Running Man Vol III

Kolmen vuoden tauon jälkeen ilmoittauduin jälleen puolimaratonille. Vuonna 2013 juoksin sen aikaan 1:47, ja vuonna 2017 aikani oli 1:56. Painoakin oli 18 kiloa enemmän vuonna 2017. Nyt painan suunnilleen saman kuin 2017, laihduttuani noin 12 kiloa helmikuusta.

Polarin "juoksuindeksi" on lukema, jonka Polarin sovellus laskee kustakin riittävän pitkästä juoksutreenistä, ja lisäksi sen pitkän aikavälin keskiarvo antaa jonkinlaisen arvion eri matkojen potentiaalisista ajoista. Vuonna 2013 en vielä käyttänyt Polaria, joten minulla ei sieltä ole dataa, mutta vuoden 2017 elokuun lopun juoksuindeksini oli 49, ja sovelluksen antama arvio ajasta 1:59:30.  Eilisen treenin jälkeinen tämän hetken juoksuindeksi on minulla 47, ja se antaa arvion ajasta 2:05.

Olen tasapainoillut nyt treenimäärien kanssa, ja tänään olo kropassa on, että ollaan hieman ylikunnon puolella. Osasyy tähän voi olla se, etten ole nyt jättänyt saliharjoittelua kokonaan pois ja vedin eilen maasta 5x135kg. Se ei tietenkään ole millään muotoa paljon, ja helmikuussa se olisi ollut erittäin kevyt lämmittelysarja, mutta puolen vuoden hyvin vähäinen treenaaminen ja melko nopea painonpudotus yhdistettynä melko suuriin juoksumääriin kyllä on ottanut selvästi veronsa.

Tavoitteenani on juosta vielä yksi selvästi pidempi lenkki, ehkä 25km, ennen kisaa, mutta muutoin keskittyä pääasiassa vauhtikestävyyteen. Kisaan on hieman vajaa kuusi viiikkoa, ja juoksen pidemmän lenkin todennäköisesti  noin kolmen viikon kuluttua, ja siinä kohtaa vähennän kilometrejä selvästi. Viimeiset kaksi viikkoa ennen kisaa teen vain melko lyhyitä ja kovia lenkkejä ja kävelyä.  Kahden tunnin alitus on ns kiikun kaakun tänä vuonna.

Miehen puolikas

Lauantaina kävin salilla ensi kertaa liki kolmeen kuukauteen. Edellinen kerta oli ollut maaliskuun puolivälissä. Tänään kävin jälleen kerran.

Kuntosalitauon aikana aloin taas juosta, kuten tapanani on ollut välillä. Tällä kertaa kunnon nousu on ollut yllättävän hidasta. Alkupainoni oli toki korkein koskaan, painoin 95.3 kiloa maaliskuun puolivälissä. Tuolloin olin myös vahvempi kuin koskaan. Tulokset eivät tietenkään olleet mitenkään kovin hyviä oikeasti vahvalle ihmiselle, mutta vedin maasta 190 kiloa ja nostin penkistä 120kg, sekä kyykkäsin 155kg. Se on yli 1000 naulan yhteistulos, ja jotkut pitävät sitä rajana sille ettei ole enää "aloittelija". Itse en tietenkään ollut aloittelija millään mittarilla, sillä olin tuossa vaiheessa harrastanut nostelua jo viisi vuotta.

Juoksun ja kuntosalitauon myötä ruokahaluni väheni merkittävästi, kuten yleensäkin käy, joten paino lähti putoamaan. Pidensin peruskuntolenkkejä hitaasti huhtikuusta alkaen, ja olen tehnyt niitä yhden tai kaksi viikossa. Tämän lisäksi olen juossut toisinaan Suolijärven noin 4.4km lenkin. Olen pyrkinyt juoksemaan peruskuntolenkkejä pitäen sykkeen 60-80% maksimista, niin että keskiarvo on noin 70% maksimista. Maksimisykkeeni on ollut yleisestiottaen varsin korkea, se on tällä hetkellä noin 198-200, olen saanut sen juoksemalla 198:aan, mutta vielä pari vuotta sitten se oli yli 200. Aerobinen kynnykseni on arviolta syketasolla 149, eli noin 75% maksimista, ja anaerobinen kynnys noin 178, eli 90% maksimista. Tämä arvio ei ole kovin paljon pielessä, sillä puolimaratonin keskisykkeeni on ollut 177.

Lyhyemmät lenkit olen juossut noin 85% maksimista. Joitain intervalleja aion lisätä nyt mukaan, sillä eilen PK-lenkkini oli jo 18.3 kilometriä. Ensin matka, sitten vauhti.  Olen täysin varma, etten tänä vuonna hätyyttele ennätystäni, vuodelta 2013, jolloin nettoaikani oli  1.47.02. Painoin vuonna 2013 noin 65 kiloa, ja vaikka painoni on pudonnut yli 10 kiloa, painan nyt 83.7kg.  Ennätyksen rikkoakseni pitäisi keskinopeuteni olla noin 5min/km, ja tällä hetkellä pystyn juoksemaan sillä nopeudella noin 500 metriä. Tuolloin juoksin cooperissa noin 3100 metriä, ja nyt en ole ehkä edes 2500m kunnossa.

Tämän hetken kunnolla puolimaratoniin menisi rohkean arvioni mukaan noin 2:15. Jos saan juoksutekniikkaani palauteltua ja PK:t pidettyä hyvänä, niin kahden tunnin alitus on mielestäni mahdollinen, muttei näillä näkymin mitenkään varmaa.

Rasvaprosenttini on tällä hetkellä todennäköisesti melko alhainen. Silmämääräinen arvioni sanoisi että selvästi alle 15%, ehkä jopa lähempänä kymmentä. Pyrin siihen ettei painoni putoa alle 80 kilon tänä kesänä, joten siksi aloin nyt myös saliharjoittelun; Se lisää ruokahaluani merkittävästi.

Rasvan väheneminen on paljastanut myös kuinka aneemiset ja epätasaisesti kehittyneet vatsalihakseni ja hauikseni ovat. Otin siksi ohjelmaan kaksi inhokkiliiketyyppiäni: Hauiskäännöt ja vatsalihasliikkeet.  Olen kohta lähempänä viittäkymmentä kuin neljääkymmentä. En pysty enää mitenkään näyttämään siltä miltä olisin voinut näyttää nuorempana. mutta voin silti näyttää paremmalta kuin 90% kanssaihmisistäni.

Peli kovenee

Kun opiskelin aikanaan kansantaloustiedettä, eräs luennoija -- en sano "legendaarinen", koska en tunne kulttuuria vaikka mieli tekisi -- Hannu Laurila totesi että talous ymmärretään usein niin että se keskittyy rahaan tai "bisnekseen", mutta todellisuudessa se on ihmisten preferenssien ja ennen kaikkea ajankäytön tutkimista.

Nokkelimmat pokkelimmat tietenkin toteavat että aika on rahaa, ja siten näillä näkökulmilla ei lopulta ole kovin paljoa eroa. Eikä olekaan.

Yksi hieman itseäni häirinneistä näkökulmista tähän pikkiriikkisen viruksen aiheuttamaan maailmanmyllerrykseen on ollut puhetapa, jossa kysellään, mennäänkö talous vai terveys edellä. Kuten olen aikaisemmin joskus todennut, jos minulla olisi tarpeeksi suuri pyssy, korjaisin sillä sosiaalisia ja epistemologisia ongelmia. Tähän ongelmaan ei taida olla tarpeeksi suurta pyssyä kenellekään.

Usein esitetään että esimerkiksi taantumasta tai työttömyydestä huolestuvat tahot ovat tosiasiassa vain suuryritysten yms asialla. Toivon että tämä nykyinen kriisitilanne avaisi ihmisille asian todellisen laidan. Valitettavasti elän itse kuplassa, jossa siisteissä, usein akateemisissa töissä työskentelevät ihmiset kokevat tämän tilanteen lähinnä vähän vaivalloisena, kun joutuu tekemään etätöitä tai kun lapset ovat kotona eivätkä koulussa. Nämä samaiset ihmiset edelleen kuvittelevat että talouden valtaisa notkahdus tässä on vaan pikkuinen näpäytys ahneille kapitalisteille, näpäytys, jonka nämä ovat ansainneet, ja josta näkyy vieläpä se hyvä asia että ihmiset ovat vähentäneet lentämistä ja autoilua niin paljon että paikoin ilmanlaatu on parantunut huimasti ja hiilidioksidipäästöt jopa romahtaneet.

Avarakatseisemmat näkevät ehkä sen "hieman kiusallisen" seurauksen, että esimerkiksi ravintola-alalla ja monilla muilla vastaavilla palvelualoilla kysyntä, ja siten kassavirta, on pudonnut käytännössä nollaan. Tästä kärsivät pienyrittäjät ja jo valmiiksi epävarmoissa tilanteissa olevat työntekijät.

Öljyn hinta putosi pari viikkoa sitten paikoin negatiiviseksi. Tämä ei tietenkään tarkoittanut (yleisestiottaen) sitä, että kun tilaat öljyä niin sinulle maksetaan sen vastaanottamisesta, vaikka toki tietyssä mielessä näinkin kävi. Kyse oli käytännössä etupäässä siitä, että monet öljyä tilanneet tahot olivat valmiita maksamaan siitä, että heidän ei tarvitse ottaa tilaustaan vastaan, kun varastot olivat täynnä. Öljyn varastoiminen kun ei ole ilmaista sekään.

Näin viime viikon aikana muutamia varsin järjettömiä puheenvuoroja tästä ja siitä miten "kapitalismi ei toimi", koska eihän nyt minkään asian hinta voi tällä lailla muuttua negatiiviseksi. En nyt ala niitä ruotimaan, mutta tuon tässä esiin sen, miten erikoisella tavalla ihmisten arjessa muodostama intuitio toimii ja miten paljon ns arkiajattelusta yritetään väenväkisin vääntää selitysmalleja milloin millekin asialle.

Tilanne on sama myös niiltä osin kuin tulee epidemologiaan ja viruksen käyttäytymiseen. Dunning-Kruger- varoittimeni sanoo että siitä minun ei pidä sanoa mitään, mutta en aiokaan analysoida käytössä olevia malleja sen mukaan että ovatko ne oikeita tai vääriä. Sen sijaan olen tehnyt havainnon että mallien ja niiden pohjalta tehtyjen päätösten kritiikki perustuu todella pitkälti poliittisiin kantoihin.

Suomen valtakunnantason polarisaatio on onneksi vähäisempää kuin olen kuvitellut. Harvoin nostan hattua Jussi Halla-aholle -- olen näin tehnyt pariin otteeseen koko sinä aikana kun olen hänen olemassaolostaan ollut tietoinen, ja se aika on jo reilusti yli vuosikymmen -- mutta tässä kohtaa teen niin. Katsoin joitain päiviä sitten A-studiota, tai mikä se nyt nykyään onkaan (näin alas olen vajonnut, tiedän) ja siinä oli puoluejohtajia tai varajohtajia juttelemassa toimenpiteistä. Vaikka Halla-aho tietysti oppositiojohtajan ominaisuudessa oli velvoitettu kritisoimaan hallitusta joiltain osin, oli hänen puheenpartensa harvinaisen vähän polarisoivaa eikä hän tuntunut tekevän monen muun populistin tapaan viruksesta ideologista kysymystä.

USA:ssa käytävää "dialogia" muutamasta eri lähteestä seuranneena (kaikkein törkyisimpiä avoviemäreitä en sentään siivilöi) totean että onneksi emme ole sellaisessa polarisaation vaiheessa. Järkevinä pitämäni "liberaalit" amerikkalaiset jakavat toinen toistaan alarmistisempia juttuja sosiaalisessa mediassa, syyttävät konservatiiveja (tapansa mukaan) vajaaälyisiksi ja mielisairaiksi, ja konservatiivisemmat taas... No, siellä itse asiassa kirjo on laajempaa. Näkemykset vaihtelevat melkein järkevästä (taloudelliset ja terveydelliset haitat suluista ovat pahemmat kuin viruksesta; tämä on totta, mutta harhaanjohtavasti sanottu) psykofarmakologista interventiota vaativiin (virusta ei ole olemassakaan, vaan kyse on liberaalien vallankaappausyrityksestä).

Koska yksi tutkimistani matematiikan osa-alueista on optimointi, totean että harhaanjohtavaa tai ei, on totta että pisteittäisestä tilanteesta jossa sulkutoimien aiheuttama marginaalinen haitta on suurempi kuin viruksen aiheuttama marginaalinen haitta, voidaan päätellä että kaikki sulkutoimet eivät ole tarkoituksenmukaisia. Ihmiset jotka ovat sitä mieltä, ettei ihmishengelle "saa asettaa mitään hintaa", puhuvat rikkinäisestä intuitiosta käsin. Osmo Soininvaara kirjoitti jo asiasta peräti kahdesti.  Jos meillä  ylipäätään on budjettirajoite, niin ihmishengelle muodostuu hinta, ja jos tämä hinta päätetään vaan sivuuttaa, niin ihmishenkiä menetetään enemmän sitten kun (toisten) rahat loppuvat.

Suomessa on yllättävän vähän käyty keskustelua tästä aspektista. Kuten Soininvaara totesi, aihe on lähestulkoon tabu. Ja kuitenkin, mitä vähemmän asiasta todella väännetään poliittisesti, sitä enemmän päätöksiä tehdään ilman mitään vastuuta tai kriteeriä jota vasten niitä voisi arvioida. Kun julkisuudessa  keksitytään ainoastaan yhden ihmisryhmän terveyteen tai ainoastaan yhteen mekanismiiin, se, mikä jää kokonaan huomiotta on ne asiat joista luovutaan jotta saadaan pelastettua ne muutamat henget. Ja niiden asioiden joukossa on vääjäämättä jonkun muun henki.

Näin sellaisen argumentin viime viikolla, että näitä muita ihmisiä ja muita kustannuksia ei tule huomioida koska ne eivät ole "todellisia" vaan "mahdollisia". Mutta tämä argumentti on sisäisesti epäkoherentti. Suomessa on kuollut koronaan tätä kirjoittaessa virallisten lukujen mukaan 240 ihmistä. Tämä luku on alhaisempi kuin normaali vuosittainen kausi-influenssan kuolleisuus. Tämä on tietenkin hyvä asia, ja varovaisuusperiaate on mielekäs lähtökohta. Sitä ei voi kuitenkaan loputtomiin jatkaa.

