Yksi nykyisen, sanoisinko liberaalin yhteiskunnan keskeinen piirre on ns. poliittinen korrektius. Sinänsä siinä ei ole mitään uutta; kyse on aivan vanhasta ilmiöstä, selitän sitä nyt vähän toisin kuin on ollut tapana.
Ensiksikin, osa siitä, mitä negatiivisessa mielessä nimitetään "korrektiudeksi", on vain yksinkertaisesti hyvää käytöstä. Viittaan nyt sellaisen kielenkäytön paheksumiseen, jossa "neekeri on neekeri" ja "ryssä on ryssä", ikäänkuin koprolalia olisi osoitus suoraselkäisyydestä. En kuitenkaan puhu tästä; tämä ilmiö, vaikka osa samaa pakettia, on kuitenkin jonkinlaista rajankäyntiä käytöstavoista ja sen ylilyönnit tai kohtuullisuus ovat oma ilmiönsä. Tabuja syntyy toki myös siinä yhteydessä, ja niistä ovat muut kirjoittaneet aivan riittävästi. Viittaan toisenlaiseen ilmiöön, joka on merkittävästi haitallisempi kuin se, että joku nyt loukkaantuu siitä, että juntti käyttää N-sanaa.
Kun olin lapsi naapuritalossa asui vakavasti kehitysvammainen aikuinen mies. Mies osasi kävellä teputtaen kuten juuri kävelemään oppineet lapset, eikä hän osannut puhua, vaan huusi ja osoitteli esineitä ja ihmisiä. Naapuruston lapsilla oli monta nimeä tälle miehelle, joka ulkoili päivittäin äitinsä kanssa. Mies oli jonkin verran pelottava; aikuinen mies, joka huutaa kovaan ääneen ja osoittelee sormella, on lapsesta pelottava. Pelkoa kuitenkin lievensi se, kun vanhemmat antoivat ilmiölle nimen. Tarkkaa karakterisointia en muista, eikä asia ollut kovin olennainen enää sen jälkeen kun oli selitetty, että mies on vammainen.
Lapset myös alkoivat esittää kaikenlaisia imitaatioita siitä, millaista on olla vammainen. Käsien heiluttamista, huutamista, jne, erilaisia maneereita, joita tällä miehellä oli. Näille naurettiin, ja nauru lievensi pelkoa. Mutta sitten opettaja selitti koulussa, että on ilkeää nauraa asialle, joka on vakava. Naurun hiljennyttyä ja ilmeiden vakavoiduttua, imitaatiota ja ilmeilyä jatkettiin hiljaa ja salaa niin, että kaverit yrittivät saada toisiaan nauramaan.
Isoäitini puhui kaikenlaisista asioista vanhan kansan tapaan. Hän käytti termiä vajaamielinen eräästä oman naapurinsa pojasta. Aikuinen mies tämäkin, mutta älyllisesti ehkä seitsenvuotiaan tasolla. Hän osasi laskea yksinkertaisia laskuja, osasi lukea (hitaasti) ja tykkäsi leikkiä kanssani pikkuautoilla, kun olin alakouluikäinen. Hän osasi myös uida, tosin vain koiraa, ja oli kanssamme suvun kesämökillä välillä. Pidin hänestä suuresti. Siinä, että hän oli "vajaamielinen" ei ollut mitään pelottavaa, eikä mitään sellaista, mikä olisi saanut minut jotenkin kokemaan vihamielisyyttä, pelkoa, tms. häntä kohtaan. Oli vain jotenkin ilmeistä, että sellaisia ne vajaamieliset ovat, vähän niinkuin lapsia, jotka eivät koskaan kasva aikuiseksi, vaikka näyttävät siltä.
Jossain kohtaa vuosien varrella nykypäivän ja tuon lapsuuden melko välittömän kokemuksen väliin on laskeutunut jonkinlainen verho. Esimerkiksi koen, etten voi kertoa vastaavanlaisista kokemuksista, jos lasteni tuttavapiirissä tai naapurustossa olisi aikuisia tai nuoria, joilla on tällaisia erityispiirteitä. Tunnen ihmisiä, jotka työskentelevät terveydenhuollossa, ja siellä tutkitaan ja kartoitetaan lapsia ja nuoria erilaisten vaikeuksien ja viivästymien osalta. Mitään todellista nimeä tai tyhjentävää kuvausta tällaisille ilmiöille ei ole enää olemassa.
Tähän on olemassa patteristo standardivastauksia. Että "jokainen on yksilö" tai että "emme saa leimata" tai "meidän pitää hyväksyä", tai jopa että "nimikkeet estävät meitä kohtaamasta ihmistä". Mutta jos muistelen naapurin miestä, "huutajasetää", kuten eräs lapsuudenystäväni häntä nimitti, kykenemättömyys nimetä ilmiötä oli kertaluokkaa pelottavampi, etäännyttävämpi, ja ennen kaikkea teki mahdottomaksi hyväksyä tai kohdata yhtään mitään. Jos muistelen isovanhempieni naapuria, "vajaamielistä", jonka kanssa leikin lapsena, ja jonka mielestäni kohtasin ihmisenä, en oikein osaa laittaa tätä palapeliä kasaan.
En osaa laittaa sitä kasaan, koska jossain tässä välissä minulta on viety kieli, jolla asiasta puhuttiin. Se problematiikka, joka liittyy kysymykseen siitä, voimmekko sanoa tummaihoista "neekeriksi" vaiko emme, on toki sukua tälle. Meiltä on viety kieli siinäkin, mutta tämä on lopulta kovin vähämerkityksellistä. Sen osalta voidaan argumentoida jotenkin niin, että koska asialla ei ole merkitystä, me emme tarvitsekaan mitään erillistä tapaa kohdata ihminen riippuen siitä, onko hänellä samanvärinen iho kuin meillä. Hyvä, en ota kantaa tähän argumenttiin, sovitaan nyt että hyväksymme sen.
Mutta monissa tilanteissa me emme yksinkertaisesti voi kohdata kehitysvammaista täysin samalla rajapinnalla kuin kohtaamme kenet tahansa muun. Tämä ei ole mahdollista, eikä mikään määrä tabua, kieltoa, moralisointia, sormenheristelyä, jne, tee vakavasti kehitysvammaisesta kykenevää normaaliin koulunkäyntiin, työhön, jne. Sama pätee moniin muihinkin "erityispiirteisiin", kuten vaikkapa autismiin, skitsofreniaan, jne. Ei kohtaamista helpota se, ettei meillä ole mitään nimeä, vaan päinvastoin se vaikeutuu. Yliopistossa opettavana en juurikaan tietenkään joudu kohtaamaan esimerkiksi kehitysvammaisia oppilaina. Mutta muunlaisia tapauksia kyllä. Autisteja, skitsofreenikoita, jne.
Leimaaminen ei ehkä ole tehokasta. Mutta ei täydellinen leimasanoista luopuminen ole tehokasta sekään. Voisiko tässä nyt olla joku kompromissi mahdollinen. Siis, että ilmiöiden olemassaolon tunnustaminen voisi olla sallittua, eikä sen pitäisi tarkoittaa automaattisesti "syrjintää" tai "leimaamista"?
20 kommenttia:
Hyvä kirjoitus. Kenties nykyään lasten vanhemmat ovat muuttuneet niin herkiksi, että heidän lastaan ei voi sanoa vammaiseksi tai vähä-älyiseksi.
Ennen oppilaat olivat yksinkertaisesti tyhmiä, nykyään heille diagnosoidaan lukihäiriöitä ja adhd:tä.
Lukihäiriö ei ole pitkään aikaan ollut mikään blankodiagnoosi. Isälläni on lukihäiriö, mutta hän on erittäin taitava mekaanikko, ja verraten älykäs. Ongelmana on lähinnä se, että kirjaimet menevät sekaisin keskenään, tuplakirjaimista putoaa toinen pois jne.
Myöskään adhd ei toimi enää niin. Ennen oli "mbd" joka oli jonkinlainen lievä aivovamma, jolla selitettiin kaikki ongelmat.
Herkkyys ei ole pelkästään vanhemmissa. Terveydenhuollossa erityisesti lasten kohdalla ollaan erittäin haluttomia toteamaan kehitysvammaisuutta. Tiedän tämän mutkan kautta, koska olen kuullut alalla toimivilta, jotka sitten myöhemmissä ikävaiheissa joutuvat toteamaan näitä, ja usein on jo myöhäistä tukitoimille. Parantaahan ko. ongelmia ei voi, mutta on täydellistä resurssien haaskausta yrittää tukiopettaa asioita, joita lapsi tai nuori ei vain kykene omaksumaan.
TM, tiedän, että lukihäiriö ei ole blankodiagnoosi, itsellänikin on lukihäiriö. Mutta totuus on, että edelleenkin huonoa kieltä kirjoittavaa pidetään helposti tyhmänä.
Mietin pitäisikö jonkinlaiset älykkyys- tai kypsyystestit tehdä jokaiselle koulunaloittavalle. Se luultavasti paljastaisi kehitysvammat.
En tiedä kuinka kalliiksi tämä tulisi.
Ei ongelmana ole se, ettei niitä tunnistettaisi. Lapsille ja nuorille tehdään paljon älykkyystestejä, jotka ovat kohtuullisen luotettavia. Ongelma on se, että eufemismimylly on tehnyt mahdottomaksi puhua asioista oikeilla nimillä. Jos lastenneuvolassa huomataan ongelma, niin asiaa pallotellaan ja sille annetaan asiaa huonosti kuvaavia nimiä, jotka antavat ylioptimistisen käsityksen kehitysmahdollisuuksista.
Lopulta todellisuus tietenkin paljastuu, mutta siinä välissä lasta on kiusattu tarpeettomilla ja hyödyttömillä toimilla ja vanhemmille annettu väärä käsitys, joten asian käsitteleminen on henkisesti paljon vaikeampaa.
http://en.wikipedia.org/wiki/Euphemism#Disability_and_handicap
Ok, eli ongelma on terveydenhoitohenkilökunnan koulutuksessa.
Heille pitäisi opettaa, että asioista on puhuttava niiden oikealla nimillä ja antaa realistinen kuva madollisuuksista.
Ei vika ole koulutuksessakaan. Vika on siinä, että näille asiolle ei enää yksinkertaisesti ole mitään "oikeita nimiä".
Tässä on vähän samaa kuin siinä, että tuttavani soitti laboratorioon, kun piti antaa salmonellanäyte. Hän ei tuolloin tiennyt, että kyse on ulostenäytteestä, ja soitti kysyäkseen, miten näyte annetaan. Hoitaja ei kyennyt sanomaan sanaa "uloste" missään vaiheessa, vaan puhui vain näytteestä, ja siitä, miten näyte pitää laittaa purkkiin ja tuoda paikalle. Toinen vastaava oli, kun olin lapsena antamassa virtsanäytettä ja laboratoriohoitaja selitti, että pitää "puhdistaa" ennen näytteen antoa, muttei saanut sanottua, mikä pitää puhudistaa. No, asia oli tietenkin ilmeinen, ja selvisi pian.
Mutta siis itse asiasta: Enää ei yksinkertaisesti ole sanaa "kehitysvammainen", vaan on joukko erilaisia eufemismeja, jotka toimittavat tämän "oikeaa nimeä", mutta käsitteiden rajat ovat epäselvät eikä niitä avata. Vika on laajempi, siis väitän että kyse on nimenomaan tabuista, eli koska ketään ei saa sanoa "tyhmäksi" tms, niin kaikki sanat, jotka viittaavat itse asiaan pitää häivyttää.
Kyllä varmaan Downin syndroomaa sairastavaa kutsutaan kehitysvammaiseksi edelleenkin.
Downin syndrooma on eri asia, se on toki yksi yleinen aiheuttaja, mutta sillä on muitakin merkkejä, joita ei voi sivuuttaa. Siinä on myös se, että "Down" on nimi asialle, jonka kaikki ymmärtävät, vanhemmat, naapurit jne.
Jos ÄO on alle 70, keskihajonnalla 2, niin periaatteessa kyse on jo kehitysvammaisuudesta. Tämä tarkoittaa, että luokkaa pari prosenttia väestöstä on kehitysvammaisia. Tätä lukua on hyvä vähän miettiä. Siis ihmisiä, joita voidaan pitää jollakin tapaa kehitysvammaisina, on suunnilleen saman verran kuin ihmisiä, jotka pääsisivät Mensan jäseniksi.
Nämä ovat siis ihmisiä, jotka eivät opi laskemaan luvuilla, joissa sormet eivät riitä. Ja näistä ihmisistä ei saa sanoa, että he olisivat kehitysvammaisia tms, vaan puhutaan "oppimisvaikeuksista" jne.
Minusta tämä eufemismihärdelli on hirvittävän epäoikeudenmukainen juuri näitä ihmisiä ja heidän perheitään kohtaan.
Jos liberalismi ymmärretään amerikkalaisittain vasemmistolaisuudeksi, niin olet oikeassa. Tasa-arvon nimissä on helppo vaalia erilaisia tabuja. Minusta liberaali fascismi on parempi nimitys nyky-yhteiskunnasta, koska suomalaisessa kielenkäytössä liberalismi tarkoittaa kuitenkin avoimuutta ja mielipiteen vapautta.
Neekerin ja ryssän käyttökiellon tukeminen selityksillä "hyvistä käytöstavoista" osoittaa valitettavasti kyvyttömyyttäsi nähdä niissä samaa kehityskulkua. Voisi jopa sanoa, että selittelyn makua, mutta joka tapauksessa epäloogista. Ironia ei tottele hyvää makua, joten varmaan sinusta ironiakin sitten tulisi kieltää.
Kumis, kutsutko ruotsalaisia hurreiksi tai sveduiksi, jos et mikset?
Jos et kayta, niin mita eroa on sanalla hurri verrattuna sanaan ryssa?
Kaytatko italialaisista sanaa makaroni ta spagetti?
Neekeri sanan kaytolle on vain kaksi syyta joko rasismi tai kyvyttomyys oppia uusia tapoja. Jalkimmainen on hyvaksyttava syy.
Neekerin ja ryssän käyttökiellon tukeminen selityksillä "hyvistä käytöstavoista" osoittaa valitettavasti kyvyttömyyttäsi nähdä niissä samaa kehityskulkua.
Höpönkukkua. En minä ole ensiksikään tukenut tai vaatinut mitään käyttökieltoa. Toisekseen, se, että tapakulttuuri on muuttunut näiden sanojen osalta, on tosiasia, josta vastaan väittäminen on täysin turhaa. Tätä voi verrata nenän kaivamiseen. Se on jokaisen oma asia, mutta on tilanteita, joissa sen tekeminen ei vaan kuulu hyviin tapoihin, ja se on selvää ihan jokaiselle terveelle aikuiselle.
Käytöstapojen osalta kehitys on tietenkin samantapaista kuin mitä tulee esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaan. Kuten yllä totesin, en kiistä näitä juuria.
Oikeastaan on aika selvää, että koska vedät tästä erottelusta johtopäätöksen, että minä jotenkin kannatan jotain kieltoja, todellinen perusteesi kommenttiisi on, että vastustat jotakin tahoa ja haluat säilyttää kaikki mahdolliset lyömäaseet, niin asialliset kuin asiattomatkin, joilla voit haukkua inhoamiasi ryhmiä.
Et esimerkiksi sallisi erotella liberaalin eufemismimyllyn haitallisia ja vähemmän haitallisia seurauksia, koska mielestäsi se pitää kokonaisuutena tuomita, eikä sitä saa analysoida eli pilkkoa osiin. Tämä argumentaatiotapa on tyypillistä silloin, kun autoritaarista näkemystä puolustetaan. Se on hyvin samankaltainen kuin vaikkapa joidenkin hippien rasisminvastaisuus tai Vihreiden ydinvoiman vastustaminen, eli mikä hyvänsä argumentti kelpaa, kunhan sillä pääsee haukkumaan juuri oikeaa näkemystä tai ryhmittymää.
Se on ihan OK, jos tarkoituksena on päästellä höyryjä, mutten oikein näe pointtia sotkea sitä tällaiseen keskusteluun.
SYK tekee ilmeisesti äo-testin hakijoille mutta väittää että siinä testataan kielenoppimiskykyä koska SYK on kielipainotteinen koulu.
Testi ei kuitenkaan ole julkinen.
Vastenmielistä.
Mustalainen tarkoittaa nimenomaan Suomen romania ja mustalaiset käyttävät itse ko. sanaa itsestään.
Varmaan keskustelu mustalaisten ongelmista etenisi jos valtaväestökin käyttäisi samaa sanaa, eikä esittäisi että mustalaiset ovat niin kauheita, että heidän nimensäkin on tabu.
Mustalaisilla on eittämättä suurehkoja ongelmia, mitkä eivät liity ensi sijaisesti valtaväestön ennakkoluuloihin, mutta eivät ne eufemismeilla parane vaan rohkeiden mustalaisten kuten Frimaannin ja Lumbergin avauksilla ja sillä että asioista ei valtaväestökään vaikene.
En pidä semmoisista diagnooseista kuin yleinen poliittinen korrektius, miten sen esimerkiksi falsifioisi? Mitä se oikeastaan on, kuka kieltää puhumasta, mistä, vai onko se kenties vaan kuviteltu kielto ihan oman pään sisällä? Tässä on vähän sama ongelma kuin jos musta mies syyttää yhteiskuntaa sisäistetystä rasismista, eli hän kokee että häntä kohdellaaan rasistisesti vaikka kohtelulla olisi mitä muita viattomia selityksiä. Nyttemin tämän on tosin omineet valkoiset heteromiehetkin. Suomeksi tuota sanotaan katkeruudeksi.
Minusta kyse on siitä että herrojen ja narrien tavat menevät sekaisin. Asiantuntijapuheessa termeillä on merkitystä, diagnoosi on jotain josta seuraa hoitotoimenpiteitä, ohjeita, ennusteita, jne. Se että tuon puhetavan sisällä käydään jatkuvaa väittelyä termien uudelleenmäärittelystä on yksinkertaisesti kehitystä.
Kun nuo termit siirtyvät arkikielenkäyttöön niin seuraukset ovat koomisia, tosin aika harmittomia. Sillä että onko joku vammainen, kehityshäiröinen, hitaasti oppiva, tms. ei nyt vaan ole juuri käytännön eroa jos ihminen tarkoittaa sillä ihan sama asiaa. Sellainen sana kuin huutajasetä tosin on hyvä, koska se kertoo siitä mitä setä tekee, mikä on aina parempi kuin asiayhteydestään eksyneet abstraktiot.
Teemu, diagoosit kyllä on olemassa. Niitä ei tehdä ajoissa koska ei haluta ottaa vastuuta. Vastuuta ei haluta ottaa, koska ei haluta "leimata". Vika on siinä, että diagnoosit ovat samalla myös tabuja.
Poikani on sairastanut helppohoitoista epilepsiaa, joka diagnosoitiin puolitoista vuotiaana.
Varhaisteininä meni kaksi vuotta ilman lääkitystä, joka jouduttiin aloittamaan viime syksynä uudelleen öisten alaraajojen tärinöiden vuoksi.
Alle kouluikäisenä poika oli niin kömpelö ja puheessa oli vähän häikkää, että hän sai terapiaa molempiin ongelmiin.
Lisäksi ensimmäinen käytetty lääke aiheutti pojassa älyllistä "jähmeyttä".
Neurologi sanoi, että oireet riittäisivät CP-diagnoosiin, mutta ei suositellut sitä, koska hänellä oli oikeudut kirjoittaa kaikki samat terapiat, mitkä CP-diagnoosi olisi tuonut mukanaan, mutta ilman sen mukanaan tuomaa leimaa.
Mielestäni lääkäri teki oikean ratkaisun. Lääkkeen vaihdon jälkeen poika virkistyi ja koulu menee erinomaisesti ja on menossa ensi syksynä Turun parhaaseen lukioon yli ysin keskiarvolla.
Ja tuon keskiarvon hän on saavuttanut vähällä vaivalla.
Liikunnassa poika edustaa heikointa kolmannesta. Motoriikassa on edelleen pientä puutetta, mutta pelaa sählyä, pyöräilee, hiihtää ja käy kuntosalilla.
Poikani tapaus ei ehkä täysin sivua sinun kirjoitustasi, mutta kuitenkin.
Ei minustakaan ole mielekästä leimata ihmisiä "vammaisiksi" tms. Olennaista on minusta se, että kun testien perusteella on jo 12-vuotiaana hyvin todennäköistä, että vaikkapa nuori ei tule koskaan kykenemään työhön tai pääsemään peruskoulusta läpi, niin asiaan pitäisi voida varautua. Tottakai lääkäri tms tekee päätöksiä, mutta olennaista on se, että ne tehdään parhaan käytettävissäolevan informaation kanssa.
En minä tarkoita lainkaan sitä, että ihmisiltä pitäisi sulkea ovia. Mutta osan kohdalla ei kerrota kenellekään mitä riskejä on ja todennäköisiä lopputuloksia on odotettavissa, vaan annetaan jokin ympäripyöreä nimi, josta saa täysin väärän käsityksen tilanteesta. "Oppimisvaikeus" tai "kehitysviivästymä" viittaavat siihen, että asia on jotenkin helposti korjattavissa.
Ymmärsin kyllä kirjoituksesi pointin, enkä epäillytkään sinun haluavan leimata ihmisiä turhaan.
Lähetä kommentti