Rauha.

Päätin pitkällisen pohdinnan jälkeen luopua kaikenlaisesta katkeruudesta, ja nollata tilanteen mielessäni, pohtia asiat sen pohjalta, mitä ne ovat nyt ja miten ne todennäköisesti tulevat kehittymään. Tämän taustalla on tapaaminen erään entisen kolleegan kanssa; ko. henkilö oli hieman vastaavanlaisessa tilateessa joitain vuosia sitten ja lähti. Oivalsin illalla, että "Ingalsin Lauran" sijaan oikeastaan terveempi suhtautuminen löytyy tässä linkittämästäni kappaleesta.

Syynä on myös se, että aivan näinä päivinä saan merkittävän määrän lisäinformaatiota erilaisista vaihtoehdoista. Tahdon ajatella omaa tilannettani selväjärkisesti, vailla katkeruutta. Pahoitteluni lukijoille, poistin kaikki tekstit, joissa olin purkanut katkeruuttani. Niiden tarkoitus oli toimia terapeuttisena kanavana, ja ne palvelivat tarkoituksensa loppuun. Tarvitsen ennenkaikkea mielenrauhaa, en tunnetta että olen konfliktin keskellä.

Rauta II.

Kolmas perättäinen viikko lihaskuntotreeniä on jo tuottanut sen verran tulosta, että lihakseni eivät enää kipeydy, eli en kärsi enää lainkaan DOMS-oireista. Vastoin yleistä harhaluuloa, venyttely ei ehkäise DOMSia, vaan itseasiassa pahentaa sitä. Tämä on tiedetty tutkimustulosten perusteella[1] vuosikausia, mutta silti lihaskivun välttämiseksi suositellaan venyttelyä.

Toinen suunnattoman ärsyttävä myytti - jonkinlainen urheilun oma "kaalihuijaus", jos sallitte - on sitkeä uskomus siitä, että maitohappo on syyllinen lihaksen väsymiseen ja kipeytymiseen. Kyseisen myytin taustalla on varhainen tulkinta maitohapon määrän lisääntymisestä harjoituksen yhteydessä, ja päättelynä se on samankaltainen kuin että paloautot pahentavat tulipaloja: Mitä vakavampi tulipalo on kyseessä, sitä useampia paloautoja on paikalla. Todellisuudessa maitohapon laktaatin ruiskuttaminen lihakseen saattaa jopa parantaa sen suorituskykyä [2].

Maitohappo- ja venyttelymyytit ovat tietysti vain esimerkkejä siitä, miten yleisestiottaen ihmiset suhtautuvat todellisuuteen ylenkatseella, jos se on ristiriidassa heidän ennakkoluulojensa kanssa. Erityisen alttiita tällaiselle ongelmalle ovat asiat, jotka liittyvät melko suoraan ihmisten omaan kehoon tai "biologiaan": ihmiset muodostavat kultinomaisia koulukuntia ravitsemuksesta, raskausajan ruokavaliosta, uskomuslääkinnästä, urheilusta, vanhemmuudesta, ja niin edelleen.

Joku tietysti voisi väittää, etteivät ihmisten poliittisetkaan mielipiteet - ja siinä samalla niitä sivuavat käsitykset maailman toiminnasta noin ylipäätään - ole tästä riippumattomia. Pinkerin The Blank Slate voidaan nähdä joidenkin tällaisten jumiutumien ruotimisena. Aihetta sivutaan toistuvasti Less Wrong blogissa, jonka materiaali sijaitsi ennen Robin Hansonin nykyisen Overcoming Bias-blogissa. Jälkimmäinen käsittelee aihetta edelleen jossain määrin. Olen lukenut näitä viimeaikoina aika vähän.

Miksi ja miten tällaiset myytit jatkavat elämäänsä niinkin neutraaleissa asioissa kuin siinä, onko lihaskivun syynä venyttelyn laiminlyönti tai johtuuko lihaksen väsyminen maitohaposta? Otin nämä esimerkit siksi, että niihin ei liity mitään poliittista relevanssia, ja siksi niiden pitäisi kuvastaa ihmisen taipumusta pitää kiinni virheellisistä käsityksistä täysin riippumatta mistään ryhmäpaineesta tai henkilökohtaisesta sitoutumisesta virheellisen käsityksen ylläpitämiseen.

