Berksonin paradoksi, eli miksi kauniit ihmiset eivät ole tyhmiä

Wikipediasta löytyy melko kattava selitys ns Berksonin paradoksista. Kyseinen ilmiö liittyy todennäköisyyksiin ja siihen miten ehdolliset todennäköisyydet käyttäytyvät. Lukija voi lukea wikipedian artikkelin ensin, esitän tässä (kuvitteellisen) esimerkin siitä, miten ilmiö toimii.

Kuvitellaan että meillä on populaatio ihmisiä, ja näillä ihmisillä on kaksi toisistaan riippumatonta ominaisuutta, kauneus ja älykkyys. Ilmiön kannalta on täysin yhdentekevää, mitä nämä ominaisuudet oikeasti ovat, tärkeää on tämä alussa tehtävä oletus, että nämä ovat riippumattomia. Huomautan tässä, että kirjoituksen loppupuolella perustelen että tämä oletus ei ole sitova; Ilmiön jota käsittelen, saa esille, vaikka näillä ominaisuuksilla olisi positiivinen korrelaatio.

Kuvitellaan sitten henkilö X joka arvostaa kauneutta ja älykkyyttä toisissa ihmisissä. Hän luokittelee ihmiset sen mukaan, ovatko nämä huomionarvoisia. Tässäkin käsitteen nimi on epäolennainen; jos joku tykkää kytköksestä reaalielämään, niin tätä voi ajatella haluamallaan tavalla. Arvostus ja arvio kauneudesta ja älykkyydestä ovat subjektiivisia, mutta oletamme että tämä esimerkkimme henkilö X arvioi ensin ihmiset älykkyyden ja kauneuden perusteella asteikolla 1-10. Oletamme että henkilö X käyttää olennaisesti sellaista asteikkoa, että noin 10% ihmisistä saa kunkin arvosanan kummassakin arvioinnissa. X laskee pisteet yhteen jokaisen arvioidun kohdalla, ja jokainen arvioitu saa siis pistemäärän 2-20.

 Nyt, oletimme että kauneus ja älykkyys ovat riippumattomia, eli jos jonkun älykkyys on 10, niin tämä ei mitenkään vaikuta tämän kauneuteen. Jos otamme 1000 ihmistä joiden älykkyys on 10 täysin satunnaisesti, niin näiden joukossa on (suunnilleen) 100 ihmistä joiden kauneus on 1, 100 joiden kauneus on 2, ja niin edelleen. Huomatkaa, että riippumattomuus tarkoittaa tätä. Tähän astinen on vain ja ainoastaan ilmeisen matemaattisen välttämättömyyden lausumista, emmekä ole lainkaan ottaneet kantaa näiden ominaisuuksien mihinkään muuhun luonteeseen.

Oletetaan sitten, että X pitää huomionarvoisena henkilöä, jonka yhteenlaskettu pistemäärä on vähintään 15. Näitä on asteikon luonteen vuoksi noin 21% väestöstä.  Jos nyt tarkastelemme vain huomionarvoisia ihmisiä, mitä tapahtuu riippumattomuudelle? Ensinnäkin, tiedämme, että jos joukossa on joku jonka älykkyys on 5, niin tämän kauneuden on väistämättä oltava 10, sillä muutoin hän ei olisi tässä joukossa. Vastaavasti jos älykkyys on 6, niin kauneus on joko 10 tai 9. Sama symmetrisesti toisin päin.

Tätä taustaa vasten, tarkastellaan joukkoa kokonaisuutena ensin tämän yhteispistemäärän kautta. Koko populaatiosta 6% saa keskimäärin pistemäärän 15, kun taas pistemäärän 16 saa keskimäärin 5%, jns, ja pistemäärän 20 saa 1% koko väestöstä. Mutta huomionarvoisista ihmisistä 6/21 eli noin  28,6% on saanut pistemäärän 15, kun taas 23,8% on saanut pistemäärän 16; tämä osapopulaatio muodostaa puolet kaikista huomionarvoisista yksilöistä.

Jos laskemme älykkyyden ja kauneuden korrelaation rajoittuen tähän joukkoon, huomaamme, että älykkyydellä ja kauneudella on aivan massiivinen negatiivinen korrelaatio. Tässä tapauksessa riippumattomat muuttujat saavat joukkoon rajoituttaessa negatiivisen korrelaation, noin -0.45. (Laskin tämän numeerisesti, en jaksanut analyyttistä ratkaisua).

Ilmiö muuttuu vielä pahemmaksi, jos valintakriteeri on esimerkiksi, että huomionarvoisan pitää saada pistemäärä 10 jommasta kummasta; tällöin puolet porukasta on toisen ominaisuuden perusteella kymppejä ja toisen ominaisuuden perusteella keskivertoja. Esimerkiksi USA:ssa on melko tavallista että yliopistoihin pääsee opiskelemaan jos on poikkeuksellisen lahjakas joko akateemisesti tai sitten urheilullisesti. Tällöin urheilijat vaikuttavat väkisinkin "tyhmiltä", vaikka he olisivat itseasiassa jopa keskimääräistä fiksumpia; ilmiö johtuu siitä että ne jotka eivät ole urheilijoita, ova tässä rajoitetussa populaatiossa vielä selvästi fiksumpia.

Palataan nyt oletukseen riippumattomuudesta. Oletetaan nyt, että sen sijaan että älykkyys ja kauneus olisivat riippumattomia, niillä on jopa positiivinen yhteys niin, että jos ihmisen älykkyys on keskimääräistä suurempi (eli 6 tai enemmän), hänen kauneutensa saa yhden pisteen "bonusta". Tällöin korrelaatio kauneuden ja älykkyden välillä on koko populaatiossa positiivinen, mutta huomionarvoisessa populaatiossa edelleen selvästi negatiivinen (noin -0.28).

Itse asiassa, jos huomionarvoisessa populaatiossa näyttäisi vallitsevan riippumattomuus, niin kauneuden ja älykkyyden korrelaation pitäisi yleisessä populaatiossa olla äärimmäisen korkea, käytännössä niin että rumat ihmiset ovat lähes poikkeuksetta tyhmiä ja toisin päin.

Saman ilmiön eräänlainen käänteisilmiö on ns restriction of range, joka hävittää korrelaation selittävän ja selitettävän muuttujan välillä. Esimerkkinä vaikkapa VO2max, eli maksimaalinen hapenottokyky. Koko populaation tasolla sen ennustusarvo on varsin hyvä. Esimerkiksi VO2maxin ja Cooperin testin tulosten korrelaatio on hyvin korkea. Kuitenkin, jos otamme olympialaisten 10 000 metrin lähtöviivalta miehet ja mittaamme heidän VO2max:insa, niin emme saa mitään kovin hyvää ennustetta sille kuka voittaa.  Syy on yksinkertainen: Kaikki kyseiset miehet ovat jo hyvin nopeita, heillä on jo varsin korkea VO2max, ja erot heidän suorituskyvyissään johtuvat muista tekijöistä.

Vastaavasti, jos otamme populaatiotasolla nuoria ihmisiä ja teemme heille älykkyystestejä, niin parhaiten testeissä pärjäävät pärjäävät keskimäärin paremmin suunnilleen kaikessa mitä he tekevät. Kuitenkin jos otamme esimerkiksi kourallisen maailman parhaita matemaatikkoja -- mittarina voi olla melkein mikä tahansa, kunhan se ei ole se, että he ovat Fieldsin mitalisteja -- ja mittaamme heidän älykkyytensä, niin emme pysty tämän perusteella ennustamaan (ainakaan kovin luotettavasti) sitä ovatko he saaneet tai tulevatko he saamaan uransa aikana Fieldsin mitalia.

Berksonin "paradoksi" -- eihän se mikään paradoksi edes ole, vaan ainoastaan epäintuitiivinen tilastomatemaattinen tulos -- on yksi syy siihen että ihmisten mielipiteet ovat paskoja. Suurin osa niistä asioista jotka me muodostamme mielipiteiksemme havaintojen perusteella on tällaisia. Eikä Berksonin paradoksi ole ainoa ollenkaan; tilastollisia epäintuitiivisuuksia on paljon, epälineaarisuudet johtavat ihmismieltä toistuvasti harhaan.

Silti, oksennan aina pikkuisen suuhuni kun joku poliitikko puhuu siitä miten pitää käyttää ja tukea "tieteellistä tietoa". Suuri osa siitä "tiedosta" jonka varassa poliitikot operoivat nimittäin suodatetaan niin, että se lähtökohtaisesti tukee poliitikon omaa, ennalta päätettyä agendaa. Ja vaikkeis se niin tekisikään, niin se tulkitaan niin tilanteeseen sopivasti. Ja sitten taas toisaalta, tämä tosiasia saa jotkut ääliöt kuvittelemaan että tutkijayhteisön tuottama tieto on jotenkin pelkkä mielipideasia ja voidaan sivuuttaa jos se ei sovi ääliön omaan mielikuvitusmaailmaan.

Tällaisessa ympäristössä on hyvin vaikeaa yrittää esittää perusteltuja näkemyksiä.

Nälkä kasvaa syödessä.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana hieman tehnyt kokeiluja erilaisilla ruokavalioon ja harjoitteluun liittyvillä pienillä muutoksilla. Kesän ajan harjoittelin aerobisesti ja oman kehon painoilla (punnerrukset ja leuanvedot), ja lisäsin aamiaiseeni paistetut kananmunat. Tällä oli energisöivä vaikutus verrattuna aiemmin nauttimiini hiilihydraattipitoisiin aamiaisiin. Painoni pysyi melko vakiona noin 68 kilossa.

Siirryin enemmän painoharjoittelun suuntaan kesän lopulla, ja samalla aloitin ns massakauden. Söin melko suuren energiaylimäärän ja painotin proteiinien saantiani, söin noin kuusi kertaa päivässä. Harjoitteluni oli hypertrofista, lyhyitä intensiivisä painoharjoitteluja noin kolme kertaa viikossa, yhdistettynä kahdesta neljään kertaa tapahtuvaan taekwondoharjoitteluuni. Painoni nousi noin kuusi kiloa kolmessa kuukaudessa ja voimaharjoittelun tulokset kasvoivat.

Päätin seuraavaksi kokeilla IF-ruokavaliota. Kyse ei ole niinkään siitä, mitä syödään, vaan milloin. Ideana on, että pari kertaa viikossa on noin 24 tunnin paasto, ja muutoinkin kehoa ravitaan "ruokailuikkunan" sisällä. Tämä ikkuna vaihtelee eri variaatioissa, mutta on tyypillisesti noin 8 tuntia. Esimerkiksi kaikki ruoka pyritään nauttimaan kello 12 ja 20 välillä. Ajattelin kokeilla tätä siten, että parina päivänä viikossa jätän aamiaisen ja lounaan väliin.

Haasteeksi tulee harjoittelu. Voimaharjoittelu on raskasta ja syö lihasten glykogeenivarastot tehokkaasti. Jos harjoittelee paastonneena -- olen kokeillut sitä -- vointi voi helposti mennä hyvin heikoksi. Kun nuorempana treenasin tavoitteena vain nostaa mahdollisimman paljon (tosin, treeniohjelmani ja syömiseni oli pielessä muutenkin), toisinaan treenasin nälkäisenä, ja silloin esimerkiksi pari rankempaa jalkakyykkysettiä saattoi lähes viedä tajun. On kuitenkin viitteitä siitä, että paastoneena treenaaminen on tehokasta hypertrofian kannalta, etenkin jos tavoitteena on samalla pitää rasvaprosentti mahdollisimman matalana. Evidenssi tietenkin on viitteellistä; proteeinisynteesi on vauhdittunutta, ja lipidien käyttö ravinnoksi suurempaa paastoneenna. Mutta pidempiaikaisista vaikutuksista on vähemmän tietoja.

Myös aerobisen harjoittelun kohdalla olisi mielenkiintoista testata paaston vaikutusta. Loppukesästä kun kävin viikonloppuisin keskipitkillä lenkeillä, tein sen usein aamulla ennen aamiaisen nauttimista. Tällä oli yllättävän vähän vaikutusta suorituskykyyn, ja olisikin mielenkiintoista kokeilla pidemmän aikaa miten suorituskyky reagoi, jos harjoituksen tekisi pidemmän paaston (vähintään 18 tuntia) jälkeen.

Menen joulukuussa uudelleen verikokeisiin, joissa tutkitaan hormoni- ja kalsiumtasapaino tarkemmin. On mielenkiintoista tietää, onko tällä vaikutusta. Jätin toistaiseksi kaikenlaiset muut lisäravinteet pois, lukuunottamatta ajoittaista heraproteiinia, lääkärin ohjeen mukaan, jotta saamme selville nämä tulokset "perustasolla". Ohje oli hyvä, koska pari kuukautta riittänee uuden "homeostaasin" saavuttamiseen. (Kyseinen termi on ns. hörhötermi, mutta käytän sitä paremman puutteessa kuvaamaan tasapainotilaa jossa elimistö on suunnilleen sopeutunut ruokavalioon ja harjoitteluun). Ensi vuonna alan tuunata metaboliaa systemaattisemmin. Kun ikää tulee, konetta pitää huoltaa huolellisemmin.

Myrsky sormustimessa.

Suomalainen poliittinen diskurssi tarjoaa kyllä nykypäivänä paljon - sanoisin jopa ikävystyttävän paljon - ruodittavaa. Viimeisimmän myrskyn vesilasissa on nostattanut per- looks. Kyseessä on siis tumblr-kuvagalleria jossa on perussuomalaisten kunnallisvaaliehdokkaiden kuvia, ilman ainoatakaan kommenttia tai sanallista vihjettä siitä, miten kuvia pitäisi tulkita. Ainoastaan sivuston nimi kertoo, tai oikeastaan vain vihjaa, että kyse on perussuomalaisista.

Itse löysin sivuston ensimmäistä kertaa vasta tänä aamuna, kun bussimatkalla luin twitteriä. Arman Alizad, jonka twitteriä seuraan lähinnä vitsien vuoksi, twiittasi linkin, kera tekstin "Terveisiä geenialtaan matalasta päästä". Alizad ja muutkin seuraamani kommentaattorit pyrkivät usein huumoriin, joka liikkuu korrektin ja epäkorrektin rajamailla. Persujen pilkkaaminen on siellä korrektimmalla puolella, tietenkin, mutta ulkonäölle irvimistä voi pitää huonona käytöksenä.

En kuitenkaan tahdo tässä kirjoituksessani ottaa niinkään kantaa siihen, onko ulkonäöllä irvaileminen kohtuullista politiikassa. Ei se nyt ainakaan hyvätapaista ole. Mutta jos puhtaasti katsotaan linkkiä ja kuvia, nämä ovat siis perussuomalaisten ehdokkaiden ehdokasasettelussa käyttämiä kuvia. Siis kuvia, jotka ehdokkaat ovat itse hyväksyneet julkisiksi, jos oikein olen ymmärtänyt. Tällainen blankoviesti antaakin oivallisen mahdollisuuden projektioon, koska "viesti", siis tällaisen kuvakavalkaadin merkitys, syntyy puhtaasti lukijassa ja siinä, miten viestiin törmää. Voidaan siis todeta, että vasta kehystäminen, konteksti, ulkopuolinen kommentointi ja katsojan tai lukija projektio synnyttävät näihin kuviin sisältyvän todellisen viestin. Ellei linkkiä olisi evästetty ivallisella tekstillä, en olisi kokenut kyseistä kuvasarjaa minään pilkkasivustona.

Vaan miten asiasisältö eli ihmisten projektiot asiasta sitten muotoutui netissä?

Ensinnäkin Vihreiden reaktioita. Otto Lehto Helsingin vihreistä mainitsi tekstin olevan  "ilkeämielistä koulupoikahuumoria", Vihreiden puoluevaltuuskunnan varapuheenjohtaja Erkki Perälä kirjoitti riipaisevan "ecce homo"- tyyppisen nyyhkyvuodatuksen jossa kehotti suurisanaisesti ja maailmoja syleilevän humanismin hengessä "katsomaan ehdokkaita silmiin". Perälä toteaa: "Potretin voima on loputtomiin venytetyssä hetkessä, siinä, että voimme tuijottaa vierasta ihmistä niin läheltä ja niin kauan kuin haluamme, tuntematta intiimiä häpeää. Korniuden uhallakin haastan jokaisen katsomaan kutakin naureskelun kohdetta viiden sekunnin ajan silmiin, hassun kampauksen tai hatun taakse, ja pohtimaan, minkälainen ihminen sieltä katsoo takaisin."

Lisäksi varmaan oli koko joukko erilaisia tuomitsevia, kauhistelevia ja tuskailevia viestejä. Peruslähtökohta lienee suurimmassa osassa näistä se, että ei saa nauraa toisten vammalle, mitä voi pitää yleisestiottaen jonkinlaisena vihreiden maksiimina erilaisuutta kohdattaessa. Jokin mikä poikkeaa siitä mikä on kiiltävää, kaunista, hienosti paketoitua jne, on erilaisuutta, toiseutta joka pitää kohdata, ilman ivaa tai ainakin primitiivireaktiot, inho tai nauru, täydellisesti tukahduttaen. Kyse on korrektiudesta ja siitä, miten ollaan hyvä ihminen.

Tätä suhtautumistapaa leimaa teennäinen luontevuus - jos tällainen oksymoroni sallitaan. Kyse on hyve-etiikasta, samaan tapaan kuin bongorumpufestivaaleilla käymisessä, afrikkalaisessa tanssissa, eksoottisessa kasvisruoassa, suitsukkeiden polttamisessa jne. Tylsä, keskiluokkainen, tavanomainen, siisti, kiillotettu jne, on normi, jonka päälle voidaan liimata kiiltokuvamaista "erilaisuutta" jota sitten toteemin lailla suvaitaan. Ongelma tässä diskurssissa on, että vaikka se pyrkii tavoittamaan ja "kohtaamaan" suvaitsemisen kohteen, tämä suvaitsemisen kohde jää aina väkisin hyvin etäiseksi. Suvaitseva on tästä ainakin alkeellisella tavalla tietoinen, ja surumielinen, ja siitä tällainen ecce homo- suhde tulee. Kärsimys tai rujous, erilaisuus, mikä hyvänsä onkaan suvaitsemisen kohteena, on aina toinen, eikä suvaitsevainen koskaan pääse sitä todella kohtaamaan, yrityksistään huolimatta.   Hän yrittää, mutta yritys on tuomittu epäonnistumaan, koska jonkinlaisen perisynnin tapaan oman normaaliuden tahra ei lähde pesemällä. Suvaitsevainen voi vain tehdä katumusharjoituksia ja yrittää suvaita entistä vimmatummin, ja samalla ajaa suvaitsemisensa kohteen alati kauemmas ymmärryksen ja aidon kohtaamisen tavoittamattomiin. Voidaankin kysyä, onko sitä "aitoa kohtaamista" jota suvaitsevainen tavoittelee, lainkaan olemassa. Tavallaan suvaitsevaisen yritys on hieman säälittävä ja surumielinen. Se tulkitaan liian helposti ylimielisyydeksi tai elitismiksi, mutta sitä se ei mielestäni ole; suvaitsevainen todella yrittää ja haluaa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.

Suvaitsevaisen lukutavan ja tulkinnan lähtöoletus on myös ristiriitainen. Kuvissa näkyvä rujous on suvaitsemisen kohde. Sen voi nostaa toki keskiöön ja tuoda erilaisilla legitiimeillä tavoilla (kuten taiteilijat, sanoisin) huomion keskipisteeksi, kunhan ote on riittävän vakava. Perälän luenta ja vetoomus voisi monilta osin olla arvostelu esimerkiksi jonkun valokuvataiteilijan näyttelyssä kävijöille. Kuvamateriaali voidaan kehystää (ylemmän) keskiluokan pällisteltäväksi johonkin kliiniseen hiljaiseen tilaan, jossa tunnereaktiot on helppo tukahduttaa ja älyllistää "kohtaaminen". Kuvissa voisi vallan hyvin olla vammaisia lapsia tai mielisairaita kehitysmaista; peräänkuulutettu suhde kuviin on sama.

Perussuomalaisten omissa reaktioissa oli ehkä hieman enemmän nyansseja. Ruohonen-Lerner esimerkiksi Aamulehden mukaan suhtautuu asiaan olankohautuksella. Kuvathan ovat vain kuvia. "Mielestäni sivustolla oli valokuvia tavallisista ihmisistä, joten pikaisen vilkaisun perusteella en näe mitään erikoista tai loukkaavaa niissä". Tätä voi pitää neutraalina lukutapana, jossa kieltäydytään näkemästä asiassa mitään ihmeellistä. Ruohonen-Lernerin lukutavassa - jota nyt joudun niin monen käden kautta tulkitsemaan, että tämä menee villiksi spekulaatioksi - on kyllä ripaus suvaitsevaisuutta, mutta kuvissa on kyse hänen "omistaan". Olisikin ollut aikamoinen moka, jos eduskuntaryhmän puheenjohtaja olisi alistunut luentaan jossa julkiset, ehdokkaiden itse hyväksymät kuvat, koottuna yhteen, olisi nähty jo sinällään pilkkana, ivana, tai muuten negatiivisesti. Sanoisin, että tämä reaktio oli ehdottomasti tyylikkäin näkemäni.

Tyystin toisenlaisen perussuomalaisnäkökulman - näennäisestä sitoutumattomuudestaan huolimatta - tarjosi taannoisen "hihamerkkikohun" alkulähteenä toiminut Helena Eronen. Hänen luentansa tekstistä on sisäisesti täysin ristiriitainen. En tarkoita tällä sitä, että teksti olisi loogisesti ristiriitainen, vaan ristiriidat "neutraaliuden" eli kanonisen luennan, ja sisäryhmälojaliteettien välillä repivät tekstiä. Yhtäältä korostuksena on kanoninen ja itsestäänselvänä otettu luenta, jonka mukaan sivusto on nimenomaan pilkkaa an sich. Perustelua tai yritystä kehystää kuvia eri tavalla tämä luenta ei tunnu vaativan, vaan kokoelma itsessään on vastenmielinen. Karmivan pinnallisuuden paljastaa se, että sivusto on olemassa, ei suinkaan lukijan oma kokemus sivustolla olevista kuvista rumina; sensijaan että rumuus joka kuvissa on, herättäisi Erosen itsereflektion ja synnyttäisi jonkinlaisen problematisoinnin tai uudelleentulkinnan tarpeen, se herättää raivon. Raivon perusteena on, että kuvien joukossa on joku jonka ehdokkuus on kirjoittajan mieleen. "Hän on hieno persoona, oikeudenmukainen, välittävä ja älykäs, kova tekemään töitä ja mielipiteissään rehellinen ja suoraselkäinen", kuten Eronen kuvailee.

Koomisinta on kuitenkin näiden lukemistapojen uudelleenluenta, kuten esimerkiksi Reijo Tossavaisen kytkin luistaen kirjoitettu teksti. Tossavaisen kohteena ei ole edes sivusto - miksi olisikaan, nehän ovat vain kuvia - vaan Perälän nyyhkyluennan uudelleentulkinta. Tossavaisen luennan ongelmana on selvästi sen motiivin läpinäkyvyys. Kun Eronen aikanaan kirjoitti tekstin josta sittemmin syntyi "hihamerkkikohu", Tossavainen nyt selvästi yrittää nostaa hieman toisenlaista kohua, tällä kertaa sivuuttamalla Perälän nyyhkyhumanistisen otteen. Tässä lähestymistavassa on tietenkin se valtaisa ongelma, että tällainen luenta on itsessään tehtävä performatiivisesti, siis kuorrutettava ylisanoilla ja oikeutettava peräänantamattomalla typeryydellä. Aivan kuten hihamerkkikohukin.

Samaan luentaskeemaan tarrautui kyynisyydessään Vesa Hack. Pidin Hackin exit:iä Vihreistä aikanaan sympaattisena, koska pystyin samastumaan hänen kokemukseensa Vihreiden ideologisesta pakkopaidasta. Siksi olen hieman yllättynyt kyynisesta opportunismista, jota kirjoitus osoittaa. Tossavaisen luennan voi vielä uskottavasti laittaa  - jos kohta aivan varma en siitä voi olla - yksinkertaisen "maalaisuuden" tai maanläheisen luentaskeeman ja tietynlaisen vanhan kansan lukutaidottomuuden piikkiin. Hackin luentaa ei oikein voi. Toki hänkin antaa Perälän tekstille tietyn krediitin, ja kuten minä yllä, lukee sen hyvän ihmisen tekstinä, mutta väittää silti että tekstissä esiintyvä karakterisointi "He ovat rokonarpisia, lihavia, kierosilmäisiä, isonenäisiä" pyritään tuomaan keskusteluun faktana tai suorana mielipiteenilmaisuna.

En ehtinyt lukemaan J-P. Roosin kirjoitusta asiasta, mikä on ehkä hyvä. Käsitykseni mukaan siinä oli paitsi otettu kanoninen "rumia ovat"- luenta, myös jonkinlainen ulkonäkömoralistinen tai peräti fysiognominen lähestymistapa. En voi kommentoida tätä kun en tiedä. Mutta yleisestiottaen ivallisen luennan ongelmana on sen suoraviivaisuus ja helppous. Se on myös kaikkein vähiten tyylikäs. Tällä kertaa diskurssianalyysini perusteella julistan voittajaksi Ruohonen-Lernerin ja häviäjiksi Hackin ja J-P. Roosin. Vihreät menettävät vähän asemiaan nyyhkivän ja ennalta-arvattavan tulkintansa vuoksi.

EDIT: Viherviha joka puoluekentän joka laidalla on noussut tästäkin false-flagista, on kyllä hupaisaa luettavaa. Herra Tossavainen onnistuu jo unohtamaan senkin että Roos on vasemmistoliiton ehdokas, ja Juha Levo myös liittää Roosin sumeilematta juuri Vihreisiin. Kumpikin lisäksi kirjoittaa ikäänkuin annettuna tosiasiana, että per-looks on nimenomaan Vihreiden käsialaa.  Putkonen tosin ehti ensin jo syyttää Demareita. Persuleirissä Timo Soini onneksi jatkoi tyylikästä linjaa.

META: Suomalaisen poliittisen diskurssin yksi mielenkiintoinen linja on vihreisiin kohdistuva viha ja vimma. En ole oikein koskaan päässyt sisään tähän ilmiöön. Siis, olen toki kovasti aikanaan pettynyt Vihreisiin puolueena, ja pidän merkittävää osaa heidän poliittisista linjauksistaan joko turhina tai hölmöinä, mutta samanlaista hölmöyttä ja älyttömyyksiä on monissa muissa puolueissa. Ilmiö johon viittaan on se, että negatiivinen politiikka nähdään yleensä oletusarvoisesti Vihreiden tuotoksena. Näihin kuuluvat esimerkiksi muutaman vuoden takainen ns. paskalaki, jolla ei ollut mitään tekemistä Vihreiden kanssa. Per-looks sivuston kohdalla ei ole mitään evidenssiä siitä, että tekijät liittyisivät vihreisiin. Samaan aikaan kun persut ovat butt-hurt joka ikisestä poikkipuolisesta sanasta, tämä ilmiö taas tuntuu olevan täysin merkityksetön suurelle osalle keskustelun osapuolista. En voi olla ajattelematta, että pettymykseni Vihreisiin, ja käsitykseni siitä, että he ovat tunareita, on ehkä siinä mielessä virhearvio, että melkein kaikki muut tuntuvat olevan vielä pahempia aivovammailijoita....

Aivot ja sen yli.

New Scientistin artikkeli viime viikolla sivuaa ajatuskoetta, jossa neuronit aivoissa korvataan yksi kerrallaan keinotekoisilla mekaanisilla laitteilla, joilla on sama toiminnallisuus suhteessa toisiin neuroneihin, kuin alkuperäisellä. Tarkalleen mikä on "sama toiminnallisuus" on ajatuskokeen kannalta epäolennaista, olennaisempaa on kysymys siitä, onko sellainen abstraktio kuin "sama toiminnallisuus" mielekäs.

En kuitenkaan käsittele tätä filosofista problematiikkaa nyt. Lukija voi omata minkä hyvänsä tulkinnan aivojen toiminnasta, kunhan on tietoinen (sic) siitä, mikä oma tulkinta on. Sensijaan heitän tässä löyhästi muutamia asiasta heränneitä ajatuksia.

Tekstissä kerrotaan, että apinoiden aivoihin asennettu neuroni-implantti, joka piti aktivaatiokuvioita yllä, paransi apinoiden oppimista, mieleenpalauttamista ja reaktioaikaa tietyissä testeissä. Artikkelissa spekuloidaan mahdollisuudella valmistaa kehittyneempiä implantteja, joilla voitaisiin hoitaa (ja osin korvata) niitä aivoalueita, joiden toiminnallisuus häirintyy esimerkiksi Alzheimerin taudissa ja Parkinsonin taudissa. Tämä aihe kiinnostaa minua, koska isoäitini suvussa on (onneksi myöhäisellä iällä puhkeavaa) Alzheimerin tautia, ja on harvoja sairauksia joita pelkään yhtä paljon omalla kohdallani. Hyvällä ruokavaliolla ja elintavoilla voin, jos vähän ekstrapoloin, olettaa että sairaus puhkeaa aikaisintaan noin 40 vuoden kuluttua. Siinä ajassa toivoisin että joko tämä teknologia on kehittynyt merkittävästi, tai eutanasialainsäädäntö ja -käytäntö on edennyt riittävän pitkälle.

Asiassa minua kiinnostaa myös toinen puoli, nimittäin transhumanismia kohtaan tuntemani sympatia, ja ihan käytännön tarpeet. Näistä käytännön tarpeista muutama sananen, mutta sitä ennen perustelu.

Erikoistuminen ja työnjako on edennyt tieteissä 1900-luvun aikana niin pitkälle, että todellisten yleisnerojen aika on tietyssä mielessä jo ohi. Tieteen ja tutkimuksen, erityisesti teknologian, massiivinen lisääntyminen, monipuolistuminen, "pirstaloituminen" jne, muodostavat mahdollisen uhan kehityksen etenemiselle. Koen hyvin voimakkaasti että tällaisiin haasteisiin tulee suhtautua vakavasti jo ennen kuin ne muodostavat todella rankan pullonkaulan. Tässä suhteessa olen häpeilemättömän progressiivinen ja antikonservatiivinen: yksi keskeisimpiä arvoja minulle on nimenomaan teknologisen kehityksen  usein teksteissäni ilmenevä äärimmäisen negatiivinen suhtautumiseni konservatismiin on lähtöisin nimenomaan tästä. Samoin, esimerkiksi vihreitä kohtaan tuntemani epäluulo on paljolti perua tästä arvoasetelmasta. Vaikka koen esimerkiksi luonnosuojelun äärimmäisen tärkeäksi, ja arvostan biodiversiteettiä itseisarvona, keskeisenä argumenttina tälle koen oikeastaan eräänlaisen intergenerationaalisen "oikeuden" ja jonkinlaisen teknologisen kehityksen imperatiivin: Luonto ja biosfääri ovat ensisijaisesti arvokkaita siksi, että niiden tuhoaminen a) pysäyttää teknologisen kehityksen ja b) on ryöstämistä tulevilta sukupolvilta. Intergenerationaalinen utilitaristinen argumentti on lopulta hyvin yksinkertainen: Luontoarvojen marginaalihyöty kasvaa rajusti kun materiaalinen vauraus lisääntyy. Tulevat sukupolvet olisivat siis valmiita maksamaan siitä, että heillä olisi marginaalisesti enemmän puhdasta ja hyvinvoivaa luontoa kuin nykymenolla näyttäisi toteutuvan. Toisaalta, talouskasvu ja tekninen kehitys vain lisäävät tätä marginaalista arvoa. Kaldor-Hicks- tehokkuuskriteeri on tässä aivan yksikäsitteinen.

Tällä hetkellä tietokoneet ovat keskeinen työkalu lähes kaikilla tieteen aloilla. Dataa tallennetaan erilaisissa muodoissa ja sitä käsitellään kehittyneillä algoritmeilla ja esitetään erilaisten käyttöliittymien ja visualisointityökalujen avulla. Alla olevat mekanismit ja teoriat, alasta riippuen, mallinnetaan erilaisin tavoin, ja ei ole lainkaan tavatonta, että tämä välikerros jossa datan käsittely tapahtuu, on aihetta tutkivalle tutkijalle kokonaan tuntematon. Triviaalina esimerkkinä vaikkapa ekonometria, jossa tutkija kyllä tietää perustulokset tilastotieteestä, regressioanalyysistä jne, mutta hänellä ei ole kerrassan minkäänlaista käsitystä niistä algoritmeista, joilla erilaiset estimaatit lasketaan. Tutkija on täysin käyttöliittymän varassa ja käyttöliittymän pullonkaulat, käytettävyyskysymykset jne, muodostavat rajat luovuudelle.

Tähän on esitetty ratkaisuksi sellaista ihmisen ja koneen rajapintaa, joka toimii kytkemällä tietokone suoraan aivojen jatkeeksi. Aiheella on leikitelty scifissä paljon, lähinnä erilaisten virtuaalitodellisuusskenaarioiden (tyyliin Matrix) kautta, tai tarinoissa, joissa ihmiset ohjaavat koneita jotka toimivat heidän sijaisinaan. Huomattavasti vähäisemmälle huomiolle on jäänyt ihmisaivojen kapasiteetin kasvattaminen tuomalla ihmisen ja koneen rajapinta lähemmäs ihmistä.  Muistikuvani mukaan Cyberpunk 2020 sisälsi sääntöjä, joiden puitteissa pelaajat voivat hankia "siruja", augmentaatioita jotka tarjoavat tietyntasoisia taitoja (kyky korjata autoja, erilaisia martial arts-kykyjä jne), ja tämä on ehkä lähimpänä sitä mitä tällainen teknologia voi tarjota pullonkaulojen voittamiseksi.

Nykyisellään koulutus muodostaa nimittäin valtavan suuren osan teknologiakehityksen pullonkaulasta. Syitä on karkeasti kaksi. Ensimmäinen se, että kaikki perustuu abstraktioihin nykyisin paljon enemmän kuin ennen. 1900-luvun alkupuolella teknologia oli vielä useimmilta osin jotain, josta pystyi "avaamaan konepellin". Teknisen toimintaperiaatteen ymmärtäminen ei vaatinut suurta modulaarisuutta ja abstraktioiden hallintaa samaan tapaan kuin nykyisin. Nykyisin teknologiaa voi "ymmärtää" vain abstraktioiden kautta, ja yksityiskohdat voi hallita vain jossakin hyvin spesifisissä sovelluksissa. Esimerkiksi auton moottori on nykyisin hyvin modulaarinen; sen toimintaperiaate on voimangeneroinnin osalta tietenkin edelleen sama kuin ennen, mutta kaikkea mitä voidaan säätää,  myös säädetään ja siihen liittyy teknologiaa, jota ei voi ymmärtää yksityiskohtaisesti ilman digitaalitekniikan hyvin syvällistä koulutusta.

Toinen syy taas on, että yksinkertaisesti jokainen tekniikka on syvällisesti sidoksissa siihen infrastruktuuriin joka sen on tuottanut. Laitteet, joita vaaditaan nykyisten kulutustavaroiden tuotannossa, on tuotettu laitteilla, jotka on tuotettu laitteilla jne, ja tämä ketju on melko pitkän evoluution tulos. Kukaan ei tyhjästä kykenisi luomaan mitään tällaista. Me emme voi kouluttaa ihmisiä siihen, miten koko tekninen infrastruktuuri voitaisiin rakentaa tyhjästä, koska siihen ei ole aikaa; ihminen ei edes voi oppia sitä yhden eliniän aikana.  "Teknologiapuu" on liian korkea.  Nämä yksityiskohdat voivat kuitenkin olla tärkeitä, ja uutta kehitystä syntyykin yleensä siellä, mitta yksityiskohtien toteuttamisen rajoitukset tunnetaan ja ne pyritään ylittämään. Esimerkkejä löytyy monia, elektroniikka nyt päällimmäisenä luonnollisesti. Bioteknologian osat, kuten esimerkiksi geenien sekvenssointi, kehittyy jatkuvasti juuri siksi, että toteutusyksityiskohtia säädetään ja implementoidaan uudelleen entistä tehokkaammin.

Tieteen ja teknologian kehittymisen kannalta on tärkeää, että on tiettyjä standardeja esimerkiksi tiedon esitystavoille, jotta relevantti informaatio voidaan käsitellä uudelleen, jos sille on tarvetta ja että se on myös muiden käytettävissä. Lasken "relevanttiin informaatioon" myös erilaiset laskennalliset mallit, joita teorioista luodaan. Yksi ala, joka sivuaa omaani, löytyy biotieteistä  (ks, esim tämä) mutta muillakin tieteillä tietenkin on tällaisia mallinnoskysymyksiä. Näille mallinnosformalismeille ja niiden esitykselle on erilaisia rajapintoja jne standardeja.

Miten tämä liittyy mahdolliseen teknologiaan, jolla aivoja voidaan augmentoida kytkemällä ne tietokoneeseen? No, haluan vain tuoda esiin sen, että me ajattelemme helposti tällaisen teknologian viihteen ja erilaisten "arkea helpottavien" sovellusten kautta. Erilaiset augmentoidun todellisuuden jne sovellukset tietenkin ovat ihan mielenkiintoisia, mutta en puhu nyt niistä.  Jos ihmisen ajattelua voidaan laajentaa kytkemällä aivot koneeseen, ja jos tämä voidaan toteuttaa niin, että ajatelussa kyetään suoraan operoimaan erilaisilla laskennallisilla abstraktioilla, niin tällä voi olla hyvinkin suuri vaikutus nimenomaan kehityksen pullokaulan avaajana. Sensijaan että joudumme kouluttamaan ihmisiä, kytkemme heidän aivonsa järjestelmään, jota he opettelevat käyttämään, ja relevantit abstraktiot ja niiden väliset yhteydet ovat osa järjestelmää. Jos ja kun aivot vielä pitkään päihittävät perinteiset tietokoneet luovuudessa ja perinteiset tietokoneet tietenkin jo nyt päihittävät aivot tiedon ja yksityiskohtien nopeassa tallentamisessa, näiden hybridijärjestelmä saattaisi olla hyvinkin tehokas.

Villinä spekulaationa siitä, miten tällainen systeemi kytkettynä aivoihin voisi toimia ja tuntua, on että kytkemisen alkuvaiheessa sen käyttöä joutuisi tietoisesti harjoittaamaan, ja "kutsumaan", mutta että kun aivot pikku hiljaa muodostaisivat relevantit kytkennät, koneisto tuntuisi pikemminkin osalta omaa ajattelua kuin joltakin mikä on siitä kokonaan erillään. En ole törmännyt kirjallisuudessa spekulaatioihin tällaisesta tai sellaisen kuvailemisesta. Alastair Reynoldsin "House of Suns" kyllä käsittelee sivujuonteena posthumaania älyä, joka on syntynyt jonkin tällaisen augmentaation tuloksena, ja kirjassa kuvaillaan sen syntyä ja kehitystä jonkin verran.

Olen vain marginaalisesti kiinnostunut tämäntyyppiseen teknologiaan liittyvistä "eettisistä" ongelmista, joita varmasti jotkut mielellään nostavat esiin. Vasemmistolaisen argumentin mukaan teknologia tekisi ihmisistä epätasa-arvoisia, etenkin jos se olisi kallista.  Kuten aina, kummassakin näkemyksessä asetetaan vaunut hevosen eteen; kaikki teknologia on yleensä toiminut niin, että se on ensin vain harvojen ja valittujen etuoikeus. 1900-luvun alussa vain superrikkailla oli auto ja jääkaappi. Jos esimerkiksi kylmäkoneita olisi vastustettu (onnistuneesti) tasa-arvoargumentilla, tuoreen ruoan syöminen johtaisi edelleen hyvin usein kohtalokkaisiin ruokamyrkytyksiin. Tällä logiikalla tietenkään myöskään esimerkiksi silmälaseja tai vaikka taskulaskimia ei olisi koskaan voitu tuoda markkinoille.

Konservatiivinen vastalause liittyy inhimillisyyden puolustamiseen ja siihen, että tällainen teknologia uhkaa käsitystämme siitä, mikä on ihminen. Uuskonservatiinen argumentti, jonka esimerkiksi Fukuyama on esittänyt transhumanismia vastaan yleisesti on karkeastiottaen seuraavanlainen: Ne oikeudet joita katsomme ihmisillä tasapuolisesti olevan lain edessä, edellyttävät ja olettavat tietynlaisen ihmiskuvan ja ennenkaikkea rajat sille, mitä pidetään ihmisenä. Jos nämä rajat rikotaan tai ylitetään, lainopillinen kehys ja ihmisoikeudet menettävät merkityksensä. Tämäkin argumentti on täysin absurdi, tietenkin, ikäänkuin asioiden oleminen juuri niinkuin ne ovat olisi paras argumentti sen puolesta että asiat ovat juuri niinkuin niiden pitäisi olla. Erilaiset uskonnolliset ja myös ns. syväekologiset argumentit liittyvät taas usein siihen, että ihmisyyden ylittämispyrkimykset esitetään jonkinlaisena Ikaros-kompleksina, hybriksenä josta seuraa tuho. Tällaiselle argumentille ei voi oikein esittää mitään vastalausetta, mikä on edelleen eräs merkittävistä syistä miksi koen konservatismin erityisen turhauttavana. Se perustuu ajattelulle, jonka mukaan se, mikä on (tai on ollut), on arvokkaampaa kuin se, mikä voi olla (tai mikä on juuri tullut olemaan), riippumatta siitä kuka tai mikä preferoi mitäkin. 

Nämä kaikki argumentit ovat tietenkin mitättömiä tehokkuusargumenttien rinnalla, mutten halua mennä siihen sen syvällisemmin.

Jos jollakulla on tämän tyypin problematiikkaan liittyviä kirjallisuusviitteitä, ne olisivat tervetulleita nyt. Lokakuun puolivälin jälkeen aion pitää tutkimuksesta pienen tauon ja pienen loman, ja ajattelin taas lukea hieman enemmän

Auktoriteetti.

Auktoriteetti on jokin taho, joka kykenee toimimaan luottamuksen, tiedon, arvon, tms lähteenä. Auktoriteetti on myös määrällinen ja toisaalta laadullinen määre; toisilla tahoilla on enemmän auktoriteettia ja toisilla vähemmän, ja auktoriteetti koskee eri asioita. Tieteellinen auktoriteetti esimerkiksi on jokin sellainen, jonka sanomisiin, tai levittämään tietoon, suhtaudutaan jollakin tieteenalalla vakavasti ja tällaisen väitteille annetaan suurempi painoarvo.

Auktoriteetti on myös suhteellinen määre siinä mielessä, että auktoriteettina oleminen on aina auktoriteetin ja subjektin välinen suhde. Relativismi voidaan tässä yhteyssä ymmärtää lokaalisti, siis relativismi itsessään on suhteessa siihen, minkä relatiivinen eli suhteellinen luonne hyväksytään ja tunnustetaan. Esimerkiksi sellainen termi kuin "absoluuttinen auktoriteetti" on mieletön tässä viitekehyksessä. Abstraktio voidaan tietenkin rikkoa, koska jokainen tällainen suhteiden verkosto on aina materiaalisille syille alisteinen. Joistakin asioista joita emme koe relatiivisiksi, tulee sellaisia jos rikomme tiettyjä arkielämän perusoletuksia. Esimerkiksi poistamalla kaiken muutoin syötäväksikelpaavan, kannibalismin tabu muuttuu absoluuttisesta relatiiviseksi jo muutamassa vuorokaudessa. Kääntäen, useimmilla relatiiviksiksi koetuilla asioilla on melko tiukat fysikaaliset rajat, jotka saattavat tulla yllättäenkin vastaan.

Luottamusta tieteelliseen tietoon, siis jonkin kanonisen ja konsesukseksi koetun tieteellisen tiedon lähteen pitäminen auktoriteettina näkee usein paheksuttavan "auktoriteettiuskona". Esimerkkejä tästä löytyy monessakin paikassa. Esimerkiksi poliittisia ohjelmia joiden puolesta pyritään tieteellisellä tiedolla argumentoimaan, saatetaan kritisoida "auktoriteettiuskostat". Vastaavasti esimerkiksi kiista luonnonvalinnan opettamisesta kouluissa usein esitetään eri auktoriteettien välisen kiistana.

