Tiede ja teknologia

Palasin Singaporesta eilen, joten on mahdotonta vielä arvioida luotettavasti, missä määrin olen toipunut aikaerosta. Pitkän reissun ja pakolla valvomisen jälkeen oli suhteellisen helppoa nukkua "normaali" yöuni viime yönä, mutta todellinen haaste tulee ensi yönä kun takana ei ole vastaavaa univelkaa.

Matkani tarkoitus oli tutkimus, ja kirjoitinkin jo edellisessä kirjoituksessani hieman yhdestä aiheesta jota tutkimme. Toinen aihe liittyi tietoturvaan, jossa sovelsimme prosessialgebraa, ja tämä yhteistyö saattaa hyvinkin -- ainakin toivon niin -- johtaa myös lisäyhteistyöhön, joten saatan lähteä uudelle reisulle jo muutaman kuukauden sisällä.

Sosiaalisessa mediassa kiersi muutama päivä Wall Street Journalin artikkeli, jossa kyseenalaistetaan paitsi IPR-järjestelmä myös perinteinen käsitys tieteestä teknologian kantavana voimana.

Artikkelin alkuosa heijastelee pitkälti niitä näkemyksiä joita olen jo vuosikaudet blogissani esitellyt, eli että teknologian kehitys on lopulta melko vähän riippuvainen "positiivisista" kannustimista, kuten patenteista ja muusta väkivallasta, ja enemmänkin kyse on kaupallisten intressien välttämättömyydestä, kilpailun paineesta ja ihmisen luontaisesta kokeilunhalusta. Olen toistanut argumentit moneen kertaan, ja uudelleen toisteleminen on pitkälti turhaa.

Kirjoituksen loppupuolella esitetään argumentti -- oikea minun mielestäni -- että teknisen kehityksen ajuri ei ole tieteellinen metodi ja abstraktit teoreettiset tarkastelut, vaan tarve parannella olemassaolevia ratkaisuja ja päihittää kilpailijat. Tämä on totta, enkä usko että tästä on kovin suurta erimielisyyttä sellaisten ihmisten parissa, jotka ovat edes vähän perehtyneet molempiin -- siis ns perustutkimukseen ja teknologiseen innovointiin.

Kirjoitus syyllistyy kuitenkin melko tavanomaiseen inhimilliseen argumentaatiovirheeseen, nimittäin siihen ajatukseen että jos kohta poliittisesti ja sosiaalisesti hyväksytty yksiviivainen käsitys tieteestä teknologisen kehityksen perusedellytyksenä ja tärkeimpänä sitä edistävänä voimana selvästi on väärä ja puutteellinen, ei tästä seuraa että kausaatio menee tarkalleen päinvastaiseen suuntaan, tai että perustutkimus on turhaa. Yhden yksinkertaistuksen -- eli abstraktion -- osoittautuessa virheelliseksi on nimittäin syytä huomata toinen asia jota olen toitottanut kirjoituksissani vuosia on että abstraktiot ovat aina vääriä. Jos joku on yrittänyt todistaa esimerkiksi jotakin teoreemaa ja esittänyt virheellisen todistuksen joka on uskottu pitkään, ei todistuksessa esiintyvästä virheestä seuraa että teoreema on väärä ja sen negaatio oikea. Tämä on kaikille selvää kun puhutaan jostain muusta, mutta jostain syystä argumentti tuntuu kelpaavan monille kovin helposti aina kun jokin riittävän "syvä totuus" tulee kyseenalaiseksi.  Kirjoitus osuu kuitenkin yhteen ns syvään totuuteen, joka esitetään tekstin lopussa:

The perpetual-innovation machine that feeds economic growth and generates prosperity is not the result of deliberate policy at all, except in a negative sense. Governments cannot dictate either discovery or invention; they can only make sure that they don’t hinder it.

 Tästä en ole lainkaan eri mieltä. Jos ajattelemme taloudellis-sosiaalista "innovaatiotaloutta" tai "innovaatiojärjestelmää", niin erityisestä suomalaisten olisi nyt jo aika huomata tämä. Meillä on tavattoman kankea ja turvonnut koneisto alati niukkenevan julkisen rahan jakamiseen tieteelle ja tutkimukselle. Rahanjaosta päätetään komiteoissa ja työryhmissä ja arvioijat pistävät suunnitelmia paremmuusjärjestykseen, niitä pisteytetään mielivaltaisilla kriteereillä ilman mitään todellista syytä edes uskoa että mekanismi oikeasti kohdentaa rahanjaon tarkoituksenmukaisesti. Itseasiassa, rohkenen väittää, ilman mitään todellista vakuuttavaa syytä uskoa että mikään tapa jakaa rahaa hyödyttäisi.

Perustutkimuksen eli ns. tieteellisen tutkimuksen kohdalla tilanne on monimutkaisempi.Isoja, tieteellisesti mielenkiintoisia projekteja -- ajatellaan vaikka LHC:tä tai avaruusohjelmia -- on vaikea viedä eteenpäin ilman isojen organisaatioiden rahoitusta, ja modernissa maailmassa valtiot ja monikansalliset "sosialistiset" organisaatiota kuten EU, ovat ainoita tahoja joilla on sellaisia resursseja käytössään että tällaisia projekteja voidaan rahoittaa. USA:ssa toki on esimerkiksi yksityisiä avaruusprojekteja, ja tällaisissa onkin lopulta kyse vain tekniikan kehityksestä ja taloudellisista intresseistä -- ei niinkään tieteellisestä kunnianhimosta.

Yksi huti tekstissä on kuitenkin: Deep scientific insights are the fruits that fall from the tree of technological change. Argumentti tällä tasolla tuntuu menevän, että koska käsitys, jonka mukaan tieteellinen teorianmuodostus ja sen vaatima innovointi ei ole pääasiallinen teknisen kehityksen syy, ja koska näillä selvästi on jokin yhteys, täysyy asia olla pikemminkin niin päin, että teknologinen muutos on tieteellisen tiedon lähde.

Tässä nyt ei varmaan ole oikein ymmärretty prosessin käsitettä.

Ensiksikin, on ihan selvää, että kyse on takaisinkytkennästä. On aivan varmaa, että esimerkiksi ilman teknologiaa joka mahdollistaa vaikkapa erittäin matalan paineen pumppaamisen lasiputkeen, ei olisi voitu tutkia plasmaa ja sen ominaisuusksia. Tarkempi mittatekniikka ja koneistus olivat tärkeitä teknologisia edistysaskelia jotta voitiin siirtyä sarjavalmistukseen; näiden teknologisten innovaatioiden ajavana voimana oli todellakin jokin muu kuin perustutkimus. Toinen esimerkki on transistori; Lillenfeld keksi transistorin toimintaperiaatteen jo ennen kvanttimekaniikan kehittymistä tasolle jossa se voitiin selittää kunnolla, ja toisaalta transistorien kehitystyö toi esille lukuisia kvanttimekaanisia ilmiöitä joiden selittäminen sitten vei teoriaa eteenpäin.

Kuitenkin, transistorien ja myöhemmin mikropiirien kehitystyö toimi myös toisin päin. On totta, että kaikenlainen pienimuotoinen optimointi ja säätäminen johtivat ajan oloon transistorien pienenemiseen niin, että nyt puhutaan muutaman atomin kokoluokasta; tämän kehityksen kuluessa on tarvittu kuitenkin kvanttimekaanista ymmärrystä joka on kehittynyt perustutkimuksen ja tämän teknologisen kehityksen yhdistymisestä. Ilman kiinteän olomuodon fysiikan teoreettista kehitystä tähän tuskin olisi pystytty.

Toisaalta, Röntgen, Becquerel ja Curiet olivat kaikki ensisijaisesti tutkijoita joita kiinnosti ionisoiva säteily, sen luonne ja mistä se oli peräisin. Heidän tutkimuksensa oli luonteeltaan kokeellista perustutkimusta, mutta johti paitsi tieteellisiin, myös teknisiin läpimurtoihin. Röntgenkuvaukselle ei ollut esimerkiksi mitään kehittämismahdollisuuksia jonkin olemassaolevan tekniikan pohjalta, koska mikään olemassaoleva laite tai tuote ei tuottanut tarkoituksella säteilyä joka läpäisee joitain aineita ja joitain ei. Näiden tutkimusten seurauksena lähdettiin etsimään useampiakin tieteellisiä -- ja myöhemmin teknisiä -- läpimurtoja mukaanlukien ydinaseet ja myöhemmin ydinvoima.