Nyt olen myös nähnyt puheenvuoroja, joiden mukaan mitään helpotuksia rajoituksiin ei pitäisi tehdä, koska kuolleisuus saattaa nousta; Tätä ovat esittäneet jopa tarkalleen samat ihmiset jotka esittivät edellä mainitun argumentin. Näen itse tässä taustalla keskeisenä ongelmana haluttomuuden ja kyvyttömyyden kvantifioida asioita. Me voimme tietenkin aina olla väärässä kun teemme niin, mutta jos emme tee minkäänlaista kvantitatiivista analyysia asiasta, päädymme tekemään päätöksiä joiden seuraukset ovat kuitenkin jälkikäteen kvantifioitavissa mutta täysin satunnaisia ja vailla minkäänlaista kykyä jälkeen päin arvioida olimmeko oikeassa vai väärässä.

Päättäjille tämä tietysti sopii jos ihmiset ostavat sen ajatuksen että "teimme parhaamme" joten lopputulos oli ns. korkeammassa kädessä. Jos toimisimme kvantitatiivisten mallien perusteella -- kuten vaikkapa Saksassa näytetään toimittavan -- lopputuloksen voisi todeta olleen eri kuin malli ennustaa, ja mallia voitaisiin ehkä parantaa. Siinä olisi se "kiusallinen" aspekti, että päättäjä joka on päättänyt toimia mallin ennusteen mukaisesti, joutuisi joidenkin mielestä huonoon valoon kun luotti "väärään" malliin.

Tämä onkin sukua sille ajattelulle, että väärässäoleminen ei haittaa kunhan sitä ei myönnä eikä anna muille mahdollisuutta arvioida sitä oliko oikeassa vai väärässä. Kyseinen ajattelu on äärimmäisen vahingollista. Tästä syystä olen pidättäytynyt pääsääntöisesti kritisoimasta niitä jotka esittävät erilaisia malleja, kunhan he eivät ole esittäneet niitä "itsestäänselvyyksinä". Elämme perustavanlaatuisten epävarmuuksien kanssa juuri nyt. Kuvitelma että voisimme saada varmuuden sen paremmin valitsemalla jonkun johon luottaa kuin vetämällä äärimmäisyyksiin kaikki toimenpiteet, on harhakuvitelma, katsoi sitä mistä suunnasta tahansa.

Ihmiset kaippavat varmuutta. Siksi vallassaolevien päättäjien suosio kasvaa kriiseissä, ja erityisesti ns kovaotteisten päättjien suosio kasvaa. Olikin avartavaa huomata miten hanakasti kritiikki on kohdistunut kaikkiin rajoistusten purkamisiin, ja miten herkästi päättäjiä on syytetty "holttittomuudesta".

Hallitus-jallitus

Hallitusneuvottelujen toinen vaihe alkoi punamullan merkeissä. Tämä ei ollut minun kirjoissani toivottava lähtökohta hallituspohjalle. Jos ajattelen täysin muiden omien arvojeni ja ajatteluni "ulkopuolelta" (siinä määrin kuin se on mahdollista) ja keskityn vain kansanvaltaisen parlamentarismin lähtökohtiin, niin se, että hallituksen keskiössä ovat suurin ja neljäs puolue, joiden yhteenlaskettu paikkamäärä selvästi alittaa kahden suurimman oppositiopuolueen paikkamäärän, on hallituksen mandaatti lähtökohtaisesti hieman ongelmallinen.

Perussuomalaisten kannatus oli korkeampi kuin moni odotti -- hivenen korkeampi jopa kuin itse odotin -- ja myös kokoomus pärjäsi paremmin kuin olisin luullut. Olin siinä luulossa, että Rinne voisi lähteä muodostamaan hallitusta pohjalta SDP+KOK+Vihr+RKP. Tämä luuloni perustui uskomukseen että Keskustassa vallitsisi hallituskrapula rökäletappion jäljiltä, ja että hillopurkki ei ehkä enää tuntuisi niin houkuttelevalta. Olin tässä siis väärässä.

Sinänsä Rinteen kannalta päätös lähteä rakentamaan hallitusta Kepun ja vasemmistoliiton kanssa on rationaalinen, että vasemmistoliitto on uskollisempi SDP:n apupuolueena, ja Keskusta on Kokoomusta selvästi heikompana puolueena helpommin kontrolloitavissa.  Vaikka Vihreät selvästi ajautuivat entisestään vasemmalle näissä vaaleissa, voi olla että Rinne kokee tämän naisten puolueen vaikeammin ohjailtavaksi ja arvaamattomaksi niin, että se voisi tukea Kokoomusta joissain sellaisissa kysymyksissä, jotka taas SDP:lle ovat tärkeämpiä. Keskusta on tunnettu, sanoisinko joustavasta arvomaailmastaan, joten kun kuvetta kaivaa, niin sopia voidaan mistä tahansa.

Vaikka Sipilän hallituksessa oli paljon kritisoitavaa, ja se teki mielestäni joitain typeriä päätöksiä, sen puolesta täytyy sanoa, että se oli hyvin toimintakykyinen hallitus. Nykypäivän SDP ei ole välttämättä enää sama "valtionhoitajapuolue", joka se oli vuonna 1995, kun Lipposen ensimmäinen hallitus astui puikkoihin hiukan Sipilän tapaan vihatuksi päätyneen Ahon hallituksen jäljiltä. Myöskään kokoomus ei ole samanlainen "kypäräpappi"-puolue kuin se vielä ehkä jossain määrin oli 24 vuotta sitten.

Lipposen sinipuna (tai sateenkaari, miten sen nyt ottaa), oli hämmästyttävän toimintakykyinen kun huomioi että sen pohjana oli SDP+KOK+Vas+RKP+Vihr. Nyt tuollaista hallitusta ei olisi saatu kuitenkaan aikaan; Vihreiden ja vasemmistoliiton edustus 1995 oli yhteensä 31 paikkaa, kun se nyt on 36 paikkaa.  Vaikka Vasemmistoliitto vuonna 1995 oli 22 edustajallaan vahvempi kuin nyt 16 edustajallaan ja kokoomus 39 edustajallaan vain yhden paikan vahvempi kuin nyt 38 edustajallaan, on talouspoliittinen kuilu vasemmistoliiton ja kokoomuksen välillä revennyt ehkä vielä suuremmaksi.


Ennenkaikkea SDP vuonna 1995 sai koko sotienjälkeisen ajan suurimman eduskuntaryhmänsä, 63 edustajaa. Sillä oli siis yksin lähes kolmasosa kaikista eduskuntapaikoista. Vuoden 1994 vaaleissa myös eduskuntaan nousi paljon sellaisia vanhoja edustajia, jotka olivat vuonna 1991 pudonneet, ja joita voitiin ehkä jossain mielessä pitää ns vanhan meiningin takuumiehinä. Nimenomaan miehinä, sillä miesten osuus eduskunnassa nousi vuonna 1995, kun taas vuoden 2019 vaaleissa valitussa eduskunnassa naisten osuus oli historian korkein.

Suomessa ei ole ollut ennen punamultahallitusta, jossa olisi ollut mukana vihreät ja vasemmistoliitto (tai edes sen edeltäjä SKDL), joten sen toimintakyvystä ei voi etukäteen sanoa kauheasti. Kokoomuksella ja myöskin demareilla sensijaan on tuoreessa muistissa Kataisen sateenkaarihallitus, joka oli kyvyttömin hallitus joka minun aikanani on ollut. Tilanne vuonna 2011 muistutti vaalien tuloksen osalta jossain määrin nykyistä tilannetta, sillä erotuksella, että PS oli tuolloin vain kolmanneksi suurin "jytkystä" huolimatta.

Ehkä siis toiveeni sinipunasta oli lähtökohtaisesti typerä, ainakaan historiallisesti se ei ole koskaan tiennyt hyvää. Sinipunaan pohjautuvia hallituksia on ollut Suomessa muutamia, mutta niiden track-record ei ole hyvä. Itse muistan niistä vain Kataisen-Stubbin hallituksen ja hiukan huterasti Holkerin hallituksen (Lipposen Sateenkaaria en laske tähän).  Olen alkanut seurata politiikkaa vasta Holkerin ollessa pääministeri ("Minä juon nyt kahvia" taisi olla ensimmäinen poliittinen "skandaali" johon kiinnitin ikinä huomiota), ja muistan lähinnä sittemmin irvokkaaksi muodostuneen "hallitun rakennemuutoksen" käsitteen. Vahvan markan politiikka yhdessä vapautettavien pääomamarkkinoiden kanssa johti tunnetusti hiukan ongelmallisiin lopputuloksiin.


Pelkään uuden hallituksen nostavan veroja ja olevan 1) kykenemätön karsimaan erilaisia erityisryhmien etuja ja tukia, 2) kykenemätön tarkoituksenmukaiseen sosiaaliturvan uudistukseen, ja 3) kykenemätön edes siinä määrin talouspoliittiseen ja -teoreettiseen tarkasteluun kuin Sipilän hallitus oli. En luota sosialidemokraatteihin enkä Rinteeseen, enkä luota myöskään vasemmistoliiittoon enkä monilta osin nykyisiin vihreisiinkään. Keskustan voi luottaa olevan juuri sellainen kuin se on, mutta se ei tässä kohtaa ole hyvä juttu.

Toiveeni juontui siis siitä, että jännite Kokoomuksen ja SDP:n välillä olisi hillinnyt demarien intoa korottaa veroja ja  halua tunkea rahaa joka paikkaan, ja toisaalta ehkä myös kokoomuksen hinkua tehdä järjettömiä kurjistuksia sosiaaliturvan ehtoihin. Ehkä koulutuspolitiikka olisi voinut jäädä rauhaan -- en puhu nyt rahasta vaan rahanjaon politisoitumisesta. Nyt pelkään että Kepulainen aluepolitiikka ja demarien hinku jakaa muiden rahoja pääsevät yhdessä toteutumaan. Vasemmistoliitto ei niitä vastusta, eikä vihreiden nykyinen kokoonpano todennäköisesti myöskään. RKP voidaan ostaa mukaan mihin tahansa kunhan pakkoruotsi säilyy. Se on ihan OK hinta maksettavaksi, jos politiikka on muuten järkevää, mutta tässä tapauksessa en usko näin olevan.

Toivottavasti olen väärässä. Jos en ole väärässä, niin vuonna 2023 hallitusneuvotteluja vetää Jussi Halla-aho, budjetti- ja kestävyysvaje ovat räjähtäneet käsiin, ja kansa on kypsä politiikkaan, joka on täysin villi kortti ja melko todennäköisesti vielä pahempaa kuin mikään mitä olemme siihen mennessä nähneet.

Uusia alkuja

Hallinnollinen sekamelska joka yliopistojen yhdistymisestä seurasi, on ollut surkuhupaisaa katseltavaa. Ympärillä monet ihmiset ovat panikoineet ja hyperventiloineet milloin minkäkin organisatorisen yksityiskohdan vuoksi. Yksi asia joka tapahtui vuoden alusta oli, että käytännössä kaikki esimiessuhteet päättyivät, eli vuoden vaihteesta monikaan ei tiennyt kuka oma esimies on. Moni ei myöskään tiennyt lainkaan millaisessa organisaatiossa työskentelee.

Esimieheni tiedän nyt, mutta organisaatiosta minulla ei ole ollut tietoa vuosiin, enkä edes piittaa. Työtehoni on paljon parempi kun yksinkertaisesti en ajattele koko asiaa. Minulle "yliopisto" tarkoittaa kahta eri asiaa. Yhtäältä se tarkoittaa sitä hallinnollista hirviötä, joka maksaa palkkani ja jossa minun työni resurssointi muutoinkin tapahtuu. Tämä sisältää myös sen fyysiset rakennukset, tietojärjestelmät jne. Olen lopulta aika vähän kiinnostunut tästä yliopistosta. Tiedän sen olevan tärkeä edellytys minun työni jatkuvuudelle, ja ehkä jonakin päivänä tämä piittaamattomuuteni siitä mitä siellä tapahtuu ja mitä siellä "pitäisi" tehdä kostautuu.

Toisaalta se tarkoittaa jotakin korkeampaa ideaalia, academiaa. Tämä merkitys kattaa kaiken sen tiedon, jaetut tiedonintressit, akateemiset hyveet ja arvot, joiden palvelukseen olen elämäni omistanut. Se ei riipu sinänsä fyysisistä rakennuksista, eivätkä hallintovirkailijat, tietojärjestelmät, jne ole osa tätä "yliopistoa". Tässä kontekstissa tehtäväni on jakaa, tuottaa, ja käsitellä inhimillistä tietoa.

Viime vuosina on ollut hieman tapetilla ns. grievance studies- alat. En mene tästä nyt kirjoittamaan sen kummemmin; niihin kohdistettu "sokalistinen" hyökkäys taannoin herätti kaikenlaista keskustelua. En ota kantaa keskustelun sisältöön, mutta ilmiönä se, että joku kirjoittaa ilmeistä puppua joka läpäisee seulan (vaikkei pitäisi, ideaalien mukaan) on kiehtova. Keskustelu joka siitä on seurannut ei ole ollut kovin nättiä, mutta se on ollut tarpeellista.

Korostan vielä sivuhuomautuksena että nämä enemmän humanistisen perinteen jatkajina toimivat alat kuuluvat kyllä sinänsä academia-käsitteen alle. Meillä ns kovempien tieteiden edustajilla on usein sellainen hiukan ylimielinen ethos, jonka mukaan humanistinen perinne ei ole arvokas, tai vaikka olisi, ei kuulu samaan instituutioon. Olen tästä eri mieltä. Meidän toki tulee erottaa erilaiset tiedonintressit ja tiedon ja merkitysten käsittelyn tavat -- joskin niiden rajojen yli tulee tarpeen tullen kävellä päättäväisesti -- ja tehdä selväksi se ero,  yhtäältä asiantiloja ja tosiasioita käsittelevien alojen ja tekstien, ja toisaalta merkityksiä, arvoja, ja kokemuksellisuutta käsittelevien alojen ja tekstien välillä.

Mutta jaarittelen. Siis asiaan. Tapasin uuden esimieheni tänään lounaalla. Keskustelumme oli virkistävä ja innostava. Liityin hänen tutkimusryhmäänsä opportunistisesti, sillä tässä kaaoksessa satuin olemaan asemassa jossa sain itse vaikuttaa asemoitumiseeni. Minulla on juuri riittävästi senioriteettiä tutkijana ja opettajana, että minua ei tulla suoranaisesti komentelemaan, ja juuri riittävän vähän, etten joudu tällaisten hallinnollisten myrskyjen keskellä tekemään päätöksiä muiden puolesta. Tällä kertaa tilanne näyttää kehittyvän erittäin otollisesti.

