Incommunicado

Joudun edelleen jatkamaan hyvin verkkaista päivitystahtiani. Olen juuri parasta aikaa rustaamassa rahoitushakemuksia ja (tavalliseen tapaan) sain taas peri hylkäystuomiota julkaisukäsikirjoituksilleni. Tilanne ei näytä kovin hyvältä, mutta en toisaalta ole tästä kovin huolissani. Olen päättänyt, että jos homma ei etene, niin hakeudun ensi vuonna johonkin muihin hommiin. Olen ehkä "vanha", mutta minulla on jotain tietoyhteiskunnassa markkinointikelpoisia taitoja, joten tuskin jäänen täysin vaille työtä.

Yliopistolla pidettiin taannoin jonkinlainen "tiedotustilaisuus" uudesta tenure track- järjestelmästä.  Tiedotuksen sijaan tilaisuus tuntui kuitenkin keskittyvän ihmisten motivaation tuhoamiseen. Tai ehkä kyse oli ns. realiteettiterapiasta, tarkoituksena oli antaa meille heikommille tutkijoille viesti että meidän ei pidä kuvitella että uudessa systeemissä meillä olisi oikeastaan mitään arvoa.

Tämä on tietenkin varmasti aivan totta. Minun julkaisuluetteloni on surkea, luokiteltuja julkaisuja on vain ehkä tusinan verran ja niistä vain kolme on edes jonkinlaisia lehtiartikkeleja. Yhteensä vertaisarvioituja julkaisuja on alle 20. Olen siis jossain määrin epäonnistunut tutkijana; tästä ei nyt kuitenkaan ole kyse; omalta osaltani en koe enää että olisin tullut huonosti kohdelluksi. Pikemminkin kyse on siitä, että olen tehnyt mukavuudenhalusta valintoja joiden vuoksi urani on hieman kehnoissa kantimissa. Tämä ei harmita minua, sillä olen saanut "vaihdossa" paljon muuta. Totean tämän nyt tässä, jotta lukijoilla ei olisi virheellinen käsitys tai luulisi minulla olevan virheellinen käsitys omasta itsestäni.

Oma tilanteeni ei ole se,  mikä minua hiertää, vaan yleinen asenneilmapiiri. Ensimmäisenä ovat tietenkin ns. liikkuvat maalitolpat, eli se mitä työltä odotetaan, muuttuu jatkuvasti niin, että jos aiemmat odotukset ja kriteerit tulevat täytettyä, tilalle on tullut jo jotain uutta. Toisena, ja pahempana, on kaksoisviestintä. Tutkijoiden oletetaan tekevän ns kutsumustyötä. Kuten monilla muillakin aloilla, myös yliopistoissa näillä koulutustasoilla, professoreja lukuunottamatta, palkat ovat kymmeniä prosentteja alhaisemmat kuin vastaavissa tehtävissä yksityisellä sektorilla. Tämä on ihan OK, palkka sinänsä ei ole ongelma. Sensijaan edellytys työmäärästä on jotain muuta. Opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluvan suoriutumista työstä arvioidaan opetuksen ja tutkimuksen mukaan. Opetuksen osalta kuitenkin suoriutuminen tarkoittaa että työpäivät pitää täyttää opetustehtävillä. Ja kun opetustehtäviin kuluu paljon aikaa, tutkimus pitäisi tehdä, niin, koska? Mainitussa demotivointitilaisuudessa oli useampi puhuja, joka korosti, että uralla edetäkseen ei voi olettaa, että työt saa tehtyä työajan puitteissa, vaan työtä pitää painaa noin 12 tuntia päivässä ja myös viikonloppuisin. Tämä vastaa kyllä aika hyvin minun arviotani siitä, miten paljon työtä pitäisi tehdä, jos aikoisi päästä suoritusten osalta noille vaadituille tasoille.

Puhumattakaan sitten siitä, että rahoituksen hankkiminen on väittelyn jälkeen käytännössä tutkijan omilla harteilla. Ja jos on tehnyt sen virheen että ei ole kiinnittänyt asiaan huomiota riittävän varhaisessa vaiheessa (koska kukaan ei ole varoittanut asiasta), on äkkiä liian myöhäistä.

Korostan että tämä ei nyt sinänsä haittaa minua, olen tehnyt rauhani jo omien epäonnistumisieni kanssa. Sensijaan muistan kaikkia niitä kolleegoitani joilla ei ollut minun mukavuudenhaluani ja sietokykyäni, mutta joilla oli markkinointikelpoisia taitoja, osaamista, ja hyviä ideoita. He lähtivät pois ja jättivät akateemisen uran kokonaan.

Suomalainen tutkimus on joiltain osin hyvinkin korkealaatuista. Tuntuu hullulta, että tutkimusta edes tehdään aloilla, joissa ei sitten kuitenkaan panosteta siihen, että ihmiset saisivat resurssit mielekkäästi käyttöön. Tämä on selkeä tehokkuusongelma, ja jonkinlainen koordinaatio-ongelma. En tiedä miten se ratkaistaan.

Omalta osaltani se ratkennee niin, että lähden pois, kun aikani on täynnä. Yritän vielä nämä muutamat kerrat. Haut joissa ratkaisut tehdään ensi vuoden syksyllä tai myöhemmin, jätän jo väliin. Jos sitä ennen ei tärppää, niin urani päättyy siihen. Mutta voin ehkä aloittaa jotain muuta. En usko että mikään tähän mennessä tekemäni on sinänsä mennyt hukkaan.