On selvää, että naivi käsitys jonka mukaan "kun vaan laitamme rahaa tieteelliseen perustutkimukseen, niin saamme paljon keksintöjä" on täysin väärä. Väitän itseasiassa että me emme yksinkertaisesti tiedä mitään ulkoista seikkaa tai mekanismia jolla keksintöjen ja innovaatioiden määrää voidaan lisätä. Toki tiedetään, että näitä voidaan varmasti haitata monin tavoin: autoritäärisellä johtamisella kuten sanelupolitiikalla, kilpailun estämisellä, nepotismilla, ja ennenkaikkea liian vahvalla patentti- ja IPR-järjestelmällä. Todennäköisesti jonkin verran haittaa on siitä, että tutkimussuunnitelmia ylipäätään arvostellaan muutoin kuin selkeyden osalta; että rahaa jaetaan projekteille jotka ovat poliittisesti suosittuja (tämä mahdollistaa lahjakkaimpien yksilöiden palkkaamiseen huonoihin projekteihin); että patenttisuojaus ylipäätään on mahdollista.

Todennäköisesti hyödyttömiä, mutta myös todennäköisesti harmittomia keinoja, ovat massiivisten ihmisjoukkojen koulutus (tästä voi olla haittaa jos se sitoo muita resursseja, mutta voi myös olla marginaalinen hyöty jos joku riittävän luova mutta laiska ihminen tulee hankkineeksi tietoa jota voi hyödyntää), innovaatioiden julkinen rahoittaminen tyyliin TEKES ja vastaavat, ja perustutkimuksen massiivinen rahoittaminen suoraan nykyisessä mittakaavassa. Sanon tämän nyt näin: Siis, uskon että ns perustutkimuksen mittava rahoittaminen ei ainakaan Suomen kokoisessa maassa ole perusteltavissa sillä, että se ajaisi suomalaista taloudellisesti merkittävää innovointia suuressa määrin. Tämä tarkoittaa, että marginaalinen euro joka laitetaan tieteelliseen perustutkimukseen, tuskin tulee takaisin marginaalisena eurona kansantuotteessa parempien innovaatioiden ansiosta. Nettovaikutus voi olla toki positiivinen, mutta se on pienempi kuin yleisesti kuvitellaan.

On syytä korostaa nyt heti, että tämä ei ole argumentti perustutkimuksen rahoitusta vastaan. Perustutkimuksesta voi olla hyötyä, ja todennäköisesti on, monella muulla tavalla. Tällä on tarkoitus sanoa, että syy rahoittamiselle ei pitäisi olla uskomus että perustutkimuksen rahoittaminen tuottaa parempaa tuotekehitystä yrityksissä, koska tämä uskomus on todennäköisesti väärä.

On myös syytä huomata, että mikäli uskomme ylläolevan, niin tärkeämpää kuin rahan syytäminen poliitikkojen ja byrokraattien lemmikkiprojekteihin, olisi esteiden purkaminen. Tässä ei olla ihan niin huonoja kuin voisi kuvitella, eikä tässä toimita niin huonosti kuin usein ehkä kirjoituksistani saa käsityksen. Jos ja kun rahoitetaan asioita jotka liittyvät tutkimukseen ja innovointiin, niin yksi kohta missä tätä voidaan todennäköisimmin tarkoituksenmukaisimmin tehdä, on infrastruktuurin kehittäminen. Tahtoo sanoa, että on mielekästä että on tiloja, laitteita, ja mahdollisuuksia käyttää näitä juuri sellaisella tavalla joka tuottaa todennäköisemmin tulosta.

Esimerkiksi joissakin yliopistoissa -- myös Suomessa -- on alettu perustaa opiskelijoille erilaisia protopajoja joissa nämä voivat melko halvoilla laitteilla rakennella prototyyppejä ja "leikkiä" tietyn osan ajasta tekniikalla ja tutkia sen mahdollisuuksia. On myös lähdetty enemmän avaamaan ovia elinkeinoelämän suuntaan niin, että nimenomaan ne taidot joita tarvitaan tällaiseen "näpertelyyn" saavat enemmän tilaa ja toisaalta tutkijoiden näpertelyn kohteeksi saadaan enemmän sellaisia teknisiä haasteita joita ns todellisessa maailmassa voidaan ratkaista.

Omassa työssäni esimerkiksi mahdollisuudet tällaiseen ovat hyvin suuret. En pidä itseäni "insinöörinä", "tietojenkäsittelijänä" enkä "matemaatikkona", vaan Nassim Talebin tapaan pidän itseäni enemmän epistemologina; tutkin sitä mitä voimme tietää. Perustutkimuksen tulokset ovat minulle tutkimuksen kohteita, ja oma mielenkiintoni kohdistuu siihen, millaisia abstraktioita "todellisesta" maailmasta voidaan tehdä. Tämän mielenkiintoni ohjaamana osallistun kolleegoideni näpertelyyn. Käymme läpi jotakin teknistä ratkaisua joka pyrkii löytämään "virheen" eli tilanteen jossa järjestelmän käyttäytyminen poikkeaa toivotusta. Oma mielenkiintoni ja ajatteluni kohdistuu enemmän siihen "miten voimme tietää" tai "mitä voimme tietää", mutta koska tieto on merkityksellistä vain jossakin konkreettisen asian tietämisessä, pyrin aina kysymään tämän kysymyksen juuri siinä kontekstissa ja käsillä olevan ongelman ehdoilla, joten minun täytyy toistuvasti "liata käteni".  Myönnnän että Taleb on suuresti vaikuttanut ajatteluuni tässä suhteessa. Kuten Taleb, minäkin tunnen suurta vetoa stoalaisuutta kohtaan.

