Neuro kaapista ulos.

Hidas päivitystahtini ei tule lähiaikoina ainakaan vilkastumaan. Minulla on tekeillä kaksi rahoitushakemusta, arvioitavana 10 peer-review artikkelia, kirjoitettavana yksi ja lisäksi opetusvelvoitteet painavat päälle. Määräaika suurimmassa osassa näistä on helmikuun puolivälissä, mikä tarkoittaa aivan mahdotonta työtahtia seuraavalle kolmelle viikolle, tämä mukaanlukien.

Olen viitannut aiemmin tarkkaavaisuushäiriööni; tämä ongelma on siis todellinen. Terminä ADHD on valitettavasti kärsinyt inflaation niin, että se on jollakin tapaa muotia, samaan tapaan kuin jossain vaiheessa erilaiset autismikirjon häiriöt kuten Aspergerin oireyhtymä. Nämä ovat osin komorbideja, ja minulla on joitain piirteitä myös jälkimmäisistä, muttei mitään lähelläkään diagnostisia kriteerejä.

Mielekäs tulkinta asiasta on, että on ns. piirreklustereita, eli piirteitä joilla on taipumusta esiintyä yhdessä, mutta joilla ei ole osoitettavissa mitään yhtä yhteinästä aiheuttajaa, kuten geenejä tai tiettyjä ympäristötekijöitä.

Oma tarkkaavaisuusongelmani näkyi lapsena siinä, että ensimmäisten luokkien opettajat pitivät minua vajaaälyisenä. Ensimmäinen opettajani mm. lähetti minut perheneuvolaan, koska epäili (silloin muodissaollutta) MBD-häiriötä. Psykologi ei löytänyt analyyttisistä kyvyistäni puutteita,  mikä ei ole jälkikäteen yllättävää, joten mitään diagnoosia ei tehty.

Tämä pulma on vaikeuttanut toimintaani huomattavasti erityisesti ammatillisesti. Syynä on se, että teen aivan tavattomasti virheitä yksityiskohdissa ja joudun palaamaan uudelleen ja uudelleen niitä korjaamaan. Lisäksi en kykene keskittymään pitkäveteisiin asioihin kovin pitkiä aikoja kerrallaan. Toisaalta jokin mielenkiintoinen asia saattaa imaista sisäänsä niin, etten lainkaan pane merkille ajankulua ja esimerkiksi unohdan syödä.

Nyt näyttäisi olevan jonkin verran evidenssiä siitä, että kohdallani on kyse dopaminergisen järjestelmän piirteestä, joka tekee tietoisesta huomion kohdentamisesta vaikeaa. Olen erittäin hyvä havaitsemaan "spontaanisti" asioita joita en tietoisesti etsi, ja tunnistamaan loogisia yhteyksiä asioiden välillä, mutta tämän kyvyn tietoinen hallinta on puutteellinen. Kyse ei ole mistään savant-tasoisesta kyvystä, vaan ainoastaan hieman keskivertoa paremmasta havainnointikyvystä, jonka kyljessä on siis puutteellinen kyky tietoisesti ohjata havainnointia ja huomiota. Erilaiset meditaatiotekniikat ovat tuoneet jonkin verran helpotusta, mutta lopulta jouduin turvautumaan moderniin lääketieteeseen.

Olen ihmetellyt, miten ihmiset kykenevät moniin niistä asioista joita he arjessa tuntuvat jatkuvasti tekevän, monet niistä ovat olleet minulle aivan käsittämättömiä. Kuten vaikka se, että kaikkia tapaamisia ja menoja ei tarvitse muistaa itse, ne voi kirjoittaa kalenteriin. (Minun on ollut helpompi muistaa viikon aikataulu kuin muistaa katsoa kalenteria). Tai että ihmisen ei tarvitse ottaa torkkuja 20-40 minuutin välein kyetäkseen keskittymään. Tämä kaikki on minulle uutta. Nyt osaan jotenkin ymmärtää, miltä normaaleista ihmisistä tuntuu. 

Myrsky sormustimessa.

Suomalainen poliittinen diskurssi tarjoaa kyllä nykypäivänä paljon - sanoisin jopa ikävystyttävän paljon - ruodittavaa. Viimeisimmän myrskyn vesilasissa on nostattanut per- looks. Kyseessä on siis tumblr-kuvagalleria jossa on perussuomalaisten kunnallisvaaliehdokkaiden kuvia, ilman ainoatakaan kommenttia tai sanallista vihjettä siitä, miten kuvia pitäisi tulkita. Ainoastaan sivuston nimi kertoo, tai oikeastaan vain vihjaa, että kyse on perussuomalaisista.

Itse löysin sivuston ensimmäistä kertaa vasta tänä aamuna, kun bussimatkalla luin twitteriä. Arman Alizad, jonka twitteriä seuraan lähinnä vitsien vuoksi, twiittasi linkin, kera tekstin "Terveisiä geenialtaan matalasta päästä". Alizad ja muutkin seuraamani kommentaattorit pyrkivät usein huumoriin, joka liikkuu korrektin ja epäkorrektin rajamailla. Persujen pilkkaaminen on siellä korrektimmalla puolella, tietenkin, mutta ulkonäölle irvimistä voi pitää huonona käytöksenä.

En kuitenkaan tahdo tässä kirjoituksessani ottaa niinkään kantaa siihen, onko ulkonäöllä irvaileminen kohtuullista politiikassa. Ei se nyt ainakaan hyvätapaista ole. Mutta jos puhtaasti katsotaan linkkiä ja kuvia, nämä ovat siis perussuomalaisten ehdokkaiden ehdokasasettelussa käyttämiä kuvia. Siis kuvia, jotka ehdokkaat ovat itse hyväksyneet julkisiksi, jos oikein olen ymmärtänyt. Tällainen blankoviesti antaakin oivallisen mahdollisuuden projektioon, koska "viesti", siis tällaisen kuvakavalkaadin merkitys, syntyy puhtaasti lukijassa ja siinä, miten viestiin törmää. Voidaan siis todeta, että vasta kehystäminen, konteksti, ulkopuolinen kommentointi ja katsojan tai lukija projektio synnyttävät näihin kuviin sisältyvän todellisen viestin. Ellei linkkiä olisi evästetty ivallisella tekstillä, en olisi kokenut kyseistä kuvasarjaa minään pilkkasivustona.

Vaan miten asiasisältö eli ihmisten projektiot asiasta sitten muotoutui netissä?

Ensinnäkin Vihreiden reaktioita. Otto Lehto Helsingin vihreistä mainitsi tekstin olevan  "ilkeämielistä koulupoikahuumoria", Vihreiden puoluevaltuuskunnan varapuheenjohtaja Erkki Perälä kirjoitti riipaisevan "ecce homo"- tyyppisen nyyhkyvuodatuksen jossa kehotti suurisanaisesti ja maailmoja syleilevän humanismin hengessä "katsomaan ehdokkaita silmiin". Perälä toteaa: "Potretin voima on loputtomiin venytetyssä hetkessä, siinä, että voimme tuijottaa vierasta ihmistä niin läheltä ja niin kauan kuin haluamme, tuntematta intiimiä häpeää. Korniuden uhallakin haastan jokaisen katsomaan kutakin naureskelun kohdetta viiden sekunnin ajan silmiin, hassun kampauksen tai hatun taakse, ja pohtimaan, minkälainen ihminen sieltä katsoo takaisin."

Lisäksi varmaan oli koko joukko erilaisia tuomitsevia, kauhistelevia ja tuskailevia viestejä. Peruslähtökohta lienee suurimmassa osassa näistä se, että ei saa nauraa toisten vammalle, mitä voi pitää yleisestiottaen jonkinlaisena vihreiden maksiimina erilaisuutta kohdattaessa. Jokin mikä poikkeaa siitä mikä on kiiltävää, kaunista, hienosti paketoitua jne, on erilaisuutta, toiseutta joka pitää kohdata, ilman ivaa tai ainakin primitiivireaktiot, inho tai nauru, täydellisesti tukahduttaen. Kyse on korrektiudesta ja siitä, miten ollaan hyvä ihminen.

