Tule vaisuus.

Mainitsin aiemmassa kirjoituksessani trendeistä joita en olisi osannut arvioida 90-luvun lopulla lainkaan. Kuten totesin kirjoituksessani, tällaisia melko merkittäviä mutta toistaiseksi ennakoimattomia trendejä tulee todennäköisesti olemaan lähitulevaisuudessa enemmänkin.

Tulevaisuuden ennakoimiseksi on oma tutkimusalansa tulevaisuudentutkimus, jossa sovelletaan tietämystä eri aloilta, anekdootteja, tilastoja ja laskennallisia menetelmiä, ja pyritään esitämään uskottavia skenaarioita siitä, miten yhteiskunta ja ympäristö kehittyvät tulevaisuudessa. Tervejärkisimmillään tutkimus tuottaa esimerkiksi erilaisia riskiskenaarioita joista sitten tietoisina eri tyyppiset toimijat voivat suunnitella toimintaansa pidemmällä aikavälillä. Esimerkiksi kun tehdään investointipäätöksiä joissa käytetään alhaisia korkoja, tulevaisuuden epävarmuustekijöitä pitää ottaa huomioon kun arvioidaan nykyarvoa.

Kondratievin syklit ovat historiallinen työkalu - oman tulkintani mukaan lähinnä narratiivinen - jolla selitetään erilaisia talouden ja investointien trendejä. Syklien tai aaltojen väli on tulkinnasta ja viitekehyksestä riippuen noin puoli vuosisataa. Esimerkkeinä "aalloista" käytetään usein 1700-luvun lopun teollista vallankumousta, 1800-luvun puolivälin rautateiden rakennusta, 1900-luvun alun massavalmistuksen ja "öljytalouden" läpimurtoa, toisen maailmansodan jälkeen käyntiin lähtenyttä teollisuusautomaatiota ja 1900-luvun lopulla alkanutta informaatioyhteiskunnan läpimurtoa. Jakoja on myös toisenlaisia, joidenkin mukaan olemme nyt informaatiovallankumouksen laskevalla reunalla ja uuden aallon pitäisi alkaa. Itse suhtaudun tällaisiin "teorioihin" skeptisesti, sillä valitsemalla ajanjaksot ja muuttujat sopivasti, saadaan teoria sopimaan menneisyyteen.

Yksi -- houkutteleva mutta edelleen caveat emptor -- tulevaisuuden tarkastelumenetelmä on ennustemarkkinat, jolla viitataan periaatteessa vedonlyöntiin. Ideana on, että ihmiset paljastavat luotettavimmat ennusteensa lyömällä vetoa omalla rahallaan, eli jos jokin lopputulos vaikuttaa kovin epätodennäköiseltä, ihmiset eivät ole valmiita lyömään sen puolesta vetoa elleivät saa todella suurilla kertoimilla rahojaan takaisin. Sivuutan ennustemarkkinoiden ongelmat tässä, totean vain että se on altis kaikenlaisille systemaattisille virheille samaan tapaan kuin esimerkiksi pörssikurssit tms.

Jos minun kättäni väännettäisiin selän taakse ja pakotettaisiin arvaamaan mitä trendejä lähivuosina nousee ylös, veikkaisin biotekniikan tuloa. Hype-käyrä on sen osalta todennäköisesti nyt saavuttanut aallonpohjansa. Nykyistä talouskriisiä edelsi jo vaihe jossa ihmisten usko alkoi hiipua alkuhypetyksen jälkeen. Innovaatioita alalla on ollut runsaasti ja koko ajan tulossa lisää, ja pikku hiljaa joitakin olennaisia on tullutkin markkinoille. Alkuvaiheessa toki ne ovat melko triviaaleja kuten 23andme, joka on jo useamman vuoden toimittanut geenitestejä ihmisille. Tästä todennäköisesti tulee löytymään laajennuksia kun genomiikan ja yleisemmin omiikan kehitys mahdollistaa esimerkiksi ruokavalio-, liikunta-,  ja lisäravinnesuositusten räätälöinnin yksilöllisesti. Niinkutsuttu "eliitti", johon siis kuuluu nykyisin länsimaissa suuri osa koulutetusta työssäkäyvästä populaatiosta, kykenee näillä melko halvoilla ja vähätöisillä keinoilla parantamaan terveyttään. Omalla vähäisellä tavallaan tämä saattaa pidentää elinikää keskimäärin, mutta vaikutus lienee pikemminkin kuukausissa kuin vuosissa. 

Pitkän aikavälin eliniän nousutrendin kohtaloa en osaa arvioida kovin uskottavasti. Epäilen että se jatkuu muttei kovin voimakkaana. Huomionarvoista on se, että jakauman luonteen vuoksi muutaman vuoden lisäys eliniänodotteessa syntymässä, vaikuttaa nykyisin merkittävästi eläkeikäisten eliniänodotteeseen. Eliniänodote on noussut rajusti, mutta "etupainotteisesti", eli lasten ja nuorten kuolleisuus on pudonnut. Koska tällaisen kuolleisuuden karsiminen tuottaa massiivisesti "elinikämassaa" jakaumaan, odotusarvo kasvaa rajusti jos alle 12-vuotiaiden kuolleisuus putoaa muutamasta prosentista likipitäen nollaan. Siksi mielenkiintoisempaa olisi tarkastella miten eliniänodote 25-vuotiaana tms on kehittynyt. Siinä kehitys on ollut maltillisempaa kuin miltä keskiarvot näyttävät; toisin kuin yleensä uskotaan, kolmekymppisen mahdollisuudet elää noin 70-vuotiaaksi eivät olleet mitenkään huonot edes keskiajalla, ruttokausia yms lukuunottamatta.

Resurssien niukkuus tulee olemaan eräänlainen megatrendi lähiaikoina, mutta sekin todennäköisesti ymmärretään nyt jo väärin. Kokonaistaloudellisesti ajatellen ihmiset eivät tunnu ymmärtävän substituutiovaikutuksia, ja tämä on ollut totta jo Rooman klubin ajoista lähtien. Esimerkiksi on totta, että marginaalinen öljytynnyri on nykyisin tavattoman kallista ottaa maasta verrattuna 1970-luvun alkupuoliskoon. Öljy maksaa tänä päivänä yli $100 tynnyriltä ja tämä hinta tulee melko todennäköisesti nousemaan hieman nopeammin kuin talous kasvaa. Pidän epätodennäköisenä että hinta tulisi "koskaan" laskemaan alle $70. Substituutit, kuten liuskekaasu ja -öljy otetaan käyttöön sitä mukaa kun niiden hyödyntäminen tulee kannattavammaksi kuin marginaalinen öljytynnyri.

Ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nousu lienee jatkuva trendi. Pitoisuuden nousu ei ole osoittanut taittumisen merkkejä, ja tällä hetkellä näyttää siltä että 400ppm vuosihuippu on pysyvästi ylitetty, ja neljän- viiden vuoden kuluttua myös vuosiminimi ylittää 400ppm. Vaikka trendi olisi lineaarinen, nuousutahti näyttää olevan noin 2.5ppm vuodessa. 500ppm saavutettaneen kuitenkin nopeammin kuin 40 vuoden kuluttua. Stabilaatio alle 550ppm voi olla tai olla olematta realistinen pyrkimys. Jo sillä pitoisuudella menetämme todennäköisesti korallit ja saamme merkittäviä muutoksia sademääriin eri puolella maapalloa. On ehkä yksi suurimpia tragedioita tässä suhteessa, että asia on kehystetty ensisijaisesti "maapallon lämpenemisenä". Toki lämpeneminen sinänsä on ongelmallista mutta erityisesti subarktisen alueen asukkaille voi olla vähän vaikeaa perustella että lämpeneminen on jotain mitä pitäisi estää. Pidän suurempana ongelmana häntäriskejä. Mallit ovat ihan hyviä työkaluja, mutta Talebin hengessä totean että ne ovat melko epäluotettavia epistemologisesti. Ihmisellä, joka omaa tämän käsityksen mutta tulkitsee sitä niin että mallien ennakoimat riskit voidaan sivuuttaa, on niin rikkinäinen epistemologia etten osaa oiken edes sanoa miten argumentein tai tosiasioiden avulla voisi edes periaatteessa vakuuttaa tällaista ihmistä. Ymmärrän toki sen psykologisen tekijän joka liittyy toisaalta malleihin sokeasti uskovien ihmisten (todelliseen tai kuvitteelliseen) epistemologiseen ylimielisyyteen ja toisaalta siihen miten vasta-argumentteja esittäessä tekee mieli olla yksinkertaisesti päinvastaista mieltä. Tämä on kuitenkin aivan samanlainen kognitiivinen bias kuin kaikki muutkin, ja johtaa aivan samalla tavalla systemaattisiin virheisiin maailmankuvassa.

Mistä pääsemme kolmanteen trendiin, joka on eräänlainen villi kortti tässä. Lentokenttien kirjakauppojen hyllyillä näkee aika hyvin millainen non-fiction- tarjonta heijastelee älymystön tai oikeastaan sellaiseen jollakin tapaa identifioituvan, esimerkiksi lukemista harrastavan väestönosan parissa. Toivon ettei termiä ymmärretä tässä sen perinteisen vasemmistolaisen konnotaation kautta, vaikka "oikeistointellektuelli" onkin oxymoroni. Olenkin käyttänyt yksityiskeskusteluissa termiä lentokenttäintellektuelli kuvaamaan henkilöä jonka lukutottumukset noudattelevat kansainvälisten lentokenttien transit-hallien kirjakauppojen tietokirjallisuuden tarjontaa.

Viime vuosien trendinä on ollut kognitiivisten "life-hack"- tyyppisten opusten suosio. Kahnemania voi pitää tämän alan "teoreetikkona" kirjallaan Thinking, Fast and Slow. Kirjat joissa skannataan erilaisia kognitiivisia bias- ilmiöitä ja neuvotaan yksinkertaisia temppuja joilla niistä muka pääsee eroon, ovat melko yleisiä. Toinen on erilaiset ihmiskunnan transitioita ja massojen käyttäytymisen ennakoimista tai ainakin ymmärtämistä korostavat opukset. Näissä on usein jokin sosiaaliseen mediaan liittyvä näkökulma. Näistä pääteltävät trendit ovat kuitenkin jo jossain määrin sammuvia siinä vaiheessa kun lentokenttäintellektuelli ne bongaa. Lisäksi ne ovat pitkälti vain kognitiivista viihdettä.  Kuitenkin, pidän mahdollisena että käyntiin on lähtenyt laajempi bias-ilmiöiden vastainen trendi. Ainakin toivon niin. Tämä liittyy siis edelliseen siten, että erilaiset "anti"- liikkeet yleistyessään perustelevat itseään jollakin hegemonisessa puhetavassa esiintyvällä epäilyttävällä ilmaisulla (vrt "global warming" joka on helppo kiistää anekdoottien avulla uskottavan kuuloisesti) tai epäilyttävällä kytköksellä (rokotteet ja lääketeollisuus). Sivumennen sanoen, lasken Tommi Uschanovin "kaalihuijauksen" tämän kategorian kirjoihin, vaikkei se lentokenttäpokkarina tietääkseni olekaan ilmestynyt.

Trendit

Olimme vaimoni kanssa pitkästä aikaa ns ulkona viikonloppuna. Päädyimme yökerhoon jossa illan teema oli pitkälti sellainen kuin aikanaan niissä ympyröissä joissa tutustuimme. Ilta oli mielenkiintoinen ja tapasimme muutaman vanhan tutunkin ohimennen. Kaiken hupaisan lisäksi vaimolleni tultiin kaupittelemaan "nipsuja" jossain vaiheessa.  Epäilemättä humoristista, ottaen huomioon että olimme mitä ilmeisimmin ikähaarukan yläpäästä ko. paikassa.

Aloitin tuttavan kehoituksesta lukemaan kirjaa "Ready Player One". Aihe on mielenkiintoinen, kyseessä on noin 30 vuotta tulevaisuuteen sijoittuva dystooppinen romaani. Kontrastina voisi ehkä ottaa Vingen Rainbows End:in, jonka yhteiskuntakuvaus on huomattavasti optimistisempi, vaikkei sekään täysin positiivisessa valossa tulevaisuutta esitäkään. Muutamia "tulevaisuushistoriikkejä" vuosien saatossa lueskelleena voisin todeta että ne ovat kovin viihdyttäviä, mutta jokaisessa on painotuksia joihin suhtaudun jossain määrin huvittuneena. Esimerksi RPO:ssa yhteiskunta on huonossa jamassa energiapulan ja ilmastonmuutoksen vuoksi, kun taas RE:ssä nämä aspektit eivät näy millään tavalla. Pointti ei ole se, tuleeko energiapulaa tai aiheuttaako ilmastonmuutos ongelmia, vaan pikemminkin se että trajektoria jolla päädytään tiettyyn tilanteeseen tulevaisuudessa on molemmissa jossain määrin epämääräinen. Se ei toki haittaa kirjoissa, mutta mielelläni pohdin asioita näistä näkökulmista.