Talebin tapaan, innovaatiopolitiikan (jos sellaista ylipäätään on järkeä olla) pitäisi olla "antifragiilia". Perustutkimuksen metodologian -- samoin kuin teknologisen kehityksen -- voidaan ideaalisesti ajatelle nimenomaan vahvistuvan kaikenlaisista shokeista ja yllätyksistä joita se kohtaa. Haasteet, virheet, puutteet, uudet ja yllättävät ilmöit, jne, nämä vievät tutkimusta eteenpäin.

Yleisesti treenistä

Jotta ei nyt vallan vaaliteemoissa oltaisiin, niin ajattelin kiroittaa lyhyen piissin siitä, mitä olen oppinut (tällä kertaa) treenattuani muutaman kuukauden. Koetan yleistää tämän ja aiempien kuntoiluharrastusteni myötä oppimani.

1: Treenaa kaverin kanssa

Treeni tehostuu kummasti jos mukana on joku muukin. Joillekin voi syntyä kilpailuasetelma, mutta tämä on vähemmän olennaista. Paljon tärkeämpää on sosiaalinen kontrolli joka tulee siitä, että jos kaverin kanssa on sovittu, niin treenaamisesta tulee säännöllistä. Olennainen kontribuutio on siis motivaatio ja säännöllisyys.

2: Treenaa yksinkertaisesti

Netti on pullollaan treeniohjelmia joissa tehdään kymmentäkin erilaista liikesarjaa milloi mitäkin lihasryhmää treenatakseen. Tämä on pääosin täysin ajanhukkaa ja turhuutta; Hauiskäännöllä voi saada jonkin verran pullotusta käsivarteen, mutta siinä hankittu voima ei yleisty. Sama pätee käytännössä kaikkiin erilaisilla koneilla tehtäviin harjoituksiin. Ihmisen luonnollisia liikeratoja hyödyntävät nostot, joissa aktivoidaan lihasryhmiä monipuolisesti, ovat kaikkein tärkeimmät ja niihin pitäisi käyttää 75-90 prosenttia voimaharjoitteluun käytetystä ajasta. Näihin lasketaan kyykky, maastaveto, leuanveto, penkkipunnerrus ja rinnalleveto tai soutu. Esimerkiksi Rippetoen Starting Strength on kolmasosa kyykkyä, kuudesosa pystyprässiä, kuudesosa penkkiä, kuudesosa rinnallevetoa ja kuudesosa maastavetoa. Maastavedon treenimäärän pienuus on sen keskeisestä roolista huolimatta välttämätöntä, sillä se aktivoi hermostoa todella kokonaisvaltaisesti. Olennaista on, että on jokin yksinkertainen ohjelma, johon kuuluu se, että painoa lisätään säännöllisesti.

3: Syö ja nuku

Ruokaa menee paljon jos haluaa palautua. Nukkuminen on tärkeää palautumiselle. Väsymys ja nälkä ovat esteitä kehittymiselle, koska palautuminen jää vajaaksi. Ruoaksi riittää perusruoka, ja jos hakee lisäpotkua, niin sekin on syytä pitää yksinkertaisena. Itselläni tehokkaimmalta vaikuttaa se, että treenin jälkeen litra plus-kaakaomaitoa, sitten normaalit syömiset ja iltapalaksi rahkaa, jossa mausteeksi heraproteiinia ja toisinaan sekaan kreatiinia. Riittävän proteiinin saannin (noin 2g per tavoitepainokilo) lisäksi ainoastaan kreatiinin on kiistatta todettu olevan suorituskyvylle hyödyksi. Sitä saa tosin jonkin verran jo lihasta, ja Malabadin Kebab-annoksissa on reilu parisataa grammaa lihaa. Perusruokaan tietysti kuuluu jotain muuta kuin pizzaa, ranskalaisia ja kokista, eli salaatteja, vihanneksia, hedelmiä. Olennaista on että ruoka on monipuolista, makroravinteita on riittävästi, ja

