia, mutta ehkä vaivaa ja ilman muuta kekseliäisyyttä vaativia "optimointeja", joista puuttui kaikki geneerisyys ja eleganssi, mutta jotka olivat paikoitellen aivan käsittämättömän tehokkaita. Itse en koskaan mitenkään erityisemmin ollut kiinnostunut tämäntapaisesta "häkkäämisestä", vaikka sen tulokset kiintoisia olivatkin. Sen pari kertaa kun johonkin partikulaariseen, sinänsä näyttävän tuloksen saavuttaneeseen ratkaisuun olen perehtynyt, on tullut lopulta tunne, että minua on huijattu hieman samaan tapaan kuin taikurin taikatempussa.

Tämä on muutoin epäolennaista, esitän ylläolevan lähinnä pohjustuksena niille, joilla on (virheellinen) käsitys -- joka minullakin oli jossakin vaiheessa -- että abstraktimpaan suuntaan kehittynyt ohjelmistosuunnittelu jotenkin hävittää kulttuurin, jossa ennen tehtiin "paremmin", kun jouduttiin häkkäämään, ja erityisesti niin, että tämä olisi kokonaan huono asia ja vain laiskuutta.

Ihmisen kyky abstraktioon, jossa aidosti "operationaalinen" (tarkemmin sanottuna, sellaisena pidetty) taso on hyvin syvällä verrattuna siihen, jolla ratkaisuja tietoisesti haetaan, on hyvin rajallinen. Ensinnäkin, jokainen tilanne, jossa joudutaan siirtymään syvemmälle, lähemmäs "konkreettista", on abstraktiovuoto. Niiltä ei voi välttyä täysin, mutta mitä syvemmälle vuoto jatkuu, sitä todennäköisemmin alkuperäinen ajatus hukkuu. Ohjelmointikielten kehitys abstraktimman ilmaisun suuntaan onkin palvellut tätä tarkoitusta, ja se kumpuaa inhimillisten kykyjen rajoitteiden tunnustamisesta.

Kellä malli on sen kätkeköön.

Kätketty Markovin malli (HMM) on melko yksinkertainen stokastinen prosessi. Formaalisti HMM in 6-tuppeli (S,P,L, &Theta, &mu, &alpha), missä (S,P,L) muodostaa diksreetin markovin mallin eli DTMC. Siinä S on tilojen joukko, P on tilasiirtymäjakauma, so. P(s,s') on todennäköisyys, että tilasta s siirrytään tilaan s'. L puolestaan on funktio, joka liittää jokaiseen tilaan joukon propositioita.

&Theta on ns. havaintokäsitteiden joukko, &mu on funktio, joka liittää kuhunkin tilaan todennäköisyysjakauman havaintokäsitteiden yli. Siis, &mu(s,o) on todennäköisyys sille, että o havaitaan, jos olemme tilassa s. &alpha on taas todennäköisyysjakauma tilojen yli, so. se kertoo millä todennäköisyydellä olemme missäkin tilassa ennen kuin olemme tehneet yhtään havaintoa.

HMM:n semantiikka tulkitaan havaintosekvenssien yli; jokainen havaintosekvenssi määrittää todennäköisyysjakauman sille, missä tilassa HMM kullakin hetkellä on, ja näinollen myös todennäköisyysjakauman propositioille. Koska alla oleva DTMC on "piilossa" emme voi havaita tilaa suoraan, emmekä siis näinollen myöskään tiedä, mitkä propositiot ovat voimassa, voimme tehdä suoria havaintoja vain havaintokäsitteistä.

HMM:iä käytetään esimerkiksi puheentunnistuksessa tms. epävarmuutta sisältävissä tehtävissä. Karkea ja hiukan virheellinen kuvaus niiden käytöstä on, että foneemit esiintyvät tietyllä todennäköisyydellä tietyssä järjestyksessä, jos ollaan lausumassa tiettyjä sanoja, ja HMM:llä voidaan mallintaa tämä prosessi ja sitten päätellä, mikä on todennäköisin sana, joka juuri lausuttiin. Propositioilla voitaisiin esimerkiksi merkitä kirjaimia, joiksi foneemit tulkitaan.

Mallintarkastusmenetelmiä voidaan käyttää myös HMM:ien ominaisuuksien tutkimiseen. Voimme ilmaista esimerkiksi sopivien probabilististen aikalogiikoiden kaavoja, esimerkiksi PCTL:n kaavoja ja tutkia niiden totuusarvoja HMM:n yli. Myös lineaarisen ajan logiikoita voidaan määritellä, en mene yksityiskohtiin. Semantiikka määritellään alla olevalle DTMC:lle. HMM:lle määritellän ns. uskomustila, joka on itseasiassa todennäköisyysjakauma S:n yli, ja aikalogiikan kaava tulkitaan tämän jakauman "läpi" kullekin sekvenssille.

Siirryn metatasolle hieman. Olen nuorissa opiskelijoissa huomannut sellaisen vaarallisen piirteen - itseänikin vaivasi joskus tämä tauti - että geneeriset ja monikäyttöiset mallit kuten HMM aletaan herkästi omaksua eräänlaisiksi todellisuuden ja maailmankaikkeuden malleiksi. Ne ovat kyllä hyödyllisiä filosofisia työkaluja - itseasiassa kummaksun sitä, että filosofit operoivat niin harvoin partikulaarisilla ja eksplisiittisillä malleilla - mutta ne eivät ole "totta". Ne ova työkaluja ajatteluun ja ihmettelyyn. Tämän kiisteen jälkeen minun on kuitenkin todettava, että mitään ymmärrystä ei ole olemassa sen ulkopuolella, että todellisuudesta tehdään jokin tällainen malli.

Relativismi on ymmärrettävä näin: ymmärrys ja tiedonintressi (jos tällainen pompöösi sana sallitaan) on aina sidoksissa siihen malliin, jota todellisuuden hahmottamiseen käytämme. Jos mallimme on liian köyhä, käsityksemme on kapea ja karkea. Toisaalta, jos mallimme on liian ilmaisuvoimainen, se on melkein varmasti ristiriitainen ja täysin virheellinen. Voimme esittää malleistamme vertailuja ainoastaan niiden tarkoituksenmukaisuuden suhteen. Tässä on kuitenkin syytä olla tarkkana, koska ihmisillä on tapana sotkea eri tason tarkoituksenmukaisuudet toisiinsa. Malli voi olla esimerkiksi psykologisesti tai poliittisesti tarkoituksenmukainen, koska siihen vetoamalla saa äänestäjiä tms. Relativismin huono maine johtuu pitkälti siitä, että tämä tarkoituksenmukaisuustarkastelu ymmärretään ilmeisen tahallaan väärin.

Rauha.

Päätin pitkällisen pohdinnan jälkeen luopua kaikenlaisesta katkeruudesta, ja nollata tilanteen mielessäni, pohtia asiat sen pohjalta, mitä ne ovat nyt ja miten ne todennäköisesti tulevat kehittymään. Tämän taustalla on tapaaminen erään entisen kolleegan kanssa; ko. henkilö oli hieman vastaavanlaisessa tilateessa joitain vuosia sitten ja lähti. Oivalsin illalla, että "Ingalsin Lauran" sijaan oikeastaan terveempi suhtautuminen löytyy tässä linkittämästäni kappaleesta.

Syynä on myös se, että aivan näinä päivinä saan merkittävän määrän lisäinformaatiota erilaisista vaihtoehdoista. Tahdon ajatella omaa tilannettani selväjärkisesti, vailla katkeruutta. Pahoitteluni lukijoille, poistin kaikki tekstit, joissa olin purkanut katkeruuttani. Niiden tarkoitus oli toimia terapeuttisena kanavana, ja ne palvelivat tarkoituksensa loppuun. Tarvitsen ennenkaikkea mielenrauhaa, en tunnetta että olen konfliktin keskellä.

Rauta II.

Kolmas perättäinen viikko lihaskuntotreeniä on jo tuottanut sen verran tulosta, että lihakseni eivät enää kipeydy, eli en kärsi enää lainkaan DOMS-oireista. Vastoin yleistä harhaluuloa, venyttely ei ehkäise DOMSia, vaan itseasiassa pahentaa sitä. Tämä on tiedetty tutkimustulosten perusteella[1] vuosikausia, mutta silti lihaskivun välttämiseksi suositellaan venyttelyä.

Toinen suunnattoman ärsyttävä myytti - jonkinlainen urheilun oma "kaalihuijaus", jos sallitte - on sitkeä uskomus siitä, että maitohappo on syyllinen lihaksen väsymiseen ja kipeytymiseen. Kyseisen myytin taustalla on varhainen tulkinta maitohapon määrän lisääntymisestä harjoituksen yhteydessä, ja päättelynä se on samankaltainen kuin että paloautot pahentavat tulipaloja: Mitä vakavampi tulipalo on kyseessä, sitä useampia paloautoja on paikalla. Todellisuudessa maitohapon laktaatin ruiskuttaminen lihakseen saattaa jopa parantaa sen suorituskykyä [2].

Maitohappo- ja venyttelymyytit ovat tietysti vain esimerkkejä siitä, miten yleisestiottaen ihmiset suhtautuvat todellisuuteen ylenkatseella, jos se on ristiriidassa heidän ennakkoluulojensa kanssa. Erityisen alttiita tällaiselle ongelmalle ovat asiat, jotka liittyvät melko suoraan ihmisten omaan kehoon tai "biologiaan": ihmiset muodostavat kultinomaisia koulukuntia ravitsemuksesta, raskausajan ruokavaliosta, uskomuslääkinnästä, urheilusta, vanhemmuudesta, ja niin edelleen.

Joku tietysti voisi väittää, etteivät ihmisten poliittisetkaan mielipiteet - ja siinä samalla niitä sivuavat käsitykset maailman toiminnasta noin ylipäätään - ole tästä riippumattomia. Pinkerin The Blank Slate voidaan nähdä joidenkin tällaisten jumiutumien ruotimisena. Aihetta sivutaan toistuvasti Less Wrong blogissa, jonka materiaali sijaitsi ennen Robin Hansonin nykyisen Overcoming Bias-blogissa. Jälkimmäinen käsittelee aihetta edelleen jossain määrin. Olen lukenut näitä viimeaikoina aika vähän.

Miksi ja miten tällaiset myytit jatkavat elämäänsä niinkin neutraaleissa asioissa kuin siinä, onko lihaskivun syynä venyttelyn laiminlyönti tai johtuuko lihaksen väsyminen maitohaposta? Otin nämä esimerkit siksi, että niihin ei liity mitään poliittista relevanssia, ja siksi niiden pitäisi kuvastaa ihmisen taipumusta pitää kiinni virheellisistä käsityksistä täysin riippumatta mistään ryhmäpaineesta tai henkilökohtaisesta sitoutumisesta virheellisen käsityksen ylläpitämiseen.

Voimme toki postuloida, että maitohappo- ja venyttelymyyttiä pitävät yllä kaiken maailman venyttelyopettajat ja uskomuslääkitsijät, mutta tämä ei ole tyydyttävä vastaus. Voimme sanoa, että syy on siinä, että ihminen nyt vain ei halua vaihtaa käsityksiään. Tämä on jo uskottavampaa, mutta se ei silti vastaa kysymykseen miksi näin on. Oma kokemukseni on, että esimerkiksi lämmittelyn jälkeen tehtävä pieni venyttely ennen rankkaa harjoitusta (josta ei ole hyötyä) on osa eräänlaista rituaalia, ja tämän rituaalin rikkominen voi olla hyvin raskasta ja synnnyttää jopa syyllisyydentunteita. Ihminen varjelee tämän rituaalin rationalisointia pitäytymällä uskomuksessa, että se on "tarpeellinen".

Tämä nivoutuu saumattomasti viimeaikaisiin pyrkimyksiini yrittää ymmärtää uskonnollisia käsityksiä. Niissä on jotain samanlaista: voimme olla täysin varmoja, että ne ovat vääriä, mutta silti niihin uskovat monet sellaiset ihmiset, jotka ovat muutoin täysin rationaalisia ja mieleltään ehjiä. Ajattelin aiemmin, että uskonnollinen ihminen ei voi olla luotettava, koska hän on eräänlaisella tavalla mielisairas. Nyttemmin ymmärrän, että kyse on todennäköisesti omasta neurologisesta poikkeavuudestani. Coping-mekanismini kognitiivisen dissonanssin suhteen ovat alikehittyneet, joten en kykene omaksumaan uskomuksia, jotka tiedän vääriksi. Ihmiset ovat erilaisia hyvin perustavanlaatuisella tavalla, ja osalle meistä - sanoisin "ääripäiden", mutten oikeasti ole vakuuttunut, että olen niin poikkeava - tässä suhteessa erot tekevät toistemme piirteistä jokseenkin käsittämättömiä.

