Arjen fasismi

Kävin eilen avantosaunalla. Harrastin avantouintia noin 15 vuotta sitten aktiivisesti, mutta lasten syntymän jälkeen se on rajoittunut muutamaan kertaan vuodessa. Tänä talvena jotenkin ei aikaa ole löytynyt ennen tätä kertaa.

Veden lämpötila oli suunnilleen nollassa, kuten myös ilman. Sauna oli hieman yli 90 asteinen -- ehkä hivenen liian kuuma, huomioden löylynheittäjien innokkuuden. En tarkkaan tiedä miltä korkeudelta mittari mittaa lämpötilan, mutta ylimmällä lauteella istuessa poltin selkäni lopuksi. Joku innostui hiettämään löylyä sellaista tahtia, että hienoinen polttava tunne muuttui lopulta kirvelyksi, joten totesin että on parempi lähteä. Selkää poltti ja kirveli vielä minuuttien jälkeenkin, ja vielä tänä aamuna paidan laittaminen päälle tuntui hieman ikävältä.

En viipynyt yhdelläkään uintikerralla vedessä viittätoista sekuntia kauempaa. Joskus nuorempana harjoittelin pysymään vedessä pidempään, ja "ennätykseni" oli noin minuutti. Kylmässä vedessä pysyttely on jokseenkin epämiellyttävää, mutta vedestä nousemisen jälkeen olo on äärimmäisen rentoutunut. Kaikista kokeilemistani harrastuksista tai ajanvietteistä juuri avantouinti on ehkä kaikkein rentouttavin. Jos sen yhdistää vielä saunomista ja uintia edeltävään keskiraskaaseen liikuntaan, esimerkiksi juoksuun tai hiihtoon, niin lopputulos on aivan uskomattoman palkitseva.

Henkevä keskustelu vanhojen ystävien kanssa kuului tietenkin ohjelmaan.  Saunomisen ja uimisen rytmitys rikkoo tietenkin jutustelua herkästi, mutta vielä suurempi ongelma sosiaalisen kanssakäymisen kannalta oli se, että saunalla oli aikamoinen tungos. Istumapaikkoja oli kovin rajoitetusti niin sisällä kuin ulkonakin.

Yksi syvä totuus tuli kuitenkin esille, tai oikeastaan kaksi. Niitä näitä jupistessa nimittäin hoksasin että aika paljon siitä, mitä nykypäivänä aika kärkkäästi vastakkainasetellaan "vasemman" ja "oikean" tai "liberaalin" ja "konservatiivin" välillä, ja aivan erityisesti niiltä osin kuin tällainen vastakkainasettelu koskee sukupuolta tai "maskuliinisuuden kriisiä", on itse asiassa ymmärrettävissä -- ja väärinymmärretty myös -- jonkinlaisena moraalipaniikkina.

Yhtäältä "vaihtoehto-oikeiston" parissa nähdään asia niin että valtakulttuuri on käynyt hyökkäykseen miehisyyttä ja kuvitteelista "valkoista heteromiestä" vastaan. Tämä näkemys on vino, muttei täysin perusteeton. Toisaalta taas ns liberaali vasemmisto näkee vihollisia kaikkialla missä vain joku jollakin tapaa yrittää kiistää sen läpitunkevan tasa-arvokamppailun oikeutuksen.

Kumpikin näistä näkemyksistä on osin tietenkin perusteltu. Yksi asia joka tästä on seurannut on, että meneillään on jatkuva köydenveto siitä, kuka saa olla uhri ja kenen "oikeuksia" joku yrittää polkea. Vanha ystäväni totesi että niin tärkeä päämäärä kuin tasa-arvo onkin, joiltain ihmisiltä on unohtunut että tasa-arvo ei korjaa kaikkia maailman ongelmia. Itselleni tuli mieleen esimerkkinä vaikkapa trans- ja ei-binäriinen sukupuolisuus, johon liittyvät ongelmat kehystetään toistuvasti yksinomaan tasa-arvo-ongelmina ja ongelmina joissa näiden ihmisryhmien edustajat ovat uhreja ja vihamielisen ja syrjivän kohtelun kohteina. En toki kiistä näiden ongelmien olemassaoloa lainkaan, mutta ne eivät ole ainoa eivätkä välttämättä pääasiallinen ongelma joka kyseisiin ilmiöihin ja identiteetteihin liittyy.

Toinen ilmiö joka minulle tuli mieleen on se, että nuoret pojat ja vanhemmatkin miehet usein pitävät harrastuksista joihin liittyy tietty vaaran ja riskin kokemus. Ei sillä, etteivätkö jotkut naisetkin olisi näistä kiinnostuneita, mutta se ei ole tässä nyt pointti. Meillä esimerkkinä oli värikuulapelit ja airsoft. Kummassakin on melko pienet riskit, sanoisin olemattomat vakaville vammoille (olettaen että turvallisuusasiat huomioidaan), mutta toisinaan vähintäänkin kuulat tekevät kipeää. 

Liberaalin valtakulttuurin ethos ei oikein ole kovin hyvin sovitettavissa tähän. Syitä voi hakea kulttuurista tai biologiasta -- on faux pas edes spekuloida biologialla, ja jo tämän mainitseminen tekee minusta monen mielestä vaarallisen alt-right fasistin -- mutta oli miten oli, harrastukset joissa kivun riski on suurempi, ovat enemmän poikien ja miesten suosiossa. Nyt, standardi liberaali ja feminismin kanssa yhteensopiva selitys on, että tällaisten harrastusten piirissä vallitsee jonkinlainen toksinen ilmapiiri, jossa naiset ja tytöt suljetaan pois mikroaggression keinoin, ja jossa miesten asenteet uusintavat toisiaan ja naisiin suhtaudutaan vihamielisesti.