Jos palaamme vuoteen 1998 -- yksi illan teeman iskulauseista oli "Party like it's 1998" -- niin olisin monia asioita ennakoinut toisin tuolloin kuin ne toteutuivat. Ensiksikin, polttoaineiden hintojen olisin uskonut olevan toisaalta alhaisemmat (nimellisesti) toistaalta korkeammat (reaalisesti). Olisin kuvitellut että jos kerran öljy maksaa 100 dollaria tynnyriltä, sitä varmaan käytettäisiin paljon vähemmän. Muistan joskus noihin aikoihin selailleeni jonkun vihreän eskatologin kirjaa jonka jätin lukematta johdannossa (tai esipuheessa) esitetyn skenaarion luettuani: Siinä nimittäin pidettiin mahdollisena että öljyn hinta putoaisi silloisesta (olisiko ollut 20 dollaria tynnyriltä) mutta kysyntä putoaisi myös kun erilaisia vaihtoehtoja olisi käytettävissä ja ne olisivat niin halpoja. Pidin ajatusta absurdina, mutta yliarvioin öljyn hintajouston. (en edelleen usko yhdistelmän "halpa öljy -- alhainen kulutus" koskaan toteutuvan).

Toiseksi, internet ja erityisesti mobiili internet. En olisi osannut arvella että mobiililaitteiden netti yleistyisi. Kämppäkaverini oli Nokialla töissä ja testikäytti 7110:aa vuonna 1999 työnsä puolesta; epäilin tuolloin että kännyköiden näytöt ovat liian pieniä, ja että tuskin tulee laitetta jota on mielekästä pitää taskussa ja käyttää selailuun. Aliarvioin resoluution kehittymisen, en osannut ennakoida kosketusnäyttöjen tuloa, ja kuten aina, eksponentiaalinen laskentatehon lisääntyminen jäi huomiotta: oletin että "tietokone" tarkoittaisi pöytäkonetta tai korkeintaan läppäriä. Tämä olikin toinen mitä aliarvioin: Nykyisin kotitietokoneiksi ei taideta juuri hankkia muita kuin läppäreitä. Meillä ei ainakaan ole ollut (muutamaa harrastuskäyttöön tarkoitettua romua lukuunottamatta) enää normaalia desktop-konetta kohta seitsemään vuoteen.

Kolmanneksi, vähittäiskaupan keskittyminen (ja yleensä talouden liberalisoitumisen pysähtyminen). EU:n mallioppilaina suomalaiset ovat suunnilleen jokaista direktiiviä olleet pistämässä mallikelpoisesti pystyyn. Mutta se, mihin EU oikeasti alunperin pyrki, eli kilpailun vapauttaminen, on jäänyt pelin jalkoihin. Vuonna 1998 olisin kuvitellut että ne hyödyt joita EU:sta oli jo sen kolmen ensimmäisen jäsenyysvuoden aikana ollut suomalaisille, tulisivat lisääntymään. Aliarvioin vallanhimoisen suomalaisvirkamiehen kyvyn oppia pelaamaan direktiivipeliä yhdessä korporaatioiden kanssa. Suomalaiset onnistuivat kääntämään pelin niin että ne ovat onnistuneet keskittämään ja lisäämään korporativismia entisestään ja ehkä suomalaisen fascismin kruununjalokivi on S- ja K-ryhmien duopoli. Erityisesti S-ryhmän melko avoin korruptio kaavoituksessa ja poliittikojen istuminen osuuskaupan päättävissä elimissä olisivat olleet vuonna 1998 odottamattomia. Jos olisin pakotettu arvaamaan tuolloin, olisin luullut että vuoden 2014 Suomessa olisi useamman eurooppalaisen kauppaketjun liikkeitä, eikä pelkästään Lidlejä hieman ärsyttämässä S- ja K-ryhmän lihavia kissoja.

Ajattelin ensin että laittaisin tähän muutaman tällä hetkellä arviomani "trendin" seuraavalle 15 vuodelle. Pidättäydyn kuitenkin tästä koska kuten totean yllä, todenäköisesti arvioini menisi täysin pieleen.

Lähitulevaisuus

Olen kirjoittanut aiemmin pitkästä tulevaisuudesta ja lukuisista tekniikoista jne, spekulatiiviseen tyyliin tunnisteen tulevaisuus alla.

Kirjoitan asiasta myöhemmin lisää - jos ehdin, sillä aivan lähitulevaisuudessa olen menossa taas kesämökille - mutta ajattelin kesäaamun ratoksi hieman pohtia trendiä joka todennäköisesti tulee olemaan merkittävä. Ennen kuin teen sen, huomautan että lähes jokainen teknologinen muutos yliarvioidaan lyhyellä aikavälillä ja aliarvioidaan pitkällä. Esimerkiksi vuosituhannen vaihteessa internetin merkitystä liike-elämässä yliarvioitiin, mutta nykypäivänä se täyttää todella suuren osan ihmisten arkea.

Eräs hieman internethypen jälkeen esiintynyt toinen "kupla", joka jäi Suomessa lyhytaikaiseksi, oli ns. biotekniikkakupla. Se ei varsinaiseksi pörssikuplaksi koskaan päätynyt, mutta Suomessa esimerkiksi Sitra Esko Ahon johdolla kylvi miljoonia (ei sentään miljardeja!) bioalan startupeihin 00-luvun puolivälin paikkeilla. Koska mitään sen suurempaa menestystarinaa - "uutta Nokiaa", kuten silloin toivottiin - ei syntynyt, moni veti johtopäätöksen että bioalasta ei todennäköisesti koskaan tule mitään.

Tämä johtopäätös on tietenkin väärä, aivan samaan tapaan kuin että "internet katoaa elämästämme" olisi ollut typerä johtopäätös dotcom-kuplan puhjetessa. Esimerkiksi ihmisen koko genomin sekvenssointi maksoi alunperin miljardeja, nyt hinta on painunut muutamaan tuhanteen dollariin, ja putoaa edelleen hurjaa vauhtia, eikä mitään varsinaisia esteitä ole sille, että muutamassa vuodessa yksilö voi selvittää koko DNA:nsa muutamalla eurolla, laitteella, jonka voi ostaa verkkokaupasta ja joka mahtuu taskuun. Tällainen teknologia on potentiaalisesti disruptiivista monella tapaa. Jo aivan banaaleimmasta päästä: Lasten isyyden selvittäminen esimerkiksi tulee olemaan täysin triviaalia kotikonstein. Riskit erilaisiin perinnöllisiin sairauksiin tulevat ilmi välittömästi, ja niitä ei yksinkertaisesti voi mitenkään salata. Lainsäädäntö tulee toki todennäköisesti väliin, mutta niin kauan kun tällaiset laitteet ovat jossain päin maailmaa laillisia, niitä päätyy kaikkialle missä tällaisiin kysymyksiin halutaan vastauksia.

Yhtenä dystopisena riskinä on että IPR-järjestelmän kannattajat pysyvät nykyiseen tapaan niskan päällä. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että tekijänoikeuksiin ja patentteihin vedoten kaupalliset toimijat voivat vaatia yksinoikeuksia geeneihin myös sen jälkeen kun kyseinen informaatio on käytännössä ilmaista. Olemme jo nähneet miten olemassaoleva informaatio julistetaan jonkun "omaisuudeksi". Esimerkiksi kun joku tunnistaa genomista jonkin piirteen joka paljastaa sairausriskin, niin tämä voidaan jo nyt patentoida, ja käytännössä estää riippumaton lääkekehitys ja jopa diagnostiikka. Kun teknologia tällaisen informaation selvittämiseen kehittyy, argumentit tietenkin heikkenevät, mutta otteet valitettavasti kovenevat. Tämä voidaan nähdä jo nyt esimerkiksi siinä miten "piratismiin" suhtaudutaan.

Avaruus.

Olen ollut huomaavinani viimevuosina, että "avaruuskuume" on pikku hiljaa ollut nousussa. Itse vannoutuneena scififanina ja avaruusfanaatikkona olen tästä kovin mielissäni. Tässä vain muutamia viimeaikaisia uutisia.

• Nasa lähtee siirtelemään asteroideja
• Myös fuusiokäyttöinen raketti on kehitteillä
• Venäläiset suunnittelevat kuuasemaa (ehkä, luotettavuudesta en tiedä)
• Nobelisti kannattaa Mars-siirtokuntaa (vaatii kirjautumisen) 

Muitakin uutisia on paljon, ja lähes päivittäin jokin avaruustutkimukseen liittyvä uutinen ylittää uutiskynnyksen. Jopa pojan päiväkodissa on ollut avaruusaiheinen teemaviikko (mistä olen hyvin mielissäni, mutta minkä kanssa minulla ei ole ollut mitään tekemistä) Tilannetta voi jo ehkä karakterisoida jonkinlaiseksi hypeksi, koska melko todennäköisesti tämä(kin) avaruusbuumi lässähtää piakkoin. Vaikka olen entusiasti asian suhteen, olen myös realisti. 

Päällimmäinen syy on se, että avaruustutkimus on kallista eikä oikein tuota paljoakaan suoria hyötyjä. Kun John F. Kennedy aikoinaan julisti että USA aikoo mennä kuuhun, hän totesi, ettei sitä tehdä siksi, että se on helppoa, vaan juuri siksi että se on vaikeaa. Modernin aikakauden kollektivismi sai tietyssä mielessä huipennoksensa Apollo-ohjelmassa. Se oli törkeän kallis ja lopulta hyödyt jäivät vähäisiksi. Kun sitten avaruussukkulaprojekti osoittautui "onnistumisestaan" huolimatta poskettoman kalliiksi, käsitys avaruusmatkailusta täysin epärealistisena megaprojektina yleistyi.

Tällä kertaa toki on hieman erilainen ote. NASA sinänsä on toki julkisrahoitteinen megaprojektien vetäjä, ja lienee pitkään vielä kaiken näkyvämmän ja isomittakaavaisemman avaruuteen kohdistuvan toiminnan ykkösnimenä. Eurooppalaisilla on ollut joitain tieteellisesti mielenkiintoisia projekteja avaruudessa, kuten esimerkiksi  Planck, joka on kartoittanut kaikenlaista mielenkiintoista säteilyä, viimeisimpänä parin viikon takainen uutinen Planckin keräämästä "alkuräjähdyksen jälkihehkun" eli kosmisen mikroaaltotaustasäteilyn jakautumisesta. 

Oma näkemykseni on jotain sellaista, että levittäytyminen avaruuteen on väistämätöntä jollakin aikavälillä. Toki ihmiskunta voi tuhoutua, ja todennäköisesti tuhoutuukin, mutta ilman avaruuden todellista valloittamista, tuho ei ole vain todennäköinen vaan täysin varma. Takaraja tuhoutumiselle on  muutamia satoja miljoonia vuosia, koska auringon säteilyintensiteetti kasvaa niin, että meret alkavat silloin haihtua. Riski erilaisista venus-skenaarioista kasvaa sitä ennen merkittävästi. 

Marsin kolonisointi ja maankaltaistaminen voi olla toki mahdollista verraten pian ja tarjota jonkinlaisen vakuutuksen tällaisia skenaarioita vastaan, mutta todellinen vaihtoehto saadaan vasta, kun kolonisaatio etenee muihin aurinkokuntiin. Tällaiset skenaariot ovat tällä hetkellä tietenkin spekulaatiota ja tekniset esteet täysin ylitsepääsemättömiä, mutta mitään inherentisti mahdotonta niissä ei ole. Syvän ajan skaalalla tarkasteltuna ja hyperbolisella diskonttauksella panostaminen tällaiseen teknologiaan on erittäin kannattavaa.

EDIT: Hawking on samoilla linjoilla.

Mars matkaan.

Tämän vuoden yksi hienoimpia "nörttiuutisia" oli NASAn Mars Science Laboratoryn luotaimen ja Mars-mönkijä Curiosityn onnistunut laskeutuminen ja onnistuneet tutkimuksen alkuvaiheet. Olen seurannut jonkin verran asiaa.

Mars on inspiroinut useita scifi-kirjailijoita, aina Edgar Rice Burroughsin Mars-sarjasta scifin suurien nimien kautta nykypäivään. Käytännössä jokainen tulevaisuudenkuva, jossa jollakin tapaa käsitellään ihmiskuntaa ja avaruusmatkailua, sisältää jonkinlaisen "Mars-mythoksen". Mm. Alastair Reynoldsin Revelation Space-universumissa ja Dan Simmonsin Hyperion-sarjassa on Marsille varattu eräänlainen ihmiskunnan "ensimmäisen takapihan" rooli. Arthur C. Clarkella oli useampiakin tarinoita, joissa Mars on keskiössä.

