Suomi nousuun.

Suomen kansantalous on melko huonolla tolalla tällä hetkellä, joskaan ei aivan niin huonolla kuin kriisimentaliteetista voisi kuvitella. Positiivisesti ajatteleva voisi esimerkiksi tulkita työllisyysastetta siten, että olemme tällä hetkellä noin 2003-2004 vuosien tasolla sen suhteen, kuinka suuri osa työikäisestä väestöstä osallistuu työelämään.

Sivumennen sanoen, nykyinen lama koskee etupäässä miehiä. Siinä missä miesten työllisyys on vähentynyt liki 30 000 hengellä vuodessa, naisten työllisyys on lisääntynyt noin 10 000 hengellä. Miesten työttömyys on selvästi naisten työttömyyttä korkeammalla tasolla muutoinkin.

Työllisyyden raa'at luvut eivät kerro kuitenkaan koko totuutta. Huoltosuhde ei vielä ole lähtenyt aivan hurjaan pudotukseen, mutta esimerkiksi eläkeläisiä on jo liki puolitoista miljoonaa.

Tilastoista nähdään myös, että erityisesti asumiseen kuluu suomalaisilta alati kasvava osuus tuloista, samalla kun reaaliansioiden taso on junnannut paikallaan jo puoli vuosikymmentä. Siksi ei ole ihmeellistä, että kotimainen kulutuskysyntä ei ole järin suurta.  Tuotannon suhdannekuvaaja kertoo samasta ilmiöstä: Suomen kansantalouden kyky tuottaa ns hyvinvointia (ainakaan kun tuotannon arvo tai kotitalouksien reaalitulo on jokin mittari) on jumittunut. Tässä kohtaa voidaan toki esittää kyseenalaistus, onko kasvu sittenkään välttämätöntä kun kerran yhteiskunta on jo kovin vauras. En käy siitä kiistelemään sen kummemmin; oli kyse rakenteista tai ei, on selkeää todistusaineistoa siitä, että ns nollakasvu pidemmän päälle itseasiassa kurjistaa yhteiskuntaa. Syynä voi olla toki esimerkiksi se, että meidän julkinen sektorimme on viritetty siten, että se kykenee huolehtimaan tehtävistään vain mikäli talous kasvaa. Kun kasvu pysähtyy, julkinen sektori alkaa velkaantua. Koska julkisen sektorin tehtävät on laadittu sellaisiksi, että ihmisiä hoidetaan ja ihmisille annetaan rahaa kun nämä eivät kykene huolehtimaan omasta taloudellisesta hyvinvoinnistaan, niin kasvun oloissa aina näyttää siltä, että tämä rahan ja palvelujen jako "pitää" virittää kasvu-uralle. Kun kasvu päättyy tai kääntyy laskuksi, on näitä menoja hyvin vaikea karsia tai pitää kurissa.

Voimme olla kukin mitä mieltä hyvänsä hyvinvointivaltion logiikan mielekkyydestä, mutta yksi asia on varma: Se ei toimi nykyisellään, jos talous ei vedä. Asiaa voi pyöritellä arvojen näkökulmasta, enkä niihin ota tässä kantaa, mutta tosiasioiden näkökulma on melko selkeä. Julkinen velka lähti repeämään käsistä kokolailla samaan aikaan kun kasvu pysähtyi, vuonna 2008.

Suomen kansantalous on erittäin voimakkaasti riippuvainen kansainvälisestä kaupasta. Olin itseasiassa yllättynyt siitä, miten tämä riippuvuus on historiallisesti kehittynyt. Kun 90-luvun alun lama pamahti täysillä päälle, viennin osuus BKT:sta lähti nousuun jo hyvän aikaa ennen kuin varsinainen talouden toipuminen edes alkoi. Suomen viennissä oli massiivinen ylijäämä 90-luvun alusta vuoteen 2008 asti; ennen lamaa vienti ei ollut mitenkään mittavasti ylijäämäinen. Melko yleinen "folklore" on, että ylijäämäinen vienti oli se, mikä kekkoslovakian aikana ja sitä seuranneella "hyvinvointivaltion kulta-aikana" eli 80-luvulla mahdollisti mittavat julkiset palvelut. Näin ei kuitenkaan todellakaan ollut asianlaita.

En usko, että Suomen kansantalouden merkittävin vika on se, että "vienti ei vedä". Se on toki eräs indikaattori ja tietenkin vientiteollisuuden suomalaisen tuotannon kasvu vauhdittaisi Suomen taloutta, parantamalla työllisyyttä ja lisäämällä näin potentiaalisesti myös kotimarkkinakysyntää. Viennin ylijäämä itsessään ei kuitenkaan ole merkityksellinen tekijä, sillä ylijäämä tarkoittaa, että rajan yli virtaa maahan lisää rahaa, ja että suomalaiset painavat kyllä enemmän duunia mutta rahaa kulutetaan Suomessa enemmän. Ensinäkemältä vaikuttaa toki siltä, että kun on enemmän rahaa, olemme rikkaampia, ja tavallaan tämä on tottakin, mutta vain insidentaalisista syistä. Otetaan vaikkapa esimerkki, jossa Talvivaaran kaivoksesta löytyisi (tämä on vain ajatuskoe, huom) valtava lohkare kultaa, niin että yritys voisi vuolla siitä veitsellä palasia ja myydä ne ulkomaille. Lohkare olisi niin helposti hyödynnettävissä, että lisää työntekijöitä ei tarvittaisi. Itseasiassa, kaivos voisi peräti irtisanoa suurimman osan työntekijöistään ja ostaa muutamalle ukolle puukot joilla nämä vuolevat kultaa, joka sitten myytäisiin ulkomaille. Yritys ei tekisi tällä rahalla mitään, vaan pitäisi sen pankkitilillään, tai peräti käteisenä patjan alla, ja korkeintaan makselisi (ulkomaisille) velkojilleen velkojaan takaisin.

Tässä ajatuskokeessa siis vienti muuttuisi ylijäämäiseksi, mutta mikään itse kansantaloudessa ei oikeastaan muuttuisi.

Mikä tahansa talousjärjestelmä kykenee tuottamaan jotain ihmisten hengen pitimiksi. Tämän osoitti esimerkiksi se, että Neuvostoliitossakin oli kohtuullinen elintaso, vaikkakin sangen vaatimaton länsimaiseen verrattuna. Markkinatalousjärjestelmän paremmuus -- jos sellaista nyt ylipäätään tarvitsee perustella muulla kuin vapaudella -- kumpuaa siitä, että ensiksikin, sen puitteissa toimitetaan asioita useampaan erilaiseen tarpeeseen, ja toimitetaan niitä siksi että a) joku haluaa näitä asioita ostaa ja b) joku haluaa niitä myydä (koska haluaa itse ehkä rahaa). Tämä tarkoittaa sitä, että transaktioita tapahtuu siksi, että joku haluaa ostaa ja joku myydä, ja juuri siksi transaktioiden volyymi oikeasti mittaa ainakin jollakin tapaa sitä hyvinvointia jota järjestelmässä on tuotettu. Toiseksi, koska markkinatalousjärjestelmässä periaatteessa kuka tahansa voi toimittaa sen tuotteen tai palvelun tai mitä hyvänsä, on tuottajilla aina jossain määrin pakko pohtia miten ihmisiä palvellaan paremmin.

Keskusjohtoinen systeemi ei kykene kuin rajallisessa mittakaavassa uusintamaan ja kehittämään toimintaansa. Tämä johtuu siitä, että sen toiminnan jatkuvuus ei riipu kuin äärimmäisen pitkän välillisen ketjun kautta siitä, miten hyvin se tuottaa palvelunsa. Tästä on esimerkkinä vaikkapa suomalainen lupabyrokratia. Täysin legitiimillä asioilla liikkuva maahanmuuttaja -- esimerkiksi suomalaisen ulkomaalinen puoliso, joka haluaa työskennellä maassa tai kansainvälisen yrityksen palkkaama asiantuntija joka tulee konsultoimaan pitkää projektia -- joutuu esimerkiksi mittavien hallinnollisten toimenpiteiden kohteeksi. Myös kansalainen joka haluaa uuden passin tai henkilökortin, joutuu asioimaan byrokratian kanssa hyvin kankeasti, odotusaikojen ollessa pitkiä. Erityisesti näissä jälkimmäisissä tapauksissa mitään viranomaiskontrollia ei suoriteta, kyse on pelkästään hidastelusta prosessissa, ilman mitään sen kummempaa tarkoitusperää. Muovikortin tulostamiseen menee muutama minuutti, eikä poliisilaitoksella kukaan tosiasiassa tee mitään sen kummempia tarkastuksia, korkeintaan vilkaisee kuvaruudulta että onko jokin henkilö etsintäkuulutettu tms. Sama pätee rajoitetussa mielessä myös terveydenhuoltoon. Itse hoitohenkilökunta toki tekee potilaan kohdatessaan työnsä siten kuin heidät on koulutettu, ja prosessi on rakennettu niin, että se hyödyntää viimeisintä tietoa (tosin valtavalla viiveellä, erityisesti byrokraattisen prosessin vuoksi; en käy kuitenkaan tässä ruotimaan tätä aspektia), mutta palvelun kannalta olennaisin osa -- se, miten potilas pääsee hoitoon -- on samojen byrokraattisten lainalaisuuksien alainen.

Julkisissa investoinneissa ei olla paljoa paremmalla tolalla, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Esimerkiksi infrastruktuurihankkeet, kuten uusien asuinalueiden tietyöt, viemäröinnit ja vesijohdot, jotkin julkisen liikenteen hankkeet jne näyttävät paperilla hyvältä. Talousteoreettisesti ajatellen niillä on potentiaalia piristää taloutta siten, että erilaiset mahdollisuudet vaikkapa uusi asuinalue mukavalla etäisyydellä kasvavasta teollisuuskeskittymästä, voivat vauhdittaa talouden sopeutumista vaikeina aikoina. Tämä pätee kuitenkin vain teoriassa ja paperilla, sillä em. byrokraattisen hitauden, ja osin itse rakentamisen hitauden vuoksi tällaisin keinoin voidaan vaikuttaa asioihin pikemminkin vuosikymmentä lähestyvällä aikajänteellä, ei parin vuoden laskusuhdanteen yli.

Uskoisin perustelleeni sen, miksi en usko että julkinen sektori kykenee kasvattamalla menojaan tai palvelujaan tosiasiallisesti paljoakaan tekemään. Se, mitä se voi tehdä, on mahdollistaa asioiden tapahtumisen olemalla estämättä niitä, ja toisaalta sitoutumalla pitkäjänteisesti sen perusinfran turvaamiseen joka on talousjärjestelmän toiminnan kannalta olennaista.

En katso, että julkisen sektorin tulisi mitenkään yksioikoisesti tarjota mitään tiettyä palvelua. Suomessa se kuitenkin näin tekee, joten otan tämän annettuna. Julkinen sektori tarjoaa sosiaali- ja terveyspalvelut, koulutuksen, ja maanpuolustuksen. Näiden rahoittamiseksi se kerää veroja; tämä johtaa väistämättä eräänlaiseen bootstrap-ongelmaan: Verojen kerääminen haittaa toisaalta talouden toimintaa, mutta toisaalta tulot mahdollistavat sellaisen toiminnan rahoittamisen, jolla on potentiaalisesti hyötyjä. (En ota kantaa siihen voisivatko markkinat tuottaa tämän itse; pääosin uskon, että voisivat, mutta se ei ole olennaista tässä yhteydessä). Siksi olisi tärkeää, että panokset laitettaisiin sinne, missä niiden marginaalinen tuotto on suurin.

Esimerkiksi kansaneläkelaitos käyttää lääkekorvauksiin noin 1.3 miljardia vuodessa. Väittäisin, että edelleenkin näistä melko pieni osa on geneerisiä lääkkeitä. Summasta jokin osa -- en osaa sanoa kuinka suuri osa, mutta merkittävä -- on patenttien yms vuoksi maksettuja monopolikorvauksia. Koska myyjällä on monopoli ja maksajalla on monopoli, ja myyjä tätä monopolivoimaa käyttää, myös maksajan tulisi käyttää omaa monopolivoimaansa. Tästä saataisiin jo satoja miljoonia vuodessa säästöjä, ilman merkittävää haittaa sille palvelulle jota tuotetaan.

Ydinvoima on yksi suosikkiaiheitani. Yksi tekijä, joka on hiertänyt ns teollisuuspiirejä ja varsinkin popularisoidussa keskustelussa Suomen taloudesta, on energiaintensiivisen vientiteollisuuden pakeneminen Kiinaan ja ylipäätään väheneminen Suomessa. En ota kantaa siihen, onko todellinen syy tähän pakoon, mutta halvempi energia ei haittaa ketään. Kuten Soinivaara taannoin kirjoitti, Suomalainen lupakäytäntö, jossa myönnetään lupa voimalalle kerrallaan, kannustaa massiivisten megareaktorien hankkimiseen, jolloin riskienhallinta kippaa kerralla useita miljardeja. Mielekkäämpää olisi sallia modulaaristen ja pienempien reaktorien rakentaminen.

Yksi merkittävä huolenaihe jolla ydinvoimaa torpataan on ydinjätteeseen liittyvä epäongelma. Laskeskelin taannoin -- ja jos joku viitsii tarkistaa olinko väärässä, olen kiitollinen -- että ydinjätteen loppusijoittamiseen käytetään luokkaa 20 miljoonaa euroa vuodessa. Jos tästä vaikkapa puolet jyvitettäisiin IFR- tai LFTR-reaktorien kehitystyöhön ja rakentamiseen Suomeen, saataisiin paitsi kallis loppusijoitus vältettyä, myös samaan rahaan lisää sähköä. Tämän kaiken lisäksi kehitystyö ja projektit poikisivat osaamista niin säteilyturvakeskuksen kuin ydinvoimateollisuuden piirissä, ja tämä osaaminen kykenisi poikimaan tulevaisuudessa myös vientiteollisuutta. Onnistuessaan ja mittakaavan ylittäessä kotimaassa tuotetun jätteen käsittelyyn tarvittavan kapasiteetin, yksi vientitulojen lähde olisi käytetyn polttoaineen jatkokäsittely Suomessa. Tätä potentiaalista tulonlähdettä moni varmasti kauhistuu. Se on kieltämättä poliittisesti hankala, vaikka mitään perusteluja peloille ei itseasiassa edes ole. 

