Uusia alkuja

Hallinnollinen sekamelska joka yliopistojen yhdistymisestä seurasi, on ollut surkuhupaisaa katseltavaa. Ympärillä monet ihmiset ovat panikoineet ja hyperventiloineet milloin minkäkin organisatorisen yksityiskohdan vuoksi. Yksi asia joka tapahtui vuoden alusta oli, että käytännössä kaikki esimiessuhteet päättyivät, eli vuoden vaihteesta monikaan ei tiennyt kuka oma esimies on. Moni ei myöskään tiennyt lainkaan millaisessa organisaatiossa työskentelee.

Esimieheni tiedän nyt, mutta organisaatiosta minulla ei ole ollut tietoa vuosiin, enkä edes piittaa. Työtehoni on paljon parempi kun yksinkertaisesti en ajattele koko asiaa. Minulle "yliopisto" tarkoittaa kahta eri asiaa. Yhtäältä se tarkoittaa sitä hallinnollista hirviötä, joka maksaa palkkani ja jossa minun työni resurssointi muutoinkin tapahtuu. Tämä sisältää myös sen fyysiset rakennukset, tietojärjestelmät jne. Olen lopulta aika vähän kiinnostunut tästä yliopistosta. Tiedän sen olevan tärkeä edellytys minun työni jatkuvuudelle, ja ehkä jonakin päivänä tämä piittaamattomuuteni siitä mitä siellä tapahtuu ja mitä siellä "pitäisi" tehdä kostautuu.

Toisaalta se tarkoittaa jotakin korkeampaa ideaalia, academiaa. Tämä merkitys kattaa kaiken sen tiedon, jaetut tiedonintressit, akateemiset hyveet ja arvot, joiden palvelukseen olen elämäni omistanut. Se ei riipu sinänsä fyysisistä rakennuksista, eivätkä hallintovirkailijat, tietojärjestelmät, jne ole osa tätä "yliopistoa". Tässä kontekstissa tehtäväni on jakaa, tuottaa, ja käsitellä inhimillistä tietoa.

Viime vuosina on ollut hieman tapetilla ns. grievance studies- alat. En mene tästä nyt kirjoittamaan sen kummemmin; niihin kohdistettu "sokalistinen" hyökkäys taannoin herätti kaikenlaista keskustelua. En ota kantaa keskustelun sisältöön, mutta ilmiönä se, että joku kirjoittaa ilmeistä puppua joka läpäisee seulan (vaikkei pitäisi, ideaalien mukaan) on kiehtova. Keskustelu joka siitä on seurannut ei ole ollut kovin nättiä, mutta se on ollut tarpeellista.

Korostan vielä sivuhuomautuksena että nämä enemmän humanistisen perinteen jatkajina toimivat alat kuuluvat kyllä sinänsä academia-käsitteen alle. Meillä ns kovempien tieteiden edustajilla on usein sellainen hiukan ylimielinen ethos, jonka mukaan humanistinen perinne ei ole arvokas, tai vaikka olisi, ei kuulu samaan instituutioon. Olen tästä eri mieltä. Meidän toki tulee erottaa erilaiset tiedonintressit ja tiedon ja merkitysten käsittelyn tavat -- joskin niiden rajojen yli tulee tarpeen tullen kävellä päättäväisesti -- ja tehdä selväksi se ero,  yhtäältä asiantiloja ja tosiasioita käsittelevien alojen ja tekstien, ja toisaalta merkityksiä, arvoja, ja kokemuksellisuutta käsittelevien alojen ja tekstien välillä.

Mutta jaarittelen. Siis asiaan. Tapasin uuden esimieheni tänään lounaalla. Keskustelumme oli virkistävä ja innostava. Liityin hänen tutkimusryhmäänsä opportunistisesti, sillä tässä kaaoksessa satuin olemaan asemassa jossa sain itse vaikuttaa asemoitumiseeni. Minulla on juuri riittävästi senioriteettiä tutkijana ja opettajana, että minua ei tulla suoranaisesti komentelemaan, ja juuri riittävän vähän, etten joudu tällaisten hallinnollisten myrskyjen keskellä tekemään päätöksiä muiden puolesta. Tällä kertaa tilanne näyttää kehittyvän erittäin otollisesti.

Tutkimusryhmällä on häkellyttävä määrä dataa erittäin mielenkiintoisista ilmiöistä. Heillä on pulaa mallintamisen ja kirjoittamisen hallitsevista henkilöistä -- useimmat tällaiset ihmiset kun ennen pitkää päätyvät johtaviin asemiin joissa aika menee muuhun kuin siihen mikä heidän vahvuutensa on. En nyt ala ruotimaan yksityiskohtia, mutta miellyttävän asiantilasta tekee se, että tutkimusaiheena on tällä kertaa oikeasti talous. Tämä on sikäli hauskaa, että amatööritaloustieteilijänä olen harrastuksekseni pyöritellyt matemaattisia malleja. Nyt voin tehdä sitä yhdessä ammattilaisten kanssa ja vieläpä estimoida parametrejä. Työni tulee olemaan empiiristä, mikä lämmittää sieluani.

Olen ollut elämässäni hävyttömän onnekas. Olen pohjimmiltani tavattoman laiska. Tahtoo sanoa, muutun hyvin nopeasti kyvyttömäksi tekemään jotakin mikä ei kiinnosta tippaakaan. Tällä kertaa voin vaihtaa alaa johonkin mistä olen, jos nyt en varsinaisesti haaveillut, niin ainakin leikitellyt ajatuksella hieman mielessäni idealisoiden. Minulle on useimmissa asioissa elämässäni käynyt näin. Toisin kuin monet muut minun tilanteessani, en ole muodostanut tästä sellaista identiteettiä että minä olisin "saavuttanut" jotain "omilla ansioillani". Olen vain sattunut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan varsin usein. 

Meltdown & Spectre

Viime päivien uutisissa on ollut paljon melua kahdesta tietoturvaan liittyvästä bugista, Meltdownista ja Spectrestä. En ole yksityiskohtaisesti perehtynyt näiden bugien sisältöön, mutta olennaista niissä kaikissa on se, että kun mikroprosessori suorittaa useita operaatioita rinnakkain, ja kun operaatioiden suoritusjärjestys ei ole fiksattu, syntyy tilanteita joissa tietynlainen periaatteessa kielletty operaatio saadaan suoritettua ja tulos luettua.

Esimerkiksi Meltdown toimii (karkeasti ja hiukan liikaa yksinkertaistaen) näin: Luetaan tietoa muistista johon ei oikeasti ole pääsyä. Teoriassa, ja tavallaan myös käytännössä, tämä kyllä huomataan, mutta suoritus ehtii etenemään jonkin matkaa ennen kuin asia huomataan. Tietoa itseään ei anneta eteenpäin, mutta vihamielinen prosessi on voinut laskea tiettyjä laskutoimituksia joiden tulos riippuu tuosta kielletystä muistista, ja näiden laskutoimituksen tuloksia jää välimuistiin. Vihamielinen prosessi pystyy selvittämään missä välimuistin osoitteessa nämä tulokset ovat, ja näin lukea (pienen määrän) jonkun toisen prosessin muistia.

Spectre puolestaan perustuu siihen, että prosessori "ennakoi" tilannetta jossa suoritus haarautuu. Esimerkiksi, ohjelman suorituksessa voi olla ehto "Jos X niin tee näin, muuten tee noin", ja ennen kuin tiedetään onko X totta vai ei, prosessori laittaa ennakoivasti joko "näin" tai "noin" suoritettavaksi. Tämä nopeuttaa keskimäärin suoritusta paljon, kunhan prosessorin arvaus on suurimmaksi osaksi oikein; jos arvaus on väärin, niin se huomataan ja ennakoivasti suoritetun laskennan tulos vain heitetään menemään.  Nyt, vihamielinen prosessi huijaa prosessorin arvaamaan väärin, ja suorittamaan ennakoivasti koodia joka lukee kiellettyä muistialuetta. Tämäkin huomataan ja suoritus peruutetaan ennen pitkää, mutta ennakoidun suorituksen tulos on laitettu välimuistiin, josta se ehditään lukea ennen kuin asiaa korjataan.

Tämä näin karkealla tasolla; huomautan että asia ei ole aivan noin yksinkertainen, ja esimerkiksi Spectren kohdalla on käsittääkseni mahdollista tehdä samankaltainen temppu ilman välimuistia. Myöskään mainitsemani välimuistin lukeminen ei ole mikään triviaali temppu. Olisikin varsin yllättävää, jos näin triviaalin kuuloinen ongelma olisi prosessorien suunnitteluvaiheessa jäänyt huomaamatta.

Suhteeni näihin ongelmiin on vähän ambivalentti. Jos olisin vielä erittäin innostunut aiemmasta tutkimuksestani, niin näiden tapausten esiintulo saisi minut toteamaan "mitä minä sanoin", ja vaatimaan tutkimukselleni lisää rahaa. Voisin jopa hyödyntää tätä hypeä ja paniikkia, ja hakea tutkimushanketta jossa vastaavia ongelmia etsitään lisää. Osaamiselleni on näiden ongelmien myötä varmasti enemmän kysyntää. Toisaalta en todellisuudessa usko että formaalin verifioinnin olemassaolevilla tai edes vähän kehittyneemmillä menetelmillä -- jotka olisivat olemassa jos rahaa olisi annettu aiemmin -- olisi näitä virheitä löydetty alunperinkään. Nyt kun ne tunnetaan, epäilemättä moni verifiointitutkimusryhmä virittää työkalunsa niin, että he voivat jälkiviisaasti todeta että olisivat pystyneet havaitsemaan nämä virheet. Ja kuka tietää, ehkä tämän virittelyn myötä keksitään jotain uusia kikkoja tai jopa laajempia teoreettisia näkökohtia tai abstraktioita joilla voidaan jatkossa estää vastaavien virheiden synty jo suunnitteluvaiheessa.

"Happamia, sanoi kettu", voisi joku sanoa. En ole kuitenkaan mitenkään katkera. Ihmisen kyky huomata virheitä on aina vähän jäljessä ihmisen kykyä tehdä niitä. Näin se vain on. Virheistä oppii, ja ehkä tästä opitaan jotain. Ehkä. Minä olen tosin jo pikku hiljaa siirtynyt toisiin aiheisiin.

Reiluus

Reiluus (engl. fairness) viittaa rinnakkaisten järjestelmien teoriassa suunnilleen sitä, että järjestelmän mallissa otetaan huomioon vain sellaiset äärettömät suoritukset, joissa kaikki komponentit etenevät jossain vaiheessa. Esimerkiksi, jos meillä on kaksi toimijaa, jotka tahtovat käyttää jotain jaettua resurssia (esimerkiksi tulostin, jolla kahdelta eri koneelta tulostetaan) jatkuvasti, niin järjestelmä on reilu, jos molemmat pääsevät halutessaan lopulta tulostamaan.

Käsite on intuitiivisesti ensialkuun selkeä, mutta analysoitaessa tarkemmin, se hajoaa käsiin. Käytetään esimerkkiä jossa kahdelta eri tietokoneelta tulostetaan samalla tulostimella.  Protokolla on seuraavanlainen: Koneelta tulee yksi pyyntö kerrallaan tulostaa paperi. Tulostin valitsee jomman kumman pyynnön ja palvelee sitä. Toinen pyyntö jää voimaan ja tulostamisen jälkeen tulostin valitsee uudelleen. On kuitenkin mahdollista, että ensimmäinen kone on tällä aikaa päättänyt pyytää uuden paperin tulostamista, ja tulostin valitsee sen jäälleen. Toisen koneen pyyntö on koko ajan voimassa, mutta sitä ei koskaan toteuteta. Niin sanottu heikko reiluus sanoo, että jos jokin toiminto on koko ajan mahdollinen, järjestelmä lopulta todella suorittaa sen, eli että järjestelmässä ei ole sellaista ääretöntä suoritusta, jossa pyyntö olisi koko ajan (teoriassa) mahdollista toteuttaa, mutta sitä ei toteuteta.


Todellisuudessa kuitenkin pyyntö menee tulostimen jonoon. Tulostin ottaa jonosta pyynnön ja tulostaa sen. Jos jono toimii niin, että sinne mahtuu "paljon" pyyntöjä, ja ne käsitellään aina järjestyksessä, ongelmaa ei juurikaan ole. Mutta oletetaan että jonoon mahtuukin vain yksi pyyntö (tai jokin pieni määrä). Jos jonossa on yksi pyyntö, tulostin ottaa sen käsittelyyn ja jono tyhjenee (tai sinne mahtuu yksi lisää).  Nyt kuitenkin ensimmäinen kone ehtii tulla takaisin pyytämään ja laittaa oman pyyntönsä jonoon ennen kuin toinen ehtii sitä esittää. 


Nyt siis pyynnön esittäminen ei ole mahdollista silloin, kun jono on täynnä.  Vaikka jokainen todella esitetty pyyntö tulee käsitellyksi, toinen koneista ei pääse esittämään pyyntöään koska se ei ole mahdollista välillä. Järjestelmä ei intuitiivisesti katsottuna ole reilu, mutta heikko reiluus ei tätä mahdollisuutta tavoita. Vahva reiluus taas sanoo, että jos jokin tapahtuma on äärettömän usein mahdollinen (vaikka se välillä olisikin mahdoton), niin se lopulta tapahtuu. Eli vaikka jono välillä on täynnä eikä pyyntöjä voi esittää, vahvasti reilu järjestelmä takaa että toinenkin kone lopulta pääsee esittämään pyyntönsä.

Reiluuden ongelmana on, että se on erittäin hankala mallintaa, ja se on kiusallinen laskennallisesti, verrattuna sellaisiin ominaisuuksiin kuten turvallisuus ja lukkiumat. Turvallisuus viittaa siihen, että esimerkiksi pyynnöt eivät mene sekaisin, eli ei tapahdu tilannetta jossa molemmat koneet kuvittelevat tulostavansa samanaikaisesti (ja esimerkiksi sivulle tulisi kahta eri tekstiä päällekäin tms). Turvallisuusrikkomus voidaan havaita jos järjestelmä päätyy tilaan jossa molemmat koneet kuvittelevat tulostavansa.

Myös lukkiumat ovat helppo todeta; lukkiuma on järjestelmän tila, jossa se ei pääse lainkaan etenemään. Jos esimerkiksi tulostimen ja koneiden välinen jono menee rikki niin, että kumpikin kone näkee jonon olevan täynnä (ja näin jää odottamaan että saisi laittaa sinne pyynnön), ja tulostin kuvittelee että jono on tyhjä (ja näin odottaa pyyntöjä), järjestelmä lukkiutuu. 

Ajatellaan nyt protokollaa joka hoitaa jonkin tällaisen järjestelmän toimintaa. Siinä ei ole jonoa, mutta siinä on eräänlainen "odotushuone". Jokainen joka haluaa päästä tulostamaan -- nimitetään tätä asiakkaaksi -- ilmaisee halunsa tulostaa laittamalla "lipun" päälle. Kummallekin asiakkaalle on oma lippunsa.  Kun asiakas on laittanut lipun päälle, tämä menee "välitilaan"  kirjoittamaan "nimikirjaan" toisen asiakkaan nimen. Tämä tapahtuu riippumatta siitä, mitä nimikirjassa luki. Tämän jälkeen asiakas menee odottamaan. Odottaessaan asiakas tarkastaa, onko nimikirjassa tämän oma nimi vai joku muu. Jos kirjassa on oma nimi, niin asiakas pääsee tulostamaan. Jos siinä ei ole omaa nimeä, asiakas tarkastaa onko kenelläkään lippu päällä. Jos lippuja ei ole päällä, asiakas pääsee myös tulostamaan. Tulostettuaan asiakas laittaa lipun alas.

Tässä järjestelmässä asiakas ei voi "etuilla" muita. Jos joku muu on esittänyt pyynnön, niin kun asiakas esittää pyynnön (eli laittaa lipun päälle), hän samalla antaa vuoron toiselle. Asiakkaat eivät voi estää toisiaan laittamasta lippuja päälle. He voivat viivästyttää toista ainoastaan jäämällä välitilaan jossa lippu on laitettu päälle mutta nimikirjaan ei ole kirjoitettu mitään.  Järjestelmä ei kuitenkaan vaadi edes heikkoa reiluutta, ainoastaan oletuksen, että kumpikaan ei vapaaehtoisesti pysähdy välitilaan, odottamaan, tai tulostamaan.

Me tiedämme että tämä järjestelmä toimii ilman reiluusoletuksia. Vaan entä jos järjestelmä onkin rikki?

Kuvitallaan että asiakas ei tarkastakaan toisen lippua, vaan jää vain odottamaan, että toinen asiakas antaa vuoron. Tällöin asiakas jää odottamaan kunnes toinen asiakas on antanut vuoron ja siirtynyt itse odottamaan. On selvää, että tällainen järjestelmä ei toimi kunnolla -- kuvittele järjestelmä jossa voit tulostaa ainoastaan jos joku muu yrittää myös tulostaa.  Jos kuitenkin mallinnamme järjestelmän niin, että kukaan ei jää odottamaan minnekään, se näyttää toimivan oikein, koska kumpikin yrittää tulostaa uudelleen ja uudelleen. Me toki tiedämme että jos sallimme asiakkaan jäädä paikoilleen alkutilaan, niin virhe paljastuu.

Yleisemmin, ominaisuus joka tässä yleensä tarkastetaan on, että lopulta pyyntöön vastataan. Mutta tämä rikkinäinen järjestelmämme näyttää oikealta jos emme osaa huomioida sitä, että asiakas saattaa alkutilassa jäädä paikoilleen.  Heikko reiluuskaan ei auta suoraan, mutta me voimme saada virheen kiinni, jos laitamme alkutilaan silmukan, jossa asiakkaan on lupa junnata paikallaan. Tällöin saamme aikaan äärettömän suorituksen, jossa pyyntö on esitetty, mutta siihen ei ole mahdollista vastata (koska toinen asiakas pyörii loputtomiin eikä koskaan pyydä mitään), ja olettamalla että reiluus koskee vain välitilaa, odotusta, ja tulostamista. Tämä on kuitenkin varsin hankala mallintajalle, koska mallintajan täytyy ikään kuin tietää missä tilassa virhe voi syntyä ennen kuin hän edes sitä lähtee etsimään.

Ongelma tässä on se, että järjestelmän alkuperäinen malli näyttää oikealta, koska asiakkaalle ei olla mallinnettu muuta mahdollisuutta kuin se, että tämä jatkuvasti esittää pyyntöjä. Huomattavasti luontevampi malli olisi sellainen, jossa asiakas voi todeta että "olen saanut tarpeekseni" tulostettuaan, ja tämä siirtyy tilaan jossa ei enää voida tehdä mitään. Tällöin toki järjestelmä saattaa lukkiutua, mutta lukkiutumisen kohdalla riittää spesifioida erikseen se, onko lukkiuma sallittu vai ei. Eli, jos annamme asiakkaalle mahdollisuuden päättää "nyt loppui" ja parkkeerata itsensä, meidän pitää sallia sellainen lukkiuma (ja vain sellainen) jossa kaikki asiakkaat ovat lopettaneet tyytyväisinä.

Tämä siksi, että on intuitiivisesti selvää ettei asiakkaan pyyntöihin vastaamisen ehtona pitäisi olla se, että toinenkin asiakas pyytää jotain. Jos teemme näin, niin huomaamme, että kun toinen asiakas lopettaa tyytyväisenä, toinen on tuomittu jumittamaan odotustilaan; löydämme lukkiuman joka ei ole sallittu ja virhe paljastuu. Alkuperäisessä järjestelmässä näin ei käy, koska odottava asiakas näkee että toisen asiakkaan lippu on alhaalla, ja pääsee tulostamaan kaikessa rauhassa.

Kun tutkimme jonkin pyynnön toteutumista, nimitämme tällaista ominaisuutta ei-pakotetuksi pyynnöksi (unforced request). Se tarkoittaa, että asikkaalla tulisi olla mahdollisuus kieltäytyä esittämästä pyyntöjä, ja järjestelmän oikeellisuus tulisi säilyä. Pääsemme näin eroon reiluudesta ainakin tässä nimenomaisessa tapauksessa.

Kuvitellaan nyt että rikomme jo rikkonaista protokollaa lisäksi niin, että asiakas ei muistakaan kirjoittaa mitään nimikirjaan. Tällöin siis asiakas vain laittaa lipun päälle ja menee tarkastamaan onko nimikirjassa oma nimi. Nimikirjassa on jonkun nimi, ja tämä joku pääsee loputtomiin käsiksi resurssiin, mutta koska kukaan ei sitä muuta, toinen asiakas puolestaan jää odottamaan loputtomiin.  Huomaisimme tässä kyllä virheen, mutta tehdään lisäoletus: Kun asiakas päättää ettei se enää halua palvelua, se parkkeeraa itsensä, ja vasta sitten kirjoittaa nimikirjaan toisen asiakkaan nimen.

Tällöin käy niin, että niin kauan kun kumpikin asiakas haluaa resurssia, ensimmäinen saa sen käyttöönsä loputtomiin kun taas toinen ei saa sitä lainkaan. Vasta kun ensimmäinen lopettaa, toinen saa vuoron. Tässä kohtaa emme saa virhettä kiinni pelkästään lukkiumia ja turvallisuusominaisuuksia tarkastelemalla, mutta järjestelmällä on kuitenkin ääretön suoritus jossa toinen prosessi odottaa. Reiluutta ei kuitenkaan tarvita mihinkään, ainoastaan oletus että kumpikaan asiakas ei odota loputtomiin.

Nimitämme tällaista ominaisuutta englanninkielisellä ilmaisulla eventual access (en keksinyt hyvää suomennosta). Se tarkoittaa että spesifioimme tilapredikaatteja jotka eivät saa olla voimassa äärettömässä suorituksessa. Emme siis oleta mitään reiluudesta tässä kohtaa, vaan yksinkertaisesti sanomme että "ei ole lupa jättää asiakasta odottamaan äärettömästi". Tämä on hieman samanlaista kuin reiluus, mutta se on eri roolissa; Reiluus on oletus joka tehdään jotta voidaan erottaa aidot virheet silmukoiden alispesifioinnin tuottamista "artefakteista".

Rikkinäisessä järjestelmässä on eventual-access rikkomus, sillä niin kauan kun ensimmäinen asiakas hakee palvelua, tämä saa sitä loputtomiin ja toinen asiakas ei saa mitään. Vasta kun ensimmäinen lopettaa, toinen pääsee resurssiin. Käytännössä tämä näkyy niin, että järjestelmällä on silmukka jossa toinen asiakas odottaa.

Jos siis spesifioimme että järjestelmälle on spesifioitu sallitut lukkiumat, turvallisuus (eli se, ettei resurssia käytetä yhtä aikaa) sekä eventual access- ominaisuus ja varmistamme että mallinnoksessa on huomioitu unforced request, niin voimme saada kaikki em. virheet kiinni ilman mitään erillisiä reiluusoletuksia.

Tämä artikkeli on nyt kirjoituksen alla.

Työtä tehdään, leipää saadaan

Viikot kuluvat tietyssä mielessä aika vauhdilla. Kuten olen aiemmin sanonut, työskentelen tällä hetkellä yhden päivän viikossa teollisuudessa eräänlaisissa konsultaatiotehtävissä. En halua mennä yksityiskohtiin, mutta yrityksellä on tuote joka myy kohtuullisesti. Se haluttaisiin myydä tarkoituksiin joissa asiakkaan vaatimukset ovat kovemmat, mutta skaalautuvuudessa on tiettyjä ongelmia. Tuotteen "ytimessä" nimittäin on ongelma joka on, viime kädessä, NP-kova optimointiongelma.

Koska olen tutkinut käytännössä NP-kovia tai vaikeampia ongelmia aika paljon, joskaan en suoraan optimointitehtävinä pitkään aikaan, eräs entinen työkaverini rekrytoi minut tähän. Hän on omistajana ko. yrityksessä. Lähdin mukaan melko vaatimattomalla panostuksella (ja kohtuullisella palkkiolla). Yritys olisi palkannut minut kokoaikaiseksi ja todennäköisesti vielä paremmalla palkalla, mutta päädyimme tähän osaksi siksi, että minä halusin mahdollisuuden testata osaamistani niin, että siitä olisi yhtäältä minulle ja toisaalta työnantajalle pienet riskit. Niinpä työnkuvaani kuuluu prototyyppialgoritmin suunnittelu ja osallistuminen sandboxatun proton toteutukseen sekä sen skaalautuvuuden testaaminen.  Jos projekti on menestyksekäs, tehdään sitten uusi sopimus.

Legacy (kerrankin muuta kuin nostelua)

I am hoping that I can be known as a great writer and actor some day, rather than a sex symbol. 
  -Steven Seagal

Jätin hakemuksen dosentuurin myöntämisestä. Minun piti tehdä tämä viisi (5) vuotta sitten, mutta olen lykännyt asiaa koska en ole kokenut sen olevan ajankohtainen. Teoriassa ja käytännössä sovellettujen kriteerien mukaan olisin ollut pätevä jo tuolloin mutta koin etten tarvitse sellaista titteliä mihinkään, ja se käytännössä velvoittaisi minut tiettyihin asioihin. Esimerkiksi Suomen Akatemian tutkimushankkeissa hankkeen vetäjän tulee olla dosentti tai professori suomalaisessa yliopistossa. Koska minä en ole, olen voinut perustellusti jättää esimerkiksi hankehakemukset tekemättä. Olen kuitenkin viime vuodet haamukirjoittanut hankehakemuksia muille, ja esimiehen kanssa käydyn keskustelun perusteella tulimme johtopäätökseen ettei tässä ole mitään järkeä.

Tutkimusurani on ollut melko tylsämielinen. Aloitin aikanaan -- 16 vuotta sitten -- tutkimaan optimointialgoritmeja ja siirryin siitä graafialgoritmeihin ja 2001 alussa perustutkinnon tehtyäni siirryin Verifiointialgoritmien tutkimusryhmään. Verifiointi viittaa siis menetelmiin joilla jonkin järjestelmän kuvauksesta päätellään virheettömyys. Ala on varsin laaja ja "poikkitieteellinen" ja  käyttää laajasti logiikkaa, graafiteoriaa, automaattiteoriaa, algebraa, jne.

Alalla on monta eri tutkimussuuntaa, mutta yhdessä nurkassa on kaksi suuntaa jotka puhuvat samoista asioista eri termein; järjestelmän toiminta voidaan yhtäältä nähdä siten että sen tila on havaittavissa ja ajan yli järjestelmän toiminnan kannalta olennaiset asiat päätellään siitä millaisissa tiloissa järjestelmä on ollut. Toisaalta järjestelmä voidaan ajatella koostuvan tapahtumista (event, action) ilman että tilaa voidaan oikeastaan havainnoida mitenkään. Näiden välillä vallitsee tietyssä mielessä duaalisuus, koska "tila" voidaan karakterisoida jälkimmäisessä niiden tapahtumien joukkona jotka ovat mahdollisia kunakin hetkenä ja "tapahtuma" ensimmäisessä yksinkertaisesti tilan muutoksena.

Tilapohjaisessa hahmotuksessa on helpompi käyttää erilaisia logiikoita, jokaisessa tilassa pätee jokin kaava ja esimerkiksi aikalogiikka kertoo sellaisista asioista kuin "ennen pitkää pätee että X" tai "koskaan ei päde Y" tai "X pätee kunnes Y tulee voimaan" jne. Tapahtumapohjaisissa menetelmissä on helpompaa konstruoida erilaisia algebrallisia relaatioita järjestelmien välille, kuten että "tämä järjestelmä ei tee mitään sellaista mitä tuokaan ei tee" (ns. refinement) ja näiden päälle voidaan rakentaa esimerkiksi induktiivista päättelyä. Kummassakin on omat erilaiset abstrahoinnin menetelmänsä. Olen kirjoittanut aikanaan paljon abstraktiosta koska se on äärimmäisen mielenkiintoinen käsite tässä yhteydessä.

Tilapohjaisissa malleissa on ns. änkytys (engl. stuttering) mikä tarkoittaa tilannetta jossa järjestelmän tila kyllä muuttuu mutta tilan ominaisuudet ovat loogisessa ja malli-teoreettisessa mielessä samat. Tapahtumapohjaisessa maailmassa tätä vastaa ns silent action, tai näkymätön tapahtuma, joka voi muuttaa järjestelmän tilaa, mutta jota ei ulospäin voida havaita.  Abstrahoinnin voidaan ajatella tilapohjaisessa maailmassa tuottavan änkytystä ja tapahtumapohjaisessa maailmassa se taas tuottaa joko näkymättömiä tapahtumia tai epädeterminismiä. Epädeterminismi viittaa siis siihen että tapahtuu jotain mutta lopputuloksena voi olla erilaisia asioita.

Tein väitöskirjani oikeastaan siitä, miten aikalogiikka-tyyppistä spesifiointia voidaan hyödyntää malleissa joissa on myös tapahtumapohjaista informaatiota. Lineaarisen aikalogiikan (LTL) mallintarkastuksessa käytetään hyväksi sitä tosiasiaa että jokainen LTL-kaava voidaan muuttaa ns Büchi- automaatiksi. Automaatti toimii kivasti tilapohjaisten mallien (kuten Kripke-rakenteiden) kanssa, mutta tapahtumapohjaisen mallin erityispiirteet taas hieman tökkivät. Änkytys on yksi ongelmakohta. Lineaarinen aikalogiikka sisältää operaation "seuraavaksi P" (merkitään usein X.P), mikä tarkoittaa että jos järjestelmä vaihtaa tilaa, niin vaihdon jälkeen pätee P. Jos tämä operaattori jätetään pois, niin LTL-kaavat jotka voidaan ilmaista, eivät erottele toimintoja jotka erovat toisistaan (äärellisen) änkytyksen suhteen. Väitöskirjassani "Alternatives to Büchi automata" käsittelin erästä toista, paremmin tapahtumapohjaiseen maailmaan istuvaa, automaattia, ja lisäksi erilaisia algoritmeja, sekä vertailin Büchi-automaatin ja tämän automaatin välistä suorituskykyä käytännössä.

Kun siirryin post-doc tutkimukseeni, halusin tehdä "jotain muuta". Väitöstilaisuudessa vastaväittäjäni esitti erään kysymyksen väitöstutkimukseni ja erään toisen menetelmän (ns Partial Order Reduction) yhdistämisestä, joka jäi vaivaamaan minua. Tutkittuani determinismiä hetken aikaa, siirryin tämän toisen menetelmän pariin vuonna 2008. Nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin olen vihdoin kirjoittamassa artikkelia joka vastaa teoriatasolla vastaväittäjäni esittämään kysymykseen. Olin 2014 alamme johtavassa konferenssissa esittelemässä erästä paperiani. Samaan aikaan esimieheni sai palkinnon 90-luvulla tekemästään pioneerityöstä juurikin tämän partial order reduction-aiheen parissa. Kun eräs kaverini esitteli minut joillekin että "He is the new Mr Partial Order Reduction" tajusin että olen mennyt liian pitkälle tähän aiheeseen, minun on pakko vaihtaa alaa.

Toivon mukaan tämä artikkeli on viimeinen jonka aiheesta kirjoitan. Tiedän kyllä ettei se tule olemaan, koska jo nyt kun olen kirjoittanut pari lukua, tajuan että kirjoitettavaa ja tutkittavaa on vaikka kuinka paljon. Tunnen itseni linnuksi (oliko se Harakka vai Varis?) vanhassa Aapisessa, jonka nokka ja pyrstö vuoron perään tarttuvat tervaan.

Täytän 40 kesällä, kuten edellisessä kirjoituksessani sanoin. Minulla on tilastojen valossa vielä 10 vuotta aikaikkunaa jossa voin tehdä merkittäviä uusia avauksia ja 25-30 vuotta aikaa lypsää tutkimustuloksia. En halua hautakiveeni tekstiä "Mr Partial Order Reduction".

Tutkimussuunnitelma

En ole alan asiantuntija, mutta luonnostelen tässä tutkimuksen, jonka haluaisin nähdä tehtävän.

Tämän tutkimuksen tavoitteena on tutkia harjoitusvasteen konveksisuutta voima- ja kestävyysharjoittelussa. Koehenkilöt (n = 200, ikä 18--42) jaettiin viiteen ryhmään (kussakin 40) kahdeksaksi viikoksi.  Kontrolliryhmä vältti hikoilua ja hengästymistä aiheuttavaa suunnitelmallista liikuntaa. Voimaharjoitteluryhmä harjoitteli kolme kertaa viikossa lineaarisella progressiolla. Kestävyysryhmä noudatti maratonkoulun kahdeksan viikon ohjelmaa, johon kuuluu 3-4 juoksuharjoitusta viikossa. Hybridiryhmä 1 voimaharjoitteli kerran viikossa ja juoksi 3, ja hybridiryhmä 2 juoksi kerran viikossa ja voimaharjoitteli 3 kertaa.  Osallistujat pitivät ruokapäiväkirjaa, josta arvioitiin päivittäinen energiansaanti ja makroravinneprofiili.

Tutkimuksen aluksi mitattiin kaikilta osallistujilta VO2-max, 12 minuutin etenemistesti (ns Cooper-testi) ja alaraajojen voimantuotto jalkaprässillä.  Kyykkyä ei testattu, sillä se ei ole luotettava ilman harjoittelua. Yläraajojen voimassa käytettiin proxynä leuanvetotulosta. Mitattiin kehon rasvaprosentti ja BMI, sekä reiden, hauiksen, rinnan ja vyötärön ympärys, veren hemoglobiini, kreatiniini ja testosteroni. Vastaavat mittaukset tehtiin 8 viikon harjoittelujakson päätteeksi. 

Haluaisin nähdä tämän, tai jonkinlaisen variaation siitä, sillä minua on pitkään vaivannut eräs argumentti jota Rippetoe esittää. Se menee pääpiirteittäin niin, että maksimivoiman lisäämisestä on hyötyä kestävyysuhreilijalle, mutta kestävyyden lisäämisestä ei ole hyötyä, vaan haitaa voiman lisäämiselle. Argumentin keihäänkärkenä  on, että kestävyys lisääntyy siksi, että lisääntynyt voima tulee ainakin osittain lihaksen parantuneesta hyötysuhteesta ja motoristen yksiköiden tehokkaammasta hyödyntämisestä, jolloin vastaava suoritus tehdään pienemmällä osuudella maksimitehosta, ja siten rasittaa vähemmän. Kestävyysharjoittelun tuoma kestävyyden lisäys sensijaan usein tulee paremmasta mekaanisesta hyötysuhteesta ja sellaisista biokemiallisista adaptaatioista jotka ovat katabolisia, so. kestävyysharjoittelu pienentää lihasta jolloin sen maksimivoiman tuotanto voi jopa vähentyä.

Itse en usko tällaiseen yksinkertaiseen malliin, koska kokemus on osoittanut että useimmat ongelmat ovat konvekseja. Konveksi tarkoittaa siis tässä sitä, että jos meillä on ääriarvot a ja b, ja etsimme funktion f(x) minimiä näiden arvoa tällä välillä, se usein on jossain näiden ääriarvojen välissä. Rippetoen argumentti on tavallaan oikea, ja uskon että se pätee jos tarkastellaan "pelkkää voimaa" tai "pelkkää kestävyyttä", mutta oma kokemukseni on ollut, että noin yksi tai kaksi lenkkiä viikossa ei haittaa, vaan joskus jopa hyödyttää, voimatreeniä.

Esimerkiksi pidemmälle menevissä voimaharjoitteluohjelmissa tehdään kausiluontoisia harjoituksia. Aloittelijalle ne ovat turhia, koska adaptaatio lihaksessa tapahtuu nopeasti kun on heikko. Mutta pidemmälle edennyt, lähempänä potentiaaliaan oleva voimaharjoittelija tekee usein erikseen "massakauden", "perusvoimakauden" ja "huippukauden", joiden kierto voi olla parista viikosta useampaan kuukauteen. Massakauden treeni tuottaa pidempien sarjojen avulla enemmän hypertrofiaa, perusvoimakausi kasvattaa painoja lisäämällä ja sarjoja lyhentämällä lihassyiden koko ja voimaa,  huippukaudella keskitytään hermostolliseen tehokkuuteen ja räjähtävyyteen ja maksimaaliseen voimantuottoon. Näin karkeasti. Hieman aloittelijaa pidemmälle -- ei kuitenkaan vielä kilpatasolle -- edennyt harjoittelija tekee periaatteessa samoin, mutta sykli voi olla kahden viikon tai jopa yhden mittainen kokonaisuudessaan, eli viikossa tehdään yksi treeni joka laatua.

Tämä on paraatiesimerkki konveksisuudesta ja synergiasta, jos tätä halutaan nyt käyttää. Massa, voima ja teho tukevat toisiaan. Hypoteesini on siis, että kestävyyden osuus ja hyöty tässä yhteydessä voi olla vähäinen, mutta nolla se tuskin on. Hypoteesini voi olla väärä, mutta juuri siksi haluaisin nähdä ylläolevan tutkimuksen tehtynä. Se olisi kallis -- maksaisi todennäköisesti satoja tuhansia -- mutta ainakin siitä saisi jotain hyödyllistä osviittaa.

Jos tätä joku lukee joka on alalla, niin idean saa varastaa. Minuun voi myös ottaa yhteyttä jos haluaa ideoida ja tehdä yhteistyötä, vaikkei tämä omaa alaani olekaan.

EDIT: Korjattu; konveksin funktion minimi löytyy välistä. 

.. Valista kasvosi meidän puoleemme, ja ole meille armollinen...

Jätin eilen kaksi akatemiahakemusta. Toinen -- se jonka todennäköisyys tulla hyväksytyksi on astronomisen pieni -- oli hakemus akatemiatutkijan viisivuotisesta rahoituksesta. Raa'alla numeropelillä läpimenon todennäköisyys on 9 prosenttia, ja koska hakuikkuna on kuusi vuotta, voidaan tästä laskea että liki puolet sen lopulta saa, olettaen että hakijat hakevat joka vuosi. Jos porukan koko olisi kiinteä tuon kuusi vuotta, niin hakijoista 54 prosenttia saisi rahan, koska rahaa ei myönnetä samalle henkilölle kahdesti.

Akatemiatutkijan rahoitus on ns. lohi, eli niin hyvä kala, että sitä kannattaa pyytää vaikkei saisikaan. Tämä siksi, että tutkimussuunnitelman tekeminen on virkistävää ajatuksille ja CV ja julkaisuluettelo on syytä pitää kunnossa muutenkin. Lisäksi se pistää miettimään omat yhteistyökuviot aina uusiksi ja priorisoimaan. Tässä on kuitenkin ongelmansa, esimerkiksi se, että tämä priorisointi tapahtuu sellaisilla kriteereillä, jotka eivät mitenkään itsestäänselvästi ole itse tutkimuksen kannalta parhaimmat. Ns. Matteus-vaikutus on erityisesti tutkimusrahoituksessa hyvin voimakas; osa rahoittajista jopa pitää merkittävänä kriteerinä sitä, että henkilö on uran varhaisessa vaiheessa onnistunut hankkimaan muuta rahoitusta. Tämä on esimerkki yleisemmin mekanismeista jotka johtavat ns. winner-take-all- lopputuloksiin.

En valita tai protestoi kriteerien epäreiluutta. Pidän kuitenkin takaisinkytkentää sikäli ongelmallisena, että sen merkityksen kasvaessa itse laadun merkitys pienenee ja sattuman osuus kasvaa: Jos sattumalta päätyy oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, saa homman ns. rullaamaan, muutoin ei.

Se toinen, jolla on suurempi todennäköisyys tulla hyväksytyksi, on hankehakemus, jonka tein ns. haamukirjoittajan ominaisuudessa. Tämä kuuluu pelin henkeen, eli ryhmän seniorimmat hakijat hoitavat muut hallinnolliset tehtävät ja minä luonnostelen tutkimussuunnitelmia. Tässäkin rahoituksessa on riskinsä. Jos ja kun se tulee, niin pääsemme viemään läpi tutkimusprojektia jota olemme hautoneet kohta kymmenen vuotta. Henkilöresurssien kanssa tulee kuitenkin ongelma, koska toisin kuin vuosituhannen vaihteessa, nyt ei ole isoa joukkoa lahjakkaita nuoria tutkijanalkuja hinkuamassa tekemään väitöskirjaa, eikä hankerahaa oikein nykyään edes sellaiseen voisi edes pääosin laittaakaan. Postdocit taas ovat joko katkeroituneita ja urautuneita (kuten minä viisi vuotta sitten) tai jos ovat kyvykkäitä, paljon halukkaampia menemään jonnekin ihan muualle töihin.

En kuitenkaan,  yllä sanotusta huolimatta, ole lainkaan epätoivoinen, sen paremmin rahoituksen saamisen kuin sen käyttämisenkään suhteen. Todennäköisesti kupongeilla ei tule mitään, ja jos tuleekin, niin kyllä sille rahalle aina ottajansa löytyy. Ja kyllä se tutkimuskin sieltä sitten tulee. Ja jos ei tule, niin en itke tai yöuniani aio menettää senkään vuoksi. Karavaani kulkee jne.

Ajolähtö, Reunahuomautus.

Hesarissa ollut kolumni käsitteli samaa problematiikkaa, joka liittyy aiempaan kirjoitukseeni.

Yliopisto-organisaation ja sen kultivoiman uramallin ongelmana näyttäisi todellakin olevan se, että mitä pidemmälle etenet, sitä vähemmän työkuvaan kuuluu oikeasti niitä asioita, joissa ansioituminen vie eteenpäin. Tämä on tavallaan "onneksi" muuttunut niin, että uramallissa etenemisen kriteereihin on jo käytännössä lisätty vaatimus rahoituksen hankkimisesta niillä uran vaiheilla,  joissa työhön nimellisesti kuuluu mukamas vain tutkiminen.

Tämä problematiikka ei kuitenkaan poista sitä syvintä ongelmaa, eli että tutkimus ei ole tutkijan päätyö. Mitään sellaista uramallia ei nimittäin ole olemassa, jossa tutkija vain tutkii (ja mahdollisesti opettaa jonkin verran) ja tulee koko ajan paremmaksi tutkijana. Tutkija joka tutkii, on pian entinen tutkija; ainoa poikkeus on se, jos tutkija onnistuu saamaan tutkimuksiaan läpi sellaisilla foorumeilla joilla on merkittävää julkisuusarvoa. Siinäkin tapauksessa tutkija yleensä "palkitaan" siirtämällä hänet tehtäviin jossa ei enää tutkita.

Isäni on tehnyt aikanaan pitkän ja arvostetun uran auto- ja moottoripyörämekaanikkona. Leipänsä hän ansaitsi korjaamalla autoja, ennen eläkkeelle päätymistään. Varsinaisen erityisasiantuntemuksensa hän oli kuitenkin hankkinut kilpamoottoripyörien, erityisesti vanhempien TT/RR-pyörien moottoreista; tämä on ollut hänen harrastuksensa nuoresta miehestä asti, ja hän on harrastuspiireissään hyvin kysytty mekaanikko tiettyjen ongelmien ratkaisussa.  Kuvittelen välillä mielessäni, miten irvokasta olisi, jos työnantaja palkkaisi mekaanikon jolla on erityistä asiantuntemusta tietynlaisista moottoreista. Tämän työnkuvaan kuuluisi ensin nimellisesti esimerkiksi moottorien korjaaminen ja nuorempien mekaanikkojen opastaminen työssään, mutta kun huomattaisiin, että mekaanikko on erittäin kyvykäs työssään, työnantaja siirtäisi tämän työhön jossa markkinoidaan moottorien korjauspalveluita. Mitä parempi mekaanikko olisi kyseessä, sitä suuremman korjaamon markkinointia hänen oletettaisiin hoitavan. Jos hän onnistuisi kehittämään jonkun mullistavan tekniikan tietynlaisen kilpamoottorin virittämiseksi, hänet siirrettäisiin hallinnollisiin tehtäviin neuvottelemaan moottorivalmistajien ja kilpatallien kanssa sponsorisopimuksia.

Näin kuitenkin toimii yliopistomaailma. Tämä on vähän... kummallista, jos nyt kiltisti sanotaan. Samaan aikaan yliopistoissa nimittäin häärää alati kasvava joukko exel-apinoita laskeskelemassa miten tutkijoiden ja opettajien työpanoksesta saadaan enemmän "tulosta". Esimerkiksi eräässä nimeltämainitsemattomassa yliopistossa Suomen isoimmassa sisämaakaupungissa nämä exel-taitajat ovat huomanneet että (tyhjänä seisova) parkkihalli on "kuollutta pääomaa", ja se pitää "laittaa tuottamaan". Koska se ei tuota niin kauan kun parkkipaikkoja on ilmaiseksikin saatavilla, on kaikki parkkipaikat muutettu maksullisiksi. Tässä ei sinänsä tietenkään olisi mitään kummallista, jos a) parkkipaikoista olisi pulaa ja b) jos parkkipaikkojen maa-alalle olisi jokin merkittävä vaihtoehtoiskustannus. Myönnän, että olen hämmästynyt siitä, miten laajasti työntekijät tässä nimeltämainitsemattomassa oppilaitoksessa ovat parkkilupia ostaneet. Olen jopa sitä mieltä, että siinä on jotain hivenen moraalitonta, vähän samaan tapaan kuin jonottamisessakin.