Tätä suhtautumistapaa leimaa teennäinen luontevuus - jos tällainen oksymoroni sallitaan. Kyse on hyve-etiikasta, samaan tapaan kuin bongorumpufestivaaleilla käymisessä, afrikkalaisessa tanssissa, eksoottisessa kasvisruoassa, suitsukkeiden polttamisessa jne. Tylsä, keskiluokkainen, tavanomainen, siisti, kiillotettu jne, on normi, jonka päälle voidaan liimata kiiltokuvamaista "erilaisuutta" jota sitten toteemin lailla suvaitaan. Ongelma tässä diskurssissa on, että vaikka se pyrkii tavoittamaan ja "kohtaamaan" suvaitsemisen kohteen, tämä suvaitsemisen kohde jää aina väkisin hyvin etäiseksi. Suvaitseva on tästä ainakin alkeellisella tavalla tietoinen, ja surumielinen, ja siitä tällainen ecce homo- suhde tulee. Kärsimys tai rujous, erilaisuus, mikä hyvänsä onkaan suvaitsemisen kohteena, on aina toinen, eikä suvaitsevainen koskaan pääse sitä todella kohtaamaan, yrityksistään huolimatta.   Hän yrittää, mutta yritys on tuomittu epäonnistumaan, koska jonkinlaisen perisynnin tapaan oman normaaliuden tahra ei lähde pesemällä. Suvaitsevainen voi vain tehdä katumusharjoituksia ja yrittää suvaita entistä vimmatummin, ja samalla ajaa suvaitsemisensa kohteen alati kauemmas ymmärryksen ja aidon kohtaamisen tavoittamattomiin. Voidaankin kysyä, onko sitä "aitoa kohtaamista" jota suvaitsevainen tavoittelee, lainkaan olemassa. Tavallaan suvaitsevaisen yritys on hieman säälittävä ja surumielinen. Se tulkitaan liian helposti ylimielisyydeksi tai elitismiksi, mutta sitä se ei mielestäni ole; suvaitsevainen todella yrittää ja haluaa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.

Suvaitsevaisen lukutavan ja tulkinnan lähtöoletus on myös ristiriitainen. Kuvissa näkyvä rujous on suvaitsemisen kohde. Sen voi nostaa toki keskiöön ja tuoda erilaisilla legitiimeillä tavoilla (kuten taiteilijat, sanoisin) huomion keskipisteeksi, kunhan ote on riittävän vakava. Perälän luenta ja vetoomus voisi monilta osin olla arvostelu esimerkiksi jonkun valokuvataiteilijan näyttelyssä kävijöille. Kuvamateriaali voidaan kehystää (ylemmän) keskiluokan pällisteltäväksi johonkin kliiniseen hiljaiseen tilaan, jossa tunnereaktiot on helppo tukahduttaa ja älyllistää "kohtaaminen". Kuvissa voisi vallan hyvin olla vammaisia lapsia tai mielisairaita kehitysmaista; peräänkuulutettu suhde kuviin on sama.

Perussuomalaisten omissa reaktioissa oli ehkä hieman enemmän nyansseja. Ruohonen-Lerner esimerkiksi Aamulehden mukaan suhtautuu asiaan olankohautuksella. Kuvathan ovat vain kuvia. "Mielestäni sivustolla oli valokuvia tavallisista ihmisistä, joten pikaisen vilkaisun perusteella en näe mitään erikoista tai loukkaavaa niissä". Tätä voi pitää neutraalina lukutapana, jossa kieltäydytään näkemästä asiassa mitään ihmeellistä. Ruohonen-Lernerin lukutavassa - jota nyt joudun niin monen käden kautta tulkitsemaan, että tämä menee villiksi spekulaatioksi - on kyllä ripaus suvaitsevaisuutta, mutta kuvissa on kyse hänen "omistaan". Olisikin ollut aikamoinen moka, jos eduskuntaryhmän puheenjohtaja olisi alistunut luentaan jossa julkiset, ehdokkaiden itse hyväksymät kuvat, koottuna yhteen, olisi nähty jo sinällään pilkkana, ivana, tai muuten negatiivisesti. Sanoisin, että tämä reaktio oli ehdottomasti tyylikkäin näkemäni.

Tyystin toisenlaisen perussuomalaisnäkökulman - näennäisestä sitoutumattomuudestaan huolimatta - tarjosi taannoisen "hihamerkkikohun" alkulähteenä toiminut Helena Eronen. Hänen luentansa tekstistä on sisäisesti täysin ristiriitainen. En tarkoita tällä sitä, että teksti olisi loogisesti ristiriitainen, vaan ristiriidat "neutraaliuden" eli kanonisen luennan, ja sisäryhmälojaliteettien välillä repivät tekstiä. Yhtäältä korostuksena on kanoninen ja itsestäänselvänä otettu luenta, jonka mukaan sivusto on nimenomaan pilkkaa an sich. Perustelua tai yritystä kehystää kuvia eri tavalla tämä luenta ei tunnu vaativan, vaan kokoelma itsessään on vastenmielinen. Karmivan pinnallisuuden paljastaa se, että sivusto on olemassa, ei suinkaan lukijan oma kokemus sivustolla olevista kuvista rumina; sensijaan että rumuus joka kuvissa on, herättäisi Erosen itsereflektion ja synnyttäisi jonkinlaisen problematisoinnin tai uudelleentulkinnan tarpeen, se herättää raivon. Raivon perusteena on, että kuvien joukossa on joku jonka ehdokkuus on kirjoittajan mieleen. "Hän on hieno persoona, oikeudenmukainen, välittävä ja älykäs, kova tekemään töitä ja mielipiteissään rehellinen ja suoraselkäinen", kuten Eronen kuvailee.

Koomisinta on kuitenkin näiden lukemistapojen uudelleenluenta, kuten esimerkiksi Reijo Tossavaisen kytkin luistaen kirjoitettu teksti. Tossavaisen kohteena ei ole edes sivusto - miksi olisikaan, nehän ovat vain kuvia - vaan Perälän nyyhkyluennan uudelleentulkinta. Tossavaisen luennan ongelmana on selvästi sen motiivin läpinäkyvyys. Kun Eronen aikanaan kirjoitti tekstin josta sittemmin syntyi "hihamerkkikohu", Tossavainen nyt selvästi yrittää nostaa hieman toisenlaista kohua, tällä kertaa sivuuttamalla Perälän nyyhkyhumanistisen otteen. Tässä lähestymistavassa on tietenkin se valtaisa ongelma, että tällainen luenta on itsessään tehtävä performatiivisesti, siis kuorrutettava ylisanoilla ja oikeutettava peräänantamattomalla typeryydellä. Aivan kuten hihamerkkikohukin.

Samaan luentaskeemaan tarrautui kyynisyydessään Vesa Hack. Pidin Hackin exit:iä Vihreistä aikanaan sympaattisena, koska pystyin samastumaan hänen kokemukseensa Vihreiden ideologisesta pakkopaidasta. Siksi olen hieman yllättynyt kyynisesta opportunismista, jota kirjoitus osoittaa. Tossavaisen luennan voi vielä uskottavasti laittaa  - jos kohta aivan varma en siitä voi olla - yksinkertaisen "maalaisuuden" tai maanläheisen luentaskeeman ja tietynlaisen vanhan kansan lukutaidottomuuden piikkiin. Hackin luentaa ei oikein voi. Toki hänkin antaa Perälän tekstille tietyn krediitin, ja kuten minä yllä, lukee sen hyvän ihmisen tekstinä, mutta väittää silti että tekstissä esiintyvä karakterisointi "He ovat rokonarpisia, lihavia, kierosilmäisiä, isonenäisiä" pyritään tuomaan keskusteluun faktana tai suorana mielipiteenilmaisuna.

En ehtinyt lukemaan J-P. Roosin kirjoitusta asiasta, mikä on ehkä hyvä. Käsitykseni mukaan siinä oli paitsi otettu kanoninen "rumia ovat"- luenta, myös jonkinlainen ulkonäkömoralistinen tai peräti fysiognominen lähestymistapa. En voi kommentoida tätä kun en tiedä. Mutta yleisestiottaen ivallisen luennan ongelmana on sen suoraviivaisuus ja helppous. Se on myös kaikkein vähiten tyylikäs. Tällä kertaa diskurssianalyysini perusteella julistan voittajaksi Ruohonen-Lernerin ja häviäjiksi Hackin ja J-P. Roosin. Vihreät menettävät vähän asemiaan nyyhkivän ja ennalta-arvattavan tulkintansa vuoksi.

EDIT: Viherviha joka puoluekentän joka laidalla on noussut tästäkin false-flagista, on kyllä hupaisaa luettavaa. Herra Tossavainen onnistuu jo unohtamaan senkin että Roos on vasemmistoliiton ehdokas, ja Juha Levo myös liittää Roosin sumeilematta juuri Vihreisiin. Kumpikin lisäksi kirjoittaa ikäänkuin annettuna tosiasiana, että per-looks on nimenomaan Vihreiden käsialaa.  Putkonen tosin ehti ensin jo syyttää Demareita. Persuleirissä Timo Soini onneksi jatkoi tyylikästä linjaa.

META: Suomalaisen poliittisen diskurssin yksi mielenkiintoinen linja on vihreisiin kohdistuva viha ja vimma. En ole oikein koskaan päässyt sisään tähän ilmiöön. Siis, olen toki kovasti aikanaan pettynyt Vihreisiin puolueena, ja pidän merkittävää osaa heidän poliittisista linjauksistaan joko turhina tai hölmöinä, mutta samanlaista hölmöyttä ja älyttömyyksiä on monissa muissa puolueissa. Ilmiö johon viittaan on se, että negatiivinen politiikka nähdään yleensä oletusarvoisesti Vihreiden tuotoksena. Näihin kuuluvat esimerkiksi muutaman vuoden takainen ns. paskalaki, jolla ei ollut mitään tekemistä Vihreiden kanssa. Per-looks sivuston kohdalla ei ole mitään evidenssiä siitä, että tekijät liittyisivät vihreisiin. Samaan aikaan kun persut ovat butt-hurt joka ikisestä poikkipuolisesta sanasta, tämä ilmiö taas tuntuu olevan täysin merkityksetön suurelle osalle keskustelun osapuolista. En voi olla ajattelematta, että pettymykseni Vihreisiin, ja käsitykseni siitä, että he ovat tunareita, on ehkä siinä mielessä virhearvio, että melkein kaikki muut tuntuvat olevan vielä pahempia aivovammailijoita....

Tulevaisuus

Olen jo jonkin aikaa halunnut kirjoittaa tekstin, jossa käsittelen tulevaisuutta ja sen mahdollisuuksia. Tänään kaikista mahdollisista päivistä on ehkä paras päivä kaikista. 

Planetary resources julkaisi taannoin että sen pitkän aikavälin suunnitelmissa on asteroidien resurssien hyödyntäminen, eli avaruuskaivostoiminta. Yksityisten avaruudessa operoivien yritysten määrä on lisääntynyt muutenkin viimeaikoina. Kannattaa myös lukea New Scientistin kirjoituksia aiheesta. Pointtina on, että megatrendi yksityisyritysten avaruudenvalloituksesta on jo selvästi nousujohteinen. Riskejä tietenkin on, esimerkiksi talouskasvun ja energian hinnan nousun myötä tällaisten investointien kannattavuus voi kovasti kärsiä.

Ihmiskunnan pitäisi  noin kokonaisuutena, muutenkin panostaa avaruuteen enemmän jo ihan siitä syystä, että maapallo on rajallinen. Jos ns Peak Stuff-ilmiöstä tulee todellisuutta, tämä ei ole ongelma, vaan avaruusmatkailua voi ajaa eteenpäin yksinkertaisesti uteliaisuus jne. Olennaista on tässä aikapreferenssi. Jos diskonttaamme jollain merkittävästi nollaa suuremmalla, niin avaruusmatkailu ei ole kovin järkevä tavoite. Pidän sitä ehkä jonkinlaisena itseisarvona niinkuin jotkut taidetta tai muita "korkeampia" kulttuurin muotoja. Siis, joku Mona Lisa, terrakotta-armeija, tai vaikka Sikstuksen kappeli ovat näkemisen arvoisia ja ehdottoman arvokkaita kulttuurillisia artefakteja, ja ceteris paribus maailma on parempi paikka niiden kanssa kuin ilman. Jos pitäisi valita, kumminkin olen mieluummin sellaisen ihmiskunnan jäsen, joka kävi kuussa. Vielä mieluummin sellaisen, joka kävi Marsissa tai jossain toisessa aurinkokunnassa. Nämä (erityisesti interstellaarinen matkustus) ovat ns. long shotteja, joiden toteutuminen on jossain sellaisessa aikahorisontissa, että ilman disruptiivista ja äkillistä teknologista siirrosta (tyyliin singulariteetti), minulla tai n < 10 sukupolven päässä olevilla  ei ole mahdollisuutta nähdä. Seuraava lista on jonkinlainen hahmotelma siitä, mitä voisi tapahtua.

• Asteroidin louhinta; tämä on siis planetary resourcesin idea. Tässä ei alkuvaiheessa puhuta varsinaisesta asteroidivyöhykkeestä, joka on Marsin radan ulkopuolella. Asteroideja on lähempänäkin. 
• Kuuasemat. Joidenkin teknologioiden kehittäminen ja kokeileminen vaikka kuun pinnalla voisi olla mielekästä. Siis jotain sellaista että itseään replikoivat koneet rakentavat kuun pinnan 30% täyteen aurinkopaneeleita ja sitten perustetaan tehtaita kuuhun, raaka-aineet asteroideilta. 
• Mars-matka. Ihmisten lennättäminen Marsiin on ehkä tyhmää nykytekniikalla. Matka on liian pitkä ja painottomuus syö luut ja lihakset. Tämä on yksi kehittämisen paikka biotekniikalle. 
• Avaruushissi. Wikipedian mukaan Japanilaiset olisivat väittäneet kykenevänsä rakentamaan sellaisen naurettavalla kahdeksalla miljardilla. Tämä on kertoimella reilusti enemmän kuin 10 halvempi kuin millä se minun näkemykseni mukaan kannattaisi rakentaa. Avaruushissillä voidaan pudottaa kiertoradalle (ja sieltä pois) roudaamisen kilohinta muutamiin tuhannesosiin nykyisestä, ja vastaavasti volyymi monisatakertaiseksi nostamatta kustannuksia. Puhumattakaan siitä, että viisaasti järjestetty hissi kykenee toimimaan erittäin korkealla hyötysuhteella, kun alas pudotettavasta kuormasta saadaan potentiaalienergiaa talteen esimerkiksi sähkönä.
• Laajamittainen aurinkokunnan hyödyntäminen: avaruuteen sijoitettavat aurinkopeilit jne energian kerääminen Dyson Ring/Swarm-tyyppisesti . 
• Interstellaariset luotaimet. Tämä kysyy nykytekniikalla pitkää aikapreferenssiä. Voyagerit olivat kohtuullisen hintaisia, mutta ne eivät kykene toimimaan enää kuin ehkä vuosikymmenen. Vrt, niillä menee useampia kymmeniä tuhansia vuosia ennenkuin ne lentävät ensimmäisen tähden ohi. Vaikka aito tähtienvälinen luotain ei olekaan realistinen, niin moninkertaisesti Voyagereita nopeammin aurinkokunnan ulkopuolelle pääsevän luotaimen rakentaminen ei olisi mitenkään älyttömän kallista. 
• Interstellaarinen matkailu. Evidenssi osoittaa tällä hetkellä, että planeettajärjestelmät ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus ja metallisuus (siis raskaiden alkuaineiden läsnäolo) lisää todennäköisyyttä, että maankaltaisia planeettoja on. Tämän aikajännettä on mahdotonta ennakoida. On oikeastaan mahdotonta sanoa edes mikä on kertaluokkaero nykyteknologiaan, eli puhutaanko erosta nykyihmisen ja homo erectuksen välillä, vai puhutaanko erosta Kolumbuksen ja foinikalaisten välillä. 

Kaikenkaikkiaan avaruusmatkailua ja avaruuden valloitusta voi minusta pitää jonkinlaisena itseisarvona, koska ihminen tarvitsee korkeampia päämääriä.  Näkemystä voi pitää jossain määrin uskonnollisena, modernistinen se ainakin aivan häpeilemättä on. Maapallo on ihmiskunnan kehto, mutta lapsi ei voi loputtomiin nukkua kehdossaan.


Tällaisilla projekteilla on spillover- ja oheishyötyjä usein merkittävästikin. Esimerkiksi lääke-  ja biotekniikan kehittyminen niin, että painottomuuden aiheuttamaa luu- ja lihaskatoa voidaan lievittää tai ehkäistä, poikii mahdollisesti keinoja hoitaa ja ehkäistä luukatoa myös ihan maan päällä. Automaatio, jota vaaditaan väistämättä asteroidien louhinnassa jne, on softaintensiivistä, ja sen uudelleenkäyttö ja teknologinen spillover vaikuttanee myös maanpäälliseen teollisuuteen. Jos avaruudessa toimiva teknologia tulee toimeen omillaan

Avaruusmatkailun lisäksi toinen lähellä sydäntäni oleva tulevaisuuden (ja nykypäivänkin) teknologia on ydinvoima. Vaikka hiljaa lupasin itselleni, etten tässä kirjoituksessa viittaa Kahnemaniin, niin totean tässä, että luku confirmation biasista sai minut miettimään ydinvoimakantaani kriittisesti. Paras arvaukseni on edelleen, että riskejä liioitellaan ja (yksityiset) kustannukset epärehellisesti lasketaan argumenteissa jonkinlaisiksi yleisiksi menetyksiksi (mitä ne eivät ole). En ole erityisen suuresti innoissani jostain EPR-reaktoreista vaikka ne parannus ovatkin vanhoihin malleihin verrattuna. Sensijaan pidän esimerkiksi käytetyn polttoaineen hyöty- (ja hyötö-) käytön selvittämistä tärkeänä. Tässä kohtaahan ongelmana on nyt, että se ei ole taloudellisesti kannattavaa. Uraani on suhteellisen halpaa ja jatkaa halpana olemista nykykysynnällä aika pitkään. Mutta sitä paremmalla syyllä käytetyn polttoaineen käsittelyä hyödylliseen muotoon pitäisi tutkia nyt. Suunnitelmat näiden arvokkaiden raaka-aineiden hautaamisesta maahan ovat absurdeja.

Hyötäminen esimerkiksi LFTR reaktoreissa on yksi potentiaalinen tulevaisuuden energiahaara. Toriumsyklistä syntyvä jäte on puhtaampaa kuin perinteisistä uraani- tai MOX-polttoaineista jäävä jäte ja vanhojen reaktorien jätettä voidaan rajoitetusti jopa hyödyntää energianlähteenä näissä. Jonkun Isomäen tapaisten patologisten ydinvoimanvastustajien argumentit ovat usein aivan absurdeja. LFTR-reaktorit eivät käyttäydy niinkuin Isomäki kirjoissan väittää. Isomäki kärsiikin ydinfobiasta. Hänen argumentteihinsa kannattaa kuitenkin tutustua, kuin myös siihen, miksi ne ovat virheellisiä.

Itse en pidä fuusioreaktoria kovin todennäköisenä ainakaan lyhyen (< 20 vuotta) enkä ehkä keskipitkänkään aikavälin (< 100 vuotta) menestyksenä. LFTR ja vastaavat toriumpohjaiset konseptit ovat teknisesti yksinkertaisempia, puhtaampia ja turvallisempia (teoriassa tosin vielä) kuin nykyiset ydinvoimalakonstruktiot, ja fuusiovoimala taas on vieläkin teknisesti hyvin kaukana. Esimerkiksi alan johtava projekti ITER pääsee tuottamaan fuusiota vasta liki 15 vuoden päästä, vaikka sitä on jo rakennettu 6 vuotta. Lisäksi sen tavoitteena on kyetä tuottamaan nettona sähköä muutamia minuutteja, eikä tämänkään onnistuminen ole varmaa. Jos kaikki menisi oikeasti hyvin, niin 50 vuoden päästä oltaisiin ehkä rakentamassa ensimmäistä kaupallisesti kannattavaa voimalaa; olettaen että investoinneista päästäisiin aina melko nopeasti yksimielisyyteen ja että rakennusprojektit eivät viivästy kohtuuttomasti jne. Riski on upside riski, mutta koska substituutin (toriumin hyötäminen) prospekti on selvästi parempi, panostaisin enemmän substituuttiin.

 Näiden lisäksi on sitten vielä muutamia todella mielenkiintoisia tieteen- ja teollisuudenaloja. Biotekniikka ja sen hyödyntäminen esimerkiksi terraformaamisessa ja vaikkapa Saharan osittaisessa metsityksessä tai muuttamisessa viljelykelpoiseksi, on yksi näkökohta. Esimerkkinä yhdestä monen teknologian polttopisteessä olevasta innovaatiosta joku Seawater Greenhouse- tyyppinen tekniikka, joka vaatii aurinkoenergian, ehkä biotekniikan, jne soveltamista. Lopputuloksena lisää viljelymaata ja metsää.

Tekoälysovellukset ovat toinen juttu. Suhtaudun yleensä hymähdellen ja jopa naureskellen johonkin human level- AI-höpötykseen. Jälleen Kahneman-varoitus: jotenkin sen jälkeen tajuan että ihmisen tapaisen tekoälyn rakentamisessa ei ole edes mitään järkeä, koska ihmisen äly on loppujen lopuksi aika puutteellinen (vaikka sillä on paljon vahvuuksia, sitä en kiistä). Sensijaan olennaisia askelia olisi esimerkiksi autoa kuljettava tekoäly. Metrot ovat jo nykyään monin paikoin täysautomaattisia.

Autopilotilla toimiviin autoihin on panostettu aika paljon ja ne toimivat nykyisin prototyyppeinä aika hyvin. Epäilen että hetkestä, jolloin ensimmäinen julkisilla teillä sallittu autopilotti tulee markkinoille, ei menee kauaa siihen, kun autoa ei enää saa kuljettaa julkisilla teillä muiden joukossa. Kun huomataan, että onnettomuuksia nyt vaan ei enää satu muille kuin ihmisille, niin ihmisten autonkuljetus siirtyy kokonaan sille erikseen varatuille radoille.

Laskentatehon jatkuva halpeneminen ja "ubiikkius" kykenevät muuttamaan elämää jo nyt merkittävästi, suurempi ongelma kuin teknologian saatavuus onkin se, että emme tiedä mitä sillä pitäisi tehdä. Tässä kohtaa siis teknologian kehitys ei paradoksaalisesti ole enää lainkaan se, joka muodostaa pullonkaulan sen käytössä, vaan se että elämämme on jo nyt niin hyvää, että viitseliäisyytemme sen parantamiseksi on hyvin rajallista. Hulluinta on, että ihmiset varmaan olisivat valmiita maksamaankin kaikenlaisista jutuista joita teknologialla kyllä pystytään tekemään, mutta kukaan ei oikein tiedä mitä se olisi. Itse ainakin toivoisin, että suunnilleen kaikki ne koneet joita kotona ylipäätään voi säätää, voisi vähäisellä vaivalla ohjelmoida toimimaan juuri niinkuin haluan. Siis jotain sellaista, että kännykkä kysyisi haluanko saunan lämpimäksi kun olen tulossa perjantaina kotiin, että se varottaisi että jääkaapissa ei ole lohta vaikka minulla on sitä lauantaisin tapana ostaa. Jne. Nämä ovat marginaalisia parannuksia, jotka voitaisiin nykytekniikalla "helposti" toteuttaa, mutta markkinoita ei ole syntynyt. Syynä on mm. se, että tällainen vaatisi standardointia sille, miten laitteet kommunikoivat keskenään ja softaa joka sitä standardia käyttää. Raudan puolesta äly ei maksaisi käytännössä mitään.

Melkein kaikki mikä vaatii ns prosessia, voidaan automatisoida äärimmäisen pitkälle jo nyt. Tämän scope ei oikeastaan edes voi enää lisääntyä marginaalilla merkittävästi, koska jo nyt merkittävä osa uudesta lisäarvosta, eli talouskasvusta, syntyy oikeastaan siitä, että keksitään mitä voidaan myydä ihmisille. Kustannukset muuttuvat pikkuhiljaa vähemmän ja vähemmän relevanteiksi, ja tämä tulee olemaan äärimmäisen disruptiivista. En ole "kapitalismin vastainen", mutta kun rajakustannukset menevät todella lähelle nollaa niin, että maksun periminen on kalliimpaa kuin kapasiteetin lisääminen marginaalilla, niin talouden lainalaisuudet lakkavat toimimasta. Mitä se tarkoittaa, en tiedä. Vielä ainakaan markkinatalous ei ole mitään teknologista "runsauden kuolemaa" kokemassa, mutta kuten Banks kirjoitti novellissan "State of The Art", Money is a sign of poverty. En oikeastaan ota jotain postscarcity- skenaarioita kovin vakavissaan, mutta on mahdollista että merkittävä osa ihmisistä siirtyy pikku hiljaa kokonaan ns varsinaisen talouden ulkopuolelle, ja että vaikka työttömyys jää pysyvästi lähelle (tai yli) double digittejä.

Se, onko se huono vai hyvä, on sitten eri asia. Post-scarcityn sijaan meillä voi olla jonkinlainen eksponenttijakauma ja patronage- tyyppinen talous jossa on muutama biljonääri (siis 1E12-nääri) ja  loput elävät näiden hyväntekeväisyydestä ja tekevät näiden suojeluksessa jotain, ja nämä tyypit sitten harrastuksinaan kilpailevat siitä kenellä on kolein avaruuslaivasto jne.

Tämä meni jo aiheesta ohi; tarkoituksenani ei ollut skannata sosiaalisia seurauksia. Kommentteja, villejä spekulaatioita, kritiikkiä, jne voi heittää. Toivoisin, että niitä tässä kohtaa leimaisi kuitenkin ainakin jossain määrin optimismi; jos tekee mieli kirjoittaa pessimistisiä riskiskenaarioita, niin ne voisi jättää toiseen kertaan. Tänään mieluummin lukisin positiivisia juttuja.

Palasimme perheen kanssa jo jouluaaton vastaisena yönä, mutta hiljennyimme joulunviettoon, joten en raportoinut sen kummemmin täällä.

Vietimme viikon Playa Blancassa. Kaksi yksityiskohtaa on mainitsemisen arvoisia.

Ensimmäinen oli tuliperäinen rannikko melko suurine vuorovesivaihteluineen. Se on mielenkiintoinen, koska siellä oli paljon mereneläviä, joita normaalisti kykenisi tarkkailemaan vain sukeltaen tai snorklaten. Bongasimme ainakin erakkorapujen heimoon kuuluvia lajeja (en tunne äyriäisiä kovin hyvin), ilmeisesti ainakin kahta eri lajia, mahdollisesti useampia, useita eri kalalajeja, merisiilejä, katkoja, ja ilmeisesti yhden mustekalan, mutta tämä havainto oli epävarma. Sukellusveneestä näimme lisäksi sardiineja, tonnikaloja, kolmimetrisen rauskun ja useita eri lajeja pieniä kaloja.

Toinen oli sää, joka oli huomattavan suosiollinen. Ilmasto on saarilla melko kuiva, itäisillä saarilla se on efektiivisesti puoliaavikkoa. Sademäärät ovat vuosittain hyvin alhaisia, ja saarilla on välimerellinen sadekausisykli, eli kylmä kausi on sataisempi ja lämmin kausi kuivempi. Tästä huolimatta talvisaikaankin sateita on hyvin vähän. Viime viikolle sattui kaksi sadetta, ja nekin osuivat yöaikaan. Ainoa merkki toisesta sateesta oli, että maa oli aamulla märkä, ensimmäisen ehdin jopa näkemään. Tämä selittää saarten suosiota turistikohteena.

Omalla kohdallani pääasiallinen syy lähteä etelään on pimeys pohjoisessa. Olen havainnut, että joulun tienoille - mielellään hieman sen jälkeen - sijoittuva matka etelään tekee talvesta huomattavasti siedettävämmän. Tänä vuonna olin jo maksanut matkan kun tropiikkiin lähteminen tuli todennäköisemmäksi. (Varmaahan se ei vielä tietenkään edelleenkään ole, koska en ole vielä saanut työlupaa.) Vuosi tropiikissa sijoittuukin siinä mielessä hyvin, että jos lähden maaliskuun alussa ja palaan seuraavana vuonna samoihin aikoihin, palaan aikaan, jolloin vuorokauden pituus on Suomessa suunnilleen sama kuin tropiikissa.

Sopeutumista toisenlaiseen vuorokausirytmiin voi helpottaa annostelemalla muutaman milligramman N-asetyyli-5-metoksitryptamiinia, eli tuttavallisemmin melatoniinia hieman ennen haluttua uutta nukahtamisaikaa. Vaikka yksittäisen yksilön subjektiivinen kokemus on melko huono perustelu oikein mihinkään, olen huomannut, että melatoniinin avulla kellon siirtäminen kaksi tuntia eteenpäin yhdessä yössä on helppoa. Eilen onnistuin siirtämään nukahtamis- ja heräämishetkiä yli kaksi ja puoli tuntia kerralla. Menin nukkumaan 21:30 ja heräsin aamulla 5:30, vailla ongelmia, vaikka sitä ennen olin nukahtanut vasta puolen yön jälkeen ja nukkunut yhdeksään. En ole yrittänyt hoitaa sillä useamman tunnin aikaeroväsymystä, joten en tiedä miten hyvin esimerkiksi kuuden tunnin aikaerosta toipuu tällä. Macaolla tutkimusvierailulla ollessani seitsemän tunnin erosta toivuin "luonnollisin" menetelmin noin neljässä vuorokaudessa, jos tämän ajan voisi vaikkapa puolittaa, hyöty olisi mittava.

Isänmaa.

Kun lähtö tropiikkiin muuttui merkittävästi todennäköisemmäksi (varmaahan se ei vielä ole), huomaan että suhde kotimaahani myös muuttuu. Joudun tekemään tietynlaista kartoitusta omasta suhteestani kotimaahani. Toki, lähtö on suunniteltu vain vuodeksi, mutta koska tulevaisuudessa siintää kaikenlaisia mahdollisuuksia, kuten nyt vaikka MIT, useampivuotinen sopimus tropiikin kanssa jne, joudun miettimään mitä näiden mahdollisuuksien vaihtoehtona on.

Suomi ei ole ilmastoltaan mitenkään erityisen miellyttävä. Pidän kyllä ilmastosta, joka täällä vallitsee pääosin noin toukokuun alusta syyskuun alkuun, mutta kyseessä on kuitenkin vain kolmannes vuodesta. Helmi- maaliskuussakaan sää ei aina ole epämiellyttävä, mutta kaamos ja sateinen syksy eivät ole minusta mukavia. Olen kuitenkin kasvanut ja kouliintunut tähän kulttuuriin, olen osa tiettyjä yhteisöjä, sukuani, jne, ja vaikka nämä suhteet eivät ole aina helppoja, ne ovat osa sitä, mitä koti tarkoittaa minulle.

Nuorena ja tyhmänä juippina menin armeijaan. Paradoksaalista kyllä, en suosittelisi sitä enää kenellekään, siitäkin huolimatta, että koen olevani nyt huomattavasti isänmaallisempi kuin silloin. Huomaan arvostavani suomalaisen kulttuurin tiettyjä piirteitä ja pitäväni arvossa enemmän niitä asioita, jotka koen siinä keskeisiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi rehellisyys ja tietty solidaarisuus muita kansalaisia kohtaan, ja tietty tasavertaisuuden ja -arvoisuuden kokemus. Esimerkiksi Englannissa koin hyvin vastenmielisenä sen, miten yliopistomaailmassa ihmisten keskinäinen arvoasteikko oli jotenkin läsnä, vaikka se kuinka oli liberaalimpi ympäristö kuin suunnilleen mikään muu koko yhteiskunnassa.

Kaikenlainen kouhkaaminen ja meuhkaaminen, jota suomalainen poliittinen kulttuuri on tuntunut olevan viimeaikoina pullollaan, on väsyttävää ja tympeää. Ajattelin jossain vaiheessa, että konsensuksen haastajat ovat jotenkin oikealla asialla, tuulettamassa ummehtunutta ilmaa. Sensijaan ne ovat lähinnä jonkinlaisia flatulisteja, jotka löyhyttelevät omaa löyhkäänsä ympäristöönsä ja pistävät ikkunoita säppiin. Joku linnan juhlissa homostelu ei ole sen kummempaa kuin nainen presidenttinäkään. Suomalaisessa kulttuurissa syvästi arvostamani periaate ei tehdä tästä ny numeroo, sopii käytännössä kaikkeen. Myös siihen, jos joku nyt sattuu tekemään numeron jostain asiasta.

En viitsi tehdä numeroa asioista. Maailmassa on niin paljon tärkeämpiäkin asioita. Suosittelen siksi kaikille lämpimästi etäisyyden ottamista asioihin. Jos vaikka tänä viikonloppuna vaan oltaisiin, eikä annettaisi verenpaineen nousta siitä, jos joku homoilee. Tai siitä, jos joku soittaa siitä homoilusta poskeaan. Antaa niiden meuhkata. Minusta se olisi aitoa isänmaallisuutta.

Vapaa valinta II.

Matemaatikkoja jo pitkään kiusannut Valinta-aksiooma on äärimmäisen kiehtova tapaus. Olennaisilta osin se sanoo, että jos meillä on kokoelma joukkoja, voimme aina muodostaa joukon niin, että valitaan kustakin joukosta yksi alkio ja laitetaan se tähän joukkoon; jos nämä joukot eivät ole tyhjiä, lopputulos ei myöskään ole tyhjä.

Äärellisissä tapauksissa tämä tuntuu olevan mielekäs aksioma, intuitiivisesti "tosi". Se ei edes vaadi itseasiassa äärellisessä tapauksessa omaa aksiomaansa, vaan seuraa muista joukko-opin aksiomista. Monissa äärettömissäkään tapauksissa sitä ei tarvitse soveltaa, kunhan jokin kokoelman tekevä funktio on jostain muusta syystä olemassa. Esimerkiksi jos kokoelma (kokonaislukujen) joukkoja S_i = {2i,2i+1}, niin emme tarvitse valinta-aksioomaa erikseen määritelläksemme parillisten lukujen joukon; se saadaan valitsemalla kustakin joukosta se pienempi alkio.

Valinta-aksioomalla on seurauksia, kuten Zermelon lause, joka sanoo, että jokaiselle joukolle voidaan rakentaa "hyvinjärjestys": totaalinen järjestysrelaatio niin, että jokaisella epätyhjällä osajoukolla on pienin alkio. Tällä on myös seuraus, että voidaan esittää totaalinen järjestysrelaatio, jonka mielessä jokaisella alkiolla on "seuraaja". Esimerkiksi jo reaaliluvuilla tällainen relaatio vaikuttaisi mielipuoliselta.

Tällä on kytkös ns. kontinuumihypoteesiin, joka sanoo, että reaalilukujen mahtavuuden (äärettömillä joukoilla puhutaan "mahtavuudesta" eikä koosta) ja luonnollisten lukujen mahtavuuden välillä ei ole mitään. Äärettömille "sama mahtavuus" merkitsee sitä, että on olemassa bijektio joukkojen välillä. Esimerkiksi rationaalilukujen ja luonnollisten lukujen välille voidaan rakentaa bijektio. Cantorin ns. diagonalisointitodistus perustuu siihen, että tällaisen bijektion olemassaolosta seuraa ristiriita.

Cantorin todistuksessa on kyllä yksi reikä (vaikka uskonkin sen olevan oikein). Todistus menee seuraavasti: Olettakaamme, että meillä on numerointi reaaliluvuille väliltä [0,1), so. luettelemalla f(0), f(1), ..., jokainen nollan ja ykkösen välissä oleva reaaliluku tulee ennen pitkää vastaan listassa. Voimme olettaa, että luvuille on jokin desimaalikehitelmä. Valitun välin luonteen vuoksi ne ovat muotoa 0.123... Rakennamme luvun, joka ei voi olla listassa: olkoon g(x,i) luvun x desimaaliesityksen i:s numero. Lukumme z määritellään niin, että sen i:s numero on g(f(i),i) + 1 (missä 9+1 tulkitaan olevan 0). Vertaamalla z:aa jokaiseen listan lukuun, voimme todeta varmaksi, että se on ainakin i:nnen desimaalinsa osalta eri, eikä siten voi olla mikään listan luku.

Todistuksen "aukko" on siinä, että mikään ei takaa, että tämä uusi luku ei ole esimerkiksi 0.9999..., joka ei edes kuulu tuolle välille, eikä sen siten edes pitäisi olla listassa. Muitakin selityksiä tälle voidaan antaa; en puutu niihin tässä. Olennaista on, että voimme joko hyväksyä tai olla hyväksymättä, että reaalilukuja on "aidosti enemmän" kuin luonnollisia lukuja. (Siis, toisin kuin vaikka rationaalilukuja, joita on varmasti yhtä paljon). Kontinuumihypoteesi nimittäin sanoo, että oli niin tahi näin, niiden välissä ei ainakaan ole mitään erisuurta mahtavuutta. Eli siis suomeksi: jokaisessa reaalilukujen joukossa on joko "yhtä monta alkiota" kuin luonnollisissa luvuissa, tai sitten "yhtä monta" kuin reaaliluvuissa. Mitään välimalleja ei ole. Kontinuumihypoteesi itse ei ole valinta-aksioomasta riippuvainen.

Sensijaan ns. yleistetty kontinuumihypoteesi sanoo, että jos X on ääretön joukko, niin X:n ja X:n osajoukkojen kokoelman väliin ei voi tunkea mitään mahtavuutta. Lisäksi se sanoo, että luonnollisten lukujen joukko on "ensimmäinen" ääretön joukko; jos joukko ei ole yhtä mahtava kuin luonnollisten lukujen joukko, se on äärellinen. Yleistetyn kontinuumihypoteesin seurauksena saadaan kyllä valinta-aksiooma, jos Zermelo-Frankelin joukko-oppi otetaan muuten annettuna.

Todellisuudessa tämä ei ole minua koskaan erityisemmin vaivannut, enkä halua päätäni vaivata muutenkaan tällä liiaksi. Jotkut äärellisen ja äärettömän välimaastoon sijoittuvat ilmiöt kuitenkin toisinaan hämmentävät ja tuovat mieleen nämä pohdinnat. Esimerkiksi prosessialgebrassa voidaan määritellä prosessi valintana toisista prosesseista. Yleensä äärellisenä, mutta myös ääretön tapaus on mahdollinen. Esimerkiksi "kone valitsee kokonaisluvun" on tällainen; usein se ajatellaan rajoitettuna, eli kokonaisluvulla on jokin arvoalue. Toisaalta voimme ajatella myös sen äärettömänä. En väitä, että valinta-aksiooma on tässä olennainen, tietenkään, ainoastaan, että mielikuvia siitä syntyy.

Myös malliteoreettisia argumentteja muotoillessa on joskus tullut mieleen, josko valinta-aksioomaa tulisi soveltaa. En ole vielä kohdannut yhteenkään ongelmaan, jossa se olisi välttämätöntä, mutta en pidä tätäkään mahdottomana. Kun aikanaan opiskelin matematiikkaa, jatkuvan matematiikan, kuten vaikka funktionaalianalyysin kohdalla minua aina kiusasi se, että osa tuloksista vaati valinta-aksiooman käyttöä. Kyse ei ole siitä, ettenkö formalistina niin olisi valmis tekemään, vaan siitä, että heikkous on vahvuutta, ja uudet oletukset tekevät teoriasta vahvemman, eli huonomman.

LISÄYS (25.11.) xkcd strippi samasta aiheesta.

Moottorisaha on kuuma.

Eilen olimme tekemässä pienimuotoista harvennushakkuuta, tarkemmin sanoen risusavottaa vaimon perimällä pienellä metsäpläntillä. "Metsä" on oikeastaan pieni risukonpahanen tienvarressa. Se on huomattavan tiheässsä kasvavaa sekametsää. Laskeskelin, että kotonamme polttopuut kyllä riittävät juuri ja juuri ensi talveksi, mutta jos ylimääräisiä vähän karsii ja pätkii ne pinolle kuivumaan, ja jos kesä jatkuu tänä vuonna vielä hyvin, ehtivät ne kuivumaan hätätilannetta varten. Jos vaikka talvi onkin edellistä selvästi rajumpi tai pidempi.

Valitettavasti 45 minuutin työskentelyn jälkeen moottorisaha hajosi. Se on kirjaimellisesti perintökalu, joka on palvellut hyvin jo vuosikaudet. Sen saa vielä toimintakuntoon, mutta päätin että ostan uuden. En tunne merkkejä kovin hyvin, joten jos joku tietää luotettavuus- ja muista laatukysymyksistä, kommentteja otetaan mielellään vastaan.

Päätin muutenkin ottaa tarkemman metsänhoitoon perehtymisen asiakseni lähiaikoina.

Heikko ja vahva reduktionismi.

Sain melkein kokonaan loppuun Enqvistin "monimutkaisuuden". Enqvist tunnustautuu reduktionistiksi, ja tosiasiatasolla en ole lainkaan hänen kanssaan eri mieltä. Kirja kuitenkin sivuaa reduktionismiin liittyvää pragmaattista - ja siten myös hyvin perustavalla tavalla epistemologista - ongelmaa. Juuri tätä epistemologian pragmaattista ongelmaa olen omassa, kiistämättä kovin vaatimattomassa, abstraktioon perustuvassa tieteenfilosofiassani yrittänyt lähestyä. Oman työni vuoksi olen tietysti joutunut lähestymään ongemaa lähinnä mallintamisen eli "ilmiötason" teoretisoinnin näkökulmasta, mutta tämä toimii fysiikassakin.

Nimittäin, vaikka uskoisimme, että vaikkapa QED:n huima tarkkuus yksinkertaisten ilmiöiden mallintamisessa olisikin seurausta sen ontologisesta statuksesta, joutuisimme vähänkään isomman ilmiöluokan kuvailussa aina turvautumaan likiarvoistamiseen jo yksinkertaisesti laskennallisen kompleksisuuden vuoksi. Se, mitä Enqvist nimittää konfiguraatioavaruudeksi, siis maailmantilojen mahdolliseksi joukoksi, räjähtää käsiin kun vuorovaikuttavien komponenttien määrä kasvaa.

Reduktionismi ontologisella tasolla sanoo, että jokainen komposiitti-ilmiö olisi periaatteessa palautettavissa alemman tason ilmiöiden käyttäytymiseen. En ole tästä eri mieltä noin periaatteellisella tasolla, jos kohta pohjataso on viimekädessä mielivaltainen. Kuten aiemmin totesin, jokainen teoria on periaatteessa ilmiötason teoria sillä tasolla, jossa sen perustavanlaatuiset käsitteet on operationalisoitu. Uskon kyllä, että maailmankaikkeus on siinä määrin säännönmukainen, että ylemmän tason ilmiöt jäännöksettä "oikeasti" koostuvat alemman tason ilmiöistä, so. jokainen postuloitu vastaväite reduktionismia vastaan joko osoittautuu vääräksi jos se on falsifioitavissa, tai on yksinkertaisesti mieletön.

Se, missä joudumme ongelmiin, on sanan "epistemologia" merkitys. Vaikka uskommekin, että esimerkiksi annetun yksinkertaisen bakteerin koko toiminta olisi palautettavissa kemiaan ja sitä kautta sähkömagneettiseen vuorovaikutukseen (jako on mielivaltainen, eikä tarkkarajainen, huom.) ja lopulta esimerkiksi QED:hen, niin tämän pohjatason malli olisi operationalisoituessaan ja ennustaessan solun toimimisen havaintotarkkuuden rajoissa oikein niin monimutkainen, että vaikka valjastaisimme koko näkyvän maailmankaikkeuden tietokoneeksi, meidän ei olisi mahdollista tehdä kattavia ennusteita solun käyttäytymisestä.

Siksi kysymys siitä, onko jokin "oikeasti" redusoituva, vaatii tuekseen abstraktion, joka hävittää välistä tarpeettomia ja epäolennaisia yksityiskohtia. Ja koska jokainen abstraktio vuotaa jotenkin, mallinnettu ilmiöluokka on joka tapauksessa hyvin ylimalkainen kuvaus "oikeasta" ja "alkuperäisestä". Viimekädessä se, että sanon ettei "objektiivista todellisuutta" ole olemassa, viittaa siihen, että jokainen yritys ymmärtää ilmiö perustavamman tasoisten ilmiöiden kautta on aina tällaisen abstraktioprosessin läpi suodatettu ja abstraktio on luonteeltaan subjektiivinen. Tarkoitan tietenkin subjektiivisella sitä, että abstraktio on ihmisen itsensä tapa hahmottaa asioita, ei todellisuuden ominaisuus.

En usko, että kukaan on tästä sinänsä eri mieltä. Siksi on ihan ymmärrettävää nähdä kuten moni kommentoijani on huomauttanut, eli se että korostan abstraktion subjektiivista ja suhteellista luonnetta, ei ole oikeasti relativismia. Ihan sama miksi sitä kutsutaan, mutta ehdotan, että nimitetään sitä heikoksi reduktionismiksi.

Symmetria ja Abstraktio.

Kuten edellä totesimme, symmetria voidaan ymmärtää automorfismin käsitteen avulla. Rajoitan tarkastelun tässä käytännössä graafien automorfismeihin, ja vielä spesifimmin, invarianssiryhmiin. Kertauksena, jos meillä on Kripke-rakenne (S,R,L), jossa (S,R) on graafi ja L on "lätkäfunktio", joka antaa siis jokaiselle S:n alkiolle joukon propositioita, invarianssiryhmä on automorfismiryhmä, jonka mielivaltaiselle alkiolle &sigma pätee, että kaikille s &isin S, L(&sigma(s)) = L(s).

Intuitiviivisesti esitettynä invarianssiryhmä koostuu sellaisista S:n alkioiden permutaatioista, jotka takaavat, että kun on annettu jokin lähtösolmu, niin sekä alkuperäisessä graafissa että sen kuvassa tästä solmusta lähtien voidaan kohdata vain samalla tavalla merkittyjä polkuja, so. kaikilla poluilla on samat ominaisuudet. Jos ollaan aivan tarkkoja, vielä vahvemmat ominaisuudet pätevät, koska eivät ainoastaan polut, vaan kaikki puut (joiden ominaisuudet voidaan karakterisoida CTL-logiikalla) säilyvät.

Symmetrioiden matematiikka on tavallaan hyvin "vaikeaa", vaikka itse asia on intuitiviisesti "helppo": järjestelmää voidaan tutkia vaihtelemalla sen osia keskenään jollakin tavalla, ja sen käyttäytyminen ei tässä tarkastelussa muutu. Vaikka näitä käyttäytymistapoja on samalla järjestelmällä useita, kaikkien ominaisuuksien selvittämiseksi riittää tehdä vain yksi näistä tarkasteluista. Invarianssi takaa, että kaikki muut tarkastelut antaisivat tarkalleen saman tuloksen. Yksinkertainen esimerkki on vaikkapa järjestelmä, jossa on tulostuspalvelin ja n identtistä asiakaskonetta. Järjestelmän mallinnoksessa asiakaskoneilla on rotaatiosymmetria. Jokaisessa järjestelmän tilassa voidaan aina pyörittää n asiakaskonetta niin, että niistä "pisimmälle" edennyt (jossakin merkityksessä) on numero 1, tasatilanteessa pyritään saamaan kolmanneksi pisimmälle edennyt mahdollisimman pieneen indeksiin jne, eli "aakkosjärjestyksessä" pienin permutaatio edustaa kaikkia sen rotatoituja versioita.

Abstrahoinnin ja symmetrian yhdistäminen on hieman hankala tehtävä. Käsittelen tässä vain hyvin kapeaa osaa siitä. Oletetaan, että Kripke-rakenne M=(S,R,L) on peräisin järjestelmäkuvauksen X operationaalisesta semantiikasta. X voi sisältää mitä hyvänsä operaatioita, mutta oletan yksinkertaisuuden vuoksi, että kuvauksessa on joukko muuttujia ja joukko tapahtumia muotoa (g,a), missä g on predikaatti muuttujien yli ja a on funktio, joka kuvaa muuttujien vanhat arvot uusiksi. Semantiikka on sellainen, että S koostuu kaikista mahdollisista muuttujien arvoista ja (s,s') &isin R jos ja vain jos tapahtumien joukosta löytyy sellainen tapahtuma (g,a), että g(s) pätee ja a(s) = s'. Oletamme, että propositiot ovat joitain tutkijaa kiinnostavia väittämiä muuttujista, ja että kykenemme jokaisessa tilassa nämä ilmaisemaan L:n avulla.

Abstraktiolla viittaan tässä nyt sellaiseen kuvaukseen, joka muuttaa järjestelmän semantiikkaa niin, että jotain hävitetään. Esimerkiksi voimme ajatella, että korvaamme kokonaislukumuuttujan x
(äärettömän) arvodomainen kolmelle arvolla, eli "negatiivinen", 0, ja "positiivinen". Jokainen tilanne, jossa x esiintyy jossakin roolissa missä sen arvoa kysytään tai muutetaan, noudattaa tätä abstraktiota. Abstraktio tuottaa epädeterminismiä, koska kun esimerkiksi vähennämme positiivisesta arvosta jotakin, tulos voi olla joko nolla tai positiivinen. Ideana abstraktiossa on viimekädessä se, että mallin tilojen joukko pienenee.

M:llä on omat symmetriansa, mitä ikinä ne ovatkaan. Niiden laskeminen on hankala laskennallinen ongelma, ja usein käytännössä nojataan oletukseen, että järjestelmäkuvauksen laatija antaa jonkun lähtökohdan, esimerkiksi ilmoittaa mitkä prosessit ovat keskenään isomorfisia tms, ja symmetrian tunnistamisen ongelma oletetaan ratkaistuksi. Jos nyt käytämme alkuperäisen semantiikan sijaan abstraktimpaa semantiikkaa, niin joudumme kysymään, mitä symmetrioille tapahtuu. Tämä ongelma on ei-triviaali. Periaatteessa voimme rajoittua käyttämään abstraktiota, joka lupaa säilyttää symmetriat, esimerkiksi niin, että sovellamme abstraktiota symmetrian jälkeen. Tämä on kuitenkin epämielenkiintoinen ratkaisu, koska jos sovellamme abstraktiota etukäteen, saatamme kyetä tuottamaan uusia symmetrioita. Esimerkiksi, jos meillä on kaksi laskuria, joista toinen laskee viiteen ja toinen seitsemään, yllä mainittu arvoabstraktio tekee näistä laskureista symmetrisiä.

Yleensä abstraktio valitaan niin, että se ei koskaan hävitä virheitä, mutta voi synnyttää niitä. Tämä takaa virheiden löytymisen, jos niitä on alkuperäisessä, mutta mahdollistaa toki väärien (spurious) virhejälkien löytymisen. Väärä virhejälki voidaan kuitenkin käydä läpi automaattisesti ja tunnistaa kohdat, joissa abstraktio mahdollisti askeleen, jota alkuperäisessä mallissa ei tosiasiassa esiinny. Jos tällaista askelta ei ole, virhejälki on tietysti todellinen virhe. Muussa tapauksessa abstraktiota pitää tehdä hienojakoisemmaksi, eli poistaa ainakin jokin sellainen abstraktio, joka mahdollisti virheen. Symmetrian kanssa tulee taas tässä kohtaa eteen sama kysymys, eli miten se suhtautuu tähän nimenomaiseen abstraktioon. Yleensä tämä prosessi (symmetriaa lukuunottamatta) tunnetaan nimelle CEGAR, eli counterexample guided abstraction refinement.

Tässä kohtaa on syytä ottaa etäisyyttä ja ymmärtää tämän prosessin luonne filosofisemmin. Pyrin yleensäkin kirjoituksissani abstraktiosta käsittelemään sitä syvällisempää kognitiivista ja metakognitiivista ulottuvuutta, joka mielestäni tutkimusalallani on. Tässä kohtaa voimme ajatella minkä tahansa yrityksen ymmärtää ilmiötä tai muodostaa teoriaa eräänlaisena CEGAR-prosessina. Ongelmana on toimiva abstraktio; jos ihminen uskoo, että käytetty abstraktio säilyttää (operationaaliset) virheet, hän luottaa abstraktiin käsitykseensä ilmiöstä. Lisäksi ongelmana on tietenkin se, että kun todellisessa maailmassa tapahtuva tapahtumasarja sotii käsitystä vastaan, ei abstraktion hienojakoisemmaksi tekemiseen ole oikein mitään erityisempää keinoa, ja sosiaalinen paine hylätä koko malli "vääränä" on suuri. Esimerkkejä (kummastakin) ongelmasta löytyy vaikkapa taloustieteestä.

Väliviikko.

Pukki kävi aattoiltana. Pappa ei taaskaan ehtinyt näkemään pukkia, koska oli tapansa mukaan hakemassa kinkkua. Pukki noudatti toiveitamme ja lahjojen määrä oli verraten vähäinen.

Vanhempi poika sai LEGO-sukkulan, nuorempi autoradan.
Olin kurkistanut pukinkonttiin aiemmin, joten osasin jo aavistaa, että Suuri Kaalihuijaus löytyi sieltä. Aion lukea kirjan tällä viikolla, alku vaikutti jo jokseenkin lupaavalta. Kirjoitustyylissä on jotain häiritsevää. En tarkoita, että siinä olisi jokin vika sinänsä, tunne on samankaltainen kuin siinä, että näkee jonkun henkilön, jonka periaatteessa pitäisi tuntea, mutta ei vain osaa sanoa mistä.

Kolmen päivää kinkkua ja laatikoita syötyämme ei oikein enää jouluruoka maistu. Joulukuusi täytynee pilkkoa polttopuiksi jo lähipäivinä, siksi paljon se neulasia varistaa. Lapset ovat tämän viikon kanssani kotona, mikä on tietysti erittäin mukavaa. Vaimo sai minut houkuteltua kolmen päivän tutustumistarjoukseen kuntoklubille, ja se alkaa tänään iltapäivällä. Tästä johtuen tällä viikolla ei ole oikein aikaa työntekoon. Alkuperäinen suunnitelmani oli korjata kaksi hylättyä paperiani ja lähettää ne konferenssiin joka järjestettäisiin ensi kesänä Japanissa. Suunnitelma ei ainakaan molempien paperien kohdalla onnistune.

Avoin kirje Joulupukille.

Arvoisa joulupukki.

Toivoisin tänä jouluna, ettet jakaisi ihmisille lahjoja ilmaiseksi. Suomessa on paljon kauppiaita, joille joulunajan myynti pelastaa muutoin tappiollisen vuoden tai joilla muun vuoden niukin naukin kannattava toiminta kääntyy selvästi voitolliseksi jouluna.

En myöskään arvosta sitä, että kuljeskelet ympäri maailmaa lentäen ja länsimaista kulttuuria hyvin pinnallisesti esitellen. Erityisen arveluttavana pidän sitä, että edustat nimenomaan kulutustavaroiden jakamista, etkä lainkaan korosta niitä tärkeimpiä arvoja, kuten ihmisoikeuksia, sukupuolten välistä tasa-arvoa, kanssaihmisten huomioonottamista, demokratiaa, ja niin edelleen. Koska en ole kristitty, olen tosin mielissäni, ettet tuo esiin Joulun kristillisiä vaikutteita voimakkaasti esiin. Voisit kuitenkin ehkä hieman enemmän tuoda juhlan roomalaista (saturnalia) ja germaanista (yule) perinnettä esiin.

Olen pahoillani, että olen niin kovin kriittinen. Arvostan kyllä työtäsi kovasti. Ja arvostan myös sitä, että niin usein tuot minulle kirjoja. En tiedä, oletko huomannut, mutta sinua myös vedätetään aika paljon näin joulun alla. Finlandia-palkintokin julkistetaan aina sopivasti, että ehdit laittamaan kirjoja pukinkonttiin. Ehkä voisit joskus kieltäytyä menemästä mukaan tähän kyyniseen hyväksikäyttöön, ja tuoda jotain oikeasti merkittävää kirjallisuutta lahjaksi.

Omalta kohdaltani, jos saan toivoa, voisit tuoda minulle joko sen Esko Valtaojan uuden kirjan, tai sen Tommi Uschanovin uusimman. Varsinkin jälkimmäinen vaikutti mielenkiintoiselta.

Kaikkea hyvää. Älä tuo minulle mitään Finlandiaehdokkaita. Älä ainakaan sitä voittajaa.