Tutkimusryhmällä on häkellyttävä määrä dataa erittäin mielenkiintoisista ilmiöistä. Heillä on pulaa mallintamisen ja kirjoittamisen hallitsevista henkilöistä -- useimmat tällaiset ihmiset kun ennen pitkää päätyvät johtaviin asemiin joissa aika menee muuhun kuin siihen mikä heidän vahvuutensa on. En nyt ala ruotimaan yksityiskohtia, mutta miellyttävän asiantilasta tekee se, että tutkimusaiheena on tällä kertaa oikeasti talous. Tämä on sikäli hauskaa, että amatööritaloustieteilijänä olen harrastuksekseni pyöritellyt matemaattisia malleja. Nyt voin tehdä sitä yhdessä ammattilaisten kanssa ja vieläpä estimoida parametrejä. Työni tulee olemaan empiiristä, mikä lämmittää sieluani.

Olen ollut elämässäni hävyttömän onnekas. Olen pohjimmiltani tavattoman laiska. Tahtoo sanoa, muutun hyvin nopeasti kyvyttömäksi tekemään jotakin mikä ei kiinnosta tippaakaan. Tällä kertaa voin vaihtaa alaa johonkin mistä olen, jos nyt en varsinaisesti haaveillut, niin ainakin leikitellyt ajatuksella hieman mielessäni idealisoiden. Minulle on useimmissa asioissa elämässäni käynyt näin. Toisin kuin monet muut minun tilanteessani, en ole muodostanut tästä sellaista identiteettiä että minä olisin "saavuttanut" jotain "omilla ansioillani". Olen vain sattunut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan varsin usein. 

Edistyksen nimi

Yksi suosikkikirjailijoitani kautta aikain on nyt jo edesmennyt Umberto Eco. Eco teki kirjallisuuden ohella paljon myös vakavaa tutkimuksellista työtä semiotiikan, historian, lingvistiikan, filosofian, ja kirjallisuudentutkimusten aloilla, mutta minulle hänen merkityksensä on ollut suurin nimenomaan kirjailijana. Häpeäkseni myönnän, etten ole aivan koko hänen tuotantoaan lukenut, ainoastaan teokset Ruusun Nimi, Foucaultin heiluri, Baudolino ja La misteriosa fiamma della regina Loana. Näistä jokainen lukeutuu kaikkien lukemieni kirjojen joukossa varmasti top 20:een.  Ecoon tutustuminen sai minut aikanaan innostumaan myös Jorge Luis Borgesista, joka toimi Ruusun Nimen sokean kirjastonhoitajan leikkimielisenä "esikuvana".

Econ kirjoissa on aina -- tai siis, kaikissa lukemissani on -- läsnä tietynlainen mysteerin ja epävarmuuden ilmapiiri. Käsillä on aina jonkinasteinen mysteeri johon sekoittuu totta ja tarua. Ruusun Nimessä kyseessä on murhamysteeri luostarissa, johon nivoutuu uskonnollista kiihkoilua ja pelkoa noituudesta tai saatanallisesta vaikutuksesta. Foucaultin heilurissa kirjallisuudentutkijat sotkevat myyttejä ja salaliittoteorioita sepittämiinsä "tietokirjoihin" ja herättävät lopulta epämääräisten salaliittolaisten mielenkiinnon koska "tietävät liikaa". Baudolinossa tarinankertoja sotkee matkakertomukseensa yleisesti hyväksyttyjä aikalaismyyttejä ja tunnettuja historiallisia tosiasioita, josta hänen kuulijansa tarinan sisällä vetävät aivan erilaiset johtopäätökset näistä kuin lukija. La misteriosa:ssa antiikkikirjojen keräilijä menettää muistinsa kaikilta muilta osin, mutta muistaa kaikki koskaan lukemansa kirjat ja tarinat, ja yrittää rekonstruoida elämäntarinansa näiden pohjalta.

Me elämme nyt aikakautta, jonka voi tavallaan katsoa alkaneen vuosien 1989 ja 2001 välisen siirtymäajan jälkeen. Tuohon siirtymäajaksi nimittämääni aikakauteen sijoittuu se, mitä Francis Fukuyama nimitti Historian lopuksi. En nyt väitä mitään siitä, että Fukuyama olisi ollut "oikeassa" tai "väärässä", ja toivon etteivät lukijanikaan takerru tähän karakterisointiin liiaksi. Oma luentani tässä on siis, että tuohon aikakauteen sijoittuu sellaisen historiallisen kehityskaaren päättyminen, jossa meillä länsimaisissa demokratioissa  asuvilla ihmisillä oli selkeä kehyskertomus ja edistyksen ideaali, ja tälle edistyksen ideaalille oli kaksi kilpailevaa tulkintaa, joista toinen "hävisi" ja toinen "voitti" tämän kilpailun.

Sivuutan tässä sen ikävystyttävän vastakkainasettelun joka tuon tilalle tuli, tai jollaiseksi se kehittyi, sillä argumenttini tai pikemminkin valitusvirteni tuolle kehitykselle on se, että me -- siis me kaikki, ja ehkä koko ihmiskunta -- pudotimme pallon jossain tuossa välissä.

Kun me nyt, liki 30 vuotta tuon historianarratiivin mullistuksen jälkeen tulkitsemme tarinaa uudelleen, mieleeni tulee vääjämättä että elämme todeksi jonkinlaista Umberto Econ kirjoittamaa tarinaa, jossa tosiasiat kyllä ovat olemassa, ja jopa kiistattomat, mutta johon loputtomiin nivotaan joka suunnasta kilpailevia juonteita niin, että koherentin tai edes käyttökelpoisen tarinan sijaan meillä on loputonta kinastelua joka muistuttaa minua Ruusun Nimen luostarissa käydyistä keskusteluista siitä, nauroiko Jeesus koskaan.

Idea tähän kirjoitukseen syntyi viikonloppuna kun olin ystävien kanssa kokoontunut viettämään iltaa. Muutamalla tuttavalla oli ollut hiljattain 40-vuotissyntymäpäivä, ja tämän kunniaksi me pelasimme yhden näistä kotona erilaisia lautapelejä. Tällä tuttavalla oli LEGO:n Saturn V- raketti osittain koottuna olohuoneen pöydällä.

Saturn V oli suurin koskaan rakennettu kantoraketti käytännössä kaikilla relevanteilla mittareilla. Se on myös ainoa raketti, jolla on koskaan kuljetettu ihmisiä matalaa kiertorataa kauemmas. Viimeisen kerran Saturn V-raketti laukaistiin toukokuussa vuonna 1973. Kolme vuotta ennen minun syntymääni. On ehkä vain sattuman kauppaa, että vuosi 1973 on tarkalleen puolivälissä toisen maailmansodan päättymisen ja vuoden 2001 välissä, mutta se sopii tässä hyvin tähän "ecomaiseen" narratiiviin, jossa juuri näiden rakettien voidaan ajatella olevan sen optimistisen kehityskertomuksen huipentuma, joka lähti vuodesta 1945 ja päättyi vuoteen 2001.

Me -- ihmiset -- käytämme aikamme joutavanpäiväiseen kinasteluun. En väitä että tämä on "syy", mutta sanon silti, että teemme sen koska meillä ei ole sellaista kertomusta, tarinaa jonka osana haluaisimme yhdessä olla, joka veisi meidät ihmiset kohti jotain suurempaa ja parempaa. Sanomme nyt, kun meillä on historian peruutuspeilin tuoma moraalinen varmuus, että Neuvostoliitto oli paha ja julma hirmuvalta. En kiistä tätä nyt lainkaan, enkä usko että Apollo-ohjelman arkkitehdit kiistivät sitä lainkaan. Mutta se on epäolennaista tässä. Neuvostoliitto ja ideologinen kädenvääntö "lännen" ja "idän" tai "kommunismin" ja "demokratian" välillä tarjosi kuitenkin näiden kahden ihmiskunnan sielusta kilpailevan faktion edustajille syyn ja tarkoituksen ja päämäärän, sekä ennenkaikkea motiivin osoittaa että juuri se oma leiri on se, joka vie ihmiskunnan korkeuksiin.


Ne naurettavat pikkumaiset faktiot, jotka ovat korvanneet tämän kilpailuasetelman, keskittyvät nykyisellään kiistelemään mitättömyyksistä kapealla ja nurkkakuntaisella tavalla. On jopa vaikeaa sanoa mikä on minkäkin perillinen. Sen sijaan että ihmiset kilvoittelisivat siitä, kuka vie ihmiskunnan kuuhun -- saati tähtiin -- nämä kilvoittelevat lähinnä siitä, kuka saa kutsua toisia rumemmilla nimityksillä tai kuka saa loukkaantua mistäkin. Jos puhut tänä päivänä "ihmiskunnasta" ja "edistyksestä", niin kaikki suuttuvat. Yhdet nimittävät sinua liberaaliksi suvakiksi, toiset taas toteavat tämän sulkevan pois vähemmistöt ja huomattuavat ettei sinulla ole puheoikeutta koska kuulut aina johonkin etuoikeutettuun ryhmään.  Tähän narratiiviin tai sen puutteeseen kuuluu olennaisena osana myös se, miten suurin osa niistäkin, jotka näkevät tämän epäkohdan ja tunnustavat sen olemassaolon syyttää niitä muita.

Elämä nykypäivänä on varsin mukavaa, suurimmalle osalle meistä. Hermostumme pienestä ja keskittymisjänteemme on lyhyt. Haluamme välittömästi tarpeemme tyydytetyiksi ja ikävystymme jos meidän täytyy panostaa johonkin pitkäjänteisesti.

Meidän tulisi olla parempia kuin tämä. Minä olen heikko, en yksin pysty pitämään yllä korkeampia ideaaleja. En voi tarjota ihmisille -- ihmiskunnalle -- haastetta, johon tarttua. Kun katson niitä poliitikkoja, jotka nykypäivänä havittelevat päätösvaltaa, he vetoavat nurkkakuntaisiin tuntemuksiin tai epämääräisiin uhkakuviin, riippuen siitä minkä faktioiden ääniä he tavoittelevat. Heistä ei ole tällaisen asian korjaamiseen. Tavallaan vielä elättelen toivoa, että ihmiskunta laajassa mitassa tarttuisi edes johonkin haasteeseen yhdessä. Tiedän miten karkeastiottaen puolet lukijoista reagoi, jos ehdotan että ilmastonmuutos -- tai edes ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden holtiton kasvu -- olisi tällainen asia.

Paljastan salaisuuden. Minäkin pidän varsin epätodennäköisenä että ne uhkakuvat joilla ilmastonmuutoksen vastaista taistelua markkinoidaan, olisivat realistisia. Niiden todennäköisyys on pieni. Aivan kuten todellisuudessa Neuvostoliiton länsimaille 1960-luvulla muodostama uhka oli pienempi kuin millaisena se markkinoitiin. USA:ssa sillä saatiin aikaan Saturn V-raketit ja kuulennot. Me voimme loputtomiin toki kyseenalaistaa sen, oliko niissä kyse oikeasti edistyksestä, vai tulisiko niitä pikemminkin verrata Pyramideihin, näyttäviin, tolkuttoman kalliisiin projekteihin joista ei ollut lopulta kansalaisten hyvinvoinnin kannalta mitään hyötyä. Tai vaikkapa Tsar-Bomba-ydinkokeeseen. Se ei ole tämän kirjoituksen aihe. Vaan se, että me, ihmiskunta, emme nyt kykene keräämään voimiamme yhteen ja tarttumaan tähän haasteeseen, ja se on tässä suuri tragedia.

Voimme problematisoida tämän suuren narratiivin kaipuun. Ja jos olen rehellinen, en kaipaa sitä tekemään omaa elämääni merkityksellisemmäksi. Pelkään kuitenkin että alati suurempi osa meistä ihmisistä vaipuu eräänlaiseen hedonistiseen narkoosiin. Emme ajattele kuin itseämme tai korkeintaan niitä jotka voimme välittömästi kokea oman itsemme jatkeiksi: ydinperhettä tai jotain kuppikuntaa siinä oman kokemuksen ympärillä. Tässä kohtaa suurin osa lukijoistani tietenkin syyttää niitä toisia. Vähemmistö, rehellisimmät, myöntävät tämän mutta ovat omaksuneet sen sijaan defensiivisen position: Tätä on olla ihminen.

Vitut. Ihminen on käynyt kuussa. Ihminen on kehittänyt rokotteen isorokkoon. Ihminen on rakentanut tietokoneet ja atomipommit. Apina runkkaa ja syö banaania.

Vignetti: Mitä matematiikka ja ymmärrys "ovat"?

Matematiikka on eräänlainen LEGO-palikoiden kaltainen rakennelma, jonka avulla voi rakentaa koneita. Koneet toimivat pelin sääntöjen mukaisesti ja lopputulos on sääntöjen mukainen.

Oma näkemykseni on, että matematiikkaa opetetaan ja opiskellaan "väärin", koska sitä yritetään "ymmärtää". Katselin joskus kun isäni korjasi moottoripyörän vaihdelaatikkoa. Tajusin jokin aika sitten, että oma tapani hahmottaa matematiikkaa on kokolailla samanlainen kuin isäni tapa hahmottaa koneiden toimintaa.

Ymmärryksen tavoittelu on aidon ymmärryksen kannalta samalla tavalla haitallista kuin onnellisuuden tavoittelu on onnen kannalta haitallista.

Sosiaalinen media ja Kärpästen Herra

Muistan lapsuudestani muutamia ikään kuin vinjettejä tilanteista joissa on riidelty tai, kuten minun lapsuudessani joskus kävi, tapeltu. Sanoilla ja teoilla näissä tilanteissa on usein ollut vain yksi tarkoitus: satuttaa, vahingoittaa, tai aiheuttaa mielipahaa. Haukkumasanoissa usein ei ollut mitään varsinaista merkitystä, ne olivat pikemminkin eräänlaisia taikasanoja, joilla haluttiin osoittaa että nyt, minä sanon sinulle jotain rumaa, josta sinulle kuuluu tulla paha mieli. Yleiskäyttöisiä tällaisia oli "paskapää", "homo" tai "kusipää", usein edessä oli vielä "vitun", koska se voimisti sitä, miten ikävästi halusimme sanoa toiselle -- niin, kyllä minäkin tällaisia haukkumasanoja käytin lapsena.