Voimme toki postuloida, että maitohappo- ja venyttelymyyttiä pitävät yllä kaiken maailman venyttelyopettajat ja uskomuslääkitsijät, mutta tämä ei ole tyydyttävä vastaus. Voimme sanoa, että syy on siinä, että ihminen nyt vain ei halua vaihtaa käsityksiään. Tämä on jo uskottavampaa, mutta se ei silti vastaa kysymykseen miksi näin on. Oma kokemukseni on, että esimerkiksi lämmittelyn jälkeen tehtävä pieni venyttely ennen rankkaa harjoitusta (josta ei ole hyötyä) on osa eräänlaista rituaalia, ja tämän rituaalin rikkominen voi olla hyvin raskasta ja synnnyttää jopa syyllisyydentunteita. Ihminen varjelee tämän rituaalin rationalisointia pitäytymällä uskomuksessa, että se on "tarpeellinen".

Tämä nivoutuu saumattomasti viimeaikaisiin pyrkimyksiini yrittää ymmärtää uskonnollisia käsityksiä. Niissä on jotain samanlaista: voimme olla täysin varmoja, että ne ovat vääriä, mutta silti niihin uskovat monet sellaiset ihmiset, jotka ovat muutoin täysin rationaalisia ja mieleltään ehjiä. Ajattelin aiemmin, että uskonnollinen ihminen ei voi olla luotettava, koska hän on eräänlaisella tavalla mielisairas. Nyttemmin ymmärrän, että kyse on todennäköisesti omasta neurologisesta poikkeavuudestani. Coping-mekanismini kognitiivisen dissonanssin suhteen ovat alikehittyneet, joten en kykene omaksumaan uskomuksia, jotka tiedän vääriksi. Ihmiset ovat erilaisia hyvin perustavanlaatuisella tavalla, ja osalle meistä - sanoisin "ääripäiden", mutten oikeasti ole vakuuttunut, että olen niin poikkeava - tässä suhteessa erot tekevät toistemme piirteistä jokseenkin käsittämättömiä.

Siksi pidänkin omituisena ja epäonnistumaan tuomittuina kaikenlaisia omien uskonnollisten käsitysten tueksi kasattuja rationalisointeja: ne ikäänkuin "iskevät takaisin" aina. Mitä toivoa minulla olisi vakuuttaa ihmisiä väittämästä, jonka tueksi on vain epäsuoraa evidenssiä, kun useimmat ihmiset pitävät täysin naurettavana jopa maitohappo- ja venyttelymyyttien kaltaisten empiirisesti virheellisiksi osoitettujen käsitysten kyseenalaistamista?

[1] Scandinavian Journal of Medicine & Science in Sports, Volume 8, Issue 4, pages 216–221, August 1998
[2] Sports Medicine, Volume 36, Number 4, 2006 , pp. 279-291(13)

Oxfordshire + mietteitä poliittisesta keskustelusta.

Kävimme eilen maaseudulla. Englannissa on useimpien merkittävimpien kaupunkien - ja tässä populaatio on yleensä sivuseikka - ympärillä on ns. vihervyöhyke. Käytännössä nimitys tarkoittaa, että siellä on maalaismaisemaa, metsää ja luonnontilaista luontoa siellä on hyvin marginaalisesti. Oxfordshiren poliittisesta kartasta voi nähdä, että täkäläiset konservatiivit asustelevat.

Täällä konservatiivit eivät ole omaksuneet amerikkalaista vaahtosuista aivovammaisuutta, joka on osin vallannut suomalaisenkin "konservatiivisen" argumentaation. Toryjen äänestäjiksi ei kosiskella taksikuskeja ja duunareita väittämällä, että jumalaton liberaali eliitti pakottaa ne syömään salaattia, vaan poliittinen keskustelukulttuuri painottaa substanssia mielikuvitusörkkien sijaan. Poikkeuksiakin on, mutta niihin suhtaudutaan lähinnä kauhulla. Eräässä keskusteluohjelmassa puututtiin lehtiartikkeliin, jossa sanottiin, että ainoastaan "intelligentsia" on huolissaan tuloeroista, ja että tavallinen kansalainen ei harmittele jalkapalloilijoiden miljoonatuloja; jopa konservatiiviset kommentoijat tyrmäsivät tällaisen sisällöttömänä älämölönä ja henkilökohtaisuuksina, jotka eivät kuulu täkäläiseen poliittiseen kultuuriin, ja esittivät perään sitten asialliset argumentit siitä, miksi tulontasausta kannattavat argumentit ovat usein virheellistä. Yleisesti aivovamma-konservatismia kauhistellaan täällä suunnilleen samoista lähtökohdista kuin minä olen tehnyt omissa kirjoituksissani.