Tosiasiassa näiden harrastusten parissa on kyllä jonkin verran naisia, ja heihin suhtaudutaan aivan kuten kaikkiin muihinkin. Kultturissamme kuitenkin on melko vahva koodi siitä, että naisia ei saa vahingoittaa. Tämä koodi ihan kiistatta voi toki aiheuttaa ongelmia jos harrastukseen kuuluu toisen "vahingoittaminen" edes symbolisesti. Toisaalta, se voi synnyttää myös tilanteen, jossa harrastukseen osallistunut henkilö kokee symbolisen vahingoittamisen äärimmäisen loukkaavana. Esimerkiksi eräs nainen jonka kanssa keskustelin, kommentoi tällaisia harrastuksia siten, että kyllä hän varmasti haluaisi osallistua muuten, mutta hän kokisi ammutuksi tulemisen niin loukkaavana, että ei uskoisi nauttivansa pelistä.

Sellaiset sosiaaliset sfäärit, joissa pyritään vahingoittamaan toisia symbolisesti -- ja jos nyt kivun aiheuttaminen lasketaan -- myös konkreettisesti jollakin tavalla, ovat ongelma liberaalin valtakulttuurin puhdasoppiselle noudattamiselle. Yhtäältä jo idea siitä, että "siellä harjoitellaan tappamista" on joillekin hiuksianostattavaa ja kammottavaa. Toisaalta sitten monitahoisten ja -syisten mekanismien kautta syntyvä harrastusten vahva sukupuolittuneisuus nähdään itsessään ongelmana. Feminismin värittämän katsontakannan mukaan nimittäin ilmiö on aina jossain määrin epätasa-arvoinen, jos se on vahvasti sukupuolittunut; harrastukset joissa on lähes yksinomaan poikia, ovat ikään kuin aksiomaattisesti patriarkaalisen vallankäytön uusintajia.

Jos asiaa ajatellaan Haidtin hengessä kehystettynä, liberaali moraali tunnustaa reiluuden/tasa-arvon ja sen että toisia ei saa vahingoittaa. Yksinkertaistettu ja fanaattinen näiden periaatteiden soveltaminen osoittaa heti, että voimakkaasti sukupuolittunut harrastus jossa vieläpä aiheutetaan vahinkoa muille, on ilman muuta vähintään epäilyttävä.

Tämä on kuitenkin minusta vähemmän sukupuoliongelma kuin se on ongelma joka kohdistuu ihmisten turvallisuuhakuisuuteen. Turvallisuushakuisuus on toki itsessään aika vahvasti sukupuolittunut -- kuten todettua, pojat ja miehet pitävät enemmän harrastuksista joissa on riskejä -- mutta niiltä osin kuin sukupuolittuneisuus on esimerkiksi biologisten mekanismien välittämä (testosteronin tiedetään liittyvän riskinottoon, mutta kausaalinen linkki ei silti ole täysin yksikäsitteinen) ei minun näkemykseni mukaan siitä tulisi tehdä ongelmaa. Tässä kohtaa törmäämme siihen fundamentaaliseen epistemologiseen ongelmaan, joka tekee minusta monien kirjoissa vaarallisen fasistin: Minä en kategorisesti kiistä sukupuolten välisiä biologisia eroja, enkä sitä että ko. erot voisivat vaikuttaa kiinnostuksen kohteisiin.

Turvallisuushakuisuus ei olisi ongelma jos yksilöt soveltaisivat sitä omien valintojensa kautta. Mutta ongelmaksi se muodostuu, kun syntyy ilmiöitä jotka kehystetään tämän "arvon" kautta siten että se koskee muita ihmisiä. Yksi hyvä esimerkki tästä on keskustelu aseiden omistusoikeudesta. Minulla ei ole asiasta vahvoja mielipiteitä, en usko että on tarkoituksenmukaista -- tai reilua -- että yksityishenkilöiltä kielletään aseiden omistaminen tyystin. Toisaalta minusta ei ole mielekästä että kuka hyvänsä voi mennä kaupasta ostamaan ampuma-aseen ilman lupia. Esimerkiksi Suomessa on ollut pitkään kohtuullisen toimiva aselainsäädäntö, joskin nykyinen hallinnollinen linja esimerkiksi käsiaseiden osalta on mielestäni joiltain osin liian tiukka.

En näe puhtaudessa, lojaaliudessa, tms "konservatiivisissa" moraalin perusteissa mitään suurempaa tartuntapintaa tässä asiassa. Moraalipaniikki, johon viittaan, on juurtunut, ei niinkään faktiseen tasavertaisuuteen tai toisten vahingoittamattomuuden periaatteeseen, vaan eräänlaiseen kilvoitteluun siitä kuka vie tällaisen ajattelun pisimmälle loogiseen loppuunsa. Samassa ilmiössä taas epistemologisella tasolla vika on pääosin siinä, mitkä tosiasiat nähdään "evidenssinä" moraalisista ongelmista. Moraalipaniikin ideana on, että tällaiseksi evidenssiksi hyväksytään koko ajan epäsuorempaa päättelyä, ja aiemmin epäsuorana evidenssinä pidetty ilmiö nähdään itsessään  moraalisena ongelmana.