Jätteisiin liittyy myös se, miten jätelaki toimii. Tällä hetkellä Suomen Autoritaarinen Kansantasavalta nimittäin määrää että kunta päättää kuka ja mikä taho saa roskat kerätä, ja kiinteistön omistajan on pakko tehdä "sopimus" (mikä ihme sopimus se on, joka on pakko tehdä?) jätehuollon kanssa.  Jätehuolto käy tyhjentämässä astian sopimuksen mukaan. Kiinteistönomistaja ei esimerkiksi saa tehdä sopimusta jonkin kolmannen tahon kanssa, että tämä hakisi jätteet, lajittelisi ne haluamallaan tavalla, ja sitten toimittaisi kaatopaikalle sen, mitä ei tarvitse. Soininvaaran kirjoitus käsittelee aiheesta suunnilleen kaiken sen, mitä siitä kannattaa sanoa, poislukien sen tosiasian, että tosiasiassa mitään tällaista jätelakia ei tarvittaisi. Toki on syytä estää laittomien kaatopaikkojen pitäminen, mutta tästä ei ole kyse; kunta kerää rahoja jätemaksuista ja sillä on tähän monopoli. Tämä estää jätteiden hyötykäytön. Suomalainen mentaliteetti näkyy tässä siinä, että hyöty nähdään aina nollasummaisena: jos kunta paskoo ympäristön saadakseen veroja, niin se on "hyvä", ja jos yksityinen taho saa hyötyä käyttämällä ja kierrättämällä jätteet, se on "paha".

Puolustusvoimien menot ovat noin kolme miljardia vuodessa. Toimintamenot ovat näistä menoista reilu puolet, alle kaksi kolmasosaa. Puolustusvoimat laskee, että varusmiespäivän hinta on noin 50 euroa. Kuikuilin lukuja, ja en löytänyt yksityiskohtia; en ole tässä argumentoimassa sen puolesta, että puolustusmenoja leikattaisiin, vaan tarkastelen sen kustannustehokkuutta. Esimerkiksi näyttää pikaisesti katsoen siltä, että vapaaehtoisten järjestöjen kautta annettu koulutus on kustannustehokkuudeltaan samaa tasoa kuin varusmiespalvelus ja merkittävästi tehokkaampaa kuin reservin kertausharjoitukset. Tämä ainakin indikoi, että parempaa maanpuolustusta saataisiin siirtämällä panostusta vapaaehtoisuuteen. Tätä ei pidä lukea niin, että argumentoisin asevelvollisuudesta luopumisen puolesta. Voisin argumentoida, mutta se ei ole tämä argumentti. Tämän argumentin sisältö on, että maanpuolustuksen tarpeista osa on mielekästä täyttää tavoilla jotka eivät tapahdu välttämättä itse Suomen Puolustusvoimien organisaation sisällä, vaan puolustusvoimat voi tilata palvelua muilta tahoilta ja tarjota näiden käyttöön tarvittaessa henkilöstöä ja kalustoa. Luvut ainakin näyttävät siltä, että näin osa toiminnasta saataisiin tehtyä halvemmalla tai samalla rahalla saataisiin enemmän toimintaa.

Puolustusteollisuuden imago ei ole Suomessa ollenkaan sitä, mitä se voisi olla. Singaporessa puolustusvoimat panosti imagoasioihin aivan eri tavalla kuin täällä, lisäksi puolustusteollisuudella oli paljon yhteistyötä tutkimuslaitosten kanssa; itsekin työskentelin puolustusteollisuuden ja yliopiston yhteisessä laboratoriossa, puolustusvoimien rahoittamassa projektissa. En tiedä, missä määrin Suomessa voitaisiin ottaa oppia esimerkiksi DSO:n toiminnasta, mutta DSO ja puolustusteollisuus tekevät tiivistä yhteistyötä yliopistojen kanssa ja ala on merkittävä teollisuudenhaara paitsi Singaporen (jo sinänsä mittavaan) puolustuksen tarpeisiin, myös viennissä. Esimerkiksi ST Engineering on aivan eri kokoluokan yritys verrattuna vaikkapa Patriaan. Aggressiivisempi yhteistyö tutkimustahojen kanssa aivan takuulla toisi etuja molemmille ilman merkittävää lisärahaa, sillä nykyiselläänkin raha vain kulkee valtion taskusta toiseen, ja kovin usein sieltä ulos ulkomaille.

 Yliopistojen ja korkeakoulujen ympärillä näperrellään kaikenlaisten startup- hautomoiden kanssa. Tämä on sinänsä aivan hyvä ja pätevä idea, mutta mielestäni prosessi on kovin jäykkä ja perustuu perisuomalaiseen byrokratiapyöritykseen. Tällaiset projektit ja ympäristöt työllistävät paljon koulutuksen ja liiketoiminnan ympärillä häärääviä byrokraatteja ja konsultteja, jotka haluavat saada siivun ihmisten ideoista. Sinällään tässä ei muuten olisi mitään suurempaa ongelmaa, enkä pidä toimintaa mitenkään negatiivisena. Mielestäni olisi kuitenkin hyvä integroida koko idea siitä, miten elinkeinoelämä noin ylipäätään toimii, kautta linjan siihen koulutukseen joka elinkeinoelämän tarpeisiin (muka) vastaa. Annan tästä esimerkin: Teknillistä koulutusta antavissa yliopistoissa on erilaisia projektitöitä erilaisiin tarpeisiin. Osassa koulutusohjelmista nämä projektit tehdään itseasiassa jonkin yritysosapuolen kanssa, jolloin opiskelija joutuu kohtaamaan ainakin osan työelämän realiteeteista koulutuksen yhteydessä. Pidän tätä mallia hyvänä, ja sen hyvyyden mittarina voidaan pitää esimerkiksi työllistymistä. Ainakin kun viimeksi katsoin, niin se koulutusala josta sattuneesta syystä eniten jotain tiedän, tuotti erittäin hyvät työllistymisnäkymät juuri niille, jotka tällaiset projektityöopinnot on käynyt läpi.

Mielestäni ideaa voisi laajentaa yleisemmin ja halki erilaisten oppilaitosten ja mahdollistaa integraatio perustutkimukseen ja opetuksen ja elinkeinoelämän välillä. Tähänkään ei tarvita rahaa, vaan ainoastaan kevyempi byrokratia.  Olen seurannut erään yliopiston "kehitystä" kohti "yksityistä" yliopistoa, ja näyttää pikemminkin siltä, että sensijaan että tällainen malli palvelisi kansantalouden etuja, se nähdään keinona kupata yrityksiltä rahaa yliopiston hallinnon pyörittämiseen. Tästä kielivät esimerkiksi alati kasvavat yleiskustannuskertoimet ja tuottovaatimukset, samaan aikaan kun palkkakehitystä jarrutetaan.

Tämä onkin yleinen ongelma kaikessa, sillä ns hyvinvointyhteiskunta-ajattelua värittää omanlaisensa rent-seekingin korostuminen. Tarkoitan tällä sitä, että organisaatiot näkevät voittoja ja hyötyjä siellä sun täällä ja haluavat päästä näistä osallisiksi. Tämä on ymmärrettävää ja inhimillistä, mutta valitettavan haitallista. Jos jokin julkinen organisaatio halutaan kehittää siihen suuntaan, että sen tehtävänä olisi esimerkiksi poistaa esteitä jonkin tietyntyyppisen yhteistyön edestä, organisaatio pyrkii aina tekemään itsestään välttämättömän sille nimenomaiselle yhteistyölle, koska siinä määrin kun yhteistyö hyödyttää molempia osapuolia ja tuottaa molemmille esimerkiksi rahaa, tämä organisaatio voi aina oikeuttaa roolinsa sillä, että se on "hyödyksi". Tämä pitäisi nähdä ja eliminoida, ja juuri tästä syystä mielestäni vapaaehtoisuus on kaikessa tällaisessa toiminnassa kaiken avain.

Suurimpia esteitä hyödyllisen toiminnan käynnistymiselle -- rahanpuutteen jälkeen -- on luottamuksen ja informaation puute. Nämä eivät ole erilliset, vaan tiiviisti toisiinsa liittyvät näkökohdat. Luottamuksella viittaan siihen, että jos aloitan startup-yrityksen jonkun henkilön kanssa, minun tulisi luottaa siihen, että kun kassaan kilahtaa ensimmäinen maksusuorite, niin yhtiökumppani ei juo rahoja. Informaatiolla taas viittaan siihen, että jos henkilöllä A on liikeidea josta puuttuu jokin osanen ja henkilöllä B on tarvittava osaaminen tuon osasen toteuttamiseksi, nämä henkilöt eivät välttämättä tiedä toisistaan riittävästi että kumpikin tunnistaisi tämän tilanteen.


Rahasta ei sinänsä ole pulaa nykyisessä markkinataloudessa, se käy ilmi korkotasosta. Ne tahot, jotka näpertelevät näiden muiden ongelmien ratkaisussa taas ovat suomalaisen kulttuurin erityispiirteiden vuoksi taipuvaisia paisuttamaan byrokratiaa joka tukahduttaa toimintaa. En kykene tarjoamaan tähän mitään vedenpitävää ratkaisua. Sen tiedän, että jos tämä ei muutu, niin me emme nouse tästä ilman aika tylyä pohjakosketusta.

Lähitulevaisuus

Olen kirjoittanut aiemmin pitkästä tulevaisuudesta ja lukuisista tekniikoista jne, spekulatiiviseen tyyliin tunnisteen tulevaisuus alla.

Kirjoitan asiasta myöhemmin lisää - jos ehdin, sillä aivan lähitulevaisuudessa olen menossa taas kesämökille - mutta ajattelin kesäaamun ratoksi hieman pohtia trendiä joka todennäköisesti tulee olemaan merkittävä. Ennen kuin teen sen, huomautan että lähes jokainen teknologinen muutos yliarvioidaan lyhyellä aikavälillä ja aliarvioidaan pitkällä. Esimerkiksi vuosituhannen vaihteessa internetin merkitystä liike-elämässä yliarvioitiin, mutta nykypäivänä se täyttää todella suuren osan ihmisten arkea.

Eräs hieman internethypen jälkeen esiintynyt toinen "kupla", joka jäi Suomessa lyhytaikaiseksi, oli ns. biotekniikkakupla. Se ei varsinaiseksi pörssikuplaksi koskaan päätynyt, mutta Suomessa esimerkiksi Sitra Esko Ahon johdolla kylvi miljoonia (ei sentään miljardeja!) bioalan startupeihin 00-luvun puolivälin paikkeilla. Koska mitään sen suurempaa menestystarinaa - "uutta Nokiaa", kuten silloin toivottiin - ei syntynyt, moni veti johtopäätöksen että bioalasta ei todennäköisesti koskaan tule mitään.

Tämä johtopäätös on tietenkin väärä, aivan samaan tapaan kuin että "internet katoaa elämästämme" olisi ollut typerä johtopäätös dotcom-kuplan puhjetessa. Esimerkiksi ihmisen koko genomin sekvenssointi maksoi alunperin miljardeja, nyt hinta on painunut muutamaan tuhanteen dollariin, ja putoaa edelleen hurjaa vauhtia, eikä mitään varsinaisia esteitä ole sille, että muutamassa vuodessa yksilö voi selvittää koko DNA:nsa muutamalla eurolla, laitteella, jonka voi ostaa verkkokaupasta ja joka mahtuu taskuun. Tällainen teknologia on potentiaalisesti disruptiivista monella tapaa. Jo aivan banaaleimmasta päästä: Lasten isyyden selvittäminen esimerkiksi tulee olemaan täysin triviaalia kotikonstein. Riskit erilaisiin perinnöllisiin sairauksiin tulevat ilmi välittömästi, ja niitä ei yksinkertaisesti voi mitenkään salata. Lainsäädäntö tulee toki todennäköisesti väliin, mutta niin kauan kun tällaiset laitteet ovat jossain päin maailmaa laillisia, niitä päätyy kaikkialle missä tällaisiin kysymyksiin halutaan vastauksia.

Yhtenä dystopisena riskinä on että IPR-järjestelmän kannattajat pysyvät nykyiseen tapaan niskan päällä. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että tekijänoikeuksiin ja patentteihin vedoten kaupalliset toimijat voivat vaatia yksinoikeuksia geeneihin myös sen jälkeen kun kyseinen informaatio on käytännössä ilmaista. Olemme jo nähneet miten olemassaoleva informaatio julistetaan jonkun "omaisuudeksi". Esimerkiksi kun joku tunnistaa genomista jonkin piirteen joka paljastaa sairausriskin, niin tämä voidaan jo nyt patentoida, ja käytännössä estää riippumaton lääkekehitys ja jopa diagnostiikka. Kun teknologia tällaisen informaation selvittämiseen kehittyy, argumentit tietenkin heikkenevät, mutta otteet valitettavasti kovenevat. Tämä voidaan nähdä jo nyt esimerkiksi siinä miten "piratismiin" suhtaudutaan.

Publish or Perish

Olen viimeisen neljän viikon aikana työskennellyt kolmen eri paperin kanssa. Ensimmäisen lähetimme elokuun puolivälissä Theoretical Computer Science:en. Koen syyllisyyttä tästä, koska periaatetasolla olen samaa mieltä Elsevier-boikotin tavoitteiden kanssa. Uskon, että tiedon ja julkaisemisen suhteen elämme murrosvaihetta, jossa Elsevierin ja Springerin tapaiset kustannustalot ovat väistymässä. Toisen paperin lähetimme konferenssiin (jonka proceedingsin julkaisee Springer LNCS-sarjassa ja kolmas menee Fundamenta Informaticae:en.

Olen kirjoittanut aiemminkin. Kustannustalot pitävät tiedemaailmaa panttivankina vielä toistaiseksi. Niillä on yksinoikeus journaleihin ja julkaisusarjoihin joita tiedemaailmassa on perinteisesti käytetty arvostettujen tutkimusten julkaisukanavana. Niiden rooli on peräisin ajalta, jolloin ladontatyö vaati jonkin verran pääomia, ja näillä kustannustaloilla oli henkilökuntaa varmistamassa esimerkiksi oikeinkirjoitusta ja muita vastaavia asioita. Niiden liiketoiminta perustui siihen, että ne tarjosivat jonkin palvelun. Internet-julkaiseminen ei ollut mielekäs vaihtoehto ja lisäksi indeksointi yms nykyisin hakukoneiden automatisoima palvelu piti tehdä käytännössä käsin.

Maine oli silloin tärkeää pääomaa, ja on sitä edelleen. Menneisyydessä maineen rakentaminen vaati työtä ja ennenkaikkea panostusta, ja "copyright" tarkoitti sitä, että oli suoranainen etuoikeus päästä painamaan virallinen versio jostakin lehdestä. Se ei tarkoittanut kenenkään mielessä yksinoikeutta tietoon, ja vaikka näistä palveluista sai korvauksen, se tapahtui käytännössä kuitenkin markkinaehtoisesti, ainakin jossakin mielessä.

Nykyisin on toisin. Kustannustalot eivät tarjoa yhtään mitään muuta kuin nimen jonka alla julkaistaan. Ne vaativat edelleen tekijänoikeuden itselleen, mutta sensijaan että tämä oikeus tarkoittaisi että nämä tarjoavat palvelun maksua vastaan, ne ainoastaan perivät maksun.

Kun tämä tuodaan esille, tekijänoikeuksien puolustajat nousevat välittömästi siilipuolustukseen, ja alkavat generoida erilaisia "argumentteja" sen puolesta, miksi tämä on vain oikeutettua, miten joskus vuosikymmeniä sitten luotu maine ja verkosto ovat oikeasti näiden kustannustalojen omaisuutta ja miten on jonkinlaista "sosialismia" vaatia niitä luopumaan tästä "omaisuudesta". Tahtoisin tässä vaiheessa siteerata Robert A. Heinleinin erästä romaanihahmoa:

There has grown up in the minds of certain groups in this country the notion that because a man or corporation has made a profit out of the public for a number of years, the government and the courts are charged with the duty of guaranteeing such profit in the future, even in the face of changing circumstances and contrary to public interest. This strange doctrine is not supported by statute or common law. Neither individuals nor corporations have any right to come into court and ask that the clock of history be stopped, or turned back.

 Verkostovaikutus viittaa jonkin toiminnan, palvelun, tuotteen, tms. sellaiseen ominaisuuteen, että kun ko. tuotteella on monia käyttäjiä, tämä jo sinällään lisää tuotteen hyödyllisyyttä asiakkaalle. Klassinen esimerkki tästä on puhelin; ensimmäinen puhelin oli kovin hyödytön keksintö, vasta toinen puhelin oli merkittävä. Esimerkiksi faxit eivät ole kovin hyödyllisiä, jos toisella osapuolella ei ole mahdollisuutta vastaanottaa.

Verkostovaikutus on se, jonka vuoksi jonkun journalin arvo on suuri. Lehti on tunnettu, eli sillä on paljon lukijoita. Siinä esiintyvä artikkeli saa paljon näkyvyyttä, ja siksi moni haluaa julkaista ko. lehdessä, ja se taas nostaa laatua. Kuten puhelimissakin, olennaista on, että muut käyttävät (so. lukevat ja ainakin yrittävät kirjoittaa) kyseistä laitetta/palvelua. Tällaisen tuotteen arvo tulee suureksi osaksi käyttäjiltä.

Verkostovaikutus tuottaa jo itsessään eräänlaisen lock-in- vaikutuksen, eli tekee vaikeaksi, kannattamattomaksi, jne vaihtaa palvelua. Tästä syystä heikot toimijat, joilla on pienet verkostot, yleensä pyrkivät keskenään pääsemään yhteisymmärrykseen esimerkiksi erilaisista teknologiastandardeista yms rajapinnoista, jotka mahdollistavat pienten verkostojen yhteenliittymisen. Kun toimijan omassa hallinnassa oleva verkosto kasvaa, insentiivi tällaiseen vähenee, ja jos toimija saa riittävän ison verkoston, sen kannattaa alkaa aktiivisesti sabotoida muiden pääsyä verkostoon.

Yleisimpiä keinoja sabotoida verkostoihin pääsyä ovat erilaiset IPR-järjestelyt. Suljetut ja salaiset standardit, salassapitosopimukset, tekijänoikeudet jne. Lista on pitkä, mutta näillä kaikilla on se ominaisuus että ne ovat periaatteessa valtiollisia interventioita, joilla suojellaan yksityistä toimijaa kilpailulta. Kun teknologia mahdollistaa verkoston avaamisen kilpailulle, ison verkoston haltija pyrkii usein vaikuttamaan lainsäädäntöön ja oikeusistuimiin niin, että nämä estäisivät tämän avaamisen ulkopuolelta. Tämä on esimerkki ilmiöstä nimeltä Rent-seeking. Termi ("rent") on vanha, se on itseasiassa perua ajalta, jolloin feodaalijärjestelmää ei oltu vielä täysin purettu. Erilaiset lääninherrat saattoivat määrätä maaomaisuutta hallittavaksi vasalleilleen, jotta nämä voisivat periä pakkovuokraa (rent) talonpojilta. Olen aiemminkin verrannut IPR:ää feodaalijärjestelmään. Tekijänoikeudet, patentit jne, ovatkin oikeastaan pikemminkin eräänlaista informaation feodalismia enemmän kuin mitään markkinataloutta.

Kustannustalot ovat tavallaan tekijänoikeuksien avulla hankkineet itselleen "läänityksiä" tiedemaailmasta. Asiaa pahentaa se, että usein yliopistot tekevät näiden talojen kanssa sopimuksia, eli maksavat näille jonkinlaista suojelurahaa, jotta ko. yliopistojen tutkijat pääsevät näiden hallinnoimaan informaatioon käsiksi. Ja tutkijoiden menestyksekkyyttä urallaan mitataan melko suuressa määrin sillä, kuinka hyvin nämä onnistuvat julkaisemaan juuri näissä nimekkäimmissä lehdissä. Koko lystin maksaa hyvin pitkälle veronmaksaja. Tämän ilmeisen kustannuksen päälle tulee vielä - mielestäni monin verroin pahempi - kustannus siitä, että erilaiset rinnakkaiset ja avoimet verkostot jne eivät pääse käsiksi tähän informaatioon, ja esimerkiksi automaattinen ja avoin haku ja indeksointi estyvät tai ainakin heikentyvät.

Suhtaudun hyvin negatiivisesti myös erilaisiin suljettuihin ja maksullisiin  viittausverkostoihin, kuten vaikkapa Web Of Knowledge:en. Syynä ei ole se, että ne perivät maksua palveluistaan - siitä vaan, jos ihmisiä kiinnostaa - vaan se, että niiden verkosto on rakennettu suhdetoiminnalla julkisiin toimijoihin kuten yliopistoihin. Yliopistojen manageriportaalle - joiden on muodikasta olla "liiketalouden" asiantuntijoita - myydään hieno idea verkostosta, jonka avulla voidaan saada luotettavaa informaatiota tutkijoiden kyvykkyydestä ja asemasta yhteisössä. Tämä sama manageriporras sitten palkkaa konsultteja, arviointiryhmiä jne, jotka koostuvat "asiantuntijoista", jotka sitten näiden verkostojen sisältämää informaatiota käyttäen julistavat kuka tekee hyvää tutkimusta ja kuka ei.

Näiden ongelma ei ole se, että raha liikkuu tai että joku hyötyy ja joku toinen häviää. Ongelma näissä on se, että tällainen verkosto tuhoaa resursseja. Se ei vain siirtele niitä paikasta toiseen, vaan se estää informaation kulkeutumista, ja se toimii aivan samaan tapaan kuin vaikkapa valtio joka verottaa. Mitään periaatteellista eroa tässä ei ole.

Minua on usein syytetty äärimmäisyyksiin menemisestä vaatiessani täydellistä IPR-järjestelmän romuttamista. Olen edelleen sitä mieltä, että nykytilanteen rinnalla täydellinen IPR:n romuttaminen olisi olennainen parannus. Mutta koska se ei ole todennäköistä eikä poliittisesti realistista, niin esitän muutamia mahdollisia kehitysehdotuksia.

Yliopistojen pitäisi laajemmin neuvotella yhteistyösopimuksia, joissa sanouduttaisiin irti kustantajien ja vastaavien rent-seeking-tahojen ylivallasta. Esimerkiksi EU:n (tai mielellään tietysti koko maailman) laajuinen yliopistokartelli, joka joko kieltäytyisi maksamasta tai vaatisi alhaisempien maksujen lisäksi täyttä avoimmuutta, olisi huomattava parannus. Vaatimus siitä, että papereiden copyright-sopimukset eivät estäisi papereiden indeksointia, hakuja jne ja jättäisivät tekijälle oikeuden laittaa oma versionsa ladattavaksi verkkoon, olisi merkittävä parannusaskel.

Henkilökohtaiset boikotit ovat ihan OK, kannatettavia ja osoittavat korkeaa moraalia. Niitä ei voi kuitenkaan pitää ainoana vaikutuskeinona. Omalla kohdallani esimerkiksi olen juuri nyt urani siinä vaiheessa jossa minun oletetaan julkaisevan merkittävimmät tulokseni arvostetuimmissa lehdissä. Jos osallistuisin boikottiin, sabotoisin uraani juuri vaikeimmassa vaiheessa. Olen ehkä itsekäs - myönnän sen - mutten kyllä pidä tätä mitenkään kovin suurena moraalisena ongelmana. Tuhoamalla vain omat mahdollisuuteni en saisi silti juuri mitään aikaan. Tässäkin kohtaa on syytä keskittyä toimimaan tarkoituksenmukaisella tavalla. Pyrin ilman muuta suosimaan open-access julkaisuja, mutta koska työnantajani edellyttää arvioinneissa näitä, julkaisen myös niissä. Niin pitkälle kuin mahdollista, aion kuitenkin esimerkiksi tehdä omat julkaisuni julkisiksi; voin ryhtyä tähän toden teolla vasta Suomessa, koska täällä käteni ovat paljon suuremmassa määrin sidotut.

Sivumennensanoen, ja off-topic: tätä voi verrata hiilidioksidipäästöjen kohdalta Suomen kansalliseen strategiaan. Yksipuoliset päästöleikkaukset tilanteessa, jossa ei ole sitovia ja merkittäviä kansainvälisiä sopimuksia, eivät ole hyödyllisiä, vaan ainoastaan vahingollisia. Siksi mielestäni olisikin mielekästä keskittyä niihin näkökohtiin, jotka ovat tarkoituksenmukaisia myös siinä tapauksessa että sitovia kansainvälisiä sopimuksia ei saada aikaan. Tästäkin on esimerkkejä, esimerkiksi ydinvoiman lisärakentamiselle ei pitäisi asettaa esteitä. Rakentavat keinot ovat huomattavasti hyödyllisempiä.

IPR redux.

Koen jonkinlaista taisteluväsymystä ns. IPR-asioissa. Keskustelu on jälleen "leimahtanut" käyntiin, Soininvaaran esitettyä kasettimaksun poistamista. Asiasta sinänsä en ole eri mieltä: kasettimaksu joutaa, mutta syyt ovat erilaiset.

Jokaisessa yhteiskunnallisessa epäkohdassa täytyy aina valita jotenkin suhtautuminen sen mukaan, mikä omien päämäärien ja abstraktimpien "periaatteiden" mukaan on omasta mielestä "oikein". IPR-kysymyksessä esimerkiksi on tehtävissä paljon pieniä muutoksia ja parannuksia, riippumatta lähtökohdista. Soininvaaran ja monien muiden Vihreiden tähtäimessä olevat muutokset ovat usein jonkinlaisia parannuksia vallitsevaan käytäntöön, mutta niiden lähtökohdat ja perusperiaatteet ovat pielessä, koska ne ovat "kulttuurivasemmistolaisia", siis periaatteita, joiden mukaan kulttuurin tuottamista pitää tukea verovaroin tai valtion väkivaltakoneistoa hyväksikäyttäen. Esimerkiksi erilaiset mesenaatti-järjestelyt tyrmätään lähtökohtaisesti täysin "taantumuksellisina".

Poliittisesti tarkoituksenmukaista saattaisi olla tukea sellaisia päämääriä, joissa nykyisenkaltaisia "kruunun yksinoikeuksia" ja yksityisiä verotusoikeuksia karsittaisiin, kuitenkin niin, että tekijänoikeuksiin sisältyvät yksinoikeudet edelleen perinteisesti säilyisivät. Esimerkiksi piraattipuolue on suurinpiirtein tällä linjalla.

Kasettimaksu on IPR-ajattelun ilmentymänä niin räikeästi ristiriidassa kaiken kohtuullisuuden kanssa, että sen puolustaminen "tekijänoikeuksiin" vedoten tuo esiin IPR-ajattelun luonteen itseasiassa paremmin kuin "järkevämmät" sen ilmentymät. Peruslähtökohtana nimittäin on eräänlainen "entitlement", jonka ajatellaan syntyvän siitä, että yksilö luo jotakin niin hienoa, että ympäröivällä yhteiskunnalla on yksinkertaisesti velvollisuus maksaa tästä korvauksia, ja että näiden korvausten on oltava suhteessa siihen, miten tämä "luomus" leviää ympäröivään yhteiskuntaan.

Otan tässä nyt esimerkiksi vain musiikin, mutta tämä pätee yleisemminkin ideoihin; aivan erityisesti se pätee tieteessä, mutta tieteessä "tekijänoikeuden" kaltaista rakennelmaa ei perusideoille ole. On mahdotonta ennakoida, esimerkiksi minkälainen variaatio jostakin sävelmästä vetoaa yleisöön. Voidaan ajatella, että pienin variaatioin voidaan saada aikaan joko suuri menestyshitti tai mitäänsanomaton luritus. Hyvinkin pieni muutos voi olla täysin ratkaiseva. Lisäksi sattumalla on suuri rooli siinä, miten jokin idea alkaa levitä.

Ennen teknologian kehittymistä nykyiselle tasolleen, jossa kappaleen kopiointi on täysin triviaalia ja musiikin studiotasoinen editointi voidaan tehdä tavallisella kotikoneella, yksittäisen variaation tuottaminen musiikkikappaleesta oli suhteellisen vaivalloista ja se vaati yleisestiottaen soittotaitoisen porukan ja kalliit laitteet. Tällaisessa tilanteessa musiikkikappaleen saattamiseksi levittämiskelpoiseen muotoon vaadittiin suurehko investointi, ja tämän päälle tuli sitten vielä kopioimisen kustannukset. Kopioimisen kustannusrakenne oli lisäksi samankaltainen: vaadittiin pääomaa, eli jokin kallis laitteisto - esimerkiksi vinyylilevyjen valmistamiseksi - ja yksikkökustannukset olivat pienet.

On äärimmäisen hankalaa määritellä, milloin variaatio on "uusi kappale". Esimerkiksi The Verven 90-luvun hitti Bitter Sweet Symphony tuomittiin "samaksi kappaleeksi" kuin Rolling Stonesin The Last Time. Jonkun sumean käsitteen rajan hämäryys ei tietenkään ole argumentti sen puolesta, että mitään rajaa ei tulisi olla. "Aikuisuus" on hämärä käsite, mutta siitä ei seuraa, että vastasyntyneellä pitäisi olla samat oikeudet ja velvollisuudet kuin kolmekymppisellä. On kuitenkin mielekästä esittää kysymys, onko rajan vetäminen muuhun kuin oikeasti identtiseen kopioon perusteltua tehokkuuden ja uuden tuottamisen nimissä. Tässä on ensimmäinen perustavanlaatuinen ongelma, joka mielestäni liittyy yllä mainittuun entitlement-ajatteluun: Jokainen uusi kappale on nykyään - ja ollut oikeastaan aina - vain melko vähäinen variaatio jo olemassaolevista ideoista. Raja vedetään sumeasti niin, että oikeus päättää korvakuulolta, onko variaatiota "riittävästi", ja jos ei ole, tuomitaan kappale "samaksi".

Tästä syntyy väistämättä omanlaisensa kalteva pinta: Jos Bitter Sweet Symphony on sama kuin The Last Time, ja joku tekee vähäisen variaation siitä niin, että se on sama kuin BSS, mutta ei enää sama kuin TLT, kenelle oikeudet kuuluvat? Tämä kuulostaa tietenkin IPR-apologeetikoista pelkältä nysväämiseltä ja saivartelulta, mutta nykypäivän teknologian oloissa ja "uuden musiikin" tuottamisargumentin kannalta aivan olennaista.

Nimittäin: IPR-apologetian yksi keskeinen argumentti (musiikin yhteydessä) on, että uutta musiikkia ei tehtäisi, jos tekijänoikeus ei sitä suojaisi kopioinnilta ja "riittävän pieniltä" variaatioilta. Tämä argumentti on kuitenkin omituinen, jos otetaan huomioon se, että musiikin uudelleen miksaamiseen ja pienien variaatioiden tekemiseen on nykyään teknologiaa, joka on laajojen amatöörijoukkojen saatavilla. Nykyinen lainsäädäntö estää pienten variaatioiden tekemisen ja lopputuloksen levittämisen, joten argumentti, jos kohta ei täysin tällä tulekaan kumotuksi, kuitenkin alkaa näyttää huomattavasti vähemmän olennaiselta.

Entitlement- ajattelu tuottaa käänteisen ajatuksen tekijänoikeudesta, oikeastaan voidaan väittää jopa, että koko entitlement on seurausta tästä peilikuvasta, nimittäin kuluttajien tarpeesta ja taipumuksesta idolisoida musiikin esittäjää. On ikäänkuin kirkuvat teinitytöt Beatlesien saapuessa maahan olisivat seurausta siitä, että näiden musiikissa esiintyvät partikulaariset nuottien, sanoitusten, ja sovitusten variaatiot tuottaisivat tämän kirkumisentarpeen ja näin vahvistaisivat argumenttia siitä, että tekijä on tuottanut jotain ainutkertaista, johon hänellä on täysi oikeus - jopa velvollisuus - vaatia yksinoikeus. Tämä idolisointi ikäänkuin vahvistaa tekijänoikeuden oikeutusta tai jopa jossain mielessä synnyttää tämän oikeuden, liittämällä täysin luonnollisella ja väistämättömällä tavalla "tekijyyden" tällaiseen hurmokseen ja palvontaan.

[Käyttämäni ilmaisutapa tässä tietysti on vähän yliampuva, ja esittää tarkoituksella IPR-ajattelun ehkä hieman satiirisesti, vihjaillen että jokainen IPR-ajattelun puolustaja on joko tällainen kirkuva teinityttö, joka idolisoi sankareitaan, tai nuori (ehkä mies) joka pyrkii tällaisen kirkuvan lauman idoliksi. Tämä ei kuitenkaan ole mikään argumentti, vaan yritys avata yhtä aspektia siitä "ainutkertaisuuden" ajatuksesta, joka tekijänoikeuteen väistämättä liitetään]

Keskeistä on kuitenkin se, että jos variaatio "ottaa tulta", eli leviää laajalti, tämä ei mitenkään väistämättä heijastele variaation tuottajan panosta. Verven Bitter Sweet Symphony tuotti Rolling Stonesille monikymmenkertaisesti rahaa verrattuna "alkuperäiseen" ideaan. IPR-ajattelun kannattajan on rehellisyyden nimissä vastattava kysymykseen siitä, oliko tämä oikeutettua, ja jos ei ollut, miten ongelma jatkossa ratkaistaan.

Jos tämä lopputulos oli oikeutettu, herää kysymys, miten argumentti sopii yhteen sen kanssa, että IPR-järjestelmä kannustaa uuden tuottamiseen ja parempaan laatuun; Verven versio oli selvästi "parempi", eli siitä maksettiin enemmän. Tässä mielessä se sisälsi jotain uutta ja arvokasta, mutta IPR-järjestelmä selvästi on viritetty sellaisin parametrein, että sitä ei olisi koskaan pitänyt tuottaa.

Jos taas lopputulos ei ollut oikeutettu, niin millainen variaatio on uutuusarvoltaan "riittävä"? Onko kyseessä jotain samankaltaista kuin ikärajoissa, joissa on ilmeistä, että ääripäät eivät anna mielekästä ratkaisua, joten raja on vain vedettävä johonkin, ja sitten koettaa pärjätä sen kanssa? Onko mielekästä etsiä ratkaisua uuden tuottamisen kautta, vai peräti - niinkuin olen kuullut esitettävän - siten, että 'turhaa' kulttuurin tuottamista tulisi jopa pyrkiä välttämään tiukentamalla rajoituksia?

IPR on ilmeisellä tavalla kysymys, jossa joudutaan vastaamaan kysymyksiin ihmisten vapaudesta. Se on ilmeisellä tavalla myös kysymys, jossa yritetään käytännössä kytkeä teknologian tasoon luontevasti soveltuva käyttö ja erilaiset olemassaolevan talousjärjestelmän käytännöt, jotka ovat tämän teknologian käyttömuotojen kanssa ristiriidassa. Tällaisia ristiriitoja syntyy toisinaan: Autot syrjäyttivät hevoset, kehruukoneet vähensivät käsinkehrääjien työvoimaa, ja niin edelleen. Itselleni vastaus on tässä kohtaa ilmeinen, mutta on selvää, että se ei ole sitä kaikille.

Kustannukset ja hyödyt.

Olen pitkään ihmetellyt tieteellisessä julkaisemisessa esiintyvää tilannetta, jossa yksityiset talot "kustantavat" julkaisun. Tämä ei sinänsä olisi kummallista, mutta lainausmerkit ovat tuossa siksi, että nämä kustannustalot eivät itseasiassa tee yhtään mitään, ne vain antavat nimensä käyttöön.

Ensiksikin, jos kyse on jostain julkaisusarjasta, jossa julkaistaan esimerkiksi konferenssien proceedingsejä ja muuta sekalaista - esimerkiksi tällaisesta käy vaikkapa LNCS - ei tällaisella sarjalla ole mitään vastaavia editoreja tms pysyvää nimen "takaavaa" tahoa, vaan kunkin julkaisun editoriaali koostuu tiedeyhteisön jäsenistä, jotka toimivat pro bono, ja tämä porukka itseasiassa on aloitteellinen. Kustantamo lopultakin jakaa vain numeron julkaisulle, mutta ei lainkaan puutu sisältöön, muotoiluun, taittoon jne. Fyysiset kopiot se taitaa sentään painaa, mutta tämän hinta ei ole missään suhteessa siihen, mitä todelliset kustannukset ovat. Raha tulee siis siitä, että kustantamo antaa luvan käyttää "brändiään".

Oma suhtautumiseni tällaiseen lienee tiedossa yleisellä tasolla. Mutta vaikka suhtautuisimme positiivisesti brändäykseen ja brändin lisäarvoon, täytyy huomata yksi asia: Kustantajat eivät mitenkään kykene valvomaan brändinsä mainetta. Niillä ei ole todellisuudessa mitään kontrollia sen suhteen, mitä niiden brändäämässä julkaisusarjassa julkaistaan. Ne voivat vain luottaa siihen, että tiedeyhteisön arvostettujen jäsenten läsnäolo on tae julkaisujen laadusta.

Mutta tieteentekijät tietävät tämän jo itsekin. Siksi jonkun "brändin" sisälle muodostuu yhteisön parissa alabrändejä. Esimerkiksi TACAS on vuosien saatossa muodostunut erittäin arvostetuksi julkaisufoorumiksi, ja paperin saaminen sinne on nykyisin vaikeampaa kuin useimpiin alan lehtiin. Tänä vuonna hylkäysprosentti oli 81. (n = 122, Itse olin yksi hylätyistä, huom.) Tämä tarkoittaa, että TACASin brändi on paljon parempi kuin useimpien muiden LNCS-sarjassa julkaistavien julkaisujen.

Tätä eroa paremmuudessa ei kuitenkaan ole tuottanut kustantaja, vaan tiedeyhteisö. Ja kun mietimme vähänkään tarkemmin, niin huomaamme, että tiedeyhteisö on itseasiassa tuottanut ihan kaiken sen lisäarvon.

Tällainen analyysi nyt tietenkin haiskahtaa hieman sosialismilta, jossa sivuutetaan pääomamarkkinoiden merkitys tms. Mutta jos edes hetken mietimme, huomaamme että yksi ratkaiseva ero on: Kustantajalla - toisin kuin marxilaisen arkkivihollisella 'kapitalistilla' - ei ole mitään menetettävää oman panoksensa suhteen, eikä kustantaja voi kontrolloida mitenkään julkaisujen laatua. Tehtaan tms. omistaja voi aina päättää käyttää pääomaansa johonkin muuhun ja palkata jonkun muun tekemään hommia. Kustantajan tapauksessa tiedeyhteisö on yhtä aikaa työntekijä ja asiakas, ja kustantaja ei anna edes tiedeyhteisön käyttöön mitään sellaista, mitä tiedeyhteisö ei saisi hankittua jostakin muualta.

Kritiikkini kärki ei kuitenkaan kohdistu tässä siihen, että kustantajat rahastavat siinä vaiheessa kun ne antavat brändinsä käyttöön. Todellinen "rikos", jos niin halutaan asia ilmaista, tapahtuu vasta julkaisemisen jälkeen, kun kustantamo estää artikkelien google-indeksoinnin, laittaa artikkelit maksullisen linkin taakse ja kieltää artikkelien levittämisen vapaasti. Siis: kustantaja ei ainoastaan ota rahaa siitä, että sen nimi esiintyy paperissa, vaan kustantaja pyrkii estämään itse tiedon leviämisen ja hankaloittaa tietoon viittaamista.

Tilanne on muuttumassa ja kustantamoiden ote murtumassa, koska asia todellakin on näin. Silti on edelleen ihmisiä, jotka ovat valmiita puolustamaan kustantajien toimintaa, ja jotka pitävät jotenkin "turmiollisena" sitä, että artikkelit olisivat julkaisun jälkeen vapaasti saatavilla. Olen nähnyt argumentteja laidasta laitaan, mutta en yhtään ainutta, jossa olisi - rehellisesti sanoen - ollut mitään järkeä.

Leave the sinking ship behind...

IPR:stä ei ole tullutkaan kirjoitettua vähään aikaan. Lukijani muistanevat, että olen nimenomaan vihreiden linjaa - tai sen puutetta - kritisoinut kovin sanoin. Puolueeksi, jonka linja apologeetikkojen mielestä ei ole IPR-lobbyn taskussa, sen riveistä nousee kuitenkin aika paljon yksittäistapauksia joista ei tietenkään saa yleistää. Viimeisimpänä Kaisa Rastimo, joka on ei enempää tai vähempää kuin puolueen tietoyhteiskuntatyöryhmässä. Katsotaanpa, mitä tämä "asiantuntija" sanoo:

On hätkähdyttävää seurata omaisuutensa varastamista oman työpöytänsä ääressä voimatta tehdä asialle mitään.

Olin järkyttynyt korkeasti koulutettujen matematiikkanerojen uskosta siihen, että raha kasvaa puussa

Aivan kuin prostituutio olisi siirtynyt kadulta verkkoon. Osa naisista oli thai-tyttöjä. Miten he olivat sinne päätyneet? Toivottavasti se on vain mielikuvitukseni tuotetta, että köyhät aasialaiset perheet myyvät tyttöjään kaupattavaksi verkkoon musiikin ja leffojen sekaan?

Tällä hetkellä operaattorit keräävät rahaa taskuihinsa välillisesti niin piratismilla, prostituutiolla ja kaikella mahdollisella laittomalla kaupalla; huumeista aseisiin ja ihmisiin. Se ei ole oikein. Palvelun tarjoajat pitää asettaa tästä vastuuseen, sillä he ovat osa rikollista toimintaa hyötyessään siitä taloudellisesti.

Piraattien kanssa väittelemiseen en taas halua tuhlata aikaani, koska asiantuntemukseni tekijänoikeuksista, sisältötuottamisesta ja sen rahoittamisesta, levittämisestä ja jakelusta on niin eri tasolla kuin heidän tietämyksensä ko. aiheesta.

Niin syvää ihmisvihaa, jota rent-seekingillä leipänsä tienaavat "luovan työn" tekijät osoittavat, ei muualla paljon näe. Korkeintaan ehkä ns. big-pharma- apologeetikkojen joukossa, mutta ei paljon muualla. Onneksi oikeasti luovia ihmisiäkin on, ihmisiä, joilla on
tolkku tallella. Ja Kasvin damage control ei antanut kauaa odottaa itseään. Kasvin maltillinen näkemys on päällisin puolin paikallaan, mutta se on metanäkemys, jossa linjataan ylimalkaisesti, että

Jos esimerkiksi tekijänoikeuksien aukoton turvaaminen heikentäisi ihmisten yksityisyyden suojaa, tinkisin ennemmin tekijänoikeuksista kuin yksityisyydestä.

Miten niin jos?