Siksi pidänkin omituisena ja epäonnistumaan tuomittuina kaikenlaisia omien uskonnollisten käsitysten tueksi kasattuja rationalisointeja: ne ikäänkuin "iskevät takaisin" aina. Mitä toivoa minulla olisi vakuuttaa ihmisiä väittämästä, jonka tueksi on vain epäsuoraa evidenssiä, kun useimmat ihmiset pitävät täysin naurettavana jopa maitohappo- ja venyttelymyyttien kaltaisten empiirisesti virheellisiksi osoitettujen käsitysten kyseenalaistamista?

[1] Scandinavian Journal of Medicine & Science in Sports, Volume 8, Issue 4, pages 216–221, August 1998
[2] Sports Medicine, Volume 36, Number 4, 2006 , pp. 279-291(13)

Rauta.

Kävin eilen power-jumpassa. Ideana on, että ohjaaja määrää liikkeen, jota tehdään sitten painoilla musiikin tahtiin. Kokemus oli hämmentävällä tavalla fasistinen, sanan merkityksessä, joka avautui minulle vasta luettuani kokoelman Uusi Uljas Ihminen: Modernin pimeä puoli. Kirja on loistava esitys siitä, miten fasismi, neuvostososialismi, ja kansallissosialismi ovat eräänlaisia modernisaatiokehityksen synkkiä ylilyöntejä. Opin ymmärtämään postmodernia "läppää" paljon paremmin kirjan luettuani, ja suosittelen sitä lämpimästi oikeastaan kaikille poliittisesta suuntauksesta riippumatta. Tämä kirja, yhdessä Popperin "Avoin yhteiskunta ja sen viholliset" toimivat jonkinlaisena alkusysäyksenä oman poliittisen katsontakantani kehittymiselle nykyiseen suuntaan. En väitä niinkään omaksuneeni niistä mitään sisältöä niinkään kuin saaneeni jonkinlaisen syyn pohtia asioita eri näkökulmasta.

Raudan nosteleminen musiikin tahdissa ohjaajan kannustaessa on eräänlaisen körperkultur:in ilmentymä, joka taasen on koko kansakunnan hyvinvoinnin perusta tämän ikiaikaisessa kamppailussa kansojen elintilasta. Treenin jälkeen ihmiset poseeraamassa hikisinä, katse fokusoituna yläviistoon, kansakunnan tulevaisuuteen.

Oma sovittamaton ristiriitani niin konservatismin kuin sosialististen ja muiden kollektivististen aatteiden kanssa ei ole niinkään jäljitettävissä sisällöllisiin kysymyksiin sinänsä kuin suhteeseen koko sisällön käsitteeseen. Tietyssä mielessä käsitykseni on nihilistinen, koska kysymys siitä, mikä sisältö tällä tai tuolla politiikalla tai tällä tai tuolla instituutiolla on, on minulle täysin mieletön.

Tämä ei tietenkään estä ottamasta kantaa sisällöllisiin asioihin, eikä se tarkoita antautumista sumutukseen tai pessimismiin. Ja tästä pääsemme luontevasti siihen, että sain eilen Kaalihuijauksen viimeisetkin sivut luettua, ja kirja vastaa jonkinlaisella tavalla taustaoletuksiltaan ja suhteeltaan maailmaan sitä, miten itse maailmasta ajattelen. Siis, yhteiskunnallinen todellisuus on toki hieman sekava, monimutkainen, ja usein vaikeasti selvitettävissä, mutta se ei ole salattu, ylen raadollinen tms. Eikä se ole myöskään jonkun tahon kontrollissa, ei ole olemassa mitään salaliittoja tms.

Pelkään vain, että Kaalihuijauksen sävyn ja "kanelipullalta maistuvan kalan" tuntuma menee ohi liian monilta. Sellainen ajattelu, jossa ihmisen ajatukset ovat ikäänkuin täysin määräytyneitä jonkin pienehkön yksityiskohdan tai viitekehyksen valintaan liittyvän nyanssin vuoksi, on melko yleistä. Ennustan, että jos sen lukee joku, joka kokee itse lukeutuvansa siihen kansanosaan, josta kirjan loppupuolella puhutaan nuivaan sävyyn -- siis joka kokee tulleensa tölväistyksi heitolla, jossa valitellaan, että keskustelu tuntuu aina vääntyvän joukkkoon tiettyjä aiheita -- tällainen lukija vetää luukut täysin kiinni ja tuomitsee kaiken kirjassa esitetyn roskaksi.

Yhden pettymyksen vielä kirjasta mainitsen, sitten pidän suuni kiinni. Nimittäin, mainittu nuiva sävy on mielestäni ilmaistu termein, joita nimittäisin ehkä "vasemmistolaisuudeksi", sanan täysin väärässä merkityksessä. Kirjoittaja ei suoraan sano - mutta hänen ei niin tarvitsekaan tehdä - mitä nämä mielipiteet esimerkiksi somaleista, kehitysavusta, tai ilmastonmuutoksesta ovat, joita raadollisten (ja väärien) tosiasioiden kanssa tullaan toitottamaan. Yhtä lailla voitaisiin nimittäin ottaa esimerkkejä mielipiteistä saastumisesta, köyhyydestä, työuupumuksesta, tai tuloeroista ja maalata paljon tasapuolisempi kuva vasemmalta oikealle ulottuvasta hölmöydestä. Tätäkään ominaisuutta en kuitenkaan voi kovasti haukkua henkilökohtaisen kokemuksen perusteella, mutta joskus - vain joskus - on mielekästä kuitenkin esittää asiaa hieman tasapuolisemmin kuin todellisuus ilmenee. Ja tämä olisi ollut yksi niistä paikoista.

Uusi vuosi.

Liityin viime vuoden lopulla kuntoklubin jäseneksi. Tähän saakka olen aina jokseenkin ylenkatsonut ohjattuja liikuntamuotoja, mutta olen jo siinä iässä, että erilaiset imagosyyt eivät paina enää mitään. Voin täysin vapautuneesti siis polkea kuntopyörällä 90-luvun b-luokan tanssihittien tahdissa, ohjaajan huudellessa ohjeita siitä, milloin pitää seistä, istua, tai milloin keventää ja lisätä vastusta. Saatoin myös vapautuneesti ottaa kevyet painot ohjatussa lihaskuntoharjoituksessa.

En vieläkään ehtinyt lukemaan loppuun Suurta Kaalihuijausta, mutta lukemani perusteella kirja on yhtäältä parempi kuin olin odottanut, toisaalta hieman pettymys. Kirjan ote on analyyttinen, peräti filosofinen, mutta jollakin tapaa yhtä aikaa hieman karski ja pliisu. Jostain syystä elämys on älyllisesti jotain samankaltaista kuin shanghailaisessa ravintolassa syömäni kala: kala oli hyvän makuista, mutta tavalla, joka ei ole ominaistu juuri kalalle, vaan vastaavia makuja löytää pikemminkin leivonnaisista. Ko. kirjassa on yhtäältä jotain pamfletinomaista, ja sitä voisi toisaalta nimittää ehkä "tietokirjaksi", mutta lukukokemus on sävyiltään jotenkin ehkä blogikirjoituksen kaltainen. Kirjailijan kriittisyys on sävyltään arvostelevaa ja vapaamielisesti ehdotuksia viljelevää, mutta toisaalta vetäytyy usein filosofin "neutraaliuden" taakse. En hauku, ehkä tämä on genre, jossa ei ole kirjoitettu pahemmin. Omaperäinen se ainakin on.

Nyt palaan työn pariin.

Avoin kirje Joulupukille.

Arvoisa joulupukki.

Toivoisin tänä jouluna, ettet jakaisi ihmisille lahjoja ilmaiseksi. Suomessa on paljon kauppiaita, joille joulunajan myynti pelastaa muutoin tappiollisen vuoden tai joilla muun vuoden niukin naukin kannattava toiminta kääntyy selvästi voitolliseksi jouluna.

En myöskään arvosta sitä, että kuljeskelet ympäri maailmaa lentäen ja länsimaista kulttuuria hyvin pinnallisesti esitellen. Erityisen arveluttavana pidän sitä, että edustat nimenomaan kulutustavaroiden jakamista, etkä lainkaan korosta niitä tärkeimpiä arvoja, kuten ihmisoikeuksia, sukupuolten välistä tasa-arvoa, kanssaihmisten huomioonottamista, demokratiaa, ja niin edelleen. Koska en ole kristitty, olen tosin mielissäni, ettet tuo esiin Joulun kristillisiä vaikutteita voimakkaasti esiin. Voisit kuitenkin ehkä hieman enemmän tuoda juhlan roomalaista (saturnalia) ja germaanista (yule) perinnettä esiin.

Olen pahoillani, että olen niin kovin kriittinen. Arvostan kyllä työtäsi kovasti. Ja arvostan myös sitä, että niin usein tuot minulle kirjoja. En tiedä, oletko huomannut, mutta sinua myös vedätetään aika paljon näin joulun alla. Finlandia-palkintokin julkistetaan aina sopivasti, että ehdit laittamaan kirjoja pukinkonttiin. Ehkä voisit joskus kieltäytyä menemästä mukaan tähän kyyniseen hyväksikäyttöön, ja tuoda jotain oikeasti merkittävää kirjallisuutta lahjaksi.

Omalta kohdaltani, jos saan toivoa, voisit tuoda minulle joko sen Esko Valtaojan uuden kirjan, tai sen Tommi Uschanovin uusimman. Varsinkin jälkimmäinen vaikutti mielenkiintoiselta.

Kaikkea hyvää. Älä tuo minulle mitään Finlandiaehdokkaita. Älä ainakaan sitä voittajaa.

Surkuhupaisaa.

Kaksi surkuhupaisaa asiaa on tullut mieleeni kun tänään lueskelin pitkästä aikaa suomalaisia uutisia.

Ensimmäinen oli, että kepusta on tullut niin haiseva mätäpaise, että tulee sellainen tunne, että sitä ei voi edes äänestää, ellei ole täydellinen konna.

Toinen oli, että jälleen kerran jotkut makkaratukat pääsevät puhumaan asian sivuitse. Sana "Uraani" kun herättää heti sielun syvimmissä kolkissa piilottelevat demonit. Kun kaivos erottelee malmistaan kobolttia ja nikkeliä, se ei herätä mielikuvia mistään kauheasta. Jäljelle jäänyt matsku heitetään takaisin maahan, no biggy.

Mutta jos siinä oleva uraani otetaankin talteen (sensijaan että se laskettaisiin maahan), niin kaivos muuttuukin helvetinkoneeksi ja tuomiopäivän airueksi.

Voi sentään. Lusikka, kauha, annostelu, vaatiminen. En pidä itseäni poikkeuksellisen fiksuna. Tai no, ollaan rehellisiä: kyllä pidän. Mutta tämä porukka - "älykästä eliittiä", katsokaatten - tekee siitä pakollista.

Luonnonvalinta ja minä.

Luonnonvalinta on termi, joka ymmärretään yleensä väärin. En ole biologi, enkä lähde tässä keskustelemaan siitä, mikä on mielekäs abstraktiotaso, mihin "valinta kohdistuu" todellisessa luonnossa, eli tarkoituksena ei ole kiistellä luonnonvalinnan teorian operationalisoinnista.

Yleensä käsitteet "evoluutio" ja "luonnonvalinta" sotketaan, ja tähän haluaisin selvyyden. Evoluutio ei ole "teoria", vaan evoluutio viittaa siihen havaittuun tosiasiaan, että usein eliöiden myöhemmät sukupolvet eroavat hieman varhaisimmista sukupolvista. Emme tietenkään tiedä täysin aukottomasti tai tarkasti sitä, miten evoluutio on edennyt, koska mitä kauempana menneisyydessä eläneistä eliöistä puhumme, sitä vähemmän meillä tyypillisesti on suoraa evidenssiä näiden eliöiden ominaisuuksista. Sitä on kuitenkin riittävästi, jotta voimme todeta keskimäärin elossa olleiden eliöiden muuttuneen radikaalisti viimeisten 600 miljoonan vuoden aikana. Kuten sanoin, en ole biologi tai paleontologi, joten en ala esittämään mitään yksityiskohtia.

Luonnonvalinta puolestaan on kuvaus siitä prosessista, jolla erot sukupolvien välillä syntyvät. Darwinin keskeinen teesi oli vain jotakuinkin sellainen, että jälkeläiset ovat kokolailla samanlaisia kuin vanhempansa, mutta joitain pieniä eroja on. Nämä erot toisinaan johtavat myös eroihin lisääntymismenestyksessä, joten sellaiset ominaisuudet, joista on etua lisääntymismenestyksessä, tuppaavat yleistymään. Siitä, miten näitä eroja syntyy - mutaatiot, rekombinaatiot jne - tiedetään jo aika paljon. Valintapaineen kohdistumisesta eri syklien vaiheessa tiedetään myös.

Monet käyttävät evoluution ja luonnonvalinnan metaforia myös evoluutiolaskennan tapaisessa yhteydessä, mutta tämä on oikeastaan huono nimitys. Mainitut metaheuristiikat eivät nimittäin ole luonnonvalintaa nähneetkään. Luonnonvalinta nimenomaan ei perustu minkään fitness-funktion optimoimtiin. Tätä eivät monet darwinisminkaan hyväksyneet tunnu ymmärtävän. Maailmankaikkeudessa ei ole mitään "fitness"-mittaa, joka voitaisiin ottaa annettuna, ja jonka pohjalta voitaisiin rakentaa organismi, joka olisi "evoluution huippu". Satunnaistamista soveltavissa metaheuristiikoissa näin usein on, koska niitä käytetään ongelman ratkaisemiseksi. Ongelman parametrit tunnetaan, ja "hyvyys" voidaan arvioida. On kuitenkin vakava abstraktiorikko kuvitella, että luonnonvalinta "pyrkisi" ratkaisemaan yhtään mitään. Ympäristön eri yksilöihin - tai Dawkinsin abstraktiotasoa käyttäen geeneihin - kohdistama valintapaine tulee ympäristön ominaisuuksista, jotka muuttuvat paitsi geologisten ja astronomisten prosessien, myös endogeenisten prosessien kautta. Jos metaforaa tarkastellaan takaperin, luonnonvalinnassa kohdefunktio muuttuu sen mukaan, mitä tulee valituksi.

Siksi ilmaisu "survival of the fittest" on ikäänkuin virheellinen; esitin joskus, että se on jopa tautologinen, mutta tarkalleen ottaen se ei ole. Luonnonvalinta ei "vahvimpien" eloonjäämistä missään staattisessa tai edes hyvinmääritellyssä "vahvemmuuden" merkityksessä, mutta ei myöskään vain eloonjääneiden eloonjäämistä. Se on eloonjääneiden jälkeläisten eloonjäämistä.

"Älykäs suunnittelu" paradigmana on tietysti virheellinen, enkä haluaisi edes puhua siitä. Mutta metaforana itseasiassa älykäs suunnittelu on huomattavasti parempi koskien evolutiivista laskentaa yms. satunnaistamiseen ja fitness-funktioihin perustuvia metaheuristiikkoja. Älykäs suunnittelu ei ole tiedettä, koska se ei täytä falsifikaatiokriteerejä, mutta tämä ei tarkoita, etteikö sen parissa esiintyisi luovaa ja nokkelaa ajattelua. Tarkoitan tällä, että koska ID-paradigman noudattajat käyttävät hurjat määrät aivokapasiteetistaan tämän älyttömän teoriansa perustelemiseen, kuvittelisin heidän kehittäneen käsitteitä, joista voisi oikeasti olla hyötyä evolutiivisen laskennan parissa. Tämän todennäköisyyttä laskee tietenkin se, että harva riittävän älykäs ja luovaan ajatteluun kykenevä ihminen kykenee omaksumaan ID-paradigman, mutta toisaalta älykkyys ja luovuus eivät täydellisesti suojele sosiaaliselta paineelta eikä varsinkaan uskonnollisuudelta.

Onneksemme myöskään uskonnollisuus ei täysin suojele ihmisiä luonnonvalinnan ymmärtämiseltä.

Transhumanismi ja minä.

Transhumanismi on kattokäsite, jonka alle voidaan laskea oikeastaan kaikki sellaiset progressiiviset pyrkimykset, joilla pyritään poistamaan ihmisyyden asettamia biologisia rajoitteita. Monessa suhteessa transhumanismi on - ehkä täysin ymmärrettävästikin - leimautunut lähinnä kaikenlaisten äärimmäisten utopististen projektien ajamiseksi. Tällainen ajattelu herättää pelkoa, ja sinänsä melko ansiokkaita ajatuksia muuten tuottanut Francis Fukuyama esitti, että transhumanismi on äärimmäisen vaarallista jo ideatasolla. Fukuyaman argumentin yksi keihäänkärki on, että jos ihmisyyden asettamia rajoitteita voidaan rikkoa yksilötasolla, tämä moninkertaistaa jo olemassaolevia eroja ihmisten kyvykkyyden ja tuottavuuden välillä, eräänlaisen matteus-vaikutuksen kautta.

Fukyaman ajatus on tässä suhteessa oikeastaan melko läheistä sukua Blank Slaten karikatyyrille. Fukuyaman argumentti on, että liberaali yhteiskuntamalli - klassisessa mielessä ymmärrettynä, jotta emme sotke nyt anglososialismia tms. tähän mukaan - perustuu syvällisellä tasolla siihen, että on tietty ihmisyyden kattokäsite, jonka kautta kohtelemme kaikkia yhteiskuntamme jäseniä tasapuolisesti. Jos tällaista käsitettä ei voi soveltaa, eli jos jotkut ovat "enemmän kuin ihmisiä", koko yhteiskunnan oikeutusmekanismi katoaa. Tämä on tietenkin näennäisargumentti, mutta sen näennäisyys ei ole täysin ilmeinen.

Sen näennäisyys voidaan kuitenkin tuoda esiin siinä, että me jo nyt hyväksymme, että ihmiset käyvät silmäleikkauksissa parantaakseen näköään. Hyväksymme sen, ettei umpilisäkkeen tulehdukseen tarvitse kuolla, vaan umpilisäke voidaan poistaa kirurgisesti. Me hyväksymme, että vammautuneille ihmisille - esimerkiksi haavoittuneille sotilaille - voidaan asentaa tekoraajoja menetettyjen tilalle. Me hyväksymme - ainakin osa meistä hyväksyy - keinohedelmöityksen niille, joilla on ehkä syystä tai toisesta vaikeuksia saada lapsia. Hyväksymme sukupuolen korjaamisen leikkauksella.

Kiteyttäen, hyväksymme ruumiin abstraktiorajojen ja ihmisyyden asettamien rajoitusten rikkomisen sellaisella perusteella, että pyrimme palauttamaan yksilön toimintakyvyn johonkin normiin. Pysähtykäämme kuitenkin hetkeksi miettimään tätä periaatetta. Likinäköisyyden tiedetään olevan vahvassa yhteydessä lukemisen määrään siten, että paljon lukevat ovat usein likinäköisiä. Taipumus tähän on geneettinen, ja on tilastollisesti (joskaan kausaalinen suhde on vähintään hatara) yhteydessä korkeampaan älykkyyteen jne. (1) Sivuutan kysymyksen muun problematiikan, mutta jos ajattelemme näin, niin mitä muuta silmälasit ja silmäleikkaukset ovat, kuin pyrkimyksiä rikkoa ihmisyyteen liittyvä biologinen rajoite, joka "määrää", että oppineisuuden hinta on likinäköisyys?

Samanlainen tarkastelu voidaan tehdä - ja itseasiassa argumentti usein esitetäänkin julkisuudessa - sellaisten lääkkeiden kohdalla, jotka korjaavat jotakin sinänsä inhimillistä puutetta, joka haittaa (tai jonka koetaan haittaavan) normaalia elämää. Ääriesimerkkinä (ja paljolti aivan syystäkin kritisoituna sellaisena) ylivilkkaiden lasten lääkitseminen Ritalinilla ja vastaavilla lääkkeillä. Muina esimerkkeinä toiminevat (väitetty; en ota kantaa paikkansapitävyyteen) masennuksen ylidiagnosointi ja -lääkintä, tai vaikkapa amerikkalaisten opiskelijoiden parissa yleistynyt taipumus käyttää stimulantteja opintomenestyksensä parantamiseen.

Näissä erilaisissa "post-humaaneissa" esimerkeissä on nähtävissä selviä yhteyksiä, ja ei ole mitenkään provokatiivista sanoa, että ne ovat jonkinlaisella kaltevalla pinnalla. Suurin osa ihmisistä kuitenkin asettaa rajan johonkin; transhumanistiksi voitaneen karakterisoida niitä, jotka joko eivät aseta sitä lainkaan, tai asettavat sen kauas esimerkiksi nykyisestä lainsäädännöstä. Esimerkiksi useimpien oikeasti toimivien stimulanttien napsiminen opiskelumenestyksen parantamiseksi, on Suomessa peräti laitonta.

En itse ole varsinaisesti transhumanisti, koska suhtaudun luontaisesti ennakkoluuloisesti tällaisiin projekteihin, erityisesti silloin, kun ne tapahtuvat ns. tieteellisen kontekstin ulkopuolella, erilaisten puoskarien, helppoheikkien, hurmoshenkisten julistajien jne. ehdoilla. Sensijaan olen transhumanisti siinä merkityksessä, että mielestäni erilaisia keinoja rikkoa "ihmisyyden rajat" tulee tutkia huolella, eikä niihin tule suhtautua lähtökohtaisesti tabuina tai asioina, joita "ei saa" tutkia jostakin hämärästä eettisestä syystä.

Uusi tieto ja uudet teknologiat ovat aina herättäneet ihmisissä pelkoja. Tämä on tietysti täysin luonnollista, mutta luonnollisuus ei ole oikeutus sille, että näille peloille pitäisi antaa valta. Ihmiset ovat heikkoja, menevät suhteellisen herkästi rikki, ja ihmisillä on tavattoman paljon rajoituksia siinä, mihin he kykenevät. Jos näitä rajoja voidaan työntää tuonnemmas, on ainakin syytä selvittää tämän kustannukset. Asenne, joka torjuu tällaisen tiedon tavoittelun, on, paradoksaalista kyllä, epäinhimillinen, sillä ihmisyyteen kuuluu myös pyrkimys parempaan. Tällainen väittämä tulkitaan usein tarkoitushakuisesti pyrkimyksenä kohti jotakin tiettyä utopistista kapeaa tavoitetta, hinnalla millä hyvänsä, mutta kuten niin usein erilaisten jarrumiesten puheissa, se perustuu (täysin tahalliseen) väärinymmärrykseen.

(1) Älykkyyden ja likinäköisyyden yhteys voi selittyä täysin sillä, että älykkäämmät ihmiset tuppaavat lukemaan enemmän ja juuri lukeminen altistaa likinäköisyydelle.

Sininen maanantai.

Tulin aamulla töihin siinä uskossa, että tutkimus suorastaan räjähtää käyntiin. Päänsäryn, kahvin liiallisen tankkaamisen, yllättävän masentavan koti-ikävän, ja liian raskaan lounaan lisäksi suunnitelmaa häiritsi myös tutkimustapaamisen lykkääntyminen huomiseen niin, etten saa käyttööni rajapintaa, jonka avulla tekisin kokeita paperia varten. Päätin siis tehdä toisen asian, joka kuuluu jokaisen tutkijan velvollisuuksiin, eli lukea aiheeseen liittyviä papereita ja kirjallisuutta.

Papereiden lukemisessa on sellainen ongelma, että aivoni on aivan liian taipuvainen divergenttiin ajatteluun ollessaan tällaisessa viritystilassa. Tämä tarkoittaa, etten voi lukea kuin muutaman kappaleen jotain itselleni uutta tietoa, ja keskittymiseni herpaantuu aivon generoidessa niin paljon vaihtoehtoja ja ideoita siitä, miten tietoa voisi hyödyntää muussa tekemisessäni. Tämä kuulostaa jotenkin kovin juhlavalta tai hyödylliseltä, mutta vakuutan, että ideoista suurin osa on huonoja ja käyttökelvottomia. Silti minun on liki mahdotonta olla ajattelematta niitä, ja vaatii huomattavan määrän voimavaroja olla piittaamatta niistä. Voimavaroja, joita minulla ei juuri nyt ole, jos voin lisätä.

Tutkimukseni etenee parhaiten pienessä ryhmässä, jossa on mukana pikkutarkkoja ja toiminnallisia yksilöitä. Olen yksinäni liiaksi taivaanrannanmaalari, ja joudun pakottautumaan kaikkeen tarkkaan ja toteuttavaan työhön. Onnekseni pidän kirjoittamisesta, myös paperien kirjoittamisesta, koska se selkiyttää ajatuksiani tavalla, jota voi verrata meditoimiseen. En tee kirjoittaessani suurta määrää virheitä, mutta olen huono korjaamaan tekstiä. En esimerkiksi koskaan oikolue blogitekstejäni, mikä todennäköisesti näkyy. Jälkikäteen voin esimerkiksi usein lukea suoraan tekstistä, milloin olen pitänyt kirjoittaessa tauon, koska sellaisessa kohtaa esiintyy yleensä jonkinlainen kongruenssivirhe.

Olen aiemmin jo kirjoittanut nykyisestä tutkimusaiheestani otsikolla "Onnekas poika", ja muutenkin. Minulla on nyt materiaalia muutamaan julkaisuun, ja olen aiheesta nyt jo pari paperia kirjoittanut muiden kanssa, yhden lähetin reilu viikko sitten ja seuraava pitäisi lähettää ensi kuun alussa. Jostain syystä aihe alkaa tuntua läpikolutulta, vaikka teoriapuolella löytyy koko ajan uutta ja mielenkiintoista. Mietin, josko asia pitäisi jättää vuodeksi tai pariksi hautumaan, tai jopa jättää se jollekin nuoremmille. Tästä voisi helposti riittää tutkittavaa väitöskirjaa varten, ja jos minulla olisi rahoitusta tarjota, yrittäisin hankkia jostain jatko-opiskelijan sellaista tekemään.

Uskon, että melkein missä tahansa tutkimuksessa saavuttaa, jos vain jaksaa asiaan perehtyä, jossakin vaiheessa sellaisen tietämyksen ja käsityksen tason, ettei itse voi enää mitenkään seurata edes kaikkia lupaavia langanpäitä. Joskus minulta loppuu usko - kuten tänään - että teen jotain mielekästä ja tärkeää, että minun olisi pitänyt alkaa tutkia biotieteitä tai fysiikkaa. Mutta toisaalta, kaikissa elokuvissa aina mielenkiintoiset löydöt tekee joku eristyksiin tai karkotetuksi joutunut eksentrinen tutkija.

Loma (jatk.)

Vanhempi poika meni aamupäivällä uimakouluun, ja nuoremmallekin löytyi kaveri rannalta. Tunnen aivojeni kutistuvan loman vuoksi, ja kykyni abstraktiin ajatteluun on jo selvästi vähentynyt. Hyvänä puolena on, että arkiset toimet, kuten astioiden tiskaaminen, ruoanlaitto, ja siivoaminen sujuvat paljon paremmin nyt. Kyse on lähinnä siitä, että aivoni ei jatkuvasti työstä jotain ajatusta sub specie aeternitatis, ja näin häiritse keskittymistäni siihen, mitä on käsillä.

Poltin jalkapohjani hiekkarannalla, kun vaeltelin paljain jaloin liian kauas rannasta. Iltapäivällä menemme todennäköisesti kirjastoon, kunhan nuorimmainen herää päiväunilta ja on syönyt.

FYI.

En todennäköisesti päivitä mitään tai kommentoi muita kirjoituksia ennen kuin saan kotiini internetin.

Aika.

Elämä ilman internettiä on osoittautunut palkitsevaksi. Huomaan, että olen käyttänyt netissä aikaa aivan mielettömästi ja aivan turhaan. Valitin joskus hitauttani lukemisessa. Kuitenkin, nyt kun olen viikon ollut vajaalla työpäivällä, olen saanut luettua kolme kirjaa reilussa viikossa, tinkimättä yhtään mistään muusta kuin verkon käytöstä, ja jopa käyttäen aikaa selvästi enemmän kaikkeen muuhun.

Esimerkiksi eilen vietimme muutaman tunnin uimarannalla. Lisäksi lapset olivat teini-ikäisen serkkutyöttönsä mukana Tracon V- tapahtumassa. Nuorempi oli pukeutunut Pikachuksi ja vanhempi Batmaniksi. Suhteeni tällaisiin juttuihin on ollut ambivalentti, mutta positiivisella puolella painaa se, että tapahtumassa ei näkynyt juopuneita ja merkittävä - ehkä jopa suurin - osa harrastajista oli siististi käyttäytyviä tyttöjä. Joten jos pojat jostain tuollaisesta innostuvat, niin mahdollisuus kuolla tai vammautua ennen lisääntymisikää pienenee. (Tämän voi tulkita yksi- tai kaksiparametriseksi funktioksi osana argumenttia, kuinka haluaa.) Lisäksi veikkaisin kognitiivisten kykyjen olevan mainitulla porukalla ainakin pääsääntöisesti kunnossa, koska pukujen rustaaminen käsin vaatii ainakin jonkinlaista mielikuvitusta ja pitkäjänteisyyttä.

Lauantaina vanhempi poika juhli tarhatovereiden kanssa 6-vuotissyntymäpäiviään Tampereen tiedemuseossa. Tapahtuma oli onnistunut; paikka on mielenkiintoinen lapsille, ja siellä on kohtuullisen paljon nähtävää. Ko. lafkalle tulee kyllä muodostumaan ongelmaksi se, miten lapset, ja erityisesti vanhemmat, saadaan haluamaan paikanpäälle uudestaan normaalikäyntien yhteydessä. Synttärijuhlien pitopaikkana se toimi kyllä loistavasti. Ensin laulettiin, sitten tehtiin - ehkä hieman riskialttiisti, näin jälkikäteen ajatellen - elintarvikevärin ja booraksin avulla erivärisiä polymeeriklimppejä Eri Keeper-liimasta. Sitten syötiin jäätelöä ja lopuksi lapset saivat leikkiä vinkeillä kojeilla.

