Palasin eilen Oxfordista. Kaupunki oli entisensä -- kuten se varmaan pääpiirteittäin on ollut jo satoja vuosia. Andrew William Roscoe -- tai kuten ystävät hänet tuntevat, Bill Roscoe -- täytti joulukuussa 60 vuotta, ja hänen kolleegansa ja entiset oppilaansa järjestivät Festschrift- tilaisuuden. Aikanaan Oxfordissa ollessani olin juurikin Bill Roscoen vieraana, sillä väitöstyöni ohjaaja oli hänen hyvä ystävänsä.
Vierailu poiki yhteistyötä, ja vuonna 2015 kirjoitimme yhdessä hänen ja hänen jatko-opiskelijansa kanssa paperin. Tämän -- ja oikeastaan vain tämän -- vuoksi minutkin kutsuttiin kirjoittamaan paperi Festschriftiin. Väittäisin, että tämän artikkelin kutsu oli koko akateemisen urani suurin kunnianosoitus, ainakin arvostan sitä kaikkein eniten.
Esitelmäni oli tiistaina. Olen puhunut esimerkiksi Barcelonassa 2004 yli 300 ihmiselle alan huippukonferenssissa, mutta silloinkaan minua ei jännittänyt yhtä paljon. En edes tiedä mistä se johtuu. Epäilen, että siitä että tämä kirjoitus ja esitelmä oli tarkoitettu nimenomaan Bill:in kunniaksi. Paikalla oli esimerkiksi myös Sir Charles Anthony Richard Hoare, tai Tony Hoare, kuten hänet alalla tunnetaan, sekä lukuisia aivan maailman huippuja. Onnekseni pystyin lähinnä vetämään huumorilla esitelmäni, sillä edellinen puhuja oli puhunut samasta aiheesta ja pystyin kuittaamaan teoriaosuuden sillä, että "kuulitte jo kaiken olennaisen".
Oma esitelmäni käsitteli hypoteesia, jonka yhden version olin todistanut 2014, ja jonka toisen version Dragan Bosnacki julkaisi 2015. Hypoteesia en onnistunut todistamaan -- paras tulos paperissani oli, että olennaisesti Bosnackin teoreemaa parempaa ei tiettyjen melko intuitiivisten ominaisuuksien avulla edes pysty todistamaan. Lisäksi pystyin käsittelemään joukon vastaesimerkkejä. Puheessani kuitenkin keskityin tarinaan siitä, miten paperin kirjoitus eteni, pikemminkin kuin itse sisältöön, sillä näin pystyin kertomaan kaskuja ja viihdyttämään yleisöä. Uskoakseni tämä oli oikea strategia, Bill ainakin nauroi useaan otteeseen, ja huuteli omia humoristisia kommenttejaan väliin.
Pidän Oxfordin ilmapiiristä aivan suunnattomasti. Tapasin myös Bob Coecken, johon tutustuin edellisellä reissullani. Coecke on eksentrinen belgialaissyntyinen professori Oxfordissa. Hän on hyvin miellyttävä henkilö ja kävimme porukassa usein paikallisessa pubissa istumassa iltaa. Hän oli "vanhalla iällään" hankkinut vielä perheenlisäystä ja oli tyttärensä kanssa juhlan päätöstilaisuudessa.
Maanantaina -- siis esitelmääni edeltävänä päivänä -- olimme University Collegessa illalisilla. Siellä pidettiin puheita ja syötiin ja juotiin hyvin. Pukukoodi oli rennompi kuin olin odottanut -- "Smart", eikä "White Tie"-- mutta silti ilta oli aivan unohtumaton. Vastapäätäni istuivat Samson Abramsky ja Marta Kwiatkowska. Koin koko juhlan epätodelliseksi, oli varsin kummallista ja epätodellista olla tässä porukassa. Illan keskustelunaiheet olivat todella mielenkiintoisia. Erityisen hienoksi kokemuksen teki se, että sain viettää useamman päivän sellaisten ihmisten seurassa jotka ovat osaamiseltaan ja älyltään itseni yläpuolella todella monella tavalla.
Palattuani tänä aamuna löysin postilaatikosta kirjeen yliopiston rehtorilta. Siinä mainitaan, että minulle on myönnetty dosentin arvo 31.12. 2021 saakka. Reaktioni oli "meh".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti