Suomi nousuun.

Suomen kansantalous on melko huonolla tolalla tällä hetkellä, joskaan ei aivan niin huonolla kuin kriisimentaliteetista voisi kuvitella. Positiivisesti ajatteleva voisi esimerkiksi tulkita työllisyysastetta siten, että olemme tällä hetkellä noin 2003-2004 vuosien tasolla sen suhteen, kuinka suuri osa työikäisestä väestöstä osallistuu työelämään.

Sivumennen sanoen, nykyinen lama koskee etupäässä miehiä. Siinä missä miesten työllisyys on vähentynyt liki 30 000 hengellä vuodessa, naisten työllisyys on lisääntynyt noin 10 000 hengellä. Miesten työttömyys on selvästi naisten työttömyyttä korkeammalla tasolla muutoinkin.

Työllisyyden raa'at luvut eivät kerro kuitenkaan koko totuutta. Huoltosuhde ei vielä ole lähtenyt aivan hurjaan pudotukseen, mutta esimerkiksi eläkeläisiä on jo liki puolitoista miljoonaa.

Tilastoista nähdään myös, että erityisesti asumiseen kuluu suomalaisilta alati kasvava osuus tuloista, samalla kun reaaliansioiden taso on junnannut paikallaan jo puoli vuosikymmentä. Siksi ei ole ihmeellistä, että kotimainen kulutuskysyntä ei ole järin suurta.  Tuotannon suhdannekuvaaja kertoo samasta ilmiöstä: Suomen kansantalouden kyky tuottaa ns hyvinvointia (ainakaan kun tuotannon arvo tai kotitalouksien reaalitulo on jokin mittari) on jumittunut. Tässä kohtaa voidaan toki esittää kyseenalaistus, onko kasvu sittenkään välttämätöntä kun kerran yhteiskunta on jo kovin vauras. En käy siitä kiistelemään sen kummemmin; oli kyse rakenteista tai ei, on selkeää todistusaineistoa siitä, että ns nollakasvu pidemmän päälle itseasiassa kurjistaa yhteiskuntaa. Syynä voi olla toki esimerkiksi se, että meidän julkinen sektorimme on viritetty siten, että se kykenee huolehtimaan tehtävistään vain mikäli talous kasvaa. Kun kasvu pysähtyy, julkinen sektori alkaa velkaantua. Koska julkisen sektorin tehtävät on laadittu sellaisiksi, että ihmisiä hoidetaan ja ihmisille annetaan rahaa kun nämä eivät kykene huolehtimaan omasta taloudellisesta hyvinvoinnistaan, niin kasvun oloissa aina näyttää siltä, että tämä rahan ja palvelujen jako "pitää" virittää kasvu-uralle. Kun kasvu päättyy tai kääntyy laskuksi, on näitä menoja hyvin vaikea karsia tai pitää kurissa.

Voimme olla kukin mitä mieltä hyvänsä hyvinvointivaltion logiikan mielekkyydestä, mutta yksi asia on varma: Se ei toimi nykyisellään, jos talous ei vedä. Asiaa voi pyöritellä arvojen näkökulmasta, enkä niihin ota tässä kantaa, mutta tosiasioiden näkökulma on melko selkeä. Julkinen velka lähti repeämään käsistä kokolailla samaan aikaan kun kasvu pysähtyi, vuonna 2008.

Suomen kansantalous on erittäin voimakkaasti riippuvainen kansainvälisestä kaupasta. Olin itseasiassa yllättynyt siitä, miten tämä riippuvuus on historiallisesti kehittynyt. Kun 90-luvun alun lama pamahti täysillä päälle, viennin osuus BKT:sta lähti nousuun jo hyvän aikaa ennen kuin varsinainen talouden toipuminen edes alkoi. Suomen viennissä oli massiivinen ylijäämä 90-luvun alusta vuoteen 2008 asti; ennen lamaa vienti ei ollut mitenkään mittavasti ylijäämäinen. Melko yleinen "folklore" on, että ylijäämäinen vienti oli se, mikä kekkoslovakian aikana ja sitä seuranneella "hyvinvointivaltion kulta-aikana" eli 80-luvulla mahdollisti mittavat julkiset palvelut. Näin ei kuitenkaan todellakaan ollut asianlaita.

En usko, että Suomen kansantalouden merkittävin vika on se, että "vienti ei vedä". Se on toki eräs indikaattori ja tietenkin vientiteollisuuden suomalaisen tuotannon kasvu vauhdittaisi Suomen taloutta, parantamalla työllisyyttä ja lisäämällä näin potentiaalisesti myös kotimarkkinakysyntää. Viennin ylijäämä itsessään ei kuitenkaan ole merkityksellinen tekijä, sillä ylijäämä tarkoittaa, että rajan yli virtaa maahan lisää rahaa, ja että suomalaiset painavat kyllä enemmän duunia mutta rahaa kulutetaan Suomessa enemmän. Ensinäkemältä vaikuttaa toki siltä, että kun on enemmän rahaa, olemme rikkaampia, ja tavallaan tämä on tottakin, mutta vain insidentaalisista syistä. Otetaan vaikkapa esimerkki, jossa Talvivaaran kaivoksesta löytyisi (tämä on vain ajatuskoe, huom) valtava lohkare kultaa, niin että yritys voisi vuolla siitä veitsellä palasia ja myydä ne ulkomaille. Lohkare olisi niin helposti hyödynnettävissä, että lisää työntekijöitä ei tarvittaisi. Itseasiassa, kaivos voisi peräti irtisanoa suurimman osan työntekijöistään ja ostaa muutamalle ukolle puukot joilla nämä vuolevat kultaa, joka sitten myytäisiin ulkomaille. Yritys ei tekisi tällä rahalla mitään, vaan pitäisi sen pankkitilillään, tai peräti käteisenä patjan alla, ja korkeintaan makselisi (ulkomaisille) velkojilleen velkojaan takaisin.

Tässä ajatuskokeessa siis vienti muuttuisi ylijäämäiseksi, mutta mikään itse kansantaloudessa ei oikeastaan muuttuisi.

Mikä tahansa talousjärjestelmä kykenee tuottamaan jotain ihmisten hengen pitimiksi. Tämän osoitti esimerkiksi se, että Neuvostoliitossakin oli kohtuullinen elintaso, vaikkakin sangen vaatimaton länsimaiseen verrattuna. Markkinatalousjärjestelmän paremmuus -- jos sellaista nyt ylipäätään tarvitsee perustella muulla kuin vapaudella -- kumpuaa siitä, että ensiksikin, sen puitteissa toimitetaan asioita useampaan erilaiseen tarpeeseen, ja toimitetaan niitä siksi että a) joku haluaa näitä asioita ostaa ja b) joku haluaa niitä myydä (koska haluaa itse ehkä rahaa). Tämä tarkoittaa sitä, että transaktioita tapahtuu siksi, että joku haluaa ostaa ja joku myydä, ja juuri siksi transaktioiden volyymi oikeasti mittaa ainakin jollakin tapaa sitä hyvinvointia jota järjestelmässä on tuotettu. Toiseksi, koska markkinatalousjärjestelmässä periaatteessa kuka tahansa voi toimittaa sen tuotteen tai palvelun tai mitä hyvänsä, on tuottajilla aina jossain määrin pakko pohtia miten ihmisiä palvellaan paremmin.

Keskusjohtoinen systeemi ei kykene kuin rajallisessa mittakaavassa uusintamaan ja kehittämään toimintaansa. Tämä johtuu siitä, että sen toiminnan jatkuvuus ei riipu kuin äärimmäisen pitkän välillisen ketjun kautta siitä, miten hyvin se tuottaa palvelunsa. Tästä on esimerkkinä vaikkapa suomalainen lupabyrokratia. Täysin legitiimillä asioilla liikkuva maahanmuuttaja -- esimerkiksi suomalaisen ulkomaalinen puoliso, joka haluaa työskennellä maassa tai kansainvälisen yrityksen palkkaama asiantuntija joka tulee konsultoimaan pitkää projektia -- joutuu esimerkiksi mittavien hallinnollisten toimenpiteiden kohteeksi. Myös kansalainen joka haluaa uuden passin tai henkilökortin, joutuu asioimaan byrokratian kanssa hyvin kankeasti, odotusaikojen ollessa pitkiä. Erityisesti näissä jälkimmäisissä tapauksissa mitään viranomaiskontrollia ei suoriteta, kyse on pelkästään hidastelusta prosessissa, ilman mitään sen kummempaa tarkoitusperää. Muovikortin tulostamiseen menee muutama minuutti, eikä poliisilaitoksella kukaan tosiasiassa tee mitään sen kummempia tarkastuksia, korkeintaan vilkaisee kuvaruudulta että onko jokin henkilö etsintäkuulutettu tms. Sama pätee rajoitetussa mielessä myös terveydenhuoltoon. Itse hoitohenkilökunta toki tekee potilaan kohdatessaan työnsä siten kuin heidät on koulutettu, ja prosessi on rakennettu niin, että se hyödyntää viimeisintä tietoa (tosin valtavalla viiveellä, erityisesti byrokraattisen prosessin vuoksi; en käy kuitenkaan tässä ruotimaan tätä aspektia), mutta palvelun kannalta olennaisin osa -- se, miten potilas pääsee hoitoon -- on samojen byrokraattisten lainalaisuuksien alainen.

Julkisissa investoinneissa ei olla paljoa paremmalla tolalla, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Esimerkiksi infrastruktuurihankkeet, kuten uusien asuinalueiden tietyöt, viemäröinnit ja vesijohdot, jotkin julkisen liikenteen hankkeet jne näyttävät paperilla hyvältä. Talousteoreettisesti ajatellen niillä on potentiaalia piristää taloutta siten, että erilaiset mahdollisuudet vaikkapa uusi asuinalue mukavalla etäisyydellä kasvavasta teollisuuskeskittymästä, voivat vauhdittaa talouden sopeutumista vaikeina aikoina. Tämä pätee kuitenkin vain teoriassa ja paperilla, sillä em. byrokraattisen hitauden, ja osin itse rakentamisen hitauden vuoksi tällaisin keinoin voidaan vaikuttaa asioihin pikemminkin vuosikymmentä lähestyvällä aikajänteellä, ei parin vuoden laskusuhdanteen yli.

Uskoisin perustelleeni sen, miksi en usko että julkinen sektori kykenee kasvattamalla menojaan tai palvelujaan tosiasiallisesti paljoakaan tekemään. Se, mitä se voi tehdä, on mahdollistaa asioiden tapahtumisen olemalla estämättä niitä, ja toisaalta sitoutumalla pitkäjänteisesti sen perusinfran turvaamiseen joka on talousjärjestelmän toiminnan kannalta olennaista.

En katso, että julkisen sektorin tulisi mitenkään yksioikoisesti tarjota mitään tiettyä palvelua. Suomessa se kuitenkin näin tekee, joten otan tämän annettuna. Julkinen sektori tarjoaa sosiaali- ja terveyspalvelut, koulutuksen, ja maanpuolustuksen. Näiden rahoittamiseksi se kerää veroja; tämä johtaa väistämättä eräänlaiseen bootstrap-ongelmaan: Verojen kerääminen haittaa toisaalta talouden toimintaa, mutta toisaalta tulot mahdollistavat sellaisen toiminnan rahoittamisen, jolla on potentiaalisesti hyötyjä. (En ota kantaa siihen voisivatko markkinat tuottaa tämän itse; pääosin uskon, että voisivat, mutta se ei ole olennaista tässä yhteydessä). Siksi olisi tärkeää, että panokset laitettaisiin sinne, missä niiden marginaalinen tuotto on suurin.

Esimerkiksi kansaneläkelaitos käyttää lääkekorvauksiin noin 1.3 miljardia vuodessa. Väittäisin, että edelleenkin näistä melko pieni osa on geneerisiä lääkkeitä. Summasta jokin osa -- en osaa sanoa kuinka suuri osa, mutta merkittävä -- on patenttien yms vuoksi maksettuja monopolikorvauksia. Koska myyjällä on monopoli ja maksajalla on monopoli, ja myyjä tätä monopolivoimaa käyttää, myös maksajan tulisi käyttää omaa monopolivoimaansa. Tästä saataisiin jo satoja miljoonia vuodessa säästöjä, ilman merkittävää haittaa sille palvelulle jota tuotetaan.

Ydinvoima on yksi suosikkiaiheitani. Yksi tekijä, joka on hiertänyt ns teollisuuspiirejä ja varsinkin popularisoidussa keskustelussa Suomen taloudesta, on energiaintensiivisen vientiteollisuuden pakeneminen Kiinaan ja ylipäätään väheneminen Suomessa. En ota kantaa siihen, onko todellinen syy tähän pakoon, mutta halvempi energia ei haittaa ketään. Kuten Soinivaara taannoin kirjoitti, Suomalainen lupakäytäntö, jossa myönnetään lupa voimalalle kerrallaan, kannustaa massiivisten megareaktorien hankkimiseen, jolloin riskienhallinta kippaa kerralla useita miljardeja. Mielekkäämpää olisi sallia modulaaristen ja pienempien reaktorien rakentaminen.

Yksi merkittävä huolenaihe jolla ydinvoimaa torpataan on ydinjätteeseen liittyvä epäongelma. Laskeskelin taannoin -- ja jos joku viitsii tarkistaa olinko väärässä, olen kiitollinen -- että ydinjätteen loppusijoittamiseen käytetään luokkaa 20 miljoonaa euroa vuodessa. Jos tästä vaikkapa puolet jyvitettäisiin IFR- tai LFTR-reaktorien kehitystyöhön ja rakentamiseen Suomeen, saataisiin paitsi kallis loppusijoitus vältettyä, myös samaan rahaan lisää sähköä. Tämän kaiken lisäksi kehitystyö ja projektit poikisivat osaamista niin säteilyturvakeskuksen kuin ydinvoimateollisuuden piirissä, ja tämä osaaminen kykenisi poikimaan tulevaisuudessa myös vientiteollisuutta. Onnistuessaan ja mittakaavan ylittäessä kotimaassa tuotetun jätteen käsittelyyn tarvittavan kapasiteetin, yksi vientitulojen lähde olisi käytetyn polttoaineen jatkokäsittely Suomessa. Tätä potentiaalista tulonlähdettä moni varmasti kauhistuu. Se on kieltämättä poliittisesti hankala, vaikka mitään perusteluja peloille ei itseasiassa edes ole. 

Jätteisiin liittyy myös se, miten jätelaki toimii. Tällä hetkellä Suomen Autoritaarinen Kansantasavalta nimittäin määrää että kunta päättää kuka ja mikä taho saa roskat kerätä, ja kiinteistön omistajan on pakko tehdä "sopimus" (mikä ihme sopimus se on, joka on pakko tehdä?) jätehuollon kanssa.  Jätehuolto käy tyhjentämässä astian sopimuksen mukaan. Kiinteistönomistaja ei esimerkiksi saa tehdä sopimusta jonkin kolmannen tahon kanssa, että tämä hakisi jätteet, lajittelisi ne haluamallaan tavalla, ja sitten toimittaisi kaatopaikalle sen, mitä ei tarvitse. Soininvaaran kirjoitus käsittelee aiheesta suunnilleen kaiken sen, mitä siitä kannattaa sanoa, poislukien sen tosiasian, että tosiasiassa mitään tällaista jätelakia ei tarvittaisi. Toki on syytä estää laittomien kaatopaikkojen pitäminen, mutta tästä ei ole kyse; kunta kerää rahoja jätemaksuista ja sillä on tähän monopoli. Tämä estää jätteiden hyötykäytön. Suomalainen mentaliteetti näkyy tässä siinä, että hyöty nähdään aina nollasummaisena: jos kunta paskoo ympäristön saadakseen veroja, niin se on "hyvä", ja jos yksityinen taho saa hyötyä käyttämällä ja kierrättämällä jätteet, se on "paha".

Puolustusvoimien menot ovat noin kolme miljardia vuodessa. Toimintamenot ovat näistä menoista reilu puolet, alle kaksi kolmasosaa. Puolustusvoimat laskee, että varusmiespäivän hinta on noin 50 euroa. Kuikuilin lukuja, ja en löytänyt yksityiskohtia; en ole tässä argumentoimassa sen puolesta, että puolustusmenoja leikattaisiin, vaan tarkastelen sen kustannustehokkuutta. Esimerkiksi näyttää pikaisesti katsoen siltä, että vapaaehtoisten järjestöjen kautta annettu koulutus on kustannustehokkuudeltaan samaa tasoa kuin varusmiespalvelus ja merkittävästi tehokkaampaa kuin reservin kertausharjoitukset. Tämä ainakin indikoi, että parempaa maanpuolustusta saataisiin siirtämällä panostusta vapaaehtoisuuteen. Tätä ei pidä lukea niin, että argumentoisin asevelvollisuudesta luopumisen puolesta. Voisin argumentoida, mutta se ei ole tämä argumentti. Tämän argumentin sisältö on, että maanpuolustuksen tarpeista osa on mielekästä täyttää tavoilla jotka eivät tapahdu välttämättä itse Suomen Puolustusvoimien organisaation sisällä, vaan puolustusvoimat voi tilata palvelua muilta tahoilta ja tarjota näiden käyttöön tarvittaessa henkilöstöä ja kalustoa. Luvut ainakin näyttävät siltä, että näin osa toiminnasta saataisiin tehtyä halvemmalla tai samalla rahalla saataisiin enemmän toimintaa.

Puolustusteollisuuden imago ei ole Suomessa ollenkaan sitä, mitä se voisi olla. Singaporessa puolustusvoimat panosti imagoasioihin aivan eri tavalla kuin täällä, lisäksi puolustusteollisuudella oli paljon yhteistyötä tutkimuslaitosten kanssa; itsekin työskentelin puolustusteollisuuden ja yliopiston yhteisessä laboratoriossa, puolustusvoimien rahoittamassa projektissa. En tiedä, missä määrin Suomessa voitaisiin ottaa oppia esimerkiksi DSO:n toiminnasta, mutta DSO ja puolustusteollisuus tekevät tiivistä yhteistyötä yliopistojen kanssa ja ala on merkittävä teollisuudenhaara paitsi Singaporen (jo sinänsä mittavaan) puolustuksen tarpeisiin, myös viennissä. Esimerkiksi ST Engineering on aivan eri kokoluokan yritys verrattuna vaikkapa Patriaan. Aggressiivisempi yhteistyö tutkimustahojen kanssa aivan takuulla toisi etuja molemmille ilman merkittävää lisärahaa, sillä nykyiselläänkin raha vain kulkee valtion taskusta toiseen, ja kovin usein sieltä ulos ulkomaille.

 Yliopistojen ja korkeakoulujen ympärillä näperrellään kaikenlaisten startup- hautomoiden kanssa. Tämä on sinänsä aivan hyvä ja pätevä idea, mutta mielestäni prosessi on kovin jäykkä ja perustuu perisuomalaiseen byrokratiapyöritykseen. Tällaiset projektit ja ympäristöt työllistävät paljon koulutuksen ja liiketoiminnan ympärillä häärääviä byrokraatteja ja konsultteja, jotka haluavat saada siivun ihmisten ideoista. Sinällään tässä ei muuten olisi mitään suurempaa ongelmaa, enkä pidä toimintaa mitenkään negatiivisena. Mielestäni olisi kuitenkin hyvä integroida koko idea siitä, miten elinkeinoelämä noin ylipäätään toimii, kautta linjan siihen koulutukseen joka elinkeinoelämän tarpeisiin (muka) vastaa. Annan tästä esimerkin: Teknillistä koulutusta antavissa yliopistoissa on erilaisia projektitöitä erilaisiin tarpeisiin. Osassa koulutusohjelmista nämä projektit tehdään itseasiassa jonkin yritysosapuolen kanssa, jolloin opiskelija joutuu kohtaamaan ainakin osan työelämän realiteeteista koulutuksen yhteydessä. Pidän tätä mallia hyvänä, ja sen hyvyyden mittarina voidaan pitää esimerkiksi työllistymistä. Ainakin kun viimeksi katsoin, niin se koulutusala josta sattuneesta syystä eniten jotain tiedän, tuotti erittäin hyvät työllistymisnäkymät juuri niille, jotka tällaiset projektityöopinnot on käynyt läpi.

Mielestäni ideaa voisi laajentaa yleisemmin ja halki erilaisten oppilaitosten ja mahdollistaa integraatio perustutkimukseen ja opetuksen ja elinkeinoelämän välillä. Tähänkään ei tarvita rahaa, vaan ainoastaan kevyempi byrokratia.  Olen seurannut erään yliopiston "kehitystä" kohti "yksityistä" yliopistoa, ja näyttää pikemminkin siltä, että sensijaan että tällainen malli palvelisi kansantalouden etuja, se nähdään keinona kupata yrityksiltä rahaa yliopiston hallinnon pyörittämiseen. Tästä kielivät esimerkiksi alati kasvavat yleiskustannuskertoimet ja tuottovaatimukset, samaan aikaan kun palkkakehitystä jarrutetaan.

Tämä onkin yleinen ongelma kaikessa, sillä ns hyvinvointyhteiskunta-ajattelua värittää omanlaisensa rent-seekingin korostuminen. Tarkoitan tällä sitä, että organisaatiot näkevät voittoja ja hyötyjä siellä sun täällä ja haluavat päästä näistä osallisiksi. Tämä on ymmärrettävää ja inhimillistä, mutta valitettavan haitallista. Jos jokin julkinen organisaatio halutaan kehittää siihen suuntaan, että sen tehtävänä olisi esimerkiksi poistaa esteitä jonkin tietyntyyppisen yhteistyön edestä, organisaatio pyrkii aina tekemään itsestään välttämättömän sille nimenomaiselle yhteistyölle, koska siinä määrin kun yhteistyö hyödyttää molempia osapuolia ja tuottaa molemmille esimerkiksi rahaa, tämä organisaatio voi aina oikeuttaa roolinsa sillä, että se on "hyödyksi". Tämä pitäisi nähdä ja eliminoida, ja juuri tästä syystä mielestäni vapaaehtoisuus on kaikessa tällaisessa toiminnassa kaiken avain.

Suurimpia esteitä hyödyllisen toiminnan käynnistymiselle -- rahanpuutteen jälkeen -- on luottamuksen ja informaation puute. Nämä eivät ole erilliset, vaan tiiviisti toisiinsa liittyvät näkökohdat. Luottamuksella viittaan siihen, että jos aloitan startup-yrityksen jonkun henkilön kanssa, minun tulisi luottaa siihen, että kun kassaan kilahtaa ensimmäinen maksusuorite, niin yhtiökumppani ei juo rahoja. Informaatiolla taas viittaan siihen, että jos henkilöllä A on liikeidea josta puuttuu jokin osanen ja henkilöllä B on tarvittava osaaminen tuon osasen toteuttamiseksi, nämä henkilöt eivät välttämättä tiedä toisistaan riittävästi että kumpikin tunnistaisi tämän tilanteen.


Rahasta ei sinänsä ole pulaa nykyisessä markkinataloudessa, se käy ilmi korkotasosta. Ne tahot, jotka näpertelevät näiden muiden ongelmien ratkaisussa taas ovat suomalaisen kulttuurin erityispiirteiden vuoksi taipuvaisia paisuttamaan byrokratiaa joka tukahduttaa toimintaa. En kykene tarjoamaan tähän mitään vedenpitävää ratkaisua. Sen tiedän, että jos tämä ei muutu, niin me emme nouse tästä ilman aika tylyä pohjakosketusta.

Incommunicado

Joudun edelleen jatkamaan hyvin verkkaista päivitystahtiani. Olen juuri parasta aikaa rustaamassa rahoitushakemuksia ja (tavalliseen tapaan) sain taas peri hylkäystuomiota julkaisukäsikirjoituksilleni. Tilanne ei näytä kovin hyvältä, mutta en toisaalta ole tästä kovin huolissani. Olen päättänyt, että jos homma ei etene, niin hakeudun ensi vuonna johonkin muihin hommiin. Olen ehkä "vanha", mutta minulla on jotain tietoyhteiskunnassa markkinointikelpoisia taitoja, joten tuskin jäänen täysin vaille työtä.

Yliopistolla pidettiin taannoin jonkinlainen "tiedotustilaisuus" uudesta tenure track- järjestelmästä.  Tiedotuksen sijaan tilaisuus tuntui kuitenkin keskittyvän ihmisten motivaation tuhoamiseen. Tai ehkä kyse oli ns. realiteettiterapiasta, tarkoituksena oli antaa meille heikommille tutkijoille viesti että meidän ei pidä kuvitella että uudessa systeemissä meillä olisi oikeastaan mitään arvoa.

Tämä on tietenkin varmasti aivan totta. Minun julkaisuluetteloni on surkea, luokiteltuja julkaisuja on vain ehkä tusinan verran ja niistä vain kolme on edes jonkinlaisia lehtiartikkeleja. Yhteensä vertaisarvioituja julkaisuja on alle 20. Olen siis jossain määrin epäonnistunut tutkijana; tästä ei nyt kuitenkaan ole kyse; omalta osaltani en koe enää että olisin tullut huonosti kohdelluksi. Pikemminkin kyse on siitä, että olen tehnyt mukavuudenhalusta valintoja joiden vuoksi urani on hieman kehnoissa kantimissa. Tämä ei harmita minua, sillä olen saanut "vaihdossa" paljon muuta. Totean tämän nyt tässä, jotta lukijoilla ei olisi virheellinen käsitys tai luulisi minulla olevan virheellinen käsitys omasta itsestäni.

Oma tilanteeni ei ole se,  mikä minua hiertää, vaan yleinen asenneilmapiiri. Ensimmäisenä ovat tietenkin ns. liikkuvat maalitolpat, eli se mitä työltä odotetaan, muuttuu jatkuvasti niin, että jos aiemmat odotukset ja kriteerit tulevat täytettyä, tilalle on tullut jo jotain uutta. Toisena, ja pahempana, on kaksoisviestintä. Tutkijoiden oletetaan tekevän ns kutsumustyötä. Kuten monilla muillakin aloilla, myös yliopistoissa näillä koulutustasoilla, professoreja lukuunottamatta, palkat ovat kymmeniä prosentteja alhaisemmat kuin vastaavissa tehtävissä yksityisellä sektorilla. Tämä on ihan OK, palkka sinänsä ei ole ongelma. Sensijaan edellytys työmäärästä on jotain muuta. Opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluvan suoriutumista työstä arvioidaan opetuksen ja tutkimuksen mukaan. Opetuksen osalta kuitenkin suoriutuminen tarkoittaa että työpäivät pitää täyttää opetustehtävillä. Ja kun opetustehtäviin kuluu paljon aikaa, tutkimus pitäisi tehdä, niin, koska? Mainitussa demotivointitilaisuudessa oli useampi puhuja, joka korosti, että uralla edetäkseen ei voi olettaa, että työt saa tehtyä työajan puitteissa, vaan työtä pitää painaa noin 12 tuntia päivässä ja myös viikonloppuisin. Tämä vastaa kyllä aika hyvin minun arviotani siitä, miten paljon työtä pitäisi tehdä, jos aikoisi päästä suoritusten osalta noille vaadituille tasoille.

Puhumattakaan sitten siitä, että rahoituksen hankkiminen on väittelyn jälkeen käytännössä tutkijan omilla harteilla. Ja jos on tehnyt sen virheen että ei ole kiinnittänyt asiaan huomiota riittävän varhaisessa vaiheessa (koska kukaan ei ole varoittanut asiasta), on äkkiä liian myöhäistä.

Korostan että tämä ei nyt sinänsä haittaa minua, olen tehnyt rauhani jo omien epäonnistumisieni kanssa. Sensijaan muistan kaikkia niitä kolleegoitani joilla ei ollut minun mukavuudenhaluani ja sietokykyäni, mutta joilla oli markkinointikelpoisia taitoja, osaamista, ja hyviä ideoita. He lähtivät pois ja jättivät akateemisen uran kokonaan.

Suomalainen tutkimus on joiltain osin hyvinkin korkealaatuista. Tuntuu hullulta, että tutkimusta edes tehdään aloilla, joissa ei sitten kuitenkaan panosteta siihen, että ihmiset saisivat resurssit mielekkäästi käyttöön. Tämä on selkeä tehokkuusongelma, ja jonkinlainen koordinaatio-ongelma. En tiedä miten se ratkaistaan.

Omalta osaltani se ratkennee niin, että lähden pois, kun aikani on täynnä. Yritän vielä nämä muutamat kerrat. Haut joissa ratkaisut tehdään ensi vuoden syksyllä tai myöhemmin, jätän jo väliin. Jos sitä ennen ei tärppää, niin urani päättyy siihen. Mutta voin ehkä aloittaa jotain muuta. En usko että mikään tähän mennessä tekemäni on sinänsä mennyt hukkaan.

Resurssit, osa II.

Sain vihdoin alkuviikosta käyttööni tietokoneen työpaikalla. Eihän siihen mennytkään kuin noin kuusi viikkoa töiden aloittamisesta. Tutkimustyöni rungon on tarkoitus jatkua yhteistyössä Singaporen kanssa, ja tähän liittyen tärkeitä tutkimusdokumentteja ja tarpeellista ohjelmakoodia on tallennettuna sikäläiselle palvelimelle. Jotta pääsen tähän tarpeelliseen dataan käsiksi, tarvitsen virtuaaliverkkoyhteyden. En ole tällaisiin liittyvien asioiden asiantuntija, joten en osaa sanoa tarkalleen mikä ongelma tähän liittyy, mutta ongelma on kuitenkin olemassa.

SOC:llä on ohje virtuaaliverkon käyttämiseen, mutta ohjeessa erikseen mainitaan, että kyseinen toiminto vaatii ohjelman suorittamista admin-oikeuksin. Tämä ei kuitenkaan kuulemani mukaan ole riittävä syy, jotta täkäläinen tietohallinto voisi minulle sellaisia oikeuksia myöntää. Koska näin on, ja koska toisaalta yhteistyötahon päästä ainoa ohje on "Homma toimii jos on admin-oikeudet", ja täällä vastaus on, että "admin-oikeuksia ei anneta", niin projektin jatkaminen on tällä hetkellä hankalaa.

EDIT1: Asiaan saatiin tänään pieni parannus, kun saimme virtuaaliverkkoyhteyden toimimaan.

En syytä tästä tilanteesta yksittäisiä tietohallinon työntekijöitä, jotka noudattavat sääntöjä. Päinvastoin, työntekijäpuoli on ollut hyvin avulias ja juuri tänään sain hyvin asiantuntevaa apua.  Tilanne on kuitenkin äärimmäisen turhauttava. Minulla on yksi paperi, joka pitäisi lähettää tällä viikolla, kukaan Singaporen päässä ei tunne prototyypin koodia riittävästi tehdäkseen tarvittavia muutoksia koejärjestelyjä varten, ja homma seisoo hallinnollisen jäykkyyden vuoksi niin, etten pysty tekemään asialle mitään.

Tämä ei olisi itsessään kovin turhauttavaa, mutta kun ongelmana on se, että yliopiston julkilausuttu tehtävä on opetuksen lisäksi tehdä tutkimusta ja erityisesti kansainvälinen yhteistyö erittäin arvostetun toisen yliopiston kanssa periaatteessa pitäisi olla melko korkealla siellä prioriteeteissa. Tästä huolimatta hallinnollinen jäykkyys aiheuttaa tuntuvaa haittaa työlleni.

Asiaa voi myös miettiä siltä kannalta, että minun työstäni noin puolet on opetusta ja puolet tutkimusta. Kuuden viikon viivästys tutkimuksessa on kaikkine sivukuluineen ja yleiskustannuslisineen reilusti yli viiden tuhannen euron tappio yliopistolle. En ymmärrä miten yliopistolla on varaa toimia näin. Tai siis ymmärrän. Hallinto on nimittäin sitä "tehokkaampaa", mitä vähemmän siellä tehdään työtä, ja mitä enemmän se onnistuu puristamaan resursseja varsinaisen suorittavan työn tekeviltä yksiköiltä.

Singaporessa sain asiat hoidetuksi aina yleensä saman päivän aikana. Laitoin pyynnön asian korjaamisesta eteenpäin täällä päässä eilen. Deadline tulee paukkumaan ja viuhumaan ohi, ja tämä on äärimmäisen turhauttavaa. Singaporen pään yhteistyökumppanitkin ovat jo hieman kyllästyneet vitkutteluun ja epäilen että siellä päässä on into jo hieman laantunut sen suhteen kuinka voimme yhteistyötä pitää yllä ja jatkaa. Jos ja kun viivyttely johtaa yhteistyön hiipumiseen, katson että vika on kyllä jossakin muussa kuin omassa suoriutumisessani. Siitäkin huolimatta, että siihenhän se heijastuu tulevissa arvioissa.

EDIT2: Muutin tekstiä hieman. Tilanne on välttävällä tavalla "korjattu", mutta edelleen on tiettyjä vaikeuksia, koska korjaus on luonteeltaan epästabiili ja vaatii ylläpidon interventiota aina jos esimerkiksi koneeni joudutaan käynnistämään uudelleen.

Maailman kansalaiset.

Vaikka muuttomme tänne Singaporeen on väliaikainen ja minulla on verrattain hyvä palkka (paikalliseen alempaan keskiluokkaan verrattuna, ei expatiksi), työnantajalta kohtuullinen (mutta keskiverto expattiin verrattuna kehno) tuki muuton järjestelyissä, on muutto silti ollut hyvin stressaava ja työläs.

Tätä taustaa vasten käsitykseni maahanmuuttajista noin yleensä ovat muuttuneet positiivisempaan suuntaan, koska ymmärrän nyt selvästi paremmin niitä haasteita joita liittyy vieraaseen maahan ja vieraaseen kulttuuriin sopeutumiseen. Tämä siis siitäkin huolimatta, että kokemukseni on pliisu ja pehmennetty. Tosin, täkäläisten suomalaisten expattien elämään verrattuna olen rääsyproletaari. Merkittävälle osalle länsimaisia maahanmuuttajia tarjotaan yleensä työnantajan puolesta elintaso, joka rahallisesti mitattuna on moninkertainen omaani verrattuna. Esimerkiksi yksin asumiskustannukset tavanomaisissa järjestelyissä ylittävät minun bruttoansioni selvästi.

Maahanmuuttaja kohtaa erinäisiä haasteita, ensimmäiseksi byrokratiassa. Toimintakulttuuri eroaa siitä, mihin on kotimaassa tottunut. Vaikka Singaporessa se on melko tehokas ja vähäkoukeroinen, pienet erot aiheuttavat päänvaivaa. Lisäksi aivan arkipäiväiset järjestelyt, kuten lasten koulutus, terveydenhuolto, sähkö- ja vesisopimukset, internet, pankkitilit, jne eroavat siitä, mihin on tottunut ja niiden hoitaminen ei onnistu samalla tavallla puoliautomaattisesti kuin kotona. Jokainen askel, joka tuntuu kotimaassa pieneltä - esimerkiksi bussimatkan maksaminen - täytyy opetella ja totutella hoitamaan hieman eri tavalla.

Redusoimme helposti maahanmuuttajan toiminnan "sivistymättömyydeksi", kun hän joutuu arkipäiväisessä toiminnassa ristiriitaan paikallisten tapojen kanssa. Kun tässä yhtälössä on saamapuolella, niin tilanne näyttää todella erilaiselta. Otan esimerkin: Pistäydyin paikallisessa lounasravintolassa, jossa ihmisiä istui pöydissä ja osa pöydistä oli vapaina. Monessa pöydässä lojui sanomalehti. Suomessa kahviloissa ja tämäntapaisissa paikoissa on usein päivän sanomalehtiä asiakkaiden luettavana kun nämä odottelevat tilaustaan, mutta täällä on tapana jättää sanomalehti pöytään merkiksi siitä, että pöytä on käytössä kun asiakas esimerkiksi käy vessassa. Nappasin viereiseltä pöydältä lehden ja aloin lukea sitä, ja minua katsottiin pitkään; vasta kun ko. lehden omistaja saapui ja hyvin happaman näköisenä totesi että "anteeksi, mutta lehti on minun", ymmärsin mistä oli kyse. En ollut ensin uhrannut hetkeäkään edes ajatukselle, että lehti olisi mitään muuta kuin vapaata riistaa.

Sana kulttuurirelativismi ymmärretään monissa piireissä ilmeisen tahallaan väärin. Ensiksikin, sen pejoratiivimuoto tulee siitä, miten erilaiset makkaratukat ja ksenofiilit ymmärtävät sen tahallaan väärin, eli että meillä ei olisi "oikeutta" arvioida toisten kulttuurien tapoja mitenkään. Tosiasiassa tämä käyttötapa on hyvin harvinainen, käytännössä olkiukko, joten sivuutan sen. Eräänlainen toisen asteen (tahallinen) väärinymmärrys on, että koska kulttuurirelativismi "tarkoittaa" tätä ensimmäistä tapaa, ja koska tämä merkitys on ilmeisen absurdi, niin yksinkertaisesti kulttuurierot johtuvat siitä, että muut kulttuurit kuin juuri se, jossa henkilö itse on kasvanut (tai jota hän itse arvostaa; nämä eivät ole väistämättä sama asia) ovat yksinkertaisesti huonompia ja että tämä arvio on "objektiivinen". Tätä puhetapaa käytetään olkiukkona, ja kun sen näkee, voi kaikenlaisen mielekkään keskustelun kulttuurieroista oikeastaan unohtaa.

Joten, luotan että lukijani ymmärtävät, että "kulttuurirelativismi" ei siis tarkoita tässä sitä, mitä sen paremmin "impivaaralaiset" kuin "mokuttajatkaan" sillä yrittävät sanoa, vaan yksinkertaisesti sitä, että mainitsemanikaltaisissa ristiriitatilanteissa syyllinen ei ole kulttuurien keskinäinen paremmuus tai huonommuus, vaan kyse on yksinkertaisesti erilaisesta protokollasta.

Ja juuri nämä erot eri tilanteiden protokollassa synnyttävät kitkaa ja vieraudentunnetta. Singapore on länsimaisen silmissä hyvin "normaali" yhteiskunta, siis, täällä on vahva (jos kohta muodollisesti melko erilainen) laillisuusperiaate, melko korkea (ja jälleen kerran, hyvin eri tavalla ilmenevä) luottamuspääoma, täällä arvostetaan tiettyä suoraviivaisuutta, esimerkiksi hinnat on ilmoitettu hintalapuilla ja tinkiminen tai tipin jättäminen on epätavallista, ja kun nämä tulevat kysymykseen, se tehdään erikseen selväksi. (Erotuksena esim. erilaisista baksheesh-kulttuureista)

Lasten kohdalla kaikki on vielä vaikeampaa. Maahanmuuttajana en osaisi esimerkiksi kasvattaa heitä paikallisen kulttuurin tapoihin. Heille kotiolojen ja ulkopuolella vallitsevan kulttuurin todellisuuden ristiriita on kuitenkin astetta hämmentävämpi. Minä ja vaimoni olemme kasvaneet suomalaisessa kulttuurissa aikuiseksi kaikkine siirtymäriitteineen ja seremonioineen, ja siten olemme ikuisesti ikäänkuin kokonaan suomalaisia. Lapsemme sensijaan eivät kasvaisi (jos jäisimme tänne) oikein kumpaankaan kulttuuriin. Ylempiin tuloluokkiin kuuluvien expattien kohdalla tilanne on sikäli toisenlainen, että heillä on esimerkiksi mahdollisuus laittaa lapsensa kansainväliseen kouluun, missä ollaan totuttu tähän ja osataan tukea tässä prosessissa. Kaltaisemme proletaarit - ja näitä on merkittävä, ellei suurin osa, maahanmuuttajista myös Suomessa - taas joutuvat tyytymään siihen vajavaiseen integraatioon, jonka lasten äkillinen immersio paikalliseen koulutusjärjestelmään mahdollistaa.

Tätäkään taustaa vasten en oikein tunne enää sympatiaa sitä maahanmuuttokriittistä puhetapaa kohtaan, joka mitätöi ja sivuuttaa kotouttamisen tärkeyden ja haasteellisuuden pelkkänä liturgiana ja diibadaabana. Tai haloslaisen puhetavan, jossa kehotetaan ystävystymään maahanmuuttajiin, pelkkänä sössötyksenä. Kuten totesin, olemme todennäköisesti täällä vain väliaikaisesti, ja jo nyt tällaisten eleiden tärkeys on aivan ilmeinen koko perheellemme.

Erotan tässä nyt tietenkin vielä sen, että maahanmuuttopolitiikasta keskusteleminen on tietenkin eri asia. Siinä on, ja pitää olla, mahdollista kritisoida jokaista yksittäistä lainopillista seikkaa tai virkamieskäytäntöä, jos se koetaan epätarkoituksenmukaiseksi. Täälläkin asiasta puhutaan täysin avoimesti. Kukaan tai mikään taho ei kuitenkaan saa - siis aivan, laki kieltää sen - kritisoida mitään ryhmittymää tai esittää etnisyyteen tms kohdistuvaa yleistystä. Se on ankarasti kiellettyä tavalla, jota en kyllä missään nimessä kannata Suomeen.

Riittää, että voidaan sanoa, että ne "kriittiset äänensävyt", joissa näin tehdään, ovat täyttä sontaa. Ymmärrän tämän nyt henkilökohtaisella tasolla aivan eri lailla kuin ennen. Maahanmuuttajana olemista kannattaa kokeilla, ennen kuin alkaa suoltaa jotain sontaa.

Liberalismi ja tabut.

Yksi nykyisen, sanoisinko liberaalin yhteiskunnan keskeinen piirre on ns. poliittinen korrektius. Sinänsä siinä ei ole mitään uutta; kyse on aivan vanhasta ilmiöstä, selitän sitä nyt vähän toisin kuin on ollut tapana.

Ensiksikin, osa siitä, mitä negatiivisessa mielessä nimitetään "korrektiudeksi", on vain yksinkertaisesti hyvää käytöstä. Viittaan nyt sellaisen kielenkäytön paheksumiseen, jossa "neekeri on neekeri" ja "ryssä on ryssä", ikäänkuin koprolalia olisi osoitus suoraselkäisyydestä. En kuitenkaan puhu tästä; tämä ilmiö, vaikka osa samaa pakettia, on kuitenkin jonkinlaista rajankäyntiä käytöstavoista ja sen ylilyönnit tai kohtuullisuus ovat oma ilmiönsä. Tabuja syntyy toki myös siinä yhteydessä, ja niistä ovat muut kirjoittaneet aivan riittävästi. Viittaan toisenlaiseen ilmiöön, joka on merkittävästi haitallisempi kuin se, että joku nyt loukkaantuu siitä, että juntti käyttää N-sanaa.

Kun olin lapsi naapuritalossa asui vakavasti kehitysvammainen aikuinen mies. Mies osasi kävellä teputtaen kuten juuri kävelemään oppineet lapset, eikä hän osannut puhua, vaan huusi ja osoitteli esineitä ja ihmisiä. Naapuruston lapsilla oli monta nimeä tälle miehelle, joka ulkoili päivittäin äitinsä kanssa. Mies oli jonkin verran pelottava; aikuinen mies, joka huutaa kovaan ääneen ja osoittelee sormella, on lapsesta pelottava. Pelkoa kuitenkin lievensi se, kun vanhemmat antoivat ilmiölle nimen. Tarkkaa karakterisointia en muista, eikä asia ollut kovin olennainen enää sen jälkeen kun oli selitetty, että mies on vammainen.

Lapset myös alkoivat esittää kaikenlaisia imitaatioita siitä, millaista on olla vammainen. Käsien heiluttamista, huutamista, jne, erilaisia maneereita, joita tällä miehellä oli. Näille naurettiin, ja nauru lievensi pelkoa. Mutta sitten opettaja selitti koulussa, että on ilkeää nauraa asialle, joka on vakava. Naurun hiljennyttyä ja ilmeiden vakavoiduttua, imitaatiota ja ilmeilyä jatkettiin hiljaa ja salaa niin, että kaverit yrittivät saada toisiaan nauramaan.

Isoäitini puhui kaikenlaisista asioista vanhan kansan tapaan. Hän käytti termiä vajaamielinen eräästä oman naapurinsa pojasta. Aikuinen mies tämäkin, mutta älyllisesti ehkä seitsenvuotiaan tasolla. Hän osasi laskea yksinkertaisia laskuja, osasi lukea (hitaasti) ja tykkäsi leikkiä kanssani pikkuautoilla, kun olin alakouluikäinen. Hän osasi myös uida, tosin vain koiraa, ja oli kanssamme suvun kesämökillä välillä. Pidin hänestä suuresti. Siinä, että hän oli "vajaamielinen" ei ollut mitään pelottavaa, eikä mitään sellaista, mikä olisi saanut minut jotenkin kokemaan vihamielisyyttä, pelkoa, tms. häntä kohtaan. Oli vain jotenkin ilmeistä, että sellaisia ne vajaamieliset ovat, vähän niinkuin lapsia, jotka eivät koskaan kasva aikuiseksi, vaikka näyttävät siltä.

Jossain kohtaa vuosien varrella nykypäivän ja tuon lapsuuden melko välittömän kokemuksen väliin on laskeutunut jonkinlainen verho. Esimerkiksi koen, etten voi kertoa vastaavanlaisista kokemuksista, jos lasteni tuttavapiirissä tai naapurustossa olisi aikuisia tai nuoria, joilla on tällaisia erityispiirteitä. Tunnen ihmisiä, jotka työskentelevät terveydenhuollossa, ja siellä tutkitaan ja kartoitetaan lapsia ja nuoria erilaisten vaikeuksien ja viivästymien osalta. Mitään todellista nimeä tai tyhjentävää kuvausta tällaisille ilmiöille ei ole enää olemassa.

Tähän on olemassa patteristo standardivastauksia. Että "jokainen on yksilö" tai että "emme saa leimata" tai "meidän pitää hyväksyä", tai jopa että "nimikkeet estävät meitä kohtaamasta ihmistä". Mutta jos muistelen naapurin miestä, "huutajasetää", kuten eräs lapsuudenystäväni häntä nimitti, kykenemättömyys nimetä ilmiötä oli kertaluokkaa pelottavampi, etäännyttävämpi, ja ennen kaikkea teki mahdottomaksi hyväksyä tai kohdata yhtään mitään. Jos muistelen isovanhempieni naapuria, "vajaamielistä", jonka kanssa leikin lapsena, ja jonka mielestäni kohtasin ihmisenä, en oikein osaa laittaa tätä palapeliä kasaan.

En osaa laittaa sitä kasaan, koska jossain tässä välissä minulta on viety kieli, jolla asiasta puhuttiin. Se problematiikka, joka liittyy kysymykseen siitä, voimmekko sanoa tummaihoista "neekeriksi" vaiko emme, on toki sukua tälle. Meiltä on viety kieli siinäkin, mutta tämä on lopulta kovin vähämerkityksellistä. Sen osalta voidaan argumentoida jotenkin niin, että koska asialla ei ole merkitystä, me emme tarvitsekaan mitään erillistä tapaa kohdata ihminen riippuen siitä, onko hänellä samanvärinen iho kuin meillä. Hyvä, en ota kantaa tähän argumenttiin, sovitaan nyt että hyväksymme sen.

Mutta monissa tilanteissa me emme yksinkertaisesti voi kohdata kehitysvammaista täysin samalla rajapinnalla kuin kohtaamme kenet tahansa muun. Tämä ei ole mahdollista, eikä mikään määrä tabua, kieltoa, moralisointia, sormenheristelyä, jne, tee vakavasti kehitysvammaisesta kykenevää normaaliin koulunkäyntiin, työhön, jne. Sama pätee moniin muihinkin "erityispiirteisiin", kuten vaikkapa autismiin, skitsofreniaan, jne. Ei kohtaamista helpota se, ettei meillä ole mitään nimeä, vaan päinvastoin se vaikeutuu. Yliopistossa opettavana en juurikaan tietenkään joudu kohtaamaan esimerkiksi kehitysvammaisia oppilaina. Mutta muunlaisia tapauksia kyllä. Autisteja, skitsofreenikoita, jne.

Leimaaminen ei ehkä ole tehokasta. Mutta ei täydellinen leimasanoista luopuminen ole tehokasta sekään. Voisiko tässä nyt olla joku kompromissi mahdollinen. Siis, että ilmiöiden olemassaolon tunnustaminen voisi olla sallittua, eikä sen pitäisi tarkoittaa automaattisesti "syrjintää" tai "leimaamista"?

Pelimies.

Otimme taas lauantaina erän TI3:sta. Tällä kertaa käytössä olivat vaihtoehtoiset strategiakortit, ja niillä peli oli "tasapainoisempi", eli vielä entistä pidempi. Sovimme alkuun, että peliajan rajoittamiseksi voittoehdoksi tulee 8 voittopistettä (standardin 10 sijaan). Silti edelliseen 8 tunnin peliin verrattuna tämän 12 tunnin session läpivieminen oli loppuvaiheilla puuduttavaa.

Olin koko pelin ajan jälleen alakynnessä. Valitsen hieman kaoottisen pelityylin, jossa nuijin joitakin vastustajia erinäisillä itsemurhahyökkäyksillä, jotka heikensivät omaa pelitilannettani enemmän kuin vastustajien. Peliteoreettinen tasapaino järkkyi kuitenkin näistä sen verran, että muut pelaajat rohkaistuivat vastaavasti tekemään aggressivisempiä ja läpinäkyvämpiä liikkeitä kun yhtäältä olin heikentänyt naapuriani ja toisaalta itseäni niin, etten muodostanut uhkaa. Osittain tämän seurauksena onnistuin viimeisellä kierroksella hieman yllättävällä liikkeellä nostamaan itseni yhden pisteen päähän voitosta. Tämä ei harmittanut, mutta väsymyksen vuoksi arvioin itseasiassa väärin ja luulin hetken voittavani pelin. Unohdin liikettä tehdessäni säännön, joka estää normaalitilanteessa saamasta useampaa kuin yhden julkisen voittopisteen itselleen.



Sauli Niinistöstä tulee, kuten ilmeisesti kaikki osasivat kokolailla varmaksi veikata, presidentti. Tämä ei minusta ole sinänsä mitenkään erityisen huono asia. Itselleni Niinistö ei olisi ollut ykkösvalinta, mutta tuskin kovin paljon voi nykysestä huonommaksi mennä. Ainoa ongelma, jonka Niinistön valinnassa näen, on se että kaikenlaiset porvarit kehtaavat nyt julkisesti esiintyä nimenomaan porvareina. Ennen sitä sentään vähän häpeiltiin, ja julistauduttiin "epäpoliittisiksi".

Minä kannatan käytöstapoja. Oikeistolaisen tai "porvarillisen" itseidentiteetin julkinen esittely on minusta nimenomaan huonoa käytöstä, hieman samaan tapaan kuin vaikkapa kadulle virtsaaminen tai ehkä paremminkin huono henkilökohtainen hygienia. Ei pidä ymmärtää tätä väärin, ei minulla ole mitään Sauli Niinistöä tai kokoomuslaisia, tai ylipäätään porvareita vastaan. Monet tuntemani sangen mukavat ja lahjakkaat ihmiset omaavat kyseenalaisen henkilökohtaisen hygienian. Olen nähkäätten suvaitsevainen.

Pelit, marginaali ja yhteiskunta.

En aio tässä kirjoituksessa mennä yksityiskohtaiseen analyysiin, vaan rakennan tässä esseessäni abstraktion, jonka uskon auttavan ketä tahansa, poliittisesta katsontakannasta ja matemaattisesta taustasta riippumatta, ymmärtämään ilmiöitä ja muotoilemaan käsityksiään tarkoituksenmukaisemmin. Siksi annan määritelmät epäformaalisti ja intuitiivisesti, mutta kuitenkin niin, että jokainen voi arvioida suuntaa-antavasti omasta näkökulmastaan erilaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä ja käsityksiä niihin liittyvistä poliittisista kysymyksistä.

Aloitetaan peleistä. Yksi menestyksellisimpia teorioita ihmisten toiminnan ymmärtämiseksi on peliteoria. Yksinkertaistaen, peliteoria tutkii sellaisia tilanteita, joissa ihmiset tms toimijat, eli pelaajat tekevät valintoja tiettyjen sääntöjen ja toisinaan puutteellisen informaationkin vallitessa. Huomautan heti alkuun, että käsitys, jonka mukaan peliteoria koskisi yksinomaan täysin itsekkäitä ja rationaalisia yksilöitä, on virheellinen. Olen nähnyt tällaisen käsityksen esitettävän usein jonkinlaisena blanko-argumenttina, joten mikäli lukija kokee näin, hänen on syytä ajatella tämä tarkastelu jonakin muuna. "Pelin" sijaan puhutaan vaikka "yhteiselon" teoriasta. Siinä siis toimitaan yhdessä ja jokaisen toiminnalla on seurauksia, mutta nämä seuraukset riippuvat siitä, mitä muut tekevät.

Jokaisen toimijan valinta siis vaikuttaa omalta osaltaan siihen, miten muut kokevat omat valintansa. Olennaista tässä on se, että tästä tilanteesta tekee pelinkaltaisen se, ettei etukäteen voi olla täysin varma, miten toiset toimijat toimivat. Tämä aspekti on tärkeä, ja se kytkee peliteorian erääseen keskeiseen yhteiskunnalliseen ilmiöön, eli luottamukseen. Esitän kytköksen hieman myöhemmin.

Pelissä ajatellaan yleensä olevan lopputulos, vaikka voimme aina kuvitella, että peli jatkuu loputtomiin ja pelaajat tekevät siirtoja uudelleen ja uudelleen tiettyjen sääntöjen puitteissa ja että heillä on käytettävissään jotakin tietoa siitä, miten muut ovat toimineet. Vasta tällaisella dynaamisella tarkastelulla peliteoria oikeastaan pääsee lopulliseen kukoistukseensa.

Pelit voidaan jakaa useammalla tavalla eri kategorioihin, sen mukaan pelataanko niissä samanaikaisesti, vuorotellen, näkyykö toisen pelaajan siirto kokonaan tai osittain, onko pelaajilla tiedossaan ylipäätään kaikki sama tieto, ja niin edelleen. Rajoitun tässä peleihin, joissa siirrot tehdään yhtä aikaa toisesta tietämättä, mutta lopputulos paljastuu, ja sitten peli mahdollisesti jatkuu. Klassinen esimerkki tästä on ns. vangin dilemma. Se voidaan ilmaista monella eri tavalla, mutta perinteinen on se, jossa kaksi vankia joutuu erikseen kuulusteluissa päättämään, neuvottelematta keskenään, tunnustaako vaiko ei. Jos kumpikaan ei tunnusta, molemmat saavat piehkön rangaistuksen. Jos vain toinen tunnustaa, niin hän pääsee vapaaksi, mutta toinen saa kovan tuomion. Jos molemmat tunnustavat, tuomio puolitetaan, mutta se on silti tuntuvasti kovempi kuin jos kumpikaan ei olisi tunnustanut.

Pelin klassisuus tulee siitä, että tietämättä toisistaan, kummankin kannattaa tunnustaa, sillä lopputulos on tunnustajalle parempi, riippumatta siitä, mitä toinen tekee. Lopputulos on kuitenkin huonompi molemmille, kuin mitä se olisi ollut, jos kumpikaan ei olisi tunnustanut. Toisinsanoen, strategiaa "tunnusta" parempaan lopputulokseen ei voi päästä yksipuolisella päätöksellä missään tilanteessa.

Yleisemmin, sellaista tilannetta (oion hieman), jossa pelaaja ei, puhtaasti omalla päätöksellään, voi saavuttaa parempaa lopputulosta ilman, että joku muu toimii toisin, kutsutaan Nash-tasapainoksi. Tällainen tasapaino on tilanne, johon peli periaatteessa päätyy, jos toimijat toimivat kylmän rationaalisesti. Mikään ei tietenkään takaa, että toimijat toimivat näin. Mutta Nash-tasapaino on joka tapauksessa jonkinlainen pelin ratkaisu, jos peli nähdään matemaattisena ongelmana.

Kaikilla peleillä ei ole ratkaisua. Toinen klassikko on "kivi-sakset-paperi", jossa kivi voittaa sakset, sakset voittaa paperin, ja paperi kiven. Tässä tilanteessa "pelaan aina kiven" johtaa siihen, että toinen pelaa aina paperin, jolloin strategiaa kannattaa vaihtaa. Itseasiassa, tässä pelissä paras strategia on satunnainen. Tällaisia satunnaisia strategioita ei tule ylenkatsoa yleisestikään.

Pelissä voidaan puhua lopputuloksen (tai välitilanteen tms) tehokkuudesta suhteessa muihin mahdollisiin tilanteisiin. Jos a ja b ovat kaksi mahdollista lopputulosta, niin sanomme, että a on b:hen nähden Pareto-parannus, eli tehokkuusparannus, jos a on muutoin samanlainen kuin b, mutta joidenkin pelaajien kannalta tilanne on parempi. Esimerkiksi vangin dilemmassa lopputulos, jossa molemmat pitävät suunsa kiinni, on tehokkuusparannus verrattuna Nash-tasapainoon. Voidaan, hieman joviaalisti, kirjoittaa, että a > b.

Pääsääntöisesti yhteiskunnassamme on erilaisia sääntöjä, joiden tarkoituksena on standardoida valintojamme sen jäseninä. Voimme siis nähdä yhteiskunnassa toimimisen - tietyssä mielessä - pelinä, joka jatkuu siirrosta toiseen. Mahdollisuuksia on tietysti liikaa analysoitavaksi yhdellä kertaa, joten yleensä keskitytään johonkin tiettyyn ilmiöön ja oletetaan että muilta osin vaikutus on ikäänkuin irroitettavissa. En ota kantaa mahdolliseen abstraktiovuotoon tässä kohtaa; sellainen usein kuitenkin syntyy. Heathin argumentti tehokkaasta yhteiskunnasta sanoo, että yhteiskunnan pelisääntöjä pitää rukata aina tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan niin, että pelit, joita yhteiskunnassa pelataan, omaavat mahdollisiman tehokkaita tasapainotiloja. Useimmille lukijoilleni tämä on tuttua asiaa.

Sanomme, että peli on nollasummainen, jos siinä ei ole tehokkuusparannoksia, muttei myöskään tehokkuutta laskevia rukkausmahdollisuuksia. Esimerkiksi kivi-sakset-paperi on nollasummainen, koska siinä jokainen muutos strategiaan, joka parantaa jonkun tulosta, heikentää vastaavasti jonkun toisen tulosta. Se on negatiivissummainen, jos siinä on ilmeinen epätehokas Nash-tasapaino. Peli, jolla on tehokas Nash-tasapaino, on positiivissummainen. Tämä terminologia rikkoo hieman totuttuja määritelmiä, muttei pahasti, joten annan sen olla näin.

Kokonaan tinen tarkastelu taas on marginaalinen tarkastelu. Yksi keskeisimmistä virheistä, johon mielestäni useimmat jopa jonkinlaisina intellektuelleina pidetyt kommentaattorit sortuvat, on se, että sekoitetaan keskimääräinen ja marginaalinen. Esimerkkinä vaikka takavuosien kuuma puheenaihe, maahanmuutto; otan täysin kuvitteellisen ilmiön, joka ei koske todellisuutta, todellisuus löytyy tilastoista tms. Oletetaan, että tarkastelu osoittaa, että keskimääräisen maahanmuuttajan työllistymisaste on hyvin alhainen. Teemme tästä johtopäätöksen, että maahanmuuttajia tarvitaan vähemmän, koska he työllistyvät niin heikosti. Kuitenkin, jos tarkastelemme (kuvitteellista edelleen, huomautan) miten ne olisivat työllistyneet, joiden maahantulo jo olemassaolevilla säädöksillä estettiin, tilanne voisi ollakin aivan toinen. Voi nimittäin olla esimerkiksi niin, että todellisuudessa marginaalinen maahanmuuttaja, siis ne aivan viimeiset, jotka juuuri rimaa hipoen saivat maahan tulla, olivat itseasiassa niitä, jotka työllistyivät parhaiten. (Sivumennensanoen, tästä on jonkinverran evidenssiä)

Keskimääräinen tarkastelu ajaisi siis kohti politiikkaa, jolla olisi täysin päinvastainen vaikutus kuin marginaalitarkastelulla. Matematiikkaa jonkinverran tuntevat ymmärtävät tämän ja tuntevat marginaalitarkastelun noin yleensä osittaisderivaatan nimellä, mutta silti usein hukkaavat sen yhteiskuntaa tarkasteltaessa.

Palaan tässä kysymykseen luottamuksesta. Luottamus tarkoittaa sitä, että yksilöt, jotka pelaavat peliä, ikäänkuin sitoutuvat tehokkaaseen vaihtoehtoon, vaikka se ei olisi puhtaasti rationaalinen. Esimerkiksi kun käydään kauppaa tilanteessa, jossa ei ole valtiollista instanssia tms, johon vedota sopimusrikkomuksen tapauksessa, toinen osapuoli on usein tilanteessa, jossa se voi huijata toista. Luottamus mahdollistaa transaktiot tällaisissa tilanteissa.

Kun ajattelemme yhteiskuntaa mistä tahansa lähtökohdasta, esimerkiksi analysoidaksemme sen instituutioiden tarkoituksemukaisuutta, voimme yleensä löytää jonkin tehokkuusnäkökohdan. Esimerkiksi käsky kääntää toinen poski voidaan ajatella monen pelaajan pelin "säätönä" tilanteessa, jossa erilaiset sidosryhmät käyvät herkästi kostamaan koettuja loukkauksia. Vaikkapa verikostokulttuuri on erittäin epätehokas; vähäinen rikkomus yhtä osapuolta kohtaan voi johtaa tuhoisaan koston kierteeseen. Sen katkaiseminen on selkeä tehokkuusparannus.

On ollut jossain määrin koomista, jossain määrin traagista seurata keskustelua esimerkiksi siitä, onko kuntien kilpailu "hyvästä" vai "pahasta", ja siitä, pitäisikö kuntien olla "isompia" vai "pienempiä". Tätä keskustelua tullaan jatkossa käymään hyvinkin paljon Suomessa. Ongelmaksi muodostuvat juuri nämä kaksi näkökohtaa.

Kilpailu kuntien välillä on peliä. Se, mitkä tämän pelin säännöt ovat, ratkaisee sen, onko tämän pelin Nash-tasapaino tehokas vai ei. Jos se ei ole, niin pelin säännöissä on vikaa. Kuntakoko on nyt se muuttuja, jota pyritään säätämään, mutta väitän kyllä, että se on virheellinen. Ensinnäkin, kuntien kokoa on käytetty, ja tullaan takuulla käyttämään, jonkinlaisina keskiarvoargumentteina. Pienet kunnat sitä, isot tätä, keskimäärin, vaikka oikeat tarkastelutavat olisivat: Jos teemme tämän tai tuon kunta-liitoksen, onko sen marginaalinen vaikutus tähän ja tähän peliin kohti tehokasta vai siitä pois.

Tämä ei ole ainoa aspekti. Verotus on toinen, jossa pitää tarkastella marginaalia. Jos korotamme tämän tai tuon tuloluokan veroja, mikä on sen marginaalinen vaikutus? Koska pääoma- ja ansiotuloverot ovat pitkälti substituutteja isolle osalle ylempiä tuloluokkia, keskimääräinen argumentti on yleensä täysin arvoton kun puhutaan progression yläpäästä.

Kolmas mahdollinen, jonka tässä otan esiin, on vaikkapa homojen oikeudet. Kysymys, joka meidän tulisi esittää, on marginaalikysymys. Jos homojen oikeuksia lisätään, mikä on tämän marginaalivaikutus? Miten se vaikuttaa ihmisten "peleihin"? Ajatellaan esimerkiksi perhearvojen merkitystä. Mikä on perhearvo, jota halutaan korostaa, ja mikä on marginaalinen vaikutus tämän arvon toteutumiseen. Konservatiivinen näkemys, että oikeuksia pitää pikemminkin vähentää kuin lisätä, voi toki perustua johonkin negatiiviseen marginaaliseen vaikutukseen, mutten ole kuin kerran nähnyt yhden tällaisen argumentin. Argumentti kuului jotenkin niin, että jos homoseksuaalien oikeudet ovat samat kuin heteroilla, homous yleistyy marginaalilla, koska osa valitsee nyt heteroelämäntavan. Tarkalleen miten suuri tämä vaikutus oletettavasti olisi, jäi epäselväksi, mutta kun se on kerran näin muotoiltu, siitä tulee empiirinen kysymys. Toisaalta, jos määrittelemme "perhearvon" niin, että vaikka ehkä jopa preferoimme perinteistä heteroperhettä, preferoimme "sateenkaariperhettä" kuitenkin aivan selvästi täysin hedonistiseen ja rikkonaiseen elämäntapaan verrattuna, insentiivit perheen ylläpitämiselle ja perustamiselle lisäävät sellaisen valinnan todennäköisyyttä enemmän kuin homoksi ryhtymisen todennäköisyyttä.

Paperit, Vol N.N.

Kävin eilen leikkauksessa. Kädestäni poistettiin metalliosat, jotka sinne oli laitettu syyskuussa. Luu on ilmeisesti riittävän parantunut, ja koska metalliosat työntyivät ihoa vasten melko ikävästi, ne oli kyllä aiheelistakin poistaa. Käsi toimi heti, pientä haavakipua lukuunottamatta. Lääkäri kielsi ehdottomasti varomasta käden liikuttelua. Tänään pitäisi ottaa side pois ja suihkuttaa haavaa heti.

Oleskelulupien kanssa on edelleen ongelma. Tarkastin asian viimeksi viime yönä; oma työlupani, ja vaimon ja vanhemman pojan oleskeluluvat on itseasiassa myönnetty. Sensijaan nuoremman pojan hakemusta ei edes järjestelmästä löydy. Aloin epäillä, että jossain vaiheessa joku on mokannut ja unohtanut toimittaa jonkin paperin eteenpäin, ja tätä virhettä on nyt vimmaisesti yritetty paikkailla ja peitellä. Minulle ei tietenkään kukaan mitään informoi. Kaukoidän häpeäkulttuurin piirteitä tässä hieman on, eli joku välissä on mokannut mutta kasvojen menetyksen pelossa kukaan ei vain saa sitä sanottua. Pahin vaihtoehto on, että virhettä ei ole edes yritetty korjata missään vaiheessa, vaan jokainen vain toivoo asian jotenkin menevän pois. Otin yhteyttä hallintoon ja ilmaisin huoleni asiasta, mutta pahimmassa tapauksessa sieltä saa pelkän radiohiljaisuuden.



Ikäänkuin tämä stressitekijä ei olisi riittävä, olen myös onnistunut jotenkin hukkaamaan passini. Jouduin ottamaan perheen passeista useita kopioita, ja jossain vaiheessa ilmeisesti passini on joutunut kadoksiin. Olen varovaisen toiveikas, että olisin jättänyt sen työpaikalle, mutta pahimmassa tapauksessa Olen kokolailla vakuuttunut, että sitä ei voi enää löytää mistään, so. se on pudonnut jossakin kohdassa kun olen käsitellyt dokumentteja, ja nyt mahdollisesti väärissä käsissä. Mikäli en löydä passia tämän päivän aikana, pahimmassa tapauksessa koko prosessi menee uusiksi, eli käytännössä lähtö on pakko peruuttaa. Olisi jotensakin irvokasta, jos homma peruuntuisi jostain tämänkaltaisesta syystä, mutta se näyttää itseasiassa sangen todennäköiseltä tällä hetkellä. Onneksi vanhempi poika löysi passin paikasta, jonka olin tutkinut noin kolme kertaa tänään... Näin se homma menee.

Olen kuitenkin ennenkin ollut tilanteissa, joissa merkittävä päätös tai muutos on peruuntunut tai tapahtunut täysin toisin jonkin triviaalin seikan vuoksia. Esimerkiksi aikanaan lähdin nykyiseen työpaikkaani, ja ryhdyin akateemiselle uralle puhtaasti väärinkäsityksen vuoksi. Olisin jatkanut edellisessä työpaikassani mielelläni, mutta olin käsityksessä, että jatkoa ei ole tarjolla. Esimieheni oli taas käsityksessä, että en halua jatkaa, joten ei tarjonnut jatkoa työsopimukseeni. Asia selvisi vasta kun olin lopettanut ja lähtenyt nykyiseen työpaikkaani.

Sain läjän papereita arvioitavakseni. Kolme alkuun, sitten vielä kaksi lisää, ja varmaan muutaman päälle. Sain hoidettua näistä kaksi viikonloppuna, pitää kirjoittaa arviot vain puhtaaksi. Kolmatta aloitin eilen, mutta en lääketokkurassa kyennyt oikein keskittymään. Tänään lääkitys rajoittuu enää buranaan, joten vastaavaa ongelmaa ei pitäisi tulla. Arviointi, kuten olen niin usein todennut, on eräänlainen pyhä toimitus tai sakramentti, johon ei pidä suhtautua kevyesti. Se on myös suuri kunnia, ja sen tekeminen huonosti pitäisi olla valtaisan häpeärangaistuksen paikka. Valitettavasti tutkijat eivät ymmärrä tämän sakramentin arvoa, ja olen kuullut arvostettujenkin tutkijoiden dissaavan tätä tieteen keskeistä instituutiota.

On irvokasta, että luottamustehtäviä ohjelmatoimikunnissa ja editoriaaleissa pyritään haalimaan ja niitä mainostetaan, ja samaan aikaan niiden hoitamiseen suhtaudutaan ylenkatseella. Kaipaisinkin ainakin oman alani sisällä jonkinlaista "uskonpuhdistusta", joka palauttaisi tutkijoiden kouluttamisen ja koulimisen takaisin perusasioihin ja nostaisi arvioinnin tärkeyden ja pyhyyden esiin. Innovaatioiden kannalta vertaisarvio ei tietenkään ole mikään keskeinen tekijä, sillä innovaatiot ovat hyviä tai eivät ole täysin siitä riippumatta. Sensijaan tieteen eteneminen prosessina ja inhimillisenä toimintana vaatii että tutkijoiden lukutaito ja kyky arvioida säilyvät.

Tämä ei tarkoita, että sama henkilö olisi välttämättä hyvä tutkija ja hyvä arvioija. Voi vallan hyvin olla, että on mielekästä erikoistua. Itse kuitekin koen tulevani paremmaksi myös tutkijana, kun luen muiden töitä ja arvioin niitä kriittisesti. Ehkä kuitenkin tarvitsisimme kulttuurin, jossa tätä tehtäisiin jatkuvasti, ei vain pakottavassa tarpeessa. Nykyinen julkaisukulttuuri, erityisesti kustantamoiden harjoittaman rent-seekingin osalta, on sairas, ja vaatii monelta muultakin osin korjaamista. Liian moni arvioija nimittäin kokee vain tekevänsä ilmaista työtä, josta joku vielä aikoo kääriä myöhemmin rahat. Mietitäänpä jos kirjakustantamot alkaisivat olettaa, että a) kirjailijat elävät apurahoilla, b) että kirjailijat toimivat ilman palkkaa kustannustoimittajina ja c) kirjailijat eivät olisi oikeutettuja minkäänlaisiin korvauksiin kustantajan myymistä kopioista.

Käteni kunto on heikentynyt viimeisten viikkojen aikana merkittävästi. Osteosynteesimateriaali on lähtenyt liikkeelle, ja töröttää nyt ihon alla selvästi näkyvästi. Siinä ei ole teräviä pintoja, joten se ei aktiivisesti pistä nahasta läpi, eikä ole kosketusarka. Sensijaan käsi on aamuisin täysin toimintakyvytön noin tunnin ajan, ennenkuin sitä on liikutellut varovasti voimaksta tai keskivahvaa kipua vastaan niin, että se "lähtee liikkeelle". Tämän jälkeen koukistaja toimii normaalisti, mutta ojentajaa ei kykene juuri rasittamaan. Ojentajan sietämä kuorma on vähentynyt maksimistaan merkittävästi, ja nykyisellään kipu tulee jo, kun kättä ojentaa suoraan ylös sen omaa painoa vastaan.

Suomessa esiintyy verraten voimakas tendenssi keskitettyihin ratkaisuihin, joihin kaikkien pitäisi vain sopeutua. Voidaan ajatella, että kyseessä on jonkinlainen Janten lain korollaari. Pitkään kirjoituksissani esiintynyt "konservatismi" tulee ymmärtää juuri tällaisen filosofian poliittisena haarana. Olen toki tietoinen, että poliittisesti konservatismi on paljon muutakin, eikä mitenkään yksioikoisesti edes aina sisällä tällaista "mielentilaa", mutta poliittisena liikkeenä kokonaisuutta ajatellen se ammentaa samasta lähteestä.

Tämä mielentila vallitsee, valitettavasti, myös suomalaisessa tiedemaailmassa. Erilaiset riidat "laatumittareista" voidaan laveastiottaen - jos kohta jälleen kerran rintamalinjat eivät ole oikeasti kovin tarkkarajaisia - ymmärtää tämän tendenssin kannattajien ja sen vastavoimien kamppailuna. Itse en kategorisesti vastusta mittareiden käyttöä, kunhan niiden rajoitukset ymmärretään, mutta keskitettyihin ratkaisuihin rakastuneet jantterit yleensä etsivät "objektiivisia" kriteerejä asioille ja kuittaavat vastaväitteet pääsääntöjen rikkomuksina ja pelkkänä "veneenkeikuttamisena".

Yksi aidosti hyväntahtoinen yritys parantaa julkaisutoiminnan laatukriteereitä näyttäisi olevan Julkaisufoorumi. Sen ideana on karkeastiottaen luokitella erilaiset tieteelliset julkaisukanavat, ja tarjota tätä luokittelua työvälineeksi tutkijoille, kun nämä valitsevat julkaisukanavia työlleen. Annan kuitenkin ennusteen, joka on kovin pessimistinen, ja jonka toivon olevan väärä: Tämä otetaan jossakin keskushallinnossa käyttöön. Koska tarjottu luokittelu on kolmiportainen ja koska siinä on kauhean paljon eri foorumeita, sieltä siivotaan alin porras pois ja aletaan vaatia julkaisuja kahdessa ylemmässä portaassa. Oma virallisesti hyväksytty julkaisuluetteloni typistyy siten esimerkiksi kahteen paperiin.

Isänmaa.

Kun lähtö tropiikkiin muuttui merkittävästi todennäköisemmäksi (varmaahan se ei vielä ole), huomaan että suhde kotimaahani myös muuttuu. Joudun tekemään tietynlaista kartoitusta omasta suhteestani kotimaahani. Toki, lähtö on suunniteltu vain vuodeksi, mutta koska tulevaisuudessa siintää kaikenlaisia mahdollisuuksia, kuten nyt vaikka MIT, useampivuotinen sopimus tropiikin kanssa jne, joudun miettimään mitä näiden mahdollisuuksien vaihtoehtona on.

Suomi ei ole ilmastoltaan mitenkään erityisen miellyttävä. Pidän kyllä ilmastosta, joka täällä vallitsee pääosin noin toukokuun alusta syyskuun alkuun, mutta kyseessä on kuitenkin vain kolmannes vuodesta. Helmi- maaliskuussakaan sää ei aina ole epämiellyttävä, mutta kaamos ja sateinen syksy eivät ole minusta mukavia. Olen kuitenkin kasvanut ja kouliintunut tähän kulttuuriin, olen osa tiettyjä yhteisöjä, sukuani, jne, ja vaikka nämä suhteet eivät ole aina helppoja, ne ovat osa sitä, mitä koti tarkoittaa minulle.

Nuorena ja tyhmänä juippina menin armeijaan. Paradoksaalista kyllä, en suosittelisi sitä enää kenellekään, siitäkin huolimatta, että koen olevani nyt huomattavasti isänmaallisempi kuin silloin. Huomaan arvostavani suomalaisen kulttuurin tiettyjä piirteitä ja pitäväni arvossa enemmän niitä asioita, jotka koen siinä keskeisiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi rehellisyys ja tietty solidaarisuus muita kansalaisia kohtaan, ja tietty tasavertaisuuden ja -arvoisuuden kokemus. Esimerkiksi Englannissa koin hyvin vastenmielisenä sen, miten yliopistomaailmassa ihmisten keskinäinen arvoasteikko oli jotenkin läsnä, vaikka se kuinka oli liberaalimpi ympäristö kuin suunnilleen mikään muu koko yhteiskunnassa.

Kaikenlainen kouhkaaminen ja meuhkaaminen, jota suomalainen poliittinen kulttuuri on tuntunut olevan viimeaikoina pullollaan, on väsyttävää ja tympeää. Ajattelin jossain vaiheessa, että konsensuksen haastajat ovat jotenkin oikealla asialla, tuulettamassa ummehtunutta ilmaa. Sensijaan ne ovat lähinnä jonkinlaisia flatulisteja, jotka löyhyttelevät omaa löyhkäänsä ympäristöönsä ja pistävät ikkunoita säppiin. Joku linnan juhlissa homostelu ei ole sen kummempaa kuin nainen presidenttinäkään. Suomalaisessa kulttuurissa syvästi arvostamani periaate ei tehdä tästä ny numeroo, sopii käytännössä kaikkeen. Myös siihen, jos joku nyt sattuu tekemään numeron jostain asiasta.

En viitsi tehdä numeroa asioista. Maailmassa on niin paljon tärkeämpiäkin asioita. Suosittelen siksi kaikille lämpimästi etäisyyden ottamista asioihin. Jos vaikka tänä viikonloppuna vaan oltaisiin, eikä annettaisi verenpaineen nousta siitä, jos joku homoilee. Tai siitä, jos joku soittaa siitä homoilusta poskeaan. Antaa niiden meuhkata. Minusta se olisi aitoa isänmaallisuutta.

Vapaa valinta II.

Matemaatikkoja jo pitkään kiusannut Valinta-aksiooma on äärimmäisen kiehtova tapaus. Olennaisilta osin se sanoo, että jos meillä on kokoelma joukkoja, voimme aina muodostaa joukon niin, että valitaan kustakin joukosta yksi alkio ja laitetaan se tähän joukkoon; jos nämä joukot eivät ole tyhjiä, lopputulos ei myöskään ole tyhjä.

Äärellisissä tapauksissa tämä tuntuu olevan mielekäs aksioma, intuitiivisesti "tosi". Se ei edes vaadi itseasiassa äärellisessä tapauksessa omaa aksiomaansa, vaan seuraa muista joukko-opin aksiomista. Monissa äärettömissäkään tapauksissa sitä ei tarvitse soveltaa, kunhan jokin kokoelman tekevä funktio on jostain muusta syystä olemassa. Esimerkiksi jos kokoelma (kokonaislukujen) joukkoja S_i = {2i,2i+1}, niin emme tarvitse valinta-aksioomaa erikseen määritelläksemme parillisten lukujen joukon; se saadaan valitsemalla kustakin joukosta se pienempi alkio.

Valinta-aksioomalla on seurauksia, kuten Zermelon lause, joka sanoo, että jokaiselle joukolle voidaan rakentaa "hyvinjärjestys": totaalinen järjestysrelaatio niin, että jokaisella epätyhjällä osajoukolla on pienin alkio. Tällä on myös seuraus, että voidaan esittää totaalinen järjestysrelaatio, jonka mielessä jokaisella alkiolla on "seuraaja". Esimerkiksi jo reaaliluvuilla tällainen relaatio vaikuttaisi mielipuoliselta.

Tällä on kytkös ns. kontinuumihypoteesiin, joka sanoo, että reaalilukujen mahtavuuden (äärettömillä joukoilla puhutaan "mahtavuudesta" eikä koosta) ja luonnollisten lukujen mahtavuuden välillä ei ole mitään. Äärettömille "sama mahtavuus" merkitsee sitä, että on olemassa bijektio joukkojen välillä. Esimerkiksi rationaalilukujen ja luonnollisten lukujen välille voidaan rakentaa bijektio. Cantorin ns. diagonalisointitodistus perustuu siihen, että tällaisen bijektion olemassaolosta seuraa ristiriita.

Cantorin todistuksessa on kyllä yksi reikä (vaikka uskonkin sen olevan oikein). Todistus menee seuraavasti: Olettakaamme, että meillä on numerointi reaaliluvuille väliltä [0,1), so. luettelemalla f(0), f(1), ..., jokainen nollan ja ykkösen välissä oleva reaaliluku tulee ennen pitkää vastaan listassa. Voimme olettaa, että luvuille on jokin desimaalikehitelmä. Valitun välin luonteen vuoksi ne ovat muotoa 0.123... Rakennamme luvun, joka ei voi olla listassa: olkoon g(x,i) luvun x desimaaliesityksen i:s numero. Lukumme z määritellään niin, että sen i:s numero on g(f(i),i) + 1 (missä 9+1 tulkitaan olevan 0). Vertaamalla z:aa jokaiseen listan lukuun, voimme todeta varmaksi, että se on ainakin i:nnen desimaalinsa osalta eri, eikä siten voi olla mikään listan luku.

Todistuksen "aukko" on siinä, että mikään ei takaa, että tämä uusi luku ei ole esimerkiksi 0.9999..., joka ei edes kuulu tuolle välille, eikä sen siten edes pitäisi olla listassa. Muitakin selityksiä tälle voidaan antaa; en puutu niihin tässä. Olennaista on, että voimme joko hyväksyä tai olla hyväksymättä, että reaalilukuja on "aidosti enemmän" kuin luonnollisia lukuja. (Siis, toisin kuin vaikka rationaalilukuja, joita on varmasti yhtä paljon). Kontinuumihypoteesi nimittäin sanoo, että oli niin tahi näin, niiden välissä ei ainakaan ole mitään erisuurta mahtavuutta. Eli siis suomeksi: jokaisessa reaalilukujen joukossa on joko "yhtä monta alkiota" kuin luonnollisissa luvuissa, tai sitten "yhtä monta" kuin reaaliluvuissa. Mitään välimalleja ei ole. Kontinuumihypoteesi itse ei ole valinta-aksioomasta riippuvainen.

Sensijaan ns. yleistetty kontinuumihypoteesi sanoo, että jos X on ääretön joukko, niin X:n ja X:n osajoukkojen kokoelman väliin ei voi tunkea mitään mahtavuutta. Lisäksi se sanoo, että luonnollisten lukujen joukko on "ensimmäinen" ääretön joukko; jos joukko ei ole yhtä mahtava kuin luonnollisten lukujen joukko, se on äärellinen. Yleistetyn kontinuumihypoteesin seurauksena saadaan kyllä valinta-aksiooma, jos Zermelo-Frankelin joukko-oppi otetaan muuten annettuna.

Todellisuudessa tämä ei ole minua koskaan erityisemmin vaivannut, enkä halua päätäni vaivata muutenkaan tällä liiaksi. Jotkut äärellisen ja äärettömän välimaastoon sijoittuvat ilmiöt kuitenkin toisinaan hämmentävät ja tuovat mieleen nämä pohdinnat. Esimerkiksi prosessialgebrassa voidaan määritellä prosessi valintana toisista prosesseista. Yleensä äärellisenä, mutta myös ääretön tapaus on mahdollinen. Esimerkiksi "kone valitsee kokonaisluvun" on tällainen; usein se ajatellaan rajoitettuna, eli kokonaisluvulla on jokin arvoalue. Toisaalta voimme ajatella myös sen äärettömänä. En väitä, että valinta-aksiooma on tässä olennainen, tietenkään, ainoastaan, että mielikuvia siitä syntyy.

Myös malliteoreettisia argumentteja muotoillessa on joskus tullut mieleen, josko valinta-aksioomaa tulisi soveltaa. En ole vielä kohdannut yhteenkään ongelmaan, jossa se olisi välttämätöntä, mutta en pidä tätäkään mahdottomana. Kun aikanaan opiskelin matematiikkaa, jatkuvan matematiikan, kuten vaikka funktionaalianalyysin kohdalla minua aina kiusasi se, että osa tuloksista vaati valinta-aksiooman käyttöä. Kyse ei ole siitä, ettenkö formalistina niin olisi valmis tekemään, vaan siitä, että heikkous on vahvuutta, ja uudet oletukset tekevät teoriasta vahvemman, eli huonomman.

LISÄYS (25.11.) xkcd strippi samasta aiheesta.

Kohteliaisuus

Rahoituslähde päättää näinä päivinä rahan jakamisesta, ja saan tietää, tulenko lähtemään tropiikkiin vai en. Pidän todennäköisyyttä melko pienenä, ja subjektiivinen käsitykseni todennäköisyydestä pienenee päivä päivältä. Pidän näiden rahoittajien tiedotuspolitiikkaa jokseenkin epämiellyttävänä. Suomen Akatemia sentään lähettää kaikille hakijoille sähköpostitse tiedon, että päätös on tehty, ja sen voi käydä tarkastamassa oman hakemuksensa kohdalta. Useimmat muut eivät ilmoita mitään niille, jotka rahaa eivät saa. Olen valittanut tästä ennenkin. En koe, että tämä on jotenkin näiden tahojen velvollisuus, mutta pidän toimintaperiaatetta silti epäkohteliaana.

Kohteliaisuus on monimutkainen asia. Tietyllä tasolla tarkasteltuna "kohteliaisuus" on eräänlainen sosiaalisesti neutraalin ympäristön protokolla, jonka noudattaminen varmistaa että ihmisten (negatiivisiin) tunteita ei liiaksi ärsytetä esiin. Ihminen on yleensäkin taipuvainen reagoimaan hyvin tunnepitoisesti tilanteisiin, joissa ei ole selkeää opittua toimintatapaa tai sosiaalista ohjausta. Näin rituaalinomainen opittu toiminta, joka saattaa vaikuttaa järjettömältä, tapahtuu usein juuri näiden vielä huonompien ja "typerämpien" reagointitapojen tukahduttamiseksi.

Avaamme toisillemme ovia, kiitämme, jne, koska meissä istuu hyvin syvässä simpanssin tai vastaavan aggressiivisen apinan reagointitapa, joka pitää kesyttää. Ihmiset eivät yksinkertaisesti tulisi toimeen ilman kohteliaisuusrituaalien kesyttävää vaikutusta. Kun otamme ruokalassa ruokaa vastaan ja kiitämme siitä, ja meille todetaan kohteliaasti että "ole hyvä", näiden rituaalien yksi tarkoitus on luoda tilanne, joka muistuttaa vertaisten välillä tapahtuvaa jakamista, pikemminkin kuin tilannetta, jossa jompi kumpi pyrkisi osoittamaan auktoriteettia.

Palatakseni rahoitushakemusten hylkäyksiin, ilmoittamattajättäminen ikäänkuin jättää tämän kohteliaan leikin ja neuvottelun sivuun, ja alleviivaa sitä, että hakija on alisteisessa asemassa rahoittajaan nähden. Tämä lienee tarkoituksellista, vaikka sitä ehkä perustellaankin resurssipulalla. Se ei ole epäreilua tai mitenkään väärin. Kohteliaisuuskysymykset eivät ole minusta kovin syvällisiä moraalisia kysymyksiä, joskin niistä herää kysymys, mitä varsinaista tarkoitusta kohteliaisuuden sivuuttaminen mahtaa palvella. Esimerkiksi jos kohtelen tarjoilijaa ravintolassa alentuvasti ja olen tälle epäkohtelias, minua pidetään ns. mulkkuna, ja aivan oikeutetusti. Monissa kulttuureissa tarjoilijan kuitenkin oletetaan sietävän tällainen kohtelu jossain määrin, koska palkkiona on tippi ja vaikkei olisikaan, asiakas on se, joka maksaa lystin. Öykkärimäinen ravintola-asiakas saattaa saada jotain eriskummallista mielihyvää nöyryyttäessään tarjoilijaa. Tällöin kuitenkin alamme jo lipsua selkeästi moraalisten kysymysten äärelle, joten en jatka tarkastelua siihen suuntaan; se olisi epäolennaistakin, koska rahoituspäätöksiä tekevässä säätiössä tuskin löytyy mitään tällaista mekanismia.

Olen toisinaan todennut esimerkiksi ns. rasistisista kirjoituksista, että niihin liittyvät kysymykset ovat jonkinlaisia kohteliaisuuskysymyksiä. Tai siis, niiden tulisi olla, mutta niistä on tehty oikeuslaitoksen kautta lainopillisia kysymyksiä. Ongelma on tässä suhteessa huomattavasti laajempi kuin "poliittinen korrektius", sillä taannoin käräjäoikeus linjasi, että keskisormen näyttäminen ylittää lainopillisen rangaistavuuden rajan. Olemme siis siirtyneet aikaan, jossa oikeusistuimet puuttuvat aivan ilmeisten kohteliaisuussääntöjen noudattamiseen. Niin irvokkaalta kuin se kuulostaakin, emme ole enää kaukana tilanteesta, jossa oikeuslaitos näpäyttää sakolla, jos emme kiitä ruokalantätiä, jos emme avaa ovea työkaverillemme, tai jos kaivamme nenää julkisesti.

Vertaiset, koston pojan paluu.

Lehtiartikkeli sai kaksi viikkoa sitten fiksatun sivu- ja julkaisunumeron. En nyt viitsi mainita journalin nimeä, koska tässä on pieni tietovuodon mahdollisuus. Jälkikäteen tämä tulee olemaan epäolennaista.

Olennaista on vain se, että joku editorial boardista lähestyi minua tänään ja pyysi arvioimaan paperin. Olen todennut useasti, kuinka harmillista on, jos saa arvion asiantuntemattomalta ja epäpätevältä arvioijalta. Erityisen harmillista se on, kun tämä asiantuntemattomuus maskeerataan asiantuntemukseksi pelkästään perustelemattomilla negatiivisilla heitoilla ja latteuksilla. Itse en aio toimia näin. Päinvastoin, olen yleensä aivan avoimesti tunnustanut ne kohdat, joissa asiantuntemukseni ei ole riittänyt. Ihmettelen muutoinkin, miksi tätä ei tehdä riittävästi, ikäänkuin arvioijan pitäisi suojella jotain "arvovaltaansa", ja kun jokin menee yli hilseen, pitää turvautua haukkumasanoihin, sensijaan että toteaisi reilusti ettei tajunnut jotain.

Mukulakiviä tiellä.

Kun kahlaa verkon sameissa vesissä, törmää aina aika-ajoin sunnilleen samoihin "kansanviisauksiin", joissa ei, lähemmän tarkastelun jälkeen, ole kerrassaan mitään järkeä. Tässä muutama sellainen, ja lyhyt selitys siitä, miksi ne ovat virheellisiä

Rikottujen ikkunoiden virhepäätelmä

Tämä ilmestyy aina välillä. Se on jonkinlainen pseudo- tai kvasikeynesiläinen ajatus, jonka mukaan esimerkiksi erilaiset luonnonkatastrofit olisivat "talouden kannalta" hyvä juttu. Sen varianttina esitetään usein, että "kapitalismi vaatii sotia", eli että aika-ajoin kysyntä joutuu lamaan, ja sitä varten täytyy paikkoja pommittaa sököksi.
Virheen lähde: Vaihtoehtoiskustannuksen ja taloudellisen toimeliaisuuden väärinymmärtäminen. Klassisessa esimerkissä ikkunoiden rikkominen kyllä pakottaa talon omistajan ostamaan uudet ikkunat, mutta tällöin häneltä jää rahaa käyttämättä johonkin muuhun. Ja joku toinen, joka oli tilannut ikkunoita, joutuu odottamaan pidempään.

Vain vientiteollisuus elättää

Tämä merkantilistinen ajatus pulpahtaa toistuvasti esiin, eikä ihme: se on ollut jostain syystä legitiiminä pidetty näkemys kansallisen politiikan suunnasta jo satoja vuosia. Valitettavasti se on täysin väärä. Tässä näkemyksessä devalvaatio on aina hyvä idea, koska sillä lisätään vientiteollisuuden kysyntää. Virheen lähde: Nominaalisuure ei ole reaalisuure. Ajatellaanpa putkimiestä, joka pyrkii vain kaikin mahdollisin keinoin tekemään niin paljon putkiremontteja kuin vain on mahdollista. Hän pitää oma kirjanpitoaan kuvitteellisessa valuuttayksikössä, jonka hän aika-ajoin devalvoi voidakseen tehdä putkiremontteja halvemmalla.

Salaliittoteoriat

Näitä on lukuisia, joten en käy niitä sen kummemmin erittelemään. Yhteistä niissä kaikissa on se, että jokin julkisuuden ilmiö, väittämä, teoria, tms. on tarkoituksella suunniteltu ihmisten petkuttamiseksi. Esimerkkinä vaikkapa rokotteet, joiden uskotaan sisältävän erilaisia myrkkyjä tai mielenhallintaan tms. tarkoitettuja kemikaaleja, tai vaikkapa lentokoneiden ilmaan päästämät "kemikaalijäljet". Mainitsen ne kaikki, koska niissä on yhteinen virheen lähde: Salaliitto ei ole peliteoreettisesti stabiili. Salaliiton osallisen tai siitä jotain tietävän, on käytännössä aina kannattavaa pettää toiset ja paljastaa salaliitto. Mitä vaikutusvaltaisempi salaliitto on, sitä vaikeampi se on pitää salassa. Syy on sama kuin siinä, miksi kartellit eivät ole pitkäikäisiä rehellisessä bisneksessä, jossa on useita eri toimijoita. Lisäksi useimmissa salaliittoteorioissa ei edes ole mitään järkeä siinä mielessä, että salaliittolaiset hyötyisivät yhtään mitään.

Markkinat tietävät kaiken

Tähän olen törmännyt usein. Se perustuu ns. EMH-hypoteesiin. EMH sanoo, että kaikki relevantti, yleisessä tiedossa oleva informaatio on jo otettu huomioon hinnoissa, joten markkinaportfolion tuottoa ei voi ylittää ilman vastaavaa riskinlisäystä. Tämä hypoteesi on melkein varmasti empiirisesti tosi, mutta sen konverssi ei ole. Nimittäin, markkinahinta ei ole "oikea hinta" edes siinä mielessä, että voisimme sanoa, että se olisi esimerkiksi tulevan hinnan odotusarvo diskontattuna nykypäivään. Virheen lähde Riskiprofiili ei ole symmetrisesti jakautunut, vaan sillä on pitkä häntä. Markkinahintaa vastaan veikkaaminen vaatii riskinottoa, mutta riskin hinta ei ole sama kaikissa kohdissa jakaumaa. Markkinahinta on se kohta, jossa marginaalinen ostaja ja marginaalinen myyjä pääsevät yhteisymmärrykseen. Tässä kohtaa paitsi riskinottoakyky- ja halu, myös tuotto-odotukset kohtaavat, mutta juuri tästä syystä se on pikemminkin mediaani kuin keskiarvo. Korkeamman hinnan veikkaaminen tarkoittaa alati suuremman riskin ottamista.

Liikuta sitä.

Fysioterapeutin ohjeistamana koukistelin kättäni ja käytin sitä asennoissa, joissa se ole ollut kohta kahteen kuukauteen. Tiistaisen hienoisen runnomisen seuraukset olivat positiiviset: ojennus on liki täydellinen. Edellisellä kerralla ojennus jäi 30 astetta vajaaksi, mutta tänään mitattuna se oli mittaustarkkuuden rajoissa nolla. Koukistus oli hieman huonompi. Asteet mitataan hieman hassusti, eli nolla on ojennettu käsi ja 150 astetta on normaali täysi koukistus. Tällä hetkellä maksimikoukistus on 120 astetta, kun se kaksi viikkoa sitten oli 110, eli kehitystä on tapahtunut, mutta vielä ollaan 30 astetta vajaat.

Käden liikutteleminen on ihan mukavaa. Poislukien koukistaminen "väkisin", kipua ei juurikaan enää ole. Ojentajalihas kyllä kipeytyy kun sitä rasittaa ja lopulta rasituskipu alkaa tuntua myös kyynärpään kärjessä, mutta alan itsekin olla vakuuttunut siitä, että käsi tulee lopulta kuntoon. Hieman harmittaa se, että kesän lopulla kykenin vetämään 13 leukaa, nyt joudun aloittamaan treenaamisen alusta. Myös penkkipunnerrus täytyy aloittaa käytännössä nollilta. Toisaalta, tulosten kuvittelisi nousevan melko nopeasti kohti entisiä lukemia, kunhan käsi on taas muutoin kunnossa.

Kävelin Tesomalta kotiin. Matkaa kertyy muutama kilometri. Olisin juossut - itseasiassa hölkkäsin osan matkaa - mutta olin pukeutunut niin lämpimästi, että olo meinasi käydä tukalaksi. Myös tässä suhteessa käden telominen oli iso takapakki.

Ihmisen kroppa on äärimmäisen kehno pitämään omaa toimintakykyään yllä, se vaatii jatkuvaa rasittamista. Vasen käteni on silminnähden surkastunut oikeaan verrattuna, ja oikea kätenikin on surkastunut jossain määrin kun en ole treenannut. Tälle on vaikea keksiä selitystä luonnonvalinnasta. Ehkä lihasten ylläpitäminen on kallista, mutta tällöin kuvittelisi ravinnon puutteen, pikemmin kuin rasituksen puutteen, surkastuttavan lihaksia.

Alan tästä päivästä eteenpäin taas lenkkeillä. Käsi ei enää kärsi tärähdyksistä ja heilutuksesta, joka juoksemiseen liittyy, ja olen jo lepäillyt aivan liikaa muutenkin. Kuten Kekkonen sanoi, kaikki liikunnan välttämiseksi keksimämme syyt ovat tekosyitä.

käsittämätön.

Ortopedi katseli röntgenkuvia kyynärpäästäni hetken, pyysi sitten näyttämään liikelaajuuden ja tarttui kyynärvarresta. Kykenen ilman ulkoista voimaa ojentamaan käden ehkä 20 astetta vajaa oikoiseksi, mutta ortopedi -- varsin nuori mies erikoislääkäriksi -- väänsi sen välittömästi liki suoraksi, ojennus jäi ehkä alle 10 astetta vajaaksi. Järkytyin, ja odotin helvetin kipuja, mutta niitä ei tullutkaan. Koukistuksen puolella oli toisin: hyvin pian 90 asteen kulmasta terävämpään kulmaan vääntäessä kyynärpää käynnistää jonkinlaisen metafyysisen prosessin ja muutun tutisevaksi lihahyytelöksi.

Vasen ojentajalihas on menettänyt voimantuotostaan ehkä 90 prosenttia. Jos roikotan kättäni 90 asteen kulmassa niin, että kyynärvarsi osoittaa suoraan alaspäin, kykenen vaivoin nostamaan käden. Ortopedi kuitenkin vakuutteli, että fysioterapian myötä toiminnallisuuden pitäisi todennäköisesti palautua täysin. Kykenen kuitenkin jo ajamaan autolla, mikä helpottaa elämää huomattavasti.

En oikein ymmärrä sairaslomakäytäntöjä. Lääkärit tuntuvat usein ajattelevan, että sairasloma on jonkinlainen palkinto tai bonus, jonka saa lohdutuksena siitä, että on pipi. Tai ehkä lääkärit eivät ajattele, vaan potilaat. Kun käteni leikattiin, olin papereiden mukaan "työkyvytön" kaksi viikkoa. Olin kotona ehkä kolme päivää siitä ajasta, ja reilun viikon jälkeen pidin luennot itse. Nytkin ortopedi ikäänkuin oletti, että olen sairaslomalla ja olisi myöntänyt lisää. En ole kuitenkaan työkyvytön, joten en oikein ymmärrä miksi olisin sairaslomalla. Semminkin, kun sen psykologinen vaikutus on lähinnä tuhoisa.

Akatemia vs tohtori, erä II.

Kun trance tyylilajina todella löi läpi joskus 90-luvun loppupuoliskolla, olin jo vähän ikäänkuin kyllästynyt siihen. Tai oikeastaan, olin olevinani liian cool digatakseni musiikista, jonka keskeinen funktio oli verraten primitiivisten emotionaalisten reaktioiden aikaansaaminen. Pushin "Universal Nation" on sikäli hassu kappale, että se on aivan tavattoman yksinkertainen, ja silti kovin tehokas tässä suhteessa. En tiedä miten muut sen kokevat, mutta minusta kappaleessa on jonkinlainen jatkuvan kriisin tai takaa-ajon tunnelma. Mieli- ja muistikuvissani kuulen sen aina varsinaisen tanssisalin ulkopuolelta, kädet hikoillen, hermostuneena miettien, tuleeko tänään klubille tarpeeksi maksavaa porukkaa, jotta laskut saadaan maksettua, vetääkö joku vessassa överit tai palaako paikka.

Jostain syystä akatemiahakemusta tehdessäni minulle tulee myös tämä kappale mieleen. Jätin hakemuksen juuri äsken. Tämä on viimeinen mahdollisuuteni saada tutkijatohtorin rahoitus. Mikäli saisin sen, voisin keskittyä seuraavat kolme vuotta tutkimaan, ja voisin jopa julkaista papereita. Alallamme on nimittäin sellainen kummallinen kulttuuri, että lehtijulkaiseminen ei tuo lainkaan näkyvyyttä eikä pahemmin viittauksia, vaan arvostetuimmat kanavat ovat muutama tärkein konferenssi. Koska en enää salaile alaani, voin pari mainita, eli Tools and Algorithms for Construction and Analysis of Systems, eli tuttavallisemmin TACAS (olen kerran julkaissut täällä) ja Computer Aided Verification (ei julkaisuja) ovat parhaat, itselleni sopivista Concurrency Theory tulee jossain selvästi perässä (1 julkaisu) ja APN jo aika kaukana (2 julkaisua). Näitä voi pitää "korkean profiilin" julkaisuinani. Sitten on kymmenkunta B-luokan julkaisua, joilla voisi periaatteessa vaikka pyyhkiä per...ussuomalaisten ruokapöytää. Jollakin tavalla vaikeasti arvioitava on vielä Quantitative Evaluation of SysTems, eli QEST, joka on pääasiallinen kvantitatiivisen mallintarkastuksen pääfoorumi; siellä julkaiseminen on helpompaa, mutta keskimäärin viittausten määrä on suurempi kuin monissa muuten "paremmissa" julkaisukanavissa.

Viime vuonna akatemian arvioijat itseasiassa pitivät, itselleni yllättäen, julkaisuluettelotani hyvinkin solidina ja vakuuttavana. Ihmettelen sitä hieman, mutta nämä ovat todennäköisesti tyyppejä, jotka ovat alan oikeita asiantuntijoita, ja tietävät, että esimerkiksi TACAS:in hyväksymisprosentti on pahimpina vuosina alle kymmenen, ja CONCURissakin alle kaksikymmentä. Se ei tietenkään vielä kerro mitään. Omituisinta hylkäyksessä oli se, että eniten pisteytystä laskevaksi tekijäksi oli mainittu se, että suunnitelmani oli liian kansainvälinen, siis koska minulla ei ole omaa tutkimusryhmää, ja koska olen osoittanut tekeväni paljon kansainvälistä yhteistyötä, ei ole järkeä rahoittaa työskentelyäni Suomessa. Logiikka ei oikein auennut minulle, mutta koetin korjata tämän asian tänä vuonna. Olen varma kylläkin, että sekin menee pieleen.

Olen tapellut myös revisioitavan lehtiartikkelin kanssa. (Tämä on muuten periaatteessa sama paperi, joka hylättiin liian teoreettisena) Positiivisen arvion antanut pyysi tarkennosta erään todistuksen tekniikkaan, koska argumentti ei ollut aivan ehkä. Mikä olikin hyvä idea, koska argumentissa oli supikoiran mentävä reikä. Tulos on kyllä oikein, mutta eräs ei-triviaali tapaus ei tullut alkuperäisessä todistuksessa käsitellyksi. Koen jotenkin niin, että jos paperi olisi suoraan hylätty tällaisen perusteen vuoksi, olisin ollut suorastaan tyytyväinen, koska vertaisarvioinnin tehtävä on juuri virheiden löytäminen. Sensijaan se keskittyy nykyään aivan liiaksi siihen viimekädessä täysin mielivaltaiseen sosiaaliseen aspektiin, onko tulos riittävän mielenkiintoinen tullakseen julkaistuksi. Ymmärrän, että tämä on olennaista, mutta jos meillä on teoreettinen tulos, joka ei ole triviaali todistaa, ja sitä tarjotaan asiaankuuluvaan foorumiin, niin en oikein ymmärrä miksi tämä olisi keskeistä.

Jo sen todistus, että toinen menetelmistä toimii, on nykyisellään yli kolmen sivun mittainen. On totta, että sen jälkeen keskeisen ekvivalenssituloksen todistus ei ole kummoinenkaan, mutta tätä voi verrata niihin neutriinojen nopeusmittauksiin. Ei sellaistakaan tulosta ohiteta siksi, että itse koe kesti mikrosekunnin osia, kun mittalaitteiden rakentaminen ja kalibrointi kesti useita vuosia.

Käsi ja Elämä(tm).

Vaikka erilaisten vammojen yhteydessä on jonkinlainen klisee todeta, että se asettaa asioita tärkeysjärjestykseen, kyynärpäävammani on tehnyt juuri näin. Syy on niinkin yksinkertainen kuin se, että jotkin tavalliset arkirutiinit, kuten kuntosaliharjoittelu ja muu liikunta ovat jääneet väliin. Huomasin myös, että blogit ja niiden kommentointi on ajan oloon ottanut ison siivun siitä funktiosta, joka ns. normaalilla sosiaalisella elämällä on perinteisemmin ollut. Kun liikuntaharrastuksen, ja nyttemmin muista syistä myös lautapeliharrastuksen myötä saamani tietty merkityksellisyys perhe-elämän vastapainona on kadonnut, olen joutunut pohtimaan näitä asioita.

Näinollen olen tehnyt päätöksen, että rajoitan tietoisesti kirjoitteluani ja kommentointiani. Olen jo esimerkiksi Soininvaaran blogin kommentoinnista käytännössä kokonaan irrottautunut, ja vaikken tätä blogia täysin kuivatelakalle nostakaan, niin päivitystahti nyt tuskin ainakaan nousee. Lopettaminen on käynyt sekin mielessä, mutta kirjoittaminen on lopultakin sen verran hauskaa, että jatkan sitä varmasti.

Kädestä, Kreikasta ja muusta.

Kävin aamulla poistattamassa kipsin. Kahden viikon jälkeen se näyttää siltä, että se kuuluisi Keith Richardsille. Sillä erotuksella, että arpikudos oli kyynärpään puolella. Liikerata on ehkä kymmenkunta astetta. Sen reunamilla väijyy toinen todellisuus, jossa asustelee sanoinkuvaamattomia olentoja, jotka repivät ihmisen sielun ja mielen kappaleiksi ja jättävät jäljelle vain tutisevan lihahyytelön.

Hoitoketju oli osaltani hieman rikki. Osastolta saamani ohjeen mukaan minun piti mennä terveysasemalla poistattamaan kipsi kahden viikon kohdalla (eli nyt) ja käydä sitten kuuden viikon kohdalla ortopedian polilla seurannassa. Sairaslomani päättyi virallisesti tänään, vaikka olenkin ollut töissä jo viime viikon. En kuitenkaan päässyt tänään töihin, koska kuulin vasta kipsin poiston yhteydessä, että minun on mentävä lääkärille vähän puolen päivän jälkeen, jotta saan lähetteen fysioterapiaan. Tuntien Tampereen sosialistisen terveydenhuollon, odottelen terveysaseman odotushuoneessa neljään asti, ja jos hyvä tuuri käy, sitten minulle kerrotaan, että joulukuussa voisi olla mahdollisuus päästä fysioterapiaan.

En ole ihan ymmärtänyt viimeviikon kauhistuttavaa kohua. Kyseessä on tietysti Halla-ahon faux pas, kun hän totesi Kreikan kaipaavan sotilasdiktatuuria. Itse tokaisussahan ei ole mitään sellaista, mitä käytännöllisesti katsoean kaikki aikaansa seuraavat ja historiasta edes alkeet osaavat eurooppalaiset eivät olisi jo tulleet ajatelleeksi, ja sama idea on esitetty lukemattomissa kahvipöytäkeskustelussa viimeaikoina. Jokainen vähääkään Halla-ahon kirjoituksia lukenut tietää myös, että tyylillisesti tällainen tokaisu on ko. veijarilta aivan normaalia meininkiä.

En ole salaillut sitä, että pidän Halla-ahon poliittista "brändiä" naurettavana. Olen peräänkuuluttanut erityisesti sen ohuuden ja tyylivalintaan perustuvan retoriikan alasampumista asiallisin perustein. Se on kuitenkin ilmeisen mahdotonta, koska meillä vallitsee täysin huumorin- ja historiantajuton ja erilaisia tyylilajeja sietämätön poliittinen kulttuuri. Jos Halla-aho olisikin sen ainoa uhri ja kyse olisi pelkästään siitä, että keissi on jatkumoa sille, että tämä on menneisyydessä puhunut pehmeitä, en viitsisi siitä pahemmin rähjätä. Se, mikä tässä tökkii on, että lehdistö esittää ns. tahallisen väärinymmärryksen ja kontekstista irrottamisen, ja poliitikot yhtyvät kuoroon keräämään irtopisteitä.

Kun aikanaan kannatin vihreitä, se perustui pitkälti Osmo Soininvaaran linjaan, ja erityisesti tosiasioita esittävään ja argumenttien avoimmuuteen perustuvaan tyyliin. Itse linjan merkitys oli vähäisempi kuin kokemus siitä, että perusteena ovat parhaat käytettävissäolevat faktat ja niiden pohjalta tehty arvio siitä, miten erikseen julkilausutut arvot parhaiten toteutuvat. Sivuutan tässä nyt kritiikkini vihreitä kohtaan; se on muissa merkinnöissä tullut esille. Se, mihin haluan kiinnittää huomiota on ollut se, että Soininvaara on esittänyt ajatuskokeita ja argumentteja myös sellaisista näkökulmista, jotka uhkaavat ns. pyhiä arvoja. Tässäkin tyylilajissa hän on joutunut muutamankin kerran hieman vastaavanlaisen (jos kohta ei yhtä vakavan) tahallisen väärinymmärryksen kohteeksi.

Tässä on paralleeli, vaikka Halla-ahon mörköretoriikkaan ja "punavihermädätyksellä" pelotteluun perustuva tyyli onkin täysin erilainen. Siihen kuuluu esimerkiksi mitä ilmeisimmin musta huumori, erityisesti erilaisten tylyjen ja pidemmänpäälle loukkaaviksi muuttuvien termien viljely sarkastisesti. Esimerkkeinä nyt ns. virallisesta maahanmuuttokaanonista sarkastisesti poimitut termit "kultamuna" ja "moniosaaja". Tässä ei sinänsä ole mitään ihailtavaa tai hyvää, mutta tyylilajin ymmärtämisen kannalta tietynlainen kieli poskessa heitelty melko synkkä sarkasmi on olennaista havaita.

Olen lukenut Halla-ahon scriptaansa kirjoittamat jutut läpi, samoin seurannut hänen facebook-kirjoitteluaan hajanaisesti. Kreikka-tokaisussa ei ollut kerrassaan mitään sellaista, jonka olisin voinut tulkita jonkinlaisena flirttailuna fasismin kanssa. Toki hänen kirjoituksissaan on muuten kaikenlaista epämiellyttävää ja sellaista, mikä ansaitsee tulla julkisesti käsitellyksi, mutta väite jonka mukaan Halla-aho kannattaisi tai ehdottaisi ikäänkuin vakavissaan Kreikkaan sotilasdiktatuuria ei kuulu niihin.

Voisi olla mielekästä esittää paheksuntaa vaikkapa siksi, että kreikkalaisilla on vaikeaa ja kipeitä muistoja sotilasdiktatuurista. Vitsiä voisi pitää mauttomana ja epäasiallisena. Mutta sen tahallinen väärinymmärtäminen operationaaliseksi ehdotukseksi tuoda panssarivaunuja kaduile, ei palvele mitään tarkoitusta. Sen ainoa vaikutus on, että niiden ihmisten joukko, jotka eivät ota "virallista totuutta" lainkaan tosissaan, kasvaa, ja kuilu näiden mimosanherkkien demokratian puolesta loukkaantuvien ja oikeasti asioista kiinnostuneiden välillä vain kasvaa.

Yleisemmällä tasolla, kaipaisin asiallisempaa keskustelukulttuuria Suomeen. Tarkoitan sellaista, jossa erilaisia tyylejä suvaittaisiin ja arvioitaisiin jotenkin muuten kuin kampaamalla hienolla kammalla loukkaavia tai sellaiseksi väen väkisin tulkittavissaolevia ilmaisuja. Kun tähän mennään, sumentuu joidenkin tahojen -- tässä tapauksessa Halla-ahon ja kumppanien, ainakin tämä on mielipiteeni -- poliittisen viestin ohuus ja substanssin puute. Kohusta on tullut keino päästä pinnalle. Tarvitaan vain yksi tulenarka aihe, epäkorrekti mielipide, ja vähän epäkorrekteja lausuntoja.

Toinenkin, sivullinen uhri tällä nykyisellä ämmämäisellä loukkaantumiskulttuurilla on, ja se on se, että rohkeita ajatuskokeita ei voi heitellä ilmoille politiikassa. Björn Wahlroos voi toki heitellä poliittisesti kiistanalaisia mielipiteitä talouspolitiikasta, mutta hän ei ole edes poliitikko. Täällä ei saa kyseenalaistaa sosiaaliturvaa, ei saa kyseenalaistaa koulutuksen "tasa-arvoisuutta", ja niin edelleen. Olen sen verran anarkistinen luonne, että kaikki pitää minusta voida poliittisessa keskustelussa kyseenalaistaa ja esittää huumorin, ajatuskokein, jne. Persujen ja erityisesti Halla-ahon populismi, jossa arvoja ei esitetä suoraan vaan maalataan ne uhkakuvien taakse, josta sitten loukkaantujakulttuuri esittää arvailuja ja moraalisia tuomioita, on tämän typerän ja epätarkoituksenmukaisen keskustelukulttuurin äpärälapsi. Siinä huudetaan "rasistia" ja "fasistia" pää punaisena pahvikuvan edessä niin kauan että itse sana on muuttunut samanlaiseksi sarkasmiksi kuin "kultamuna" ja "moniosaaja".

Niillä sanoilla oli kuitenkin joskus merkitys. Jonain päivänä käy niinkuin sille pojalle, joka huusi sutta.

Vertaiset, osa &@#%

Saimme jälleen arviot eräästä toisesta paperista. Editorin päätös oli yksikantainen "hylkäys", mikä on erittäin mielenkiintoinen ratkaisu. Editori kirjoitti näin:

"Reviewers' comments on your work have now been received. You will see that they are advising against publication of your work. Therefore I must reject it."

Vaan mitä arviot sanovat?

Jotta arvioita voi ymmärtää, kerrottakoon, että paperissamme oli teoriatulos kahden käsitteen suhteesta. Olennaisilta osin se oli, että 1) menetelmän A teoria sisältää menetelmän B teorian erikoistapauksenaan. B on erittäin käytetty teoria ja käytännöllinen. 2) A:n sovelluksissa voidaan käyttää erästä tekniikkaa, jota B:n sovelluksissa ei ole käytetty, koska ei ole voitu osoittaa että se toimii, nyt voidaan käyttää.

Arvioija sanoo:

So, theoretical considerations between the confluence and ample set approach are not that relevant from a practical point of view. I would not complain about the lack of practical implications, if there would be a deep theoretical contribution. But, to my opinion, this is not the case.

OK, tämä on siis keskeinen arvioijan argumentti hylkäykselle.

Vaan mitä sanoo arvioija 2?

The paper presents a thorough comparison between two state space reduction techniques for probabilistic model checking. It compares confluence reduction and ample-set-based partial order reduction. It concludes that any ample set reduction is also a confluence reduction but not on the other way around. It also finds the precise hypothesis that make both techniques equivalent. This relation brings as a corollary the understanding on how the algorithms of one technique could be used in or adapted to the other.

Tätä seuraa muutama kappale, jossa yksityiskohtaisesti käydään läpi itse käsitteiden merkitystä, ja mainitaan kaksi epäselvyyttä erään teoreeman todistuksessa. Ja sitten loppukaneettina:

It is my impression that the paper should be accepted with the minor revisions I enumerate below, though they should put particular attention on the proof of Theorem 15.

Tämä on siis editorin mielestä sitä, että molemmat ehdottavat hylkäämistä? Ottaen huomioon, että toinen arvioija esitti suoran argumentin sille, miksi ensimmäisen arvioijan keskeinen peruste hylkäämiselle ei ole validi, ja esitti paperin hyväksymistä, on aika tylyä editorilta väittää, että molemmat olisivat ehdottaneet hylkäystä.

LISÄYS 15.9.:
Pyydettäessä lisäperusteluja hylkäykselle, editori vastasi näin (huom: ei alkuperäinen viesti, sillä alkuperäinen viesti oli toisella kielellä, jolta se on käännetty englanniksi erään toisen kirjoittajan toimesta)

Considering this unsatisfactory situation I propose that you revise your manuscript as suggested by reviewer #2 and resubmit the revision. I will then arrange a third independent reviewer. Would you be happy with this procedure?

Tulkitsen tämän niin, että editori oli ns. kämmännyt eli ei ollut oikeastaan lukenut toista arvostelua. Tämähän olisi ollut normaali toimintatapa täysin ristiriitaisten arvostelujen jälkeen muutenkin.