Harvan riidan aihetta oikeastaan muistan. Yleensä kai kyseessä oli väärinkäsitys tai yksinkertainen ristiriita; yksi halusi pelata jalkapalloa, toinen kiivetä kalliolle ja kun ei yhteisymmärrystä syntynyt, niin lopulta alettiin nimitellä. Joskus riita tuli erimielisyydestä joka koski jotain tosiasiaa kuten sitä, onko Afrikassa tiikereitä, tai mikä oli sen tietyn Transformers-robotin nimi. Lopulta se, mitä toinen oli oikeastaan sanonut muuttui epäolennaiseksi, kun tunteiden kuumentuessa syntyi halu satuttaa toista ihmistä ja tämä halu ja tunne ohitti kaikki muut pyrkimykset.

Huolimatta hetkellisestä aidosta halusta loukata toista, useimmiten tunteiden purkauksen jälkeen harmitti kumpaakin. Tunnekuohun helpottamisen jälkeen sovinto yleensä löytyi nopeasti. Erityisesti tämä piti paikkansa silloin kun riita meni niin pahaksi että käytiin toiseen käsiksi. Tappelun tai toisen satuttamisen jälkeen seurasi aina yleensä molemminpuolinen katumus ja yhteinen kokemus synnytti aidon empatiakokemuksen.

Kun kasvoimme isommiksi, voiman ja massan lisääntymisen myötä fyysisten yhteenottojen riskit kasvoivat niin suuriksi että tappelut loppuivat. Tässä odotan lukijoiltani sen verran lukeneisuutta, että William Goldingin klassikkoteos "Kärpästen Herra" on joko luettu tai ainakin sen sisältö pääpiirteittäin tunnettu. Meidät laitettiin lukemaan se lapsena koulussa. Kirja on ihastuttavan kauhea, ja lukiessani kuvittelin sen oikeasti kertovan siitä mitä tapahtuisi jos lapset joutuisivat muodostamaan yhteyskunnan. Se oli osa kasvamista, ja hyvä niin. En voi sanoa varmaksi vaikuttiko Kärpästen Herra ajatteluuni oikeasti, mutta mielikuvissani sen kauheus sai minut ajattelemaan että tunteiden valtaan antautuminen ei kuulu aikuisten yhteiskuntaan.

Sittemmin erimielisyydet ajankäytöstä tai faktuaalisista asioista ratkottiin muilla keinoilla. Joko neuvottelemalla, tai perehtymällä relevanttiin materiaaliin, perusteluihin joita toisella oli oman näkemyksensä tueksi. Vielä myöhemmässä vaiheessa kuvaan tuli sen ymmärtäminen, miksi toinen ihminen arvostaa eri asioita, ja miten tämä johtaa erilaisiin käsityksiin siitä, millainen toiminta on hyödyllistä ja millainen haitallista.

Osmo Soininvaara on kirjoissaan ja blogillaan vuosien saatossa kertonut miten Vihreissä aikanaan pyrittiin siihen että puolueen kannan ratkaisee se, minkä puolesta on parhaiten argumentoitu. Hän on myös peräänkuuluttanut tällaisen ajattelun perinteen jatkamista ja laajentamista. Olen itsekin pyrkinyt sellaisen ajattelun kultivoimiseen. En aina, enkä kaikessa kirjoittelussa jota olen harrastanut tällä blogilla. Enkä aina muutenkaan.Tyyliseikkana tai jonkin emotionaalisen tilan ajamana olen turvautunut trollaamiseen , kuten tahalliseen kärjistykseen, sarkasmiin ja omien näkemysteni esittämiseen äärimmäisinä tai jopa täysin omista poikkeavien näkemysten esittämiseen karikatyyreinä. En ole puhdas ja synnitön, eikä sitä ole kukaan meistä. Se, joka itsestään tällaista väittäisi, valehtelisi.

Tällä viikolla minua on aidosti järkyttänyt "skandaali", joka seurasi muistiosta, jonka Googlen työntekijä oli kirjoittanut. Järkytykseni ei johtunut niinkään siitä someraivokampanjasta joka tästä seurasi, vaan melko fiksuina pitämieni ihmisten reaktioista asiaan.

Lyhyesti, muistion tarkoituksena on esittää argumentteja joiden mukaan Googlen diversiteettiohjelman toimenpiteet ovat epätarkoituksenmukaisia ja potentiaalisesti haitallisia yrityksen toiminnalle ja työilmapiirille. Argumentin keskiössä on se, että pyrkimys täysin tasaiseen sukupuolijakaumaan on haitallista koska miehillä ja naisilla on erilaisia preferenssejä osin biologisistakin syistä, ja siksi naisia päätyy vähemmän teknologia-alalle. Tästä johtuen yritykset muuttaa "epäsuhtaa", ja aivan erityisesti, yritysilmapiiri jossa avoin keskustelu diversiteetistä on kielletty, johtavat ongelmiin. Asiasta kirjoitti myös Suomessa Iltalehti.

Toivon lukijoiltani sen verran kärsivällisyyttä, että he todella lukevat muistion.  Lisäksi toivon että lukijat katsovat oheisen videon.  Se on peräisin sinänsä roskaviihdettä edustavasta TV-sarjasta, mutta se esittää erään tyyppisen argumentin. Siinä puolustusasianajaja argumentoi, että valamiehistön on tehtävä päätöksensä niiden faktojen perusteella jotka on esitetty, ja nimenomaan sen suhteen että onko syyttäjä onnistunut esittämään faktat siten, ettei kohtuullista epäilyä syytetyn syyllisyydestä ole; Ei sen perusteella miltä heistä tuntuu. 

En pidä ajatuksesta, jonka mukaan argumentin esittäminen jostakin mekanismista tai toiminnan tarkoituksenmukaisuudesta olisi "oikein" tai "väärin" sen perusteella, onko se "totta" tai ei. Se, mikä on totta -- tämä on hieman eri asia kuin se, mikä on fakta -- on hyvin usein laajasti ajateltuna tulkinnanvaraista. Fakta taas on ilmeinen tosiasia joka kokolailla kiistatta on joko niin tai näin. Raja tietenkin on häilyvä.

Faktojen tahallinen esittäminen väärin tunnetaan yleisemmin valehtelemisena. Jos joku esittää argumenttinsa tueksi vääriä faktoja, hän joko erehtyy tai valehtelee. Erehtyminen voi johtua monesta asiasta, esimerkiksi henkilö on saattanut lukea lehdestä väittämän joka on alunperin ollut väärä, tai tulkita faktaksi väittämän joka on ollut (sittemmin vääräksi osoittautunut) spekulaatio. Erehtyminen voi myös olla seurausta siitä, että henkilö tekee virheen vetäessään johtopäätöksiä faktoista.

Kun Googlen muistio levisi sosiaalisessa mediassa, se useimmiten jaettiin evästyksellä "Anti-diversity memo", mikä taas antaa ymmärtää että muistion sisältö olisi ollut ylipäätään diversiteetin vastainen, eli peräänkuuluttanut pikemminkin homogeenisyyttä. Tämä on faktojen esittämistä väärin, suurin osa jakamista jatkaneista erehtyi tässä suhteessa, sillä harva heistä oikeasti luki muistion. Muutama kyllä väitti lukeneensa sen, mutta pitäytyi alkuperäisessä tulkinnassaan. Tällaisessa tilanteessa siis henkilö valehtelee, joko siinä että olisi lukenut muistion, tai sitten siinä että se olisi ylipäätään diversiteetin vastainen.

Niille, jotka ovat tähän asti päässeet lukematta muistiota, huomauttaisin, että muistion aloituslause kuuluu: "I value diversity and inclusion, am not denying that sexism exists, and don’t endorse using stereotypes."

Sosiaalisessa mediassa tapahtunut henkilön teilaaminen oli tässä tapauksessa melko ennustettava ja yllätyksetön lopputulos. Se oli samaa suuruusluokkaa ja seurauksiltaan ehkä vastaava -- aika näyttää -- kuin Tim Huntin tapaus pari vuotta sitten. Kaikkihan muistavat Nobel-voittajan, joka törkeästi solvasi naisia, sanoi etteivät nämä sovellu laboratoriossa työskentelyyn sillä naisten ja miesten välille syntyy rakkaussuhteita.

Faktoja toki siinäkin esitettiin, mutta todellisuus oli radikaalisti toinen kuin someraivokampanja antoi ymmärtää. Hunt tosiasiassa esitti väittämänsä viitaten siihen tosiasiaan että hän oli itse tavannut vaimonsa, joka oli myös ammattitutkija, työnsä parissa ja esitti asian itseironisena vitsinä. Vitsin esittämisen jälkeen hän jatkoi puheessaan korostaen sitä, kuinka tärkeässä asemassa naisten koulutus on Etelä-Koreassa ollut ("tapaus" sattui Koreassa järjestetyillä naistutkijoille suunnatuilla lounaskutsuilla, missä Hunt oli kutsuttu puhumaan) ja kuinka tärkeässä roolissa naistutkijat ovat kansallisen tutkimusyhteisön luomisessa.

Tämä fakta ei tietenkään kiinnostanut ketään niin paljon kuin se tunne, joka herää kun asiayhteydestä irrotettuja palasia jaetaan ja yhdessä ollaan vihaisia. Lapsenomainen raivo ottaa vallan, ja se mikä alunperin oli "riidan" aiheena unohtuu täysin.

Toisin kuin lapsilla, someraivoa ei kuitenkaan seuraa katarsis, kättä päälle lyöminen ja toverillinen sovinto. Ihmisen elämä on tuhottu ja tuhoamiseen osallistunut kuoro vain jatkaa ilkkumistaan. Väärästä mielipiteestä -- oikein tai väärin -- tuomitun oikeusturvasta ei kukaan ole kiinnostunut, tai jos joku tällaisesta kohtuuttomuudesta uskaltaa huomauttaa, tätä uhataan saman tribunaalin tuomiolla.

Vasta aikuisena tajusin, että lasten maailma tappeluineen ja riitoinen ei muistuta Kärpästen Herraa.  Kärpästen Herra ei ole varoitus nuorille siitä, että heidän tulee jättää lapselliset tapansa ratkaista konflikteja. Kun ihmiset pöyristyvät jostakin, on lopulta aivan sama mikä se on, mistä he pöyristyvät. Google-muistion tapauksessa ketään ei oikeasti kiinnosta mitä siinä sanotaan. Riittää että joku on keksinyt leimata sen vääränlaiseksi. Sen jälkeen sosiaalisen median infantiili laumaa alkaa messuta

Sika tappakaa, kurkku leikatkaa

Kippari-Kalle

Ostin viime viikolla Fat Gripz:it. Kyseessä on kuminen mötikkä joka muistuttaa hieman putkieristeen pätkää. Mötikkä pujotetaan tangon päälle, jolloin siitä on vaikeampi saada otetta. Tankoa pystyy -- ja on pakkokin -- puristamaan huomattavasti kovempaa, eikä sormia voi lukita Fat Gripzin ympärille. Niissä on suurempi kitka kuin metallisessa tangossa, mutta esimerkiksi maastavedossa ei minulla ainakaan ole mitään toivoa päästä lähellekään sellaisia painoja joita pystyn nostamaan normaalisti tavallisella otteella.

Johtuen suuremman puristuvoiman tarpeesta, harjoitteleminen Fat Gripzien kanssa teoriassa kehittää puristusvoimaa. Teoriassa siis, mutta en ole tästä nyt ihan varma. Kokeilin tänään lämmitellä maastavetotreenissä näitä käyttäen, ja vaikutus oli mielenkiintoinen. Jo 80kg vetäminen maasta osoittautui yllättäen hankalaksi. Testasin näitä jo eilen leuanvedossa, enkä huomannut mitään erityistä haittaa, pikemminkin tuntui jopa että leuanveto sujui hieman paremmin. Tässä voi toki olla kyseessä placebo, tai sitten se että olen viime aikoina parantanut leuanvetoani.

Nyt kun treenistä on kulunut reilu tunti, kyynärvarsissa tuntuu selkeästi erilaiselta kuin yleensä, joten ainakin lihakset ovat joutuneet aiemmasta poikkeavalla tavalla töihin.

Siirryin taas kevätpäiväntasauksen kunniaksi neljänpäiväiseen treeniohjemaan.

Maanantai: Penkki (volyymi 3x10 / 3x8), pystypunnerrus (intensiteetti 5/3/1), leuanveto (3 sarjaa)
Tiistai: Kyykky (volyymi 3x10), tempaus, maastaveto (5/3/1). Maastavedon lämmittelysarjat tehdään Fat Gripzien kanssa niin pitkälle kuin mahdollista.
Torstai: Penkki (intensiteetti 5/3/1), pystypunnerrus (volyymi 3x8), leuanveto lisäpainoilla (3 sarjaa)
Perjantai: Kyykky (intensiteetti 5/3/1), Power Shrugs (3x10), Soutu Fat Gripzeillä (3x5)

Aerobisella puolella on tällä hetkellä vain viikonlopulle yksi juoksulenkki ja yksi kävelylenkki lisäpainoilla. Keskiviikkona on lepopäivä.

Kyykyn volyymipaino oli tänään vain 97.5kg, eli ollaan "tonnimäärässä" kaukana vielä viime kesän Texas-menetelmän volyymipäivän 5x5x120 kilosta. Intensiteettipainossa on tällä viikolla vain 115kg, joten on mahdollista että en nosta volyymipainoa 100kg:sta, vaan pidän sen siinä pari viikkoa jotta intensiteettipäivän paino ehtii nousta selkeästi edelle.  Penkissä otin viime viikolla 3x8x77.5kg, mutta pudotin tälle viikolle 3x10x70kg:een volyymin, jotta saan selkeän eron volyymin ja intensiteetin (tällä viikolla 82.5kg) välille. Olkapään takia en tohdi kovin usein käydä satasen yläpuolella vielä toistaiseksi ainakaan. Maastavedossa ei ole volyymipäivää, koska siitä ei toivu, mutta pudotin siinäkin 5/3/1-painon niin alas että tänään tein 127.5kg:lla. Koska viimeinen sarja tehdään "loppuun" (oikeasti en tohdi tehdä aivan loppuun saakka), niin tein tänään 8 toistoa. Paukkuja olisi ollut tehdä viellä pari, mutta tässäkin varon selkää, se tuppaa pyöristymään liiaksi väsyessään. 

Laskin intensiteettiä reilusti ja on selkeästi enemmän kunto-ohjelma joka ylläpitää perusvoimaa. Ennätyksien (1RM) lähelle ei todellakaan mennä nyt vähään aikaan.  Kalorien kohdalla pyrin olemaan hienoisesti positiivisella, eli massa voi lisääntyä jos ruokahalu suo, mutta en varsinaisesti bulkkaa tällä hetkellä. Oikeastaan ainoa suure jota tarkkailen ravinnossani on, että proteiinia tulee se 180-200g päivässä. Kevään edetessä sitten ajattelin ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilla pudottaa rasvoja. Painoindeksini on sunnuntain punnituksen perusteella 24.8, eli niukin naukin normaalipainon rajoissa, jos olen ylipainon puolella huhtikuun lopulla, niin otan toukokuulle neljän viikon "leikkauksen". 