Tavallaan osaan tuntea enemmän sympatiaa Thatcheriläistä ajattelua kohtaan nyt, kun olen hieman altistunut täkäläiselle konservatismille. Vaikka perusajattelu usein puetaan nykyisin aivovammakonservatismin "paskaksi ja palamaan"-retoriikkaan, alkuperäinen, huomattavan enemmän libertaarivaikutteinen ajattelu on läsnä. Syynä voi olla, että britit arvostavat sivistyneisyyttä aivan eri tavalla kuin tasavalloissa on tapana. Ja se, että täällä on liberaalidemokraattinen puolue, joka imaisee Toryjen kannattajia, jos puolue alkaa aivovammailla, esimerkiksi EU-änkyröidä tai vaatia protektionismia.

Tavallaan tämän ymmärtäminen rauhoitti mieltäni aika paljon. Suomalainen poliittinen kenttä on niin laaja, että peliteoreettista pakkoa tehdä poliittista allianssia jonkun tietyn ryhmän kanssa ei ole. Perussuomalaisten menestys ei voi nousta kovin suureksi pelkällä päänaukomisen ja kuolaamisen juhlimisella, vaan substanssia pitää olla enemmän. En sinänsä harmittele Persujen suurta suosiota, se kertoo korjausliikkeen tarpeesta. Eräänlaisesta kuilusta, jonka on aiheuttanut ns. kansalaismielipiteen nopea muutos ja poliittisen eliitin inherentti "massan hitaus".

Ennakoin joitain vuosia sitten, että Persut voivat puolueena vain hävitä siinä, että asiapitoinen maahanmuuttokeskustelu yleistyy. En tarkoita tässä nyt tiettyjen tahojen eufemismia "asiapitoinen", joka yleensä tarkoittaa samaa kuin poliittisesti korrekti, vaan asiapitoinen siinä mielessä, että keskustelussa on konkreettisia toimenpiteitä eikä pelkkää sisällötöntä höttöä. Perinteiset puolueet ovat nyt vaikeuksissa, koska niiden pitää asemoida itsensä jotenkin. Vihreät ovat maalanneet itsensä pelikentän toiseen (joku sanoisi vasempaan) laitaan niin syvälle paitsioon, että tarvitaan pienimuotoinen ihme, että siinä tapahtuisi mitään muutosta. Soininvaaran yritykset avata keskustelua osoittivat tämän.

Luotan sen verran ihmisiin, että typeryyden juhlimisella ja substanssin sivuuttamisella ja henkilökohtaisuuksien latelemisella ei voiteta lopulta paljoakaan. Vihreät mokasivat sen minusta lähtemällä tekemään politiikkaa poliisin ja syyttäjän välityksellä, eli oikeastaan lähtemällä toteuttamaan sitä aivan samaa likasankopolitiikkaa. Sittemmin heistä iso osa on sulkenut suunsa, mutta järviset ja rastimot osoittavat että sonta lentää kyllä takuulla jatkossakin.

Hiusten leikkuu.

Olen lukenut viimeaikoina Väinö Jalavan loistavaa teosta "Moderni analyysi I", vuodelta 1976. Vaikka en jatkuvaa matematiikkaa pahemmin harrastakaan, on Banach-avaruuksien, operaattoritopologioiden ja sensellaisten pohdiskeleminen välistä oikein virkistävää. Nuorempana pystyin omaksumaan yhden viikonlopun aikana jonkun reaalianalyysin monistenipun, nyt aivo on jo jäykkä taipumaan abstraktioon. Sitä on silti hyvä harjoittaa. Ihminen muuttuu tyhmemmäksi, tai ainakin vähemmän kyvykkääksi juuri matematiikassa tms. luovuutta ja intuitiota vaativassa työssä.

Pidän itseäni kohtuullisen luovana ihmisenä, ja vaikka kontribuutioni ihmisen osaan ovat tietysti vaatimattomat, niin ainakin yritän. Ei ole mielekästä yrittää olla paras - tai "huippu", kuten nykyisin on tapana sanoa - vaan riittää tehdä omaa juttuaan. Jos riittävän moni ottaa huipulle pääsemisen - siis suhteessa muihin - ainoaksi merkityksellisyyden mitakseen, niin suurin osa joutuu väistämättä pettymään. En sano tätä siksi, ettenkö pitäisi kilvoittelua suotavana tai etteikö voisi olla mielekästä tavoitella huippua, vaan siksi, että sitä ei ole mielekästä ottaa elämänsä sisällön mittariksi. Aina löytyy joku parempi. Vain yksi voi olla maailman paras.