4: Pidä kirjaa

Ensimmäinen perusperiaate kaikessa inhimillisen toiminnan mittaamisessa on, että sitä saa mitä mittaa. Oli lajisi mikä hyvänsä -- juoksu, hiihto, uinti, painonnosto, voimanosto jne -- niin mittaamalla sitä, mikä indikoi tavoitetta parhaiten, pääset tähtäämään tavoitteeseen parhaiten. Tämä tapahtui kun aloin ottamaan aikaa säännöllisesti juoksulenkeistäni, ja tämä tapahtui kun aloin pitää kirjaa painojen nostamisesta: Tulokset alkoivat parantua heti.

Bonus: Hyvyys ei ole sitä missä olet, vaan sitä, että menet eteenpäin siitä missä olet.

 Onnistuminen ei tarkoita sitä, että pärjää paremmin kuin joku muu; aina löytyy joku joka on parempi. Kilpaiurheilijoillakin tämä pätee kaikille paitsi yhdelle ihmiselle maailmassa kerrallaan. Olympialaisissa jaetaan vain yksi kultamitali. Lisäksi kannattaa hylätä ajattelu jossa vertaa edes omaa suoritustaan jostain vuosien takaa nykyiseen. Jos olet 40- tai 50-vuotias ja nuorempana harrastanut vähänkin jotain, on todennäköistä että henkilökohtainen ennätyksesi on jo saavutettu. Tämän ei pidä antaa masentaa; joka hetki voi tapahtuu jotain kehitystä. Oma huipputulos missä ikinä voi olla takana, se voi olla tapahtunut viikko sitten, tai se voi olla vielä tulevaisuudessa. Sillä ei ole mitään väliä. Olennaista on vain se, että jos tänään pystyn johonkin, niin seuraavalla kerralla kun yritän (maksimeita ei muuten tehdä joka kerta, huom), yritän enemmän. Jos en onnistu, niin se on sen kerran paras tulos. Tätä ei pidä viedä liian pitkälle, ei pidä lähteä repimään rikki itseään; palautuminen, oikea tekniikka, jne, kaikki täytyy muistaa. Mutta tänään pyrin parempaan kuin eilen.

Uskon että näillä periaatteilla voidaan yleisestiottaen kaikessa kuntoilussa saada parempia tuloksia. Tässä kohtaa monelle tulee refleksinomainen reaktio siitä, että "en kuntoile saadakseni tuloksia", tai että "liikunnasta menee ilo jos se on tuloshakuista", tai "liikun vain pysyäkseni kunnossa". Tämä näkemys on yleinen, valitettava ja vahingollinen. Tämä siksi, että liikunnan ilo tulee liikkumisesta ja se on hyvä asia, eikä vähene millään tapaa siitä, että tekee sen paremmin. Esimerkiksi jos joku pelaa shakkia ja toistuvasti tekee aina samat (huonot) siirrot, en voi mitenkään ymmärtää miten tämä lisää pelaamisen nautintoa. Terveellä tavalla sosiaalistuneen ja normaalin analyyttisen ajattelukyvyn omaavan ihmisen pitää pystyä erottamaan mielessään se, että jokin asia on hauskaa (ja saa sellaisena ilman muuta pysyäkin) ja se, että asiaa tehtäessä ja siihen valmistautuessa voi tehdä vähäisiä muutoksia jotka parantavat toimintaa. Tässä kohtaa vetoan bonus-kohtaan.

Toinen mitä haluan kritisoida on ajatus siitä, että liikkuminen kunnon ylläpitämiseksi olisi jotenkin ylivertainen tai edes hyvä idea verrattuna kunnon parantamiseen. Mikäli tavoitteena on hyvä kunto, niin miksi ihmeessä parempi kunto olisi huono tavoite, jos sen voi saavuttaa samalla vaivalla. Tai kuten usein käy, jopa vähäisemmällä vaivalla, jos tekee asian hyvin.

Modernissa liberaalissa yhteiskunnassa meillä on jotenkin tabu siinä kohtaa jossa ihmisten toiminta oman suoriutumisen parantamiseksi tulee puheeksi. Vielä toistaiseksi urheilussa erilaiset suoriutumiset sallitaan: On luvallista että toiset juoksevat nopeammin kuin toiset tai että toiset nostavat enemmän kuin toiset. Muualla yhteiskunnassa näin ei juuri enää ole. Fyysinen suorituskyky on kuitenkin yksi niitä harvoja asioita joilla yhteiskunnassamme on yhtä aikaa suuri merkitys yksilölle ja melko vähäinen merkitys yhteiskunnalle; Meillä ei ole juurikaan sellaisia markkinatalouden parissa olevia työtehtäviä, joissa marginaalihyödyt fyysisen suorituskyvyn parantamisesta olisivat merkittäviä. Kuitenkin merkitys voi yksilölle olla valtaisa arjessa. Kyky kulkea rappusia tai kantaa raskaita esineitä, tai juosta, voi olla ratkaiseva yksilön omassa kokemuksessa.

Olemme heikkoja ja meidän oletetaan olevan tyytyväisiä heikkouteemme ja tuntevan olomme hyväksi heikkoudestamme huolimatta. Voimaa tavoittelevan ajatellaan joko kärsivän hybriksestä tai pitävän itseään parempana, tai hänen pyrkimyksensä mitätöidään "uususkonnollisena" hörhöilynä.  Ajatelkaa mitä tahdotte. Itse olen mieluummin vahva kuin heikko.

Nälkä kasvaa syödessä.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana hieman tehnyt kokeiluja erilaisilla ruokavalioon ja harjoitteluun liittyvillä pienillä muutoksilla. Kesän ajan harjoittelin aerobisesti ja oman kehon painoilla (punnerrukset ja leuanvedot), ja lisäsin aamiaiseeni paistetut kananmunat. Tällä oli energisöivä vaikutus verrattuna aiemmin nauttimiini hiilihydraattipitoisiin aamiaisiin. Painoni pysyi melko vakiona noin 68 kilossa.

Siirryin enemmän painoharjoittelun suuntaan kesän lopulla, ja samalla aloitin ns massakauden. Söin melko suuren energiaylimäärän ja painotin proteiinien saantiani, söin noin kuusi kertaa päivässä. Harjoitteluni oli hypertrofista, lyhyitä intensiivisä painoharjoitteluja noin kolme kertaa viikossa, yhdistettynä kahdesta neljään kertaa tapahtuvaan taekwondoharjoitteluuni. Painoni nousi noin kuusi kiloa kolmessa kuukaudessa ja voimaharjoittelun tulokset kasvoivat.

Päätin seuraavaksi kokeilla IF-ruokavaliota. Kyse ei ole niinkään siitä, mitä syödään, vaan milloin. Ideana on, että pari kertaa viikossa on noin 24 tunnin paasto, ja muutoinkin kehoa ravitaan "ruokailuikkunan" sisällä. Tämä ikkuna vaihtelee eri variaatioissa, mutta on tyypillisesti noin 8 tuntia. Esimerkiksi kaikki ruoka pyritään nauttimaan kello 12 ja 20 välillä. Ajattelin kokeilla tätä siten, että parina päivänä viikossa jätän aamiaisen ja lounaan väliin.

Haasteeksi tulee harjoittelu. Voimaharjoittelu on raskasta ja syö lihasten glykogeenivarastot tehokkaasti. Jos harjoittelee paastonneena -- olen kokeillut sitä -- vointi voi helposti mennä hyvin heikoksi. Kun nuorempana treenasin tavoitteena vain nostaa mahdollisimman paljon (tosin, treeniohjelmani ja syömiseni oli pielessä muutenkin), toisinaan treenasin nälkäisenä, ja silloin esimerkiksi pari rankempaa jalkakyykkysettiä saattoi lähes viedä tajun. On kuitenkin viitteitä siitä, että paastoneena treenaaminen on tehokasta hypertrofian kannalta, etenkin jos tavoitteena on samalla pitää rasvaprosentti mahdollisimman matalana. Evidenssi tietenkin on viitteellistä; proteeinisynteesi on vauhdittunutta, ja lipidien käyttö ravinnoksi suurempaa paastoneenna. Mutta pidempiaikaisista vaikutuksista on vähemmän tietoja.

Myös aerobisen harjoittelun kohdalla olisi mielenkiintoista testata paaston vaikutusta. Loppukesästä kun kävin viikonloppuisin keskipitkillä lenkeillä, tein sen usein aamulla ennen aamiaisen nauttimista. Tällä oli yllättävän vähän vaikutusta suorituskykyyn, ja olisikin mielenkiintoista kokeilla pidemmän aikaa miten suorituskyky reagoi, jos harjoituksen tekisi pidemmän paaston (vähintään 18 tuntia) jälkeen.