Viime vuonna tähän aikaan minulla oli selkeät tavoitteet kesälle: Juhannukseen mennessä 3x140 kyykyssä ja 1x150 maastavedossa. Tällä hetkellä paukut riittäisivät ehkä 1x170kg maveen (nostin 175 vuodenvaihteessa, mutta sitä varten pitäisi jo "piikata" erikseen tällä hetkellä) jos pitäisin viikon lepoa ja herkistelyä. Kyykyssä olen ottanut takapakkia, sillä jos olen täysin rehellinen, viime vuoden kyykkyni eivät olleet riittävän syviä, so. niitä ei olisi todennäköisesti hyväksytty kilpasuorituksina. Kunnollisen syvyyden kyykyssä saan ehkä 3x130 tällä hetkellä, niitä viime kesän kehnoja kyykkyjä menisi todennäköisesti 150 kilolla jo.

Kyykky onkin sellainen liike, että siinä alkaa herkästi huijata itseään. Tämä on osasyy sille, miksi reippaasti pudotin painoa. Nyt teen kyykyt melkein "ass-to-grass", ja rakennan voimaa ja kestävyyttä. Maksimien tavoittelu on kyykyssä minulla jäänyt juuri siksi että kilojen nälkä johtaa kehnoon tekniikkaan. Mieluummin siedän sääliviä katseita kun teen jollain 115kg mikkihiiripainoilla, kuin koen sitä itseinhoa joka tulee 140kg kyykyistä jotka jäävät puoliväliin.

Pyrin aina treenaamaan suorituskyky edellä, ja kyykky jossa ei käydä syvällä, ei treenaa suorituskykyä. Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, etteivät esteettiset seikat olisi merkittäviä. Ne eivät ole niin merkittäviä, että esimerkiksi ottaisin ohjelmaani hauiskääntöjä tai vastaavia, mutta Fat Gripzien yksi toivomani sivuvaikutus on kyynärvarren lihasten kehittyminen. Minulla on luonnostaan hyvin hennot käsivarret; penkki ja pystypunnerrus kehittävät ojentajalihaksia, ja tämä kasvattaa olkavarren läpimittaa, mutta käteni ovat silti "ruipelot" verrattuna moniin itseäni selvästi näissä liikkeissä heikompiin kavereihin. Tommy Kono sanoi kirjassaan, että paksut käsivarret ovat yleensä huonon painonnostajan merkki, sillä painonnostaja ei tarvitse juurikaan käsivoimia. Sensijaan Kono kyllä korosti latissimusten ja trapeziusten merkitystä.

Itse en tietenkään ole painonnostaja, vaan pyrin vain hankkimaan sellaisen lihasten suorituskyvyn, joka auttaa säilyttämään arjessa merkityksellisen suoritus- ja toimintakyvyn pitkään. Tästä yksi merkittävä proxy-muuttuja on puristusvoima. Puristusvoima ennakoi fyysisen toimintakyvyn säilymistä keski-ikää lähestyvillä ja vanhemmilla ihmisillä. Mittautuin puristusvoimani viime viikolla ja järkytyin kun huomasin että se oli vähemmän kuin yhden keskihajonnan keskiarvon yläpuolella. Lukija saattaa ihmetellä, miksi tämä olisi jotenkin hälyyttävää; eikö keskiarvon yläpuolella oleminen ole ihan hyvä asia? No, kun tietää kuinka huonossa kunnossa keskimääräinen nelikymppinen on, niin sanoisin, että yksi keskihajonta on vasta tyydyttävä tulos.

Olen toki harkinnut Fat Gripzejä ennenkin, mutta puristusvoimatulos sinetöi päätöksen. Seuraavaksi täytyy vain alkaa syödä pinaattia ja hankkia maissipiippu. Ja, jos tuloksia syntyy, ankkuritatuointi kyynärvarteen.

EDIT/LISÄYS:
Tein siis puristusvoimatestin, ja sain tulokseksi 59kg oikealla ja 55kg vasemmalla kädellä.  En löytänyt kunnollista tietoa hajonnoista, tässä linkissä mainitaan että 58kg dominantilla kädellä on "jonkin verran keskimääräistä parempi". Testin teettäneellä hoitajalla oli taulukko jossa mainittiin että keskiarvo on noin 53 ja keskihajonta on noin 6, mutta tämä on muistin varassa; jos joku lukija tietää paremman lähteen, niin olisin kiitollinen.

Kaiken Maailman Dosentit

Palasin eilen Oxfordista. Kaupunki oli entisensä -- kuten se varmaan pääpiirteittäin on ollut jo satoja vuosia. Andrew William Roscoe -- tai kuten ystävät hänet tuntevat, Bill Roscoe -- täytti joulukuussa 60 vuotta, ja hänen kolleegansa ja entiset oppilaansa järjestivät Festschrift- tilaisuuden. Aikanaan Oxfordissa ollessani olin juurikin Bill Roscoen vieraana, sillä väitöstyöni ohjaaja oli hänen hyvä ystävänsä.

Vierailu poiki yhteistyötä, ja vuonna 2015 kirjoitimme yhdessä hänen ja hänen jatko-opiskelijansa kanssa paperin. Tämän -- ja oikeastaan vain tämän -- vuoksi minutkin kutsuttiin kirjoittamaan paperi Festschriftiin. Väittäisin, että tämän artikkelin kutsu oli koko akateemisen urani suurin kunnianosoitus, ainakin arvostan sitä kaikkein eniten.

Esitelmäni oli tiistaina. Olen puhunut esimerkiksi Barcelonassa 2004 yli 300 ihmiselle alan huippukonferenssissa, mutta silloinkaan minua ei jännittänyt yhtä paljon. En edes tiedä mistä se johtuu. Epäilen, että siitä että tämä kirjoitus ja esitelmä oli tarkoitettu nimenomaan Bill:in kunniaksi. Paikalla oli esimerkiksi myös Sir Charles Anthony Richard Hoare, tai Tony Hoare, kuten hänet alalla tunnetaan, sekä lukuisia aivan maailman huippuja. Onnekseni pystyin lähinnä vetämään huumorilla esitelmäni, sillä edellinen puhuja oli puhunut samasta aiheesta ja pystyin kuittaamaan teoriaosuuden sillä, että "kuulitte jo kaiken olennaisen".

Oma esitelmäni käsitteli hypoteesia, jonka yhden version olin todistanut 2014, ja jonka toisen version  Dragan Bosnacki julkaisi 2015. Hypoteesia en onnistunut todistamaan -- paras tulos paperissani oli, että olennaisesti Bosnackin teoreemaa parempaa ei tiettyjen melko intuitiivisten ominaisuuksien avulla edes pysty todistamaan. Lisäksi pystyin käsittelemään joukon vastaesimerkkejä. Puheessani kuitenkin keskityin tarinaan siitä, miten paperin kirjoitus eteni, pikemminkin kuin itse sisältöön, sillä näin pystyin kertomaan kaskuja ja viihdyttämään yleisöä. Uskoakseni tämä oli oikea strategia, Bill ainakin nauroi useaan otteeseen, ja huuteli omia humoristisia kommenttejaan väliin.

Pidän Oxfordin ilmapiiristä aivan suunnattomasti. Tapasin myös Bob Coecken, johon tutustuin edellisellä reissullani. Coecke on eksentrinen belgialaissyntyinen professori Oxfordissa. Hän on hyvin miellyttävä henkilö ja kävimme porukassa usein paikallisessa pubissa istumassa iltaa. Hän oli "vanhalla iällään" hankkinut vielä perheenlisäystä ja oli tyttärensä kanssa juhlan päätöstilaisuudessa.

Maanantaina -- siis esitelmääni edeltävänä päivänä -- olimme University Collegessa illalisilla. Siellä pidettiin puheita ja syötiin ja juotiin hyvin. Pukukoodi oli rennompi kuin olin odottanut -- "Smart", eikä "White Tie"--  mutta silti ilta oli aivan unohtumaton. Vastapäätäni istuivat Samson Abramsky ja Marta Kwiatkowska. Koin koko juhlan epätodelliseksi, oli varsin kummallista ja epätodellista olla tässä porukassa. Illan keskustelunaiheet olivat todella mielenkiintoisia. Erityisen hienoksi kokemuksen teki se, että sain viettää useamman päivän sellaisten ihmisten seurassa jotka ovat osaamiseltaan ja älyltään itseni yläpuolella todella monella tavalla.

Palattuani tänä aamuna löysin postilaatikosta kirjeen yliopiston rehtorilta. Siinä mainitaan, että minulle on myönnetty dosentin arvo 31.12. 2021 saakka. Reaktioni oli "meh".

Kaksi näkökantaa

Kävin mielenkiintoista keskutelua tänään ja eilen, kun olin lukenut varsin hyvän artikkelin etuoikeudesta (privilege), ja siitä miten etuoikeutettu ihminen kokee tasa-arvoisen kohtelun sortona.

Itse artikkeli on melko tyypillinen nyyhkyliberaalin kirjoittama kirjoitus. Epäilemättä moni konservatiivimielinen lukija kokee sen vastenmielisenä "paskana" jossa jälleen kerran esitetään valkoinen heteromies roistona. Sellainen kirjoitus onkin, en kiistä sitä lainkaan. Kirjoittaja moraalisäteilee joka toisessa lauseessa sellaisella spektrillä että sokea ja lukutaidotonkin tunnistaa Hyvän Ihmisen(tm) sädekehän.

Tässä on kuitenkin kaksi tasoa jotka ottaisin esiin, sillä artikkeli kuvastaa kaikesta huolimatta jotain tärkeää ja olennaista ns kulttuurisodasta, joka on levinnyt Eurooppaankin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Monet asiaa kommentoineet ovat huomauttaneet Haidtin ja kumppanien moraaliteoriasta, ja siitä miten poliittiset näkemykset ja suhtautuminen erilaisiin moraalin ulottuvuuksiin korreloivat keskenään.

Teoriassa esitetään että moraali perustuu kuudelle dimensiolle, jotka vapaalla kädellä tässä suomennan hoivaksi, reiluudeksi, vapaudeksi, lojaaliudeksi, kunniaksi ja pyhyydeksi. Reiluus on yleisesti jaettu näkökohta kaikilla poliittisilla katsontakannoilla vaikka se saakin erilaisia ilmentymiä käytännössä.

Peruslähtökohta reiluudessa on se, että "sääntöjen pitää olla kaikille samat". Tämän toteamuksen sisältö operatiivisella tasolla kuitenkin riippuu siitä, mitä tarkoitetaan "samalla", ja mitä tarkoitetaan "säännöllä". Näiltä osin eri näkemykset eroavat rajustikin, ja -- jälleen kerran, piirtelen tässä vapaalla kädellä joten en noudata Haidtin tai muiden asiaa tarkemmin tutkineiden jaottelua -- erot selittyvät sillä, missä määrin muita dimensioita painotetaan.

Hoiva viittaa sellaiseen käsitykseen että jokaisella on eräänlainen moraalinen velvollisuus auttaa muita ihmisiä, ja se on aspekti joka on vasemmistoliberaalissa katsontakannassa ylikorostunut. Esimerkkinä tästä voidaan ajatella vasemmistolainen ajatus siitä että kaikkien tulee maksaa veroja koska niillä autetaan köyhiä.

Vapaus taas siihen aspektiin ettei toisilla ole oikeutta pakottaa muita mihinkään; libertaarissa katsontakannassa vapaus korostuu muiden dimensioiden yli ja ohi, viime kädessä niin pitkälle, että kaiken muun katsotaan olevan täysin yksityistä ja sopimuksenvaraista toimintaa, eikä kuuluvan lainkaan yhteiskuntafilosofian piiriin.

Lojaalius taas viittaa arvoasetelmaan, jossa erilaisten institutionaalisten vuorovaikutussuhteiden katsotaan velvoittavan ja tuottavan eräänlaista tavoitteiden ja arvojen yhteneväisyyttä. Lojaalius korostuu hyvin vähän libertaarissa tai vasemmistoliberaalissa katsontakannassa. Tässä kohtaa lienee hyvä huomauttaa että vanhavasemmistolainen solidaarisuus-ajattelu on itseasiassa eräänlainen lojaaliuden ilmentymä; ei siis ole sinänsä historiallisesti kovinkaan totuudenmukaista liimata vasemmistolaisuutta ja hoivaa korostavaa progressiivisuutta. Myös kansallismielisyyden voidaan ajatella motivoituvan nimenomaan lojaaliuden kautta.

Kunnia tai kunnioitus viittaa erilaisten hierarkioiden, auktoriteettien ja vakiintuneiden instituutioiden kunnioittamiseen. Tätä voi ajatella pääosin konservatiivisena dimensiona. Se ei ole sama asia kuin muutosvastarinta, mutta toki äärimmäisyyteen vietynä ilmenee sellaisena. Toisaalta, esimerkiksi isänmaallisuuden, ritarillisuuden jne kaltaisten hyveiden voidaan ajatella olevan tämän dimension kautta motivoituneita, eikä kunnian käsite siten ole täysin vieras muille kuin konservatiiveille.

Pyhyys tai hygienisyys tai puhtaus puolestaan on eräänlainen inhoreaktioiden tuoma legitimaatio, joka on ilmiönä erillinen edellämainituista. Juuri pyhyys on leimallisesti konservatiivinen dimensio ja sen poissaolo liberaaleissa katsontakannoissa on aivan ilmeinen. Siinä missä lojaaliutta tai kunniaa usein voidaan ajatella "ripotellun" vielä nykyisiin liberlismin suuntauksiin, pyhyyttä ei juuri tavoitella.

Moni konservatiivinen kirjoittaja on jo julistanut Haidtin tulokset täydelliseksi "tieteelliseksi todisteeksi" sille, että konservatiivinen näkökohta on oikea ja muut ovat vain "vammaisia". Nimittäin, tutkimuksissa kävi ilmi että konservatiivi ottaa huomioon kaikki kuusi dimensiota siinä, missä (vasemmisto)liberaali huomioi lähinnä hoiva-aspektin ja libertaari lähinnä vapauden, konservatiivi ymmärtää kaikki kuusi moraalisuuden dimensiota. Tämä tulkinta on toki ymmärrettävä, sillä konservatiivin näkökulmasta liberaali "ei ymmärrä", kun taas liberaalin näkökulmasta konservatiivi on vain "paha" eli moraaliton. 

Tämä on kuitenkin aika karkea jaottelu. Parempi jaottelu näiden kohdalla menisikin yhtäältä siinä, miten nämä kuusi aspektia jakautuvat poliittisen ja yksityisen osalta. Individualistisemmissa kulttuureissa kunnian, lojaaliuden ja pyhyyden kaltaiset hyveet tai moraalidimensiot nähdään enemmän vapaaehtoisuuteen perustuvina ja vähemmän sitovina yhteiskuntaa ohjaavina moraalisuuden peruspilareina. Individualistinen ja erityisesti sen sisällä ateistinen katsontakanta saattaa esimerkiksi saada lojaaliuden ja auktoriteetin näyttäytymään suorastaan moraalin vastaisina, eli ne voidaan kehystää vastuunpakoiluna, eli lojaaliuden tai auktoriteetin velvoittama universaalina pidettyä moraalikoodia rikkova käytös nähdään itsekkäänä "weasel way"-moraalikalkyylinä.

Hyvänä esimerkkinä tällaisesta on vaikkapa aseistakieltäytyjä. Kunniaa ja lojaaliutta korostava tarkastelija näkee aseistakieltäytyjän vapaamatkustajana joka poimii hyödyn muiden uhrautumisesta voidakseen pitää oman omantuntonsa puhtaana. Aseistakieltäytyjä näkee taas kunniantuntoisen ja lojaalin patriootin verenhimoisena murhamiehenä joka käyttää näitä periaatteitaan tekosyinä tappamiselleen. Irvokasta tässä on se, että kumpikin tietenkin on täysin oikeassa.


Tämä kehystys riittänee sille, mitä halusin sanoa itse tekstistä. Tekstissä universaalin "hoivaetiikan" ja sen ympärille rakennetun reilun pelin arvot omaksunut kirjoittaja näkee kunniantuntoisen öykkärin. Tämä näkökulma ei ole ollenkaan väärä, koska kunnia on juuri tällä tavalla toimiva mekanismi ja se avautuu ihmiselle joka sitä ei ymmärrä, juuri tällaisena; kirjoittaja on kuin värisokea, joka ei näe eroa kirjoituksessa esiintyvän öykkärin ja aidosti konservatiivisen, kunniantuntoisen toimijan välillä.

Kirjoittaja näkee toimijan jolla ei ole mitään erityistä "ansiota", eli tämä ottaa asemansa annettuna etuoikeutena. Tämä on tietysti tarinassa itsessään totta, mutta paralleeli ei avaudu puolestaan konservatiiville. Tietenkään tarinan öykkäri ei ole kunniantuntoinen, vaan öykkäri. Öykkäri kokee tasapuolisen kohtelun "hyökkäysenä", kuten tarinassa, mutta vika ei ole tasapuolisuudessa (fair play), vaan siitä että oikeasti öykkäriltä tarinassakin puuttuu kunnia.

Mutta kun liberaalina me olemme helposti värisokeita kunniantunnolle. Kun jonkun toiminnan ja käyttäytymisen motivoivana tekijänä on kunniantunto, niin me emme osaa nähdä sitä, koska me emme ymmärrä sitä. Myönnän että itselläni on vähän sellaisia aivovammoja jotka mahdollistavat näiden asioiden näkemisen. Koen kunnian ja lojaalisuuden tapaisia tunteita, vaikken niille poliittista relevanssia annakaan. Ainakaan paljoa. Mutta moni muu kokee ja antaa. Ja kahdessa asiassa annan minäkin, ja siksi minun on helppo nähdä tämä asia.

Ne kaksi asiaa ovat sukupuoliroolit ja IPR. Sukupuoliroolien kohdalla toki olen liberaali henkeen ja vereen, mutta yksityisesti olen omaksunut paljon miehiseen kunniantuntoon liittyviä hyveitä. En tarkoita että noudattaisin niitä, mutta tunnistan ne ja pidän niitä tärkeinä. Yksi niistä resonoi, ja se on vaatimus pitää oma toiminta hyveellisenä ja kääntäen vastata kaikista niistä tilanteista joissa on toiminut itse hyveidensä vastaisesti. Vaikka kehystän tämän nyt hyveiden toteuttamisena, niin korostan että puhun yksityisesti, en siis edellytä muilta näitä hyveitä, vaikka niitä itsessäni arvostankin.

Tämän vaatimuksen kääntöpuolena on se, että koen kunniaani loukattavan -- jälleen kerran, yksityisesti -- kun joku tuo poliittiseen keskusteluun vaatimuksia joiden on tarkoitus vedota oletukseen omasta kunniattomuudestani. Esimerkiksi, kun poliittista toimintaa jolla on suora vaikutus minuun tai lapsiini perustellaan sillä että miehet ovat väkivaltaisia naisia kohtaan, pidän tätä kohtuuttomana. Ongelmani ei ole tässä kohtaa se, ettäkö en olisi jyrkästi sitä mieltä että väkivalta yleensä on väärin (olettaen standardirajaukset, en nyt jaksa luetella kaikkia kiisteitä), ja etteikö aivan erityisesti miesten (fyysisesti isompina ja vahvempina) naisiin (eli heikompiinsa) kohdistama väkivalta olisi täysin tuomittavaa. Päin vastoin; tämä on aivan olennainen osa omaa hyveellisen toiminnan käsitettäni; politisoituna siitä kuitenkin hyväksyn vain sen, että ketään ei saa lyödä.

Konservatiivien puolesta en voi puhua, enkä myöskään niiden puolesta jotka esimerkiksi protestoivat USA:ssa pyörineitä "Black Lives Matter"- protesteja. En jaa -- osin koska en omaa kosketuspintaa ilmiöön muutoin kuin (liberaalista) mediasta -- sitä käsitystä jonka mukaan on "epäreilua" julistaa tällä sapluunalla ihmisoikeuksia. Mikään mielekäs luenta ei minulle tuota tulkintaa jonka mukaan siinä implisiittisesti sanottaisiin että valkoisten elämällä ei olisi väliä. Pystyn kuitenkin tavoittamaan jonkinlaisen heijastuman tuosta närkästyksestä, etenkin sellaisten ihmisten jotka (valkoihoisina) joutuvat esimerkiksi poliisin mielivallan kohteiksi tai joutuvat muutoin pelkäämään virkakoneiston ylilyöntejä.

Tästä pääsemme siihen sovittamattoman näköiseen ristiriitaan joka näillä kahdella näkemyksellä on. Tämä myös selittää sen, miksi vasemmistoliberaalin on melkein mahdotonta nähdä eroa konservatiivien, alt-right-sekopäiden, ja libertaarien välillä. Itse myönnän olevani melko lailla sokea monille asioille tässä kiistassa ja ymmärrän toki että tämäkin pohdinta on lähinnä autistisen ihmisen yritys ymmärtää jotain mihin ei ole työkaluja.

Sen tiedän kuitenkin, että jos mielekästä jaettua viitekehystä ei löydy, niin asiat kehittyvät kohti veristä yhteenottoa. Tämän en usko olevan kenenkään etu.

Uusi Vuosi

Muutin joulun jälkeisinä päivinä siten, että 27.12. oli tavarat pääosin siirretty.

Asun nyt Hervannassa, joka on Tampereen monikulttuurinen getto-lähiö. Hervannan tietyt alueet ovat valkoihoisille täysin no-go- alueita, eikä täällä uskalla juuri liikkua pimeän aikaan. Matu-jengit terrorisoivat alueen asukkaita, ja ovessa on oltava moninkertaiset lukot. Kaikki naiset raiskataan välittömästi jos he uskaltautuvat liikkumaan ilman ainakin kahta raskaasti aseistettua miessaattajaa. Poliisi uskaltautuu alueelle ainoastaan panssaroidulla miehistönkuljetusautolla.

Aamulla kun vien lapset bussipysäkille, kannan mukanani pesäpallomailaa josta olen lyönyt muutamia nauloja läpi. Maalaan naamani kenkälankilla joka päivä ja pidän turbaania päässäni jotta minua ei ryöstettäisi.

Ajolähtö, Reunahuomautus.

Hesarissa ollut kolumni käsitteli samaa problematiikkaa, joka liittyy aiempaan kirjoitukseeni.

Yliopisto-organisaation ja sen kultivoiman uramallin ongelmana näyttäisi todellakin olevan se, että mitä pidemmälle etenet, sitä vähemmän työkuvaan kuuluu oikeasti niitä asioita, joissa ansioituminen vie eteenpäin. Tämä on tavallaan "onneksi" muuttunut niin, että uramallissa etenemisen kriteereihin on jo käytännössä lisätty vaatimus rahoituksen hankkimisesta niillä uran vaiheilla,  joissa työhön nimellisesti kuuluu mukamas vain tutkiminen.

Tämä problematiikka ei kuitenkaan poista sitä syvintä ongelmaa, eli että tutkimus ei ole tutkijan päätyö. Mitään sellaista uramallia ei nimittäin ole olemassa, jossa tutkija vain tutkii (ja mahdollisesti opettaa jonkin verran) ja tulee koko ajan paremmaksi tutkijana. Tutkija joka tutkii, on pian entinen tutkija; ainoa poikkeus on se, jos tutkija onnistuu saamaan tutkimuksiaan läpi sellaisilla foorumeilla joilla on merkittävää julkisuusarvoa. Siinäkin tapauksessa tutkija yleensä "palkitaan" siirtämällä hänet tehtäviin jossa ei enää tutkita.

Isäni on tehnyt aikanaan pitkän ja arvostetun uran auto- ja moottoripyörämekaanikkona. Leipänsä hän ansaitsi korjaamalla autoja, ennen eläkkeelle päätymistään. Varsinaisen erityisasiantuntemuksensa hän oli kuitenkin hankkinut kilpamoottoripyörien, erityisesti vanhempien TT/RR-pyörien moottoreista; tämä on ollut hänen harrastuksensa nuoresta miehestä asti, ja hän on harrastuspiireissään hyvin kysytty mekaanikko tiettyjen ongelmien ratkaisussa.  Kuvittelen välillä mielessäni, miten irvokasta olisi, jos työnantaja palkkaisi mekaanikon jolla on erityistä asiantuntemusta tietynlaisista moottoreista. Tämän työnkuvaan kuuluisi ensin nimellisesti esimerkiksi moottorien korjaaminen ja nuorempien mekaanikkojen opastaminen työssään, mutta kun huomattaisiin, että mekaanikko on erittäin kyvykäs työssään, työnantaja siirtäisi tämän työhön jossa markkinoidaan moottorien korjauspalveluita. Mitä parempi mekaanikko olisi kyseessä, sitä suuremman korjaamon markkinointia hänen oletettaisiin hoitavan. Jos hän onnistuisi kehittämään jonkun mullistavan tekniikan tietynlaisen kilpamoottorin virittämiseksi, hänet siirrettäisiin hallinnollisiin tehtäviin neuvottelemaan moottorivalmistajien ja kilpatallien kanssa sponsorisopimuksia.

Näin kuitenkin toimii yliopistomaailma. Tämä on vähän... kummallista, jos nyt kiltisti sanotaan. Samaan aikaan yliopistoissa nimittäin häärää alati kasvava joukko exel-apinoita laskeskelemassa miten tutkijoiden ja opettajien työpanoksesta saadaan enemmän "tulosta". Esimerkiksi eräässä nimeltämainitsemattomassa yliopistossa Suomen isoimmassa sisämaakaupungissa nämä exel-taitajat ovat huomanneet että (tyhjänä seisova) parkkihalli on "kuollutta pääomaa", ja se pitää "laittaa tuottamaan". Koska se ei tuota niin kauan kun parkkipaikkoja on ilmaiseksikin saatavilla, on kaikki parkkipaikat muutettu maksullisiksi. Tässä ei sinänsä tietenkään olisi mitään kummallista, jos a) parkkipaikoista olisi pulaa ja b) jos parkkipaikkojen maa-alalle olisi jokin merkittävä vaihtoehtoiskustannus. Myönnän, että olen hämmästynyt siitä, miten laajasti työntekijät tässä nimeltämainitsemattomassa oppilaitoksessa ovat parkkilupia ostaneet. Olen jopa sitä mieltä, että siinä on jotain hivenen moraalitonta, vähän samaan tapaan kuin jonottamisessakin.

Katselin Eurojackpot mainosta, jossa päävoittona on 60 miljoonaa euroa. Leikin ajatusleikkiä, "mitä jos". Pidän työstäni, joten tavallaan en lopettaisi työntekoa jos saisin 60 miljoonaa euroa. Samaan tapaan kuin isäni, joka eläkkellä ollessaan huvikseen korjailee moottoripyöriä, jatkaisin varmaankin tutkimustani. Toki irtisanoutuisin työstäni, ja ehkä perustaisin oman tutkimuslaboratorion, johon palkkaisin muutaman hyvän tyypin työskentelemään. Jos budjetti olisi noin miljoona vuodessa, ja saisin pääomalle noin 4 prosentin tuoton, niin 60 miljoonasta pitäisi irrottaa 25 miljoonaa pääomaksi. Pystyisin todennäköisesti tekemään kertaluokkaa tuottoisampaa tutkimusta kuin jos saisin samat henkilöt palkattua projektiin yliopistolla.

Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset, osa II

Yleisradio valehtelee otsikossaan räikeästi. Tämä ei sinänsä ole mitenkään omituista, sillä feministisen propagandan tiedetään menevän kaikista filttereistä läpi täysin kritiikittä. Se, mikä tässä valehtelussa mättää, on että tällaisia tulkintoja käytetään julkisten varojen kohdentamiseen ja päihdetyöhön panostus siis tapahtuu tällaisen tulkinnan kautta.

Alkuperäinen tutkimus johon tekstissä viitataan, kertoo täysin päinvastaista tietoa:

• Huumeongelmaisista suurin osa on miehiä: Buprenorfiinin käyttäjistä 71% ja muista huumeongelmaisista noin 69% on miehiä. Näiden ryhmien kuolleista on miehiä vastaavasti 75 prosenttia ja  85%; miehet ovat siis yliedustettuina kuolemantapauksissa.
• Kauhua herättävässä ryhmässä "nuoret naiset", eli ikäryhmässä 20-29-vuotiaat, kuolleisuudet ovat 9.8 ja 4.9 per 1000 elinvuotta, kun taas samanikäisissä miehissä kuolleisuudet ovat 10.8 ja 11.6. Tämä on ryhmistä se, jossa kuolemantapausten määrät ovat lähinnä toisiaan; kaikissa muissa miesten kuolleisuus on paljon suurempi.

Otsikoinnille jotain oikeutusta voidaan toki hakea siitä, että nuorten naisten (tm) joukossa kuolleisuus on muissa kuin näissä huumeidenkäyttäjissä niin alhainen, että kuolleisuuden suhteellinen kasvu on suurin; kuolleisuus buprenorfiinia käyttävillä naisilla on liki 28 kertainen.  Jos kuitenkin katsotaan vain residuaalia, niin huumeidenkäyttö tuottaa suunnilleen saman määrän "ylimääräisiä" kuolemia nuorissa naisissa kuin miehissä.

Oikeampi otsikko siis olisi, että huumeidenkäyttö on lähes yhtä vaarallista naisille kuin se on miehille. Tämä ei kuitenkaan olisi "tasa-arvopolitiikan" ja feministisen doktriinin mukaista uutisointia. Feministinen doktriini nimittäin sanoo, että nainen on uhri ja mies taas on itse syypää omaan osaansa. Siksi se, että huumeidenkäytön haitat eivät katso sukupuolta, on tasa-arvo-ongelma, sillä suojeltu etuoikeutettujen ryhmä -- nuoret naiset -- joutuu tässä kärsimään "aiheettomasti". Siksi tähän kammottavaan epätasa-arvoon täytyy puuttua.

Koskahan annetaan ensimmäinen poliittinen toimenpidehdotus, että nuorten naisten päihdetyöhön pitää kanavoida enemmän rahaa, ja että nimenomaan nuorten naisten pitää päästä päihdehoidossa jonon ohi? Veikkaukset ja havainnot kommentteihin, kiitos.

Pitkä Juoksu Part 2, vol II

Pidin viikon tauon viime viikonlopun pyöräretken jälkeen, lukuunottamatta paria tkd-harjoitusta viikolla. Vältin tietoisesti juoksua ja mitä tahansa, mikä voi käydä polville tai jalan jänteille. Sunnuntaina lähdin heittämään kympin lenkkiä.

Olen huomannut ilmiön, jolle en tiedä mitään omaa ilmaisua, mutta nimitän sitä nopeuden näläksi. Tarkoitan tällä sitä, että tarkoituksena on lähteä rauhalliselle peruslenkille, mutta jalat nyt vaan vetävät kovempaa, ja hitaampi juokseminen tuntuu väärältä kropassa. Sunnuntaiaamun lenkin tarkoitus oli ikäänkuin vain herätellä jalat ja muu kroppa siihen, että kohta alan harjoitella enemmän. Ensimmäisen puolen kilometrin kohdalla kävi selväksi, että nopeuden nälkä oli sen verran kova, että yli viiden minuutin kilometrit tuntuisivat aivan liian hitailta. Syynä saattoi myös olla ilman kylmyys, eli tuntui siltä että lämmöt piti saada päälle nopeasti.

Juoksu sujuikin ihan hyvin noin puoliväliin saakka, mutta sitten oikean polven ulkosyrjä ilmoitti olemassaolostaan. Kipu ei tule polven nivelestä, vaan jänteestä, joka kulkee polven sivulla. Ilmiö oli sama kuin reilu viikko takaperin, eli muutaman kilometrin jälkeen jalka alkaa kipuilla. Kipu myös loppuu lähes välittömästi kun vaihtaa kävelyyn. Särkyä rasituksen ulkopuolella ei ole lainkaan, eikä käytännössä mitään muutakaan tuntemusta, vaan ainoastaan juoksu itsessään tekee kipeää. Kipuilun profiili on siis lähes täysin päinvastainen kuin vasemman jalan plantaarifaskiitilla, joka taas kipeytyy levosta. Nilkka ja jalkapohja kipeytyvät jo siitä, että katson tunnin verran televisiota, minkä jälkeen nouseminen tuottaa tuskaa.

Vauhti kympillä putosi noin 10 kilometriin tunnissa kivun alettua. Tämä ei poistanut kipua, vaikka hieman helpotti. Sports trackeristä huomaa, että ensimmäiset viisi kilometriä menivät keskinopeudella noin 12 kilometriä tunnissa, jälkimmäiset viisi 10.8. Viimeisillä kilometrillä myös oikea lonkka alkoi kipeytyä. Epäilen jännittäneeni reittä ja lonkan ojentajaa jotenkin reaktiona polven kipuiluun, koska myöhemmin lonkassa ei tuntunut mitään. Loppupäivän aikana esimerkiksi rappusten laskeutuminen teki kipeää, ja yhdessä kohtaa käydessäni kaupassa otin pari juoksuaskelta, mikä tuntui välittömästi.

Lenkin nopeuden putoaminen puolivälissä näkyi myös sykkeen putoamisena. Alkupuolen syke vaihteli pääosin välillä 167-180, kun taas loppupuolella se oli 158-176.  Useimmiten jos vauhti putoaa väsymyksen tai liian kovaa juostun alkumatkan vuoksi, syke ei putoa loppumatkalla vaikka juoksisin hieman hitaammin, vaan kovaa juostessa sykeprofiili on tasainen tai jopa hieman nouseva.

Tampereen puolimaratonin, sitä edeltäneen harjoittelun himmailun ja sen jälkeisen toipumisen vuoksi syyskuun kilometrit jäävät alle seitsemänkymmenen. Ensi kuun aikana olisi tarkoitus taas nostaa määrä yli kolmenkymmenen viikossa, mutta jos polvi on tällainen, kilometrit on syytä pitää vähäisinä. Edellisten kokemusten perusteella noin neljän kilometrin lenkkien ei pitäisi polvea ärsyttää. Internethakujen perusteella ITBS vaikuttaisi todenäköiseltä diagnoosilta. Useimpien lähteiden mukaan tietyt spesifiset jalkoja vahvistavat harjoitukset yhdistettynä juoksumäärien pudottamiseen hetkeksi ovat paras hoitomuoto.

Erään asian olen huomannut tässä harrastuksen edetessä. Ennen ajattelin yleensä, että 10 kilometrin lenkki 53 minuutissa olisi ollut pitkä JA nopea. Vielä vuosi sitten olisin ollut kummissani, ja olisin pitänyt tällaista juoksua jonkinlaisena tavoitteena. Nyt kroppa tuntuu huutavan vain lisää kilometrejä ja lisää nopeutta - polvea lukuunottamatta, tietenkin. Ahdistun ajatuksesta että joudun vähentämään juoksua, tai siis, etten voi lisätä sitä nyt.

Sivumennen sanoen, viikonloppuna vietettiin Tampereen päivää, ja perinteiden mukaan monet harrastusseurat jne pitivät avoimia ovia. Kävimme lasten kanssa Tampereen Jousiampujien salilla Osmonkallion väestönsuojassa, mutta nuoremmalla pojalla on vielä hieman liian lyhyet kädet. Vanhempi sai hyviä osumia tauluun. Kävimme myös vähän modernimpia projektiiliaseita kokeilemassa Pohjois-Hämeen ampujien tiloissa. Vanhempi poika yllätti kaikki ilmapistoolilla, ampumalla neljä laukausta, kaikki mustalle. PHA:lla alkaisi ampumakurssi keskiviikkona, mutta valitettavasti nykyiset harrastukset menevät näiden kanssa päällekäin. Hieman intouduin kuitenkin, ja ajattelin kaivaa vanhan ilmakiväärini ja CO2-pistoolini naftaliinista. Ehkä hankin jonkun edullisen ilmapistoolin harjoittelua varten.

Ampumaharrastus on mielestäni erittäin terve ja hyvä harrastus, sillä se opettaa varovaisuutta ja kärsivällisyyttä. Nuorempi poika saikin opetuksen tästä eilen. Isoveljen menestys sai hänet kiukustumaan ja yrittämään kovasti itsekin osua tauluun. Into ja kiukku kuitenkin kostautuivat, eikä poika kuunnellut ohjeita. Mitään vakavaa ei sattunut, mutta poika painoi ohjeiden vastaisesti nenänsä aivan liian lähelle ilmapistoolin perää "tähdätäkseen paremmin". Vaikka ilma-aseen rekyyli on mitätön, jousen laukaisu saa aseen tärähtämään, ja poika sai kirjaimellisesti nenilleen pistoolin tähtäimestä. Tänään oli nenävarressa mustelma, jota hän aikoi sanojensa mukaan esitellä ylpeänä eskarissa...

Väärin sammutettu.

Ilmaisua "väärin sammutettu" on tapana käyttää negatiivisessa merkityksessä tilanteessa, jossa joku taho on toiminut sinänsä tarkoituksenmukaisesti mutta jonkun institutionaalisen tms. sosiaalisen viitekehyksen puitteiden ulkopuolella. Nimitys tulee tarinasta, jossa vapaaehtoiset sammuttavat tulipalon, ja ammattipalomiesten saapuessa paikalle nämä toteavat että palo on väärin sammutettu.

En pidä kovin suureellisista eettisistä pohdinnoista, joten rajaan abstraktioni ja supistan käsitteitä hieman. Erottelen toisistaan seuraamuseettisen ja deontologisen lähestymistavan niin, että ensimmäisessä intentioilla, säännöillä, jne, on merkitystä vain eräänlaisina seuraamusten standardeina ja jälkimmäisessä taas säännöt, periaatteet jne, ovat primäärisiä. Tällä rajauksella voidaan ajatella, että "väärin samutettu" voi olla legitiimi johtopäätös jonkinlaisessa deontologisessa tarkastelussa.

Edellisen kirjoituksen kommenteissa oli jotain mitä en oikein heti käsittänyt ennen kuin siirsin sen tähän viitekehykseen. Deontologinen tarkastelu esimerkiksi yhteismaan ongelmasta aivan validisti voi antaa sellaisen tuloksen, että yhteismaan ryöstämisessä ei ole mitään väärää niinkauan kun sillä ei ole omistajaa. Pidän tätä itse vähän höpsönä käsityksenä, mutta sisäisesti siinä ei ole mitään irrationaalista. Libertaristit usein suosivat deontologista etiikkaa syistä, joita en ole koskaan käsittänyt, mutta en puutu siihen tässä enkä kritisoi sen enempää, kunhan osoitan eron omani ja tällaisen ajattelun välillä.

Seuraamuseettisesti tarkasteltuna yhteismaan ryöstäminen on aggressiota jos tasapainotila johtaa ihmisten vahingoittamiseen. So, kaivon myrkyttäminen on aggressiota kanssaihmisiä kohtaan, vaikka kaivolla ei olisi omistajaa, koska siitä joku voi juoda. Laajempi, tehokkuusajatteluun perustuva seuraamuseettinen tarkastelu voi jopa osoittaa, että kaivon myrkyttäminen on aggressiota myös silloin, kun omistaja itse myrkyttää omistamansa kaivon, koska on syytä olettaa, että kaivo ei tule aina olemaan hänen omistuksessan, koska on syytä olettaa, että tuleva omistaja ei ehkä tiedä että kaivo on myrkytetty, tai koska omistaja saattaa vaikkapa unohtaa tämän. Vielä laajemmin, voidaan argumentoida, että koska veden varastaminen kaivosta, vaikka voidaan ajatella aggressiona kaivon omistajaa kohtaan, on suhteessa niin vähäinen aggressio, että myrkytetty vesi on aivan kohtuuton vastaus tällaiseen aggressioon.

En halunnut oikeasti kirjoittaa kuitenkaan tästä, vaan toisesta metatasosta, nimittäin väärästä argumentista oikean väittämän puolesta.

Epistemologinen "väärin sammutus" voi tapahtua esimerkiksi silloin, kun vakuutamme jonkun henkilön tosiasiasta P, käyttäen argumenttia, joka on epäpätevä. Olen kirjoittanut suhteettoman paljon argumentaatiosta ja argumentointivirheistä, ja tämä nimenomainen "väärin sammuttaminen" on mielestäni eräänlaisen epistemologisen "etiikan" tai pragmaattisen tietoteorian näkökulmasta pahin mahdollinen "synti".

Se voidaan nähdä tietenkin deontologisesti niin, että oikean argumentaation noudattaminen sinänsä on hyve, tai se voidaan ajatella niin, että argumentaation tehtävä on paljastaa meille, mikä muu on totta kun tietyt tosiasiat ovat tiedossamme. Jos lähestymme asiaa bayesilaisittain, argumentti voidaan ajatella jonkinlaisena ajatuskoneena, jonka toimivuudelle on jonkinlainen todennäköisyys- tai uskottavuusmitta. Aina kun käytämme tällaista konetta ja havaitsemme sen tuottavan tosiasian, meidän uskomuksemme sen oikeellisuuteen lisääntyy.

Huomautan tähän väliin, että tämä on vain malli siitä, miten argumentit toimivat, ja se operoi metatasolla. Se on myös ilmiötason malli, eli sen on tarkoitus tehdä ilmiöstä ymmärrettävämpi, mutta kuten käsittelemäni mallit ja mallit - näin väitän - ylipäätään, se ei ole missään erityisessä suhteessa ns. "oikeaan todellisuuteen", vaan vastaavuus on vain omassa päässämme. Sama pätee argumentteihin; mikrotasolla jokainen argumenttihan on malli siitä, miten tosiasioita voidaan johtaa toisistaan.

Palatakseni aiheeseen: Jos argumentti/kone on ilmiselvästi rikki, so, sen kyky antaa paikkansapitävä ekstrapolaatio on kokolailla satunnainen eikä siitä siis tosiasiassa voida päätellä mitään, sen omaksuminen - siis sen pitäminen toimivana - on haitallista yksilölle. Jos esitämme rikkinäisen argumentin muutoin paikkansapitävän tosiasian puolesta, on todennäköistä että jokin joukko ihmisistä kokee argumentin tämän johdosta - aivan rationaalisesti, huomautan - merkittävästi uskottavammaksi, olemme tehneet vahinkoa näille ihmisille.

Virheellistä argumentaatiota voidaan siis pitää aggressiona.

Kehotan teitä: kätkekää nämä sanat sydämiinne ja tutkiskelkaa niitä.

Asiantuntijuudesta.

Aina välillä törmää hämmentävään ilmiöön siitä, miten asiantuntijuus nähdään jonkinlaisena rintamerkkinä, jonka ihminen kiinnittää takkiinsa, ja tämän jälkeen tämä voi ikäänkuin puhua auktoriteettina asiasta. Tietenkään kukaan ei voi tehdä tällaista päätöstä omavaltaisesti, vaan muiden on jotenkin tunnustettava tämä asiantuntemus.

Tänä aamuna töihin tullessani kuuntelin radio-ohjelmaa, jossa keskustelun aiheena oli jääkiekkoväkivalta. Ohjelmassa oli jeesustelemassa erinäinen joukko "asiantuntijoita". Valitettavasti en ehtinyt kuuntelemaan keskustelun sisältöä, joten en puutu siihen. Se, mihin kiinnitän huomioni oli asiantuntijuuden käsite: kaikki paikallaolijat edustivat jääkiekkoa urheiluna. Ainakaan ohjelman insertin perusteella mukana ei ollut lainopillista asiantuntijaa tai vaikkapa lääketieteellistä asiantuntijaa, vaan ainoastaan jääkiekon asiantuntijoita, valmentajia ja jääkiekkoliiton edustajia.

Tämä on nyt sivuseikka, ja palaan asiaan kohta: olen todennut jääkiekosta ennenkin, että mikäli väkivalta ei oikeasti kuuluisi jääkiekkoon, tappelua kentällä ei ratkaistaisi antamalla jäähy, vaan soittamalla paikalle poliisi, ja asettamalla nyrkkisankari elinikäiseen pelikieltoon. Kuvitellaanpa hetkeksi, että esimerkiksi kesken golfpelin yksi pelaajista tönäisee toista, ja tämä alkaa hakata nyrkillä vastustajaansa. Jos tästä seuraisi vaikkapa yhden lyönnin sakko, sensijaan että paikalle kutsutaan poliisi, niin tätä pidettäisiin täysin kummallisena. Niinkauan kun jääkiekko-ottelussa on säännöt sille, mitä tappelusta seuraa, se on osa peliä.

Itse asiaan, siis asiantuntemus ymmärretään hyvin usein niin, että se on jonkinlaista uppoutumista tai omistautumista itse ilmiölle, ja että asiantuntemus syntyy nimenomaan siitä, että jokin ilmiö on tullut tutuksi "sen omilla ehdoilla". Tässä on tietenkin mielekäs näkökohta. Otan esimerkiksi toisen kiistanalaisen ilmiön, eli huumeet. Kun pohdimme huumeita ilmiönä, meillä on erilaista asiantuntemusta: poliisilla on kosketus huumausainerikollisuuden ilmenemiseen poliisin näkökulmasta, joillakin lääkäreillä on kosketus huumausaineiden käyttöön lääketieteessä, huumeiden käyttäjillä on näkökulma siihen mitä huumeiden käyttäminen on, ja niin edelleen. Jokainen ilmiö ilmenee yleensä useammalla tavalla. Voisimme nimittää tätä "relativismiksi", mutta varaan sen pejoratiivisen merkityksensä vuoksi toiseen merkitykseen: totean vain, että mikä tahansa tällainen laajempi ilmiö voidaan nähdä hyvin eri tavalla eri tilanteissa ja eri ihmisryhmien silmin. Sanotaan, että ilmiö on monitahoinen.

Sensijaan "relativismi" liitetään yleensä pahantahtoisesti käsitykseen, jonka mukaan kukin ilmiö voidaan ymmärtää vain sen omilla ehdoillaan ja että jokainen ulkopuolinen näkökulma on väärä. Tämä on itseasiassa sangen usein poliittisen korrektiuden nimissä vaalittu tarkastelutapa yhteiskunnallisissa ilmiössä. Oikeastaan voimme jokaisen ilmiön "statuksen" arvioida sen mukaan, kuinka voimakkaasti tätä relativistista ymmärtämistä vaalitaan. Jääkiekko on yhteiskunnassamme korkean statuksen ilmiö, joten sen "ymmärtäminen" tapahtuu yleensä puhtaasti jääkiekosta sisältäkäsin, eli jotta joku voisi sanoa jotakin mielekästä jääkiekon väkivaltaisuudesta, tämän pitää olla nimenomaan jääkiekon asiantuntija. Muuten henkilö ei ns. tiedä mistä puhuu. Toisaalta esimerkiksi maahanmuuttokriittisyys on mediassa matalan statuksen ilmiö, joten se näyttäytyy peräti käänteisesti, eli sitä ei voida ymmärtää sisältäkäsin lainkaan, vaan ainoastaan toiseutena. Toinen matalan statuksen ilmiö on huumeiden käyttö. 90-luvulla tämä hetkeksi repesi, eikä repeämää ole täysin onnistuttu paikkaamaan, mutta silti pääasiassa asiantuntemus on kriminaalipoliittista asiantuntemusta, eikä edes esimerkiksi lääketieteellistä asiantuntemusta aina tunnusteta.

Myös tieteellisessä työssä asiantuntijuuden merkitys on toisinaan ongelmallinen. Varsinaiseen ns. kovaan tieteeseen liittyy vähemmän ongelmia siksi, että tiedeyhteisö on laaja ja sillä on hyvin kehittyneet standardit sille, mikä tekee asiantuntijan. Tämä pitää paikkaansa kuitenkin vain tieteen sisällä, se ei toimi ulospäin. Esimerkiksi poliittisiin päätöksiin vaikuttaessaan asiantuntemus ei ole enää niin yksioikoinen.

Jos ajattelemme esimerkiksi taannoista ns. climate-gate- sotkua, sitä voisi verrata jääkiekkoon. Vertaus on ontuva, mutta esitän sen silti, vaikka tiedän että jotkut lukijat käyttävät sitä väärin. Climate-gate oli nimittäin ikäänkuin tappelu kaukalossa, mutta josta ulkopuoliset, jääkiekkoon vihamielisesti suhtautuvat tahot halusivat nostaa syytteitä pahoinpitelyistä. Lisäksi he haluaisivat kieltää jääkiekon, koska pitävät näitä tappeluita todisteena siitä, että pelien lopputulokset on sovittu erikseen. Tästä "todisteena" oli mm. se, että sähköposteista käy ilmi, miten puolueellisiksi tai epäpäteviksi koettuja tuomareita on yritetty saada savustettua ulos peleistä. Keskeinen ongelma ei kuitenkaan ole peli itse, vaan vedonlyönti ja siihen liittyvät lieveilmiöt.

Vertaus on, kuten sanoin, ontuva, mutta sen on tarkoitus tuoda esiin, miten ongelmallista on tuoda mihin tahansa yhteiskunnalliseen keskusteluun ns. vaihtoehtoisia näkökulmia. Olisi kauhean mukavaa, jos yksi niistä olisi oikea. Mutta mitään mekanismia tällaisen ainoan oikean näkökulman tunnistamiseksi ei ole. En jatka tässä eteenpäin, koska jokainen lukija, joka olisi riittävän älykäs ymmärtämään mitä tahdon sanoa, kykenee jo tästä päättelemään sen itse. Eli miksi konservatiivit, jälleen kerran, ovat yksinkertaisesti tuomittu olemaan väärässä.

Isänmaa.

Kun lähtö tropiikkiin muuttui merkittävästi todennäköisemmäksi (varmaahan se ei vielä ole), huomaan että suhde kotimaahani myös muuttuu. Joudun tekemään tietynlaista kartoitusta omasta suhteestani kotimaahani. Toki, lähtö on suunniteltu vain vuodeksi, mutta koska tulevaisuudessa siintää kaikenlaisia mahdollisuuksia, kuten nyt vaikka MIT, useampivuotinen sopimus tropiikin kanssa jne, joudun miettimään mitä näiden mahdollisuuksien vaihtoehtona on.

Suomi ei ole ilmastoltaan mitenkään erityisen miellyttävä. Pidän kyllä ilmastosta, joka täällä vallitsee pääosin noin toukokuun alusta syyskuun alkuun, mutta kyseessä on kuitenkin vain kolmannes vuodesta. Helmi- maaliskuussakaan sää ei aina ole epämiellyttävä, mutta kaamos ja sateinen syksy eivät ole minusta mukavia. Olen kuitenkin kasvanut ja kouliintunut tähän kulttuuriin, olen osa tiettyjä yhteisöjä, sukuani, jne, ja vaikka nämä suhteet eivät ole aina helppoja, ne ovat osa sitä, mitä koti tarkoittaa minulle.

Nuorena ja tyhmänä juippina menin armeijaan. Paradoksaalista kyllä, en suosittelisi sitä enää kenellekään, siitäkin huolimatta, että koen olevani nyt huomattavasti isänmaallisempi kuin silloin. Huomaan arvostavani suomalaisen kulttuurin tiettyjä piirteitä ja pitäväni arvossa enemmän niitä asioita, jotka koen siinä keskeisiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi rehellisyys ja tietty solidaarisuus muita kansalaisia kohtaan, ja tietty tasavertaisuuden ja -arvoisuuden kokemus. Esimerkiksi Englannissa koin hyvin vastenmielisenä sen, miten yliopistomaailmassa ihmisten keskinäinen arvoasteikko oli jotenkin läsnä, vaikka se kuinka oli liberaalimpi ympäristö kuin suunnilleen mikään muu koko yhteiskunnassa.

Kaikenlainen kouhkaaminen ja meuhkaaminen, jota suomalainen poliittinen kulttuuri on tuntunut olevan viimeaikoina pullollaan, on väsyttävää ja tympeää. Ajattelin jossain vaiheessa, että konsensuksen haastajat ovat jotenkin oikealla asialla, tuulettamassa ummehtunutta ilmaa. Sensijaan ne ovat lähinnä jonkinlaisia flatulisteja, jotka löyhyttelevät omaa löyhkäänsä ympäristöönsä ja pistävät ikkunoita säppiin. Joku linnan juhlissa homostelu ei ole sen kummempaa kuin nainen presidenttinäkään. Suomalaisessa kulttuurissa syvästi arvostamani periaate ei tehdä tästä ny numeroo, sopii käytännössä kaikkeen. Myös siihen, jos joku nyt sattuu tekemään numeron jostain asiasta.

En viitsi tehdä numeroa asioista. Maailmassa on niin paljon tärkeämpiäkin asioita. Suosittelen siksi kaikille lämpimästi etäisyyden ottamista asioihin. Jos vaikka tänä viikonloppuna vaan oltaisiin, eikä annettaisi verenpaineen nousta siitä, jos joku homoilee. Tai siitä, jos joku soittaa siitä homoilusta poskeaan. Antaa niiden meuhkata. Minusta se olisi aitoa isänmaallisuutta.

Kohteliaisuus

Rahoituslähde päättää näinä päivinä rahan jakamisesta, ja saan tietää, tulenko lähtemään tropiikkiin vai en. Pidän todennäköisyyttä melko pienenä, ja subjektiivinen käsitykseni todennäköisyydestä pienenee päivä päivältä. Pidän näiden rahoittajien tiedotuspolitiikkaa jokseenkin epämiellyttävänä. Suomen Akatemia sentään lähettää kaikille hakijoille sähköpostitse tiedon, että päätös on tehty, ja sen voi käydä tarkastamassa oman hakemuksensa kohdalta. Useimmat muut eivät ilmoita mitään niille, jotka rahaa eivät saa. Olen valittanut tästä ennenkin. En koe, että tämä on jotenkin näiden tahojen velvollisuus, mutta pidän toimintaperiaatetta silti epäkohteliaana.

Kohteliaisuus on monimutkainen asia. Tietyllä tasolla tarkasteltuna "kohteliaisuus" on eräänlainen sosiaalisesti neutraalin ympäristön protokolla, jonka noudattaminen varmistaa että ihmisten (negatiivisiin) tunteita ei liiaksi ärsytetä esiin. Ihminen on yleensäkin taipuvainen reagoimaan hyvin tunnepitoisesti tilanteisiin, joissa ei ole selkeää opittua toimintatapaa tai sosiaalista ohjausta. Näin rituaalinomainen opittu toiminta, joka saattaa vaikuttaa järjettömältä, tapahtuu usein juuri näiden vielä huonompien ja "typerämpien" reagointitapojen tukahduttamiseksi.

Avaamme toisillemme ovia, kiitämme, jne, koska meissä istuu hyvin syvässä simpanssin tai vastaavan aggressiivisen apinan reagointitapa, joka pitää kesyttää. Ihmiset eivät yksinkertaisesti tulisi toimeen ilman kohteliaisuusrituaalien kesyttävää vaikutusta. Kun otamme ruokalassa ruokaa vastaan ja kiitämme siitä, ja meille todetaan kohteliaasti että "ole hyvä", näiden rituaalien yksi tarkoitus on luoda tilanne, joka muistuttaa vertaisten välillä tapahtuvaa jakamista, pikemminkin kuin tilannetta, jossa jompi kumpi pyrkisi osoittamaan auktoriteettia.

Palatakseni rahoitushakemusten hylkäyksiin, ilmoittamattajättäminen ikäänkuin jättää tämän kohteliaan leikin ja neuvottelun sivuun, ja alleviivaa sitä, että hakija on alisteisessa asemassa rahoittajaan nähden. Tämä lienee tarkoituksellista, vaikka sitä ehkä perustellaankin resurssipulalla. Se ei ole epäreilua tai mitenkään väärin. Kohteliaisuuskysymykset eivät ole minusta kovin syvällisiä moraalisia kysymyksiä, joskin niistä herää kysymys, mitä varsinaista tarkoitusta kohteliaisuuden sivuuttaminen mahtaa palvella. Esimerkiksi jos kohtelen tarjoilijaa ravintolassa alentuvasti ja olen tälle epäkohtelias, minua pidetään ns. mulkkuna, ja aivan oikeutetusti. Monissa kulttuureissa tarjoilijan kuitenkin oletetaan sietävän tällainen kohtelu jossain määrin, koska palkkiona on tippi ja vaikkei olisikaan, asiakas on se, joka maksaa lystin. Öykkärimäinen ravintola-asiakas saattaa saada jotain eriskummallista mielihyvää nöyryyttäessään tarjoilijaa. Tällöin kuitenkin alamme jo lipsua selkeästi moraalisten kysymysten äärelle, joten en jatka tarkastelua siihen suuntaan; se olisi epäolennaistakin, koska rahoituspäätöksiä tekevässä säätiössä tuskin löytyy mitään tällaista mekanismia.

Olen toisinaan todennut esimerkiksi ns. rasistisista kirjoituksista, että niihin liittyvät kysymykset ovat jonkinlaisia kohteliaisuuskysymyksiä. Tai siis, niiden tulisi olla, mutta niistä on tehty oikeuslaitoksen kautta lainopillisia kysymyksiä. Ongelma on tässä suhteessa huomattavasti laajempi kuin "poliittinen korrektius", sillä taannoin käräjäoikeus linjasi, että keskisormen näyttäminen ylittää lainopillisen rangaistavuuden rajan. Olemme siis siirtyneet aikaan, jossa oikeusistuimet puuttuvat aivan ilmeisten kohteliaisuussääntöjen noudattamiseen. Niin irvokkaalta kuin se kuulostaakin, emme ole enää kaukana tilanteesta, jossa oikeuslaitos näpäyttää sakolla, jos emme kiitä ruokalantätiä, jos emme avaa ovea työkaverillemme, tai jos kaivamme nenää julkisesti.