Minusta on virhe kehystää tämän moraalipaniikin "vastustus" yhtäältä sukuopuolikysymykseksi ja toisaalta uhripuheeksi. On myös virhe kuvitella, että se on merkittävä "liberaalin" ja "konservatiivisen" ajattelun välinen juopa. Tämä kamppailu, jos sellaisen ajatellaan olevan meneillään, on oikeastaan liberaalin valtakulttuurin sisäinen kamppailu, jossa puhdasoppiset uskonsoturit pyrkivät leimaamaan kaikki soraäänet mitättömimmistäkin syistä luopioiksi ja "alt-right fasisteiksi".

Likainen maailma

En ole vuosikausiin analysoinut yhteiskuntaa kovin ekstensiivisesti taloustieteen (tai sen osan siitä, joka minulle on tuttua) näkökulmasta. Syitä tähän omissioon en oikein osaa sanoa; jostain syystä olen kokenut että näkökulma ei ole ollut enää hedelmällinen. En viittaa tällä hedelmällisyyden puutteella siihen, että ko. näkökulma ei voisi paljastaa tärkeitä asioita tai että se olisi jotenkin muuten väärä, vaan että se ei ole enää aikoihin inspiroinut minua.

Identiteettipoliittinen tauhka -- voisi oikeastaan käyttää termiä populismi -- on värittänyt yhteiskunnallista keskustelua jo vuosia. Aikanaan näin taloustieteen näkökulman eräänlaisena vaihtoehtona populistiselle höpötykselle ja tavallaan idealisoituna, puhtaana abstraktiona, näen asian vieläkin näin. Puhtaiden abstraktioiden ja näiden soveltaminen pragmaattisen instrumentalismin hengessä vailla mitään ryhmälojaliteettejä, hyveiden toitottamista, tai vastaavaa painolastia, on edelleen käsitykseni siitä, miten yhteiskunnallista asioita tulisi analysoida.

Yksi esimerkki on taannoinen keskustelu ns. aktiivimallista. Seurasin sitä hetken ja meinasin muotoilla kirjoituksen sen hyvistä ja huonoista puolista, mutta pian tuli selväksi, että sen hyvistä puolista on turha kirjoittaa, sillä niistä ei kukaan ole lopulta kiinnostunut. Eivät siis edes mallin kannattajat, joille mallin huonot puolet tuntuivat olevan tärkein syy kannattaa sitä. Tämä siis siksi, että jos vastustajat esittävät että malli on huono syystä X, niin kannattajat sanovat yksinkertaisesti että se on hyvä syystä X, sillä X:n täytyy olla hyvä koska kerran vastustajat sanovat että se on huono. Sama pätee tietenkin hyviin puoliin; jos kannattajat sanovat että malli on hyvä syystä Y, niin vastustajat ovat sitä mieltä että Y on huono asia, koska kannattajat ovat Pahoja Ihmisiä.

Odotankin kauhunsekaisin tuntein millaista "keskustelua" saadaankin aikaan Rautalammin skandium-esiintymästä. Kaivostoiminnalla on Talvivaarakeissin jälkeen äärimmäisen huono maine, ja tietyssä mielessä syystäkin.  Tällä huonolla maineella kuitenkin on kovin vähän tekemistä kyseisen esiintymän hyödyntämisen kanssa, sillä sekä erottelu että ekstraktointi tapahtuisivat täysin eri tekniikalla kuin Talvivaarassa. Tämä ei kuitenkaan estä ihmisiä muodostamasta mielipidettä asiasta etukäteen.

Toinen asia josta en jaksa enää vääntää, on ilmastonmuutos. Täydellinen ymmärryksen puute siitä, mikä ero on yhtäältä paikallisella ja globaalilla ilmaston muuttumisella, ja toisaalta näiden muutosten tuottamilla sääilmiöillä ei johdu siitä että ymmärtämätön ihminen olisi typerä. Se johtuu vain siitä, että tällainen ihminen on omaksunut tietynlaisen core-identiteetin, jota hän suojelee. Empiirisesti virheelliseksi osoitettuun maailmankuvaan takerrutaan sopivasti valitsemalla "faktat". Sama tietenkin pätee ihmisiin jotka ovat omaksuneet toisenlaisen identiteetin. Jotta ilmastonmuutos ei olisi liian vaikea asia sen herättämien tunteiden vuoksi, voi ajatella vaikkapa rokotteiden vastustamista, uskomusta siitä että Rotschildit määräävät maailmantaloudesta, tai, jos nämäkin tuntuvat vaikeilta, uskomusta siitä että maapallo on todellisuudessa litteä.

Näistä kaikista voi rakentaa identiteettiprojektin itselleen. Toki, niin voi myös näihin liittyvien "myyttien" murtamisestakin. Itse en pidä ajatuksesta että uskomukset siitä, millainen maailma on, olisi minun omalle identiteetilleni jotenkin olennainen asia tai että joutuisin identiteettikriisiin jos osoittautuisi että olen väärässä jossakin. Kaikki uskomukset ovat sellaisia, että ihminen voi olla väärässä; tämä on vain hyväksyttävä. Tämä koskee niin ilmastonmuutosta, rokotteiden tehoa ja turvallisuutta, kuin sitäkin onko maapallo todella (likipitäen) pyöreä tai kontrolloiko juutalaisten salaliitto maailmaa. On selvää, että omaan tietyt uskomukset näistä asioista, ja toimintani heijastelee näitä uskomuksia eriasteisesti. Mutta viime kädessä voi olla että jokin evidenssi osoittaa minulle että siihenastinen uskomukseni onkin virheellinen.

Tämä epävarmuuden hyväksyminen on identiteetisotureille jotenkin vaikeaa. Olen törmännyt useasti tilanteeseen, jossa se, että myönnän "on ihan totta, voi olla että olen väärässä, mutta ne tiedot joita minulla nyt on, viittaavat että uskomukseni on todennäköisemmin totta", on toiselle loogisesti yhtäpitävää sen kanssa että "myönnän" olevani väärässä.

Täydellinen varmuus on yleisestiottaen selkein merkki siitä, että henkilön käsitykset ovat identiaarisia, eivät "epistemologisia". Varmuuden rinnalla on useimmiten perusteluja jotka koskevat lähinnä sitä, miten joku päinvastaisen käsityksen omaava on moraalisesti arveluttava, jäänyt kiinni valehtelusta tai erehtynyt jostain asiasta. Tunnen avutonta raivon ja surun sekaista turhautumista kun näen tällaista ihmiseltä jota pidän esimerkiksi verraten älykkäänä. Ihmisten kognitio on perustavalla tavalla rikkinäinen ja tällainen ilmeinen repeämä muistuttaa minua siitä kauheasta tosiasiasta, että myös omat näkemykseni ovat kaiken järjen mukaan monilta osin samalla tavalla täysin päättömiä.

Tämä ei tarkoita, ettenkö voisi luottaa jossain määrin siihen, että tarkalla abstrahoinnilla ja analyysillä päästäisiin yleensä hyödyllisempiin uskomuksiin kuin öyhötyksellä ja möyhötyksellä. Se tarkoittaa kuitenkin, että saarnaaminen ihmisille on vailla mieltä. Käytän mieluummin analyyttisiä kykyjäni työnantajani hyödyksi. Esimerkiksi viimeiset pari viikkoa olen perehtynyt kontraktiohierarkioihin, ja kirjoittanut asiaan kuuluvaa koodia.  Kun suorituskyky on tarkalleen sitä mitä se on ja lopputulos on metriikoin osoitettavissa hyväksi tai huonoksi, ei tarvitse turhautua.

Joskin sielläkin joudutaan lopulta ongelmiin. On olemassa tilanteita -- joihin itse en onnekseni ole joutunut -- joissa asiakas haluaa maksaa huonommasta tai vähemmän oikeasta vastauksesta, koska se sopii tämän ennakkokäsitykseen siitä, millainen vastauksen pitäisi olla. Tai markkinointiosasto on sitä mieltä, että vastauksessa ei saa olla epävarmuutta.  Joskus toivoisin että ongelmia voisi ratkaista raa'alla voimalla. Esimerkiksi nyrkkiraudalla.

Berksonin paradoksi, eli miksi kauniit ihmiset eivät ole tyhmiä

Wikipediasta löytyy melko kattava selitys ns Berksonin paradoksista. Kyseinen ilmiö liittyy todennäköisyyksiin ja siihen miten ehdolliset todennäköisyydet käyttäytyvät. Lukija voi lukea wikipedian artikkelin ensin, esitän tässä (kuvitteellisen) esimerkin siitä, miten ilmiö toimii.

Kuvitellaan että meillä on populaatio ihmisiä, ja näillä ihmisillä on kaksi toisistaan riippumatonta ominaisuutta, kauneus ja älykkyys. Ilmiön kannalta on täysin yhdentekevää, mitä nämä ominaisuudet oikeasti ovat, tärkeää on tämä alussa tehtävä oletus, että nämä ovat riippumattomia. Huomautan tässä, että kirjoituksen loppupuolella perustelen että tämä oletus ei ole sitova; Ilmiön jota käsittelen, saa esille, vaikka näillä ominaisuuksilla olisi positiivinen korrelaatio.

Kuvitellaan sitten henkilö X joka arvostaa kauneutta ja älykkyyttä toisissa ihmisissä. Hän luokittelee ihmiset sen mukaan, ovatko nämä huomionarvoisia. Tässäkin käsitteen nimi on epäolennainen; jos joku tykkää kytköksestä reaalielämään, niin tätä voi ajatella haluamallaan tavalla. Arvostus ja arvio kauneudesta ja älykkyydestä ovat subjektiivisia, mutta oletamme että tämä esimerkkimme henkilö X arvioi ensin ihmiset älykkyyden ja kauneuden perusteella asteikolla 1-10. Oletamme että henkilö X käyttää olennaisesti sellaista asteikkoa, että noin 10% ihmisistä saa kunkin arvosanan kummassakin arvioinnissa. X laskee pisteet yhteen jokaisen arvioidun kohdalla, ja jokainen arvioitu saa siis pistemäärän 2-20.

 Nyt, oletimme että kauneus ja älykkyys ovat riippumattomia, eli jos jonkun älykkyys on 10, niin tämä ei mitenkään vaikuta tämän kauneuteen. Jos otamme 1000 ihmistä joiden älykkyys on 10 täysin satunnaisesti, niin näiden joukossa on (suunnilleen) 100 ihmistä joiden kauneus on 1, 100 joiden kauneus on 2, ja niin edelleen. Huomatkaa, että riippumattomuus tarkoittaa tätä. Tähän astinen on vain ja ainoastaan ilmeisen matemaattisen välttämättömyyden lausumista, emmekä ole lainkaan ottaneet kantaa näiden ominaisuuksien mihinkään muuhun luonteeseen.

Oletetaan sitten, että X pitää huomionarvoisena henkilöä, jonka yhteenlaskettu pistemäärä on vähintään 15. Näitä on asteikon luonteen vuoksi noin 21% väestöstä.  Jos nyt tarkastelemme vain huomionarvoisia ihmisiä, mitä tapahtuu riippumattomuudelle? Ensinnäkin, tiedämme, että jos joukossa on joku jonka älykkyys on 5, niin tämän kauneuden on väistämättä oltava 10, sillä muutoin hän ei olisi tässä joukossa. Vastaavasti jos älykkyys on 6, niin kauneus on joko 10 tai 9. Sama symmetrisesti toisin päin.

Tätä taustaa vasten, tarkastellaan joukkoa kokonaisuutena ensin tämän yhteispistemäärän kautta. Koko populaatiosta 6% saa keskimäärin pistemäärän 15, kun taas pistemäärän 16 saa keskimäärin 5%, jns, ja pistemäärän 20 saa 1% koko väestöstä. Mutta huomionarvoisista ihmisistä 6/21 eli noin  28,6% on saanut pistemäärän 15, kun taas 23,8% on saanut pistemäärän 16; tämä osapopulaatio muodostaa puolet kaikista huomionarvoisista yksilöistä.

Jos laskemme älykkyyden ja kauneuden korrelaation rajoittuen tähän joukkoon, huomaamme, että älykkyydellä ja kauneudella on aivan massiivinen negatiivinen korrelaatio. Tässä tapauksessa riippumattomat muuttujat saavat joukkoon rajoituttaessa negatiivisen korrelaation, noin -0.45. (Laskin tämän numeerisesti, en jaksanut analyyttistä ratkaisua).

Ilmiö muuttuu vielä pahemmaksi, jos valintakriteeri on esimerkiksi, että huomionarvoisan pitää saada pistemäärä 10 jommasta kummasta; tällöin puolet porukasta on toisen ominaisuuden perusteella kymppejä ja toisen ominaisuuden perusteella keskivertoja. Esimerkiksi USA:ssa on melko tavallista että yliopistoihin pääsee opiskelemaan jos on poikkeuksellisen lahjakas joko akateemisesti tai sitten urheilullisesti. Tällöin urheilijat vaikuttavat väkisinkin "tyhmiltä", vaikka he olisivat itseasiassa jopa keskimääräistä fiksumpia; ilmiö johtuu siitä että ne jotka eivät ole urheilijoita, ova tässä rajoitetussa populaatiossa vielä selvästi fiksumpia.

Palataan nyt oletukseen riippumattomuudesta. Oletetaan nyt, että sen sijaan että älykkyys ja kauneus olisivat riippumattomia, niillä on jopa positiivinen yhteys niin, että jos ihmisen älykkyys on keskimääräistä suurempi (eli 6 tai enemmän), hänen kauneutensa saa yhden pisteen "bonusta". Tällöin korrelaatio kauneuden ja älykkyden välillä on koko populaatiossa positiivinen, mutta huomionarvoisessa populaatiossa edelleen selvästi negatiivinen (noin -0.28).

Itse asiassa, jos huomionarvoisessa populaatiossa näyttäisi vallitsevan riippumattomuus, niin kauneuden ja älykkyyden korrelaation pitäisi yleisessä populaatiossa olla äärimmäisen korkea, käytännössä niin että rumat ihmiset ovat lähes poikkeuksetta tyhmiä ja toisin päin.

Saman ilmiön eräänlainen käänteisilmiö on ns restriction of range, joka hävittää korrelaation selittävän ja selitettävän muuttujan välillä. Esimerkkinä vaikkapa VO2max, eli maksimaalinen hapenottokyky. Koko populaation tasolla sen ennustusarvo on varsin hyvä. Esimerkiksi VO2maxin ja Cooperin testin tulosten korrelaatio on hyvin korkea. Kuitenkin, jos otamme olympialaisten 10 000 metrin lähtöviivalta miehet ja mittaamme heidän VO2max:insa, niin emme saa mitään kovin hyvää ennustetta sille kuka voittaa.  Syy on yksinkertainen: Kaikki kyseiset miehet ovat jo hyvin nopeita, heillä on jo varsin korkea VO2max, ja erot heidän suorituskyvyissään johtuvat muista tekijöistä.

Vastaavasti, jos otamme populaatiotasolla nuoria ihmisiä ja teemme heille älykkyystestejä, niin parhaiten testeissä pärjäävät pärjäävät keskimäärin paremmin suunnilleen kaikessa mitä he tekevät. Kuitenkin jos otamme esimerkiksi kourallisen maailman parhaita matemaatikkoja -- mittarina voi olla melkein mikä tahansa, kunhan se ei ole se, että he ovat Fieldsin mitalisteja -- ja mittaamme heidän älykkyytensä, niin emme pysty tämän perusteella ennustamaan (ainakaan kovin luotettavasti) sitä ovatko he saaneet tai tulevatko he saamaan uransa aikana Fieldsin mitalia.

Berksonin "paradoksi" -- eihän se mikään paradoksi edes ole, vaan ainoastaan epäintuitiivinen tilastomatemaattinen tulos -- on yksi syy siihen että ihmisten mielipiteet ovat paskoja. Suurin osa niistä asioista jotka me muodostamme mielipiteiksemme havaintojen perusteella on tällaisia. Eikä Berksonin paradoksi ole ainoa ollenkaan; tilastollisia epäintuitiivisuuksia on paljon, epälineaarisuudet johtavat ihmismieltä toistuvasti harhaan.

Silti, oksennan aina pikkuisen suuhuni kun joku poliitikko puhuu siitä miten pitää käyttää ja tukea "tieteellistä tietoa". Suuri osa siitä "tiedosta" jonka varassa poliitikot operoivat nimittäin suodatetaan niin, että se lähtökohtaisesti tukee poliitikon omaa, ennalta päätettyä agendaa. Ja vaikkeis se niin tekisikään, niin se tulkitaan niin tilanteeseen sopivasti. Ja sitten taas toisaalta, tämä tosiasia saa jotkut ääliöt kuvittelemaan että tutkijayhteisön tuottama tieto on jotenkin pelkkä mielipideasia ja voidaan sivuuttaa jos se ei sovi ääliön omaan mielikuvitusmaailmaan.

Tällaisessa ympäristössä on hyvin vaikeaa yrittää esittää perusteltuja näkemyksiä.

Tiede ja teknologia

Palasin Singaporesta eilen, joten on mahdotonta vielä arvioida luotettavasti, missä määrin olen toipunut aikaerosta. Pitkän reissun ja pakolla valvomisen jälkeen oli suhteellisen helppoa nukkua "normaali" yöuni viime yönä, mutta todellinen haaste tulee ensi yönä kun takana ei ole vastaavaa univelkaa.

Matkani tarkoitus oli tutkimus, ja kirjoitinkin jo edellisessä kirjoituksessani hieman yhdestä aiheesta jota tutkimme. Toinen aihe liittyi tietoturvaan, jossa sovelsimme prosessialgebraa, ja tämä yhteistyö saattaa hyvinkin -- ainakin toivon niin -- johtaa myös lisäyhteistyöhön, joten saatan lähteä uudelle reisulle jo muutaman kuukauden sisällä.

Sosiaalisessa mediassa kiersi muutama päivä Wall Street Journalin artikkeli, jossa kyseenalaistetaan paitsi IPR-järjestelmä myös perinteinen käsitys tieteestä teknologian kantavana voimana.

Artikkelin alkuosa heijastelee pitkälti niitä näkemyksiä joita olen jo vuosikaudet blogissani esitellyt, eli että teknologian kehitys on lopulta melko vähän riippuvainen "positiivisista" kannustimista, kuten patenteista ja muusta väkivallasta, ja enemmänkin kyse on kaupallisten intressien välttämättömyydestä, kilpailun paineesta ja ihmisen luontaisesta kokeilunhalusta. Olen toistanut argumentit moneen kertaan, ja uudelleen toisteleminen on pitkälti turhaa.

Kirjoituksen loppupuolella esitetään argumentti -- oikea minun mielestäni -- että teknisen kehityksen ajuri ei ole tieteellinen metodi ja abstraktit teoreettiset tarkastelut, vaan tarve parannella olemassaolevia ratkaisuja ja päihittää kilpailijat. Tämä on totta, enkä usko että tästä on kovin suurta erimielisyyttä sellaisten ihmisten parissa, jotka ovat edes vähän perehtyneet molempiin -- siis ns perustutkimukseen ja teknologiseen innovointiin.

Kirjoitus syyllistyy kuitenkin melko tavanomaiseen inhimilliseen argumentaatiovirheeseen, nimittäin siihen ajatukseen että jos kohta poliittisesti ja sosiaalisesti hyväksytty yksiviivainen käsitys tieteestä teknologisen kehityksen perusedellytyksenä ja tärkeimpänä sitä edistävänä voimana selvästi on väärä ja puutteellinen, ei tästä seuraa että kausaatio menee tarkalleen päinvastaiseen suuntaan, tai että perustutkimus on turhaa. Yhden yksinkertaistuksen -- eli abstraktion -- osoittautuessa virheelliseksi on nimittäin syytä huomata toinen asia jota olen toitottanut kirjoituksissani vuosia on että abstraktiot ovat aina vääriä. Jos joku on yrittänyt todistaa esimerkiksi jotakin teoreemaa ja esittänyt virheellisen todistuksen joka on uskottu pitkään, ei todistuksessa esiintyvästä virheestä seuraa että teoreema on väärä ja sen negaatio oikea. Tämä on kaikille selvää kun puhutaan jostain muusta, mutta jostain syystä argumentti tuntuu kelpaavan monille kovin helposti aina kun jokin riittävän "syvä totuus" tulee kyseenalaiseksi.  Kirjoitus osuu kuitenkin yhteen ns syvään totuuteen, joka esitetään tekstin lopussa:

The perpetual-innovation machine that feeds economic growth and generates prosperity is not the result of deliberate policy at all, except in a negative sense. Governments cannot dictate either discovery or invention; they can only make sure that they don’t hinder it.

 Tästä en ole lainkaan eri mieltä. Jos ajattelemme taloudellis-sosiaalista "innovaatiotaloutta" tai "innovaatiojärjestelmää", niin erityisestä suomalaisten olisi nyt jo aika huomata tämä. Meillä on tavattoman kankea ja turvonnut koneisto alati niukkenevan julkisen rahan jakamiseen tieteelle ja tutkimukselle. Rahanjaosta päätetään komiteoissa ja työryhmissä ja arvioijat pistävät suunnitelmia paremmuusjärjestykseen, niitä pisteytetään mielivaltaisilla kriteereillä ilman mitään todellista syytä edes uskoa että mekanismi oikeasti kohdentaa rahanjaon tarkoituksenmukaisesti. Itseasiassa, rohkenen väittää, ilman mitään todellista vakuuttavaa syytä uskoa että mikään tapa jakaa rahaa hyödyttäisi.

Perustutkimuksen eli ns. tieteellisen tutkimuksen kohdalla tilanne on monimutkaisempi.Isoja, tieteellisesti mielenkiintoisia projekteja -- ajatellaan vaikka LHC:tä tai avaruusohjelmia -- on vaikea viedä eteenpäin ilman isojen organisaatioiden rahoitusta, ja modernissa maailmassa valtiot ja monikansalliset "sosialistiset" organisaatiota kuten EU, ovat ainoita tahoja joilla on sellaisia resursseja käytössään että tällaisia projekteja voidaan rahoittaa. USA:ssa toki on esimerkiksi yksityisiä avaruusprojekteja, ja tällaisissa onkin lopulta kyse vain tekniikan kehityksestä ja taloudellisista intresseistä -- ei niinkään tieteellisestä kunnianhimosta.

Yksi huti tekstissä on kuitenkin: Deep scientific insights are the fruits that fall from the tree of technological change. Argumentti tällä tasolla tuntuu menevän, että koska käsitys, jonka mukaan tieteellinen teorianmuodostus ja sen vaatima innovointi ei ole pääasiallinen teknisen kehityksen syy, ja koska näillä selvästi on jokin yhteys, täysyy asia olla pikemminkin niin päin, että teknologinen muutos on tieteellisen tiedon lähde.

Tässä nyt ei varmaan ole oikein ymmärretty prosessin käsitettä.

Ensiksikin, on ihan selvää, että kyse on takaisinkytkennästä. On aivan varmaa, että esimerkiksi ilman teknologiaa joka mahdollistaa vaikkapa erittäin matalan paineen pumppaamisen lasiputkeen, ei olisi voitu tutkia plasmaa ja sen ominaisuusksia. Tarkempi mittatekniikka ja koneistus olivat tärkeitä teknologisia edistysaskelia jotta voitiin siirtyä sarjavalmistukseen; näiden teknologisten innovaatioiden ajavana voimana oli todellakin jokin muu kuin perustutkimus. Toinen esimerkki on transistori; Lillenfeld keksi transistorin toimintaperiaatteen jo ennen kvanttimekaniikan kehittymistä tasolle jossa se voitiin selittää kunnolla, ja toisaalta transistorien kehitystyö toi esille lukuisia kvanttimekaanisia ilmiöitä joiden selittäminen sitten vei teoriaa eteenpäin.

Kuitenkin, transistorien ja myöhemmin mikropiirien kehitystyö toimi myös toisin päin. On totta, että kaikenlainen pienimuotoinen optimointi ja säätäminen johtivat ajan oloon transistorien pienenemiseen niin, että nyt puhutaan muutaman atomin kokoluokasta; tämän kehityksen kuluessa on tarvittu kuitenkin kvanttimekaanista ymmärrystä joka on kehittynyt perustutkimuksen ja tämän teknologisen kehityksen yhdistymisestä. Ilman kiinteän olomuodon fysiikan teoreettista kehitystä tähän tuskin olisi pystytty.

Toisaalta, Röntgen, Becquerel ja Curiet olivat kaikki ensisijaisesti tutkijoita joita kiinnosti ionisoiva säteily, sen luonne ja mistä se oli peräisin. Heidän tutkimuksensa oli luonteeltaan kokeellista perustutkimusta, mutta johti paitsi tieteellisiin, myös teknisiin läpimurtoihin. Röntgenkuvaukselle ei ollut esimerkiksi mitään kehittämismahdollisuuksia jonkin olemassaolevan tekniikan pohjalta, koska mikään olemassaoleva laite tai tuote ei tuottanut tarkoituksella säteilyä joka läpäisee joitain aineita ja joitain ei. Näiden tutkimusten seurauksena lähdettiin etsimään useampiakin tieteellisiä -- ja myöhemmin teknisiä -- läpimurtoja mukaanlukien ydinaseet ja myöhemmin ydinvoima.

On selvää, että naivi käsitys jonka mukaan "kun vaan laitamme rahaa tieteelliseen perustutkimukseen, niin saamme paljon keksintöjä" on täysin väärä. Väitän itseasiassa että me emme yksinkertaisesti tiedä mitään ulkoista seikkaa tai mekanismia jolla keksintöjen ja innovaatioiden määrää voidaan lisätä. Toki tiedetään, että näitä voidaan varmasti haitata monin tavoin: autoritäärisellä johtamisella kuten sanelupolitiikalla, kilpailun estämisellä, nepotismilla, ja ennenkaikkea liian vahvalla patentti- ja IPR-järjestelmällä. Todennäköisesti jonkin verran haittaa on siitä, että tutkimussuunnitelmia ylipäätään arvostellaan muutoin kuin selkeyden osalta; että rahaa jaetaan projekteille jotka ovat poliittisesti suosittuja (tämä mahdollistaa lahjakkaimpien yksilöiden palkkaamiseen huonoihin projekteihin); että patenttisuojaus ylipäätään on mahdollista.

Todennäköisesti hyödyttömiä, mutta myös todennäköisesti harmittomia keinoja, ovat massiivisten ihmisjoukkojen koulutus (tästä voi olla haittaa jos se sitoo muita resursseja, mutta voi myös olla marginaalinen hyöty jos joku riittävän luova mutta laiska ihminen tulee hankkineeksi tietoa jota voi hyödyntää), innovaatioiden julkinen rahoittaminen tyyliin TEKES ja vastaavat, ja perustutkimuksen massiivinen rahoittaminen suoraan nykyisessä mittakaavassa. Sanon tämän nyt näin: Siis, uskon että ns perustutkimuksen mittava rahoittaminen ei ainakaan Suomen kokoisessa maassa ole perusteltavissa sillä, että se ajaisi suomalaista taloudellisesti merkittävää innovointia suuressa määrin. Tämä tarkoittaa, että marginaalinen euro joka laitetaan tieteelliseen perustutkimukseen, tuskin tulee takaisin marginaalisena eurona kansantuotteessa parempien innovaatioiden ansiosta. Nettovaikutus voi olla toki positiivinen, mutta se on pienempi kuin yleisesti kuvitellaan.

On syytä korostaa nyt heti, että tämä ei ole argumentti perustutkimuksen rahoitusta vastaan. Perustutkimuksesta voi olla hyötyä, ja todennäköisesti on, monella muulla tavalla. Tällä on tarkoitus sanoa, että syy rahoittamiselle ei pitäisi olla uskomus että perustutkimuksen rahoittaminen tuottaa parempaa tuotekehitystä yrityksissä, koska tämä uskomus on todennäköisesti väärä.

On myös syytä huomata, että mikäli uskomme ylläolevan, niin tärkeämpää kuin rahan syytäminen poliitikkojen ja byrokraattien lemmikkiprojekteihin, olisi esteiden purkaminen. Tässä ei olla ihan niin huonoja kuin voisi kuvitella, eikä tässä toimita niin huonosti kuin usein ehkä kirjoituksistani saa käsityksen. Jos ja kun rahoitetaan asioita jotka liittyvät tutkimukseen ja innovointiin, niin yksi kohta missä tätä voidaan todennäköisimmin tarkoituksenmukaisimmin tehdä, on infrastruktuurin kehittäminen. Tahtoo sanoa, että on mielekästä että on tiloja, laitteita, ja mahdollisuuksia käyttää näitä juuri sellaisella tavalla joka tuottaa todennäköisemmin tulosta.

Esimerkiksi joissakin yliopistoissa -- myös Suomessa -- on alettu perustaa opiskelijoille erilaisia protopajoja joissa nämä voivat melko halvoilla laitteilla rakennella prototyyppejä ja "leikkiä" tietyn osan ajasta tekniikalla ja tutkia sen mahdollisuuksia. On myös lähdetty enemmän avaamaan ovia elinkeinoelämän suuntaan niin, että nimenomaan ne taidot joita tarvitaan tällaiseen "näpertelyyn" saavat enemmän tilaa ja toisaalta tutkijoiden näpertelyn kohteeksi saadaan enemmän sellaisia teknisiä haasteita joita ns todellisessa maailmassa voidaan ratkaista.

Omassa työssäni esimerkiksi mahdollisuudet tällaiseen ovat hyvin suuret. En pidä itseäni "insinöörinä", "tietojenkäsittelijänä" enkä "matemaatikkona", vaan Nassim Talebin tapaan pidän itseäni enemmän epistemologina; tutkin sitä mitä voimme tietää. Perustutkimuksen tulokset ovat minulle tutkimuksen kohteita, ja oma mielenkiintoni kohdistuu siihen, millaisia abstraktioita "todellisesta" maailmasta voidaan tehdä. Tämän mielenkiintoni ohjaamana osallistun kolleegoideni näpertelyyn. Käymme läpi jotakin teknistä ratkaisua joka pyrkii löytämään "virheen" eli tilanteen jossa järjestelmän käyttäytyminen poikkeaa toivotusta. Oma mielenkiintoni ja ajatteluni kohdistuu enemmän siihen "miten voimme tietää" tai "mitä voimme tietää", mutta koska tieto on merkityksellistä vain jossakin konkreettisen asian tietämisessä, pyrin aina kysymään tämän kysymyksen juuri siinä kontekstissa ja käsillä olevan ongelman ehdoilla, joten minun täytyy toistuvasti "liata käteni".  Myönnnän että Taleb on suuresti vaikuttanut ajatteluuni tässä suhteessa. Kuten Taleb, minäkin tunnen suurta vetoa stoalaisuutta kohtaan.

Talebin tapaan, innovaatiopolitiikan (jos sellaista ylipäätään on järkeä olla) pitäisi olla "antifragiilia". Perustutkimuksen metodologian -- samoin kuin teknologisen kehityksen -- voidaan ideaalisesti ajatelle nimenomaan vahvistuvan kaikenlaisista shokeista ja yllätyksistä joita se kohtaa. Haasteet, virheet, puutteet, uudet ja yllättävät ilmöit, jne, nämä vievät tutkimusta eteenpäin.