Ymmärrän Rastimon kaltaisten ihmisten kiukun oikein hyvin. En oikeastaan edes paheksuisi sitä; puhe ja huuto on halpaa. Mutta Rastimolla on nyt valtaa asiassa. Ihmisten kiukku ja kokemus siitä, että heillä on oikeus mihin vaan siksi, että ovat niin hyviä, ei kuitenkaan ole perustelu millekään. En tiedä, millaisella autolla Rastimo ajaa, enkä minkälaisessa linnassa hän asuu, mutta köyhä hän ei ole, eikä hänen elokuva ole hänen "omaisuuttaan" yhtään sen enempää kuin yleinen suhteellisuusteoria oli Albert Einsteinin omaisuutta. Kaikki kunnia siitä hänelle kuuluu, mutta omaisuutta? Kamoon.

Kun ihminen saavuttaa tietyn aseman yhteiskunnassa, hän alkaa ajatella, että hänellä on oikeus kaikkiin niihin etuoikeuksiin joita hänellä on ollut ja että muiden ihmisten velvollisuus on pitää huoli siitä, että ne säilyvät. Tämä on yleistä kaikille, eikä ole mikään moraalinen tuomio Rastimon näkemyksille, jotka ovat aivan tavanomaisia. Yhteiskunta muuttuu, kun teknologia muuttuu. Silloin tällöin teknologia särkee myös etuoikeuksia, eikä se, että vihreät haluavat turvata tiettyjen ihmisryhmien etuoikeudet tulevaisuudessa tule asiaa muuttamaan.

Vielä kerran II.

Nähtävästi vihreiden parissa on aloitettu Damage Control, kun kansanedustaja Heli Järvinen meni paljastamaan käsityksensä ja - näin uskon - laajemmin Vihreän puolueen käsityksen "piratismista". Veikkaan, että jatkossa vihreislle tekijänoikeusasiasta tulee vähän samantapainen (tosin määrällisesti erilainen) ongelma kuin ydinvoimasta. Siinä missä ydinvoiman vastustus on tavoitteiden kannalta hölmöä, mutta kannattajien haalimisen suhteen tarkoituksenmukaista, suhteilla tekijänoikeuksiin käy toisin. Tekijänoikeuslobbyn palveleminen on kannatuksen kannalta poliittisesti epätarkoituksenmukaista, mutta välttämätöntä puolueen sidosryhmien pitämiseksi tyytyväisinä.

Mietin tässä edellisissä kommenteissa esiintynyttä käsitystä siitä, kuinka IPR-ajattelun vastustaminen tulisi tehdä maltillisempaa kieltä käyttäen. Se olisi varmasti tarkoituksenmukaista, mutta se on vaikeaa aivan samasta syystä kuin halla-aholaisista tuli nopeasti rääväsuita. IPR-ajattelun retorinen panssari on niin vahva, että jopa tieteentekijä, jonka mielestä kaikkien tieteellisten julkaisujen tulisi olla maksutta verkosta ladattavia, on näissä termeissä "varas", joka haluaa vain viedä leivän rehellisten työtätekevien ihmisten suusta.

On totta, ettei tällaista retorista koneistoa vastaan argumentoiminen onnistu käyttämällä leimaavaa kieltä, jossa käytetään sellaisia termejä kuin "tekijänoikeusmafia" tai "monopolistien mielivalta". Reiluutta ei voi edellyttää muilta, sitä voi vain noudattaa itse ja toivoa, että muut seuraavat. Tässä suhteessa olen ollut väärässä. Kielenkäyttöni on ollut tarpeettoman karkeaa. Syy - tekosyy, ehkä - on tietysti ollut se, etten arvosta sitä, että minua tai samastumiseni kohteita kutsutaan varkaiksi ja loisiksi. Olen luonteeltani kiivas.

Kertauksen vuoksi.

Vihreät eivät kannata demokratiaa, vaan monopolistien mielivaltaa. Tästä olemme saaneet taas muistutuksen.

Vaihtoehdottomuus VI: Innovaation sankarit.

Moderni yhteiskunta, kaikkine teknologioineen, perustuu pitkälti innovaatioille ja niiden hyödyntämiselle. Teollinen vallankumous on tuonut mukanaan ennennäkemättömän vaurauden kasvun, terveyttä, mahdollisuuksia matkustaa, kommunikoida pitkien etäisyyksien yli ja niin edelleen.

Sellaiset historialliset hahmot kuin James Watt, Alexander Graham Bell, Guglielmo Marconi ja Wrightin veljekset ovat neroutensa ansiosta mahdollistaneet tällaisen huiman kehityksen. Heitä käy siis kiittäminen, nykyihminen on heille paljosta velkaa, eikö niin?

Paitsi että kaikki mainitut historian henkilöt, vaikka epäilemättä olivat nerokkaita, olivat ennemminkin roistoja. Watt keksi parannuksia höyrykoneeseen, mutta rosvosi omiin nimiinsä muiden keksintöjä, esti muita kehittämästä ideoitaan kaupallisiin tarkoituksiin ja yleisesti jarrutti höyrykoneen kehitystä vuosilla, ellei vuosikymmenillä. Bell ei keksinyt puhelinta, se oli keksitty jo parikymmentä vuotta aiemmin. Marconi keksi oikeasti vain yhden tekniikan, jolla radioantennin toimivuus parani marginaalisesti - radioaaltoja oli jo käytetty kokeellisesti paljonkin - mutta patentoi silti käytännössä kaiken tekniikan, jota radion rakentamiseen tarvittiin. Wrightin veljekset patentoivat siiven muodon - muodon, jota he eivät edes itse keksineet - ja kävivät patentin kanssa kaikkien lentävien koneiden valmistajien kimppuun.

Näiden roistojen pääasiallinen rikoksentekoväline oli jokaisessa tapauksessa juuri patentti. Jokaisen näiden "sankarin" patentin takaa löytyi valtaisa joukko vähintään yhtä suuria innovaatioita tehneitä keksijöitä ja tiedemiehiä, jotka eivät saaneet penniäkään, eikä heitä juuri muistella historiantunneilla. Nämä tyypit olivat niitä todellisia piraatteja; se, joka kopioi monopolisoidun innovaation ja hyödyntää sitä omiin tarkoituksiinsa on IPR-puolustajien mielestä kauhea rikollinen, kun taas se, joka kopioi innovaation ja käyttää valtioiden väkivaltakoneistoa vastaavanlaisten innovaatioiden tekijöiden vainoamiseen, on jo suuri sankari.

Vaihtoehdottomuus V: Tavaramerkit ja Sopimukset.

Soininvaaran blogilla on ollut kiivasta keskustelua IPR:stä, sekä copyright- tyyppisestä että patenteista.

Omat näkemykseni lienevät jo selviä lukijoille tässä vaiheessa muilta osin, mutta en ole vielä käsitellyt yhtä "henkisen omaisuuden" lajia, eli tavaramerkkejä.

Tavaramerkki on tietyssä mielessä helpoin, tietyssä mielessä ongelmallisin käsiteltävä tässä yhteydessä. Yhtäältä tavaramerkki on jonkun "omaisuutta" samassa kieroutuneessa mielessä kuin jokin bittijono on jonkun "omaisuutta". Tämä on kuitenkin sivuseikka oman tarkasteluni kannalta. Sivuutan nyt sellaiset tavaramerkkeihin liittyvät ylilyönnit kuten jonkin nimenomaisen värin "omistaminen" tai sen, että joku voi omistaa tavaramerkkinään esimerkiksi jonkin yleisesti käytössä olevan ilmaisun. Esimerkiksi vuoden 2012 olympialaisten^tm kohdalla on tapahtunut paljon ylilyöntejä.

Tavaramerkkiä voidaan kuitenkin pitää tunnisteena aivan samaan tapaan kuin jonkun henkilöllisyyttä. Siksi en ole argumentoinut, enkä aio argumentoida, että tavaramerkkejä saisi vapaasti kopioida omiin tuotteisiinsa, ainakaan silloin, kun on vähääkään erehtymisen vaaraa. Sellaista voisi pitää petokseen verrattavana tekona, eikä minun mielestäni tarvita erillistä "omaisuuden" käsitteen pahoinpitelyä tällaisen tulkinnan tekemiseksi.

Toinen keskustelussa esiin noussut asia oli salassapitosopimus. Jostain syystä IPR-puolustajat tulkitsevat asian niin, että jos kopiointi on sallittua, niin se jotenkin on pakollista ja toisaalta, ettei kahdenvälisiä sopimuksia salassapidosta voisi tehdä. Vaikka pidän salassapitosopimuksia muista syistä epäilyttävinä ja ongelmallisina, ne eivät minusta ole millään tavalla kytköksissä tekijänoikeuteen.

Esimerkiksi on täysin normaalia, että neuvoteltaessa jostain isoista yrityskaupoista, tehdään salassapitosopimus, joka kieltää neuvottelujen vuotamisen ulkopuolisille. Sopimus on neuvotteluun osallistuvien keskinäinen sopimus, sillä on tietty voimassaoloaika ja sopimustekstissä mainitaan sanktiot rikkomuksista. On jotenkin omituista päätellä, että tällaisia sopimuksia ei voisi tehdä, jos bittien kopioiminen olisi oletusarvoisesti sallittua.

Nykyinen tekijänoikeuslakihan sanoo käytännössä, että mitään ei saa kopioida jos ei erikseen ole lupaa. Esimerkiksi minun blogitekstieni kopioiminen on "laitonta" ilman lupaani, mikä on vähintään omituista, ottaen huomioon että tämäkin teksti on kaikkien luettavissa heti kun olen painanut "julkaise teksti"-nappia.

Soininvaaran blogissa tuli esimerkkinä elokuvien teatterilevitys. Esimerkiksi teatteri voi tehdä elokuvayhtiön kanssa sopimuksen, että näyttää omassa teatterissaan elokuvaa, mutta ei tee siitä kopioita muille. Tällainen sopimus on aivan pätevä, enkä näe miten sellaisen sopimuksen tekemiseen vaaditaan erikseen "tekijänoikeutta".

Ongelmalliseksi asia menisi tietysti siinä vaiheessa, jos jokainen äänilevyn ostaja joutuisi allekirjoittamaan sopimuksen levy-yhtiön kanssa. Tämä jos mikä olisi tehotonta. En silti kuitenkaan vastusta tällaista sopimusoikeudellista menettelyä. Niin raskaan menettelyn kustannukset olisivat niin suuret, että monopolistien olisi todennäköisesti kannattavampaa keskittyä etsimään keinoja saada tuloja markkinoilta ilman monopolisointia.

Sivuhuomautus.

En ehdi valitettavasti kirjoittaa paljoa, koska loman lähestyminen on tehnyt työpäivistä kiireisempiä ja remontin ja lasten päiväkotiloman vuoksi kotonakaan ei juuri ylimääräistä aikaa ole.

Lapsia vahtiessa pystyy kyllä lukemaan, koska kirja on kevyt ja sen voi ottaa leikkipuistoon mukaan. Luin Isomäen Sarasvatin hiekkaa. Olen hyvin pahoillani siitä, että kirjaa on hehkutettu niin paljon. Vaikka pidän ilmastonmuutokseen ja hiilidioksidipitoisuuden nousuun liittyviä uhkia merkittävinä, Isomäen alarmismi, xenofilia, länsimainen itseinho ja kaikenlainen yleismaailmallinen risupartaisuus ja makkaratukkaisuus saivat minut voimaan pahoin.

Lisäksi kirjan hahmot ovat tavattoman monomaanisia ja jotenkin samasta puusta veistettyjä. Narratiivi etenee kuin Pendolino pakkassäällä. Tämä kirja voitti Tähtivaeltaja-palkinnon vuonna 2006, ja vaikka muita ehdokkaita en lukenutkaan, niin väitän ihan suoraan, että palkinto jaettiin (ympäristö)poliittisin perustein. Tällainen oksettaa minua. Ymmärrän toki, että asia on tärkeä, mutta fiktiolla ei perustella mitään. Asiasta on jo kirjoitettu riittävästi.

Lisäksi aloitin lukea Vernor Vingen kirjaa A Fire Upon the Deep, tosin suomennettuna (Linnunradan Ääret) ja Boldrin & Levinen kirjaa Against Intellectual Monopoly. (AIM)

AIM on ihan OK kirja ensimmäisten parin luvun perusteella. Valitettavasti argumentit ovat jotakuinkin samat joihin olen itse päätynyt asiaan hieman perehdyttyäni: Ohjelmistokehityksen historia osoittaa liian laajan IPR:n haittaavan pikemminkin kuin hyödyttävän kehitystä. Lisäksi historiallisen datan valossa patentit hidastavat teknologian kehitystä ja käyttöönottoa, mistä oli annettu viitteitä; kerään ne ennen pitkää myös tänne kun olen perehtynyt siihen, mitä viitteet todella sanovat. Tärkeimpänä esimerkkinä oli annettu perinteisesti teollisen vallankumouksen sankarina esitetty James Watt, joka tosiasiassa kavereineen sai venkoiltua Englannin parlamentilta toinen toistaan härskimpiä patentteja ja hidasti teollisen vallankumouksen etenemistä parilla vuosikymmenellä. Höyrykoneiden hyötysuhde parani kertarysäyksellä kymmeniä prosentteja kun hänen patenttinsa raukesivat. Esimerkiksi höyryjunien kehittäminen viivästyi melko tarkalleen sen ajan kun Wattin patentti oli voimassa.

Tosiasiassa Watt oli yksi historian suurimpia roistoja. Ilman hänen sikailuaan teknologia olisi nyt paljon kehittyneempää. Hyötysuhteen paraneminen olisi vähentänyt kumuloituneita hiilipäästöjä ja patenttilainsäädäntökään ei olisi sellainen hirviö kuin nykyään.

Palaan asiaan, siihen voitte luottaa.

Vaihtoehdottomuus IV: Rajakustannus ja -hyöty.

Kent Beck kirjoittaa nollaa lähestyvän rajakustannuksen problematiikasta. Klassisen taloustieteen perustuloksiin kuuluu, että kilpailu painaa hintarakenteen sellaiseksi, että tuotteen hinta on sen tuotannon rajakustannus. Tunnetusti infromaation rajakustannus on nolla.

Tämä tarkastelu on toki tietyssä mielessä validi, mutta siinä unohdetaan eräs erittäin tärkeä toinen puoli. Hinta ei määräydy yksin rajakustannuksesta, vaan myös rajahyödystä, ja mainittu tulos itseasiassa sanoo, että hinta ja tuotettu määrä saadaan siinä pisteessä, jossa rajahyöty ja -kustannus ovat yhtä suuret.

Koska informaation tuottamisen rajakustannus on nolla, klassinen taloustiede ei itseasiassa anna ratkaisua lainkaan: se ei kerro tuotettua määrää eikä hintaa, koska rajahyöty ei ole nolla. Tulos voidaan toki tulkita niin, että rajakustannus on nollasta poikkeava vain vähän (kopiointiin kuluu aikaa jne.) ja siksi markkinat "toimivat" informaation kohdalla.

Ongelmaksi muodostuu se, että kustannus on tässä tapauksessa transaktiokustannus, jotka itseasiassa oletetaan juuri klassisessa taloustieteessä merkityksettömiksi muihin kustannuksiin nähden. Transaktiokustannukset - ja linkittämässäni tekstissä mainittu pääomakustannusten dominoivuus - synnyttävät tilanteita, joissa oikea tarkastelun viitekehys ei suinkaan ole enää kilpailulliset markkinat, vaan tarvitaan jonkinlaista peliteoreettista tarkastelua.

(Johdannoksi hinnanmuodostukseen tällaisilla aloilla käy vaikkapa Oz Shyn Economics of Network Industries)

Markkinatalous on vain kvantitatiivisten muuttujien (kuten rahan) avulla tapahtuvaa spontaania sosiaalista organisoitumista. Se, että se nähdään jonkinlaisena komento- tai vallankäyttöjärjestelmänä, on marxilainen näkökulma. En kiistä sellaisen näkökulman informatiivisuutta, mutta se tuottaa tyypillisesti häikäisevän kehnoja operationalisointeja. Siksi voidaan sanoa, että vaikka taloudellisia tosiasioita esiteltäisiinkin jonkinlaisina valtarakenteina, joita on syytä purkaa, poliittisen relevanssin antaminen sellaiselle tarkastelulle on parhaimmillaankin hivenen riskialtista ja pahimmillaan tuhoisaa.

IPR:ssä on kyse jonkinlaisesta käänteisestä marxilaisuudesta ja siitä, että markkinatalouden havaitut "lainalaisuudet" ymmärretään preskriptiivisinä ennemminkin kuin jotain ilmiötä koskevien havaintojen yleistyksinä. Nähdään siis markkinatalouden "valtarakenne", mutta sitä ei suinkaan haluta purkaa (kuten vasemmistolaiset usein haluavat), vaan sitä halutaan laajentaa sellaiseen kehään, jossa taloustieteen lainalaisuudet ovat jo rikkoontuneet.

"Varastamisen" käsitteen venyttäminen on yksi tällainen. Sensijaan, että "varastaminen", talouden viitekehyksessä, nähtäisiin reaalisen kustannuksen aiheuttamisena muille vastoin näiden tahtoa, "varastamista" onkin hyödyn kokeminen. IPR-ajattelussa siis auton ottaminen ja sen ajaminen rotkoon ei ole varastamista, koska siitä ei koidu varkaalle hyötyä. Sensijaan esimerkiksi musiikin kuunteleminen omassa kellarissa on varastamista, koska siitä koetaan olevan hyötyä.

Informaatiohyödykkeiden tuottamisen suuri pääomakustannus ja mitätön rajakustannus synnyttävät ongelman. Ongelmaa on pyritty ratkaisemaan aina näihin päiviin asti lainsäädännöllä ja välttämään rakentavien ratkaisujen etsiminen ja sivuutettu pääoman tehokkaan allokoinnin varmistaminen.

En kiistä informaatiohyödykkeiden tuottamiseen liittyviä, etupäässä peliteoreettisia, ongelmia. Mutta kuten yleensäkin ihmisten toiminnassa, ongelman ratkaisemiseksi on hyödyllistä ensin ymmärtää itse ongelma ja sitten korjata se, mikä on vialla. Nykyinen järjestelmä ei toimi näin, vaan on jonkinlaista neliönmuotoisen tapin vasaroimista pyöreään reikään. Kun ainoa työkalu on vasara, niin kaikki ongelmat näyttävät nauloilta. Informaation tuottamisen ongelmakenttä on etupäässä lainopillinen lähinnä siksi, että siitä on sellainen tahallaan tehty.

Jälleen yksi IPR:n uhri.

Me emme ehkä halua ajatella asiaa, mutta IPR:llä on myös sellaisia uhreja, joita ei heti ensinäkemältä tule ajatelleeksi. Michael Joseph Jackson syntyi perheeseen, jossa panostettiin ammattimaiseen taiteeseen. Yhdeksi merkittäväksi argumentiksi IPR:n ja erityisesti musiikin tekijänoikeuksien puolesta on noussut se, että ammattimainen taiteenharjoittaminen kärsisi ilman tällaisia järjestelyitä.

Michael Jackson edusti kaikissa suhteissa, niin musiikillisena ja kulttuurillisena ilmiönä, musiikkiteollisuuden merkittävänä toimijana, kuin henkilökohtaisessa elämässäänkin, kaikkea sitä, mikä IPR-ajattelussa on vikana. Useimmat IPR-kriitikot ja monet muutkin, muistavat kuinka Jackson aikanaan osti oikeudet liki kaikkiin Beatlesien kappaleisiin. Asiasta käytiin oikeuttakin ja Jacko voitti. Minulla ei ole tietoa oikeuksien myöhemmästä kohtelusta.

On vaikeaa kuvitella, miten Jacksonin henkilökohtaisen elämän ja sen, kuinka showbisnes pisti miehen lapsesta asti täysin sekaisin, olisi voinut rekonstruoida ympäristössä, jossa elitistinen IPR-ajattelu ei leimaisi käsitystämme musiikista ja muusikoista. Hän todennäköisesti uskoi fiktiiviseen käsitykseen jumalallisista inspiraatiosta ja tavallisia kuolevaisia korkeammasta olemisen muodosta, jonka hän oli saavuttanut tulemalla supertähdeksi. Ainakin tätä kuvaa viljeltiin estoitta 90-luvulla.

Voidaan siis sanoa, että lahjakas, traaginen hahmo, ökyrikas ja musiikkibisneksessä häikäilemätön mies olisi jäänyt syntymättä, jos yleisön halukkuus ruokkia tuota sairasta mielikuvaa olisi ollut edes vähän heikompi. Ja jos kokonaista teollisuudenhaaraa ei olisi kehitetty juuri tähtäimenä luoda tämänkaltaisia ihmisiä. Meinasin kirjoittaa "hirviöitä", mutta se ei tee oikeutta. Jackson oli paljon enemmän uhri. Hänen verensä tahraa kaikkien IPR-apologeetikkojen käsiä. Hävetkää.

Vaihtoehdottomuus III: Patentit.

Patentti on itseasiassa verraten erikoinen ja tietyllä tavalla hyvin nerokas järjestely. Sen ideana on tuottaa yhtäältä kannustin innovaatioiden tuottamiseen ja toisaalta niiden julkistamiseen. Patentti voidaankin ajatella valtion tms. väkivaltakoneiston myöntämäksi palkinnoksi teknisen innovaation julkiseksi tekemisestä.

Patentti voidaan myöntää tekniselle keksinnölle, mutta ei esimerkiksi matemaattiselle teorialle. Patentti on erilainen laillinen instrumentti kuin tekijänoikeus siinä mielessä, että patentin haltijan täytyy myös maksaa siitä, että patentti säilyy voimassa. Lisäksi se on rajoitettu ajallisesti sen mukaan, koska patenttia on haettu.

Miksi patentti on, ilmeisestä nerokkuudestaan ja kannustavuudestaan huolimatta, nettovaikutuksiltaan negatiivinen instrumentti?

Ensimmäinen ja tärkein argumenttini olisi se, että, kuten kaikki IPR, patentti synnyttää monopolin ja sen myötä tehokkuustappion. Tämä ajatellaan yleensä merkityksettömänä hintana siinä mielessä, että patentilla suojattua innovaatiota ei syntyisi ilman patentointia. Tämä argumentti vaatisi kuitenkin tuekseen muutakin kuin väitteen, että näin on.

On kaksi näkökohtaa. Ensiksikin, ajattelemme, että patentoidun innovaation hyöty halutaan mahdollisimman laajalti yhteiskunnan käyttöön. Patentti kannustaa tähän, koska patentti itsessään on kallis ylläpitää; näinollen oikeuksia sen käyttöön kannattaakin myydä eteenpäin ja näin levittää tekniikkaa. Patentti on lisäksi julkista tietoa, joten se ei (muka) estä jatkokehittelyä ja innovointia, vaan pikemminkin kannustaa siihen.

Todellisuudessa kuitenkin patenttijärjestelmän korkea hinta ja erityisesti patenttioikeuksien valvominen oikeudessa on kallista. Siksi patentteja haalivatkin suuret yritykset, jotka pyrkivät käyttämään patentteja yhtäältä kilpailijoidensa häirintään ja toisaalta suojakeinona sitä vastaan, että joku kilpailija yrittää käyttää omaa patenttiiaan aseena. Tällaiseen peliin ei yksittäisellä ihmisellä ole mitään mahdollisuuksia, joten keksijä myy patenttinsa usein jollekin yritykselle, joka sitä tarvitsee.

Edes tämä ei olisi ongelma, jos halu hankkia patentteja johtaisi siihen, että innovaatioita tehdään enemmän. Tämä toteutuu kuitenkin vain siinä mielessä, että innovaatioita pyritään tekemään sellaisten tekniikoiden parissa, joissa jokin spekulatiivinen ratkaisu kattaa mahdollisimman laajan sovellusalueen. Esimerkkeinä rintasyöpägeenin patentointi, ultraäänen käyttö aivostimulointiin on patentoitu jne. Näitä vastaan voidaan argumentoida siten, että ne ovat yksittäistapauksia ja että koko patenttijärjestelmää ei voi syyttää muutamasta typerästä viranomaisratkaisusta.

Tämä on kuitenkin epärehellistä, sillä patentointi on bisnestä ja bisneksessä pyritään maksimoimaan voittoja. Patenttijärjestelmän perusteleminen kokonaisedulla ja innovoimisen lisääntymisellä ei oikein onnistu, jos voidaan osoittaa patentointia käytetään merkittävissä määrin innovaatioiden estämiseen. Lisäksi patenttijärjestelmän toiminnasta iso osa on vain suurten yritysten jonkinlaista korttipeliä, jolla ne yrittävät kiristää toisiltaan miljoonia, kuten vaikkapa Nokian ja Qualcomm:in tapauksessa.

Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä patenttijärjestlmää vastaan pitäisi osoittaa myös, että innovaatioita syntyisi ilmankin. Tämä on tietysti vaikeaa ensinäkemältä, koska kuten aina IPR:n ollessa kysessä, IPR-ajattelu on "panssaroitu" näitä argumentteja vastaan siitä triviaalista syystä, että jos joku nykyaikana tekee merkittävän innovaation, niin hän ilman muuta sen patentoi. Tämän vuoksi lähihistoriasta on vaikea osoittaa merkittäviä keksintöjä, jotka ovat jääneet patentoimatta. Semminkin, kun iso osa niistä on sellaisia, että niitä väitetään patentoiduiksi jossakin muussa yhteydessä. Kuten vaikkapa hyperlinkin tapauksessa.

Tämä panssari on joidenkin mielessä niin läpitunkematon, että esimerkiksi taannoin eräs IPR-guru julisti Tekniikka ja Talous lehdessä, että jos jotakin innovaatiota voivat hyödyntää kaikki, siitä ei ole kenellekään mitään hyötyä. Ajatus siis iskostuu niin voimakkaasti ihmisten mieleen, että teknologian kehitystä - niiltä osin kuin sitä ei patentoida - ei edes pidetä minään kehityksenä.

Tosiasiassa suuri osa innovaatioista tehdään patentoimatta ja ne leviävät yhteiskuntaan huomaamatta. Niistä ei nosteta meteliä, emmekä me näe niitä. Tämä havainto ei kuitenkaan ole mitenkään keskeinen tai edes olennainen omassa patenttien vastustamisessani.
Olennaista on se, että tuotekehityskilpailussa pärjätäkseen täytyy yritysten joka tapauksessa kohdata kilpailijansa. Tuotteiden pitää tulla markkinoille verraten nopeasti ja niiden ominaisuuksien pitäisi olla kilpailukykyisiä. Patentoinnilla pyritään takaamaan, että jos tällainen ero syntyy, niin ainakin samaiseen teknologiseen innovaatioon perustuva ero myös säilyy verraten pitkään. Tämä on kannustinvaikutuksena negatiivinen sekä patentinhaltijalle itselleen että erityisesti kilpailijalle. Patentinhaltijan kannusteet kehittää tuotettaan eteenpäin heikkenevät ja toisaalta kilpailijan halukkuus parantaa teknologiaa vähenee, koska jo patentoitua ratkaisua ei kannata yrittää parantaa.

Tilanne on oikeastaan hyvin samanlainen kuin bittimuotoisten kulttuurituotteiden markkinoilla. Erotuksena on se, että patenttien kohdalla myytävä hyödyke täytyy jotenkin tuottaa, joten kukaan ei pääse ilmaiseksi hyödyntämään kehitettyä teknologiaa. Yritykset saavat tuotteensa markkinoille ja niillä on mahdollisuus myydä ne ja saada jokaisesta kappaleesta rahaa ilman patentointiakin, jos ne vain asiakkaille kelpaavat. Kilpailijoilla on ilman patenttia mahdollisuus selvittää miten mahdollinen kilpailuetu on syntynyt ja pistää paremmaksi.

Tämä liittyy yleisemmin peliteoreettiseen tarkasteluun yhteiskunnasta. Pahamaineinen vangin dilemma syntyy tilanteesta, jossa kukin pelaaja aidosti preferoisi tilannetta, jossa kaikki pelaavat "A" (vähän tuotekehitystä) mutta siirron "B" (enemmän tuotekehitystä) pelaaminen on kullekin pelaajalle erikseen rationaalinen valinta, kunhan pelaajia on enemmän kuin yksi. Tässä tasapainotilassa syntyy enemmän innovaatioita, mutta voitot jäävät yhtä pieniksi kuin kaikkien preferoimassa tilanteessa.

Tässä nimenomaisessa tapauksessa innovoimisen synnyttämä ulkoisvaikutus koituu koko yhteiskunnan hyödyksi. Aivan samalla tavalla kuin kilpailu klassisessa taloustieteessä painaa hinnat alas myyjien harmiksi ja kuluttajien iloksi. Patentoiminen rikkoo tätä peliä. Sen toiminnallinen perustelu tehdään väärän tarkastelukehyksen kautta: Patentoimisen ajatellaan kannustavan yksittäistä toimijaa innovoimiseen, mitä se tekeekin, kun muut vielä harkitsevat entryä. Mutta jos kaikki pelaajat ovat jo mukana, niin se mahdollistaa kehityksen vain yhdelle pelaajista kerrallaan ja hävittää kilpailun tuomasta hyödystä ison osan.

Lisäksi patentin legitimiteettiä horjuttaa sekin, että moni tekninen innovaatio on omana aikakautenaan tietyssä mielessä ilmeinen ja usein tuleekin keksityksi useamman riippumattoman toimijan taholta. Patentin hakemispäivä on verraten mielivaltainen määrittely sille, kuka yksinoikeuden saa. Tätä voi verrata aiemmin sisällöntuotannon ja "jumalaisen inspiraation" suhteesta esittämääni kritiikkiin: Keksintöjen tekeminen on kovaa työtä, mutta siinä ei ole mitään kauhean mystistä ja ei ole mitään syytä, etteikö kaksi henkilöä voisi tehdä olennaisesti samansisältöisen keksinnön.

Kullekin alalle pätee omanlaisensa tarkastelukehys patentoinnin suhteen ja tässä esittämäni mekanismit ovat joillakin aloilla vahvempia ja joillakin heikompia. Yleisrakenne on kuitenkin sama. Ja tämän lisäksi patenteille pätee kaikki se, mitä olen IPR:stä yleisemmin sanonut.

Vaikka suhtaudun nuivasti patentteihin ja patenttialainsäädäntöön, niin rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että on aivan varmasti olemassa joitain keksintöjä, jotka olisivat jääneet julkistamatta tai jopa tekemättä ilman patentointia. Väitän kuitenkin, että kokonaisuuden kannalta näiden merkitys on pieni verrattun kustannuksiin patenttien vuoksi torpedoitujen innovaatioiden ja lainopillisten kustannusten muodossa.

Vaihtoehdottomuus, välinäytös.

Tilasin kaksi kirjaa. Ensimmäinen oli Boldrin & Levinen Against Intellectual Monopoly. Maksoin kirjasta siitä huolimatta, että sen saa ladattua ilmaiseksi; en olisi todennäköisesti maksanut penniäkään, jos näin ei olisi. Syy maksuvalmiuteeni on, että yksinkertaisesti pidän kirjoista. Joku reilu 10 euroa kirjasta, vaikka onkin paljon, on kuitenkin sen verran pieni kustannus, että paperikopion arvo on minulle reippaasti tuota suurempi. Kaikille ei näin ole, joten heille saman informaation kuuluu olla saatavana rajakustannuksin.

Toinen kirja - tai oikeastaan pamfletti - oli Kinsellan Against Intellectual Property, joka on toki vanha ja jota olen jo lueskellutkin vähän, mutta ajattelin tukea roposillani myös vähän "toisinajattelijoita", eli Mises-instituuttia. En ole libertaari, mutta tässä nimenomaisessa asiassa libertaareilla on järkevää sanottavaa.

Economistin economics focus muutaman viikon takaa käsittelee IPR:n murtamisen problematiikkaa. Pohdinta rajoittuu kuitenkin kilpailulainsäädännön näkökulmaan, joten se ei sisällä mitään kovin ansiokasta IPR-kritiikkiä sinänsä. Idean IPR:n murtamisesta yhtenä keinona kilpailulainsäädännön työkalupakissa pitäisi olla kuitenkin enemmän esimerkiksi libertaarien mieleen kuin vaihtoehtojen. Kettunen käsitteli rinnasteista asiaa.

Soininvaara käsittelee oppikirjojen ja IPR:n suhdetta. Hänen esittämänsä keino ei ole huono, ja toimii IPR:stä riippumatta. Ideana on siis, että koska oppikirjojen tuottaminen vaatii sisällöntuottamista, niin maksetaan sisällöstä sisällön mukaan ja maksetaan kirjoista marginaalikustannus. Sisältö ei muutu niukaksi tai kalliimmaksi tuottaa vain siksi, että koulut pakottavat lapsia hankkimaan kirjoja. Kustantajien toimintaan näyttäisi liittyvän rent-seekingiä tai ainakin jonkinlaista pelaamista sillä, että painostetaan kouluja hankkimaan uusia kirjoja joka välissä. Tämä on tyypillinen IPR-epäkohta.

Piraattiliitto, joka on itselleni uusi tuttavuus, näyttää linkittävän ja kommentoivan monia IPR-ylilyöntejä. Linkitetyssä tekstissä siis yksinhuoltajaäidille mätkittiin miljoonakorvaukset siitä, että hän jakoi koneeltaan tekijänoikeuden alaista materiaalia. Tämänkaltaiset tuomiot ovat yhtäältä IPR-apologeetikkojen painajainen toisaalta märkä uni.

IPR-keskustelu on Suomessa melkein mahdotonta kahdesta syystä:
Ensiksikin, "piraatit" esittävät argumenttinsa toki nykyään jo asiallisesti ja kiihkottomasti, mutta argumenttien perustana henkilökohtainen vapaus. Tämä ei ole väärä tai huono perustelu, mutta se ei toimi, koska suomalaiset eivät tyypillisesti arvosta vapautta, vaan toimivuutta. Itse en perustele IPR-vastustustani vapauksien kautta, vaan pyrin argumentoimaan IPR-ajattelun virheellisyyden ja haitallisuuden kautta.

Toiseksi, suomalaiset ovat tyypillisesti hyvin auktoriteettivetoisia. Suomalaista poliittista keskustelua leimaa erittäin voimakas väistämättömyyden retoriikka. Tämä näkyy esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa. Vaikka olen paljon enemmän nykyisen "ihanan, luonnollisen ja väistämättömän" politiikan kannalla kuin esimerkiksi nykyisen IPR-lainsäädännön kannalla, niin tällainen perustelu ei ole älyllisesti kestävää. Yhteiskunta koostuu ihmisistä, ja ihmisten toiminnassa ihmisiä kohtaan ei ole mitään "väistämätöntä", siis ihmisten toiminnasta riippumatonta. IPR-ajattelun kääntämiseksi tällainen väistämättömyyden retoriikka on rikottava. Siksi pyrin argumentoimaan, että IPR:n poistaminen on välttämättömyys ja ainakin jonkinasteisesti väistämätön teknologian kehityksen seuraus.


Niille lukijoille, joita IPR ei kiinnosta, pahoittelen, että keskityn tähän asiaan näin paljon.

Reunahuomautus vaihtoehdottomuuteen.

Paperimme hyväksyttiin erääseen verrattaen kovatasoiseen konferenssiin, jossa hyväksymisprosentti oli noin 30. Paperit julkaistaan LNCS-sarjassa. Ennen kuin paperi painetaan ja laitetaan verkkoon, minun (tai kanssakirjoittajani) täytyy allekirjoittaa paperi, jolla luovutetaan merkittävä osa paperin tekijänoikeuksista kustantajalle.

Springerin politiikka on sentään järjellisen tuntuinen: Kirjoittajalla itsellään on oikeus levittää teosta omilla verkkosivuillaan. Jotkut kustantajat kieltävät tämänkin.

IPR-ajattelun puolustajat eivät tyypillisesti näe tässä mitään ongelmaa, mutta itse pidän jotenkin käsittämättömänä sumutuksena, että Suomessa edelleen käytetään termiä tekijänoikeus, vaikka näissä tapauksissa nimenomaan tekijä joutuu luopumaan oikeuksista tekeleeseensä ja asettamaan usein itsensä täysin samalle viivalle kenen tahansa kuluttajan kanssa.

Tilanne on tällainen, koska tieteessä julkaisukulttuuri on sellainen, että kustantamot voivat pitkälti sanella ehdot. Kustantamot eivät nykypäivänä edes kanna juuri mitään kustannuksia: esimerkiksi Journalien editorial boardit eivät saa tyypillisesti palkkaa. Konferenssien proceedingsejä painetaan yleensä osallistujille, mutta näiden kustannukset katetaan osallistujien maksuista. Kustantajalla ei ole oikeastaan mitään todellista tarvetta tälle. Lisäksi kirjoittajat itse ovat vastuussa tekstin muotoilusta, kustantaja ei tarjoa oikeastaan mitään muuta "rahanarvoista" kuin julkaisukynnyksen ja senkin korkeuden määrittävät tiedeyhteisön vapaaehtoiset jäsenet.

Jostain syystä tiedeyhteisö on mukana tässä. Syitä voin vain arvailla. Yksi tärkeä tekijä lienee se, että kustantajan "arvovalta" on tärkeä julkaisun arvostuksen lähde. Tämä ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua, sillä tämän arvovallan takana on vain tiedeyhteisö itse. Kustantaja on tietyssä mielessä vain loinen.

En tietenkään kiistä sitä, etteikö kustantajalla olisi funktiota. Ennen internettiä kustantaja tarjosi jotain tärkeää - paperikopioita - ja otti myös riskin julkaistessaan artikkelin. Tähän tarkoitukseen kustantaja tarvitsi rajapinnan. Nyt kustantajalla ei ole mitään riskiä, pelkkä rajapinta. Ei ole sinänsä mitään objektiivista syytä sille, etteikö tiedeyhteisö itse voisi luoda rajapintaa julkaisulle. Näin monin paikoin onkin, toki.

IPR-ajattelu toimii tässäkin kohtaa jarruna kehitykselle ja innovaatioille, joita sen apologeetikot niin kovasti väittävät suojelevansa.

Vaihtoehdottomuus II.

Eräs vahvimmiksi koetuista IPR- argumenteista on ns. kannustinargumentti. Kannustinargumentti sanoo, että IPR-lainsäädäntö on välttämätöntä, koska informaatiohyödykkeitä ja innovaatioita ei tuottettaisi ellei niiden suoralla myynnillä voisi hankkia tuloja. Käsittelen tässä asiaa siltä kannalta, että jopa tyystin ilman IPR-lainsäädäntöäkin, tilanne olisi parempi.

On nähtävä ensiksi, että IPR-ajattelussa yleensä vallitsee tietynlainen epärehellisyys vaihtoehtoisuuden käsitteen käytössä. Vaihtoehto postuloidaan ceteris paribus, eli oletetaan, että mikään muu ei yhteiskunnassa muutu kuin se, että rahahanat informaation myynnistä vain yht'äkkisesti sulkeutuvat. Tämä täytyy kumota siten, että kompensoivia mekanismeja todella tulee esiin, ei ainoastaan osoittamalla epärehellisyys.

Informaation tuottajalla on usein monta päällekkäistä kannustinta. Yksi näistä on IPR-lainsäädännön vallitessa mahdollisuus hankkia tuloja myymällä tai lisenssoimalla informaatiota. Tämä on keskiössä esimerkiksi kulttuurituotteiden, erityisesti musiikin, mutta jossain määrin myös elokuvien kohdalla. Myös suoraan käyttöön myytävien ohjelmistojen, kuten pelien, tekstinkäsittely-, taulukkolaskenta-, jne. ohjelmien kohdalla tämä kannustin on usein keskeinen.

Yleisestiottaen tämä on kuitenkin kaikkein vähiten ongelmallinen IPR-ajattelun karsimisen kohdalla ja ceteris paribus-argumentti on helpoin kumota. Esimerkiksi musiikista ylivoimaisesti suurin osa tuotetaan nykyisin sellaisten ihmisten toimesta, jotka eivät koskaan saa siitä penniäkään. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö tuotetun musiikin määrä ja laatukin voisi vähentyä, ainoastaan, että väite "kaikki loppuu" on täysin älytön. Olen itsekin levyttänyt musiikkia täysin tietoisena siitä, etten koskaan saa siitä penniäkään tuloja. Lukuisat muusikot keikkailevat ja vuokraavat studioaikaa itselleen, jakavat levyjään ilmaiseksi PR-tarkoituksessa. Heidän suurin motivaationsa on yleensä jokin ihan muu kuin rahan tekeminen levyjä myymällä.

IPR-vapaan musiikin aikakaudella erilaiset sisällön kierrätykset ja toisaalta Internet-pohjaiset kuuntelulistat jne. tekisivät levy-yhtiöiden markkinointikoneistoista turhia. Tämän vuoksi levy-yhtiöt lobbaavat IPR-ajattelun ja -lainsäädännön puolesta. Täytyy kuitenkin ymmärtää, että tämä verraten suuri (tosin kutistuva) teollisuudenhaara on pitkälti tarpeeton ja aivan erityisesti tehoton: valtavat määrät luovaa työtä, resursseja ja rent-seekingillä ansaittua rahaa käytetään vain sen olemassaolon ylläpitämiseen ja julkisuuden floodaamiseen yhtiöiden valitsemien artistien tuotteilla. Valinnanvara on nykyoloissa kapeampi kuin se olisi vapaan musiikin ympäristössä.

Toinen kannustin on usein se, että informaatiolla sinänsä on käyttöarvo ja se on välillinen ansaintakeino, ei myytävä tuote sinänsä. Tämä tulee kyseeseen erilaisissa teknisissä innovaatioissa, mutta myös esimerkiksi osa TV-ohjelmista on tällaisia. TV-yhtiön oma sarja tuottaa usein hyvin korkeiden katsojalukujen vuoksi, mutta ei siksi että katsojat maksaisivat, vaan siksi, että mainostajat arvostavat korkeita katsojalukuja. Useiden suosittujen TV-sarjojen tuottajat jakavatkin jaksoja (tosin heikkolaatuisina) verkossa jälkikäteen. Käsittääkseni erilaiset DVD-boxien myyntitulot yms. ovat useimmiten vähäisiä verrattuna alkuperäisesitysten mainostuloihin.

Teknisten innovaatioiden kohdalla kyseeseen tulee jokin oman fyysisen tuotteen parannus, joka tekee tuotteesta haluttavamman. Tällaista informaatiota suojellaan patenteilla, mallisuojalla ja tavaramerkillä. Näistä oikeastaan ainoastaan tavaramerkki voidaan perustella IPR-ajattelusta riippumatta siten, että tavaramerkkirikkomusta voidaan pitää jonkinlaisena kuluttajan petkuttamisena. Tärkein ominaisuus tässä on kuitenkin se, että tämä kannustinvaikutus ei katoa mihinkään sillä, että IPR-lainsäädännöstä luovutaan vaikka sitten kokonaan.

