Solitary Man.

Blogini pitkäaikaisemmat lukijat tietänevät, että vuoden 2015 aikana kävin läpi avioeron. Päätös erosta tehtiin vuoden 2015 alussa, ja melko tarkkaan kolme vuotta sitten saimme lopulta myytyä talon, josta sitten muutin nykyiseen asuntooni.

Samoihin aikoihin, siis aika tarkkaan kolme vuotta sitten, tapasin ihmisen, joka toi elämääni toivoa siitä, että ehkä hyvä parisuhde voi olla mahdollinen. En nyt väitä että olisin kokenut koko sen 17 vuotta jonka olin ex-vaimoni kanssa yhdessä jotenkin epämiellyttäväksi tai että pitäisin avioliittoani huonona. Se päättyi viimeisten vuosien kriiseihin, joista suuri osa oli minusta riippumattomia. Mutta kriisit muuttavat ihmisiä; ne tuottavat eräänlaisia traumoja. En nyt puhu mistään sellaisesta mitä esimerkiksi sotaveteraaneilla tai terrori-iskujen uhreilla on. Tunne-elämään kohdistuva stressi kuitenkin jättää jälkensä, ja ennen kaikkea siihen liittyy riski, että se vääristää myös kognitiota.

Ihmisen tunteet ovat erikoinen mekanismi. Ne vaikuttavat kognitioon mutta myös kognitio vaikuttaa niihin; Erottelu on oikeastaan keinotekoinen sillä tunteet ovat osa kognitiota. Jätän tämän erottelun kuitenkin tässä puhetavassa tähän, koska suurimmalla osalla ihmisistä on ainakin jonkinasteinen kokemus  siitä, että tosiasiat ja se, miltä tuntuu, ovat erillisiä. Ne ovat fenomenologisesti eri asia, jos näin halutaan asia ilmaista.

Pitkään jatkunut kriisi, esimerkiksi epävarmuus omista tai toisen ihmisen tunteista, ohjaa kognitiota siten, että yksilö alkaa nähdä tosiasioita tietyssä valossa. Se, missä valossa niitä alkaa nähdä, riippuu siitä, millä tavalla kivuliaisiin tunteisiin reagoi. Edelleen, tämä puhetapa yksinkertaistaa, eikä kovin hyvin tavoita ilmiötä; en ole kovin harjaantunut näiden asioiden verbalisoinnissa. Esimerkiksi, pelko siitä, että parisuhde päättyy koska toisen ihmisen tunteet ovat hiipuneet, saattaa herkistää yksilön näkemään merkkejä tästä hiipumisesta tai merkkejä siitä että toinen aikoo lopettaa parisuhteen.  Toisaalta se voi myös motivoida käyttäytymistä, joka pyrkii joko paljastamaan tämän epäilyksen tai estämään hiipumisen. Kriisin keskellä esimerkiksi saattaa alkaa "panostaa" parisuhteeseen pakonomaisesti, yrittää jatkuvasti ylittää itsensä ja olla hyvä kumppani. Tai saattaa alkaa epäluuloiseksi, alkaa kytätä kumppaniaan ja epäillä tämän motiiveja. Mitä ikinä tämä käytös onkaan, jos sitä ei tiedosta ja siihen yritä vaikuttaa muuttamalla tarkastelutapaa, kyseinen käytös vahvistuu, ja siihen ajava kognitio myös vahvistuu.

Minulle kävi tällä tavalla avioliittoni loppuvaiheessa. Yritin lopulta älyttömiä asioita, joilla saisin pysäytettyä toisen osapuolen tunteiden hiipumisen. Ne tietenkään eivät toimineet, ja tämä toimimattomuus tuotti stressiä, ahdistusta, ja muutenkin yleistä pahoinvointia. Lopulta eropäätös oli itselleni helpotus, vaikka se ei alkuun tuntunut siltä. Ensiksikin: Suru on alkuun musertava tunne, mutta varsin pian surun keskellä huomaa, että se on paljon helpompi tunne kuin esimerkiksi viha tai se paniikinomainen sekasotku joka saa pyristelemään ja yrittämään korjata ongelmia jotka eivät ole edes omassa kontrollissa.

Toisekseen, kognitiiviset vinoumat alkavat purkautua kun pystyy lopettamaan sen käytöksen johon ne motivoivat. Tämä on erikoinen ilmiö, mutta ihmisen kognitiolla on taipumus olla jossain määrin itseään korjaavaa, edellyttäen että toiminta ei vahvista negatiivisia ajatuksia. Esimerkiksi pakko-oireita oikeasti näyttäisi helpottavan yksinkertaisesti se, ettei toteuta niitä.

Vinoumien palautuminen on kuitenkin pitkä prosessi ja kestää kauan. Tuolloin pelkäsin heti alkuun, että uusi parisuhde ruokkisi vinoumiani jos sitoutuisin siihen täysillä. Kävimme keskusteluja suhteen luonteesta, ja toinen osapuoli suhteessa ymmärsi täysin miksi jouduin pitämään etäisyyttä enemmän. Koin saavani suurta lämpöä ja hellyyttä häneltä, ja pystyin jopa ottamaan sitä vastaan, mutta säännöstelin sitä itselleni varsin kitsaasti. Tämä järjestely tuntui kuitenkin sopivan toiselle osapuolelle. Tunsin alkuun siitä syyllisyyttä, mutta koska olimme molemmat aikuisia, eikä kumpikaan (tietääkseni) antanut ymmärtää mitään muuta, onnistuin lopulta vakuuttamaan itseni siitä, että tämä on juuri sitä mitä haluan. 

Toipuminen kesti kauan. Vasta yli vuoden jälkeen aloin kyetä lopulta "päästämään irti" niistä pidäkkeistä joita minulla oli. Ja suhde olikin hyvin palkitseva juuri siinä vaiheessa. Matkustimme, teimme asioita yhdessä ja aloimme jopa varovasti puhua yhteisestä tulevaisuudesta.

Jossain vaiheessa kuitenkin aloin huomata samanlaisia ilmiöitä kuin avioliittoni viimeisinä vuosina. Puheet yhteisestä tulevaisuudesta alkoivat vähentyä, ja niihin liittyvät ilmaisut muuttua ensin abstraktimmiksi, lopulta puheenaihe katosi keskusteluista kokonaan. Kun panin tämän merkille ja tunnistin siihen liittyvän tunteen, torjuin sen, uskoen että kyse on vain siitä että vanhan trauman tuottama kognitiivinen vinouma heräilee mitättömistä syistä.

Ilmiö kuitenkin voimistui, alkoi tulla muitakin merkkejä. Tietynlaiset positiivisiksi kokemani vuorovaikutustavat alkoivat vähentyä, kunnes yksi kerrallaan ne loppuivat kokonaan. Pienet asiat; hyvänyöntoivotukset, kevyt ja hellä kosketus toisen tullessa huoneeseen, jne. Lopulta otin asian puheeksi, ja keskustelussa löysimme selityksiä ilmiölle. Elämäntilanteeseen, stressiin, kausittaiseen masennukseen jne liittyviä selityksiä, jotka olivat uskottavia; oli syytä uskoa että tilanne menee ohi.

Mutta se ei mennyt ohi. Lopulta parisen kuukautta sitten totesin että asiaan täytyisi tulla muutos, sillä kehitys oli vienyt koko ajan suurempaa henkistä etäisyyttä kohden.  Alkuun sanoin että voin antaa aikaa vuoden vaihteeseen asti. Kadun että sanoin näin. Tässä vaiheessa vanhojen traumojen hälytyskellot pirisivät sisälläni käytännössä koko ajan. Vinoumat alkoivat ottaa vallan. Aloin taantua samanlaiseen paniikinomaiseen reagointiin kuin nelisen vuotta sitten.

Pari päivää sitten totesin etten pysty pitämään kiinni tuosta aikajänteestä. Ajatukseni eivät olleet enää selkeitä ja aloin reagoida tunnepitoisesti vähäpätöisiin asioihin.

Nyt on suru, taas. Mutta tämäkin menee ohi, aivan kuten se on mennyt ennenkin.

Nopeat ja Hitaat III: Algortimit.

Kahneman kuvailee yhdessä luvussa osittain samaa ilmiötä jota itse taannoin, ja jälleen kerran hieman eri näkökulmasta ja käsitteiden rajojen ollessa hieman toiset. Useimmissa tilanteissa, joissa pyritään ennakoimaan jotain myöhempää lopputulemaan ihmisen elämässä (opintomenestys, työssä pärjääminen, rikollisuus jne), "asiantuntijan" antama intuitiivinen arvio on käytännössä arvoton. Lääketieteelliseen tms. koulutukseen valittavien haastattelun perusteella tehty intuitiivinen "soveltuvuusarvio" on yleensä täysin epävalidi, so. se ei ennusta mitään, toisin kuin esimerkiksi aiemmat kouluarvosanat. Sama pätee todella monessa paikassa. Esimerkiksi hyvin yksinkertainen malli Bordeaux-viinien vuosikerran laadun ja tulevan arvon arvioimisessa, on moninverroin validimpi kuin maistajan arvio nuoresta viinistä. Malli ottaa huomioon satovuoden sademäärät tietyiltä kuukausilta ja kesän keskilämpötilan.

Useimmissa tapauksissa, joissa tilastollinen evidenssi on osoittanut, että asiantuntijuudesta ei ole käytännössä mitään hyötyä asioiden ennakoimisessa, ihmiset ovat reagoineet tähän vihamielisesti. Tosiasiat kuitenkin ovat kiistattomia: yksinkertaiset algoritmit, joiden parametrit valitaan tilastollisen evidenssin perusteella, ovat päätöksenteossa useimmissa tapauksissa huomattavasti luotettavampia kuin ihmiset. It gets worse: kun  ihmiset keksivät keinoja "korjata" jotain ilmeisen epäreilulla tavalla toimivaa mittaria, korjaus yleensä heikentää algoritmin toimintaa.

Esimerkiksi pääsykokeet yliopistoihin ovat melko huono mittari validiteetiltaan, jos puhutaan opintomenestyksestä. Toki täytyy muistaa se, että erityisen halutuilla aloilla näin on pakostakin, koska mitä enemmän pääsykoe karsii, sitä valikoituneempaa siitä läpipäässyt porukka on, ja sitä voimakkaampi restricted range-bias siinä on mittarina. Esimerkiksi älykkyysosamäärä on heikko ennustaja menestykselle tieteellisessä työssä, jos rajoitutaan reilusti alle kolmekymppisenä väitelleisiin tutkijoihin. Samaan tapaan VO2-max on huono ennakoija kestävyysjuoksijoiden menestykselle, jos rajoitutaan olympialaisten 10 000 metrin finaalin lähtöviivalle. Nämä populaatiot ovat rajoittuneita, kaikilla tämä "perusmuuttuja" on jo valmiiksi poikkeuksellisen korkea, ja erot syntyvät jostain muusta. Kuitenkin, jos pääsykokeen lisäksi otetaan jokin "soveltuvuushaastattelu", prosessi kokonaisuutena on vielä vähemmän validi. Tämä ylimääräinen informaatio heikentää, ei paranna prosessin tarkoituksenmukaisuutta.

Pörssianalyytikot pärjäävät keskimäärin suunnilleen yhtä hyvin kuin nopanheitto. Salkunhoitajat keskimäärin eivät kykene voittamaan markkinahintojen kehitystä. Jotkut toki pärjäävät joinakin vuosina paremmin, mutta menestys yhtenä vuonna ei korreloi menestyksen kanssa toisena vuonna: ei ole olemassa alfaa, vain betaa. Ammatinvalintapsykologit eivät osaa (muuten kuin ÄO-testillä) arvioida henkilön potentiaalia, eivätkä sitä, onko hän "alisuoriutuja", joka voisi parantaa koulumenestystään tekemällä enemmän töitä. Erityisen huonoja ovat erilaiset maailmanpolitiikan ja yleisen talouden analyytikot, joiden skenaarioarviot ovat pahemmin pielessä kuin se, että kaikille uskottaville lopputuloksille annetaan sama todennäköisyys. He arvioivat konfliktien, pörssiromahdusten, jne jne todennäköisyyksiä pahemmin pieleen kuin kolikonheitot.

Kaiken tämän taustalla on intuitio, joka siis pääasiassa valehtelee.

Mutta eivät mallitkaan saa kovin mairittelevaa kohtelua: monimutkaisempi malli menee yleensä pahemmin pieleen kuin yksinkertainen. Yksinkertaisten mallien validiteettia on helppo arvioida, ja useimmissa tapauksissa se on vain hieman sokkona tehtyä arvausta parempi. Sensijaan ns oppinut arvaus on yleensä sokkona tehtyä arvausta heikompi.

Poikkeuksia tästä kyllä on. Esimerkiksi kokeneet lääkärit arvaavat kyllä diagnoosin paremmin oikein kuin maallikot tai pelkkä arvaus. Tosin melko yksinkertainen tilastollinen päättely hakkaa usein kokeneenkin lääkärin. Ei ole ollenkaan sattumaa, että diagnostiset kriteerit toimivat yleensä niin, että luetellaan joukko oireita, ja diagnoosi varmistuu kun riittävän moni oire löytyy listasta. Diagnostiikkaa voidaankin pitää eräänlaisena intuition ja eksplisiittisen mallin yhdistämisenä. Vastasyntyneiden kohdalla ns. Apgar-pisteet ennustavat lapsen yleistilan hyvin luotettavasti, ja tarkkailu ja tehohoito kannattaa keskittää niihin, joilla on alhainen pistemäärä. Yksinkertainen tarkastuslista on pelastanut satoja tuhansia lapsia kuolemalta. Ennen Apgarin systeemiä, lääkärit ja hoitajat arvioivat lapsen tilaa kuka milläkin tavalla, ja osa tavoista oli täysin epävalideja. Itseasiassa voidaan argumentoida, että merkittävä osa kliinisen lääketieteen kyvystä pidentää elinikää ja laskea lapsikuolleisuutta perustuu samantapaisiin melko yksinkertaisiin tarkastuslistoihin, joiden perusteella sitten kiinnitetään tarkemmin huomiota yksilöön. 

Edellisessä kirjoituksessani kommenttiosiossa keskusteltiin jälleen kerran tehokkuudesta. Emme voi olettaa, että tehokkuutta voidaan tuosta vaan alkaa toteuttaa politiikassa. Tehokkuutta voidaan yleensä arvioida vasta merkittävästi jälkikäteen ja silloinkin vaihtoehtoiskustannus on melko puhtaasti arvailujen varassa. Toki kontrolloituja kokeitakin voidaan tehdä: esimerkiksi sovelletaan jossain maakunnassa tai kunnassa jotain periaatetta, ja toisessa toista.  Ehkä tämäntyyppisten prosessien kautta voimme oppia tekemään erilaisia päätöksenteon "tarkastuslistoja", joilla taataan edes jonkinlainen tehokkuus. Selvää on, että perinteisemmät ideologiat eivät tällaisia työkaluja tarjoa.

Nopeat ja hitaat.

Aloin vihdoin lukea Kahnemanin kirjaa Thinking, Fast and Slow. Ensimmäiset vajaa sata sivua ovat ainakin täyttä dynamiittia. Eräs ystäväni viittasi Kahnemaniin yhtenä "parhaimmista". En voi olla eri mieltä.

Karkeastiottaen kirjassa käsitellään kahta "systeemiä" ajattelussa, Systeemi 1:ä ja  Systeemi 2:a. Systeemi 1 on intuitiivinen ja nopea ja perustuu hahmontunnistukseen. Systeemi 2 on hidas ja perustuu strukturoituun ja eksplisiittiseen vertailuun. Kahnemanin esitys, esimerkkeineen ja koukkuineen, on erittän vangitseva ja vakuuttava. Hän tosin korostaa että kyse on metaforista tai abstraktioista, joiden ei voi olettaa olevan aivan täysin tarkkarajaisia, mutta abstraktio on erittäin toimiva, ja jo 24 tuntia sen omaksumisen jälkeen olen huomannut selkeän vaikutuksen omaan tietoiseen ajatteluuni ja huomioni suuntautumiseen.

Luin myös ns. laiskasta abstraktiosta, joka on aivan eri asia. Teen kytköksen kohta. Laiska abstraktio on menetelmä, jossa järjestelmää tutkitaan niin, että abstraktiotasoa karkeistetaan tarpeen mukaan ja vain niiltä osin kuin havaitaan jokin puute tai vuoto abstraktiossa. Konteksti, jossa sitä joudun tutkimaan, on tietokoneohjelman käyttäytyminen, mutta se toimii myös ajattelussa ja argumentaatiossa vallan hyvin. Esimerkkiohjelma on seuraavanlainen:
1 do {
2   lock();
3   old = new;
4   if(x){
5     unlock();
6     new++;
7   }
8 }while (new != old)

Tässä esimerkissä "x" on ehto, jota ei tulkita; se on abstraktio jota emme voi purkaa (tässä yhteydessä), vaan se on tosi tai sitten ei ole. lock() on funktio, joka asettaa "lukon" päälle ja unlock() asettaa sen pois. Haluamme osoittaa turvallisuusominaisuuden, joka sanoo, että poistumme tästä silmukasta vain, jos lukko on päällä. Oletuksena on myös että operaation "++" jäljiltä olio "new" ei ole koskaan sama kuin ennen. Jokainen ohjelmoinnista jotain ymmärtävä näkee kyllä, että väittämä pitää paikkansa.