Usein Mars esiintyy jonkinlaisena anarkistien ja vapaiden ajattelijoiden kotimaana, uudisraivaajahengen, individualismin ja niin poispäin, tyyssijana. Marsin maankaltaistaminen on yleinen teema, sen etenemistä, haasteita, teknologisia ratkaisuja ja sosiaalisia implikaatioita käsitellään tavallisesti jollakin tavalla näissä fiktioissa. En käsittele sitä tässä kovin syvällisesti, mutta suosittelen lukemaan wikipedian artikkelin huolellisesti. Maankaltaistamisen tapaiset planetaarisen kokoluokan projektit ovat tietenkin utopistisia tällä hetkellä, mutta niiden tutkiminen ja jopa jonkinlainen alullesaattaminen voivat antaa arvokasta tietoa siitä, miten tulevaisuudessa esimerkiksi maapallon ilmastoa voidaan kontrolloida, mikäli siihen liittyvät ongelmat uhkaavat paisua.

Miehitettyjä lentoja Marsiin voi pitää ehkä perustellusti jonkinlaisena "Mars-ajan" mittapuuna. Vaikka tunnustan että pitäisin miehitettyä Mars-lentoa hyvin vaikuttavana ja kiinnostavana saavutuksena, en näe sitä tosiasiassa kovin suurena prioriteettina tällä hetkellä. Ihmistä ei yksinkertaisesti vielä toistaiseksi tarvita Marsissa tutkimuksellisista tai muistakaan syistä. Miehitetyillä lennoilla on tietenkin paitsi megaluokan cool-faktori, myös usein erilaisia lääketieteellisiä ja muita spillover-vaikutuksia. Esimerkiksi materiaalitekniikka on hyötynyt siitä, että avaruusteknologiaan on panostettu, mutta nettovaikutusta on hankala arvioida.

Yksi, nyt jo vanha, skenaario miehitetyille lennoille on Mars to Stay-konsepti. Sen ideana on, että miehitetyn lennon miehistöä ei edes yritetä palauttaa takaisin maahan. Näissä skenaarioissa siis ensimmäiset lennot tehdään sillä silmällä, että Marsiin perustetaan pysyvä siirtokunta kertaheitolla. Tällaisen siirtokunnan pitäisi olla omavarainen, ja tätä varten tarvitaan ensinnäkin teknologiaa, mutta myös massiiviset kartoitukset niistä resursseista joita Marsissa voidaan hyödyntää. Siirtokunnan perustamisen taloudellisesta kannattavuudesta ei ole takeita, mutta jos esimerkiksi tiettyjä riittävän harvinaisia jalometalleja on Marsin pinnalla riittävästi ja riittävän helposti erottavissa, siirtokunta saattaisi kyetä tuottamaan arvokkaita resursseja niin paljon, että hyödyllinen kaupankäynti Maan kanssa tulisi kysymykseen. 

Marsiin liittyvään kehitykseen ja sen edistämiseen keskittyy mm. Mars society. 

Aivot ja sen yli.

New Scientistin artikkeli viime viikolla sivuaa ajatuskoetta, jossa neuronit aivoissa korvataan yksi kerrallaan keinotekoisilla mekaanisilla laitteilla, joilla on sama toiminnallisuus suhteessa toisiin neuroneihin, kuin alkuperäisellä. Tarkalleen mikä on "sama toiminnallisuus" on ajatuskokeen kannalta epäolennaista, olennaisempaa on kysymys siitä, onko sellainen abstraktio kuin "sama toiminnallisuus" mielekäs.

En kuitenkaan käsittele tätä filosofista problematiikkaa nyt. Lukija voi omata minkä hyvänsä tulkinnan aivojen toiminnasta, kunhan on tietoinen (sic) siitä, mikä oma tulkinta on. Sensijaan heitän tässä löyhästi muutamia asiasta heränneitä ajatuksia.

Tekstissä kerrotaan, että apinoiden aivoihin asennettu neuroni-implantti, joka piti aktivaatiokuvioita yllä, paransi apinoiden oppimista, mieleenpalauttamista ja reaktioaikaa tietyissä testeissä. Artikkelissa spekuloidaan mahdollisuudella valmistaa kehittyneempiä implantteja, joilla voitaisiin hoitaa (ja osin korvata) niitä aivoalueita, joiden toiminnallisuus häirintyy esimerkiksi Alzheimerin taudissa ja Parkinsonin taudissa. Tämä aihe kiinnostaa minua, koska isoäitini suvussa on (onneksi myöhäisellä iällä puhkeavaa) Alzheimerin tautia, ja on harvoja sairauksia joita pelkään yhtä paljon omalla kohdallani. Hyvällä ruokavaliolla ja elintavoilla voin, jos vähän ekstrapoloin, olettaa että sairaus puhkeaa aikaisintaan noin 40 vuoden kuluttua. Siinä ajassa toivoisin että joko tämä teknologia on kehittynyt merkittävästi, tai eutanasialainsäädäntö ja -käytäntö on edennyt riittävän pitkälle.

Asiassa minua kiinnostaa myös toinen puoli, nimittäin transhumanismia kohtaan tuntemani sympatia, ja ihan käytännön tarpeet. Näistä käytännön tarpeista muutama sananen, mutta sitä ennen perustelu.

Erikoistuminen ja työnjako on edennyt tieteissä 1900-luvun aikana niin pitkälle, että todellisten yleisnerojen aika on tietyssä mielessä jo ohi. Tieteen ja tutkimuksen, erityisesti teknologian, massiivinen lisääntyminen, monipuolistuminen, "pirstaloituminen" jne, muodostavat mahdollisen uhan kehityksen etenemiselle. Koen hyvin voimakkaasti että tällaisiin haasteisiin tulee suhtautua vakavasti jo ennen kuin ne muodostavat todella rankan pullonkaulan. Tässä suhteessa olen häpeilemättömän progressiivinen ja antikonservatiivinen: yksi keskeisimpiä arvoja minulle on nimenomaan teknologisen kehityksen  usein teksteissäni ilmenevä äärimmäisen negatiivinen suhtautumiseni konservatismiin on lähtöisin nimenomaan tästä. Samoin, esimerkiksi vihreitä kohtaan tuntemani epäluulo on paljolti perua tästä arvoasetelmasta. Vaikka koen esimerkiksi luonnosuojelun äärimmäisen tärkeäksi, ja arvostan biodiversiteettiä itseisarvona, keskeisenä argumenttina tälle koen oikeastaan eräänlaisen intergenerationaalisen "oikeuden" ja jonkinlaisen teknologisen kehityksen imperatiivin: Luonto ja biosfääri ovat ensisijaisesti arvokkaita siksi, että niiden tuhoaminen a) pysäyttää teknologisen kehityksen ja b) on ryöstämistä tulevilta sukupolvilta. Intergenerationaalinen utilitaristinen argumentti on lopulta hyvin yksinkertainen: Luontoarvojen marginaalihyöty kasvaa rajusti kun materiaalinen vauraus lisääntyy. Tulevat sukupolvet olisivat siis valmiita maksamaan siitä, että heillä olisi marginaalisesti enemmän puhdasta ja hyvinvoivaa luontoa kuin nykymenolla näyttäisi toteutuvan. Toisaalta, talouskasvu ja tekninen kehitys vain lisäävät tätä marginaalista arvoa. Kaldor-Hicks- tehokkuuskriteeri on tässä aivan yksikäsitteinen.

Tällä hetkellä tietokoneet ovat keskeinen työkalu lähes kaikilla tieteen aloilla. Dataa tallennetaan erilaisissa muodoissa ja sitä käsitellään kehittyneillä algoritmeilla ja esitetään erilaisten käyttöliittymien ja visualisointityökalujen avulla. Alla olevat mekanismit ja teoriat, alasta riippuen, mallinnetaan erilaisin tavoin, ja ei ole lainkaan tavatonta, että tämä välikerros jossa datan käsittely tapahtuu, on aihetta tutkivalle tutkijalle kokonaan tuntematon. Triviaalina esimerkkinä vaikkapa ekonometria, jossa tutkija kyllä tietää perustulokset tilastotieteestä, regressioanalyysistä jne, mutta hänellä ei ole kerrassan minkäänlaista käsitystä niistä algoritmeista, joilla erilaiset estimaatit lasketaan. Tutkija on täysin käyttöliittymän varassa ja käyttöliittymän pullonkaulat, käytettävyyskysymykset jne, muodostavat rajat luovuudelle.

Tähän on esitetty ratkaisuksi sellaista ihmisen ja koneen rajapintaa, joka toimii kytkemällä tietokone suoraan aivojen jatkeeksi. Aiheella on leikitelty scifissä paljon, lähinnä erilaisten virtuaalitodellisuusskenaarioiden (tyyliin Matrix) kautta, tai tarinoissa, joissa ihmiset ohjaavat koneita jotka toimivat heidän sijaisinaan. Huomattavasti vähäisemmälle huomiolle on jäänyt ihmisaivojen kapasiteetin kasvattaminen tuomalla ihmisen ja koneen rajapinta lähemmäs ihmistä.  Muistikuvani mukaan Cyberpunk 2020 sisälsi sääntöjä, joiden puitteissa pelaajat voivat hankia "siruja", augmentaatioita jotka tarjoavat tietyntasoisia taitoja (kyky korjata autoja, erilaisia martial arts-kykyjä jne), ja tämä on ehkä lähimpänä sitä mitä tällainen teknologia voi tarjota pullonkaulojen voittamiseksi.

Nykyisellään koulutus muodostaa nimittäin valtavan suuren osan teknologiakehityksen pullonkaulasta. Syitä on karkeasti kaksi. Ensimmäinen se, että kaikki perustuu abstraktioihin nykyisin paljon enemmän kuin ennen. 1900-luvun alkupuolella teknologia oli vielä useimmilta osin jotain, josta pystyi "avaamaan konepellin". Teknisen toimintaperiaatteen ymmärtäminen ei vaatinut suurta modulaarisuutta ja abstraktioiden hallintaa samaan tapaan kuin nykyisin. Nykyisin teknologiaa voi "ymmärtää" vain abstraktioiden kautta, ja yksityiskohdat voi hallita vain jossakin hyvin spesifisissä sovelluksissa. Esimerkiksi auton moottori on nykyisin hyvin modulaarinen; sen toimintaperiaate on voimangeneroinnin osalta tietenkin edelleen sama kuin ennen, mutta kaikkea mitä voidaan säätää,  myös säädetään ja siihen liittyy teknologiaa, jota ei voi ymmärtää yksityiskohtaisesti ilman digitaalitekniikan hyvin syvällistä koulutusta.

Toinen syy taas on, että yksinkertaisesti jokainen tekniikka on syvällisesti sidoksissa siihen infrastruktuuriin joka sen on tuottanut. Laitteet, joita vaaditaan nykyisten kulutustavaroiden tuotannossa, on tuotettu laitteilla, jotka on tuotettu laitteilla jne, ja tämä ketju on melko pitkän evoluution tulos. Kukaan ei tyhjästä kykenisi luomaan mitään tällaista. Me emme voi kouluttaa ihmisiä siihen, miten koko tekninen infrastruktuuri voitaisiin rakentaa tyhjästä, koska siihen ei ole aikaa; ihminen ei edes voi oppia sitä yhden eliniän aikana.  "Teknologiapuu" on liian korkea.  Nämä yksityiskohdat voivat kuitenkin olla tärkeitä, ja uutta kehitystä syntyykin yleensä siellä, mitta yksityiskohtien toteuttamisen rajoitukset tunnetaan ja ne pyritään ylittämään. Esimerkkejä löytyy monia, elektroniikka nyt päällimmäisenä luonnollisesti. Bioteknologian osat, kuten esimerkiksi geenien sekvenssointi, kehittyy jatkuvasti juuri siksi, että toteutusyksityiskohtia säädetään ja implementoidaan uudelleen entistä tehokkaammin.

Tieteen ja teknologian kehittymisen kannalta on tärkeää, että on tiettyjä standardeja esimerkiksi tiedon esitystavoille, jotta relevantti informaatio voidaan käsitellä uudelleen, jos sille on tarvetta ja että se on myös muiden käytettävissä. Lasken "relevanttiin informaatioon" myös erilaiset laskennalliset mallit, joita teorioista luodaan. Yksi ala, joka sivuaa omaani, löytyy biotieteistä  (ks, esim tämä) mutta muillakin tieteillä tietenkin on tällaisia mallinnoskysymyksiä. Näille mallinnosformalismeille ja niiden esitykselle on erilaisia rajapintoja jne standardeja.

Miten tämä liittyy mahdolliseen teknologiaan, jolla aivoja voidaan augmentoida kytkemällä ne tietokoneeseen? No, haluan vain tuoda esiin sen, että me ajattelemme helposti tällaisen teknologian viihteen ja erilaisten "arkea helpottavien" sovellusten kautta. Erilaiset augmentoidun todellisuuden jne sovellukset tietenkin ovat ihan mielenkiintoisia, mutta en puhu nyt niistä.  Jos ihmisen ajattelua voidaan laajentaa kytkemällä aivot koneeseen, ja jos tämä voidaan toteuttaa niin, että ajatelussa kyetään suoraan operoimaan erilaisilla laskennallisilla abstraktioilla, niin tällä voi olla hyvinkin suuri vaikutus nimenomaan kehityksen pullokaulan avaajana. Sensijaan että joudumme kouluttamaan ihmisiä, kytkemme heidän aivonsa järjestelmään, jota he opettelevat käyttämään, ja relevantit abstraktiot ja niiden väliset yhteydet ovat osa järjestelmää. Jos ja kun aivot vielä pitkään päihittävät perinteiset tietokoneet luovuudessa ja perinteiset tietokoneet tietenkin jo nyt päihittävät aivot tiedon ja yksityiskohtien nopeassa tallentamisessa, näiden hybridijärjestelmä saattaisi olla hyvinkin tehokas.

Villinä spekulaationa siitä, miten tällainen systeemi kytkettynä aivoihin voisi toimia ja tuntua, on että kytkemisen alkuvaiheessa sen käyttöä joutuisi tietoisesti harjoittaamaan, ja "kutsumaan", mutta että kun aivot pikku hiljaa muodostaisivat relevantit kytkennät, koneisto tuntuisi pikemminkin osalta omaa ajattelua kuin joltakin mikä on siitä kokonaan erillään. En ole törmännyt kirjallisuudessa spekulaatioihin tällaisesta tai sellaisen kuvailemisesta. Alastair Reynoldsin "House of Suns" kyllä käsittelee sivujuonteena posthumaania älyä, joka on syntynyt jonkin tällaisen augmentaation tuloksena, ja kirjassa kuvaillaan sen syntyä ja kehitystä jonkin verran.

Olen vain marginaalisesti kiinnostunut tämäntyyppiseen teknologiaan liittyvistä "eettisistä" ongelmista, joita varmasti jotkut mielellään nostavat esiin. Vasemmistolaisen argumentin mukaan teknologia tekisi ihmisistä epätasa-arvoisia, etenkin jos se olisi kallista.  Kuten aina, kummassakin näkemyksessä asetetaan vaunut hevosen eteen; kaikki teknologia on yleensä toiminut niin, että se on ensin vain harvojen ja valittujen etuoikeus. 1900-luvun alussa vain superrikkailla oli auto ja jääkaappi. Jos esimerkiksi kylmäkoneita olisi vastustettu (onnistuneesti) tasa-arvoargumentilla, tuoreen ruoan syöminen johtaisi edelleen hyvin usein kohtalokkaisiin ruokamyrkytyksiin. Tällä logiikalla tietenkään myöskään esimerkiksi silmälaseja tai vaikka taskulaskimia ei olisi koskaan voitu tuoda markkinoille.

Konservatiivinen vastalause liittyy inhimillisyyden puolustamiseen ja siihen, että tällainen teknologia uhkaa käsitystämme siitä, mikä on ihminen. Uuskonservatiinen argumentti, jonka esimerkiksi Fukuyama on esittänyt transhumanismia vastaan yleisesti on karkeastiottaen seuraavanlainen: Ne oikeudet joita katsomme ihmisillä tasapuolisesti olevan lain edessä, edellyttävät ja olettavat tietynlaisen ihmiskuvan ja ennenkaikkea rajat sille, mitä pidetään ihmisenä. Jos nämä rajat rikotaan tai ylitetään, lainopillinen kehys ja ihmisoikeudet menettävät merkityksensä. Tämäkin argumentti on täysin absurdi, tietenkin, ikäänkuin asioiden oleminen juuri niinkuin ne ovat olisi paras argumentti sen puolesta että asiat ovat juuri niinkuin niiden pitäisi olla. Erilaiset uskonnolliset ja myös ns. syväekologiset argumentit liittyvät taas usein siihen, että ihmisyyden ylittämispyrkimykset esitetään jonkinlaisena Ikaros-kompleksina, hybriksenä josta seuraa tuho. Tällaiselle argumentille ei voi oikein esittää mitään vastalausetta, mikä on edelleen eräs merkittävistä syistä miksi koen konservatismin erityisen turhauttavana. Se perustuu ajattelulle, jonka mukaan se, mikä on (tai on ollut), on arvokkaampaa kuin se, mikä voi olla (tai mikä on juuri tullut olemaan), riippumatta siitä kuka tai mikä preferoi mitäkin. 

Nämä kaikki argumentit ovat tietenkin mitättömiä tehokkuusargumenttien rinnalla, mutten halua mennä siihen sen syvällisemmin.

Jos jollakulla on tämän tyypin problematiikkaan liittyviä kirjallisuusviitteitä, ne olisivat tervetulleita nyt. Lokakuun puolivälin jälkeen aion pitää tutkimuksesta pienen tauon ja pienen loman, ja ajattelin taas lukea hieman enemmän

Tulevaisuus II.

Kun James Watt patentoi oman höyrykoneensa 1770-luvulla, höyrykoneet olivat jo verraten yleisiä teollisuudessa. Wattin innovaatiot liittyivät hyötysuhteen parantamiseen. Tuolloin markkinoilla ollut Newcomen-höyrykone oli termodynaamisesti ajatellen hyvin tehoton, koska paine- ja lämpötilaerot olivat mitättömän pieniä. Wattin höyrykone oli dramaattinen parannus. Mikä on vähemmän tunnettua on, että Wattin patenttien voimassaoloaikana useiden kilpailjoiden selvästi tehokkaampia parannuksia ei päässyt markkinoille, koska niiden toimintaperiaate oli samantyyppinen ja siksi ne rikkoivat patenttia. Wattin patenttien rauettua uusien höyrykoneiden hyötysuhteen alkoivat parantua dramaattisesti, kun taas patenttien voimassaoloaikana ne nousivat hyvin vähän.

En ole nyt kuitenkaan kirjoittamassa patenttien tms ipr:n vastaista kirjoitusta, vaan otan tämän ilmiön - siis kilpailun ja ennenkaikkea markkinoiden laajentumisen - esille ensin jotta ajattelisimme kehitystä kilpailun oloissa. Käsittelen tässä lyhyen tulevaisuuden ilmiöitä joissa kilpailu voi olla hyödyksi. Kilpailu ei ole itsetarkoitus, vaan se on ilmiö, joka syntyy väistämättä kun ihmiset pyrkivät johonkin ja tekevät yhteistyön lisäksi jotakin omaa ja erillistä. Usein ymmärretään asia niin, että kilpailu ja yhteistyö sulkevat toisensa pois. Tämä on virhekäsitys. Aivan erityinen virhekäsitys, johon ole törmännyt, liittyy peliteoreettiseen tarkasteluun. Olen nimittäin useamman kerran nähnyt väitteen jonka mukaan peliteoreettinen tarkastelu sulkisi pois yhteistyön ja toiset huomioonottavan toiminnan. Tämä virhekäsitys on ymmärrettävä jos on kasvanut sellaisessa ympäristössä, jossa sanalla "peli" on voimakas nollasummainen lataus. "Peli" on ihmisille shakki tai pokeri, jossa pelaajat tuovat resursseja pöytään ja niiden määrä ei pelin myötä lisäänny, eikä yhteistyöllä ole saavutettavissa mitään kaikkia hyödyttävää.

Ei tarvitse kuitenkaan kuin verrata 1770-luvun ihmisten elintasoa, elämänlaatua, jne ja tämän päivän elämänlaatua. Emme käytä enää höyrykoneita, vaan merkittävä osa työstä jota koneilla teetämme, tehdään itseasiassa sähkömoottoreilla. Tavaroiden ja ihmisten liikuttamisessa paikasta toiseen käytetään tosin vielä voittopuolisesti erilaisia palamiseen (combustion) perustuvia moottoreita kuten Diesel- ja Otto-moottoreita. Kaksitahtimoottorit eivät ole myöskään täysin jääneet unholaan, sillä niitä on edelleen käytössä esimerkiksi moottorisahoissa, kuten taannoin hankkimassani Jonseredissä. Tietyssä mielessä "sivistyksenä" voidaan pitää ihmisen kykyä valjastaa erilaisia energinmuotoja omaan käyttöönsä, elinolojen parantamiseksi.  Esimerkiksi Kardashevin asteikko perustuu tähän ajatukseen. En käsittele tässä kohtaa nyt haitallisia ulkoisvaikutuksia, tiedätte suhtautumiseni niihin, joten sitä on turha tässä avata enempää.

Kirjoitin taannoin hyvin voimakkaasti ydinvoimamyönteisen kirjoituksen. Mielipiteeni on edelleen sama, mutta sivusin siinä myös tuulivoimaa. Kuten kirjoituksessani totesin suuruusluokkalaskujen perusteella, tuulivoima ei ole mitenkään erityisen epärealistinen energiamuoto isojenkin energiamäärien tuottamiseen. Maapallolla on kyllä pinta-alaa tuulipuistoille, joissa voidaan tuottaa Gigawattitolkulla tehoa. Täysin ongelmatonta tuotanto ei tietenkään ole, ja erityisesti stokastisen luonteensa vuoksi ratkaisujen tueksi tarvitaan energiankulutuksen ja -tuotannon siirtämistä ajan ja paikan yli tehokkaammin kuin nykyisin. Myös aurinkoenergialla on suuri potentiaali, koska k=0.8 taso (joka on nykytahdilla edessä vasta noin 100 vuoden päästä) vaatii että nettoenergian määrä on noin prosentti maapallolle tulevasta auringon säteilystä. Saharan peittäminen aurinkopaneeleilla riittäisi tähän enemmän kuin hyvin. Esimerkiksi Algerian pinta-ala riittäisi EU:n nykyisen sähköntarpeen tyydyttämiseen kertoimella liki 50. Näille maille kilpailu pääomista voi tuoda merkittäviä oheishyötyjä. Maa joka on turvallinen sijoituskohde ja jossa on kohtuullinen vero tms rasitus ja toimiva oikeusjärjestelmä, on yleensä hyvä maa myös kansalaisilleen.

Myös energiatehokkuuden parantaminen on yksi näkökohta jossa kilpailu on olennaista. En ole siitä paljoa kirjoittanut, koska prosessina se tuppaa olemaan endogeeninen. Energian korkea hinta kannustaa siihen automaattisesti. En kuitenkaan ajattele, kuten jo aiemmin mainitsin, että energian korkea hinta olisi sinällään tavoittelemisen arvoista. Niin kauan kun marginaalinen energiayksikkö tuotetaan kivihiilellä, on mielekästä että marginaalihinta on korkea, mutta tämän täytyy samalla tarkoittaa korkeata katetta vaihtoehdoille. Erilaisiin syöttötariffeihin en usko, koska ne taas tekevät tyhjäksi koko kilpailun lähtökohdan: tuotannollinen tehokkuus ei parannu, jos sille taataan ilmainen lounas. Korkea marginaalihinta on kahtalaisesti "hyvä" asia: se kannustaa investointeihin sekä tuotanto- että säästöpuolella. Tämä olisi kuitenkin virheellistä tulkita niin, että korkean marginaalihinnan tavoittelu olisi sinänsä hyvä. Pikemminkin korkea marginaalihinta on se mekanismi, joka tuottaa kehityksen kilpailun kautta, kun "likainen" teknologia kallistuu.

Avaruusmatkailu on toinen kilpailun ja yhteistyön kenttä, joka on tulevaisuuden näkökulmissani ollut esillä. Yksityiset avaruusfirmat tekevät yhteistötä jo nyt, ja tulevaisuudessa yhteistyö tiivistynee, samalla kun kilpailukin lisääntyy. Todellinen kiertoradalle lähettämisen vallankumous vaatii kuitenkin hinnan ja energiankulutuksen painamisen murto-osaan nykyisestä, ja yksi mahdollisista ratkaisuista on avaruushissi. Hiilinanoputket tai esimerkiksi boorinitridi-pohjaiset nanomateriaalit voivat tulevaisuudessa osoittautua riitävän kestäviksi teknologioiksi tähän tarkoitukseen. Avaruushissin energiankulutus kiertoradalle saattamiseksi on häviävän pieni murto-osa raketin energiankulutuksesta. Tässä ei vielä ole nähtävissä mitään suoranaista markkinaratkaisua, ja toistaiseksi avaruushissin rakentaminen on utopiaa, vaikkakin eräs japanilainen yritys on uhonnut rakentavansa sellaisen vuoteen 2050 mennessä. Itse saatan esimerkiksi olla tuolloin vielä elossa. En ajatellut lyödä vetoa sen puolesta. 

Energiaan lähes liittymätön ilmiö on Genomin sekvenssointi. Sen hinnan putoaminen on noudattanut melko hyvin yleistettyä Mooren lakia, eli genomin sekvenssoinnin hinnalla on ollut tietty puoliintumisaika. Elämme nyt vuotta 2012, ja laskentatehon ja erityisesti massamuistien halpeneminen on oikeasti muuttanut käsityksemme siitä, mitä tietokoneet merkitsevät. Vuoden 1990 paikkeilla tallennuskapasiteetti oli jotakin, mikä saattoi tulla pullonkaulaksi. Vielä vuoden 2000 paikkeilla uskottiin yleisesti, että "kiintolevy on aina 90 prosenttisesti täynnä", ilmiö, joka 1990-luvun alkupuolen tietokoneharrastajille oli arkipäivää. Nykyisin edes massiivinen elokuvien ja TV-sarjojen tallettaminen kovalevyille ei merkitse oikein mitään. 8 gigatavun muistitikku maksaa muutaman euron, kun 20 vuotta sitten 8 gigatavun kiintolevy maksoi saman verran kuin henkilöauto. Hinnan pudotus on ollut massiivinen; vuoden 1989 paikkeilla tallennuskapasiteetti maksoi noin 35$/Megatavu, kun tallennuskapasiteetin hinta tänä päivänä commodity-kiintolevyissä on noin 0.035$/Gigatavu. Hinta on siis pudonnut noin miljoonasosaan alle 25 vuodessa. Jos jotain tällaista on odotettavissa edes osapuilleen, niin yksilön genomin lukeminen ja sekvenssointi maksaa minun elinaikanani vähemmän kuin bussimatka. Kysyntää tällaiselle on jo nyt, aivan kuten 1980-luvun lopulla oli alati suuremmille kiintolevyille.

Informaation olemassaolo ei vielä takaa kehitystä, jos informaatiota ei käytetä. Mutta genomin tuntemisesta on runsaasti hyötyä ja sille on runsaasti sovelluksia. On makuasia ymmäretäänkö tämä uhkakuvana. Kun genomin lukemisesta tulee arkipäivää, ihmiset alkavat käyttää tätä informaatiota arkipäiväisesti. Suuremmat riskit sairastua erilaisiin sairauksiin esimerkiksi nostavat joidenkin ihmisten vakuutusmaksuja. Tätä pidetään, syystäkin, suurena moraalisena ongelmana. Kukaan ei ole omien tekojensa tai tekemättäjättämistensä vuoksi syypää omaan genomiinsa, joten on luontevaa karsastaa ajatusta. Lisäksi ihmisten irrationaalisuus riskien osalta johtaa joidenkin kohdalla aivan epäreiluihin lopputulemiin. Esimerkiksi työnantaja saattaa jättää palkkaamatta työntekijän jos tällä on vähän keskitasoa suurempi riski sairastua johonkin tiettyyn sairauteen, jota työnantaja sattuu pitämään ehkä henkilökohtaisista syistä pahempana kuin se on. Tässäkin kuitenkin kilpailu, pinnallisen tarkastelun jälkeen, kyllä tulee apuun. Jos yritys oikeasti syrjii työntekijöitä epätarkoituksenmukaisesti eli ei palkkaa päteviä ihmisiä koska yliarvioi riskejä, se kärsii kilpailijoihinsa nähden.

Suuremmaksi ongelmaksi tulevatkin vakuutukset, koska niissä ihan realistinen riskiarvio voi sanella että henkilöä ei kannata ottaa asiakkaaksi. En lähde spekuloimaan sillä, millä keinoin tätä lähdetään ratkaisemaan, osa ihmisistä tulee vaatimaan sosialisoitua vakuutusta ja osa ei sitä hyväksy.

Parisuhdemarkkinoilla kilpailu kyllä muuttunee ikävämmäksi. Kun erilaiset geneettiset riskit ovat tiedossa, ihmiset ovat entistä enemmän varuillaan sen suhteen kenen kanssa lapsia tekevät. Tämä voi johtaa riskiaversion vuoksi syntyvyyden romahtamiseen erityisesti keskiluokkaisten ihmisten parissa. Kun genomi voidaan sekvenssoida ensimmäisillä treffeillä, voi käydä että vain erittäin laadukkaan (tai pikemminkin muodikkaan) genomin omaavat yksilöt päätyvät tekemään lapsia keskenään. Tämä kuulostaa näin ilmaistuna siltä, että ihmiset olisivat kyynisiä, laskelmoivia ja tunteettomia, mutta pikemminkin asia on päinvastainen. Ihmisten tunteet ja intuitio kertovat heille, että ehkä he haluavat lapsia, mutta erityisesti he haluavat lapsilleen hyvän elämän. Kun informaatiota joka joko validoi tai uhkaa romuttaa tämän tunteen tai toiveen hyvästä elämästä, on tarjolla, sitä myös käytetään. Harvempi haluaa lapsen, jos on selkeästi tietoinen, että tekemällä lapsen tällä on tietyn verran keskimääräistä suurempi todennäköisyys sairastua tiettyihin perinnöllisiin sairauksiin. Tieto lisää tuskaa, ja se lisää yksilöiden subjektiivista kokemusta siitä että he ovat aktiivisia toimijoita eli vastuussa lopputuloksista. En usko mihinkään dramaattiseen muutokseen, vaan hiljalleen syntyvyys laskee ja vanhoiksi piioiksi ja ikuisiksi poikamiehiksi jättäytyvien määrä kasvaa. Jos ja kun genomin sekvenssointi tulee niin halvaksi, että se on saatavilla myös kaikkein köyhimmille, tämä vaikutus ulottunee lopulta koko populaatioon. Sekvenssointia tullaan vastustamaan erilaisista uskonnollisista ja moraalisista syistä, koska tosiasiat ovat yleensä ihmisille kivuliaita, informaatio joka käy intuitiota ja toivekuvia vastaan (oli se totta tai ei) on "pahaa" ja sitä yritetään torjua.

Jatkan tulevaisuussarjaa myöhemmin.

Energia

Ensin mainitsen, että sain Osmo Soininvaaran uusimman kirjan Vihreä Politiikka postissa vasta eilen, joten en ole pettänyt lupaustani arvioida sitä mahdollisimman ennakkoluulottomasti. Hän sivuaa, pikaisella vilkaisulla aika pinnallisesti, energiapolitiikan itse mielenkiintoisimmaksi kokemaani aihetta eli ydinvoimaa. Kirjoitan tästä erikseen joskus myöhemmin, kun kirjoitan kirjasta pidemmän arvion.

Olen tajunnut viimeaikoina, että minulla on tiettyjä, sanoisinko epätyypillisiä neurologisia piirteitä, ja yksi niistä on kummallinen viehtymys erilaisiin skaaloihin ja suuruusluokkiin. Tämä kiinnostus on luonteeltaan neurologista, eikä siihen liity mitään savant-tyyppistä erityislahjakkuutta tai taitoa. Se vastaa lähinnä joidenkin ihmisten lähes morbidia kiinnostusta juniin.  Sanon tämän varoituksena; siinä mitä alla kirjoitan, voi olla jopa suuruusluokkavirheitä, koska luvut joita käytän ovat peräisin ympäri verkkoa löytämistäni arvioista. Lisäksi huomautan, että tässä puhutaan vain energiasta, ikäänkuin se olisi itsetarkoitus. Se ei ole sitä, vaan se on proxy, mutta pitkän aikavälin proxynä se on riittävän tarkka.

Lähdetään Kardashevin asteikosta, joka voidaan approksimoida seuraavalla kaavalla:
K = log₁₀(MW) / 10
Kaavassa  "MW" on siis tehontuotanto megawatteina. Merkitsen tätä yksinkertaisuuden vuoksi funktiona K(E), siis se on pelkkä tehon skaalausfunktio. Koska asteikko on logartminen, se ei ole additiivinen, eli jos meillä on kaksi tehonlähdettä x ja y, niin ei ole mitään yksinkertaista keinoa ilmaista suuretta K(x+y). Sensijaan skaalaaminen muuttuu yhteenlaskuksi, ja tällä funktiolla K(10*E) = K(E) + 0.1, eli kun asteikko siirtyy 0.1 pykälää, niin teho kymmenkertaistuu.

Maailman energiankäyttö on tällä hetkellä karkeasti arvioiden 100 000 TWh vuodessa. Tämä tarkoittaa keskimäärin 11415525 MW, eli karkeasti 11*10^6 MW energiantuotantoa. Huipputehon tuotantokapasiteetti on varmasti huomattavasti suurempi, mutta sivuutan sen. Kardashevin asteikolla tämä on melkein tarkalleen 0.7. Vertailun vuoksi auringon  säteilyenergia maapallon poikkileikkauksen yli on noin 1.740*10^11MW, mikä vastaisi K arvoa 1.1.

Olettaen että sukupolvemme energiainvestointien tähtäimessä on energiamäärä E niin, että K(E) on vähintään 0.8. Tämä arvo vastaisi siis 10^8 MW tuotantoa. Surullisenkuuluisa Olkiluoto III tuottaa noin 1600MW, joten tämä tarkoittaisi, että 0.8 sivilisaatio tarvitsisi 62500 vastaavankokoista voimalaa. On ilmeistä, että tämä on epärealistista lyhyellä aikavälillä; maailmassa on tällä hetkellä muutamia tuhansia reaktoreita, tutkimuskäyttöön tarkoitetut mukaanluettuna.

Mutta verrataan tätä vaikkapa tuulivoimaan. USA:ssa on maailman suurin tuulivoimapuisto, Alta Wind Energy Center. Sen kapasiteetti on 1000MW, ja pinta-ala 36 neliökilometriä. k = 0.8 tasoisen energiantuotannon toteuttaminen tuulivoimalla vaatisi siis karkeastiarvioiden Suomen maapinta-alan verran tuulivoimapuistoja maailmaan. Tämä kuulostaa epärealistiselta, mutta maailmasta kyllä löytyy aavikkoa jne aivan riittävästi. Suurempi ongelma on vaadittavien raaka-aineiden määrä.

Palataan ydinvoimaan, ja erityisesti Toriumiin. Teknologiset ratkaisut toriumin suhteen eivät ole vielä tyydyttäviä, joten vielä tämä ei ratkaise ongelmia. Yksi merkittävä syy sille, että tähän teknologiaan on investoitu hyvin vähän on, että torium-polttoainesyklistä ei synny ydinaseisiin käyttökelpoisia isotooppeja. Tämä näyttää "hyvältä" puolelta, mutta se on siinä mielessä huono puoli, että ydinaseista kiinnostuneet valtiot eivät ole olleet halukkaita panostamaan. Yksi lupaavimpia ratkaisuja näyttäisi olevan LFTR- tyyppiset reaktorit, joita voidaan rajoitetusti hyödyntää jo olemassaolevan käytetyn polttoaineen tuhoamisessa ja muuttamisesa vaarattomammiksi isotoopeiksi. Toriumin yleisyydestä ja lupaavuudesta kertoo jotain se, että graniitissa on toriumia yleensä noin 13ppm. Tämä tarkoittaa, että tonni graniittia sisältäisi 13 grammaa toriumia. Tästä saatava energia vastaa 50 tonnia hiiltä. Kun ydinvoimaa vastustetaan sillä argumentilla, että "louhinta aiheuttaa kauheasti vahinkoa", niin kannattaa skaalata: Louhimalla graniittia saman verran kuin nykyisin louhitaan hiiltä, saadaan energiaa 50 kertainen määrä!

Ydinvoiman vastustuksen argumenteissa ikävin puoli onkin suurusluokkien täydellinen katoaminen. Miljoonan ja miljardin ero ei ole mitään; koska säteilyä ei voi nähdä (ikäänkuin hiilinanopartikkelit eli noen voisi nähdä), sitä pitää vastustaa. Esimerkiksi Risto Isomäki on esittänyt kirjoissaan täysin suhteettomia skenaarioita siitä, miten vaarallista ydinvoima ja erityisesti hyötöreaktorit ovat. Hänen kovasti kannattamansa palmuöljy: Neliökilometri palmuöljypeltoa tuottaa noin 500 tonnia öljyä vuodessa. Biodieselin energiapitoisuus on noin puolitoistakertainen hiileen verrattuna, mutta koska prosessin hyötysuhde on melko huono, voidaan arvioida tämä yhtä energiapitoiseksi kuin hiili. Eli tämä vastaa noin 10 tonnia graniittia. Graniitin tiheys on 2.6 tonnia kuutiometrille. Eli tämä on neljä kuutiometriä graniittia. Jos neliökilometrin kokoisesta kalliosta louhitaan tasaisesti 4 mikrometriä, niin saadaan 4  kuutiometriä kiveä.  4 mikrometriä vuodessa tarkoittaa 4 millimetriä 1000 vuodessa, mikä on vähemmän kuin normaali kallioperän eroosio.