Menen joulukuussa uudelleen verikokeisiin, joissa tutkitaan hormoni- ja kalsiumtasapaino tarkemmin. On mielenkiintoista tietää, onko tällä vaikutusta. Jätin toistaiseksi kaikenlaiset muut lisäravinteet pois, lukuunottamatta ajoittaista heraproteiinia, lääkärin ohjeen mukaan, jotta saamme selville nämä tulokset "perustasolla". Ohje oli hyvä, koska pari kuukautta riittänee uuden "homeostaasin" saavuttamiseen. (Kyseinen termi on ns. hörhötermi, mutta käytän sitä paremman puutteessa kuvaamaan tasapainotilaa jossa elimistö on suunnilleen sopeutunut ruokavalioon ja harjoitteluun). Ensi vuonna alan tuunata metaboliaa systemaattisemmin. Kun ikää tulee, konetta pitää huoltaa huolellisemmin.

Äärettömyys.

Edellisessä tekstissä oli jotain äärettömyyksiin viittaavaa; en viitsi filosofoida sen enempää äärettömyyden luonteella, vaan käsittelen toista aspektia tässä.

Erilaisten mallien ja struktuurien joukossa on usein mielekästä tehdä jako äärellisiin ja äärettömiin malleihin. Äärettömät mallit ovat sellaisia, että niiden semantiikka vaatii jonkin äärettömän konstruktion. Vaikkapa niinkin yksinkertainen asia kuin laskuri, jossa on yksi muuttuja, jota voi kasvattaa tai sen voi nollata, on mahdotonta tyhjentävästi mallintaa äärellisen semantiikan omaavalla struktuurilla.

Usein äärettömyys saadaan kuitenkin sullottua johonkin siistiin laatikkoon, josta se ei liiaksi pursua ulos. Esimerkiksi Turingin kone ei itse ole ääretön, vaan se lukee nauhaa, joka on rajoittamattoman suuri (eli ääretön kansanomaisesti; eroja on, mutta ei mennä tässä siihen). Yllä mainitussa laskurissa ei tarvita kuin yksi kokonaisluku (joka siis voi saada äärettömän monta erilaista arvoa), laskurin itsensä ei tarvitse tehdä mitään kummallista.

Petri-verkot muodostavat yhden tällaisen mielenkiintoisen mallin. Nimittäin, monet (eivät kaikki, tietenkään) äärettömyyksiä sisältävät mallit ovat Turing-vahvoja. Turing-vahvoilla formalismeilla on sellainen ongelma, että niiden ominaisuuksista useimmat ovat ratkeamattomia, so., ei voida selvittää, onko annetulla mallilla jokin ominaisuus. Tämä on luonnollisesti aika huono ominaisuus mallille, jos sitä halutaan oikeasti käyttää johonkin kysymykseen vastaamiseen. Petri-verkoilla taas monet ominaisuudet ovat ratkeavia, vaikka semantiikka sallii äärettömyyden.

Petriverkko on, yksinkertaistaen, struktuuri, jossa on paikkoja, transitioita, ja näitä yhdistäviä nuolia. Paikoissa on "lätkiä". Lätkien konfiguraatiota kutsutaan "merkinnäksi". Transitio on "vireessä" annetussa merkinnässä, jos kaikissa niissä paikoissa, joista on piirretty nuoli tähän transitioon, on lätkä merkinnässä. Tarkemmin sanoen, nuolilla voi olla myös paino, eli jokin kokonaisluku; tällöin paikassa pitää olla vähintään tämän luvun osoittama määrä lätkiä. Vireessä oleva transitio voi "laueta", jolloin se ikäänkuin imuroi lätkiä kaikista niistä paikoista, joista siihen on vedetty nuoli, niin monta kuin nuolen paino on.
Tämän jälkeen se ikäänkuin puhaltaa lätkiä kaikkiin niihin paikkoihin, joihin siitä on piirretty nuoli, nuolen osoittaman painon mukaisen määrän; tällä saadaan uusi merkintä.

Petriverkon semantiikka voidaan siis antaa merkintöjen kokoelmana. Sillä saa myös luotua kaikenlaisia hassuja semanttisia vinkuroita, kuten vaikkapa "rajoittamaton, muttei ääretön": neljällä paikalla ja kolmella transitiolla saadaan aikaan verkko, jossa yhteen paikkaan voidaan kyllä saada lätkiä mielivaltainen määrä, mutta ei missään suorituksessa loputtomiin. Tämä saadaan aikaan niin, että paikassa p1 on aluksi lätkä. Transitio t1 syö siitä lätkän, mutta syöttää sen takaisin; samalla se syöttää yhden "ilmaisen" lätkän paikkaan p2. Myös Transitio t2 syö paikasta p1, muttei palauta sinne mitään, ja syöttää paikkaan p3. Transitio t3 syö paikoista p2 ja p3, ja syöttää paikkoihin p3 ja p4.