Verifiointia varten ohjelma muunnetaan kontrollivuota kuvaavaksi graafiksi, jonka solmuina ovat ohjelman kontrollilausekkeet ja näiden lisäksi alkusolmu, joka kuvaa lähtötilannetta, ja loppusolmu, joka kuvaa lopussa (mahdollisesti) tapahtuvaa virhettä. Graafin kaaret eli tilasiirtymät taas ovat operationaalisia lausekkeita. Alustuksessa lukko laitetaan  pois päältä, ja siirrytään silmukkaan.
Laiska abstraktio aloittaa oletuksesta, että  mitä tahansa voi tapahtua, eli kontrollivuo voi edetä miten tahansa. Kun se päätyy virheeseen, virhe tarkastetaan. Alkuoletuksen voimassaollessa silmukka ajetaan loppuun ja siitä poistutaan riippumatta siitä, mitä aiemmin on tehty.  Saadaan aikaan "virhe".

Virhetilaan siirtymiselle on kuitenkin ehto, ja se ehto pitäisi pystyä osoittamaan todeksi niiden askelien perusteella, joilla virhetilaan päästään. Jos tämä ei onnistu, voidaan välissä tutkituille solmuille tietyt invariantit, joiden avulla voidaan todistaa ettei virhetilaan päästä. Abstraktio muuttuu karkeammaksi, koska nyt informaatiota on enemmän. Informaatiota etsitään kuitenkin vain juuri sen verran, että virhetilaan päätyminen tulee estetyksi.   Tätä tekniikkaa on tässä turha nyt käydä sen kummemmin erittelemään.

Olennaista on, että löydetään "tulos", joka tarkastetaan, ja tarkastuksen seurauksena todetaan, että tulos on väärä, joten abstraktiota pitää muuttaa. Tämä eroaa CEGAR:ista siinä, että prosessia ei aloiteta alusta, vaan polku vain merkitään uudelleen ja prosessia jatketaan. Tästä nimitys "laiska abstraktio".

Graafi kasvaa kun abstraktio muuttuu hienojakoisemmaksi, koska kontrollivuo vie eri tilaan; esimerkiksi jos ehto "x" on tosi, ja absraktiota on hienonnettu sen verran, että lukon tila tunnistetaan, riviä 8 vastaavia tiloja on kaksi: toisessa lukko on päällä ja toisessa ei. Jälleen saamme uuden virhetilan, ja huomaamme, että vertailun new != old  tuloksen säilyttämiseksi abstraktiota täytyy jälleen hienorakeistaa. Jne.


On mielenkiintoista huomata, että tässä käytetään tavallaan samantapaista jaottelua kuin Kahnemanin systeemit 1 ja 2. Virheen löytäminen on nopeaa, koska kontrollivuon läpikäynti on hyvin tehokasta nykyisillä tietokoneilla. Virheen tarkastaminen ja abstraktion tarkentaminen puolestaan on melko kallista, koska siinä pitää käsitellä (pahimmillaan) monimutkaisia loogisia lausekkeita. Tämä rakenne myös vastaa hyvin sitä intuitiota, joista ihmisen Systeemi 1:n tekemät virheet usein kumpuavat. Kahneman ottaa esimerkkinä kirjassaan seuraavan tehtävän; lukijaa pyydetään vastaamaan intuition perusteella, eikä edes yrittämään ratkaisemaan ongelmaa ensin:

Tennismaila ja pallo maksavat yhteensä 11 euroa. Tennismaila maksaa 10 euroa enemmän kuin pallo. Paljonko pallo maksaa?

Intuitiivinen ratkaisu on tässä melkein kaikilla väärä. Fiksummat ihmiset kuitenkin ratkaisevat ongelman melko helposti yksinkertaisesti tarkastamalla vastauksensa: jos pallo maksaisi todellakin sen yhden euron, niin mailahan maksaisi 11 euroa, ja vastauksen olisi silloin pakko olla väärä. Systeemi 1 generoi vastauksia. Aivan kuten laiska abstraktio.

Päätöksenteko sellaisessa maailmassa, jossa likiarvovastauksen nopea saaminen on usein tärkeämpää kuin vastauksen oikeellisuus, tuottaa valintapaineen juuri tällaisen ajattelun kehittymiselle. Tämä aihe on hyvin mielenkiintoinen, ja on aikalailla onnenkantamoinen, että oman tutkimukseni ja huvikseni lukeman tekstin välillä on näinkin vahva yhteys.