Richard Feynman saa tässä edustaa auktoriteettia kahdella tavalla. Ensiksikin, häntä voi perustellusti pitää yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä tiedemiehistä. Merkittävimmät ja tunnetuimmat kontribuutionsa hän teki toki teoreettisessa fysiikassa, mutta hän tunsi läheisesti myös muita tieteenaloja. Hän oli myös erittäin taitava opettaja. Toiseksi, hän sanoo ylläolevassa videossa jotain, mikä vetoaa minuun hyvin syvällisellä tavalla. Auktoriteetti on siis tässä paitsi yleinen ja jaettu, myös minulle henkilökohtaisesti merkityksellinen.

Molemmat poikani aloittivat taannoin Taekwondo-harrastuksen. Vaimoni on nuorempana harrastanut kyseistä lajia enemmänkin. Oma martial arts-kokemukseni rajoittuu lapsena katsomiini 80-luvun aasialaisiin bulkki-kunfu-elokuviin, pariin alkeiskurssiin ja muutaman vuoden takaiseen sporadiseen miekkailuharrastukseen, joka päättyi miekan teräksen väsymiseen niin, että se ei ollut enää turvallinen. Kaikki ns kamppailulajit ovat kuitenkin verraten hierakisia ja perustuvat pitkälti auktoriteettiin, eli siihen että opettaja tai mestari määrää ja kertoo miten toimitaan. Auktoriteetti on tässä yhteydessä siis suhde jossa auktoriteetilla on kyky käskeä eli saada yksilö toimimaan tietyllä tavalla.

Sanonta tieto on valtaa viittaa merkitystason kytkökseen näiden kahden hyvin erilaisen auktoriteetin välillä. Kun joku tai jokin on arvojen tai muiden käsitysten suhteen auktoriteetti, tämä usein antaa jossain määrin ihmiselle myös tätä jälkimmäistä auktoriteettia. Jos Richard Feynman käski oppilaitaan tekemään jotain, nämä yleensä tottelivat. Siitäkin huolimatta, että Feynman itse ei juuri auktoriteetteja kunnioittanut.

Rationaalinen ihminen tarvitsee ensimmäisentyyppistä auktoriteettia jo yksinkertaisesti siksi, että oman mielipiteen muodostaminen on yksinkertaisesti aivan liian kallista. Ihmisellä ei ole yksinkertaisesti resursseja selvittää itse niitä asioita, joita esimerkiksi tieteellisen tiedon "auktoriteettiusko" mahdollistaa käytettävän tosiasioina. Toinen näkökohta on sitten se, onko prosessissa, joka tämän auktoriteetin tuottaa, jotakin pielessä. Olen kirjoittanut vertaisarvioinnin, julkaisukulttuurin jne ongelmista, mutta en puutu nyt siihen. Jos pyrimme käyttämään parasta käytettävissäolevaa tietoa, meidän on ainakin jossakin melko suuressa määrin, nojauduttava auktoriteettiin.


Vanhemmuuteen liittyy aina automaattisesti tietty auktoriteetti. Vanhemmuus onkin tärkein auktoriteettiasema, johon ihminen yleensä joutuu. Koska auktoriteetti on niin vahva, vanhemmuuteen liittyvä yhteiskunnallinen keskustelu myös polarisoituu herkästi. Vanhemmuus siirtää käsityksiä ja muokkaa uusia lapsissa, usein tavoilla joita vanhempi ei aina edes itse voi ymmärtää. Lapsi kasvaa ympäristössä, joka on erilainen kuin vanhemman oma ympäristö. Yleensä vanhempi myös pyrkii korjaamaan virheellisiksi kokemiaan seikkoja niin, että hänen lapsensa ei joutuisi kärsimään niistä haitoista joita hän itse on kokenut omien vanhempiensa auktoriteetista, ja toisaalta kopioimaan ne hyödyt. Tämä on kuitenkin usein vaikeaa, koska ympäristötekijät ovat muutoin sangen erilaiset, ja yleisestiottaen vanhempien vaikutus on, aivan äärimmäisiä ylilyöntejä lukuunottamatta, melko vähäinen. Lapsuuden kokemukset kuitenkin muodostavat ihmisen ajattelun selkärangan tavalla, jota ei myöhemmällä iällä ole helpooa muuttaa kovin radikaalisti. Tämänkin vuoksi vanhemmuuteen liittyy valtava vastuu.

Minut on kasvatettu - jos tällaista sanaa voi edes käyttää - ajattelmaan asioista suunnilleen niinkuin Feynman ajattelee, enkä ole sitä itse valinnut. Koen että se on "oikea tapa" ajatella, mutta tämä johtuu puhtaasti siitä, että itse ajattelen näin. Ihmisen aivo onkin rakentunut niin, että ihmiselle on hyvin hankalaa edes kuvitella olevansa ajattelunsa tavoissa "väärässä" jollakin yleisemmällä tasolla. Ihminen kykenee kuvittelemaan kontrafaktuaaleja, siis asioita jotka eivät yksilön oman käsityksen mukaan pidä paikkaansa, ja tekemään niistä johtopäätöksiä, mutta tapa jolla itse päättely etenee, on vaikea hahmottaa virheelliseksi.

Itselleni esimerkiksi auktoriteetin luotettavuus kasvaa sillä, että tämä ilmaisee epävarmuutta ja kartoittaa tietämyksensä, varmuutensa ja kokemuksensa rajoja.  Tosiasiat ovat inherentisti epävarmoja, niihin liittyy ihmiselle aina epävarmuus. Vaatimus varmuudesta on ikäänkuin vaatisi että jokaisen predikaatin eteen lisättäisiin kirosana vahvistamaan viestiä, ja siivoa kielenkäyttöä pidettäisiin "nolona" tai "nössönä". Auktoriteetti joka ei salli itseään kyseenalaistettavan tai haastettavan, ei voi mitenkään vaatia tai ylläpitää auktoriteettiaan. Oman ajatteluni kristilliset juuret näkyvät mielestäni ehkä selkeimmin juuri tässä kohtaa, ja aivan suosikkikohtani Raamatusta onkin Joh 8:32

ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi

Brändiallergia.

William Gibsonin noin kymmenen vuoden takainen Pattern Recognition on kohtuullisen hyvä kirja, josta luin 2/3 vähän aikaa sitten, mutta joka jäi vielä toistaiseksi kesken. Kirjan muut tapahtumat ovat epäolennaisia, mutta päähenkilö on tässä mielenkiintoinen. Päähenkilö on nainen, joka kärsii brändiallergiasta. Tämä ilmenee niin, että aina altistuessaan tavaramerkkeille, logoille jne, hän kokee jonkinlaisen voimakkaan aversion, pahoinvointia, huimausta jne. Hän käyttää tätä sairautta hyödykseen, koska reaktio kertoo hänelle myös etukäteen, milloin logoista tms tulee menestyksekkäitä, joten hänen vaivansa on arvokas konsulttiyhtiöille.

En väitä kärsiväni tällaisesta brändiallergiasta, mutta myönnän että jonkinlainen brändivastaisuus minulla on. Korostan tässä, että se ei ole luonteeltaan poliittinen, samaan tapaan kuin vaikkapa No Logo- tyyppisessä argumentaatiossa. En koe että logot ja tavaramerkit ja "huippubrändit" ovat poliittisesti arveluttavia tms. En myöskään käsittele tässä tällaista poliittista ulottuvuutta. Sosiologit ja yhteiskuntatietilijät käsittelevät valitettavasti tällaisia asioita aina jollakin tapaa talouspolitiikan käsitteistössä "vasen/oikea"- jaottelun ollessa läsnä. En halua signaloida mitään aspektia tässä jaossa tällä kirjoituksellani; kyse ei mistään weasel way out- lähestymisestä, vaan pyrin vain ottamaan toisenlaisen, paljolti henkilöhistoriallisen näkökulman.

Tärkein brändin ominaisuus on merkitys. Ihminen hankkii itselleen brändituotteen siksi, että hän kokee brändin takaavan tiettyjä ominaisuuksia; sillä, onko tämä kokemus tai uskomus perusteltu, ei ole merkitystä. Lähden oletuksesta, että henkilö kykenee itse arvioimaan tällaiset asiat; paternalistinen näkemys kuluttajasta höynäytettävänä ja hyväksikäytettynä toimijana voi olla tai olla olematta perusteltu. Brändissä ei ole kuitenkaan kyse tästä, vaan merkitys tarkoittaa sitä, millä tavalla yksilö ostopäätöksen tehdessään rakentaa omaa identiteettiään. Kun menen kauppaan ja ostan brändätyn tuotteen, ostan itse fyysisen tuotteen lisäksi kasan mielikuvia. Esimerkiksi Niken juoksukengän ostamalla ostan paitsi  (ilmeisesti)  jalalle hyvän rakenteen, miellyttäväntuntuisen kengän, myös motivoivan kehotuksen "Just do it". Kun juoksen mäkeä ylös ja koen voimieni ehtyvän, katseeni suuntautuu vuoroin kenkään ja vuoroin mäen laelle, ja jos aion luovuttaa, pieni ääni sisälläni sanoo "Just do it".

Tässä ei edelleen ole mitään sellaista mitä olisi syytä kritisoida. Markkinatalouden nerokkuus perustuu siihen, että tätä me haluamme. En puutu siihen, ovatko nämä nimenomaiset halut lähtöisin itsestämme tai "ulkopuolelta annettuja" tai "keinotekoisia", koska en ole siitä lainkaan kiinnostunut tässä. Nämä aspektit voi analysoida erikseen jos kokee sellaisen tarpeelliseksi. Tämä näkökohta on kuitenkin yksi työkalu siihen, mikä oman brändiallergiani taustalla on.

Olen toisaalla esittänyt että suhtautumiseni yhteisöllisyyteen on hyvin ambivalentti. Yhteisöllisyys on eri asia kuin esimerkiksi ns laumasieluisuus, eli taipumus yksinkertaisesti kopioida muiden toimintaa. Yhteisöllisyys on strukturoidumpaa ja se perustuu tiettyjen merkitysten ja asemien signalointiin ja näistä neuvottelemiseen, usein hyvin monimutkaisin ja hienovaraisin keinoin. Yhteisöllisyydestä on kirjoitettu paljon; tässä yhteydessä yhteisöllisyyden olennainen piirre on se, että se voi olla olemassa ja uudistaa itseään vain ylläpitämällä jonkinlaista erottelua ulko- ja sisäryhmään ja tämän lisäksi jonkinlaista henkilökohtaista rajapintaa yhteisön jäsenten välillä. Esimerkiksi nationalistisen identiteetti- ja kielipoliittisen näkemyksen puitteissa kansakunta on tavallaan yhteisö; sen ulkoryhmä ovat ulkomaalaiset ja sisäryhmä on oma kansakunta, jonka oletetaan esimerkiksi puhuvan samaa kieltä ja omaavan erilaisia muita tunnistettavia yhteisiä piirteitä.

1990-luvun alussa olin yläasteella. Tuohon aikaan Levi's oli merkittävä brändi (varmaan on vieläkin, en tiedä) nuorten farkuissa. Tietty nuorten joukko piti tärkeänä sisä- ulkoryhmäerottelun kriteerinä sitä, oliko henkilöllä Levi's farkut vai ei. Itse en kokenut tätä mitenkään traumaattisena, mutta muistan ajatelleeni, että ko. merkissä varmastikin on jotain mikä tekee farkuista paremmat. Muistikuvani ovat hatarat siitä, miten homma tarkalleenottaen toimi, mutta syystä tai toisesta minä sain tämänmerkkiset farkut joltakin sukulaiselta tms. Ja kuinka ollakaan, jostakin syystä minua alettiin pitää tämän sisäryhmän jäsenenä.

Olen kuitenkin luonteeltani usein ns. vastarannan kiiski, erityisesti mitä tulee yhteisöihin. Tämä lienee jonkinlainen temperamenttikysymys, aivan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta en ole kokenut mielekkääksi minkäänlaista laajamittaista yhteisöllistä toimintaa. Myös tämä brändiporukka herätti minussa äärimmäisen ristiriitaisia kokemuksia; yhtäältä, kuten kaikki ihmiset, hyväksyntä on imartelevaa ja miellyttävää. Toisaalta kokemus tällaisen hyväksynnän kohdistumisesta johonkin transienttiin ja täysin itselleni merkityksettömään  - joka tuolloin oli nimenomaan nuo merkkifarkut - synnytti voimakkaan vastareaktion.

Kehitin brändiallergian erityisesti sellaisia brändejä kohtaan joiden käyttäjät kokevat ne osaksi identiteettiään ja joiden puitteissa muodostetaan "ryhmittymiä". Kokemukseni oli, että tässä on nyt nämä farkut, ihan hyvät ja mukavat farkut, mutta pelkkä vaatekappale, ja vielä suhteellisen kallis sellainen, ja nyt tämän vuoksi minä nyt kuulun johonkin ryhmään. Minulla on nyt uusia "ystäviä" ja minulla on asema jossakin porukassa, tällaisen triviaalin seikan vuoksi. Ahdistusta tietenkin lisäsi se, että en täysin ymmärtänyt asemaani; kukaan ei varsinaisesti kertonut sitä minulle. Joukkuepeleissä kuten jalkapallossa asema on sentään ymmärretävä: on maalivahti, puolustajat, keskikenttä ja hyökkääjät. Aseman kertoo valmentaja, tai epäformaalimmassa ympäristösssä se neuvotellaan.

Olen tietenkin myöhemmin ymmärtänyt yhteisöistä paljon enemmän. Tämä ei nyt ole olennaista. Olennaista on se, että tietyt brändit luovat selkeämmän jaon sisä- ja ulkoryhmän välille, ja ne antavat kantajilleen, käyttäjilleen jne kuluttajille tietyn aseman tässä ryhmässä.

Viimevuosien ehdoton ykkösinhokkini on Apple. Tämänkin tausta on kaukana menneisyydessä, 90-luvun alkupuoliskolla. Tietonkonenörtit siirtyivät jossain vaiheessa käyttämään PC-koneita en masse, kun esimerkiksi Amiga alkoi väistyä melko nopealla tahdilla. PC-koneet halpenivat melko nopeasti ja joillakin oli "Mäkki". Tässä sisä- ja ulkoryhmäerottelu oli voimakas, ja "mäkkiä" käyttävät olivat käsittämättömän ylimielisiä ja vakuuttuneita oman tuotteensa - ja ekstension nojalla erityisesti omasta ylivertaisuudestaan. Siinä oli jotain samankaltaista, itseasissa se oli käytännössä sama ilmiö kuin farkkujen kanssa.

Asia unohtui pitkäksi aikaa, mutta brändiallergia iski Applen kohdalla uudelleen kovaa noin 10 vuotta sitten, kun eräs melko läheinen kaverini oli ns hurahtanut ja hankkinut itselleen iMacin valtavalla näytöllä. Kaveri tuntui kirjaimellisesti menettäneen järkensä. Kone oli tietenkin hieno ja toimiva, ei siinä mitään. Kaverin koko identiteetti tuntui kuitenkin muuttuneen, ja aika pian tämän jälkeen yhteydenpito välillämme lakkasi lähes täysin. Mäkillä ei ollut tietääkseni osuutta asiaan, mutta se symboloi minulle jälkikäteen muutosta jonka brändi-identiteetti voi ihmisessä saada aikaan.