Nykyajan reality-sarjat ja muut sensellaiset ruokkivat ihmisten narsismia. En pitäisi kovin pahana, jos kaikki nämä talent- huippumalli- jne. kilpailut määrättäisiin K-18- ohjelmiksi. Ei sillä, että pitäisin sensuuria hyvänä tai toivottavana edes tässä tapauksessa. Toivoisin kuitenkin, etteivät nuoret ihmiset omaksuisi epäterveitä käsityksiä siitä mikä on "hyvä elämä".

Kuten Heath sanoi, on jonkinlainen kategoriavirhe politisoida "hyvän elämän" käsitettä. Se ei ole validi poliittisen toiminnan kohde, jos yhteiskuntafilosofia perustuu tehokkuuden maksiimille. Tästä ei ole suinkaan kyse omassa käsityksessäni. Ihmisten arvoja ja päämääriä ei ole mielekästä ohjailla ylhäältä käsin, mutta se ei voi tarkoittaa, etteikö tällaisten päämäärien tai - paremman sanan puutteessa - arvojen sisältöä voisi kritisoida ja tuoda poliittiseen keskusteluun. Kulttuuri on prosessi, jonka toimintaan meistä jokainen osallistuu. Siksi se on politiikkaa, ja vaikka ei ehkä ole legitiimiä esittää etteivät aikuiset ihmiset saisi turruttaa knuppiaan millä sitten haluavatkaan, voimme kuitenkin esittää syitä, joiden vuoksi toiset turruttamisen tavat - kuten Modernin analyysin lukeminen vessanpöntöllä - ovat vähemmän tuhoisia kuin toiset.

Sen sanottuani, vaikka mielelläni näkisin tosi-TV- ohjelmaformaatin, jossa on "huippumatemaatikko haussa" tai "Huippunörtti haussa", en silti pitäisi tällaista positiivisena kehityksenä.

Tänään menemme todennäköisesti taas kerran Särkänniemeen.

Leave the sinking ship behind...

IPR:stä ei ole tullutkaan kirjoitettua vähään aikaan. Lukijani muistanevat, että olen nimenomaan vihreiden linjaa - tai sen puutetta - kritisoinut kovin sanoin. Puolueeksi, jonka linja apologeetikkojen mielestä ei ole IPR-lobbyn taskussa, sen riveistä nousee kuitenkin aika paljon yksittäistapauksia joista ei tietenkään saa yleistää. Viimeisimpänä Kaisa Rastimo, joka on ei enempää tai vähempää kuin puolueen tietoyhteiskuntatyöryhmässä. Katsotaanpa, mitä tämä "asiantuntija" sanoo:

On hätkähdyttävää seurata omaisuutensa varastamista oman työpöytänsä ääressä voimatta tehdä asialle mitään.

Olin järkyttynyt korkeasti koulutettujen matematiikkanerojen uskosta siihen, että raha kasvaa puussa

Aivan kuin prostituutio olisi siirtynyt kadulta verkkoon. Osa naisista oli thai-tyttöjä. Miten he olivat sinne päätyneet? Toivottavasti se on vain mielikuvitukseni tuotetta, että köyhät aasialaiset perheet myyvät tyttöjään kaupattavaksi verkkoon musiikin ja leffojen sekaan?

Tällä hetkellä operaattorit keräävät rahaa taskuihinsa välillisesti niin piratismilla, prostituutiolla ja kaikella mahdollisella laittomalla kaupalla; huumeista aseisiin ja ihmisiin. Se ei ole oikein. Palvelun tarjoajat pitää asettaa tästä vastuuseen, sillä he ovat osa rikollista toimintaa hyötyessään siitä taloudellisesti.

Piraattien kanssa väittelemiseen en taas halua tuhlata aikaani, koska asiantuntemukseni tekijänoikeuksista, sisältötuottamisesta ja sen rahoittamisesta, levittämisestä ja jakelusta on niin eri tasolla kuin heidän tietämyksensä ko. aiheesta.

Niin syvää ihmisvihaa, jota rent-seekingillä leipänsä tienaavat "luovan työn" tekijät osoittavat, ei muualla paljon näe. Korkeintaan ehkä ns. big-pharma- apologeetikkojen joukossa, mutta ei paljon muualla. Onneksi oikeasti luovia ihmisiäkin on, ihmisiä, joilla on
tolkku tallella. Ja Kasvin damage control ei antanut kauaa odottaa itseään. Kasvin maltillinen näkemys on päällisin puolin paikallaan, mutta se on metanäkemys, jossa linjataan ylimalkaisesti, että

Jos esimerkiksi tekijänoikeuksien aukoton turvaaminen heikentäisi ihmisten yksityisyyden suojaa, tinkisin ennemmin tekijänoikeuksista kuin yksityisyydestä.