Yksi ongelma kuitenkin on pitkälle aikavälille: Vaikka nykyinen energiantarve voitaisiinkin toriumenergialla tuottaa, olennainen kysymys on paljonko toriumia tarvittaisiin k=0.8 tasolla? 10^8MW tarkoittaa 8760 000 TWh vuodessa. Koska tonni toriumia riittää noin terawattituntiin, niin, tämä tarkoittaisi että toriumia tarvitaan 8.8 megatonnia vuodessa. Graniitti ei tähän piisaa, koska 13ppm pitoisuuksilla tämä tarkoittaisi että graniittia pitäisi louhia 673 000 Gt vuodessa. Kuutiokilometri painaa 2.5 Gt, joten liki 270 000 kuutiokilometriä. Vuodessa. Ei ole kovin realistista. (Huom: Olen voinut tehdä pilkkuvirheen tässä. Ja lisäksi huomautan, että toriumia kyllä löytyy useita kertaluokkia suuremmissakin pitoisuuksissa. Pitkällä aikavälillä tosin tämä on vähemmän olennaista)

Tästä voimme päätellä aivan suoraan, että vähänkään pidemmän aikavälin ratkaisuja on vain kaksi: Aurinkoenergia avaruudesta tai fuusio. Nykyisen tason ylläpitämiseksi ydinvoima kyllä on ihan varteenotettava vaihtoehto, torium riittää kymmeniksi tuhansiksi vuosiksi niistä lähteistä joita on nykyisellään halpaa hyödyntää. Mutta täytyy tähdätä korkeammalle, koska aivan ilmeisesti fissiovoima on ns. siirtymävaiheen energiamuoto. Siistymävaihe tosin voi kestää pitkään.

Teknologialle olisi käyttöä todennäköisesti myös esimerkiksi avaruudessa, sillä LFTR-reaktorit ainakin periaatteessa skaalautuvat melko pieniksikin. Tätä ei kuitenkaan koskaan tule tapahtumaan, jos ydinvoimaan ja erityisesti uudentyyppisiin voimaloihin suhtaudutaan negatiivisesti.

Syvä aika

Kirjoitin joskus aikaisemmin syvän ajan käsitteestä, mutten nyt saanut kaivettua kyseistä tekstiä. Syvä aika on kielikuva jolla viitataa geologisiin ajanjaksoihin.

Aika on abstraktiona hyvin mielenkiintoinen, ja nytkin minun pitäisi kirjoittaa artikkelia joka käsittelee aikaa, mutta se on toinen kysymys, joka ei tähän liity lainkaan. Nimenomaan abstraktiona, koska voimme tavallaan palauttaa ajan aina vain suhteellisiin määreisiin. Esimerkiksi sekunti SI-järjestelmässä määritellään cesium atomin tietyn isotoopin tiettyjen energiatilojen välillä tapahtuvien värähtelyjen tms kautta (en tunne yksityiskohtia tästä puolesta). Aika on yleensä tapana ymmärtää myös asioiden tapahtumista tietyssä järjestyksessä. Asioiden ajalliseen järjestykseen liittyvää tieteenalaa nimitetää kronologiaksi.  Ihmisen subjektiivisessa kokemuksessa aikaa on hyvin vaikea havainnoida ilman selkeitä ulkopuolisia periodisia tapahtumia, kuten vuodenaikoja, vuorokauden kiertoa, sydämen sykettä jne, jotka eivät edes ole kovin täsmällisiä fysikaalisen ajan mittareita.

Syvän ajan käsitettä voi käyttää myös tulevaisuuteen. Nimitän syväksi tulevaisuudeksi tulevaisuutta, joka on geologisesti merkittävää, eli siis miljoonia vuosia, ja lyhyeksi tulevaisuudeksi sitä tulevaisuutta, jonka aikana materialisoituvia riskejä on pakko hoitaa jotta syvä tulevaisuus edes voi materialisoitua. Lyhyt tulevaisuus ei ole sama asia kuin lähitulevaisuus; vaikka lähitulevaisuus on lyhyttä tulevaisuutta, lyhyt tulevaisuus voi jatkua pitkäänkin jos siihen liittyvät riskit eivät realisoidu. Ero voidaan ymmärtää myös niin, että osa riskeistä voidaan hoitaa lyhytjänteisesti, mutta tällöin ne ovat jatkuvasti erilaisten ad hoc toimenpiteiden kohteena. Esimerkiksi kaikki muut energiantuotantomuodot paitsi aurinkoenergia (ja mahdollisesti fuusioenergia) ovat lyhyen tulevaisuuden ratkaisuja, vaikkeivat lähitulevaisuutta olekaan.

Ihmisen käsityksen rajallisuuden vuoksi tutkailen hieman aikapreferenssiä ensin; se saa toimia pohjustuksena. Aikapreferenssillä viitataan taloustieteessä tuttuun ilmiöön siitä, että tuleva hyöty ja haitta nähdään nykyistä vähäisempinä, koska ihmisellä on taipumus arvostaa  nykyhetkeä enemmän. Aikapreferenssin muodolle on monia erilaisia teoreettisia rakennelmia, joista tavallisin on perinteinen eksponentiaalinen diskonttaus. Eksponentiaalisella diskonttauksella tarkoitetaan juurikin perinteistä "korkoa korolle" ajattelua, jossa meillä on jokin korko, joka kertoo aikapreferenssimme, ja mitä suurempi korko on, sitä enemmän arvostamme nykypäivää. Eksponentiaalinen diskonttaus tarkoittaa, että arvolla on jokin "puoliintumisaika", ja tämä on konsistentti ajan yli. Eksponentiaalinen diskonttaus on dynaamisesti konsistenttia, mikä tarkoittaa että yhden päivän viiveellä on sama suhteellinen vaikutus; tämän ja huomisen välinen ero on suhteellisesti ajatellen aivan sama kuin 365 päivää tulevaisuudessa ja 366 päivää tulevaisuudessa olevien päivien ero.

Hyperbolinen diskonttaus sensijaan vastaa paremmin sitä, miten ihmiset oikeasti kokevat aikapreferenssin. Siinä tulevaisuuden arvo putoaa nopeasti, kun sitä verrataan nykypäivään, mutta suhteellinen pudotus on suurin lähitulevaisuudessa ja mitä pidemmälle tulevaisuuteen tarkastellaan, sitä pienempiä suhteelliset pudotukset ovat. Hyperbolinen diskonttaus kykenee esimerkiksi selittämään sen, miksi ihminen voi yhtä aikaa valita 10 euroa käteen tänään mieluummin kuin 15 euroa huomenna, vaikka yleensä paljon mieluummin ottaisi 15 euroa kahden viikon päästä lauantaina, kuin 10 euroa kahden viikon päästä perjantaina. Tätä voidaan sanoa, jos halutaan, rationaalisuuden puutteeksi, mutta se on joka tapauksessa täysin kiistämätön inhimillinen ominaisuus.

Perinteisen ja hyperbolisen diskonttauksen eroja voi selittää myös erilaisilla riskiaversioilla. Lyhyen aikavälin riskit nähdään suunnitelmissa yleensä dominoivina, ja jos ne ovat samat kahdelle päätökselle, pidemmän aikavälin suunnitelmissa on käytännössä aivan yhtä helppoa varautua 14 päivän kuin 13 päivän päässä oleviin riskeihin. Sensijaan tämä päivä ja huominen ovat riskiprofiililtaan tyystin erilaisia. "Ota rahat ja juokse" on myös evoluution suosima strategia, koska tulevien sitoumusten hahmottaminen vaatii luottamusta tavalla, joka on laadullisesti erilainen välittömiin transaktioihin nähden.

Eksponentiaalinen aikapreferenssifunktio on muotoa e^-rt, kun taas hyperbolinen on muotoa 1/(1+kt). Näemme heti, että yhden aikayksikön viive on eksponentiaalisessa tarkoittaa preferenssin putoamista kertoimella e^-r, kun taas hyperbolisessa kerroin on 1 + (k/(1+kt)), mistä nähdään suoraan että kun t lähestyy ääretöntä, tämä termi lähestyy arvoa 1. Tulkinta on siis, että aikapreferenssi pitää kaukaista tulevaisuutta homogeenisempana ja nykyisyyden lähellä olevaa aika vaikuttaa voimakkaasti. Hyperbolinen diskonttaus näyttää irrationaaliselta lyhyellä aikavälillä, mutta itseasiassa se on matemaattisestikin perusteltua. Esimerkiksi bayesilainen päätöksentekijä, joka arvio tuntemattomia riskejä, päätyy hyperboliseen diskonttaukseen, kun riskeillä on tiettyjä luonnollisille ilmiöille tyypillisiä jakaumia.

Syvän tulevaisuuden tarkastelussa hyperbolinen diskonttaus on käytännössä pakollista, koska millään nykyhetkessä merkityksellisellä korolla perinteinen eksponentiaalinen diskonttaus johtaa siihen, että tulevaisuus on täysin merkityksetön. Jos ajatellaan niitä parametrin arvoja, joilla vuoden aikapreferenssi on sama (otan tässä t:n yksiköksi yhden vuoden), eli jos e^-r = 1/(1+k), niin saamme, että r = ln(1+k), missä ln on luonnollinen logaritmi. Oletetaan, että käytämme hyvin konservatiivista kolmen prosentin korkokantaa, jolloin r = ln(1.031), eli k = 0.031. (Pyöristystä vähän pelissä, muttei niin paljoa että sillä olisi merkitystä tässä kohtaa). Jos tällä korkokannalla tarkastellaan 1000 vuoden päässä olevaa tulevaisuutta, niin eksponentiaalinen aikapreferenssi antaa sille painoarvon 1/(10 biljoonaa). Jotta voisimme välttää 1000 vuoden päästä kokemasta vahingon, jonka suuruus on 10 biljoonaa, kannattaa nykypäivässä käyttää korkeintaan yksi euro. Hyperbolisella diskonttauksella taas 1000 vuoden päässä oleva haitta on 1/31 siitä, mitä se on nykypäivänä. Tämä aikapreferenssiero ei aina tule mieleen.

 Jos tarkastelemme joitain eksistentiaalisia riskejä, joita ihmiskunta joutuu kohtaamaan, niin voidaan perustellusti kysyä, onko rationaalista käyttää eksponentiaalista diskonttausta? Voimme ottaa esimerkeiksi vaikkapa ilmastonmuutoksen ja asteroiditörmäyksen kaltaisia riskejä, joiden mahdollisuus aiheuttaa vahinkoa on joko melko kaukana tulevaisuudessa (ilmastonmuutos) tai pienen todennäköisyyden vuoksi relevantti vasta pitkillä aikaväleillä (asteroidit). Jokainen voi itse vastata tähän omalla tavallaan, en ota tässä kantaa siihen.

Syvä tulevaisuus on kuitenkin merkityksellinen edes jollakin tavalla vain, jos käytämme hyperbolista diskonttausta. Jos ajattelemme ihmiskunnan tulevaisuutta geologisessa mittakaavassa, joudumme lisäksi ottamaan muutamia muita näkökohtia huomioon.

Esimerkiksi, usein näkee esitettävän väitettä että ainoastaan geneettisellä perimällä ja erityisesti yksilön omilla jälkeläisillä on merkitystä. Evoluution kannalta mielekkäässä mittakaavassa henkilön "omilla" jälkeiläisillä on harvoin kovin montaa sellaista alkuperäistä geeniä, joka erottaisi jälkeläisen sellaisista populaation yksilöistä jotka eivät ole jälkeläisä. Tätä voi tietenkin pitää perusteena eksponentiaaliselle diskonttaukselle. "Rationaalinen" kalan kaltainen esi-isämme jossain 600 miljoonan vuoden päässä menneisyydessä ei välittäisi meistä tippaakaan, ainakaan kun ottaa huomioon, että kaikki nisäkkäät,  matelijat ja sammakkoeläimet ovat sen jälkeläisiä. Jos ajattelemme omia syvän tulevaisuuden jälkeläisiämme, 100 miljoonan vuoden kuluttua yksittäisen ihmisen jälkeläisistä ei onnistuneemmissakaan skenaarioissa ole kovin suurta todennäköisyyttä olla hengissä.