Rationaalinen mieleni kertoo minulle, että nämä ovat kaikki yhteensattumia, eikä tällainen jaottelu ole todellisuudessa olennainen oikeastaan kenellekään. Asia ei todellisuudessa vaikuta näin. Mutta aversio ei olekaan rationaalinen kokemus. Jos syön pilaantuneen appelsiinin ja saan vatsataudin, saan ehkä aversion appelsiiniin, enkä pysty syömään sitä enää. Tällaiselle reaktiolle on biologiset ja fysikaaliset syyt, joille ei voi mitään. Ehkä kyse on tästä.

Toinen näkökohtakin on olemassa. Brändiuskollisuus saa aikaan sellaista tehottomuutta joka liittyy sosiaalisiin suhteisiin. Brändiuskollinen yksilö esimerkiksi saattaa käyttää huomattavasti resursseja jotta hänen tuttavansa siirtyisivät brändin käyttäjiksi. Hän saattaa suositella, maanitella, jne, ja järjestää tilanteita joissa pääsee demonstroimaan brändin ylivertaisuutta. Toisaalta sinnikkäiden yritysten epäonnistuessa, brändiuskollinen yksilö saattaa alkaa karsia tuttavapiiristään ihmisä, jotka eivät tunnusta brändin ylivertaisuutta. En ole koskaan törmännyt tähän ilmiöön esimerkiksi Coca-Cola vs Pepsi- jaottelussa (juon itse useimmiten Coca-Colaa koska se on useammin saatavilla) tai siinä, käyttääkö joku Nike, Adidas, Asics, tms, mitä näitä merkkejä kengissä nyt onkaan.

Applen kohdalla olen tähän törmännyt myös näin aikuisiällä. Tätä pidän hälyyttävänä ja vaarallisena. Vaaran tunne sinänsä on epälooginen ja reaktioni usein ylimitoitettu. Yhden yhteiskuntafilosofisen pulman esitän tähän, vaikka en halua kehystää sitä minkäänlaisena poliittisena agendana: Olisiko maailma parempi paikka ilman brändiuskollisuutta, eli jos ihmiset näkisivät hieman vaivaa sen eteen, että eivät muodostaisi näitä pseudoyhteisöjä tavaramerkkien ympärille? Se täytyy myöntää, että jos vastaus on kyllä, niin myös kovaääninen brändivastaisuus on negatiivinen ilmiö. Lupaan lopettaa sen sitten kun ihmiset lakkaavat kuolaamasta omenalogon perään ja laskemasta tunteja jo viikkoja ennen uuden tuotteen julkistusta.

Tulevaisuus

Olen jo jonkin aikaa halunnut kirjoittaa tekstin, jossa käsittelen tulevaisuutta ja sen mahdollisuuksia. Tänään kaikista mahdollisista päivistä on ehkä paras päivä kaikista. 

Planetary resources julkaisi taannoin että sen pitkän aikavälin suunnitelmissa on asteroidien resurssien hyödyntäminen, eli avaruuskaivostoiminta. Yksityisten avaruudessa operoivien yritysten määrä on lisääntynyt muutenkin viimeaikoina. Kannattaa myös lukea New Scientistin kirjoituksia aiheesta. Pointtina on, että megatrendi yksityisyritysten avaruudenvalloituksesta on jo selvästi nousujohteinen. Riskejä tietenkin on, esimerkiksi talouskasvun ja energian hinnan nousun myötä tällaisten investointien kannattavuus voi kovasti kärsiä.

Ihmiskunnan pitäisi  noin kokonaisuutena, muutenkin panostaa avaruuteen enemmän jo ihan siitä syystä, että maapallo on rajallinen. Jos ns Peak Stuff-ilmiöstä tulee todellisuutta, tämä ei ole ongelma, vaan avaruusmatkailua voi ajaa eteenpäin yksinkertaisesti uteliaisuus jne. Olennaista on tässä aikapreferenssi. Jos diskonttaamme jollain merkittävästi nollaa suuremmalla, niin avaruusmatkailu ei ole kovin järkevä tavoite. Pidän sitä ehkä jonkinlaisena itseisarvona niinkuin jotkut taidetta tai muita "korkeampia" kulttuurin muotoja. Siis, joku Mona Lisa, terrakotta-armeija, tai vaikka Sikstuksen kappeli ovat näkemisen arvoisia ja ehdottoman arvokkaita kulttuurillisia artefakteja, ja ceteris paribus maailma on parempi paikka niiden kanssa kuin ilman. Jos pitäisi valita, kumminkin olen mieluummin sellaisen ihmiskunnan jäsen, joka kävi kuussa. Vielä mieluummin sellaisen, joka kävi Marsissa tai jossain toisessa aurinkokunnassa. Nämä (erityisesti interstellaarinen matkustus) ovat ns. long shotteja, joiden toteutuminen on jossain sellaisessa aikahorisontissa, että ilman disruptiivista ja äkillistä teknologista siirrosta (tyyliin singulariteetti), minulla tai n < 10 sukupolven päässä olevilla  ei ole mahdollisuutta nähdä. Seuraava lista on jonkinlainen hahmotelma siitä, mitä voisi tapahtua.

• Asteroidin louhinta; tämä on siis planetary resourcesin idea. Tässä ei alkuvaiheessa puhuta varsinaisesta asteroidivyöhykkeestä, joka on Marsin radan ulkopuolella. Asteroideja on lähempänäkin. 
• Kuuasemat. Joidenkin teknologioiden kehittäminen ja kokeileminen vaikka kuun pinnalla voisi olla mielekästä. Siis jotain sellaista että itseään replikoivat koneet rakentavat kuun pinnan 30% täyteen aurinkopaneeleita ja sitten perustetaan tehtaita kuuhun, raaka-aineet asteroideilta. 
• Mars-matka. Ihmisten lennättäminen Marsiin on ehkä tyhmää nykytekniikalla. Matka on liian pitkä ja painottomuus syö luut ja lihakset. Tämä on yksi kehittämisen paikka biotekniikalle. 
• Avaruushissi. Wikipedian mukaan Japanilaiset olisivat väittäneet kykenevänsä rakentamaan sellaisen naurettavalla kahdeksalla miljardilla. Tämä on kertoimella reilusti enemmän kuin 10 halvempi kuin millä se minun näkemykseni mukaan kannattaisi rakentaa. Avaruushissillä voidaan pudottaa kiertoradalle (ja sieltä pois) roudaamisen kilohinta muutamiin tuhannesosiin nykyisestä, ja vastaavasti volyymi monisatakertaiseksi nostamatta kustannuksia. Puhumattakaan siitä, että viisaasti järjestetty hissi kykenee toimimaan erittäin korkealla hyötysuhteella, kun alas pudotettavasta kuormasta saadaan potentiaalienergiaa talteen esimerkiksi sähkönä.
• Laajamittainen aurinkokunnan hyödyntäminen: avaruuteen sijoitettavat aurinkopeilit jne energian kerääminen Dyson Ring/Swarm-tyyppisesti . 
• Interstellaariset luotaimet. Tämä kysyy nykytekniikalla pitkää aikapreferenssiä. Voyagerit olivat kohtuullisen hintaisia, mutta ne eivät kykene toimimaan enää kuin ehkä vuosikymmenen. Vrt, niillä menee useampia kymmeniä tuhansia vuosia ennenkuin ne lentävät ensimmäisen tähden ohi. Vaikka aito tähtienvälinen luotain ei olekaan realistinen, niin moninkertaisesti Voyagereita nopeammin aurinkokunnan ulkopuolelle pääsevän luotaimen rakentaminen ei olisi mitenkään älyttömän kallista. 
• Interstellaarinen matkailu. Evidenssi osoittaa tällä hetkellä, että planeettajärjestelmät ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus ja metallisuus (siis raskaiden alkuaineiden läsnäolo) lisää todennäköisyyttä, että maankaltaisia planeettoja on. Tämän aikajännettä on mahdotonta ennakoida. On oikeastaan mahdotonta sanoa edes mikä on kertaluokkaero nykyteknologiaan, eli puhutaanko erosta nykyihmisen ja homo erectuksen välillä, vai puhutaanko erosta Kolumbuksen ja foinikalaisten välillä. 

Kaikenkaikkiaan avaruusmatkailua ja avaruuden valloitusta voi minusta pitää jonkinlaisena itseisarvona, koska ihminen tarvitsee korkeampia päämääriä.  Näkemystä voi pitää jossain määrin uskonnollisena, modernistinen se ainakin aivan häpeilemättä on. Maapallo on ihmiskunnan kehto, mutta lapsi ei voi loputtomiin nukkua kehdossaan.


Tällaisilla projekteilla on spillover- ja oheishyötyjä usein merkittävästikin. Esimerkiksi lääke-  ja biotekniikan kehittyminen niin, että painottomuuden aiheuttamaa luu- ja lihaskatoa voidaan lievittää tai ehkäistä, poikii mahdollisesti keinoja hoitaa ja ehkäistä luukatoa myös ihan maan päällä. Automaatio, jota vaaditaan väistämättä asteroidien louhinnassa jne, on softaintensiivistä, ja sen uudelleenkäyttö ja teknologinen spillover vaikuttanee myös maanpäälliseen teollisuuteen. Jos avaruudessa toimiva teknologia tulee toimeen omillaan

Avaruusmatkailun lisäksi toinen lähellä sydäntäni oleva tulevaisuuden (ja nykypäivänkin) teknologia on ydinvoima. Vaikka hiljaa lupasin itselleni, etten tässä kirjoituksessa viittaa Kahnemaniin, niin totean tässä, että luku confirmation biasista sai minut miettimään ydinvoimakantaani kriittisesti. Paras arvaukseni on edelleen, että riskejä liioitellaan ja (yksityiset) kustannukset epärehellisesti lasketaan argumenteissa jonkinlaisiksi yleisiksi menetyksiksi (mitä ne eivät ole). En ole erityisen suuresti innoissani jostain EPR-reaktoreista vaikka ne parannus ovatkin vanhoihin malleihin verrattuna. Sensijaan pidän esimerkiksi käytetyn polttoaineen hyöty- (ja hyötö-) käytön selvittämistä tärkeänä. Tässä kohtaahan ongelmana on nyt, että se ei ole taloudellisesti kannattavaa. Uraani on suhteellisen halpaa ja jatkaa halpana olemista nykykysynnällä aika pitkään. Mutta sitä paremmalla syyllä käytetyn polttoaineen käsittelyä hyödylliseen muotoon pitäisi tutkia nyt. Suunnitelmat näiden arvokkaiden raaka-aineiden hautaamisesta maahan ovat absurdeja.

Hyötäminen esimerkiksi LFTR reaktoreissa on yksi potentiaalinen tulevaisuuden energiahaara. Toriumsyklistä syntyvä jäte on puhtaampaa kuin perinteisistä uraani- tai MOX-polttoaineista jäävä jäte ja vanhojen reaktorien jätettä voidaan rajoitetusti jopa hyödyntää energianlähteenä näissä. Jonkun Isomäen tapaisten patologisten ydinvoimanvastustajien argumentit ovat usein aivan absurdeja. LFTR-reaktorit eivät käyttäydy niinkuin Isomäki kirjoissan väittää. Isomäki kärsiikin ydinfobiasta. Hänen argumentteihinsa kannattaa kuitenkin tutustua, kuin myös siihen, miksi ne ovat virheellisiä.

Itse en pidä fuusioreaktoria kovin todennäköisenä ainakaan lyhyen (< 20 vuotta) enkä ehkä keskipitkänkään aikavälin (< 100 vuotta) menestyksenä. LFTR ja vastaavat toriumpohjaiset konseptit ovat teknisesti yksinkertaisempia, puhtaampia ja turvallisempia (teoriassa tosin vielä) kuin nykyiset ydinvoimalakonstruktiot, ja fuusiovoimala taas on vieläkin teknisesti hyvin kaukana. Esimerkiksi alan johtava projekti ITER pääsee tuottamaan fuusiota vasta liki 15 vuoden päästä, vaikka sitä on jo rakennettu 6 vuotta. Lisäksi sen tavoitteena on kyetä tuottamaan nettona sähköä muutamia minuutteja, eikä tämänkään onnistuminen ole varmaa. Jos kaikki menisi oikeasti hyvin, niin 50 vuoden päästä oltaisiin ehkä rakentamassa ensimmäistä kaupallisesti kannattavaa voimalaa; olettaen että investoinneista päästäisiin aina melko nopeasti yksimielisyyteen ja että rakennusprojektit eivät viivästy kohtuuttomasti jne. Riski on upside riski, mutta koska substituutin (toriumin hyötäminen) prospekti on selvästi parempi, panostaisin enemmän substituuttiin.

 Näiden lisäksi on sitten vielä muutamia todella mielenkiintoisia tieteen- ja teollisuudenaloja. Biotekniikka ja sen hyödyntäminen esimerkiksi terraformaamisessa ja vaikkapa Saharan osittaisessa metsityksessä tai muuttamisessa viljelykelpoiseksi, on yksi näkökohta. Esimerkkinä yhdestä monen teknologian polttopisteessä olevasta innovaatiosta joku Seawater Greenhouse- tyyppinen tekniikka, joka vaatii aurinkoenergian, ehkä biotekniikan, jne soveltamista. Lopputuloksena lisää viljelymaata ja metsää.

Tekoälysovellukset ovat toinen juttu. Suhtaudun yleensä hymähdellen ja jopa naureskellen johonkin human level- AI-höpötykseen. Jälleen Kahneman-varoitus: jotenkin sen jälkeen tajuan että ihmisen tapaisen tekoälyn rakentamisessa ei ole edes mitään järkeä, koska ihmisen äly on loppujen lopuksi aika puutteellinen (vaikka sillä on paljon vahvuuksia, sitä en kiistä). Sensijaan olennaisia askelia olisi esimerkiksi autoa kuljettava tekoäly. Metrot ovat jo nykyään monin paikoin täysautomaattisia.

Autopilotilla toimiviin autoihin on panostettu aika paljon ja ne toimivat nykyisin prototyyppeinä aika hyvin. Epäilen että hetkestä, jolloin ensimmäinen julkisilla teillä sallittu autopilotti tulee markkinoille, ei menee kauaa siihen, kun autoa ei enää saa kuljettaa julkisilla teillä muiden joukossa. Kun huomataan, että onnettomuuksia nyt vaan ei enää satu muille kuin ihmisille, niin ihmisten autonkuljetus siirtyy kokonaan sille erikseen varatuille radoille.

Laskentatehon jatkuva halpeneminen ja "ubiikkius" kykenevät muuttamaan elämää jo nyt merkittävästi, suurempi ongelma kuin teknologian saatavuus onkin se, että emme tiedä mitä sillä pitäisi tehdä. Tässä kohtaa siis teknologian kehitys ei paradoksaalisesti ole enää lainkaan se, joka muodostaa pullonkaulan sen käytössä, vaan se että elämämme on jo nyt niin hyvää, että viitseliäisyytemme sen parantamiseksi on hyvin rajallista. Hulluinta on, että ihmiset varmaan olisivat valmiita maksamaankin kaikenlaisista jutuista joita teknologialla kyllä pystytään tekemään, mutta kukaan ei oikein tiedä mitä se olisi. Itse ainakin toivoisin, että suunnilleen kaikki ne koneet joita kotona ylipäätään voi säätää, voisi vähäisellä vaivalla ohjelmoida toimimaan juuri niinkuin haluan. Siis jotain sellaista, että kännykkä kysyisi haluanko saunan lämpimäksi kun olen tulossa perjantaina kotiin, että se varottaisi että jääkaapissa ei ole lohta vaikka minulla on sitä lauantaisin tapana ostaa. Jne. Nämä ovat marginaalisia parannuksia, jotka voitaisiin nykytekniikalla "helposti" toteuttaa, mutta markkinoita ei ole syntynyt. Syynä on mm. se, että tällainen vaatisi standardointia sille, miten laitteet kommunikoivat keskenään ja softaa joka sitä standardia käyttää. Raudan puolesta äly ei maksaisi käytännössä mitään.

Melkein kaikki mikä vaatii ns prosessia, voidaan automatisoida äärimmäisen pitkälle jo nyt. Tämän scope ei oikeastaan edes voi enää lisääntyä marginaalilla merkittävästi, koska jo nyt merkittävä osa uudesta lisäarvosta, eli talouskasvusta, syntyy oikeastaan siitä, että keksitään mitä voidaan myydä ihmisille. Kustannukset muuttuvat pikkuhiljaa vähemmän ja vähemmän relevanteiksi, ja tämä tulee olemaan äärimmäisen disruptiivista. En ole "kapitalismin vastainen", mutta kun rajakustannukset menevät todella lähelle nollaa niin, että maksun periminen on kalliimpaa kuin kapasiteetin lisääminen marginaalilla, niin talouden lainalaisuudet lakkavat toimimasta. Mitä se tarkoittaa, en tiedä. Vielä ainakaan markkinatalous ei ole mitään teknologista "runsauden kuolemaa" kokemassa, mutta kuten Banks kirjoitti novellissan "State of The Art", Money is a sign of poverty. En oikeastaan ota jotain postscarcity- skenaarioita kovin vakavissaan, mutta on mahdollista että merkittävä osa ihmisistä siirtyy pikku hiljaa kokonaan ns varsinaisen talouden ulkopuolelle, ja että vaikka työttömyys jää pysyvästi lähelle (tai yli) double digittejä.

Se, onko se huono vai hyvä, on sitten eri asia. Post-scarcityn sijaan meillä voi olla jonkinlainen eksponenttijakauma ja patronage- tyyppinen talous jossa on muutama biljonääri (siis 1E12-nääri) ja  loput elävät näiden hyväntekeväisyydestä ja tekevät näiden suojeluksessa jotain, ja nämä tyypit sitten harrastuksinaan kilpailevat siitä kenellä on kolein avaruuslaivasto jne.

Tämä meni jo aiheesta ohi; tarkoituksenani ei ollut skannata sosiaalisia seurauksia. Kommentteja, villejä spekulaatioita, kritiikkiä, jne voi heittää. Toivoisin, että niitä tässä kohtaa leimaisi kuitenkin ainakin jossain määrin optimismi; jos tekee mieli kirjoittaa pessimistisiä riskiskenaarioita, niin ne voisi jättää toiseen kertaan. Tänään mieluummin lukisin positiivisia juttuja.

Riskiaversio ja tulevaisuus

Kahneman kirjoittaa myös riskiaversiosta, jota voidaan myös nimittää pessimismiksi. Kognitio tekee tepposet (karkeastiottaen jne normaalit kiisteet) kahdella tavalla ihmisille. Optimismi syntyy inside view:stä ja suunnitteluharhasta, siitä, että odottamattomat riskit ovat eivät yleensä tule päätöksentekoon mukaan. Riskiaversio taas esiintyy erityisesti ns. upside riskissä, eli siinä, että riski on vino ns voiton puolelle. Esimerkiksi vedonlyönti, jossa heitetään kolikkoa, kruunalla saat 100 euroa, klaavalla menetät 50 euroa. (Tai jonkun muun vähän pienemmän summan). Riskiaversio on luonnollinen osa ihmisen psyykeä, eikä sitä ole sinänsä mitään syytä tuomita. Se synnyttää myös markkinat esimerkiksi vakuutuksille jne.

Osassa päätöksiä nämä osaksi kumoavat toisiaan, mutta mikään ei takaa sitä. Riskiaversio selittyy melko hyvin sellaisella preferenssiteorialla, jossa ihminen ei ole täysin rationaalinen, vaan arvioi asioita "menetyksinä" ja "voittoina", ja jossa tappioita pidetään suurempina menetyksinä kuin vastaavansuuruisia voittoja. Preferenssi tai "utiliteetti" on ikäänkuin S:n muotoinen, mutta oriosta vasemmalle käyrä dippaa alas hieman jyrkemmin kuin oikealla puolella.

Tietenkään ihmisellä ei oikeasti ole mitään tällaista preferenssiä, mutta teoria selittää ennustaa valintoja, joita ihmiset tekevät. Siis, se kuvaa sitä säännönmukaisuutta, joka ihmisten valinnoissa on, melko tarkkaan tilastollisesti. Systeemi 1 eli intuitio nappaa valintatilanteissa sellaisia vaihtoehtoja, jotka vastaavat tällaista teoriaa melko hyvin. Ns. todellisuudella ei tässä ole niin paljoa merkitystä.

Tällaisen päätöksenteon ongelma on, että se ei ole kompositionaalinen. Jos meillä on kaksi päätöstä erikseen, niin valitsemme eri tavoin, kuin jos ne on yhdistettu. Esimerkiksi yllä mainittu kolikonheittopeli, jos yksilö on riskiä karttava, hän ei ehkä ota vetoa 90/100, vaikka siinä on 10 euron odotettu voitto. Sensijaan jokainen ymmärtää, että jos tarjoan mahdollisuutta tehdä 1000 tällaista peliä perätysten, voiton odotusarvo on 10 000 euroa, ja todennäköisyys sille, että jää pakkaselle on hyvin lähellä nollaa.

Downside riskiin ihminen taas suhtautuu juuri samaisen teorian ennustamalla tavalla, eli on hyvinkin valmis ottamaan riskiä. Kysyttäessä: otatko mieluummin 750 euron tappion, vai 75% todennäköisyyden saada 1000 euron tappion, ja 25% todennäköisyyden olla saamatta tappiota (odotusarvot ovat samat), ihmiset ottavat usein mieluummin sen, jossa on mahdollisuus jäädä ilman tappiota. Jos tämä yhdistetään upside-riskilliseen valintaan: Otatko mieluummin 240 euron voiton, vai 25% todennäköisyyden saada 1000 euroa, useimmat ottavat mieluummin varman voiton.

Valitsemalla downsidella riskin ja upsidella varman voiton, kompositio on: 25% mahdollisuus saada 240 euroa ja 75% mahdollisuus menettää 760 euroa. Päinvastainen valinta (downside varma tappio + upside riski) tuottaa 25% mahdollisuuden voittaa 250 euroa ja 75% mahdollisuuden menettää 750 euroa. Kyseinen kompositio (jota ihmiset eivät tilastollisesti ajatellen liki koskaan valitse!!) on kaikissa skenaarioissa parempi kuin edellinen.


Jos ajattelemme tulevaisuutta jollakin aikajänteellä, yksilöt kohtaavat tällaisia valintoja yksi kerrallaan koko elämänsä. Tehokkuustappio, joka riskiaversiosta syntyy, on ilmeinen, koska merkittävä osa ihmisten elämässään kohtaamista valinnoista ei suinkaan ole nollasummaisia pelejä, joissa upside-riskin realisoituminen on joltakulta muulta pois. Tällaisia riskejä ovat esimerkiksi teknologian kehitykseen panostamiset ja monet investoinnit. Yksilöiden rationaalisuuteen ei voi juurikaan luottaa tässä suhteessa. Jos ajattelemme esimerkiksi osakeyhtiötä laillisena konstruktiona, sen voi ajatella innovaationa, joka korjaa tätä ongelmaa omalta osaltaan.Yhtiön oma aikajänne on pidempi kuin yksilön ja yhtiön on mielekästä toimia "kompositionaalisesti". Kirja saikin minut osaksi skeptisemmäksi esimerkiksi optio-ohjelmien tai osakepalkkioiden käyttämiseen yksilöiden sitouttamiseen. Näihin liittyy upside-riskiä, ja kannustinvaikutuksessa tämä on usein sivuutettu. Ihminen ei toimi keskimäärin rationaalisesti riskin osalta, joten on mielekästä uskoa, että kannustinpalkkiot eivät toimi.

Toinen puoli taas on downside-riskin kohdalla ylimääräinen riskinotto. Kun tappiota alkaa kertyä, ihmiset ovat valmiimpia pelaamaan "upporikasta ja rutiköyhää", eli kun konservatiivinen valinta on johtamassa tappioiden realisoitumiseen, riskinotto kasvaa. Tämä johtaa siihen, että ajan yli ihmisllä on tapana tehdä valintoja joissa he menettävät suhteessa riskineutraaliuteen. Mikä pahempaa, usein myöskään tämä tappio ei ole pelkästään yksilön omaa tappiota. Tässä suhteessa mainittu osakeyhtiö tms kollektiiviratkaisu kyllä jonkin verran korjaa ongelmaa, mutta ei täysin. Esimerkkinä tästä on minusta ollut Nokian toiminta viimeisen viiden vuoden aikana. Kun älypuhelinmarkkinat alkoivat äkkiä konsoloditoitua, Nokia oli kärsinyt ilmeisen markkinaosuustappion. Sensijaan että se olisi hyväksynyt tämän varman tappion, se otti riskin, jossa se menettää "kaiken" tai mahdollisesti pääsee jaloilleen. Odotusarvona siis riskipeli oli useimpien asiaa tarkkailleiden mielestä juuri ylisuuri riskipeli. Ja nyt näyttää siltä, että riski (kuten odotettua) realisoitui: Windows-puhelimesta ei tullut sellaista hittiä kuin Androidista ja iPhonesta.

Myöskään downsidella kannustin ei auta, vaan pahentaa ongelmaa. Erityisesti optio-ohjelma on tässä perkeleellinen, koska se alleviivaa riskin.

Olen suhtautunut pääsääntöisesti penseästi sellaiseen taloustieteen kritiikkiin, joka perustuu siihen että kritisoidaan homo oeconomicus- olettamaa. Suhtaudun edelleen, koska esimerkiksi makrotalouden mallinnokset (joilla on tarkoitus analysoida lähinnä päätösten todennäköisiä marginaalivaikutuksia, ei "ohjailla yhteiskuntaa") eivät tosiasiassa yleensä ole ollenkaan niin herkkiä tämäntyyppiselle oletukselle kuin annetaan ymmärtää. Sensijaan olen kyllä järkyttynyt, missä määrin ihmiset ovat kykenemättömiä ymmärtämään niitä rajoituksia, joita tällaiset epätarkat (kieltäydyn sanomasta "virheelliset", koska jokainen oletus on aina virheellinen)  oletukset asettavat ymmärrykselle. Jos tutkimme ihmisjoukkojen käyttäytymistä tietyissä karkeissa raameissa, joissa riskiaversion ja -nälän epäsymmetrioilla ei ole merkitystä, homo oeconomicus on ihan OK malli. Mutta jos yritämme soveltaa sitä tilanteisiin, joissa riskiaversiolla on merkitystä, malli on arvoton.

Jos oletamme, että tulevaisuuden ihmiset oppivat jotain tästä päivästä ja sen menneisyydestä, niin luulen, että Kahnemanin esittämillä ajatuksilla tulee olemaan radikaali vaikutus siinä, miten ajattelemme itsestämme ja toisistamme. Teoria - prospektiteoria ja "behavioral economics" - on yksi asia; niitä on kehitelty kymmeniä vuosia, ja niiden mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten toimimme on rajallinen. Sensijaan kansantajuistettu esitys ihmisen epärationaalisuudesta saattaa jopa muokata, ehkä hieman paradoksaalisestikin, meidän toimintaamme enemmän kohti aitoa rationaalisuutta.

En tavoittele tällä mitään yhteiskuntainsinöörin näkökulmaa, jossa virkamiehet toimittavat ihmisten rationaalisia päätöksiä. Tämä on virhe, jonka ideologisesti vasemmalle kallistuva varmasti kirjasta helposti tekee. Epäilen myös, että moni oikealle kallistuva taas kokee kirjan olevan validaatio ennakkoluuloille, epäluulolle, tai jossain tapauksissa jopa koko kirjan dissaamiselle. Sensijaan se, mitä asian ymmärtäminen voi tehdä, on, että alamme pohtia työkaluja, joilla riskiaversion nousevalla käyrällä tai riskinälän laskevalla käyrällä voi kompensoida. Ei niin, että joku viranomainen tulee ja tunkee työkalun kurkusta alas, vaan niin että näitä työkaluja on kaikkien käytettävissä, ja opettelemme kukin tykönämme niitä soveltamaan. Ehkä syntyy jotain institutionaalisia innovaatioita kuten aikanaan vaikka osakeyhtiö, osuuskunta, jne. joilla on yritetty ratkaista tiettyjä kollektiivisen toiminnan ongelmia. Ehkä tapahtuu jotain muuta. 

Sananen vielä konservatismista tässä suhteessa. Olen, ehkä epäreilustikin, kritisoinut konservatiiveja ja konservatismia tässä suhteessa. Tämä on kuitenkin minusta ilmeinen kohta jossa voidaan kritisoida ainakin yleistä konservatiivista asennetta aivan perustellusti. Toimiva, tai ainakin vakiintunut, instituutio voi olla hyvin vanha ja stabiili ja sitä saatetaan kovastikin arvostaa yhteiskunnassa, vaikka se toimisi hyvin huonosti ja olisi tarkoituksenmukaista korvata jollakin paremmalla. Tässä kohtaa ideologinen vastustus jossa instituution korvaamista tai muokkaamista ehdottava kokee, on turhauttavaa. Se on selvästi eräänlaista upside-riskiaversiota.

EDIT: poistin kommentit, koska meni off-topiciksi. Yritetään uudelleen. Haluaisin mahdollisimman ideologiaväännöstä vapaata pohdintaa siitä, miten instituutioiden toiminnassa voidaan mukautua irrationaalisuuksiin. Kahneman antaa yksilöille neuvoja, kuten että sijoittajan ei kannata seurata sijoitustensa arvon kehitystä lyhyellä aikavälillä, koska se johtaa riskiaversion vuoksi huonoihin päätöksiin. (Tästä on paljon todisteita). 

Aika-abstraktio.

Systeemeissä, joissa erilaiset aikavaatimukset ovat olennaisia, on tapana käyttää malleina aika-automaatteja. Yksinkertaistetaan tätä hieman. Meillä on automaatti, joka voi tehdä siirtymiä tilasta toiseen, so, siinä on tilojen joukko S, ja tapahtumien joukko E, ja siirtymä (s,e,s') tarkoittaa, että jos automaatti on tilassa s ja tapahtuu e, niin voidaan siirtyä tilaan s'.

Lisäksi meillä on joukko kelloja. Aika kulkee tasatahtia (on olemassa myös malleja, joissa kellot voivat käydä eri tahtia, mutta sivuutan tässä sen, koska se ei ole tämän abstraktion kannalta olennaista), eli kaikki kellot käyvät samalla nopeudella. Jokainen tapahtuma voi sisältää kelloehdon ja kellovaikutuksen. Ehto on konjunktio väittämistä muotoa "kello x on vähintään k" tai "kello x on enintään k". Kellovaikutus taas on aina jonkin kellojoukon nollaaminen. Rajoitun tässä ns. event recording- automaatteihin (ERA), jossa jokainen tapahtuma voi nollata korkeintaan yhden kellon. ERA:ssa siis jokaisella tapahtumalla voidaan ajatella olevan oma kello. Muut tapahtumat eivät sitä voi muuttaa, mutta tapahtuman ehtona voi toki esiintyä muiden kellojen arvoja.

Jos kellot mallinnetaan reaaliarvoisina muuttujina, niin mitätönkin aika-automaatti tuottaa tietenkin äärettömän - peräti ylinumeroituvan - määrän tiloja. Aika täytyy siis abstrahoida. Tyypillisesti se tehdään esittämällä aika ns. alueina, eli kellojen arvojen välisinä suhteina. Jos esimerkiksi suoritamme ensin tapahtuman "a" ja sitten tapahtuman "b", ja näiden kellot ovat x(a) ja x(b), niin päädymme alueelle, jossa x(b) < x(a), jos taas teemme toisin päin, niin x(b) > x(a).
Jos tapahtuman "a" kelloehto on, että x(b) > 2, niin suorittamalla tapahuman a, päädytään alueelle, jossa tämä pätee.

Tutkimani osittaisjärjestykseen tai oikeastaan kommutatiivisuuteen perustuvat reduktiot eivät toimi liian hienojakoisten aika-abstraktioiden kanssa. Syy on se, että reduktion tarkoituksena on hävittää kahden tapahtuman rinnakkaisuudesta aiheutuvat "turhat" permutaatiot. Aikamalleissa tapahtumien järjestys on ikäänkuin osa todellisuutta. Täytyy kuitenkin muistaa, että tämä on abstraktio: jos meillä on kaksi rinnakkain toimivaa aika-automaattia, niin vaikka periaatteessa a ja b voisivat tapahtua yhtä aikaa, niin lomitetun ajan (jokainen tapahtuma tapahtuu yksinään ja tarkalleen silloin kun se tapahtuu) malleissa tavallaan aina tiedämme "liikaa" näiden tapahtumisjärjestyksestä. Silloinkin kun se ei ole olennaista.

Tämänhetkinen tutkimusaiheenani onkin abstraktio, joka on riittävän hienojakoinen, jotta se säilyttää spesifikaation toteutumisen tarkastamiseen vaadittavan informaation, mutta riittävän karkea, jotta se sallii kommutatiivisuusreduktion silloin, kun se on "oikeasti" mahdollista. Eli abstraktio hävittää informaatiota eri kellojen järjestyksestä silloin, kun se ei ole tarpeen oikeellisuuden säilyttämiseksi. Tehtävä on yllättävän haastava, ja ongelmaa on aina välillä tutkittu ainakin vuodesta 1998 saakka.

En usko, rehellisesti sanoen, että kykenen ratkaisemaan ongelmaa laadullisesti merkittävästi paremmin kuin jo olemassaolevat "ratkaisut" (jotka eivät ole kovin tehokkaita), mutta uskon että voin tehdä joitain sellaisia inkrementaalisia parannuksia, joista on vähäistä käytännön hyötyä.

Predikaattiabstraktio.

Olen kirjoittanut paljon abstraktiosta pyrkien esittämään sen jotenkin yleismaailmallisena tiedon käsittelytapana. Ajatusten taustalla on kuitenkin teoria, joka on tarkoitettu oikeastaan johonkin ihan muuhun. Olen rehellisesti sanoen liian tyhmä, jotta kykenisin pitämään mielessäni jotenkin monia erilaisia ja erillisiä tapoja hahmottaa maailmaa, ja niinpä, kun joudun hahmottamaan tutkimuksessani jotakin ilmiöitä jollakin tavalla, tästä tavasta tulee väistämättä osa ajatteluani.

Abstraktio on erilaisten mallien tms rakenteiden välillä operoiva kuvauspari. Toinen kuvauksista voidaan tässä nimetä "abstrahoinniksi" ja toinen "konkretisoinniksi". Ideana on, että toinen malleista on konkreettisempi ja toinen abstraktimpi, ja tämä kuvauspari antaa mahdollisuuden liikkua näiden välillä. Abstrahoitu versio on yksinkertaisempi ja laskennallisesti tms vähemmän hankala käsitellä. Abstraktion tarkoitus on mahdollistaa päättely tilanteessa, jossa se on konkreettisen mallin kokoluokan vuoksi tosiasiassa mahdotonta.

Konkretisoinnin tehtävä taas on samankaltainen kuin operationalisoinnin, eli se palauttaa abstraktissa mallissa tapahtuvan päättelyn konkreettisiksi ilmiöiksi. Näillä kuvauksilla pitää olla tietty suhde, jotta niiden tuottama päättely on validia. Yleensä tällainen vaatimus on Galois'n kytkentä tai jokin sen muunnelma.

Predikaattiabstraktio toimii niin, että mallin osien sijaan käsitellään näitä osia koskevia loogisia väittämiä. Jos vaikkapa mallin osat ovat muuttujia, joita on paljon, ja joiden arvoalueet ovat rajattomat, predikaattiabstraktio käsitteleekin väittämiä, esimerkiksi "muuttuja on positiivinen", "muuttuja on nolla" ja "muuttuja on negatiivinen". Tai "tämän muuttujan arvo on suurempi kuin tuon". Jokainen tällainen predikaatti jakaa (konkreettiset) mahdolliset mallin tilat niihin, joissa predikaatti pätee ja niihin, joissa se ei päde. Jos konkreettisen mallin muuttujien arvoalue on ääretön, eli ne ovat vaikkapa reaalilukuja, konkreettinen malli voi hyvinkin olla ääretön. Sensijaan predikaattiabstraktiolla saatava malli voi olla hyvinkin pieni; jos predikaatteja on yksi, niin sillä on vain kaksi eri tilaa!

Kun "matemaattista mallia" ja "sanallista mallia" yritetään asettaa vastakkain, ikäänkuin verbaalisesti esitetty malli olisi jotenkin laadullisesti erilainen, koen aina jonkinlaista ahdistusta. Tarkoitan, että kun näen jonkun esittävän, että matemaattinen lähestymistapa ei kykene vangitsemaan sitä "rikkautta", joka verbaalisella selityksellä on, koen että kyse on vakavasta ymmärryksen puutteesta. Jokainen verbaalisella esityksellä annettu malli on aina ymmärrettävissä abstraktina mallina, jossa käytetään predikaattiabstraktiota: Joko sanotut tosiasiat pitävät paikkaansa (tai ne pitävät paikkaansa jossakin määrin; predikaatit voidaan vallan hyvin ajatella sumeiksi) tai sitten eivät pidä, ja näiden ääneenlausuttujen mahdollisesti kontingenttien ja toisistaan riippuvien väittämien joukko on jokaisessa verbaalisessa esityksessä rajallinen.

Kukaan ei tietenkään penää tällaisessa tilanteessa konkretisointia, ainakaan täydellistä, eikä varsinkaan mitään Galois'n kytkentää operationaalisille suureille. Mutta sisäistä logiikkaa ja ymmärrystä siitä, että mikäli tällaisella mallilla pyritään todellisuudessa jotakin relevanttia ilmaisemaan, jonkinlainen keino konkretisoida mallia pitää olla, ainakin siihen pisteeseen, että voimme todeta jotenkin, ovatko esitetyt väittämät (ts. niiden konkreettiset vastineet) paikkansapitäviä vaiko eivät.
[huomautan tässä vaiheessa, että tämä prosessi on väistämättä sopimuksenvarainen; tässä ei ole tarpeen postuloida "objektiivisia tosisasioita". Niin voi tehdä mielessään, jos kokee sen tarpeelliseksi, tämän tarkastelun tarkoitus ei ole argumentoida tästä näkökulmasta yhtään mitään]

Tämän abstrahoinnin lisäksi, jos haluamme esittää relevantteja väittämiä "todellisuudesta" (kirjoitan edelleen lainausmerkkeihin, koska tässä voi käyttää mitä hyvänsä sopimuksenvaraista tarkastelutasoa), meillä on oltava jokin allaoleva malli siitä, mitä on lupa päätellä mistäkin. Omalla alallani alleoleva malli esimerkiksi on jonkin järjestelmän kuvaus (se voi olla tietokoneohjelma, jokin konkreettinen laite, protokolla, biologinen tai kemiallinen prosessi, yms) ja tämän järjestelmän toiminnan kannalta "olennaista" saattaa olla vaikkapa se, miten siinä esiintyvät suureet kehittyvät ajan kuluessa kun järjestelmä elää elämäänsä. Konkreettisella tasolla esimerkiksi kemiallisen prosessin mallissa voi olla reaktioyhtälöitä, tietokoneohjelman mallissa voi olla ohjelmakoodia, jota suoritetaan, jne, ja nämä määräävät jotenkin tällä "konkreettisella" tasolla sen, mitä milloinkin tapahtuu. Jokaiselle siirtymälle tilasta toiseen on jokin sääntö, esimerkiksi.

Myös nämä säännöt pitää siis abstrahoida, jotta voidaan päätellä abstraktista mallista jotakin. Ja se, miten ne abstrahoidaan, ratkaisee sen, mitä ominaisuuksia säilyy ja mitä ei. Tyypillisimmin valitaan abstraktio niin, että voidaan taata vaikkapa että jokainen ei-toivottava käyttäytyminen (esimerkiksi kemiallisen reaktion räjähdysmäinen eteneminen tms) säilyy abstrahoinnissa, mutta abstrahointi voi lisätä tällaisia ei-toivottavia ilmiöitä malliin. Tällöin, jos voimme osoittaa abstraktilla mallilla, että ei-toivottavia ilmiöitä ei ole, ei niitä ole tällöin myöskään konkreettisella mallilla.

Ehkä kaikkein tavanomaisin predikaattiabstraktion ilmenemismuoto on luonnollinen kieli.

Väärin sammutettu.

Ilmaisua "väärin sammutettu" on tapana käyttää negatiivisessa merkityksessä tilanteessa, jossa joku taho on toiminut sinänsä tarkoituksenmukaisesti mutta jonkun institutionaalisen tms. sosiaalisen viitekehyksen puitteiden ulkopuolella. Nimitys tulee tarinasta, jossa vapaaehtoiset sammuttavat tulipalon, ja ammattipalomiesten saapuessa paikalle nämä toteavat että palo on väärin sammutettu.

En pidä kovin suureellisista eettisistä pohdinnoista, joten rajaan abstraktioni ja supistan käsitteitä hieman. Erottelen toisistaan seuraamuseettisen ja deontologisen lähestymistavan niin, että ensimmäisessä intentioilla, säännöillä, jne, on merkitystä vain eräänlaisina seuraamusten standardeina ja jälkimmäisessä taas säännöt, periaatteet jne, ovat primäärisiä. Tällä rajauksella voidaan ajatella, että "väärin samutettu" voi olla legitiimi johtopäätös jonkinlaisessa deontologisessa tarkastelussa.

Edellisen kirjoituksen kommenteissa oli jotain mitä en oikein heti käsittänyt ennen kuin siirsin sen tähän viitekehykseen. Deontologinen tarkastelu esimerkiksi yhteismaan ongelmasta aivan validisti voi antaa sellaisen tuloksen, että yhteismaan ryöstämisessä ei ole mitään väärää niinkauan kun sillä ei ole omistajaa. Pidän tätä itse vähän höpsönä käsityksenä, mutta sisäisesti siinä ei ole mitään irrationaalista. Libertaristit usein suosivat deontologista etiikkaa syistä, joita en ole koskaan käsittänyt, mutta en puutu siihen tässä enkä kritisoi sen enempää, kunhan osoitan eron omani ja tällaisen ajattelun välillä.

Seuraamuseettisesti tarkasteltuna yhteismaan ryöstäminen on aggressiota jos tasapainotila johtaa ihmisten vahingoittamiseen. So, kaivon myrkyttäminen on aggressiota kanssaihmisiä kohtaan, vaikka kaivolla ei olisi omistajaa, koska siitä joku voi juoda. Laajempi, tehokkuusajatteluun perustuva seuraamuseettinen tarkastelu voi jopa osoittaa, että kaivon myrkyttäminen on aggressiota myös silloin, kun omistaja itse myrkyttää omistamansa kaivon, koska on syytä olettaa, että kaivo ei tule aina olemaan hänen omistuksessan, koska on syytä olettaa, että tuleva omistaja ei ehkä tiedä että kaivo on myrkytetty, tai koska omistaja saattaa vaikkapa unohtaa tämän. Vielä laajemmin, voidaan argumentoida, että koska veden varastaminen kaivosta, vaikka voidaan ajatella aggressiona kaivon omistajaa kohtaan, on suhteessa niin vähäinen aggressio, että myrkytetty vesi on aivan kohtuuton vastaus tällaiseen aggressioon.

En halunnut oikeasti kirjoittaa kuitenkaan tästä, vaan toisesta metatasosta, nimittäin väärästä argumentista oikean väittämän puolesta.

Epistemologinen "väärin sammutus" voi tapahtua esimerkiksi silloin, kun vakuutamme jonkun henkilön tosiasiasta P, käyttäen argumenttia, joka on epäpätevä. Olen kirjoittanut suhteettoman paljon argumentaatiosta ja argumentointivirheistä, ja tämä nimenomainen "väärin sammuttaminen" on mielestäni eräänlaisen epistemologisen "etiikan" tai pragmaattisen tietoteorian näkökulmasta pahin mahdollinen "synti".

Se voidaan nähdä tietenkin deontologisesti niin, että oikean argumentaation noudattaminen sinänsä on hyve, tai se voidaan ajatella niin, että argumentaation tehtävä on paljastaa meille, mikä muu on totta kun tietyt tosiasiat ovat tiedossamme. Jos lähestymme asiaa bayesilaisittain, argumentti voidaan ajatella jonkinlaisena ajatuskoneena, jonka toimivuudelle on jonkinlainen todennäköisyys- tai uskottavuusmitta. Aina kun käytämme tällaista konetta ja havaitsemme sen tuottavan tosiasian, meidän uskomuksemme sen oikeellisuuteen lisääntyy.

Huomautan tähän väliin, että tämä on vain malli siitä, miten argumentit toimivat, ja se operoi metatasolla. Se on myös ilmiötason malli, eli sen on tarkoitus tehdä ilmiöstä ymmärrettävämpi, mutta kuten käsittelemäni mallit ja mallit - näin väitän - ylipäätään, se ei ole missään erityisessä suhteessa ns. "oikeaan todellisuuteen", vaan vastaavuus on vain omassa päässämme. Sama pätee argumentteihin; mikrotasolla jokainen argumenttihan on malli siitä, miten tosiasioita voidaan johtaa toisistaan.

Palatakseni aiheeseen: Jos argumentti/kone on ilmiselvästi rikki, so, sen kyky antaa paikkansapitävä ekstrapolaatio on kokolailla satunnainen eikä siitä siis tosiasiassa voida päätellä mitään, sen omaksuminen - siis sen pitäminen toimivana - on haitallista yksilölle. Jos esitämme rikkinäisen argumentin muutoin paikkansapitävän tosiasian puolesta, on todennäköistä että jokin joukko ihmisistä kokee argumentin tämän johdosta - aivan rationaalisesti, huomautan - merkittävästi uskottavammaksi, olemme tehneet vahinkoa näille ihmisille.

Virheellistä argumentaatiota voidaan siis pitää aggressiona.

Kehotan teitä: kätkekää nämä sanat sydämiinne ja tutkiskelkaa niitä.

Pelit, marginaali ja yhteiskunta.

En aio tässä kirjoituksessa mennä yksityiskohtaiseen analyysiin, vaan rakennan tässä esseessäni abstraktion, jonka uskon auttavan ketä tahansa, poliittisesta katsontakannasta ja matemaattisesta taustasta riippumatta, ymmärtämään ilmiöitä ja muotoilemaan käsityksiään tarkoituksenmukaisemmin. Siksi annan määritelmät epäformaalisti ja intuitiivisesti, mutta kuitenkin niin, että jokainen voi arvioida suuntaa-antavasti omasta näkökulmastaan erilaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä ja käsityksiä niihin liittyvistä poliittisista kysymyksistä.

Aloitetaan peleistä. Yksi menestyksellisimpia teorioita ihmisten toiminnan ymmärtämiseksi on peliteoria. Yksinkertaistaen, peliteoria tutkii sellaisia tilanteita, joissa ihmiset tms toimijat, eli pelaajat tekevät valintoja tiettyjen sääntöjen ja toisinaan puutteellisen informaationkin vallitessa. Huomautan heti alkuun, että käsitys, jonka mukaan peliteoria koskisi yksinomaan täysin itsekkäitä ja rationaalisia yksilöitä, on virheellinen. Olen nähnyt tällaisen käsityksen esitettävän usein jonkinlaisena blanko-argumenttina, joten mikäli lukija kokee näin, hänen on syytä ajatella tämä tarkastelu jonakin muuna. "Pelin" sijaan puhutaan vaikka "yhteiselon" teoriasta. Siinä siis toimitaan yhdessä ja jokaisen toiminnalla on seurauksia, mutta nämä seuraukset riippuvat siitä, mitä muut tekevät.

Jokaisen toimijan valinta siis vaikuttaa omalta osaltaan siihen, miten muut kokevat omat valintansa. Olennaista tässä on se, että tästä tilanteesta tekee pelinkaltaisen se, ettei etukäteen voi olla täysin varma, miten toiset toimijat toimivat. Tämä aspekti on tärkeä, ja se kytkee peliteorian erääseen keskeiseen yhteiskunnalliseen ilmiöön, eli luottamukseen. Esitän kytköksen hieman myöhemmin.

Pelissä ajatellaan yleensä olevan lopputulos, vaikka voimme aina kuvitella, että peli jatkuu loputtomiin ja pelaajat tekevät siirtoja uudelleen ja uudelleen tiettyjen sääntöjen puitteissa ja että heillä on käytettävissään jotakin tietoa siitä, miten muut ovat toimineet. Vasta tällaisella dynaamisella tarkastelulla peliteoria oikeastaan pääsee lopulliseen kukoistukseensa.

Pelit voidaan jakaa useammalla tavalla eri kategorioihin, sen mukaan pelataanko niissä samanaikaisesti, vuorotellen, näkyykö toisen pelaajan siirto kokonaan tai osittain, onko pelaajilla tiedossaan ylipäätään kaikki sama tieto, ja niin edelleen. Rajoitun tässä peleihin, joissa siirrot tehdään yhtä aikaa toisesta tietämättä, mutta lopputulos paljastuu, ja sitten peli mahdollisesti jatkuu. Klassinen esimerkki tästä on ns. vangin dilemma. Se voidaan ilmaista monella eri tavalla, mutta perinteinen on se, jossa kaksi vankia joutuu erikseen kuulusteluissa päättämään, neuvottelematta keskenään, tunnustaako vaiko ei. Jos kumpikaan ei tunnusta, molemmat saavat piehkön rangaistuksen. Jos vain toinen tunnustaa, niin hän pääsee vapaaksi, mutta toinen saa kovan tuomion. Jos molemmat tunnustavat, tuomio puolitetaan, mutta se on silti tuntuvasti kovempi kuin jos kumpikaan ei olisi tunnustanut.

Pelin klassisuus tulee siitä, että tietämättä toisistaan, kummankin kannattaa tunnustaa, sillä lopputulos on tunnustajalle parempi, riippumatta siitä, mitä toinen tekee. Lopputulos on kuitenkin huonompi molemmille, kuin mitä se olisi ollut, jos kumpikaan ei olisi tunnustanut. Toisinsanoen, strategiaa "tunnusta" parempaan lopputulokseen ei voi päästä yksipuolisella päätöksellä missään tilanteessa.

Yleisemmin, sellaista tilannetta (oion hieman), jossa pelaaja ei, puhtaasti omalla päätöksellään, voi saavuttaa parempaa lopputulosta ilman, että joku muu toimii toisin, kutsutaan Nash-tasapainoksi. Tällainen tasapaino on tilanne, johon peli periaatteessa päätyy, jos toimijat toimivat kylmän rationaalisesti. Mikään ei tietenkään takaa, että toimijat toimivat näin. Mutta Nash-tasapaino on joka tapauksessa jonkinlainen pelin ratkaisu, jos peli nähdään matemaattisena ongelmana.

Kaikilla peleillä ei ole ratkaisua. Toinen klassikko on "kivi-sakset-paperi", jossa kivi voittaa sakset, sakset voittaa paperin, ja paperi kiven. Tässä tilanteessa "pelaan aina kiven" johtaa siihen, että toinen pelaa aina paperin, jolloin strategiaa kannattaa vaihtaa. Itseasiassa, tässä pelissä paras strategia on satunnainen. Tällaisia satunnaisia strategioita ei tule ylenkatsoa yleisestikään.

Pelissä voidaan puhua lopputuloksen (tai välitilanteen tms) tehokkuudesta suhteessa muihin mahdollisiin tilanteisiin. Jos a ja b ovat kaksi mahdollista lopputulosta, niin sanomme, että a on b:hen nähden Pareto-parannus, eli tehokkuusparannus, jos a on muutoin samanlainen kuin b, mutta joidenkin pelaajien kannalta tilanne on parempi. Esimerkiksi vangin dilemmassa lopputulos, jossa molemmat pitävät suunsa kiinni, on tehokkuusparannus verrattuna Nash-tasapainoon. Voidaan, hieman joviaalisti, kirjoittaa, että a > b.

Pääsääntöisesti yhteiskunnassamme on erilaisia sääntöjä, joiden tarkoituksena on standardoida valintojamme sen jäseninä. Voimme siis nähdä yhteiskunnassa toimimisen - tietyssä mielessä - pelinä, joka jatkuu siirrosta toiseen. Mahdollisuuksia on tietysti liikaa analysoitavaksi yhdellä kertaa, joten yleensä keskitytään johonkin tiettyyn ilmiöön ja oletetaan että muilta osin vaikutus on ikäänkuin irroitettavissa. En ota kantaa mahdolliseen abstraktiovuotoon tässä kohtaa; sellainen usein kuitenkin syntyy. Heathin argumentti tehokkaasta yhteiskunnasta sanoo, että yhteiskunnan pelisääntöjä pitää rukata aina tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan niin, että pelit, joita yhteiskunnassa pelataan, omaavat mahdollisiman tehokkaita tasapainotiloja. Useimmille lukijoilleni tämä on tuttua asiaa.

Sanomme, että peli on nollasummainen, jos siinä ei ole tehokkuusparannoksia, muttei myöskään tehokkuutta laskevia rukkausmahdollisuuksia. Esimerkiksi kivi-sakset-paperi on nollasummainen, koska siinä jokainen muutos strategiaan, joka parantaa jonkun tulosta, heikentää vastaavasti jonkun toisen tulosta. Se on negatiivissummainen, jos siinä on ilmeinen epätehokas Nash-tasapaino. Peli, jolla on tehokas Nash-tasapaino, on positiivissummainen. Tämä terminologia rikkoo hieman totuttuja määritelmiä, muttei pahasti, joten annan sen olla näin.

Kokonaan tinen tarkastelu taas on marginaalinen tarkastelu. Yksi keskeisimmistä virheistä, johon mielestäni useimmat jopa jonkinlaisina intellektuelleina pidetyt kommentaattorit sortuvat, on se, että sekoitetaan keskimääräinen ja marginaalinen. Esimerkkinä vaikka takavuosien kuuma puheenaihe, maahanmuutto; otan täysin kuvitteellisen ilmiön, joka ei koske todellisuutta, todellisuus löytyy tilastoista tms. Oletetaan, että tarkastelu osoittaa, että keskimääräisen maahanmuuttajan työllistymisaste on hyvin alhainen. Teemme tästä johtopäätöksen, että maahanmuuttajia tarvitaan vähemmän, koska he työllistyvät niin heikosti. Kuitenkin, jos tarkastelemme (kuvitteellista edelleen, huomautan) miten ne olisivat työllistyneet, joiden maahantulo jo olemassaolevilla säädöksillä estettiin, tilanne voisi ollakin aivan toinen. Voi nimittäin olla esimerkiksi niin, että todellisuudessa marginaalinen maahanmuuttaja, siis ne aivan viimeiset, jotka juuuri rimaa hipoen saivat maahan tulla, olivat itseasiassa niitä, jotka työllistyivät parhaiten. (Sivumennensanoen, tästä on jonkinverran evidenssiä)

Keskimääräinen tarkastelu ajaisi siis kohti politiikkaa, jolla olisi täysin päinvastainen vaikutus kuin marginaalitarkastelulla. Matematiikkaa jonkinverran tuntevat ymmärtävät tämän ja tuntevat marginaalitarkastelun noin yleensä osittaisderivaatan nimellä, mutta silti usein hukkaavat sen yhteiskuntaa tarkasteltaessa.

Palaan tässä kysymykseen luottamuksesta. Luottamus tarkoittaa sitä, että yksilöt, jotka pelaavat peliä, ikäänkuin sitoutuvat tehokkaaseen vaihtoehtoon, vaikka se ei olisi puhtaasti rationaalinen. Esimerkiksi kun käydään kauppaa tilanteessa, jossa ei ole valtiollista instanssia tms, johon vedota sopimusrikkomuksen tapauksessa, toinen osapuoli on usein tilanteessa, jossa se voi huijata toista. Luottamus mahdollistaa transaktiot tällaisissa tilanteissa.

Kun ajattelemme yhteiskuntaa mistä tahansa lähtökohdasta, esimerkiksi analysoidaksemme sen instituutioiden tarkoituksemukaisuutta, voimme yleensä löytää jonkin tehokkuusnäkökohdan. Esimerkiksi käsky kääntää toinen poski voidaan ajatella monen pelaajan pelin "säätönä" tilanteessa, jossa erilaiset sidosryhmät käyvät herkästi kostamaan koettuja loukkauksia. Vaikkapa verikostokulttuuri on erittäin epätehokas; vähäinen rikkomus yhtä osapuolta kohtaan voi johtaa tuhoisaan koston kierteeseen. Sen katkaiseminen on selkeä tehokkuusparannus.

On ollut jossain määrin koomista, jossain määrin traagista seurata keskustelua esimerkiksi siitä, onko kuntien kilpailu "hyvästä" vai "pahasta", ja siitä, pitäisikö kuntien olla "isompia" vai "pienempiä". Tätä keskustelua tullaan jatkossa käymään hyvinkin paljon Suomessa. Ongelmaksi muodostuvat juuri nämä kaksi näkökohtaa.

Kilpailu kuntien välillä on peliä. Se, mitkä tämän pelin säännöt ovat, ratkaisee sen, onko tämän pelin Nash-tasapaino tehokas vai ei. Jos se ei ole, niin pelin säännöissä on vikaa. Kuntakoko on nyt se muuttuja, jota pyritään säätämään, mutta väitän kyllä, että se on virheellinen. Ensinnäkin, kuntien kokoa on käytetty, ja tullaan takuulla käyttämään, jonkinlaisina keskiarvoargumentteina. Pienet kunnat sitä, isot tätä, keskimäärin, vaikka oikeat tarkastelutavat olisivat: Jos teemme tämän tai tuon kunta-liitoksen, onko sen marginaalinen vaikutus tähän ja tähän peliin kohti tehokasta vai siitä pois.

Tämä ei ole ainoa aspekti. Verotus on toinen, jossa pitää tarkastella marginaalia. Jos korotamme tämän tai tuon tuloluokan veroja, mikä on sen marginaalinen vaikutus? Koska pääoma- ja ansiotuloverot ovat pitkälti substituutteja isolle osalle ylempiä tuloluokkia, keskimääräinen argumentti on yleensä täysin arvoton kun puhutaan progression yläpäästä.

Kolmas mahdollinen, jonka tässä otan esiin, on vaikkapa homojen oikeudet. Kysymys, joka meidän tulisi esittää, on marginaalikysymys. Jos homojen oikeuksia lisätään, mikä on tämän marginaalivaikutus? Miten se vaikuttaa ihmisten "peleihin"? Ajatellaan esimerkiksi perhearvojen merkitystä. Mikä on perhearvo, jota halutaan korostaa, ja mikä on marginaalinen vaikutus tämän arvon toteutumiseen. Konservatiivinen näkemys, että oikeuksia pitää pikemminkin vähentää kuin lisätä, voi toki perustua johonkin negatiiviseen marginaaliseen vaikutukseen, mutten ole kuin kerran nähnyt yhden tällaisen argumentin. Argumentti kuului jotenkin niin, että jos homoseksuaalien oikeudet ovat samat kuin heteroilla, homous yleistyy marginaalilla, koska osa valitsee nyt heteroelämäntavan. Tarkalleen miten suuri tämä vaikutus oletettavasti olisi, jäi epäselväksi, mutta kun se on kerran näin muotoiltu, siitä tulee empiirinen kysymys. Toisaalta, jos määrittelemme "perhearvon" niin, että vaikka ehkä jopa preferoimme perinteistä heteroperhettä, preferoimme "sateenkaariperhettä" kuitenkin aivan selvästi täysin hedonistiseen ja rikkonaiseen elämäntapaan verrattuna, insentiivit perheen ylläpitämiselle ja perustamiselle lisäävät sellaisen valinnan todennäköisyyttä enemmän kuin homoksi ryhtymisen todennäköisyyttä.