Transitiota t1 voidaan suorittaa äärettömän monta kertaa. Mutta jos transitio t2 suoritetaan jossakin kohtaa, transitiota t1 ei enää voi suorittaa. t3 voidaan suorittaa vasta t2:n suorittamisen jälkeen, ja se voidaan suorittaa niin monta kertaa kuin t1 oli suoritettu ennen t2:ta. t3 voidaan siis suorittaa mielivaltaisen monta kertaa, mutta ei koskaan ääretöntä määrää kertoja.

Nyt, Königin lemma sanoo, että jos graafi haarautuu äärellisesti ja jos siinä on mielivaltaisen pitkiä polkuja, siinä on oltava myös ääretön polku. Tässä kohtaa ei ole ristiriitaa, koska yllä mainitussa verkossa on kyllä ääretön polku; sillä polulla vain ei tapahdu kertaakaan transitiota t2. Jokainen polku, jolla t2 tapahtuu, on äärellinen.

Äärettömyyden hallintaan on petriverkoille olemassa semanttinen konstruktio nimeltä peittävyysgraafi. Peittävyysgraafi on merkinnöille vaihtoehtoinen semantiikka. Nimittäin, petriverkon vireessäoloehto on monotoninen, eli jos jossakin merkinnässä t on vireessä, se on vireessä kaikissa sellaisissa merkinnöissä, joissa jokaisessa paikassa on vähintään sama määrä lätkiä. Sanomme, että tällainen "suurempi" merkintä peittää pienemmän merkinnän. Jos merkintä M aidosti peittää (eli siinä joissain paikoissa todella on enemmän lätkiä) merkinnän M', ja jos merkinnästä M' voidaan päästä merkintään M suorittamalla transitioita, niin näihin paikkoihin voidaan ikäänkuin "pumpata" mielivaltainen määrä lätkiä. Peittävyysgraafissa hävitetää kaikki informaatio lätkien lukumääristä tällaisissa merkinnöissä, ja rajoittamattomat merkinnät merkitään symbolilla &omega .

Huomataan kuitenkin pian, että peittävyysgraafi hävittää niin paljon informaatiota, että osa mielekkäistä kysymyksistä saa "väärän" vastauksen jos katsotaan vain peittävyysgraafia. So. on olemassa petriverkkoja, jotka eroavat jonkin ominaisuuden suhteen, mutta joilla on olennaisilta osin sama peittävyysgraafi. Äärettömyyden hävittämisellä on hinta.

Syvällisyys.

Jonkinlaisen liberaalin oikeistoälykön imagoa pitkään rakennellut Tuomas Enbuske kirjoitti siitä, miten vasemmisto-oikeisto-jako joutaisi roskakoriin. Vähän ihmettelin, kun J. Hankamäki kommentoi rinta rottingilla, miten juuri hän oli joskus muutama kuukausi sitten kirjoittanut jotain samankaltaista oikeiston ja vasemmiston historiasta. Tuo läppä on kiertänyt blogeissa vuodesta sarvikypärä, ja jos nyt olen rehellinen, en oikein ymmärrä mitä Hankamäen yleistä vasemmistopopulismia ja "kansallismielisyyttä" yhdistelevässä läpässä on niin syvällistä. Ilmeisesti sillä, että joku on "filosofi" on jotain erityistä arvoa. Ainakin hän itse tuntuu olevan kovasti sitä mieltä. Enbuske muuten käyttää artikkelissaan sanan "abstrakti" jotain muotoa kolmesti. Minä olen kirjoitellut abstraktioista jo monta vuotta. Voinen siis ottaa minäkin kunnian Enbusken sanailusta.

Olen jotenkin väsynyt koko yhteiskunta-analyysiin ja erityisesti koko "vasemmisto" ja "oikeisto"-läppään. Kaikkiin niihin aspekteihin joita siinä on, ja kaikkinen nyansseineen, se on puuduttava sekava puuro, josta "selkoa" ottavat yleensä joko pimahtavat aivan täysin, tai kiertävät kehää joidenkin ankeiden latteuksien ja iskulauseiden ympärillä.

Epäilenkin, että "syvällisyys" on jotain mitä tulee pitää yksiselitteisesti vahingollisena asiana. On olemassa toki hengellisyyttä, mutta sitä tulee käsitellä varoen. Syvällisyys ja hengellisyys ovat oikeastaan toistensa täydellisiä vastakohtia.