Kardashevin skaala

Niinsanottu Kardashevin asteikko on karkea mittari planetaarisen sivilisaation kehitysasteesta. Kyseessä on logaritminen asteikko sivilisaation energiankulutuksesta, ja jonka arvo 1 vastaa suunnilleen maapallon auringosta saamaa energiamäärää.  Ihmiskunta on nyt noin tasolla 0.7. Arvo 2 vastaa kokonaisen aurinkokunnan kokonaisenergiaa, ja 3 kokonaisen galaksin hallintaa. Näkyvän maailmankaikkeuden energian valjastaminen vastaa arvoa 4-5. Tämä asteikko on tietysti vain suuntaa-antava, mutta sen ideana on, että kun lähetymme arvoa 1, resurssinkäytön intensiteetin on lisäännyttävä merkittävästi. Energiapolitiikka on siis, kuten mainitsin, lyhyen tulevaisuuden kysymys. Sillä on tietenkin myös syvän tulevaisuuden kannalta merkitystä.

Syvän tulevaisuuden riskiksi esimerkiksi AGW:stä ei lämpenemisen osalta ole, koska ellei erilaisia venus-skenaarioita oteta huomioon, seuraava jääkausi on tuloillaan joidenkin kymmenien tai satojen tuhansien vuosien aikana. Pikemminkin näen itse hiilidioksidikierron ensimmäisenä Planetary management- projektina. Keskipitkän, ja jopa melko lyhyenkin, aikavälin skenaarioissa nimittäin ihmiset ovat merkittävä pelaaja hiilen, typen, ja monien muiden "makroresurssien" kierrossa. Tällainen managerointi tullaan lyhyen tulevaisuuden skaalassa ottamaan käyttöön, ja sen vastustajien "moraaliset" vastalauseet ovat lähinnä huvittavia. Ne voi nähdä samanlaisena vastalauseina ja ällistyksenä, joita lukutaidottomalla ja maanviljelyksestä mitään tietämättömällä paimentolaisella saattaa olla sen suhteen, ettei hän voi vapaasti viedä vuohiaan syömään toisen pellolle.

Planetaarisen resurssien hallinta ei tietenkään tarkoita väistämättä mitään keskitettyä valtiollista tai kollektiivista ratkaisua, vaan ainoastaan systeemin toiminnan managerointia niin, että se kykenee toimimaan tarkoituksenmukaisesti ja esimerkiksi ylläpitämään elämää. Melko todennäköisesti jossain lyhyestä syvään tulevaisuuteen ulottuvalla aikajänteellä erilaisia ylikalastus- tai saastuttamisskenaarioita pidetään yksinkertaisesti samanlaisena älyttömyytenä kuin vaikka sitä että ihmiset eivät hallinneet maanviljelystä tai lukutaitoa.

Kardashevin skaalalla kipuaminen on tietenkin vain yksi "megatrendi", ja se voi kääntyä. Tarkastelen kuitenkin syvää tulevaisuutta tässä yhteydessä vain kardashevin skaalalla etenevänä Käytän "k-asteikkoa" täysin tietoisena, että se ei missään nimessä ole riittävä, eikä mitenkään väistämättä edes välttämätön ehto, se on pelkästään karkea arvio, jonka avulla ihmiskunnan kehitysastetta voi arvioida.

Futuristi, fyysikko, jne, etc Michio Kaku on esittänyt aikaskaalan, jossa syvä tulevaisuus on edessä vasta kun ihmiskunta saavuttaa tason 3, eli on levittäytynyt koko galaksiin ja ottanut sen resurssit lähes kokonaan haltuunsa. Tällaisen aikajakson on oltava jo jossain määrin syvää aikaa optimistisimmissakin skenaarioissa, ellei valoa nopeampi matkustaminen ole mahdollista, sillä valonnopeudellakin edetessä matka galaksin toiselle puolelle ja takaisin vie 200 000 vuotta.

Listaan tässä muutamia syvän tulevaisuuden haasteita, lista on hyvin lyhyt ja ylimalkainen.

• Jääkaudet ja interglasiaalit, sekä niiden planeetallinen relevanssi. Tason 1 sivilisaatio, tai vähän sen alle, kykenee selviytymään näistä. Nykyihmiskunnalle se on vielä liian iso tehtävä. Veikkaan että tason on oltava noin k > 0.8-0.9. Aikaskaala 10 000 - 100 000 vuotta. Hyvät puolet: melko säännönmukainen vaihtelu. Huonot puolet: säätötehtävänä erittäin haastava.
• "Impact event", eli asteroidin tai komeetan törmäys. Periaatteessa nykyisentasoinen sivilisaatio (k > 0.6) kykenee teknisesti ratkaisemaan tällaisen haasteen. Asteroidien havainnointi on kehittynyt huimasti viimeaikoina. Fossiilitodistusaineiston mukaan näissä aikaskaala on miljoonia - kymmeniä miljoonia vuosia, mutta kyse on tietenkin paljolti sattumasta. Hyvät puolet: tekninen ratkaisu on mahdollinen. Huonot puolet:satunnaisprosessi, periaatteessa seuraavan sukupuuttotason törmäyksen pitäisi piakkoin jo oikeastaan tulla. (Tämä on tosin päättelyvirhe, jos oletamma törmäykset poisson-prosesseiksi)
• Hypernova galaktisessa lähiympäristössä. Seurauksena massiivinen säteilypurkaus, joka tuhoaa ilmakehän tms. Haastetaso on ainakin k > 1, mahdollisesti luokkaa k=2. Aikaskaalasta on mahdoton sanoa, laitan sen tähän väliin. Hyvät puolet: Ei varmoja todisteita siitä, että riski on edes todellinen. Huonot puolet: Voi olla täysin ennustamaton. Mahdollisuus tehdä asialle mitään on olematon.
• Galaktisen syklin vaiheisiin liittyvät mahdolliset riskit. Esimerkiksi aurinkokunta ajautuu pölypilveen, joka himmentää auringon säteilyä, tai ajautuu "törmäyskurssille" neutronitähden tai mustan aukon kanssa. Tällainen haaste on ehkä vähintään k > 1.1-tasoinen, pahimmillaan  k > 2 sivilisaation hallinnassa. Yksi kierros galaksin ympäri kestää 200 miljoonaa vuotta. Hyvät puolet: Aikaskaala on pitkä. Huonot puolet: ennustettavuus voi olla heikko.
• Auringon polttoaineen väheneminen. Aurinko polttaa vetyä heliumiksi ytimessään. Tämän reaktion tuottama kuumuus ja säteily aiheuttavat paineen ulospäin, ja tämä estää aurinkoa luhistumista enempää painovoiman vaikutuksesta. Prosessi on eräänlaisessa tasapainotilassa, mutta ajan myötä tämä tasapainotila ajautuu muuttuu niin, että säteilyintensiteetti kasvaa, kun vetyä on vähemmän suhteessa heliumiin. Jo kauan ennen kuin vety "loppuu" (ja aurinko muuttuu punaiseksi jättiläiseksi), auringon säteilyintensiteetti on kasvanut niin suureksi, että maapallo muuttuu elinkelvottomaksi. Prosessi on melko hidas, ja on teoriassa mahdollista esimerkiksi asteroidien ohilentoja manipuloimalla, nykiä maapalloa kauemmas auringosta ja näin ostaa joitain kymmeniä tai jopa satoja miljoonia vuosia lisäaikaa. Haastetasokin on näissä skenaarioissa melko vaatimaton, ehkä niinkin alhainen kuin k > 0.8. Aikaskaala on satoja miljoonia vuosia.
• Auringon polttoaineen loppuminen. Lopulta polttoaine kuitenkin loppuu. Tässä aikaskaala on kuitenkin miljardeja vuosia. Interstellaarinen exodus on tässä vaiheessa oikeastaan ainoa mahdollisuus.  k > 1-tason haaste, tähtienvälinen matkustus on välttämätöntä.
• Törmäys Andromedan galaksin kanssa. Tämä tapahtuu noin 4-5 miljardin vuoden kuluttua. Riskit ovat itseasiassa melko vähäisiä, ellei sitten ihmiskunta todella ole lähellä k = 3- kehitystasoa. Yksittäisten tähtien törmäystodennäköisyys on mitätön, mutta tähtijärjestelmien ajautuminen tähtisumuihin jne muuttuu yleisemmäksi. Alastair Reynoldsin Revelation Space- sarjassa on yhtenä juonenosasena muinaisen sivilisaation kehittämät koneet, joiden tehtävänä on estää tähtienvälisten sivilisaatioiden kehittyminen, jotta galaktinen törmäys ei aiheuttaisi niin suurta vahinkoa. (Juoni ei ollut kovin uskottava, mutta who cares.) 
• Big Rip-skenaariot ja muut maailmankaikkeuden lopullista kohtaloa koskevat uhat. Aikaskaala tässä on joistakin kymmenistä miljardeista vuosista satoihin miljardeihin. Riittävän kaukaisessa tulevaisuudessa kaikki tähdet ovat käyttäneet kaiken vedyn kaikkialta maailmankaikkeudesta, ja maailmankaikkeus kylmenee. Sitä ennen voi toki käydä niin, että avaruus itse repeää laajentuen "äärettömyyteen" niin, että mikään vuorovaikutus ei ole enää mahdollista. Näihin uhkiin vastaaminen voi hyvinkin olla mahdotonta, mutta arvioin, että tässä puhutaan k > 5- sivilisaatiosta, siis sivilisaatiosta joka kykenee muokkamaan maailmankaikkeuden rakennetta. Tällaisen sivilisaation kehittyminen on mitä ilmeisimmin erittäin epätodennäköistä.

Tulevaisuus

Olen jo jonkin aikaa halunnut kirjoittaa tekstin, jossa käsittelen tulevaisuutta ja sen mahdollisuuksia. Tänään kaikista mahdollisista päivistä on ehkä paras päivä kaikista. 

Planetary resources julkaisi taannoin että sen pitkän aikavälin suunnitelmissa on asteroidien resurssien hyödyntäminen, eli avaruuskaivostoiminta. Yksityisten avaruudessa operoivien yritysten määrä on lisääntynyt muutenkin viimeaikoina. Kannattaa myös lukea New Scientistin kirjoituksia aiheesta. Pointtina on, että megatrendi yksityisyritysten avaruudenvalloituksesta on jo selvästi nousujohteinen. Riskejä tietenkin on, esimerkiksi talouskasvun ja energian hinnan nousun myötä tällaisten investointien kannattavuus voi kovasti kärsiä.

Ihmiskunnan pitäisi  noin kokonaisuutena, muutenkin panostaa avaruuteen enemmän jo ihan siitä syystä, että maapallo on rajallinen. Jos ns Peak Stuff-ilmiöstä tulee todellisuutta, tämä ei ole ongelma, vaan avaruusmatkailua voi ajaa eteenpäin yksinkertaisesti uteliaisuus jne. Olennaista on tässä aikapreferenssi. Jos diskonttaamme jollain merkittävästi nollaa suuremmalla, niin avaruusmatkailu ei ole kovin järkevä tavoite. Pidän sitä ehkä jonkinlaisena itseisarvona niinkuin jotkut taidetta tai muita "korkeampia" kulttuurin muotoja. Siis, joku Mona Lisa, terrakotta-armeija, tai vaikka Sikstuksen kappeli ovat näkemisen arvoisia ja ehdottoman arvokkaita kulttuurillisia artefakteja, ja ceteris paribus maailma on parempi paikka niiden kanssa kuin ilman. Jos pitäisi valita, kumminkin olen mieluummin sellaisen ihmiskunnan jäsen, joka kävi kuussa. Vielä mieluummin sellaisen, joka kävi Marsissa tai jossain toisessa aurinkokunnassa. Nämä (erityisesti interstellaarinen matkustus) ovat ns. long shotteja, joiden toteutuminen on jossain sellaisessa aikahorisontissa, että ilman disruptiivista ja äkillistä teknologista siirrosta (tyyliin singulariteetti), minulla tai n < 10 sukupolven päässä olevilla  ei ole mahdollisuutta nähdä. Seuraava lista on jonkinlainen hahmotelma siitä, mitä voisi tapahtua.

• Asteroidin louhinta; tämä on siis planetary resourcesin idea. Tässä ei alkuvaiheessa puhuta varsinaisesta asteroidivyöhykkeestä, joka on Marsin radan ulkopuolella. Asteroideja on lähempänäkin. 
• Kuuasemat. Joidenkin teknologioiden kehittäminen ja kokeileminen vaikka kuun pinnalla voisi olla mielekästä. Siis jotain sellaista että itseään replikoivat koneet rakentavat kuun pinnan 30% täyteen aurinkopaneeleita ja sitten perustetaan tehtaita kuuhun, raaka-aineet asteroideilta. 
• Mars-matka. Ihmisten lennättäminen Marsiin on ehkä tyhmää nykytekniikalla. Matka on liian pitkä ja painottomuus syö luut ja lihakset. Tämä on yksi kehittämisen paikka biotekniikalle. 
• Avaruushissi. Wikipedian mukaan Japanilaiset olisivat väittäneet kykenevänsä rakentamaan sellaisen naurettavalla kahdeksalla miljardilla. Tämä on kertoimella reilusti enemmän kuin 10 halvempi kuin millä se minun näkemykseni mukaan kannattaisi rakentaa. Avaruushissillä voidaan pudottaa kiertoradalle (ja sieltä pois) roudaamisen kilohinta muutamiin tuhannesosiin nykyisestä, ja vastaavasti volyymi monisatakertaiseksi nostamatta kustannuksia. Puhumattakaan siitä, että viisaasti järjestetty hissi kykenee toimimaan erittäin korkealla hyötysuhteella, kun alas pudotettavasta kuormasta saadaan potentiaalienergiaa talteen esimerkiksi sähkönä.
• Laajamittainen aurinkokunnan hyödyntäminen: avaruuteen sijoitettavat aurinkopeilit jne energian kerääminen Dyson Ring/Swarm-tyyppisesti . 
• Interstellaariset luotaimet. Tämä kysyy nykytekniikalla pitkää aikapreferenssiä. Voyagerit olivat kohtuullisen hintaisia, mutta ne eivät kykene toimimaan enää kuin ehkä vuosikymmenen. Vrt, niillä menee useampia kymmeniä tuhansia vuosia ennenkuin ne lentävät ensimmäisen tähden ohi. Vaikka aito tähtienvälinen luotain ei olekaan realistinen, niin moninkertaisesti Voyagereita nopeammin aurinkokunnan ulkopuolelle pääsevän luotaimen rakentaminen ei olisi mitenkään älyttömän kallista. 
• Interstellaarinen matkailu. Evidenssi osoittaa tällä hetkellä, että planeettajärjestelmät ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus ja metallisuus (siis raskaiden alkuaineiden läsnäolo) lisää todennäköisyyttä, että maankaltaisia planeettoja on. Tämän aikajännettä on mahdotonta ennakoida. On oikeastaan mahdotonta sanoa edes mikä on kertaluokkaero nykyteknologiaan, eli puhutaanko erosta nykyihmisen ja homo erectuksen välillä, vai puhutaanko erosta Kolumbuksen ja foinikalaisten välillä. 

Kaikenkaikkiaan avaruusmatkailua ja avaruuden valloitusta voi minusta pitää jonkinlaisena itseisarvona, koska ihminen tarvitsee korkeampia päämääriä.  Näkemystä voi pitää jossain määrin uskonnollisena, modernistinen se ainakin aivan häpeilemättä on. Maapallo on ihmiskunnan kehto, mutta lapsi ei voi loputtomiin nukkua kehdossaan.


Tällaisilla projekteilla on spillover- ja oheishyötyjä usein merkittävästikin. Esimerkiksi lääke-  ja biotekniikan kehittyminen niin, että painottomuuden aiheuttamaa luu- ja lihaskatoa voidaan lievittää tai ehkäistä, poikii mahdollisesti keinoja hoitaa ja ehkäistä luukatoa myös ihan maan päällä. Automaatio, jota vaaditaan väistämättä asteroidien louhinnassa jne, on softaintensiivistä, ja sen uudelleenkäyttö ja teknologinen spillover vaikuttanee myös maanpäälliseen teollisuuteen. Jos avaruudessa toimiva teknologia tulee toimeen omillaan

Avaruusmatkailun lisäksi toinen lähellä sydäntäni oleva tulevaisuuden (ja nykypäivänkin) teknologia on ydinvoima. Vaikka hiljaa lupasin itselleni, etten tässä kirjoituksessa viittaa Kahnemaniin, niin totean tässä, että luku confirmation biasista sai minut miettimään ydinvoimakantaani kriittisesti. Paras arvaukseni on edelleen, että riskejä liioitellaan ja (yksityiset) kustannukset epärehellisesti lasketaan argumenteissa jonkinlaisiksi yleisiksi menetyksiksi (mitä ne eivät ole). En ole erityisen suuresti innoissani jostain EPR-reaktoreista vaikka ne parannus ovatkin vanhoihin malleihin verrattuna. Sensijaan pidän esimerkiksi käytetyn polttoaineen hyöty- (ja hyötö-) käytön selvittämistä tärkeänä. Tässä kohtaahan ongelmana on nyt, että se ei ole taloudellisesti kannattavaa. Uraani on suhteellisen halpaa ja jatkaa halpana olemista nykykysynnällä aika pitkään. Mutta sitä paremmalla syyllä käytetyn polttoaineen käsittelyä hyödylliseen muotoon pitäisi tutkia nyt. Suunnitelmat näiden arvokkaiden raaka-aineiden hautaamisesta maahan ovat absurdeja.

Hyötäminen esimerkiksi LFTR reaktoreissa on yksi potentiaalinen tulevaisuuden energiahaara. Toriumsyklistä syntyvä jäte on puhtaampaa kuin perinteisistä uraani- tai MOX-polttoaineista jäävä jäte ja vanhojen reaktorien jätettä voidaan rajoitetusti jopa hyödyntää energianlähteenä näissä. Jonkun Isomäen tapaisten patologisten ydinvoimanvastustajien argumentit ovat usein aivan absurdeja. LFTR-reaktorit eivät käyttäydy niinkuin Isomäki kirjoissan väittää. Isomäki kärsiikin ydinfobiasta. Hänen argumentteihinsa kannattaa kuitenkin tutustua, kuin myös siihen, miksi ne ovat virheellisiä.

Itse en pidä fuusioreaktoria kovin todennäköisenä ainakaan lyhyen (< 20 vuotta) enkä ehkä keskipitkänkään aikavälin (< 100 vuotta) menestyksenä. LFTR ja vastaavat toriumpohjaiset konseptit ovat teknisesti yksinkertaisempia, puhtaampia ja turvallisempia (teoriassa tosin vielä) kuin nykyiset ydinvoimalakonstruktiot, ja fuusiovoimala taas on vieläkin teknisesti hyvin kaukana. Esimerkiksi alan johtava projekti ITER pääsee tuottamaan fuusiota vasta liki 15 vuoden päästä, vaikka sitä on jo rakennettu 6 vuotta. Lisäksi sen tavoitteena on kyetä tuottamaan nettona sähköä muutamia minuutteja, eikä tämänkään onnistuminen ole varmaa. Jos kaikki menisi oikeasti hyvin, niin 50 vuoden päästä oltaisiin ehkä rakentamassa ensimmäistä kaupallisesti kannattavaa voimalaa; olettaen että investoinneista päästäisiin aina melko nopeasti yksimielisyyteen ja että rakennusprojektit eivät viivästy kohtuuttomasti jne. Riski on upside riski, mutta koska substituutin (toriumin hyötäminen) prospekti on selvästi parempi, panostaisin enemmän substituuttiin.

 Näiden lisäksi on sitten vielä muutamia todella mielenkiintoisia tieteen- ja teollisuudenaloja. Biotekniikka ja sen hyödyntäminen esimerkiksi terraformaamisessa ja vaikkapa Saharan osittaisessa metsityksessä tai muuttamisessa viljelykelpoiseksi, on yksi näkökohta. Esimerkkinä yhdestä monen teknologian polttopisteessä olevasta innovaatiosta joku Seawater Greenhouse- tyyppinen tekniikka, joka vaatii aurinkoenergian, ehkä biotekniikan, jne soveltamista. Lopputuloksena lisää viljelymaata ja metsää.

Tekoälysovellukset ovat toinen juttu. Suhtaudun yleensä hymähdellen ja jopa naureskellen johonkin human level- AI-höpötykseen. Jälleen Kahneman-varoitus: jotenkin sen jälkeen tajuan että ihmisen tapaisen tekoälyn rakentamisessa ei ole edes mitään järkeä, koska ihmisen äly on loppujen lopuksi aika puutteellinen (vaikka sillä on paljon vahvuuksia, sitä en kiistä). Sensijaan olennaisia askelia olisi esimerkiksi autoa kuljettava tekoäly. Metrot ovat jo nykyään monin paikoin täysautomaattisia.

Autopilotilla toimiviin autoihin on panostettu aika paljon ja ne toimivat nykyisin prototyyppeinä aika hyvin. Epäilen että hetkestä, jolloin ensimmäinen julkisilla teillä sallittu autopilotti tulee markkinoille, ei menee kauaa siihen, kun autoa ei enää saa kuljettaa julkisilla teillä muiden joukossa. Kun huomataan, että onnettomuuksia nyt vaan ei enää satu muille kuin ihmisille, niin ihmisten autonkuljetus siirtyy kokonaan sille erikseen varatuille radoille.

Laskentatehon jatkuva halpeneminen ja "ubiikkius" kykenevät muuttamaan elämää jo nyt merkittävästi, suurempi ongelma kuin teknologian saatavuus onkin se, että emme tiedä mitä sillä pitäisi tehdä. Tässä kohtaa siis teknologian kehitys ei paradoksaalisesti ole enää lainkaan se, joka muodostaa pullonkaulan sen käytössä, vaan se että elämämme on jo nyt niin hyvää, että viitseliäisyytemme sen parantamiseksi on hyvin rajallista. Hulluinta on, että ihmiset varmaan olisivat valmiita maksamaankin kaikenlaisista jutuista joita teknologialla kyllä pystytään tekemään, mutta kukaan ei oikein tiedä mitä se olisi. Itse ainakin toivoisin, että suunnilleen kaikki ne koneet joita kotona ylipäätään voi säätää, voisi vähäisellä vaivalla ohjelmoida toimimaan juuri niinkuin haluan. Siis jotain sellaista, että kännykkä kysyisi haluanko saunan lämpimäksi kun olen tulossa perjantaina kotiin, että se varottaisi että jääkaapissa ei ole lohta vaikka minulla on sitä lauantaisin tapana ostaa. Jne. Nämä ovat marginaalisia parannuksia, jotka voitaisiin nykytekniikalla "helposti" toteuttaa, mutta markkinoita ei ole syntynyt. Syynä on mm. se, että tällainen vaatisi standardointia sille, miten laitteet kommunikoivat keskenään ja softaa joka sitä standardia käyttää. Raudan puolesta äly ei maksaisi käytännössä mitään.

Melkein kaikki mikä vaatii ns prosessia, voidaan automatisoida äärimmäisen pitkälle jo nyt. Tämän scope ei oikeastaan edes voi enää lisääntyä marginaalilla merkittävästi, koska jo nyt merkittävä osa uudesta lisäarvosta, eli talouskasvusta, syntyy oikeastaan siitä, että keksitään mitä voidaan myydä ihmisille. Kustannukset muuttuvat pikkuhiljaa vähemmän ja vähemmän relevanteiksi, ja tämä tulee olemaan äärimmäisen disruptiivista. En ole "kapitalismin vastainen", mutta kun rajakustannukset menevät todella lähelle nollaa niin, että maksun periminen on kalliimpaa kuin kapasiteetin lisääminen marginaalilla, niin talouden lainalaisuudet lakkavat toimimasta. Mitä se tarkoittaa, en tiedä. Vielä ainakaan markkinatalous ei ole mitään teknologista "runsauden kuolemaa" kokemassa, mutta kuten Banks kirjoitti novellissan "State of The Art", Money is a sign of poverty. En oikeastaan ota jotain postscarcity- skenaarioita kovin vakavissaan, mutta on mahdollista että merkittävä osa ihmisistä siirtyy pikku hiljaa kokonaan ns varsinaisen talouden ulkopuolelle, ja että vaikka työttömyys jää pysyvästi lähelle (tai yli) double digittejä.

Se, onko se huono vai hyvä, on sitten eri asia. Post-scarcityn sijaan meillä voi olla jonkinlainen eksponenttijakauma ja patronage- tyyppinen talous jossa on muutama biljonääri (siis 1E12-nääri) ja  loput elävät näiden hyväntekeväisyydestä ja tekevät näiden suojeluksessa jotain, ja nämä tyypit sitten harrastuksinaan kilpailevat siitä kenellä on kolein avaruuslaivasto jne.

Tämä meni jo aiheesta ohi; tarkoituksenani ei ollut skannata sosiaalisia seurauksia. Kommentteja, villejä spekulaatioita, kritiikkiä, jne voi heittää. Toivoisin, että niitä tässä kohtaa leimaisi kuitenkin ainakin jossain määrin optimismi; jos tekee mieli kirjoittaa pessimistisiä riskiskenaarioita, niin ne voisi jättää toiseen kertaan. Tänään mieluummin lukisin positiivisia juttuja.