Illan Saksa-Argentiina- ottelu oli teurastus. Kuulin väitteen, jonka mukaan Saksan voittaessa maailmanmestaruuden, sen bruttokansantuote kasvaa keskimäärin kolme ylimääräistä prosenttia. En osaa antaa viitettä, koska kuulin vain tällaisen huhun. Pidän tämänkaltaista tulosta mahdollisena, joten päätin kannattaa Saksaa. Vaikka veikkasin Uruguayta mestariksi, Saksakin kelpaa. Tärkeintä on, että Brasilia putosi, ja mieltäni lämmittää myös se, että sen pudotti Hollanti. Hollannin pelejä seuratessani olen jotenkin saanut sellaisen kuvan, että pelaajilla on sipsuttava juoksutyyli erilaisiin latinopalloilijoihin verrattuna. Olin huomaavinani Saksan joukkueessa jotain samantapaista. Ehkä tämä todistaa germaanisten kansojen rodullista ylemmyyttä.

Narraat kuitenkin.

Syreenien tuoksu oli tänä aamuna tavattoman voimakas. Ilman kosteus oli korkeahko, ja ilmassa oli todennäköisesti paljon erilaisia aerosoleja. Myös aurinko paistoi.

Olen kirjoittanut melko paljon merkityksestä ja ymmärryksestä, mutta yleensä olen kytkenyt ymmärryksen tarkoituksenmukaiseen operationalisointiin, ja sivuuttanut erään inhimillisen hahmotustavan toisen aspektin lähes täysin. Nimittäin narratiivin. Narratiivi on hyvin inhimillinen tapa ymmärtää asioita, koska ihminen käyttää kieltä kommunikaation lisäksi sisäiseen puheeseen. Sisäinen puhe on hyvin eksplisiittinen ajattelun muoto, ja tietyssä mielessä eksplisiittisin, johon ihminen kykenee ilman formalisointia tai erilaisia graafisia ajattelun apuvälineitä.

Myytit voidaan ajatella narratiivena, joissa esitetään yhtäältä erilaisia maailmanselityksiä (esim. luomismyytit) ja toisaalta moraalifilosofisia tutkielmia. Myytti on toki sepite, mutta jos se ymmärretään allegorisesti, se voi silti osittain esittää mielekkään teorian siitä, miten asiat toimivat. Esimerkiksi erilaiset luomiskertomukset voidaan ymmärtää allegorioina neoliittisesta vallankumouksesta jne., prosesseista. Ne ovat siis narratiiveja, joissa on prosessi on redusoitu esimerkiksi kertomukseksi yksittäisestä ihmisestä tai pienestä joukosta ihmisiä.

Reduktionismilla viitataan tässä viitekehyksessä yleensä narratiiviin, jossa jokin ilmiö selitetään kompositionaalisesti jonkin äärellisten rakennusosien joukon toiminnan kautta. Esimerkiksi neuroreduktionismi viittaa narratiiveihin, jossa mielensisällöistä puhutaan vain erilaisina aivosolujen toiminnan ilmentyminä, vailla mitään näistä erillistä substanssia. Toisena esimerkkinä, ihmisestä voidaan fysikaalisessa mielessä puhua kokoelmana erilaisia (tarkastelutasosta riippuen) kemiallisia ja sähköisiä prosesseja.

Tällainen reduktionismi on toisinaan epäsuosittua, ja se herättää typertymisen tunnetta kuulijoissa, mutta tässä on yleensä taustalla eräänlainen abstraktiovuoto ihmisen aivoissa. Narratiivi operationalisoituu arkikielestä yleensä kouriintuntuvien objektien lisäksi puhujien tai puheen kohteiden mielensisältöihin. Narratiivia ei yleisestiottaen koeta mielekkääksi ilman toimijoita, siis objekteja, joilla voidaan selittää olevan näitä mielensisältöjä. Esimerkiksi reilu vuosikymmenen takainen "oivaltava" kirja Persoonan kieltäjät argumentoi, että tällaiset persoonattomat narratiivit ihmisen toiminnan selittäjinä ovat suora hyökkäys ihmisyyttä vastaan. Problematisointi toki kohdistui pitkälti puhetavan yhteiskunnallisiin sovelluksiin.

Abstraktiorikko syntyy viimekädessä käsitteiden rajauksesta ja siitä, että narratiivien välinen abstraktien käsitteiden "samuus", saati sitten operationalisointi, ei ole kongruenssi. Esimerkiksi, kun mielensisältöjä kuvataan sähkökemiallisiksi ilmiöiksi, ja näihin ilmiöihin kohdistetaan muunnoksia ja operaatioita, ei tulos ole millään ilmeisellä tavalla palautettavissa muutoksiin mielensisällöissä. Jos tämä ymmärretään teorian puutteeksi ja kuvauksen vajavaisuudeksi, so. puutteelliseksi reduktion ymmärrykseksi, ei ristiriitaa ole. Sensijaan, jos esitetään, ettei tällainen reduktio ole periaatetasolla mahdollinen, tai, mikä vielä yleisempää, rikotaan vielä lisäksi Humen giljotiinia postuloimalla, ettei se saa olla mahdollinen moraalisten implikaatioidensa vuoksi, on kyseessä abstraktion väärinkäyttö.

Toki väärinkäytös on kyseessä myös silloin, jos tätä puutteellista kuvausta yritetään käyttää argumenttina abstraktimman tai rinnakkaisen hahmotustavan ilmiöistä puhuttaessa.

Syyrenien tuoksu, linnut, hyönteiset ja kostea ilma muistuttivat minua siitä, miten me olemme kaikki auringon loisia. Pyörteitä, jotka nielevät toisiaan, ja joita pyörittää viimekädessä miljardien vuosien katkeamaton 400-700 nanometrin fotonien virta. Tämä narratiivi on reduktionistinen, mutta myös tosi.