Miten niin jos?

Ymmärrän Rastimon kaltaisten ihmisten kiukun oikein hyvin. En oikeastaan edes paheksuisi sitä; puhe ja huuto on halpaa. Mutta Rastimolla on nyt valtaa asiassa. Ihmisten kiukku ja kokemus siitä, että heillä on oikeus mihin vaan siksi, että ovat niin hyviä, ei kuitenkaan ole perustelu millekään. En tiedä, millaisella autolla Rastimo ajaa, enkä minkälaisessa linnassa hän asuu, mutta köyhä hän ei ole, eikä hänen elokuva ole hänen "omaisuuttaan" yhtään sen enempää kuin yleinen suhteellisuusteoria oli Albert Einsteinin omaisuutta. Kaikki kunnia siitä hänelle kuuluu, mutta omaisuutta? Kamoon.

Kun ihminen saavuttaa tietyn aseman yhteiskunnassa, hän alkaa ajatella, että hänellä on oikeus kaikkiin niihin etuoikeuksiin joita hänellä on ollut ja että muiden ihmisten velvollisuus on pitää huoli siitä, että ne säilyvät. Tämä on yleistä kaikille, eikä ole mikään moraalinen tuomio Rastimon näkemyksille, jotka ovat aivan tavanomaisia. Yhteiskunta muuttuu, kun teknologia muuttuu. Silloin tällöin teknologia särkee myös etuoikeuksia, eikä se, että vihreät haluavat turvata tiettyjen ihmisryhmien etuoikeudet tulevaisuudessa tule asiaa muuttamaan.

Heikkous on vahvuutta.

Teorian vahvuus on itseasiassa osittaisjärjestysrelaatio. Jos teoria &Xi sisältää oletukset &Pi_i ja teoria &Lambda oletukset &Pi_j ja jos &Pi_i &sub &Pi_j, niin sanomme, että &Lambda on vahvempi. Tämä tarkoittaa, että useampien väittämien totuusarvo on ratkaistavissa teorian &Lambda avulla.

Ihmiset pyrkivät arkitilanteissa yleensä selittämään asioita riittävän vahvoilla teorioilla. Jonkinlainen arkkityyppinen - tosin en väitä mitään siitä, kuinka yleistä tämä nimenomainen on - teorianmuodostus toimii näin: Meillä on havainto, jota emme osaa selittää. Havainnosta saamme jonkinlaisen assosiaation tms. prosessin kautta kuitenkin irti muutamia oletuksia, jotka olemme jo havainneet käyttökelpoisiksi tms. Oletuksia on usein tarpeen hieman muokata kontekstiin sopiviksi.

Kun (sinänsä valmiit) oletukset on kustomoitu ja niiden määrä on karsittu muutamaan, niin tutkitaan, selittävätkö oletukset havainnon, so. seuraako havainto (sen todennäköisyys, mahdollisuus tms., kontekstista riippuu, miten selitetään) oletuksista. Jos näin ei tapahdu, lisätään oletuksia, kunnes tyydyttävä selitysaste on löytynyt.

Tällä tavalla päädytään teoriaan, joka selittää paitsi havainnon, melko todennäköisesti myös paljon muutakin. Occamin partaveitsi sanoo, että tässä vaiheessa teoriasta pitäisi karsia kaikki ne oletukset, jotka ovat tarpeettomia havainnon selittämiseksi. Oletuksia pitää siis poistaa yksi kerrallaan; jos teorian selitysvoima jää riittämättömäksi, oletus palautetaan, ja kokeillaan toista.

Tämäkin heuristiikka voi kuitenkin johtaa tarpeettoman vahvaan teoriaan. Oletukset voivat olla aluksi vaikkapa {P1, P2, P3, P4} ja havainto Q. Huomaamme, että poistamalla oletuksen P4, teoria selittää yhä havainnon Q, mutta jos mikä tahansa P1, P2, tai P3 poistetaan tämän lisäksi, teoria ei riitä. Tämä saa meidät uskomaan, että heikoin teoria on {P1, P2, P3}, mutta tämä ei ole välttämättä totta. Voi esimerkiksi olla, että teoria {P1,P4} olisi riittävä ja itseasiassa heikompi kuin teoria {P1, P2, P3}.

Jos teorian pätevyys on riippuvainen kontekstista, heikompi teoria pätee useammassa kontekstissa. Teorian heikkous on siis sen selityskyvyn suhteen vahvuus.