Olen pitkään ihmetellyt tieteellisessä julkaisemisessa esiintyvää tilannetta, jossa yksityiset talot "kustantavat" julkaisun. Tämä ei sinänsä olisi kummallista, mutta lainausmerkit ovat tuossa siksi, että nämä kustannustalot eivät itseasiassa tee yhtään mitään, ne vain antavat nimensä käyttöön.
Ensiksikin, jos kyse on jostain julkaisusarjasta, jossa julkaistaan esimerkiksi konferenssien proceedingsejä ja muuta sekalaista - esimerkiksi tällaisesta käy vaikkapa LNCS - ei tällaisella sarjalla ole mitään vastaavia editoreja tms pysyvää nimen "takaavaa" tahoa, vaan kunkin julkaisun editoriaali koostuu tiedeyhteisön jäsenistä, jotka toimivat pro bono, ja tämä porukka itseasiassa on aloitteellinen. Kustantamo lopultakin jakaa vain numeron julkaisulle, mutta ei lainkaan puutu sisältöön, muotoiluun, taittoon jne. Fyysiset kopiot se taitaa sentään painaa, mutta tämän hinta ei ole missään suhteessa siihen, mitä todelliset kustannukset ovat. Raha tulee siis siitä, että kustantamo antaa luvan käyttää "brändiään".
Oma suhtautumiseni tällaiseen lienee tiedossa yleisellä tasolla. Mutta vaikka suhtautuisimme positiivisesti brändäykseen ja brändin lisäarvoon, täytyy huomata yksi asia: Kustantajat eivät mitenkään kykene valvomaan brändinsä mainetta. Niillä ei ole todellisuudessa mitään kontrollia sen suhteen, mitä niiden brändäämässä julkaisusarjassa julkaistaan. Ne voivat vain luottaa siihen, että tiedeyhteisön arvostettujen jäsenten läsnäolo on tae julkaisujen laadusta.
Mutta tieteentekijät tietävät tämän jo itsekin. Siksi jonkun "brändin" sisälle muodostuu yhteisön parissa alabrändejä. Esimerkiksi TACAS on vuosien saatossa muodostunut erittäin arvostetuksi julkaisufoorumiksi, ja paperin saaminen sinne on nykyisin vaikeampaa kuin useimpiin alan lehtiin. Tänä vuonna hylkäysprosentti oli 81. (n = 122, Itse olin yksi hylätyistä, huom.) Tämä tarkoittaa, että TACASin brändi on paljon parempi kuin useimpien muiden LNCS-sarjassa julkaistavien julkaisujen.
Tätä eroa paremmuudessa ei kuitenkaan ole tuottanut kustantaja, vaan tiedeyhteisö. Ja kun mietimme vähänkään tarkemmin, niin huomaamme, että tiedeyhteisö on itseasiassa tuottanut ihan kaiken sen lisäarvon.
Tällainen analyysi nyt tietenkin haiskahtaa hieman sosialismilta, jossa sivuutetaan pääomamarkkinoiden merkitys tms. Mutta jos edes hetken mietimme, huomaamme että yksi ratkaiseva ero on: Kustantajalla - toisin kuin marxilaisen arkkivihollisella 'kapitalistilla' - ei ole mitään menetettävää oman panoksensa suhteen, eikä kustantaja voi kontrolloida mitenkään julkaisujen laatua. Tehtaan tms. omistaja voi aina päättää käyttää pääomaansa johonkin muuhun ja palkata jonkun muun tekemään hommia. Kustantajan tapauksessa tiedeyhteisö on yhtä aikaa työntekijä ja asiakas, ja kustantaja ei anna edes tiedeyhteisön käyttöön mitään sellaista, mitä tiedeyhteisö ei saisi hankittua jostakin muualta.
Kritiikkini kärki ei kuitenkaan kohdistu tässä siihen, että kustantajat rahastavat siinä vaiheessa kun ne antavat brändinsä käyttöön. Todellinen "rikos", jos niin halutaan asia ilmaista, tapahtuu vasta julkaisemisen jälkeen, kun kustantamo estää artikkelien google-indeksoinnin, laittaa artikkelit maksullisen linkin taakse ja kieltää artikkelien levittämisen vapaasti. Siis: kustantaja ei ainoastaan ota rahaa siitä, että sen nimi esiintyy paperissa, vaan kustantaja pyrkii estämään itse tiedon leviämisen ja hankaloittaa tietoon viittaamista.
Tilanne on muuttumassa ja kustantamoiden ote murtumassa, koska asia todellakin on näin. Silti on edelleen ihmisiä, jotka ovat valmiita puolustamaan kustantajien toimintaa, ja jotka pitävät jotenkin "turmiollisena" sitä, että artikkelit olisivat julkaisun jälkeen vapaasti saatavilla. Olen nähnyt argumentteja laidasta laitaan, mutta en yhtään ainutta, jossa olisi - rehellisesti sanoen - ollut mitään järkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti