Amores Ferros

Kun elämässä ei tässä iässä ole enää paljoa tavoiteltavaa ja voin vain odottaa suloisen kuoleman syleilyä, niin odotteluaikana voin täyttää sisälläni ammottavaa tyhjyyttä esimerkiksi tavoittelemalla parempia penkkituloksia.

 

Raudan kanssa saa hetkeksi unohtaa elämän täydellisen merkityksettömyyden ja sisällöttömyyden ja tuntea jotain mikä muistuttaa aitoa iloa ja onnistumisen kokemusta, kunnes tyhjyys taas lopulta nielee.

 

Rauta on ankara mutta reilu rakastaja. Se ei lupaa tyhjiä eikä se koskaan siksi petä. Siltä voi saada lohdun ja merkityksen jos sille antautuu. Toki, kuten kaikissa maallisissa asioissa, sekin lohtu on vain ohimenevä ja haihtuu ilmaan nopeasti. Mutta sen hetken kun raudan kylmä totuus puree lihasta, sen hetken olen todella elossa. Sen pienen hetken sisälläni loistavat koko Linnunradan ja miljardien galaksien tähtien valot.

 

Tänään nostin penkistä 117.5kg. Se ei ole paljon, mutta se oli oma ennätykseni, ensimmäinen minkäänlainen ennätys puoleen vuoteen. 

Edistyksen nimi

Yksi suosikkikirjailijoitani kautta aikain on nyt jo edesmennyt Umberto Eco. Eco teki kirjallisuuden ohella paljon myös vakavaa tutkimuksellista työtä semiotiikan, historian, lingvistiikan, filosofian, ja kirjallisuudentutkimusten aloilla, mutta minulle hänen merkityksensä on ollut suurin nimenomaan kirjailijana. Häpeäkseni myönnän, etten ole aivan koko hänen tuotantoaan lukenut, ainoastaan teokset Ruusun Nimi, Foucaultin heiluri, Baudolino ja La misteriosa fiamma della regina Loana. Näistä jokainen lukeutuu kaikkien lukemieni kirjojen joukossa varmasti top 20:een.  Ecoon tutustuminen sai minut aikanaan innostumaan myös Jorge Luis Borgesista, joka toimi Ruusun Nimen sokean kirjastonhoitajan leikkimielisenä "esikuvana".

Econ kirjoissa on aina -- tai siis, kaikissa lukemissani on -- läsnä tietynlainen mysteerin ja epävarmuuden ilmapiiri. Käsillä on aina jonkinasteinen mysteeri johon sekoittuu totta ja tarua. Ruusun Nimessä kyseessä on murhamysteeri luostarissa, johon nivoutuu uskonnollista kiihkoilua ja pelkoa noituudesta tai saatanallisesta vaikutuksesta. Foucaultin heilurissa kirjallisuudentutkijat sotkevat myyttejä ja salaliittoteorioita sepittämiinsä "tietokirjoihin" ja herättävät lopulta epämääräisten salaliittolaisten mielenkiinnon koska "tietävät liikaa". Baudolinossa tarinankertoja sotkee matkakertomukseensa yleisesti hyväksyttyjä aikalaismyyttejä ja tunnettuja historiallisia tosiasioita, josta hänen kuulijansa tarinan sisällä vetävät aivan erilaiset johtopäätökset näistä kuin lukija. La misteriosa:ssa antiikkikirjojen keräilijä menettää muistinsa kaikilta muilta osin, mutta muistaa kaikki koskaan lukemansa kirjat ja tarinat, ja yrittää rekonstruoida elämäntarinansa näiden pohjalta.

Me elämme nyt aikakautta, jonka voi tavallaan katsoa alkaneen vuosien 1989 ja 2001 välisen siirtymäajan jälkeen. Tuohon siirtymäajaksi nimittämääni aikakauteen sijoittuu se, mitä Francis Fukuyama nimitti Historian lopuksi. En nyt väitä mitään siitä, että Fukuyama olisi ollut "oikeassa" tai "väärässä", ja toivon etteivät lukijanikaan takerru tähän karakterisointiin liiaksi. Oma luentani tässä on siis, että tuohon aikakauteen sijoittuu sellaisen historiallisen kehityskaaren päättyminen, jossa meillä länsimaisissa demokratioissa  asuvilla ihmisillä oli selkeä kehyskertomus ja edistyksen ideaali, ja tälle edistyksen ideaalille oli kaksi kilpailevaa tulkintaa, joista toinen "hävisi" ja toinen "voitti" tämän kilpailun.

Sivuutan tässä sen ikävystyttävän vastakkainasettelun joka tuon tilalle tuli, tai jollaiseksi se kehittyi, sillä argumenttini tai pikemminkin valitusvirteni tuolle kehitykselle on se, että me -- siis me kaikki, ja ehkä koko ihmiskunta -- pudotimme pallon jossain tuossa välissä.

Kun me nyt, liki 30 vuotta tuon historianarratiivin mullistuksen jälkeen tulkitsemme tarinaa uudelleen, mieleeni tulee vääjämättä että elämme todeksi jonkinlaista Umberto Econ kirjoittamaa tarinaa, jossa tosiasiat kyllä ovat olemassa, ja jopa kiistattomat, mutta johon loputtomiin nivotaan joka suunnasta kilpailevia juonteita niin, että koherentin tai edes käyttökelpoisen tarinan sijaan meillä on loputonta kinastelua joka muistuttaa minua Ruusun Nimen luostarissa käydyistä keskusteluista siitä, nauroiko Jeesus koskaan.

Idea tähän kirjoitukseen syntyi viikonloppuna kun olin ystävien kanssa kokoontunut viettämään iltaa. Muutamalla tuttavalla oli ollut hiljattain 40-vuotissyntymäpäivä, ja tämän kunniaksi me pelasimme yhden näistä kotona erilaisia lautapelejä. Tällä tuttavalla oli LEGO:n Saturn V- raketti osittain koottuna olohuoneen pöydällä.

Saturn V oli suurin koskaan rakennettu kantoraketti käytännössä kaikilla relevanteilla mittareilla. Se on myös ainoa raketti, jolla on koskaan kuljetettu ihmisiä matalaa kiertorataa kauemmas. Viimeisen kerran Saturn V-raketti laukaistiin toukokuussa vuonna 1973. Kolme vuotta ennen minun syntymääni. On ehkä vain sattuman kauppaa, että vuosi 1973 on tarkalleen puolivälissä toisen maailmansodan päättymisen ja vuoden 2001 välissä, mutta se sopii tässä hyvin tähän "ecomaiseen" narratiiviin, jossa juuri näiden rakettien voidaan ajatella olevan sen optimistisen kehityskertomuksen huipentuma, joka lähti vuodesta 1945 ja päättyi vuoteen 2001.

Me -- ihmiset -- käytämme aikamme joutavanpäiväiseen kinasteluun. En väitä että tämä on "syy", mutta sanon silti, että teemme sen koska meillä ei ole sellaista kertomusta, tarinaa jonka osana haluaisimme yhdessä olla, joka veisi meidät ihmiset kohti jotain suurempaa ja parempaa. Sanomme nyt, kun meillä on historian peruutuspeilin tuoma moraalinen varmuus, että Neuvostoliitto oli paha ja julma hirmuvalta. En kiistä tätä nyt lainkaan, enkä usko että Apollo-ohjelman arkkitehdit kiistivät sitä lainkaan. Mutta se on epäolennaista tässä. Neuvostoliitto ja ideologinen kädenvääntö "lännen" ja "idän" tai "kommunismin" ja "demokratian" välillä tarjosi kuitenkin näiden kahden ihmiskunnan sielusta kilpailevan faktion edustajille syyn ja tarkoituksen ja päämäärän, sekä ennenkaikkea motiivin osoittaa että juuri se oma leiri on se, joka vie ihmiskunnan korkeuksiin.


Ne naurettavat pikkumaiset faktiot, jotka ovat korvanneet tämän kilpailuasetelman, keskittyvät nykyisellään kiistelemään mitättömyyksistä kapealla ja nurkkakuntaisella tavalla. On jopa vaikeaa sanoa mikä on minkäkin perillinen. Sen sijaan että ihmiset kilvoittelisivat siitä, kuka vie ihmiskunnan kuuhun -- saati tähtiin -- nämä kilvoittelevat lähinnä siitä, kuka saa kutsua toisia rumemmilla nimityksillä tai kuka saa loukkaantua mistäkin. Jos puhut tänä päivänä "ihmiskunnasta" ja "edistyksestä", niin kaikki suuttuvat. Yhdet nimittävät sinua liberaaliksi suvakiksi, toiset taas toteavat tämän sulkevan pois vähemmistöt ja huomattuavat ettei sinulla ole puheoikeutta koska kuulut aina johonkin etuoikeutettuun ryhmään.  Tähän narratiiviin tai sen puutteeseen kuuluu olennaisena osana myös se, miten suurin osa niistäkin, jotka näkevät tämän epäkohdan ja tunnustavat sen olemassaolon syyttää niitä muita.

Elämä nykypäivänä on varsin mukavaa, suurimmalle osalle meistä. Hermostumme pienestä ja keskittymisjänteemme on lyhyt. Haluamme välittömästi tarpeemme tyydytetyiksi ja ikävystymme jos meidän täytyy panostaa johonkin pitkäjänteisesti.

Meidän tulisi olla parempia kuin tämä. Minä olen heikko, en yksin pysty pitämään yllä korkeampia ideaaleja. En voi tarjota ihmisille -- ihmiskunnalle -- haastetta, johon tarttua. Kun katson niitä poliitikkoja, jotka nykypäivänä havittelevat päätösvaltaa, he vetoavat nurkkakuntaisiin tuntemuksiin tai epämääräisiin uhkakuviin, riippuen siitä minkä faktioiden ääniä he tavoittelevat. Heistä ei ole tällaisen asian korjaamiseen. Tavallaan vielä elättelen toivoa, että ihmiskunta laajassa mitassa tarttuisi edes johonkin haasteeseen yhdessä. Tiedän miten karkeastiottaen puolet lukijoista reagoi, jos ehdotan että ilmastonmuutos -- tai edes ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden holtiton kasvu -- olisi tällainen asia.

Paljastan salaisuuden. Minäkin pidän varsin epätodennäköisenä että ne uhkakuvat joilla ilmastonmuutoksen vastaista taistelua markkinoidaan, olisivat realistisia. Niiden todennäköisyys on pieni. Aivan kuten todellisuudessa Neuvostoliiton länsimaille 1960-luvulla muodostama uhka oli pienempi kuin millaisena se markkinoitiin. USA:ssa sillä saatiin aikaan Saturn V-raketit ja kuulennot. Me voimme loputtomiin toki kyseenalaistaa sen, oliko niissä kyse oikeasti edistyksestä, vai tulisiko niitä pikemminkin verrata Pyramideihin, näyttäviin, tolkuttoman kalliisiin projekteihin joista ei ollut lopulta kansalaisten hyvinvoinnin kannalta mitään hyötyä. Tai vaikkapa Tsar-Bomba-ydinkokeeseen. Se ei ole tämän kirjoituksen aihe. Vaan se, että me, ihmiskunta, emme nyt kykene keräämään voimiamme yhteen ja tarttumaan tähän haasteeseen, ja se on tässä suuri tragedia.

Voimme problematisoida tämän suuren narratiivin kaipuun. Ja jos olen rehellinen, en kaipaa sitä tekemään omaa elämääni merkityksellisemmäksi. Pelkään kuitenkin että alati suurempi osa meistä ihmisistä vaipuu eräänlaiseen hedonistiseen narkoosiin. Emme ajattele kuin itseämme tai korkeintaan niitä jotka voimme välittömästi kokea oman itsemme jatkeiksi: ydinperhettä tai jotain kuppikuntaa siinä oman kokemuksen ympärillä. Tässä kohtaa suurin osa lukijoistani tietenkin syyttää niitä toisia. Vähemmistö, rehellisimmät, myöntävät tämän mutta ovat omaksuneet sen sijaan defensiivisen position: Tätä on olla ihminen.

Vitut. Ihminen on käynyt kuussa. Ihminen on kehittänyt rokotteen isorokkoon. Ihminen on rakentanut tietokoneet ja atomipommit. Apina runkkaa ja syö banaania.

Aseiden käyttö

Iain M. Banksin vuonna 1990 julkaistu science fiction- romaani "Use of Weapons" on yksi suosikkejani. Se kertoo -- näennäisesti -- Cheradenine Zakalwe- nimisestä miehestä, joka on sotilaallinen nero. Kirjan tarina on monimutkainen, enkä sitä tässä referoi sen kummemmin; Zakalwen erikoiskyky on se, että hän pystyy aina löytämään tilanteessa kuin tilanteessa jotain, mitä käyttää aseena, joka sitten kääntää sodan tai taistelun voitoksi. Nämä aseet voivat olla konkreettisia esineitä, tai hyvin abstraktejakin asioita. Ja niillä saavutetut voitot usein tuppaavat olemaan "hinnalla millä hyvänsä"- voittoja, eräänlaisia Pyrrhoksen voittoja.

Kyseinen kirja kuuluu ns kulttuuri-sarjaan. Ja siksi se toimii näin aasinsiltamaisena johdantona kulttuurisotaan. Käytän termiä tässä vapaamuotoisesti viittaamaan siihen konfliktinomaiseen erimielisyyksien kokoelmaan, jota käydään muutamallakin eri rintamalla. Hyvin karkea jaottelu näissä erimielisyyksissä on jakaa ihmiset yhtäältä konservatiivisiin tai traditionalisteihin, ja toisaalta liberaaleihin tai edistyksellisiin. Tällä jaottelulla ei ole kovin suurta merkitystä tässä kirjoituksessa.

Kuten niin usein silloin, kun etsitään erilaisiin suhtautumis- ja arvokysymyksiin jonkinlaista neuvotteluratkaisua, tärkeimpiä aseita ovat sanat. Hyvin suuri osa kiistoista onkin taistelua sanojen merkityksestä. Puuduksiin asti joudumme kuuntelemaan kiistaa siitä, kuinka termejä kuten rasisti, homofobi, misogyyni jne, käytetään aseina, ja niiden merkitystä laajennetaan tarkoittamaan jotakin aivan muuta kuin mitä ne aiemmin ovat tarkoittaneet. Käytin tässä nyt kolmea ns. edistyksellisten käyttämää termiä tarkoituksella esimerkkinä, sillä hyvin pitkälle tämäntyyppisten sanojen kohdalla juuri tämä osapuoli on onnistuneemmin merkitysten laajentamisessa. Toiselta puolelta marxilainen ja kulttuurimarxismi ovat esimerkkejä termeistä joita on samaan tapaan alettu käyttää aseiden tapaan.

Niin kauan kun kyse on selkeästi haukkumasanaksi muuttuneesta termistä, niiden teho melko nopeasti vähenee. "sosialisti" ja "kultturimarxisti" ovat varsin läpinäkyvästi lähinnä koprolaliaan verratavia termejä, ja niin alkaa olla myös "rasisti".  Kun merkitykset muuttuvat tällä tavoin, alkuperäisen tarkoituksen merkitys hämärtyy; emme enää oikein pysty tunnistamaan sosialismia oppina tai rasismia asenteena tavalla, joka olisi laajasti jaettua.

Esimerkiksi 1980-luvulla "sosialisti" oli joku, joka kannatti sosialisteja, mahdollisesti sosialidemokraattien vasemmistolaisempaa puoliskoa jne. "Rasisti" tarkoitti ihmistä, jolla on toisten ihmisten rotuun kohdistuvia asenteita, ja joka pitää ihmisten rotua tekijänä jonka vuoksi näitä kuuluukin kohdella eri tavoin.

Asiat ovat todennäköisesti olleet osapuilleen tällaisia jo kauan. Tarkoitan, että sanojen merkityksestä on kiistelty ja niitä on käytetty aseina todennäköisesti aina. Nykymaailma ei ole siis poikkeuksellinen tällaisen aseiden käytön suhteen, vaan ainoastaan sen suhteen miten nopeasti informaatio liikkuu. Ja koska informaatio liikkuu nopeasti, myös sanojen rooli elää hyvin nopeassa tahdissa. Enää ei merkityksen muuttumiseen tarvita suuren suosion saavuttavaa kirjallista teosta jossa uusi merkitys perustellusti lyödään läpi, vaan asekäyttö (engl. weaponization) onnistuu esimerkiksi jakamalla sopivan oivaltavaa kolumnia tai jopa yksittäistä twiittiä riittävän hanakasti.

 Asekäyttö ei rajoitu myöskään pelkästään "hyökkäysaseiksi" valjastamiseen. Eufemismien käyttö, eufemisointi, on toinen asekäytön muoto. Haitallinen, itsekäs, tai muulla tavalla moraalittomana yleisesti pidetty toiminta voidaan perustella positiivisen kuuloisilla termeillä. Tällaisia termejä on ajanoloon ollut paljon. Isänmaallisuus, lojaalius, suvaitsevaisuus, tehokkuus, jne, ovat toimineet suojakilpinä oman aseman parantamiselle, kaverikapitalistisille vedätyksille, vallanhimolle jne.
 
Käsitykseni kielen roolista ja erityisesti puhutun kielen suhteesta epistemologiaan on varsin rento. Tarkoitan tällä sitä, että kuten aiemmissa kirjoituksissani olen sanonut, suhtaudun (puhekielen) "totuuteen" varsin skeptisesti. Kielellä voidaan toki ilmaista asioita, kuten malleja, mutta viime kädessä ilmaisu kielellä ilman jotakin formaalia semantiikkaa on aina epätäsmällistä ja ennen kaikkea altista tälle asekäytölle.  Koska emme kuitenkaan näe intentioita kielessä tuntematta esimerkiksi puhujaa, joudumme aina joko altistamaan itsemme sille että meidät huijataan tällaiseen vallankäyttöön, tai toisaalta turvautumaan eräänlaiseen hyperskeptisyyteen. Oma suhteeni on enemmän jälkimmäinen, mutten kuitenkaan problematisoi täysin kieltä arjessa.

Sanon tämän myös siksi, että minua on useasti syytetty siitä että pelaan filosofisesti kaksilla korteilla. Kun jokin termi on valjastettu asekäyttöön, sen alkuperäisen merkityksen ja uuden merkityksen välille syntyy jännite. Tämä jännite voidaan purkaa useimmiten vain keksimällä uusi termi alkuperäisen tilalle, mutta pidän tätä hieman huonona yleisenä periaatteena.  Sillä on tietenkin aivan hyvät perustelut usein; joskus terminologian uusiminen tai ainakin uusien termien hyväksyminen on aivan paikallaan. 

Yhtäältä, asekäyttö ei aina ole ainoa syy sille, että merkitys on laajentunut tai muuttunut. Otetaan nyt karkeana esimerkkinä vaikkapa suomenkielinen termi "neekeri". Amerikkalaisessa kielenkäytössä sana "nigger" juontaa latinan sanasta "niger", joka tarkoittaa yksinkertaisesti mustaa, ja lienee tullut amerikkalaiseen kielenkäyttöön latinalaisperäisten kielten sanasta "negro", joka myös tarkoittaa mustaa. Sanan rinnalle tuli 1800-luvulla muita sanoja, kuten "colored", tai huolellisesti lausuttu "negro"; näiden sanojen käyttö oli alunperin "kohteliaampaa" kuin sanan "nigger" käyttö lähinnä siksi, että käyttämällä näitä sanoja puhuja halusi korostaa omaa oppineisuuttaan ja sivistyneisyyttään, siinä misttä "nigger" oli rahvaan puhekieltä. Tämä kehitys teki lopulta N-sanasta lähes yksinomaan haukkumasanan.

Viimeisten vuosikymmenten aikana sana on saanut kuitenkin identiteettipoliittisen roolin, amerikkalaisten mustien parissa nigger voi olla keskinäisen sanailun tehokeino, jopa toverillinen ja yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä kuvaava puhuttelusana, kun taas valkoihoisten lausumana se on lähes taianomainen tabu. Itse asiassa, jos olisimme USA:ssa ja kirjoittaisin tällaisen tekstin julkisesti englanniksi, olisin varsin konkreettisessa vaarassa joutua keskelle mitä suurinta sontamyrskyä jossa minua syytettäisiin rasismista. Luotan kuitenkin että lukijani ymmärtävät tämän kirjoituksen kokonaisuuden. Toivoisin ettei tämä kirjoitus poikisi tutkintapyyntöjä tai valituksia työnantajalleni "rasistisista asenteista".

Suomessa vastaavanlainen kehitys tapahtui myöhemmin. Sanan "neekeri" katsottiin varsin myöhään vastaavan samanlaista alatyyliä kuin englannin N-sanan. En ole tarkkaan tutkinut kehityksen aikajanaa, eikä se ole tässä olennaista, mutta kehitys on selkeästi tapahtunut omana elinaikanani niin, että lapsuudessani vielä oli aivan tavallista puhua "neekereistä" neutraalisti. Näin ei kuitenkaan enää nykypäivänä ole. Jännitettä on toki edelleen, ja monet vanhemman polven ihmiset edelleen käyttävät termiä "neekeri".

Suurin osa nuoremmista ihmisistä kavahtaa tätä ja ottaa kyseisen sanan käytön merkkinä puhujan rasismista. Tässä on nyt syytä huomata että rasismilla on sekä asekäyttö että aivan kunnollinen käyttötapa. Kummasta on kyse, kun eläkeläinen kertoo jutelleensa kaupassa mukavan kassaneidin kanssa, joka oli neekeri? Onko eläkeläinen rasisti vai "rasisti"?  Entä jos kiistanalainen, kansallismielisenä tunnettu esseisti kännipäissään kirjoittaa Facebook-seinälleen sata kertaa "neekerineekerineekeri"? En tarjoa näihin mitään vastausta; jokainen voi oman vastauksensa perusteella arvioida yhtäältä sitä missä määrin pitää näitä sanoja asevarastonsa osana, toisaalta sitä, missä määrin kokee varsinaiset sanojen merkitykset itselleen tärkeiksi ja sitä mitä nämä merkitykset omassa mielessä todella ovat.

Toisaalta akateemisessa käytössä varsin järkevän ja ennen kaikkea täsmällisen operationaalisen merkityksen omaavat sanat jotka on valjastettu asekäyttöön, on mielekästä yrittää vallata "takaisin". Tällöinkään tietenkään ei ole syytä lähteä vain takki auki käyttämään sanaa ikään kuin mitään riskiä väärinymmärryksestä ei olisi. On syytä muistuttaa merkityksestä ja formalisoida tai vähintään luonnostella merkitystä huolellisesti ennen käyttöä. Eufemismin tai uuden termin keksiminen luovuttaa pelin välittömästi niille, jotka pyrkivät käyttämään kieltä yksinomaan vallankäytön välineinä rehellisen ilmaisun sijaan.

On varsin raskasta problematisoida kielenkäyttö aina ennen kuin voi alkaa edes yrittää ilmaista jotakin ideaa. Moni lähteekin sitten mieluummin määrittelemään kokonaan uudet käsitteet "väärinkäsitysten välttämiseksi". Tämä on mielestäni hieman ihmisten aliarviointia, ja ennen kaikkea se on ns weasel way out, jos tällainen englanninkielinen ilmaisu tähän sallitaan.

Nousen tässä vielä yhden kerran yhtä pykälää korkeammalle metatasolle ja abstrahoin; Se, mitä yllä sanon kielestä ja asekäytöstä, on minulle perustavanlaatuinen perustelu siitä, miksi puhun (tuolla tasolla operoidessani) esimerkiksi siitä että "totuutta ei ole olemassa". Jos formalisoimme ja huolellisesti operationalisoimme esittämämme mallin siitä, miten asiat toimivat, niin tietenkin tämä malli voi olla väärä, eli se luo oletuksia jotka eivät toteudu kun toimimme malliin luottaen. Arkikielessä tätä nimitetään "epätodeksi". Malli voi olla myös tarkoituksenmukainen, eli luoda oletuksia jotka todella osoittautuvat oikeaksi; arkikielessä siis "totta". Mutta vaikka (ja tämäkin on hutera oletus) olettaisimme että jokin malli voisi tyhjentävästi kuvata tosiasiat jossakin tietyssä kontekstissa, joudumme aina hieman huteralle pohjalle jos jätämme vähänkin siitä formalisoimatta ja vaille täysin mekaanista operationalisointia.

Maallinen ies.

Lenkkeilykausi on startannut kohtuullisen hyvin. Kesä on haastavaa aikaa koska lepoakin tarvitsisi ja samanlaista sisällä möllöttämisen ja löhöämisen ilmapiiriä kuin talvisaikaan on hankala pitää kesällä. Jos haluan treenata kolme kertaa viikossa nostelua ja lisäksi juosta, niin lepo täytyy suunnitella suhteellisen tarkkaan ylikunnon välttämiseksi.

Eilen kävin Pyynikillä juoksemassa himan mäkiä. Mukana oli kaveri jolla on hieman vähemmän kilometrejä alla ja aerobinen kunto hitusen alle omani, joten lenkistä tuli verraten rauhallinen. Tästä huolimatta tuntui aamulla herätessä siltä, että hinta on maksettava ja kyykky tuskin sujuisi. Rippetoen haastattelussa hän jakaa kokemuksensa että vanhemmilla harjoittelijoilla volyymi -- eli toistojen määrä -- on yleensä se joka on palautumisen kannalta ongelmallisempi kuin intensiteetti (eli käytettyjen painojen suuruus). Tätä informaatiota hyödyntäen tein vitosten sijaan tänään vain kakkosia, ja kyykky sujui varsin hyvin. Tein maksimit (vitosen maksimit), ja kepeyden perusteella 3x5 voisi näillä mennä perjantaina.  Myös mavessa vedin vitosen maksimit ja täydet viisi kertaa.  Koska maastavetoa tehdään ohjelmassa vain puolet siitä mitä kyykkyä, kyykky on jo ottanut maastavedon kiinni. Tekemällä kevennetyn intensiteetin treenin kerran tai kaksi viikossa, saan kaksi etua. Ensinnäkin, maastavetopäivinä kyykkyvolyymin pienentäminen jättää enemmän paukkuja vetoon. Toisekseen, koska pienen volyymin treenin perusteella ei tehdä painojen lisäyksiä, kyykyn kehitys hidastuu. Maastaveto yleensä on nostelijoilla vahvempi, mutta mikään luonnonlaki tämä ei ole.

Toinen minkä huomasin oli, että olkapäävammani vuoksi pystypunnerrus vaati hienosäätöä tekniikan osalta; olen käyttänyt tarpeettoman leveää otetta, otteen kaventaminen auttoi ja liike tuntui paitsi jättävän olkapään tyystin rauhaan ja siirtävän rasitusta ojentajalle, myös jopa hieman kevyemmältä tehdä.

Mitä tulee juoksuun, siinäkin pohdin Rippetoen volyymi vs intensiteetti- aspektia. Voisin juosta nopeampia lenkkejä, minkä voisi ajatella intensiteetin kasvattamisena, ja olenkin näin toisinaan tehnyt. Toinen vaihtoehto on tehdä samanmittaisia lenkkejä mutta reiteillä joissa on enemmän nousuja; tätäkin olen aina jonkin verran tehnyt vuosien varrella. Kolmas, jota en ole tehnyt, on käyttää painoliiviä.

Lisäpainojen kanssa juoksemisesta on hieman ristiriitaisia mielipiteitä. Tämän hetken paras arvaukseni siitä, mitä hyötyjä ja haittoja siitä on, perustuu muutamiin aihetta käsitteleviin artikkeleihin ja joidenkin tuttujen kokemuksiin.

Ensiksikin, on selvää että painojen kanssa juokseminen kyllä lisää juoksun intensiteettia ceteris paribus, ilmeisista syistä. Toisaalta ei ole niin ilmeistä että tämä lisäys realisoituu, jos liivin kanssa juostaan sitten hitaammin. Näinollen intensiteetin lisäyksessä täytyy pitää huoli siitä, että mikään muu ei muutu.

Toinen aspekti on, että lisäpainojen kanssa juoksemisen ei ole osoitettu parantavan normaalia juoksutulosta, verrattuna siihen että juostaan ilman painoliiviä ja esimerkiksi nopeammin. Tämä on itselleni vähäpätöinen seikka, koska en todennäköisesti enää kilpaile ja vaikka kilpailisinkin, juoksutulosten paraneminen on vain proxy, ei ensisijainen tavoite. Koska etsin harjoituksia jotka tuottavat mahdollisimman yleistyviä tuloksia, eli monipuolista kuntoa ja voimaa, se että harjoittelu on vähemmän lajispesifistä voi varsin hyvin olla vain hyödyksi.  Esimerkiksi jos joskus täytyy edetä maastossa nopeasti rinkan kanssa, painoliivin kanssa harjoittelusta voi varsin hyvin olla enemmän hyötyä kuin pelkästä juoksusta. Haittapuolena voi olla, että juoksutekniikka kärsii vaikka askel kevenisikin hieman.

Kolmas on rasituksen terveysvaikutukset, erityisesti potentiaali loukkaantumiselle. On selvää, että painoliivi lisää nivelten ja jänteiden kohtaamaa rasitusta. Tätä vastaan toki voi kamppailla lisäämällä painoa hyvin maltillisesti, esimerkiksi luokkaa kilon viikossa. Tämän pitäisi mahdollistaa se että nämä osat tottuvat vähitellen lisääntyneeseen rasitukseen. Täysin hitaampi progressio ei tätä ongelmaa tietenkään eliminoi. Myös juoksutekniikkaan rasituksen myötä tuleva muutos voi olla loukkaantumisriski pidemmän päälle. Tästä syystä on syytä olla hyvinkin tarkkana.

Sain ystävältäni pussillisen remmejä, solkia, kankaita ja muita tilbehöörejä, ja suunnittelin paperilla omatekoisen painovyön. En ole vielä alkanut toteuttaa suunnitelmaa, koska saan ilmeisesti lainaksi kaupallisen valmisteen toiselta kaverilta, ja testaan sen toimivuutta ensin. Kyseinen lainaliivi painaa 10kg, enkä tiedä sen säädettävyydestä yms, mutta testaan sitä ensin hieman, jos vaikkapa designiani pitää muuttaa. Painot ajattelin hakea rautasoinin kilotavaralaatikosta, erilaisista lattarautojen jämäpaloista yms, jeesusteipistä ja velcro-taskuista pitäisi tulla riittävän hyvä setti arkikäyttöön. Lisäksi itsetehdyssä on aina jotain fiilistä jota kaupallisessa ei ole, vrt autotalliin rakentamani puinen kyykkyräkki; en voi tehdä sillä enää maksimaalisia suorituksia, mutta kevyiden päivien tai lepopäivien lämmittelyihin se on varsin erinomainen. 

Painoliivi on myös käytännöllinen leuanvedossa. Vyö+kettinki+levypaino-yhdistelmä on ihan OK, mutta se on hieman kankea ja epäkäytännöllinen. Liivi taas on todennäköisesti miellyttävämpi.

"As to the question of 'what do people want?', the only common denominator seems to be 'more'. "

Tänään koetin etukäteen suunnittelematta, onnistuisinko nostamaan 90 kiloa penkistä, ja se nousi suhteellisen kevyesti. Tämä ei ole sikäli yllättävää, että viime viikolla sain kohtuullisen helposti 3x5 tehtyä 82.5 kilolla. Tänään ei varsinaisesti ollut penkkitreenin aika, mutta salilla oli hieman täyttä ja penkki oli vapaana lämmitellessä, joten ajattelin kokeilla.

Tulos on mitättömän pieni minun kokoiselleni kaverille, mutta 15 kiloa enemmän kuin aloittaessani vuoden vaihteessa. Lisäksi se on enemmän kuin olen koskaan ennen eläessäni nostanut; aiempi ennätykseni oli 87.5. Tulos on noin 1.26 kertaa tämänhetkinen painoni.

Systemaattisuus on ainoa asia, joka on mahdollistanut sen, että tulokset ovat noin kolmessa kuukaudessa nousseet näin paljon. Tämänhetkinen ohjelmani on osapuilleen se, että viikossa on kolme treeniä, joista tiistai ja torstai ovat strongliftsin ohjelman mukaisia, mutta tällä hetkellä 3x5 eikä 5x5. Tiistaina on kyykky, pystyprässi ja maastaveto sekä leuanveto lisäpainoilla. Torstaina on kyykky, penkki ja soutu. Lineaarinen progressio kaikissa, eli jos 3x5 menee, niin lisätään 2.5 kiloa.

Sunnuntaina teen kaikki liikkeet, mutta kevennettynä noin 20-30 prosentilla. Eli esimerkiksi siinä missä torstaina on kyykyssä 110 kiloa, sunnuntain kyykyssä on  80 kiloa, ja kun torstaina penkissä on 85 kiloa, niin sunnuntaina on 68 kiloa.  Sunnuntain treenissä teen 3-5 settiä vitosia sen mukaan miten raskaalta tuntuu. En halua vaarantaa palautumista.

Perjantaisin tai lauantaisin olen paastonnut, riippuen siitä missä kohtaa torstain treeni on tehty. Eli jos torstaina olen vetänyt treenin aikaisin aamulla, syön viimeisen paastoa edeltävän aterian torstai-iltana ja syön seuraavan kerran perjantaina iltapäivällä. Jos torstain treeni menee myöhemmäksi, niin paastoan vastaavasti lauantaina.

Nyt kun kevät on kunnolla päässyt liikkeelle, olen pyrkinyt juoksemaan kerran viikossa neljä kilometriä. En voi juosta juuri pidempään, sillä ITBS alkaa vaivata polvea jo vähän ennen neljän kilometrin merkkipaalua. Luulen että jossain vaiheessa siirryn splittiin jossa punttitreeniä on vain kaksi viikossa ja juoksua on kaksi tai kolme.

Parina aiempana vuonna olen parin viikon välein tehnyt yksinkertaisen "kuntotestin": Juossut Mustavuoren laskettelurinnettä ylös niin pitkälle kun pystyn ilman kohtuutonta kipua tai tajunnan menetystä. Tänä vuonna en ole vielä kokeillut kertaakaan, ja pohdin uskallanko edes. Nimittäin, aiempina vuosina testi toimi hyvin hapenottokyvyn ja erityisesti sydämen ja keuhkojen kunnon mittarina; alkukeväästä matka tyssäsi noin puoliväliin, koska syke nousee kestämättömäksi ja henki ei kulje. Loppukesästä pääsee huipulle, mutta vauhti hidastuu puolivälin jälkeen koska jalkalihakset eivät jaksa. Se, miksi testi pelottaa minua nyt, on että kun kyykkytulos on melkein tuplaantunut, pystyn repimään jaloista sellaisen määrän tehoja irti, että todella pelkään miltä se tuntuisi keuhkoissa ja sydämessä. Kokeilin lenkkeilyä taannoin ja ajattelin ottaa vähän spurtteja; vauhtia on tullut roimasti lisää, mutta tuntuu että "välikset" ovat väärät; keuhkot ja sydän joutuvat todella koville ja todella yllättäen.

Olen katsonut hieman kauhulla Crossfit-harrastajien treenejä. Sinänsä laji ideansa perusteella on minusta mielenkiintoinen ja pidän perusajatusta kyllä tavoiteltavana ja arvostettavana. Ongelmia on nähdäkseni muutama. Ensimmäinen on se, että monet tehtävät harjoitukset, kuten vaikkapa rinnallevedot, eivät ole luonteeltaan kestävyysharjoitteluun soveltuvia; Rinnalleveto on dynaaminen ja maksimitehon liike, mutta se on myös tietyllä tapaa hyvin tekninen ja koordinaatiota vaativa liike. Suurten toistomäärien tekeminen, erityisesti kelloa vastaan, altistaa huonolle tekniikalle ja siten loukkaantumiselle.

Kuten kirjoitin aiemmin, teho ja voima ovat vain osittain vaihtokelpoisia; teho on voiman ja nopeuden tulo. Kun yhtälöön otetaan vielä kestävyys, joudutaan sellaiseen ongelmaan, että ruumiinmekaniikan pitäisi tukea saumattomasti tehtävää harjoitusta.  Kun toistojen määrä kasvaa, oli liike mikä hyvänsä, siinä on konsentrinen (voima tapahtuu liikkeen suuntaan) ja eksentrinen (voima kohdistuu liikettä hidastaen) komponentti. Esimerkiksi voimanoistoissa on kaikissa yhtä suuret eksentriset ja konsentriset liikeradat; Penkkipunnerruksessa ja kyykyssä paino lasketaan ala-asentoon ja nostetaan samaa reittiä ylös, maastavedossa paino nostetaan ylös ja lasketaan samaa reittiä alas.

Rinnallevedoissa, ja itseasiassa kaikissa dynaamiseen voimaan perustuvissa liikkeissä, kuten olympianostoissa, eksentrinen ja konsenterinen voiman tuotanto eivät ole symmetriset. Tempauksessa ja työnnössä, kuten myös rinnallevedossa, liikeradassa eksentrisen voiman tuotanto on lopulta melko vähäistä. Jos toistoja tehdään kerta toisensa jälkeen, painon palauttamisessa käytettävä eksentrinen voima täytyy ottaa huomioon aivan eri tavalla kuin silloin jos tehdään yksi nosto; katsokaa vaikka miten olympianostoissa paino lasketaan alas; sitä ei juuri jarrutella. En pidä toki voimanostoliikkeitäkään kovin mielekkäinä kestävyysharjoitteluun, mutta niissä sentään eksentrinen osuus tehdään tavallaan samoilla lihaksilla. Loukkaantumisen riski on vähäisempi, vaikkei sekään ole olematon.

Toinen syy siihen, että en voi oikein suositella sellaista harjoittelua jossa voimantuotanto ja kestävyys kilpailevat samassa liikkeessä hermoston huomiosta, on, että kestävyystyyppisessä harjoittelussa hermosto toimii "automaatilla". Tämä tarkoittaa sitä, että säästääkseen lihasta liialta työltä, hermosto tuottaa sekä aktivaatiota (supistuminen) että inhibitiota (estää supistumista). Mitä enemmän kestävyystyyppiseksi treeni menee, sitä enemmän inhibitiota tuotetaan; lihas toimii tiettyä liikerataa pitkin toistuvasti. 

Inhibition määrä on toisaalta pienin dynaamisissa liikkeissä kuten rinnallevedoissa, ja voimanostossakin se pyritään minimoimaan maksimisuorituksissa. Eksentrinen liike toki vaatii aina inhibitiota (miten muuten olisi ylipäätään mahdollista laskea alas samoilla lihaksilla joilla nostetaan?), mutta kun samaa liikettä tehdään kymmeniä toistoja, inhibition rooli kasvaa. Tämä syö väistämättä maksimivoimaa ja -tehoa.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö juoksua ja kyykkyä pitäisi molempia treenata. Päinvastoin, erityisesti niinpäin, että jos treenaa paljon kestävyysjuoksua, kyykky on äärimmäisen hyödyllinen, koska se tasapainottaa kestävyysharjoittelun myötä tulevaa inhibitorista harjoitusvastetta ja siksi se lisää nopeutta. Mutta en näe kauheasti järkeä treenata kyykkyä kestävyyspohjaisesti. Siksi kellottaisin mieluiten jotain sellaista, että juokse ylämäkeen, jonka päällä on painot. Kun pääset mäen päälle, kello seis ja kahden minuutin aikana tehdään tietty etukäteen päätetty suorite. Tämä kaksi minuuttia on kaikille sama ja suorite esimerkiksi 2x5 tai vastaava; haastava, muttei missään nimessä nopeutta tai pitkää kestävyyttä vaativa. Kahden minuutin kohdalla kello käyntiin ja uusi kestävyyssuorite. Tämän lisäksi esteradat, joissa täytyy välillä siirtää painavia esteitä, nostaa jokin yksittäinen esine vaikkapa kahden eri tason yli, jne, voivat olla aivan mielekkäitä. En kuitenkaan näe että funktionaalisen suorituskyvyn kannalta olisi mielekästä tehdä mittavaa määrää, varsinkaan dynaamisia, voimantuottoliikkeitä peräjälkeen.

Tämän pohjalta ajattelin laatia itselleni jonkinlaisen uudenlaisen harjoitteluohjelman kesäksi ja tulevaisuuteen. Ehdotuksia saa laittaa kommentteihin. Yleistyvä voimantuotanto, yleinen kestävyys ja mielekkäät hybridiharjoitukset, niitä ajattelin.

Yleisesti treenistä

Jotta ei nyt vallan vaaliteemoissa oltaisiin, niin ajattelin kiroittaa lyhyen piissin siitä, mitä olen oppinut (tällä kertaa) treenattuani muutaman kuukauden. Koetan yleistää tämän ja aiempien kuntoiluharrastusteni myötä oppimani.

1: Treenaa kaverin kanssa

Treeni tehostuu kummasti jos mukana on joku muukin. Joillekin voi syntyä kilpailuasetelma, mutta tämä on vähemmän olennaista. Paljon tärkeämpää on sosiaalinen kontrolli joka tulee siitä, että jos kaverin kanssa on sovittu, niin treenaamisesta tulee säännöllistä. Olennainen kontribuutio on siis motivaatio ja säännöllisyys.

2: Treenaa yksinkertaisesti

Netti on pullollaan treeniohjelmia joissa tehdään kymmentäkin erilaista liikesarjaa milloi mitäkin lihasryhmää treenatakseen. Tämä on pääosin täysin ajanhukkaa ja turhuutta; Hauiskäännöllä voi saada jonkin verran pullotusta käsivarteen, mutta siinä hankittu voima ei yleisty. Sama pätee käytännössä kaikkiin erilaisilla koneilla tehtäviin harjoituksiin. Ihmisen luonnollisia liikeratoja hyödyntävät nostot, joissa aktivoidaan lihasryhmiä monipuolisesti, ovat kaikkein tärkeimmät ja niihin pitäisi käyttää 75-90 prosenttia voimaharjoitteluun käytetystä ajasta. Näihin lasketaan kyykky, maastaveto, leuanveto, penkkipunnerrus ja rinnalleveto tai soutu. Esimerkiksi Rippetoen Starting Strength on kolmasosa kyykkyä, kuudesosa pystyprässiä, kuudesosa penkkiä, kuudesosa rinnallevetoa ja kuudesosa maastavetoa. Maastavedon treenimäärän pienuus on sen keskeisestä roolista huolimatta välttämätöntä, sillä se aktivoi hermostoa todella kokonaisvaltaisesti. Olennaista on, että on jokin yksinkertainen ohjelma, johon kuuluu se, että painoa lisätään säännöllisesti.

3: Syö ja nuku

Ruokaa menee paljon jos haluaa palautua. Nukkuminen on tärkeää palautumiselle. Väsymys ja nälkä ovat esteitä kehittymiselle, koska palautuminen jää vajaaksi. Ruoaksi riittää perusruoka, ja jos hakee lisäpotkua, niin sekin on syytä pitää yksinkertaisena. Itselläni tehokkaimmalta vaikuttaa se, että treenin jälkeen litra plus-kaakaomaitoa, sitten normaalit syömiset ja iltapalaksi rahkaa, jossa mausteeksi heraproteiinia ja toisinaan sekaan kreatiinia. Riittävän proteiinin saannin (noin 2g per tavoitepainokilo) lisäksi ainoastaan kreatiinin on kiistatta todettu olevan suorituskyvylle hyödyksi. Sitä saa tosin jonkin verran jo lihasta, ja Malabadin Kebab-annoksissa on reilu parisataa grammaa lihaa. Perusruokaan tietysti kuuluu jotain muuta kuin pizzaa, ranskalaisia ja kokista, eli salaatteja, vihanneksia, hedelmiä. Olennaista on että ruoka on monipuolista, makroravinteita on riittävästi, ja

4: Pidä kirjaa

Ensimmäinen perusperiaate kaikessa inhimillisen toiminnan mittaamisessa on, että sitä saa mitä mittaa. Oli lajisi mikä hyvänsä -- juoksu, hiihto, uinti, painonnosto, voimanosto jne -- niin mittaamalla sitä, mikä indikoi tavoitetta parhaiten, pääset tähtäämään tavoitteeseen parhaiten. Tämä tapahtui kun aloin ottamaan aikaa säännöllisesti juoksulenkeistäni, ja tämä tapahtui kun aloin pitää kirjaa painojen nostamisesta: Tulokset alkoivat parantua heti.

Bonus: Hyvyys ei ole sitä missä olet, vaan sitä, että menet eteenpäin siitä missä olet.

 Onnistuminen ei tarkoita sitä, että pärjää paremmin kuin joku muu; aina löytyy joku joka on parempi. Kilpaiurheilijoillakin tämä pätee kaikille paitsi yhdelle ihmiselle maailmassa kerrallaan. Olympialaisissa jaetaan vain yksi kultamitali. Lisäksi kannattaa hylätä ajattelu jossa vertaa edes omaa suoritustaan jostain vuosien takaa nykyiseen. Jos olet 40- tai 50-vuotias ja nuorempana harrastanut vähänkin jotain, on todennäköistä että henkilökohtainen ennätyksesi on jo saavutettu. Tämän ei pidä antaa masentaa; joka hetki voi tapahtuu jotain kehitystä. Oma huipputulos missä ikinä voi olla takana, se voi olla tapahtunut viikko sitten, tai se voi olla vielä tulevaisuudessa. Sillä ei ole mitään väliä. Olennaista on vain se, että jos tänään pystyn johonkin, niin seuraavalla kerralla kun yritän (maksimeita ei muuten tehdä joka kerta, huom), yritän enemmän. Jos en onnistu, niin se on sen kerran paras tulos. Tätä ei pidä viedä liian pitkälle, ei pidä lähteä repimään rikki itseään; palautuminen, oikea tekniikka, jne, kaikki täytyy muistaa. Mutta tänään pyrin parempaan kuin eilen.

Uskon että näillä periaatteilla voidaan yleisestiottaen kaikessa kuntoilussa saada parempia tuloksia. Tässä kohtaa monelle tulee refleksinomainen reaktio siitä, että "en kuntoile saadakseni tuloksia", tai että "liikunnasta menee ilo jos se on tuloshakuista", tai "liikun vain pysyäkseni kunnossa". Tämä näkemys on yleinen, valitettava ja vahingollinen. Tämä siksi, että liikunnan ilo tulee liikkumisesta ja se on hyvä asia, eikä vähene millään tapaa siitä, että tekee sen paremmin. Esimerkiksi jos joku pelaa shakkia ja toistuvasti tekee aina samat (huonot) siirrot, en voi mitenkään ymmärtää miten tämä lisää pelaamisen nautintoa. Terveellä tavalla sosiaalistuneen ja normaalin analyyttisen ajattelukyvyn omaavan ihmisen pitää pystyä erottamaan mielessään se, että jokin asia on hauskaa (ja saa sellaisena ilman muuta pysyäkin) ja se, että asiaa tehtäessä ja siihen valmistautuessa voi tehdä vähäisiä muutoksia jotka parantavat toimintaa. Tässä kohtaa vetoan bonus-kohtaan.

Toinen mitä haluan kritisoida on ajatus siitä, että liikkuminen kunnon ylläpitämiseksi olisi jotenkin ylivertainen tai edes hyvä idea verrattuna kunnon parantamiseen. Mikäli tavoitteena on hyvä kunto, niin miksi ihmeessä parempi kunto olisi huono tavoite, jos sen voi saavuttaa samalla vaivalla. Tai kuten usein käy, jopa vähäisemmällä vaivalla, jos tekee asian hyvin.

Modernissa liberaalissa yhteiskunnassa meillä on jotenkin tabu siinä kohtaa jossa ihmisten toiminta oman suoriutumisen parantamiseksi tulee puheeksi. Vielä toistaiseksi urheilussa erilaiset suoriutumiset sallitaan: On luvallista että toiset juoksevat nopeammin kuin toiset tai että toiset nostavat enemmän kuin toiset. Muualla yhteiskunnassa näin ei juuri enää ole. Fyysinen suorituskyky on kuitenkin yksi niitä harvoja asioita joilla yhteiskunnassamme on yhtä aikaa suuri merkitys yksilölle ja melko vähäinen merkitys yhteiskunnalle; Meillä ei ole juurikaan sellaisia markkinatalouden parissa olevia työtehtäviä, joissa marginaalihyödyt fyysisen suorituskyvyn parantamisesta olisivat merkittäviä. Kuitenkin merkitys voi yksilölle olla valtaisa arjessa. Kyky kulkea rappusia tai kantaa raskaita esineitä, tai juosta, voi olla ratkaiseva yksilön omassa kokemuksessa.

Olemme heikkoja ja meidän oletetaan olevan tyytyväisiä heikkouteemme ja tuntevan olomme hyväksi heikkoudestamme huolimatta. Voimaa tavoittelevan ajatellaan joko kärsivän hybriksestä tai pitävän itseään parempana, tai hänen pyrkimyksensä mitätöidään "uususkonnollisena" hörhöilynä.  Ajatelkaa mitä tahdotte. Itse olen mieluummin vahva kuin heikko.

Äärettömyys.

Usein esitetty filosofinen ongelma logiikan ja matematiikan suhteen on se, miten äärettömyyteen pitäisi suhtautua. Emme oikeastaan edes tiedä mitä tarkalleenottaen äärettömyydellä tarkoitetaan, ellemme määrittele sitä jotenkin. Lähdetään siis perusteista.

Lähdetään ensimmäisen kertaluvun kielestä, jossa emme nyt rajoita sen kummemmin ilmaisua. Oletetaan että voimme sanoa jotain sellaista että "a = b", ilmaistaksemme identiteettiä. Termit a ja b siis viittaavat "johonkin" ja identiteetti tarkoittaa että ne viittaavat samaan. Jos sanomme, että "ei a=b", niin sanomme, että a ja b eivät ole identtisiä. Ilmaisen tämän "a != b" Tällainen termi, ollessaan totta, ilmaisee jo (implisiittisesti) lukumäärää: Se sanoo että ainakin kaksi termiä viittaa eri asioihin.

Tästä erillisyydestä voimme jalostaa eräänlaisen äärettömyyden seuraavalla tavalla. Tarkastellaan binääristä relaatiota R, joka ilmaisee a:n ja b:n suhdetta. Sovitaan että R:llä on seuraavat ominaisuudet: 1. Jos R(a,b) pätee ja R(b,a) pätee, niin a = b. 2. Jos R(a,b) pätee, ja R(b,c) pätee,
niin R(a,c) pätee. 3. Jokaiselle alkiolle x on olemassa alkio y siten että x != y ja R(x,y) pätee.

Tälle relaatiolle ei ole olemassa äärellistä mallia. Nimittäin, jos mallissamme on äärellinen määrä - olkoon se mikä hyvänsä, esimerkiksi 3 - alkioita, voimme valita niistä yhden - minkä tahansa - ja merkitä tätä symbolilla "0".  On olemassa alkio x, joka on erisuuri kuin 0, siten, että R(0,x) pätee. Toisaalta, ei voi päteä että R(x,0), koska tällöin x = 0 pätisi ominaisuuden 1 nojalla. Sovelletaan kohtaa 3 alkioon x, saamme uuden alkion, y. Edelleen, voimme kohdan 2 ja 1 nojalla toteamme, että myös y !=0. Itseasiassa, joka kerta kun sovellamme kohtaa 3, saamme alkion, jota emme ole vielä kohdanneet.  Mutta jos mallissamme oli kolme alkiota, niin kolmas yritys soveltaa kohtaa 3 johtaa ristiriitaan: Uuden alkion pitää olla erisuuri kuin 0, x, tai y, koska 3:n kohdan nojalla se ei ole y, ja jos se olisi x, niin R(x,y):stä seuraisi kohdan 1 nojalla, että se uusi alkio olisi y, mikä on ristiriita. Ja jos uusi alkio olisi 0, niin kohdan 2 nojalla uusi alkio olisi taas x, mikä ei ole mahdollista.

Äärellisen mallin olettaminen johtaa siis väistämättä ristiriitaan. Tiukan finitistinen tulkinta matematiikasta sanoisi, että hyvä on, tämä tarkoittaa että alkuperäinen ominaisuuksien joukko on väistämättä ristiriitainen. Tämä vastaisi siis sellaista joukko-opin aksiomatisointia joka sanoisi että kaikki joukot ovat äärellisiä.

Mutta tämä johtaa ongelmiin sekin. Esimerkiksi, jos oletamme, että luonnollisten lukujen joukko on hyvin määritelty käsite, ja otamme relaation R(x,y) tarkoittamaan "y = x +1", niin luonnollisten lukujen joukko *on* malli R:lle, siis, tämä relaatio toteuttaa R:n ominaisuudet. Se on siis ääretön.

Luonnollisten lukujen joukkoa pidetään eräänlaisena standardimallina sille, mitä normaali aritmetiikka tarkoittaa. Tässä viittaan siis sellaisiin asioihin kuin "lukuteoria" tms, jossa on kyse siis yhteen- ja kertolaskusta ja niistä johdetuista operaatioista. Sitä voidaan pitää lukumäärien teorian standardimallina. Luonnollisten lukujen kanssa isomorfista(*) joukkoa nimitetään sanotaan numeroituvaksi joukoksi. Numeroituvan joukon alkioille voidaan kullekin antaa oma luonnollinen luku nimeksi tai indeksiksi.  Numeroituvuus on tietyssä mielessä yksinkertaisin äärettömyyden laji.

Jo numeroituvuus synnyttää monia "paradoksaalisia" tuloksia. Esimerkiksi Gödelin ensimmäinen epätäydellisyyslause on mahdollista todistaa, kunhan meillä on riittävän ilmaisuvoimainen formalismi. Siihen vaaditaan luonnolliset luvut ja aritmeettiset perusoperaatiot, mutta ei juuri muuta. Tällöin saadaan luotua tilanne, jossa struktuurin ominaisuudet "karkaavat" yrityksiltä määritellä se: Struktuurilla voidaan "nähdä" olevan ominaisuuksia joita ei yksinkertaisesti ole mahdollista todistaa.

Sama ilmiö hiipii sisään kaikkiin formalismeihin, jotka sallivat "riittävästi" ilmaisuja jotta voimme erotella kaikki ne asiat jotka formalismi itse kykenee tekemään. Esimerkiksi kelpaavat rekursiiviset funktiot. Jos lähdemme luonnollisista luvuista sen kummemmin problematisoimatta niiden operaatioita, voimme määritellä funktioita jotka voidaan "kuvata" yksinkertaisista lähtökohdista lähtien. Yksinkertaisia peruskuvauksia ovat nollafunktio joka saa arvon 0 joka tilanteessa, seuraajafunktio joka saa arvon x ja palauttaa arvon x+1, i:s projektiofunktio joka saa n argumenttia ja palauttaa niistä i:nnen, kompositio kuvaa n-argumenttisen funktion: Kun g kuvaa k-argumenttisen funktion ja funktiot h1,..., hk kuvaavat n-argumenttisia funktiota, niin f(x) = g(h1(x), ... , hk(x)) on kompositio. Näiden lisäksi on kaksi kuvausta: rekursiokuvaus joka kuvaa n+1 parametrisen funktion: kun g on n parametrinen funktio ja h on n+2 parametrinen funktio, niin f(x,0) = g(x) ja f(x,y+1) = h(x,y,f(x,y)), ja minimointi joka kuvaa n-parametrisen funktion n+1 parametrisen funktion avulla. f(x) =  μ y g(x,y). Tämä tarkoittaa, että f(x) saa arvokseen pienimmän sellaisen y:n arvon, jolla g(x,y) = 0. Näistä ainoastaan minimointi voi tuottaa jotakin mikä ei ole hyvin määritelty.

En lähde tässä sen tarkemmin käymään läpi rekursiivisten funktioiden teoriaa. Olennaisia asioita on kaksi: Kaikille rekursiivisille kuvauksille voidaan esittää numero, joka yksilöi juuri sen kuvauksen, ja että kaikkia funktioita ei voida kuvata rekursiivisilla kuvauksilla, mutta "suuri osa" voidaan. Aivan erityisesti, niiden avulla voidaan kuvata aivan kaikki sellaiset luonnollisten lukujen funktiot jotka ylipäätään voidaan laskea esimerkiksi tietokoneella. Siitä huolimatta voidaan määritellä aivan ymmärrettäviä ja intuitiivisesti hyvinmääriteltyjä funktioita joista kuitenkin voidaan todistaa, etteivät ne ole rekursiivisia. Epätäydellisyyslausekin voidaan ilmaista siten, että jokainen lukuteorian aksiomatisointi, joka voitaisiin tulostaa (päättymättömällä) tietokoneohjelmalla, on epätäydellinen, eli ei koskaan tuota kaikkia tosia väittämiä.

Finitistit eivät pääsääntöisesti hyväksy näitä tuloksia, ja tässä on argumenttina se, että vaikka teoriat muilta osin ovat aivan hyvin käyttäytyviä, ne postuloivat että "kaikki" funktiot tai "kaikki" tietokoneohjelmat - samoin kuin "kaikki" luonnolliset luvut - on huonosti määritelty käsite. Vaikka tämä näkemys on vähän ankea ja hankala, se ei ole täysin epärationaalinen. Sen tueksi on olemassa jopa joitakin tuloksia. Nimittäin, vaikka tiedämme esimerkiksi että universaalia pysähtymistesteriä ei ole - samoin kuin ei ole rekursiivista kuvausta funktiolle joka palauttaisi 0 kun sille annettu numero on sellaisen funktion kuvaus joka on kaikkialla hyvinmääritelty ja 1 muulloin - tiedämme myös, että jokaista tällaista turingin konetta tai rekursiivista kuvausta kohden on olemassa sellainen rekursiivinen funktio joka tunnistaa äärettömän määrän tällaisia koneita ja että juuri tämä kone kuuluu siihen luokkaan jonka ko. funktio tunnistaa.

Voidaan siis argumentoida, että ainoa ongelma on sellainen universaalius, joka lupaa jotain "kaikille" luvuille tai "kaikille" koneille tai "kaikille" funktiokuvauksille, ja että tämä ongelma ja ratkeamattomuus- ja epätäydellisyystulokset ovat seurausta tästä typerästä lupauksesta, koska mitään äärettömyyttä ei ole olemassakaan.

En itse usko että tämä on välttämättä hedelmällinen lähtökohta, mutta en myöskään voi kumota sitä millään sellaisella argumentilla, joka olisi täysin vakuuttava. Formalistina tietysti ajattelisin, että kysymys siitä onko äärettömyyttä "olemassa" ei ole merkitystä, vaan ainoastaan sillä, mitä voimme äärettömyydestä päätellä. Se ei ole "totta" tai ole olematta, vaan ainoastaan tietyn merkkijonopelin tuloksia. Tämä näkemys on kuitenkin kovin epätyydyttävä useimmille ihmisille filosofisesti. En ota vahvaa kantaa siihen, miksi näin on, mutta voi tietenkin olla vain niin, että ihmisen aivot nyt vaan ovat huonot koska ne etsivät liian yksinkertaisia vastauksia, puhtaasti omaa vajavaisuuttaan. Äärettömyyshän on lopulta vain nimi sille että lukumäärä ei todellakaan ole hyvinmääritelty.

Incommunicado

Joudun edelleen jatkamaan hyvin verkkaista päivitystahtiani. Olen juuri parasta aikaa rustaamassa rahoitushakemuksia ja (tavalliseen tapaan) sain taas peri hylkäystuomiota julkaisukäsikirjoituksilleni. Tilanne ei näytä kovin hyvältä, mutta en toisaalta ole tästä kovin huolissani. Olen päättänyt, että jos homma ei etene, niin hakeudun ensi vuonna johonkin muihin hommiin. Olen ehkä "vanha", mutta minulla on jotain tietoyhteiskunnassa markkinointikelpoisia taitoja, joten tuskin jäänen täysin vaille työtä.

Yliopistolla pidettiin taannoin jonkinlainen "tiedotustilaisuus" uudesta tenure track- järjestelmästä.  Tiedotuksen sijaan tilaisuus tuntui kuitenkin keskittyvän ihmisten motivaation tuhoamiseen. Tai ehkä kyse oli ns. realiteettiterapiasta, tarkoituksena oli antaa meille heikommille tutkijoille viesti että meidän ei pidä kuvitella että uudessa systeemissä meillä olisi oikeastaan mitään arvoa.

Tämä on tietenkin varmasti aivan totta. Minun julkaisuluetteloni on surkea, luokiteltuja julkaisuja on vain ehkä tusinan verran ja niistä vain kolme on edes jonkinlaisia lehtiartikkeleja. Yhteensä vertaisarvioituja julkaisuja on alle 20. Olen siis jossain määrin epäonnistunut tutkijana; tästä ei nyt kuitenkaan ole kyse; omalta osaltani en koe enää että olisin tullut huonosti kohdelluksi. Pikemminkin kyse on siitä, että olen tehnyt mukavuudenhalusta valintoja joiden vuoksi urani on hieman kehnoissa kantimissa. Tämä ei harmita minua, sillä olen saanut "vaihdossa" paljon muuta. Totean tämän nyt tässä, jotta lukijoilla ei olisi virheellinen käsitys tai luulisi minulla olevan virheellinen käsitys omasta itsestäni.

Oma tilanteeni ei ole se,  mikä minua hiertää, vaan yleinen asenneilmapiiri. Ensimmäisenä ovat tietenkin ns. liikkuvat maalitolpat, eli se mitä työltä odotetaan, muuttuu jatkuvasti niin, että jos aiemmat odotukset ja kriteerit tulevat täytettyä, tilalle on tullut jo jotain uutta. Toisena, ja pahempana, on kaksoisviestintä. Tutkijoiden oletetaan tekevän ns kutsumustyötä. Kuten monilla muillakin aloilla, myös yliopistoissa näillä koulutustasoilla, professoreja lukuunottamatta, palkat ovat kymmeniä prosentteja alhaisemmat kuin vastaavissa tehtävissä yksityisellä sektorilla. Tämä on ihan OK, palkka sinänsä ei ole ongelma. Sensijaan edellytys työmäärästä on jotain muuta. Opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluvan suoriutumista työstä arvioidaan opetuksen ja tutkimuksen mukaan. Opetuksen osalta kuitenkin suoriutuminen tarkoittaa että työpäivät pitää täyttää opetustehtävillä. Ja kun opetustehtäviin kuluu paljon aikaa, tutkimus pitäisi tehdä, niin, koska? Mainitussa demotivointitilaisuudessa oli useampi puhuja, joka korosti, että uralla edetäkseen ei voi olettaa, että työt saa tehtyä työajan puitteissa, vaan työtä pitää painaa noin 12 tuntia päivässä ja myös viikonloppuisin. Tämä vastaa kyllä aika hyvin minun arviotani siitä, miten paljon työtä pitäisi tehdä, jos aikoisi päästä suoritusten osalta noille vaadituille tasoille.

Puhumattakaan sitten siitä, että rahoituksen hankkiminen on väittelyn jälkeen käytännössä tutkijan omilla harteilla. Ja jos on tehnyt sen virheen että ei ole kiinnittänyt asiaan huomiota riittävän varhaisessa vaiheessa (koska kukaan ei ole varoittanut asiasta), on äkkiä liian myöhäistä.

Korostan että tämä ei nyt sinänsä haittaa minua, olen tehnyt rauhani jo omien epäonnistumisieni kanssa. Sensijaan muistan kaikkia niitä kolleegoitani joilla ei ollut minun mukavuudenhaluani ja sietokykyäni, mutta joilla oli markkinointikelpoisia taitoja, osaamista, ja hyviä ideoita. He lähtivät pois ja jättivät akateemisen uran kokonaan.

Suomalainen tutkimus on joiltain osin hyvinkin korkealaatuista. Tuntuu hullulta, että tutkimusta edes tehdään aloilla, joissa ei sitten kuitenkaan panosteta siihen, että ihmiset saisivat resurssit mielekkäästi käyttöön. Tämä on selkeä tehokkuusongelma, ja jonkinlainen koordinaatio-ongelma. En tiedä miten se ratkaistaan.

Omalta osaltani se ratkennee niin, että lähden pois, kun aikani on täynnä. Yritän vielä nämä muutamat kerrat. Haut joissa ratkaisut tehdään ensi vuoden syksyllä tai myöhemmin, jätän jo väliin. Jos sitä ennen ei tärppää, niin urani päättyy siihen. Mutta voin ehkä aloittaa jotain muuta. En usko että mikään tähän mennessä tekemäni on sinänsä mennyt hukkaan.

Aivot ja sen yli.

New Scientistin artikkeli viime viikolla sivuaa ajatuskoetta, jossa neuronit aivoissa korvataan yksi kerrallaan keinotekoisilla mekaanisilla laitteilla, joilla on sama toiminnallisuus suhteessa toisiin neuroneihin, kuin alkuperäisellä. Tarkalleen mikä on "sama toiminnallisuus" on ajatuskokeen kannalta epäolennaista, olennaisempaa on kysymys siitä, onko sellainen abstraktio kuin "sama toiminnallisuus" mielekäs.

En kuitenkaan käsittele tätä filosofista problematiikkaa nyt. Lukija voi omata minkä hyvänsä tulkinnan aivojen toiminnasta, kunhan on tietoinen (sic) siitä, mikä oma tulkinta on. Sensijaan heitän tässä löyhästi muutamia asiasta heränneitä ajatuksia.

Tekstissä kerrotaan, että apinoiden aivoihin asennettu neuroni-implantti, joka piti aktivaatiokuvioita yllä, paransi apinoiden oppimista, mieleenpalauttamista ja reaktioaikaa tietyissä testeissä. Artikkelissa spekuloidaan mahdollisuudella valmistaa kehittyneempiä implantteja, joilla voitaisiin hoitaa (ja osin korvata) niitä aivoalueita, joiden toiminnallisuus häirintyy esimerkiksi Alzheimerin taudissa ja Parkinsonin taudissa. Tämä aihe kiinnostaa minua, koska isoäitini suvussa on (onneksi myöhäisellä iällä puhkeavaa) Alzheimerin tautia, ja on harvoja sairauksia joita pelkään yhtä paljon omalla kohdallani. Hyvällä ruokavaliolla ja elintavoilla voin, jos vähän ekstrapoloin, olettaa että sairaus puhkeaa aikaisintaan noin 40 vuoden kuluttua. Siinä ajassa toivoisin että joko tämä teknologia on kehittynyt merkittävästi, tai eutanasialainsäädäntö ja -käytäntö on edennyt riittävän pitkälle.

Asiassa minua kiinnostaa myös toinen puoli, nimittäin transhumanismia kohtaan tuntemani sympatia, ja ihan käytännön tarpeet. Näistä käytännön tarpeista muutama sananen, mutta sitä ennen perustelu.

Erikoistuminen ja työnjako on edennyt tieteissä 1900-luvun aikana niin pitkälle, että todellisten yleisnerojen aika on tietyssä mielessä jo ohi. Tieteen ja tutkimuksen, erityisesti teknologian, massiivinen lisääntyminen, monipuolistuminen, "pirstaloituminen" jne, muodostavat mahdollisen uhan kehityksen etenemiselle. Koen hyvin voimakkaasti että tällaisiin haasteisiin tulee suhtautua vakavasti jo ennen kuin ne muodostavat todella rankan pullonkaulan. Tässä suhteessa olen häpeilemättömän progressiivinen ja antikonservatiivinen: yksi keskeisimpiä arvoja minulle on nimenomaan teknologisen kehityksen  usein teksteissäni ilmenevä äärimmäisen negatiivinen suhtautumiseni konservatismiin on lähtöisin nimenomaan tästä. Samoin, esimerkiksi vihreitä kohtaan tuntemani epäluulo on paljolti perua tästä arvoasetelmasta. Vaikka koen esimerkiksi luonnosuojelun äärimmäisen tärkeäksi, ja arvostan biodiversiteettiä itseisarvona, keskeisenä argumenttina tälle koen oikeastaan eräänlaisen intergenerationaalisen "oikeuden" ja jonkinlaisen teknologisen kehityksen imperatiivin: Luonto ja biosfääri ovat ensisijaisesti arvokkaita siksi, että niiden tuhoaminen a) pysäyttää teknologisen kehityksen ja b) on ryöstämistä tulevilta sukupolvilta. Intergenerationaalinen utilitaristinen argumentti on lopulta hyvin yksinkertainen: Luontoarvojen marginaalihyöty kasvaa rajusti kun materiaalinen vauraus lisääntyy. Tulevat sukupolvet olisivat siis valmiita maksamaan siitä, että heillä olisi marginaalisesti enemmän puhdasta ja hyvinvoivaa luontoa kuin nykymenolla näyttäisi toteutuvan. Toisaalta, talouskasvu ja tekninen kehitys vain lisäävät tätä marginaalista arvoa. Kaldor-Hicks- tehokkuuskriteeri on tässä aivan yksikäsitteinen.

Tällä hetkellä tietokoneet ovat keskeinen työkalu lähes kaikilla tieteen aloilla. Dataa tallennetaan erilaisissa muodoissa ja sitä käsitellään kehittyneillä algoritmeilla ja esitetään erilaisten käyttöliittymien ja visualisointityökalujen avulla. Alla olevat mekanismit ja teoriat, alasta riippuen, mallinnetaan erilaisin tavoin, ja ei ole lainkaan tavatonta, että tämä välikerros jossa datan käsittely tapahtuu, on aihetta tutkivalle tutkijalle kokonaan tuntematon. Triviaalina esimerkkinä vaikkapa ekonometria, jossa tutkija kyllä tietää perustulokset tilastotieteestä, regressioanalyysistä jne, mutta hänellä ei ole kerrassan minkäänlaista käsitystä niistä algoritmeista, joilla erilaiset estimaatit lasketaan. Tutkija on täysin käyttöliittymän varassa ja käyttöliittymän pullonkaulat, käytettävyyskysymykset jne, muodostavat rajat luovuudelle.

Tähän on esitetty ratkaisuksi sellaista ihmisen ja koneen rajapintaa, joka toimii kytkemällä tietokone suoraan aivojen jatkeeksi. Aiheella on leikitelty scifissä paljon, lähinnä erilaisten virtuaalitodellisuusskenaarioiden (tyyliin Matrix) kautta, tai tarinoissa, joissa ihmiset ohjaavat koneita jotka toimivat heidän sijaisinaan. Huomattavasti vähäisemmälle huomiolle on jäänyt ihmisaivojen kapasiteetin kasvattaminen tuomalla ihmisen ja koneen rajapinta lähemmäs ihmistä.  Muistikuvani mukaan Cyberpunk 2020 sisälsi sääntöjä, joiden puitteissa pelaajat voivat hankia "siruja", augmentaatioita jotka tarjoavat tietyntasoisia taitoja (kyky korjata autoja, erilaisia martial arts-kykyjä jne), ja tämä on ehkä lähimpänä sitä mitä tällainen teknologia voi tarjota pullonkaulojen voittamiseksi.

Nykyisellään koulutus muodostaa nimittäin valtavan suuren osan teknologiakehityksen pullonkaulasta. Syitä on karkeasti kaksi. Ensimmäinen se, että kaikki perustuu abstraktioihin nykyisin paljon enemmän kuin ennen. 1900-luvun alkupuolella teknologia oli vielä useimmilta osin jotain, josta pystyi "avaamaan konepellin". Teknisen toimintaperiaatteen ymmärtäminen ei vaatinut suurta modulaarisuutta ja abstraktioiden hallintaa samaan tapaan kuin nykyisin. Nykyisin teknologiaa voi "ymmärtää" vain abstraktioiden kautta, ja yksityiskohdat voi hallita vain jossakin hyvin spesifisissä sovelluksissa. Esimerkiksi auton moottori on nykyisin hyvin modulaarinen; sen toimintaperiaate on voimangeneroinnin osalta tietenkin edelleen sama kuin ennen, mutta kaikkea mitä voidaan säätää,  myös säädetään ja siihen liittyy teknologiaa, jota ei voi ymmärtää yksityiskohtaisesti ilman digitaalitekniikan hyvin syvällistä koulutusta.

Toinen syy taas on, että yksinkertaisesti jokainen tekniikka on syvällisesti sidoksissa siihen infrastruktuuriin joka sen on tuottanut. Laitteet, joita vaaditaan nykyisten kulutustavaroiden tuotannossa, on tuotettu laitteilla, jotka on tuotettu laitteilla jne, ja tämä ketju on melko pitkän evoluution tulos. Kukaan ei tyhjästä kykenisi luomaan mitään tällaista. Me emme voi kouluttaa ihmisiä siihen, miten koko tekninen infrastruktuuri voitaisiin rakentaa tyhjästä, koska siihen ei ole aikaa; ihminen ei edes voi oppia sitä yhden eliniän aikana.  "Teknologiapuu" on liian korkea.  Nämä yksityiskohdat voivat kuitenkin olla tärkeitä, ja uutta kehitystä syntyykin yleensä siellä, mitta yksityiskohtien toteuttamisen rajoitukset tunnetaan ja ne pyritään ylittämään. Esimerkkejä löytyy monia, elektroniikka nyt päällimmäisenä luonnollisesti. Bioteknologian osat, kuten esimerkiksi geenien sekvenssointi, kehittyy jatkuvasti juuri siksi, että toteutusyksityiskohtia säädetään ja implementoidaan uudelleen entistä tehokkaammin.

Tieteen ja teknologian kehittymisen kannalta on tärkeää, että on tiettyjä standardeja esimerkiksi tiedon esitystavoille, jotta relevantti informaatio voidaan käsitellä uudelleen, jos sille on tarvetta ja että se on myös muiden käytettävissä. Lasken "relevanttiin informaatioon" myös erilaiset laskennalliset mallit, joita teorioista luodaan. Yksi ala, joka sivuaa omaani, löytyy biotieteistä  (ks, esim tämä) mutta muillakin tieteillä tietenkin on tällaisia mallinnoskysymyksiä. Näille mallinnosformalismeille ja niiden esitykselle on erilaisia rajapintoja jne standardeja.

Miten tämä liittyy mahdolliseen teknologiaan, jolla aivoja voidaan augmentoida kytkemällä ne tietokoneeseen? No, haluan vain tuoda esiin sen, että me ajattelemme helposti tällaisen teknologian viihteen ja erilaisten "arkea helpottavien" sovellusten kautta. Erilaiset augmentoidun todellisuuden jne sovellukset tietenkin ovat ihan mielenkiintoisia, mutta en puhu nyt niistä.  Jos ihmisen ajattelua voidaan laajentaa kytkemällä aivot koneeseen, ja jos tämä voidaan toteuttaa niin, että ajatelussa kyetään suoraan operoimaan erilaisilla laskennallisilla abstraktioilla, niin tällä voi olla hyvinkin suuri vaikutus nimenomaan kehityksen pullokaulan avaajana. Sensijaan että joudumme kouluttamaan ihmisiä, kytkemme heidän aivonsa järjestelmään, jota he opettelevat käyttämään, ja relevantit abstraktiot ja niiden väliset yhteydet ovat osa järjestelmää. Jos ja kun aivot vielä pitkään päihittävät perinteiset tietokoneet luovuudessa ja perinteiset tietokoneet tietenkin jo nyt päihittävät aivot tiedon ja yksityiskohtien nopeassa tallentamisessa, näiden hybridijärjestelmä saattaisi olla hyvinkin tehokas.

Villinä spekulaationa siitä, miten tällainen systeemi kytkettynä aivoihin voisi toimia ja tuntua, on että kytkemisen alkuvaiheessa sen käyttöä joutuisi tietoisesti harjoittaamaan, ja "kutsumaan", mutta että kun aivot pikku hiljaa muodostaisivat relevantit kytkennät, koneisto tuntuisi pikemminkin osalta omaa ajattelua kuin joltakin mikä on siitä kokonaan erillään. En ole törmännyt kirjallisuudessa spekulaatioihin tällaisesta tai sellaisen kuvailemisesta. Alastair Reynoldsin "House of Suns" kyllä käsittelee sivujuonteena posthumaania älyä, joka on syntynyt jonkin tällaisen augmentaation tuloksena, ja kirjassa kuvaillaan sen syntyä ja kehitystä jonkin verran.

Olen vain marginaalisesti kiinnostunut tämäntyyppiseen teknologiaan liittyvistä "eettisistä" ongelmista, joita varmasti jotkut mielellään nostavat esiin. Vasemmistolaisen argumentin mukaan teknologia tekisi ihmisistä epätasa-arvoisia, etenkin jos se olisi kallista.  Kuten aina, kummassakin näkemyksessä asetetaan vaunut hevosen eteen; kaikki teknologia on yleensä toiminut niin, että se on ensin vain harvojen ja valittujen etuoikeus. 1900-luvun alussa vain superrikkailla oli auto ja jääkaappi. Jos esimerkiksi kylmäkoneita olisi vastustettu (onnistuneesti) tasa-arvoargumentilla, tuoreen ruoan syöminen johtaisi edelleen hyvin usein kohtalokkaisiin ruokamyrkytyksiin. Tällä logiikalla tietenkään myöskään esimerkiksi silmälaseja tai vaikka taskulaskimia ei olisi koskaan voitu tuoda markkinoille.

Konservatiivinen vastalause liittyy inhimillisyyden puolustamiseen ja siihen, että tällainen teknologia uhkaa käsitystämme siitä, mikä on ihminen. Uuskonservatiinen argumentti, jonka esimerkiksi Fukuyama on esittänyt transhumanismia vastaan yleisesti on karkeastiottaen seuraavanlainen: Ne oikeudet joita katsomme ihmisillä tasapuolisesti olevan lain edessä, edellyttävät ja olettavat tietynlaisen ihmiskuvan ja ennenkaikkea rajat sille, mitä pidetään ihmisenä. Jos nämä rajat rikotaan tai ylitetään, lainopillinen kehys ja ihmisoikeudet menettävät merkityksensä. Tämäkin argumentti on täysin absurdi, tietenkin, ikäänkuin asioiden oleminen juuri niinkuin ne ovat olisi paras argumentti sen puolesta että asiat ovat juuri niinkuin niiden pitäisi olla. Erilaiset uskonnolliset ja myös ns. syväekologiset argumentit liittyvät taas usein siihen, että ihmisyyden ylittämispyrkimykset esitetään jonkinlaisena Ikaros-kompleksina, hybriksenä josta seuraa tuho. Tällaiselle argumentille ei voi oikein esittää mitään vastalausetta, mikä on edelleen eräs merkittävistä syistä miksi koen konservatismin erityisen turhauttavana. Se perustuu ajattelulle, jonka mukaan se, mikä on (tai on ollut), on arvokkaampaa kuin se, mikä voi olla (tai mikä on juuri tullut olemaan), riippumatta siitä kuka tai mikä preferoi mitäkin. 

Nämä kaikki argumentit ovat tietenkin mitättömiä tehokkuusargumenttien rinnalla, mutten halua mennä siihen sen syvällisemmin.

Jos jollakulla on tämän tyypin problematiikkaan liittyviä kirjallisuusviitteitä, ne olisivat tervetulleita nyt. Lokakuun puolivälin jälkeen aion pitää tutkimuksesta pienen tauon ja pienen loman, ja ajattelin taas lukea hieman enemmän

Nopeat ja Hitaat III: Algortimit.

Kahneman kuvailee yhdessä luvussa osittain samaa ilmiötä jota itse taannoin, ja jälleen kerran hieman eri näkökulmasta ja käsitteiden rajojen ollessa hieman toiset. Useimmissa tilanteissa, joissa pyritään ennakoimaan jotain myöhempää lopputulemaan ihmisen elämässä (opintomenestys, työssä pärjääminen, rikollisuus jne), "asiantuntijan" antama intuitiivinen arvio on käytännössä arvoton. Lääketieteelliseen tms. koulutukseen valittavien haastattelun perusteella tehty intuitiivinen "soveltuvuusarvio" on yleensä täysin epävalidi, so. se ei ennusta mitään, toisin kuin esimerkiksi aiemmat kouluarvosanat. Sama pätee todella monessa paikassa. Esimerkiksi hyvin yksinkertainen malli Bordeaux-viinien vuosikerran laadun ja tulevan arvon arvioimisessa, on moninverroin validimpi kuin maistajan arvio nuoresta viinistä. Malli ottaa huomioon satovuoden sademäärät tietyiltä kuukausilta ja kesän keskilämpötilan.

Useimmissa tapauksissa, joissa tilastollinen evidenssi on osoittanut, että asiantuntijuudesta ei ole käytännössä mitään hyötyä asioiden ennakoimisessa, ihmiset ovat reagoineet tähän vihamielisesti. Tosiasiat kuitenkin ovat kiistattomia: yksinkertaiset algoritmit, joiden parametrit valitaan tilastollisen evidenssin perusteella, ovat päätöksenteossa useimmissa tapauksissa huomattavasti luotettavampia kuin ihmiset. It gets worse: kun  ihmiset keksivät keinoja "korjata" jotain ilmeisen epäreilulla tavalla toimivaa mittaria, korjaus yleensä heikentää algoritmin toimintaa.

Esimerkiksi pääsykokeet yliopistoihin ovat melko huono mittari validiteetiltaan, jos puhutaan opintomenestyksestä. Toki täytyy muistaa se, että erityisen halutuilla aloilla näin on pakostakin, koska mitä enemmän pääsykoe karsii, sitä valikoituneempaa siitä läpipäässyt porukka on, ja sitä voimakkaampi restricted range-bias siinä on mittarina. Esimerkiksi älykkyysosamäärä on heikko ennustaja menestykselle tieteellisessä työssä, jos rajoitutaan reilusti alle kolmekymppisenä väitelleisiin tutkijoihin. Samaan tapaan VO2-max on huono ennakoija kestävyysjuoksijoiden menestykselle, jos rajoitutaan olympialaisten 10 000 metrin finaalin lähtöviivalle. Nämä populaatiot ovat rajoittuneita, kaikilla tämä "perusmuuttuja" on jo valmiiksi poikkeuksellisen korkea, ja erot syntyvät jostain muusta. Kuitenkin, jos pääsykokeen lisäksi otetaan jokin "soveltuvuushaastattelu", prosessi kokonaisuutena on vielä vähemmän validi. Tämä ylimääräinen informaatio heikentää, ei paranna prosessin tarkoituksenmukaisuutta.

Pörssianalyytikot pärjäävät keskimäärin suunnilleen yhtä hyvin kuin nopanheitto. Salkunhoitajat keskimäärin eivät kykene voittamaan markkinahintojen kehitystä. Jotkut toki pärjäävät joinakin vuosina paremmin, mutta menestys yhtenä vuonna ei korreloi menestyksen kanssa toisena vuonna: ei ole olemassa alfaa, vain betaa. Ammatinvalintapsykologit eivät osaa (muuten kuin ÄO-testillä) arvioida henkilön potentiaalia, eivätkä sitä, onko hän "alisuoriutuja", joka voisi parantaa koulumenestystään tekemällä enemmän töitä. Erityisen huonoja ovat erilaiset maailmanpolitiikan ja yleisen talouden analyytikot, joiden skenaarioarviot ovat pahemmin pielessä kuin se, että kaikille uskottaville lopputuloksille annetaan sama todennäköisyys. He arvioivat konfliktien, pörssiromahdusten, jne jne todennäköisyyksiä pahemmin pieleen kuin kolikonheitot.

Kaiken tämän taustalla on intuitio, joka siis pääasiassa valehtelee.

Mutta eivät mallitkaan saa kovin mairittelevaa kohtelua: monimutkaisempi malli menee yleensä pahemmin pieleen kuin yksinkertainen. Yksinkertaisten mallien validiteettia on helppo arvioida, ja useimmissa tapauksissa se on vain hieman sokkona tehtyä arvausta parempi. Sensijaan ns oppinut arvaus on yleensä sokkona tehtyä arvausta heikompi.

Poikkeuksia tästä kyllä on. Esimerkiksi kokeneet lääkärit arvaavat kyllä diagnoosin paremmin oikein kuin maallikot tai pelkkä arvaus. Tosin melko yksinkertainen tilastollinen päättely hakkaa usein kokeneenkin lääkärin. Ei ole ollenkaan sattumaa, että diagnostiset kriteerit toimivat yleensä niin, että luetellaan joukko oireita, ja diagnoosi varmistuu kun riittävän moni oire löytyy listasta. Diagnostiikkaa voidaankin pitää eräänlaisena intuition ja eksplisiittisen mallin yhdistämisenä. Vastasyntyneiden kohdalla ns. Apgar-pisteet ennustavat lapsen yleistilan hyvin luotettavasti, ja tarkkailu ja tehohoito kannattaa keskittää niihin, joilla on alhainen pistemäärä. Yksinkertainen tarkastuslista on pelastanut satoja tuhansia lapsia kuolemalta. Ennen Apgarin systeemiä, lääkärit ja hoitajat arvioivat lapsen tilaa kuka milläkin tavalla, ja osa tavoista oli täysin epävalideja. Itseasiassa voidaan argumentoida, että merkittävä osa kliinisen lääketieteen kyvystä pidentää elinikää ja laskea lapsikuolleisuutta perustuu samantapaisiin melko yksinkertaisiin tarkastuslistoihin, joiden perusteella sitten kiinnitetään tarkemmin huomiota yksilöön. 

Edellisessä kirjoituksessani kommenttiosiossa keskusteltiin jälleen kerran tehokkuudesta. Emme voi olettaa, että tehokkuutta voidaan tuosta vaan alkaa toteuttaa politiikassa. Tehokkuutta voidaan yleensä arvioida vasta merkittävästi jälkikäteen ja silloinkin vaihtoehtoiskustannus on melko puhtaasti arvailujen varassa. Toki kontrolloituja kokeitakin voidaan tehdä: esimerkiksi sovelletaan jossain maakunnassa tai kunnassa jotain periaatetta, ja toisessa toista.  Ehkä tämäntyyppisten prosessien kautta voimme oppia tekemään erilaisia päätöksenteon "tarkastuslistoja", joilla taataan edes jonkinlainen tehokkuus. Selvää on, että perinteisemmät ideologiat eivät tällaisia työkaluja tarjoa.

Predikaattiabstraktio.

Olen kirjoittanut paljon abstraktiosta pyrkien esittämään sen jotenkin yleismaailmallisena tiedon käsittelytapana. Ajatusten taustalla on kuitenkin teoria, joka on tarkoitettu oikeastaan johonkin ihan muuhun. Olen rehellisesti sanoen liian tyhmä, jotta kykenisin pitämään mielessäni jotenkin monia erilaisia ja erillisiä tapoja hahmottaa maailmaa, ja niinpä, kun joudun hahmottamaan tutkimuksessani jotakin ilmiöitä jollakin tavalla, tästä tavasta tulee väistämättä osa ajatteluani.

Abstraktio on erilaisten mallien tms rakenteiden välillä operoiva kuvauspari. Toinen kuvauksista voidaan tässä nimetä "abstrahoinniksi" ja toinen "konkretisoinniksi". Ideana on, että toinen malleista on konkreettisempi ja toinen abstraktimpi, ja tämä kuvauspari antaa mahdollisuuden liikkua näiden välillä. Abstrahoitu versio on yksinkertaisempi ja laskennallisesti tms vähemmän hankala käsitellä. Abstraktion tarkoitus on mahdollistaa päättely tilanteessa, jossa se on konkreettisen mallin kokoluokan vuoksi tosiasiassa mahdotonta.

Konkretisoinnin tehtävä taas on samankaltainen kuin operationalisoinnin, eli se palauttaa abstraktissa mallissa tapahtuvan päättelyn konkreettisiksi ilmiöiksi. Näillä kuvauksilla pitää olla tietty suhde, jotta niiden tuottama päättely on validia. Yleensä tällainen vaatimus on Galois'n kytkentä tai jokin sen muunnelma.

Predikaattiabstraktio toimii niin, että mallin osien sijaan käsitellään näitä osia koskevia loogisia väittämiä. Jos vaikkapa mallin osat ovat muuttujia, joita on paljon, ja joiden arvoalueet ovat rajattomat, predikaattiabstraktio käsitteleekin väittämiä, esimerkiksi "muuttuja on positiivinen", "muuttuja on nolla" ja "muuttuja on negatiivinen". Tai "tämän muuttujan arvo on suurempi kuin tuon". Jokainen tällainen predikaatti jakaa (konkreettiset) mahdolliset mallin tilat niihin, joissa predikaatti pätee ja niihin, joissa se ei päde. Jos konkreettisen mallin muuttujien arvoalue on ääretön, eli ne ovat vaikkapa reaalilukuja, konkreettinen malli voi hyvinkin olla ääretön. Sensijaan predikaattiabstraktiolla saatava malli voi olla hyvinkin pieni; jos predikaatteja on yksi, niin sillä on vain kaksi eri tilaa!

Kun "matemaattista mallia" ja "sanallista mallia" yritetään asettaa vastakkain, ikäänkuin verbaalisesti esitetty malli olisi jotenkin laadullisesti erilainen, koen aina jonkinlaista ahdistusta. Tarkoitan, että kun näen jonkun esittävän, että matemaattinen lähestymistapa ei kykene vangitsemaan sitä "rikkautta", joka verbaalisella selityksellä on, koen että kyse on vakavasta ymmärryksen puutteesta. Jokainen verbaalisella esityksellä annettu malli on aina ymmärrettävissä abstraktina mallina, jossa käytetään predikaattiabstraktiota: Joko sanotut tosiasiat pitävät paikkaansa (tai ne pitävät paikkaansa jossakin määrin; predikaatit voidaan vallan hyvin ajatella sumeiksi) tai sitten eivät pidä, ja näiden ääneenlausuttujen mahdollisesti kontingenttien ja toisistaan riippuvien väittämien joukko on jokaisessa verbaalisessa esityksessä rajallinen.

Kukaan ei tietenkään penää tällaisessa tilanteessa konkretisointia, ainakaan täydellistä, eikä varsinkaan mitään Galois'n kytkentää operationaalisille suureille. Mutta sisäistä logiikkaa ja ymmärrystä siitä, että mikäli tällaisella mallilla pyritään todellisuudessa jotakin relevanttia ilmaisemaan, jonkinlainen keino konkretisoida mallia pitää olla, ainakin siihen pisteeseen, että voimme todeta jotenkin, ovatko esitetyt väittämät (ts. niiden konkreettiset vastineet) paikkansapitäviä vaiko eivät.
[huomautan tässä vaiheessa, että tämä prosessi on väistämättä sopimuksenvarainen; tässä ei ole tarpeen postuloida "objektiivisia tosisasioita". Niin voi tehdä mielessään, jos kokee sen tarpeelliseksi, tämän tarkastelun tarkoitus ei ole argumentoida tästä näkökulmasta yhtään mitään]

Tämän abstrahoinnin lisäksi, jos haluamme esittää relevantteja väittämiä "todellisuudesta" (kirjoitan edelleen lainausmerkkeihin, koska tässä voi käyttää mitä hyvänsä sopimuksenvaraista tarkastelutasoa), meillä on oltava jokin allaoleva malli siitä, mitä on lupa päätellä mistäkin. Omalla alallani alleoleva malli esimerkiksi on jonkin järjestelmän kuvaus (se voi olla tietokoneohjelma, jokin konkreettinen laite, protokolla, biologinen tai kemiallinen prosessi, yms) ja tämän järjestelmän toiminnan kannalta "olennaista" saattaa olla vaikkapa se, miten siinä esiintyvät suureet kehittyvät ajan kuluessa kun järjestelmä elää elämäänsä. Konkreettisella tasolla esimerkiksi kemiallisen prosessin mallissa voi olla reaktioyhtälöitä, tietokoneohjelman mallissa voi olla ohjelmakoodia, jota suoritetaan, jne, ja nämä määräävät jotenkin tällä "konkreettisella" tasolla sen, mitä milloinkin tapahtuu. Jokaiselle siirtymälle tilasta toiseen on jokin sääntö, esimerkiksi.

Myös nämä säännöt pitää siis abstrahoida, jotta voidaan päätellä abstraktista mallista jotakin. Ja se, miten ne abstrahoidaan, ratkaisee sen, mitä ominaisuuksia säilyy ja mitä ei. Tyypillisimmin valitaan abstraktio niin, että voidaan taata vaikkapa että jokainen ei-toivottava käyttäytyminen (esimerkiksi kemiallisen reaktion räjähdysmäinen eteneminen tms) säilyy abstrahoinnissa, mutta abstrahointi voi lisätä tällaisia ei-toivottavia ilmiöitä malliin. Tällöin, jos voimme osoittaa abstraktilla mallilla, että ei-toivottavia ilmiöitä ei ole, ei niitä ole tällöin myöskään konkreettisella mallilla.

Ehkä kaikkein tavanomaisin predikaattiabstraktion ilmenemismuoto on luonnollinen kieli.

Väärin sammutettu.

Ilmaisua "väärin sammutettu" on tapana käyttää negatiivisessa merkityksessä tilanteessa, jossa joku taho on toiminut sinänsä tarkoituksenmukaisesti mutta jonkun institutionaalisen tms. sosiaalisen viitekehyksen puitteiden ulkopuolella. Nimitys tulee tarinasta, jossa vapaaehtoiset sammuttavat tulipalon, ja ammattipalomiesten saapuessa paikalle nämä toteavat että palo on väärin sammutettu.

En pidä kovin suureellisista eettisistä pohdinnoista, joten rajaan abstraktioni ja supistan käsitteitä hieman. Erottelen toisistaan seuraamuseettisen ja deontologisen lähestymistavan niin, että ensimmäisessä intentioilla, säännöillä, jne, on merkitystä vain eräänlaisina seuraamusten standardeina ja jälkimmäisessä taas säännöt, periaatteet jne, ovat primäärisiä. Tällä rajauksella voidaan ajatella, että "väärin samutettu" voi olla legitiimi johtopäätös jonkinlaisessa deontologisessa tarkastelussa.

Edellisen kirjoituksen kommenteissa oli jotain mitä en oikein heti käsittänyt ennen kuin siirsin sen tähän viitekehykseen. Deontologinen tarkastelu esimerkiksi yhteismaan ongelmasta aivan validisti voi antaa sellaisen tuloksen, että yhteismaan ryöstämisessä ei ole mitään väärää niinkauan kun sillä ei ole omistajaa. Pidän tätä itse vähän höpsönä käsityksenä, mutta sisäisesti siinä ei ole mitään irrationaalista. Libertaristit usein suosivat deontologista etiikkaa syistä, joita en ole koskaan käsittänyt, mutta en puutu siihen tässä enkä kritisoi sen enempää, kunhan osoitan eron omani ja tällaisen ajattelun välillä.

Seuraamuseettisesti tarkasteltuna yhteismaan ryöstäminen on aggressiota jos tasapainotila johtaa ihmisten vahingoittamiseen. So, kaivon myrkyttäminen on aggressiota kanssaihmisiä kohtaan, vaikka kaivolla ei olisi omistajaa, koska siitä joku voi juoda. Laajempi, tehokkuusajatteluun perustuva seuraamuseettinen tarkastelu voi jopa osoittaa, että kaivon myrkyttäminen on aggressiota myös silloin, kun omistaja itse myrkyttää omistamansa kaivon, koska on syytä olettaa, että kaivo ei tule aina olemaan hänen omistuksessan, koska on syytä olettaa, että tuleva omistaja ei ehkä tiedä että kaivo on myrkytetty, tai koska omistaja saattaa vaikkapa unohtaa tämän. Vielä laajemmin, voidaan argumentoida, että koska veden varastaminen kaivosta, vaikka voidaan ajatella aggressiona kaivon omistajaa kohtaan, on suhteessa niin vähäinen aggressio, että myrkytetty vesi on aivan kohtuuton vastaus tällaiseen aggressioon.

En halunnut oikeasti kirjoittaa kuitenkaan tästä, vaan toisesta metatasosta, nimittäin väärästä argumentista oikean väittämän puolesta.

Epistemologinen "väärin sammutus" voi tapahtua esimerkiksi silloin, kun vakuutamme jonkun henkilön tosiasiasta P, käyttäen argumenttia, joka on epäpätevä. Olen kirjoittanut suhteettoman paljon argumentaatiosta ja argumentointivirheistä, ja tämä nimenomainen "väärin sammuttaminen" on mielestäni eräänlaisen epistemologisen "etiikan" tai pragmaattisen tietoteorian näkökulmasta pahin mahdollinen "synti".

Se voidaan nähdä tietenkin deontologisesti niin, että oikean argumentaation noudattaminen sinänsä on hyve, tai se voidaan ajatella niin, että argumentaation tehtävä on paljastaa meille, mikä muu on totta kun tietyt tosiasiat ovat tiedossamme. Jos lähestymme asiaa bayesilaisittain, argumentti voidaan ajatella jonkinlaisena ajatuskoneena, jonka toimivuudelle on jonkinlainen todennäköisyys- tai uskottavuusmitta. Aina kun käytämme tällaista konetta ja havaitsemme sen tuottavan tosiasian, meidän uskomuksemme sen oikeellisuuteen lisääntyy.

Huomautan tähän väliin, että tämä on vain malli siitä, miten argumentit toimivat, ja se operoi metatasolla. Se on myös ilmiötason malli, eli sen on tarkoitus tehdä ilmiöstä ymmärrettävämpi, mutta kuten käsittelemäni mallit ja mallit - näin väitän - ylipäätään, se ei ole missään erityisessä suhteessa ns. "oikeaan todellisuuteen", vaan vastaavuus on vain omassa päässämme. Sama pätee argumentteihin; mikrotasolla jokainen argumenttihan on malli siitä, miten tosiasioita voidaan johtaa toisistaan.

Palatakseni aiheeseen: Jos argumentti/kone on ilmiselvästi rikki, so, sen kyky antaa paikkansapitävä ekstrapolaatio on kokolailla satunnainen eikä siitä siis tosiasiassa voida päätellä mitään, sen omaksuminen - siis sen pitäminen toimivana - on haitallista yksilölle. Jos esitämme rikkinäisen argumentin muutoin paikkansapitävän tosiasian puolesta, on todennäköistä että jokin joukko ihmisistä kokee argumentin tämän johdosta - aivan rationaalisesti, huomautan - merkittävästi uskottavammaksi, olemme tehneet vahinkoa näille ihmisille.

Virheellistä argumentaatiota voidaan siis pitää aggressiona.

Kehotan teitä: kätkekää nämä sanat sydämiinne ja tutkiskelkaa niitä.

Ilmasto.

Tilastointi Singaporen ilmastosta on melko kattavaa, ja siinä näkyy selvästi, että vuoden 1974 jälkeen keskilämpötila on selvästi paitsi noussut (Ks. esim.), myös sen hajonta on kasvanut. Sama pätee myös sademäärille, sademäärät ovat keskimäärin kasvaneet, mutta hajonta on samalla lisääntynyt.

Hajonnan kasvaessa ihmisten käsitys "epävarmuudesta" usein lisääntyy, ja samanaikaisesti lisääntyy ihmisten taipumus muodostaa anekdotaalisia "teorioita", so. teorioita jotka perustuvat muutamaan havaintoon, joiden ajatellaan kumoavan yleisempi trendi.

Tämä liittyy yleisemmin viimeaikoina uutisoituun tendenssiin. Esimerkiksi viime viikolla uutisoitu USA:n konservatiivien avoin vihamielisyys tieteellistä maailmankuvaa kohtaan. Tämä vihamielisyys on verraten uusi ilmiö, ja sen juuret ovat 1970-luvulla. En ota nyt sen poliittiseen ulottuvuuteen sen kummemmin kantaa, totean vain että juuri tällä hetkellä voimakkain tiedevastaisuus tulee ns. oikealta laidalta.

En tiedä onko asiaa tutkittu, mutta epäilen että on. Tuntematta sen paremmin relevanttia psykologista tutkimusta, esitän hypoteesin ja tutkimuskysymyksen; jos tämä on jossakin tehty, niin hyvä. Otetaan ryhmä tutkittavia ja luodataan heidän ennakkoasenteensa ja ennakkokäsityksensä jonkin ilmiön suhteen. Oletetaan että ilmiöstä voi olla käsitys "kasvaa" tai "vähenee" (Tai "pysyy samana"). Tämän jälkeen heille annetaan numeerisesti hankalasti tulkittavaa dataa ilmiöstä niin, että data on tilastollisesti konsistentti hypoteesin "pysyy samana" kanssa, mutta hajonta kasvaa ajan myötä. Kysytään henkilöltä, miten he tulkitsevat dataa. Hypoteesini on, että lähes poikkeuksetta oma ennakkoasenne katsotaan tulleen vahvistetuksi.

Huvittavinta ilmastonmuutokseen liittyvässä keskustelussa on, että erimielisyys globaalin lämpenemisen määrästä on melko suurta. Sensijaan hajonnan lisääntymisestä konsensus on erittäin vankka. Tätä on kuitenkaan kenenkään vaikea "markkinoida". Politisoitumaan päässyt kysymys kun ei yleensä taivu tällaiseen liian "monimutkaiseen" tarkasteluun, tällaista käsitystä on vaikeampi käyttää lyömäaseena.

Maailman kansalaiset.

Vaikka muuttomme tänne Singaporeen on väliaikainen ja minulla on verrattain hyvä palkka (paikalliseen alempaan keskiluokkaan verrattuna, ei expatiksi), työnantajalta kohtuullinen (mutta keskiverto expattiin verrattuna kehno) tuki muuton järjestelyissä, on muutto silti ollut hyvin stressaava ja työläs.

Tätä taustaa vasten käsitykseni maahanmuuttajista noin yleensä ovat muuttuneet positiivisempaan suuntaan, koska ymmärrän nyt selvästi paremmin niitä haasteita joita liittyy vieraaseen maahan ja vieraaseen kulttuuriin sopeutumiseen. Tämä siis siitäkin huolimatta, että kokemukseni on pliisu ja pehmennetty. Tosin, täkäläisten suomalaisten expattien elämään verrattuna olen rääsyproletaari. Merkittävälle osalle länsimaisia maahanmuuttajia tarjotaan yleensä työnantajan puolesta elintaso, joka rahallisesti mitattuna on moninkertainen omaani verrattuna. Esimerkiksi yksin asumiskustannukset tavanomaisissa järjestelyissä ylittävät minun bruttoansioni selvästi.

Maahanmuuttaja kohtaa erinäisiä haasteita, ensimmäiseksi byrokratiassa. Toimintakulttuuri eroaa siitä, mihin on kotimaassa tottunut. Vaikka Singaporessa se on melko tehokas ja vähäkoukeroinen, pienet erot aiheuttavat päänvaivaa. Lisäksi aivan arkipäiväiset järjestelyt, kuten lasten koulutus, terveydenhuolto, sähkö- ja vesisopimukset, internet, pankkitilit, jne eroavat siitä, mihin on tottunut ja niiden hoitaminen ei onnistu samalla tavallla puoliautomaattisesti kuin kotona. Jokainen askel, joka tuntuu kotimaassa pieneltä - esimerkiksi bussimatkan maksaminen - täytyy opetella ja totutella hoitamaan hieman eri tavalla.

Redusoimme helposti maahanmuuttajan toiminnan "sivistymättömyydeksi", kun hän joutuu arkipäiväisessä toiminnassa ristiriitaan paikallisten tapojen kanssa. Kun tässä yhtälössä on saamapuolella, niin tilanne näyttää todella erilaiselta. Otan esimerkin: Pistäydyin paikallisessa lounasravintolassa, jossa ihmisiä istui pöydissä ja osa pöydistä oli vapaina. Monessa pöydässä lojui sanomalehti. Suomessa kahviloissa ja tämäntapaisissa paikoissa on usein päivän sanomalehtiä asiakkaiden luettavana kun nämä odottelevat tilaustaan, mutta täällä on tapana jättää sanomalehti pöytään merkiksi siitä, että pöytä on käytössä kun asiakas esimerkiksi käy vessassa. Nappasin viereiseltä pöydältä lehden ja aloin lukea sitä, ja minua katsottiin pitkään; vasta kun ko. lehden omistaja saapui ja hyvin happaman näköisenä totesi että "anteeksi, mutta lehti on minun", ymmärsin mistä oli kyse. En ollut ensin uhrannut hetkeäkään edes ajatukselle, että lehti olisi mitään muuta kuin vapaata riistaa.

Sana kulttuurirelativismi ymmärretään monissa piireissä ilmeisen tahallaan väärin. Ensiksikin, sen pejoratiivimuoto tulee siitä, miten erilaiset makkaratukat ja ksenofiilit ymmärtävät sen tahallaan väärin, eli että meillä ei olisi "oikeutta" arvioida toisten kulttuurien tapoja mitenkään. Tosiasiassa tämä käyttötapa on hyvin harvinainen, käytännössä olkiukko, joten sivuutan sen. Eräänlainen toisen asteen (tahallinen) väärinymmärrys on, että koska kulttuurirelativismi "tarkoittaa" tätä ensimmäistä tapaa, ja koska tämä merkitys on ilmeisen absurdi, niin yksinkertaisesti kulttuurierot johtuvat siitä, että muut kulttuurit kuin juuri se, jossa henkilö itse on kasvanut (tai jota hän itse arvostaa; nämä eivät ole väistämättä sama asia) ovat yksinkertaisesti huonompia ja että tämä arvio on "objektiivinen". Tätä puhetapaa käytetään olkiukkona, ja kun sen näkee, voi kaikenlaisen mielekkään keskustelun kulttuurieroista oikeastaan unohtaa.

Joten, luotan että lukijani ymmärtävät, että "kulttuurirelativismi" ei siis tarkoita tässä sitä, mitä sen paremmin "impivaaralaiset" kuin "mokuttajatkaan" sillä yrittävät sanoa, vaan yksinkertaisesti sitä, että mainitsemanikaltaisissa ristiriitatilanteissa syyllinen ei ole kulttuurien keskinäinen paremmuus tai huonommuus, vaan kyse on yksinkertaisesti erilaisesta protokollasta.

Ja juuri nämä erot eri tilanteiden protokollassa synnyttävät kitkaa ja vieraudentunnetta. Singapore on länsimaisen silmissä hyvin "normaali" yhteiskunta, siis, täällä on vahva (jos kohta muodollisesti melko erilainen) laillisuusperiaate, melko korkea (ja jälleen kerran, hyvin eri tavalla ilmenevä) luottamuspääoma, täällä arvostetaan tiettyä suoraviivaisuutta, esimerkiksi hinnat on ilmoitettu hintalapuilla ja tinkiminen tai tipin jättäminen on epätavallista, ja kun nämä tulevat kysymykseen, se tehdään erikseen selväksi. (Erotuksena esim. erilaisista baksheesh-kulttuureista)

Lasten kohdalla kaikki on vielä vaikeampaa. Maahanmuuttajana en osaisi esimerkiksi kasvattaa heitä paikallisen kulttuurin tapoihin. Heille kotiolojen ja ulkopuolella vallitsevan kulttuurin todellisuuden ristiriita on kuitenkin astetta hämmentävämpi. Minä ja vaimoni olemme kasvaneet suomalaisessa kulttuurissa aikuiseksi kaikkine siirtymäriitteineen ja seremonioineen, ja siten olemme ikuisesti ikäänkuin kokonaan suomalaisia. Lapsemme sensijaan eivät kasvaisi (jos jäisimme tänne) oikein kumpaankaan kulttuuriin. Ylempiin tuloluokkiin kuuluvien expattien kohdalla tilanne on sikäli toisenlainen, että heillä on esimerkiksi mahdollisuus laittaa lapsensa kansainväliseen kouluun, missä ollaan totuttu tähän ja osataan tukea tässä prosessissa. Kaltaisemme proletaarit - ja näitä on merkittävä, ellei suurin osa, maahanmuuttajista myös Suomessa - taas joutuvat tyytymään siihen vajavaiseen integraatioon, jonka lasten äkillinen immersio paikalliseen koulutusjärjestelmään mahdollistaa.

Tätäkään taustaa vasten en oikein tunne enää sympatiaa sitä maahanmuuttokriittistä puhetapaa kohtaan, joka mitätöi ja sivuuttaa kotouttamisen tärkeyden ja haasteellisuuden pelkkänä liturgiana ja diibadaabana. Tai haloslaisen puhetavan, jossa kehotetaan ystävystymään maahanmuuttajiin, pelkkänä sössötyksenä. Kuten totesin, olemme todennäköisesti täällä vain väliaikaisesti, ja jo nyt tällaisten eleiden tärkeys on aivan ilmeinen koko perheellemme.

Erotan tässä nyt tietenkin vielä sen, että maahanmuuttopolitiikasta keskusteleminen on tietenkin eri asia. Siinä on, ja pitää olla, mahdollista kritisoida jokaista yksittäistä lainopillista seikkaa tai virkamieskäytäntöä, jos se koetaan epätarkoituksenmukaiseksi. Täälläkin asiasta puhutaan täysin avoimesti. Kukaan tai mikään taho ei kuitenkaan saa - siis aivan, laki kieltää sen - kritisoida mitään ryhmittymää tai esittää etnisyyteen tms kohdistuvaa yleistystä. Se on ankarasti kiellettyä tavalla, jota en kyllä missään nimessä kannata Suomeen.

Riittää, että voidaan sanoa, että ne "kriittiset äänensävyt", joissa näin tehdään, ovat täyttä sontaa. Ymmärrän tämän nyt henkilökohtaisella tasolla aivan eri lailla kuin ennen. Maahanmuuttajana olemista kannattaa kokeilla, ennen kuin alkaa suoltaa jotain sontaa.

Tropiikki Nyt, redux.

Asetuimme taloksi viikonloppuna. Paperin dedis oli (ja meni) tiistaina, lähetimme paperin joka ei tule menemään läpi. Paine pistää jotain menemään on täällä kovempi kuin Suomessa, mitä ihmettelen. Täällä on myös tiukka luokittelu julkaisufoorumeille ja sitä todella myös kytätään, käytännössä homma menee niin, että hylkäys kovatasoisesta foorumista on arvokkaampi kuin hyväksyminen jostain keskitason foorumista. Tätä en ihan ymmärrä, mutta en välitä, koska saan tehdä tutkimusta ihan rauhassa.

Seuraavaksi ovat vuorossa reaaliaikajärjestelmät. Olen pysytellyt erossa kelloja sisältävistä systeemeistä, koska ne ovat sotkuisia. Kävimme eilen yhden postdocin (myös minun tapaani vähän vanhempi herrasmies) kanssa läpi hänen tutkimustaan identifioidaksemme pullonkaulan johon minun osaamistani voisi soveltaa. Jatkamme kenties tänään. Joudun kuitenkin tekemään hieman muita töitä, koska yksi paperi, jonka tekemisessä olin mukana Tampereella ollessani, hyväksyttiin, ja olen vastuussa kokeiden toistamisesta.

Nuorempi poika pääsi paikalliseen päiväkotiin. Kyseessä on paikalliseen valtapuolueeseen läheisesti liittyvän järjestön ylläpitämä päiväkotiketju. PAP eli "Peoples action party" on sellaisilla merkityksillä "virittynyt", että on ehkä parempi etten analysoi niitä tässä kohtaa sen enempää. Ehkä jos joskus päätän palata Suomeen. Olen allekirjoittanut sopimuksen, jonka mukaan en osallistu täällä minkäänlaiseen poliittiseen toimintaan. Pidän sopimusoikeutta erittäin tärkeänä, joten noudatan tätä tässä yhteydessä. Wikipedian artikkeli kertonee olennaiset asiat.

Koulun löytäminen vanhemmalle pojalle on haasteellista. Olen ilmoittanut hänet nyt kolmeen kouluun ja ilmoitan vielä neljänteen tänään tai huomenna. Kaikissa on kuitenkin pitkähköt jonotuslistat, ja kansalaiset menevät ulkomaalaisten edelle kun paikkoja jaetaan. Täällä toiminta on siis käytännössä päinvastaista kuin Suomessa. Kaikesta tästä huolimatta, en ole kokenut kertaakaan että a) olisin ollut jonkinlaisen rasismin tms syrjinnän kohteena tai b) että olisin ulkomaalaisena mitään muuta kuin täysin tervetullut tähän yhteiskuntaan. Suomalaisilla olisi opittavaa tässä suhteessa, näin uskon; täkäläinen "kansallinen itsetunto" kestää esimerkiksi sen, että jos joku ulkomaalainen törttöilee, vika ei ole ehkä kuitenkaan kantaväestön rasismissa. Ja kantaväestö ei, ainakaan länsimaisia kohtaan, vaikuta lainkaan rasistiselta. Hienoista stereotyypitystä kyllä on, esimerkiksi tietyissä kaupoissa myyjät tuputtavat vähän kalliimpaa tavaraa, ilmeisesti kuvitellen että eurooppalaisena olen täällä jonkun firman sikariportaassa tms.

Kuljen töihin julkisilla, bussimatka maksaa ehkä reilun dollarin. En tajua sitä, miten Suomessa voi jossain Helsingissä olla tilasta pulaa. Täällä on leveät autotiet, asuntoja 5 miljoonalle ihmiselle, ja joka paikassa metsää, puistoa, jne. Helsingissä on saman verran pinta-alaa ja kymmenesosa ihmismäärästä, ja mukamas tonttipulaa. Muistutus Helsingin päättäjille.

Täällä on käytössä ruuhkamaksut tietyillä teillä. Auton omistamiseen tarvitaan lupa, ja luvat huutokaupataan. Viime vuonna luvat maksoivat noin 50k€, siis tuplasti sen, mitä itse auto. Täällä niukka resurssi pyritään jakamaan aikuisten oikeasti tehokkaasti, eikä sen paremmin vasemmistolaista kuin oikeistolaista kuppaamista yksinkertaisesti siedetä mitenkään. Alkoholi maksaa tuplasti sen mitä Suomessa, viinipullo on halvimmillaan ehkä $20. Tupakka-aski on kympin. Tuloverot ovat likipitäen nollassa, puolet kansasta ei maksa tuloveroa lainkaan, ja progression yläraja on 20% marginaali, se napsahtaa vasta kun tienestit ovat jossain sadoissa tuhansissa vuodessa. ALV on jotain 7 prosentin luokkaa. Budjetista isoimmat rahareiät ovat koulutus ja armeija, koulutuksen osuus BKT:sta on melko pieni, mutta koska julkiset menot ovat suuret kokonaisuutena, niin valtion budjetissa se on iso osuus.

Täällä on kaikenlaisia erikoisia subventiohärdellejä. En tunne mekanismeja tarkkaan, mutta esimerkiksi vanhuksille jotka muuttavat pienempään asuntoon ja myyvät vanhan asunnon nuoremmalle perheelle, luvataan jokin rahallinen tai verovähennyksiin liittyvä subventio. Tällaisilla pienillä mikrosäädöksillä ohjaillaan ihmisten käyttäytymistä. En oikein osaa sanoa onko se hyvä vai ei, mutta teknokraattinen täkäläinen järjestelmä aivan ehdottomasti on, viimeistä piirtoa myöden.

Pre-paid liittymää ei voi hankkia ilman rekisteröintiä, eli isoveli tietää kaikkien puhelinnumerot. Poliiseja ei silti näy yhtään missään. Tosin, joka paikassa on kylttejä joissa kehotetaan raportoimaan epäilyttävästä toiminnasta. Kerrostalossa, jossa asun, on jatkuvasti kaksi vartijaa töissä; toinen istuu kopissa ja toinen kiertää talon pihamaata. Yöaikaan taskulampun kera. Tässä on jotain paranoidin tuntuista, koska rikollisuus on täällä Suomea merkittävästi alhaisempaa. Siellä täällä olen nähnyt varoituskylttejä joissa todetaan "Low crime does not mean no crime" jne. Rikollisia tosissaan pelätään, ilmeisesti.

Pelimies.

Otimme taas lauantaina erän TI3:sta. Tällä kertaa käytössä olivat vaihtoehtoiset strategiakortit, ja niillä peli oli "tasapainoisempi", eli vielä entistä pidempi. Sovimme alkuun, että peliajan rajoittamiseksi voittoehdoksi tulee 8 voittopistettä (standardin 10 sijaan). Silti edelliseen 8 tunnin peliin verrattuna tämän 12 tunnin session läpivieminen oli loppuvaiheilla puuduttavaa.

Olin koko pelin ajan jälleen alakynnessä. Valitsen hieman kaoottisen pelityylin, jossa nuijin joitakin vastustajia erinäisillä itsemurhahyökkäyksillä, jotka heikensivät omaa pelitilannettani enemmän kuin vastustajien. Peliteoreettinen tasapaino järkkyi kuitenkin näistä sen verran, että muut pelaajat rohkaistuivat vastaavasti tekemään aggressivisempiä ja läpinäkyvämpiä liikkeitä kun yhtäältä olin heikentänyt naapuriani ja toisaalta itseäni niin, etten muodostanut uhkaa. Osittain tämän seurauksena onnistuin viimeisellä kierroksella hieman yllättävällä liikkeellä nostamaan itseni yhden pisteen päähän voitosta. Tämä ei harmittanut, mutta väsymyksen vuoksi arvioin itseasiassa väärin ja luulin hetken voittavani pelin. Unohdin liikettä tehdessäni säännön, joka estää normaalitilanteessa saamasta useampaa kuin yhden julkisen voittopisteen itselleen.



Sauli Niinistöstä tulee, kuten ilmeisesti kaikki osasivat kokolailla varmaksi veikata, presidentti. Tämä ei minusta ole sinänsä mitenkään erityisen huono asia. Itselleni Niinistö ei olisi ollut ykkösvalinta, mutta tuskin kovin paljon voi nykysestä huonommaksi mennä. Ainoa ongelma, jonka Niinistön valinnassa näen, on se että kaikenlaiset porvarit kehtaavat nyt julkisesti esiintyä nimenomaan porvareina. Ennen sitä sentään vähän häpeiltiin, ja julistauduttiin "epäpoliittisiksi".

Minä kannatan käytöstapoja. Oikeistolaisen tai "porvarillisen" itseidentiteetin julkinen esittely on minusta nimenomaan huonoa käytöstä, hieman samaan tapaan kuin vaikkapa kadulle virtsaaminen tai ehkä paremminkin huono henkilökohtainen hygienia. Ei pidä ymmärtää tätä väärin, ei minulla ole mitään Sauli Niinistöä tai kokoomuslaisia, tai ylipäätään porvareita vastaan. Monet tuntemani sangen mukavat ja lahjakkaat ihmiset omaavat kyseenalaisen henkilökohtaisen hygienian. Olen nähkäätten suvaitsevainen.