Kolmas kannustin liittyy kilpailuetuun, jonka IPR-lainsäädäntö mahdollistaa. Teknisen innovaation patentoiminen tai tuotteen vetävän ulkonäön suojeleminen rajoittavat kilpailua ja mahdollistavat epätäydellisestä kilpailusta hyötymisen. Tästä syntyy aina väistämättä hyvinvointitappio, joka on luonteeltaan samanlainen kuin se, että monopoli asettaa hinnan liian korkeaksi. Itseasiassa tämä hyvinvointitappio on kannustinvaikutuksen kääntöpuoli.

Lääketeollisuus

Tärkein tämän kannustimen ilmenemismuoto ja tärkein argumentointikohde on ilmeisistä syistä lääketeollisuus. IPR-ajattelun vastustajien kohteena lääketeollisuus on mieleinen, koska mainitun monopolisoinnin tuoma hyvinvointitappio voidaan usein mitata ihan ihmishenkinä ja elinvuosina. Toisaalta se on argumentointikohteena myös mieleinen IPR-ajattelun puolustajille, koska lääkekehityksen pysähtymisen seurauksista on helppo vetää myös hyvin synkkiä ennusteita.

Siksi onkin erityisen tärkeää argumentoida ja perustella asia huolellisesti nimenomaan lääkkeiden osalta. Lääkkeen tuotekehityskustannukset ovat kalliit useammasta eri syystä. Ehkä yllättäen, missään nimessä suurin kustannuserä ei ole uusien molekyylien innovointi. Laboratoriot, joissa uusia lääkemolekyylejä kehitellään, ovat toki kalliita, mutta niiden kustannuksia mitataan muutamissa miljoonissa, kun koko apteekin hyllyä edeltävän kehityskaaren kustannukset voivat liikkua sadoissa miljoonissa, jopa miljardeissa.

Pfizerin asiantuntijan kirjoittamassa artikkelissa käsitellään prosessia hieman.

Industry scientists searching for a new drug typically must sort through 5,000 to 10,000 new chemical inventions that look promising, in order to identify a pool of 250 compounds that then enter into preclinical laboratory and animal testing. Of those 250 unique compounds, fewer than 10, on average, will show enough potential to qualify for Phase I human testing to establish basic safety.

Tässä vaiheessa ei kulu vielä paljoa rahaa, kustannukset ovat siis mitattavissa miljoonissa, mutta molekyylit patentoidaan usein jo tässä vaiheessa.

Kliininen testaus muodostaa Pfizerin mukaan 60% kaikista lääkkeen kehityskuluista. En heti löytänyt viitettä, kuinka suuri osa kehityskuluista on itseasiassa lainopillisia kuluja, mutta olen nähnyt väitteitä joiden mukaan luku vaihtelee viidestä prosentista kolmannekseen.

Siis lääkkeen kehityskustannuksista vain muutama prosentti on itseasiassa innovaatioon liittyviä kustannuksia; jos otetaan huomioon, että kustannukset jakautuvat epätasaisesti ja iso osa innovaatioista ei koskaan päädy testausvaiheeseen innovaation kustannus kehitysprosessissa on vain promilleluokkaa.

Lääkkeeseen liittyy vahva julkishyödykkeen rooli, koska siihen on investoitu paljon informaation tuottamista; myös kliiniset testit ovat informaation tuottamista. Olen kuitenkin kahdesta syystä täysin vakuuttunut, että nykyinen järjestelmä tuottaa vahvasti vinoutunutta informaatiota ja voi olla jopa vahingollinen. Molemmat liittyvät kannusteisiin.

Ensiksikin, koska kliininen tutkimus on kallista ja sitä kalliimpaa, mitä pidemmälle tutkimus etenee, on lääketehtaalla vääristynyt kannuste tuota pitkälle tutkimuksissa edennyt lääke kaikesta huolimatta markkinoille. Näin kävi esimerkiksi jossain määrin cox-2-estäjien kanssa. (Tämä esimerkki ei ole erityisen hyvä, mutta siinä ilmenee kuitenkin tämän kannustinvaikutuksen ongelma)

Toiseksi, kliiniseen tutkimukseen kannattaa ottaa vain molekyylejä, jotka voi patentoida. Kun kliininen tutkimus ylipäätään maksetaan pääosin lääketehtaiden patentoiduista lääkkeistä saamien monopolivoittojen avulla, ei jo tunnettujen molekyylien uusia lääkinnällisiä ominaisuuksia kannata tutkia. (On kolmaskin, mutta se liittyy IPR;ään yleensä ja se on ns. Biopiratismi, eli kansanomaisten yrttien lääkinnällisten ominaisuuksien patentointi. )

Tässä kohtaa tietysti sosialismia kavahtava lukija huomaa, että jos kerran yksityiset kannustimet lääkekehityksestä poistetaan, näyttäisi ainakin pintapuolisesti siltä, että kannatan kehitystyön sosialisointia. Se on tietysti yksi vaihtoehto ja myönnän, että pitäisin sitä jossain määrin parempana kuin nykyistä tilannetta. Jos lääkekehitys olisi normaalin tieteellisen prosessin mukaista tutkimusta, kannustinvaikutusten vääristymät rajoittuisivat yksittäisten tutkijoiden ja tutkimusryhmien sosiaalisiin motiiveihin ja kunnianhimoon. Rent-seeking aspekti kuitenkin katoaisi ja tieteentekijöiden vertaiskontrolli - joka tietenkään ei ole täydellistä sekään - korvaisi suuryritysten markkinointistrategisen tiedonpimityksen.

Käsittelen myöhemmin yleisempien teknologisten innovaatioiden patentoimista.

Vaihtoehdottomuus.

Ulkoisvaikutuksella tarkoitetaan kustannusta tai hyötyä, joka aiheutuu toiminnasta tai transaktiosta jollekin muulle kuin transaktion osapuolille. Esimerkkinä positiivisesta ulkoisvaikutuksesta voi olla vaikkapa henkilökohtaiseen hygieniaan panostaminen, josta syntyy muille hyötyä. Negatiivinen ulkoisvaikutus syntyy naapureilleni silloin, kun rakennan omaan pihaani ruman autotallin.

Vaihtoehtoiskustannuksella taas tarkoitetaan kahden toisensa poissulkevan tapahtuman vertailussa lopputulosten hyötyjen eroa. Jos puhelimen Mustasta Pörssistä 100 eurolla vaikka Gigantissa sama puhelin olisi maksanut 50 euroa, on puhelimeni vaihtoehtoiskustannus näiden erotus, eli 50 euroa. Monimutkaisempi esimerkki: Arvostan jääkiekkopeliä 20 euron arvoiseksi ja elokuvaa 10 euron arvoiseksi ja minulla on elokuvalippu jo kädessä, eikä sitä voi myydä tai vaihtaa. Jos saan jääkiekkopeliin ilmaisen lipun, on jääkiekkopeliin menemisen vaihtoehtoiskustannus 10 euroa. Peli ei siis ole minulle ilmainen, vaan joudun luopumaan 10 euron elokuvasta.

Tekijänoikeuksien kohdalla puolustellaan maksullista informaatiota l. kiristystä sillä, että informaation käyttäminen maksutta synnyttää hinnan suuruisen vaihtoehtoiskustannuksen tuottajalle. Jos äänilevy maksaa 15 euroa ja kopioin sen ostamisen sijaan, olen synnyttänyt vaihtoehtoiskustannuksen, joka minun pitäisi kompensoida. Tämä argumentti on kuitenkin väärä ja perustuu väärään dikotomiaan. Itse en esimerkiksi koskaan osta äänilevyjä. Jos kopioisin sellaisen, ei tästä syntyisi mitään kustannusta, koska en moraalisista syistä koskaan kuitenkaan sellaista ostaisi.

Moni muu saattaisi kuitenkin ostaa ja olisi ehkä valmis maksamaan 5 euroa, mutta koska hinta ylittää maksuvalmiuden, ei transaktiota synny. Sensijaan syntyy 5 euron suuruinen hyvinvointitappio, vaihtoehtoiskustannus toteutumattomasta potentiaalisesta transaktiosta.

Keskeinen syy siihen, miksi vastustan nykyisenkaltaista tekijänoikeutta ja ylipäätään IPR-ajattelua on yhtäältä komparatiivis-staattinen uskomus, että syntymättömien transaktioiden hyvinvointitappio ylittää moninkertaisesti sen potentiaalisen hyödyn, joka järjestelystä on, ja toisaalta uskomus, että järjestely synnyttää myös dynaamisen haitan.

Dynaamisella haitalla viittaan siihen, että informaation uudelleenkäyttö on erittäin kömpelöä. Ihminen on loppujen lopuksi aika huono tuottamaan "originaaleja" ajatuksia. On jonkinlainen romanttinen virhepäätelmä ajatella, että sisällöntuottaja tekee jotain "omaa" ja "luovaa" ikäänkuin jumalaisen inspiraation vallassa ja toisaalta kovalla työllä tekee siitä omansa ja omannäköisensä. Ihmisaivo on tähän oikeastaan tavattoman huono.

Sensijaan ihminen on hyvä muokkaamaan, liittämään, suodattamaan ja varioimaan informaatiota, jonka hän on jo omaksunut. Esimerkiksi iso osa nykypäivän kirjallisuutta on sellaista, että sitä olisi sisällöllisesti mahdotonta kuvitella ilman viittauksia aiempaan ja jopa suoria lainauksia. Sama pätee elokuviin ja elokuvallisen kerronnan keinoihin. Kuvitelkaa esimerkiksi, että elokuvan The China Syndrome tekijät olisivat voineet patentoida idean kuvata tärinää kahvimukissa esiintyvällä värähtelyllä. (En tiedä, oliko tämä edes elokuvassa ja oliko se ensimmäinen elokuva, jossa ilmaisua käytettiin, mutta tämä on epäolennaista; korjatkaa, jos olen erehtynyt.)

Tämä kuulostaa älyttömältä, mutta käytännössä tällaista torpedointia tehdään patenttien kanssa ainakin ohjelmistojen ja lääketieteen puolella. Siis estetään kilpailijoita käyttämästä jotakin aivan ilmeistä ratkaisua. Argumentti tämän kumoamiseksi tietenkin on, että jos kerran ratkaisu on ilmeinen, miksi sitä ei ole keksitty itse. Tämä on kuitenkin epärehellinen argumentti. Teknologian ja kulttuurin kehittyessä monet ideat ja sovellukset syntyvät luonnostaan, kun jo vakiintuneet on omaksuttu. Järjestelmän luonteen vuoksi patentoiminen ja jossain määrin myös kulttuurituotteiden tekijänoikeuksien haaliminen on isoksi osaksi vain lakiteknistä peliä eli Rent seekingiä.

Pidän perustavalla tavalla epärehellisinä myös argumentteja, joiden mukaan pitäisi jotenkin esittä korvaava ansainta- ja toimeentulomalli nykyisille sisällöntuottajille. On tietenkin totta, että tekijänoikeuksista luopuminen johtaisi jonkinlaiseen rakennemuutokseen, mutta sama pätee kaiken teknologian kohdalla. Tällaiset rakennemuutokset synnyttävät omalta osaltaan aina rent-seekingiä ja muuta manipulointia. Esimerkiksi teleoperaattorit manipuloivat markkinoita pyrkien luomaan jäykkyyksiä, koska niiden ansaintalogiikka vaarantuu VOIP:in vuoksi. Ne myös harrastavat klassista rent seekingiä ihan EU-tasolla. En olisi yllättänyt, jos EU-lakeihin pahamaineisen Telecoms Packagen kylkeen yritettäisiin jossain vaiheessa hivuttaa mukaan pykäliä, joiden ainoa tarkoitus on hidastaa VoiP-pohjaisten sovellusten leviämistä.

Yhteiskunta koostuu ihmisistä, ei esimerkiksi yrityksistä tai elinkeinonharjoittajista. Ihmisten oikeudet harjoittaa elinkeinoa vapaasti ovat tärkeitä paitsi jonkinlaisen abstraktin vapauden käsitteen, myös utilitaristisesti ajatellen koko yhteiskunnan kannalta. Tämä vapaus on kuitenkin ymmärretty pitkälti väärin jonkinlaisten erivapauksien ja muille asetettavien velvollisuuksien kautta. Joskus se ymmärretään jopa oikeutena menestyä elinkeinossaan täysin riippumatta siitä, haluaako joku tuotettuja palveluita tai tuotteita hankkia. Itse ymmärrän tämän myös sitä kautta, ettei oman toiminnan kustannuksia voi kevein perustein eikä yksipuolisella päätöksellä sälyttää muille.

Vaihtoehtoiskustannus ei kuitenkaan ole oikea kustannus. Vaihtoehtoiskustannus on kustannuksen kokijan omien valintojen seuraus. Vaihtoehtoiskustannuksesta ei voi lähettää kenellekään laskua. Jos minulla on yllä mainittu 10 euron elokuvalippu ja saan ystävältäni vapaalipun jääkiekko-otteluun, minulle koituu 10 euron suuruinen vaihtoehtoiskustannus. Minulle ei synny kuitenkaan missään järkevässä tulkinnassa oikeutta lähettää 10 euron laskua vapaalipun lahjoittajalle.

Vaalien tulos oli epäselvä, mitä pelkäsin. Kasvi sai vain noin 16 000 ääntä, mikä oli hiukan alle prosentti kaikista annetuista äänistä ja selvästi alle 10 prosenttia Vihreiden koko äänimäärästä. Se toki oli selvästi enemmän kuin esimerkiksi Halla-ahon äänet testamenttina saaneen Sampo Terhon äänisaalis, mutta pelkään ettei se tarkoita sellaista signaalia Vihreille politiikan suunnasta tulevaisuudessa, jota toivoin.

Pidän siis nyt erittäin paljon todennäköisempänä, etten seuraavissa eduskuntavaaleissa tule äänestämään Vihreitä, vaan jotakin muuta puoluetta. Asia ei mitenkään ole varma, koska asiakysymyksissä ítselleni tärkeät asiat voivat vielä nousta keskiöön; puolue ei ole vahvasti sitoutunut myöskään romuttamaan (kaikkia) niitä asioita, joita pidän tärkeinä. Aion tarkkailla tilannetta vielä jonkin aikaa.