Katselin Eurojackpot mainosta, jossa päävoittona on 60 miljoonaa euroa. Leikin ajatusleikkiä, "mitä jos". Pidän työstäni, joten tavallaan en lopettaisi työntekoa jos saisin 60 miljoonaa euroa. Samaan tapaan kuin isäni, joka eläkkellä ollessaan huvikseen korjailee moottoripyöriä, jatkaisin varmaankin tutkimustani. Toki irtisanoutuisin työstäni, ja ehkä perustaisin oman tutkimuslaboratorion, johon palkkaisin muutaman hyvän tyypin työskentelemään. Jos budjetti olisi noin miljoona vuodessa, ja saisin pääomalle noin 4 prosentin tuoton, niin 60 miljoonasta pitäisi irrottaa 25 miljoonaa pääomaksi. Pystyisin todennäköisesti tekemään kertaluokkaa tuottoisampaa tutkimusta kuin jos saisin samat henkilöt palkattua projektiin yliopistolla.

Ajolähtö

Kuten lukijat suureksi osaksi tietävätkin, määräaikainen "virkani" päättyy vuoden vaihteessa ja akateeminen urani mahdollisesti päättyy. Olen lueskellut vuosien saatossa erinäisiä kirjoitelmia akateemisen uran ankeudesta, vaikeuksista, vaativuudesta, ja huonosta palkkauksesta. Osan näistä kirjoitelmista olen kirjoittanut myös itse.

Systeemisiä ongelmia on, sitä en voi kieltää, mutta suurin osa valituksesta on itseasiassa turhaa ja perustuu vääriin käsityksiin ja vääränlaiseen asenteeseen; oletan tämän johtuvan siitä että ihmisillä on idealisoitu kuva akateemisesta urasta ja tätä idealisaatiota on ylläpidetty vielä 20 vuotta sitten julkisin varoin. Muutos on kuitenkin jo tapahtunut ja edessä olisi jo kauan aikaa sitten ollut sopeutuminen. Oma tragediani on oikeastaan se, että olen elänyt murroksen kynnyksellä oikeastaan koko elämäni. Lama-aika oli Suomessa huipussaan kun olin itse vielä koululainen. Kirjoitin ylioppilaaksi samana vuonna kuin Suomi liittyi Euroopan unioniin, ja lamasta toipuminen oli kovassa vauhdissa Nokian vetämänä opiskeluaikoinani. 

Opiskelijamäärien kasvattaminen tekniikan alalla alkoi juuri kun aloitin opintoni. Sinä vuonna kun itse pyrin opiskelemaan, useat varsin menestyneet lukiotoverini jäivät ilman tavoittelemaansa opiskelupaikkaa silloisessa Tampereen teknillisessä korkeakoulussa. Apukoulun priimuksena tieni oli jotenkin vähän turhan sileä, sillä työmarkkinat opiskelemillani aloilla vetivät hurjasti väkeä ja saatoin ylläpitää illuusiota siitä, että valitsin useiden vaihtoehtojen joukosta juuri sen mitä aloin tehdä. Tämä oli ensimmäinen väärinkäsitykseni. Tosiasiassa ajauduin akateemiselle uralle, koska en oikeasti edes viitsinyt miettiä mitä teen. Paria teollisuuspalveluiden parissa viettämääni kesätyötä lukuunottamatta en edes ole allekirjoittanut kuin yhden työsopimuksen, kun virkasuhteet muutettiin työsuhteiksi. Valintani olivat aina tosiasiassa helpoimpia, ns default-valintoja.

Tein väitöskirjaani viisi vuotta sillä idealla, että se syntyy "siinä sivussa", kun muulta elämältä ehtii; koin pääasialliseksi työkseni luennoinnin, ja tämä pitikin tavallaan paikkaansa koska vaativammilla algoritmikursseilla oli paljon väkeä ja kukaan muukaan ei niitä oikeastaan halunnut pitää. Tätä ei pidä ymmärtää väärin: Pidän kyllä tutkimuksesta, mutta teoreettinen tutkimukseni ei tapahtunut minkään tutkimusryhmän ja/tai projektin puitteissa vaan ainoastaan kirjoitin ideoitani paperille ja julkaisin ne. Tällainen ajattelu sopii ehkä matemaatikoille, mutta olin valitettavan tietämätön, uppiniskainen ja sinisilmäinen, ja ajattelin että jos vain tuotan tasaisesti papereita, niin urani etenee ilman sen kummempaa pähkäilyä. Näin se oli toiminut edellisellä sukupolvella, joten miksi minä olisin ollut poikkeus? Tämä oli kuitenkin virhe, johon havahduin ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten, kaksi vuotta väittelyn jälkeen: Jotain pitäisi tehdä.

Siinä vaiheessa "strateginen" painopiste oli että tutkimuksessa pitäisi olla kansainvälistä yhteistyötä. Silloisen yliassistentuurini alkaessa tavoitekeskustelussa esitettiin "dosentin pätevyyden" saavuttaminen. Perinteisesti tämä on tulkittu niin, että tutkimusvolyymin tulisi vastata toista korkeatasoista väitöskirjaa. Kaksi vuotta väittelemisen jälkeen käärin vihdoin hihat ja aloin tuottaa, ja parin vuoden päästä minulla oli kasassa vaadittava volyymi vaikka kahteen uuteen nippuväitöskirjaan, ja kaikki tutkimus oli tehty nimekkäiden ulkomaisten tutkimusryhmien kanssa.

Tässä kohtaa kuitenkin kävi ilmi että maalitolppia oli siirretty parin vuoden aikana: Dosentuureja ei enää myönnettäisi yliopiston omille kasvateille elleivät nämä tuo sisään rahaa. Tämä oli sikäli kummallinen linjaus, että esimerkiksi Akatemian hankkeita ei voi hakea, jos ei ole dosentuuria. Ensimmäisenä totesin, että stop, nyt täytyy vetää henkeä, joten lähdin vuodeksi Singaporeen. Päätin että OK, aletaan sitten tykittää hakemuksia.

Nyt toinen viisivuotiskauteni on päättymärrä. Vuoden 2010 jälkeen olen tehnyt laskujeni mukaan 13 erilaista rahoitushakemusta, joista tasan yksi (1), Tekniikan edistämissäätiön post-doc- avustus, sai myönteisen päätöksen. Yliopiston virallinen kanta on, että minun työni ei ole vaatimustasoltaan sellainen jossa rahoituksen hankkiminen on omalla vastuullani; kuitenkin työni arvioidaan sen mukaan, onnistunko rahoituksen hankkimaan. Tämä on mielenkiintoinen tilanne. En kuitenkaan protestoi sitä, että tämä kuuluu työhöni, ainoastaan sitä, että se mitä tehtäväksi väitetään ja se mitä tosiasiassa edellytetään eivät ole sama asia. Tämä väärinkäsitys on se, minkä korjaaminen korjaisi paljon ja säästäisi paljolta valittamiselta. Koska työnantaja todellisuusessa edellyttää asiaa X, mutta väittää edellyttävänsä asiaa Y, niin tekemällä asiaa Y, ura tyssää siihen mitä on tekemässä, ja seuraavissa YT-neuvotteluissa tällaiset ihmiset laitetaan ulos tai heidän määräaikaisuuttaan ei uusita.

Akateemisen uran varsinaisia edellytyksiä ja odotuksia yksittäisissä tilanteissa minusta ei ole juurikaan syytä kritisoida. Olisi toki mielekästä, jos työtä voisi "vain tehdä", eli kun löytää sen tason jolla omaa työtään haluaa jatkaa, sitä voisi jatkaa ja antaa niiden siirtyä muihin tehtäviin joita se kiinnostaa. Tutkimus (ja mielestäni myös yliopistotason opetus) on kuitenkin luonteeltaan sellaista, että pysähtyminen vanhan hyväksi havaitun tekemiseen on itseasiassa takapakkia,  joten voidaan perustella sitä että uusiin asioihin tulisi aika-ajoin siirtyä. Parhaat tutkijat eivät kuitenkaan ole usein hyviä johtajia, ja kuitenkin, mitä parempi tutkija yksilö on, sitä nopeammin hänen oletetaan siirtyvän johtotehtäviin. Tiedän muutamiakin tapauksia joissa nuorena "menestynyt" henkilö on mennyt parhaiden tutkijavuosiensa osalta jossain määrin hukkaan, koska ei ole päässyt keskittymään tutkimukseen vaan joutunut manageroimaan muiden tutkimusta. Kuten eräs kolleegani -- aikanaan saman ikäinen ja samassa uravaiheessa kuin minä nyt -- totesi, akateemisen uran suurin ongelma on siinä, että jos todella pidät tutkimuksesta, niin työnantajan näkökulmasta se asia jolla sinut "palkitaan" kun teet sen mahdollisimman hyvin, on työtehtävä jossa et saa tehdä sitä, missä ole hyvä ja mistä pidät.

Itse en ole kaksinen tutkija, jos sillä tarkoitetaan kammiossaan itsenäisesti ideoivaa neroa. Itseasiassa, olen paljon parempi  kehittämään eteenpäin muiden ideoita. Ajatukseni ja analyysini etenee liiaksi syvyyteen ensin- tyylisesti, jotta olisin oikeasti hyvä miettimään mitään suuria linjoja tai tekemään merkittäviä avauksia. Pidän ongelmanratkaisusta, ja kun muilla on uusia ongelmia, heitän mielelläni kaiken ja alan generoida ratkaisuideoita. Toimin siksi parhaiten ryhmässä; ryhmässä jota minulla ei ole juuri nyt.

Haen tämän syksyn haussa Akatemiatutkijan rahoitusta viideksi vuodeksi. Lisäksi toimin haamukirjoittajana yhdelle akatemiahankkeelle. On todennäköistä, että joudun vuodenvaihteessa puolen vuoden pätkälle, jota ei jatketa mikäli kumpikin hakemuksista kariutuu. Mikäli näin käy, lopetan tämän bloginkin kokonaan, koska en ole enää "tiedemies", eli en tee tutkimusta työkseni.

Jos taas rahoitus myönnetään, joudun manageroivaan rooliin, enkä silloinkaan oikeastaan saa enää tehdä sitä, mistä tutkimuksessa eniten pidän. Tilanne on hieman kiusallinen.

Lyhyesti tutkimusrahoituksesta

Pohdin hetken miten rahoitusta soveltavalle tutkimukselle voisi kehittää, libertaarin benchmarkin mukaan paremmaksi kuin nykyisin.

Ensimmäinen havainto on, että konsensus on kääntymässä kohti sitä, että ns hyvinvointivaltiota on pakko purkaa. HS tietysti vasemmistolaisena lehtenä otsikoi mahdollisimman rahvaanomaisesti sen, mistä asiassa on kyse. Sivuutan muut alat, ja keskityn tutkimuksen rahoittamiseen. Esimerkiksi TEKESin kaltaisten tahojen tehtävänä on rahoittaa ja tukea julkisin varoin tutkimusta ja tuotekehitystä.  Näiden kaikkien keskeinen ongelma on suomalaisessa ajattelussa tiukkaan istuva periaate, että julkisten toimijoiden tehtävänä on byrokraattien ja asiantuntijoiden päätöksin valita tahoja jotka ovat riittävän hyviä ja tukea näitä, jotta ne menestyvät markkinoilla. Koska ihmiset eivät ole typeriä (ainakaan niin typeriä), tätä ajatusta paikkaillaan ja korjaillaan erilaisilla mittareilla joiden on tarkoitus olla objektiivisia. Jokainen tällainen "objektiivinen" mittari synnyttää kuitenkin pelin, jossa laatu ja tehokkuus jäävät loppujen lopuksi sivuseikoiksi, ja toiminta keskittyy mittarin manipuloimiseen jotta raha virtaisi.

Esimerkkinä on Horizon 2020, EU:n tutkimusrahoitusohjelma, joka jakaa seuraavien seitsemän vuoden aikana 80 miljardia euroa tutkimusrahaa. EU:ssa on noin 500 miljoonaa ihmistä, joten tämä on noin 160 euroa per jokainen eurooppalainen. Tämän rahan suuruudesta voi olla montaa mieltä, mutta valtava määrä se on.

Ja koska rahaa on paljon, sen hakemiseen käytetään paljon resursseja. Yliopistot palkkaavat ihmisiä, joiden tehtävänä on parantaa hakemusten läpimenon mahdollisuutta. Koska kaikki yliopistot tekevät näin, hakemusten keskimääräinen läpimenon mahdollisuus ei parane. Ja jos oletamme, että tutkimuksen laatu ei riipu tällä tavalla parannellun hakemuksen laadusta, voimme melko turvallisesti olettaa, että tämä on nollasummaista peliä.

Yksittäisen yliopiston näkökulmasta tietenkin tämä panostus on kannattavaa, jos se nostaa todennäköisyyttä rahan saamiseen riittävästi. Esimerkiksi minä olen hakemassa 1.5 miljoonan rahoitusta viidelle vuodelle, ja tästä yli 10 prosenttia on sellaisia hallinnollisia kuluja jotka käytännössä olisivat plussaa yliopistolle. Jos todennäköisyys saada tällainen rahoitus nousee esimerkiksi kahdesta prosentista seitsemään prosenttiin, niin  7500 euron panostus hakemukseen on keskimäärin kannattava. Tällä siis palkkaa yhden ihmisen täysipäiväisesti useammaksi viikoksi pelkästään keskittymään yhden hakemuksen hiomiseen.  Kun hakemuksia tehdään talosta esimerkiksi 20, niin odotusarvoisesti yhden ihmisen kannattaa täysipäiväisesti hallinnoida ja edistää hakemusten läpimenoa, jos keskimääräinen todennäköisyys nousee 5%-yksikköä. 

En toki tahdo vähätellä näiden ihmisten työpanosta. Olen työskennellyt heidän kanssan ja he tekevät paljon työtä. Osa työstä on lisäksi sillä lailla oikeasti hyödyllistä (ei siis vain hakemuksen läpimenon kannalta), että he esimerkiksi tarkastavat budjetit että ne ovat realistisia ja toteuttamiskelpoisia jne. (Tämä olettaa toki jo, että itse tutkimus on hyödyllistä; se täytyy ottaa annettuna, koska muuten voisin yhtä hyvin vain kirjoitella blogia enkä tehdä töitä lainkaan... Ei kun...)

Minulla on karkean tason ehdotus; sen ei ole tarkoitus olla sinällään realistinen, vaan esittää vain suuntaa miten asiaa voisi kehittää. Sovitaan sellaisesta veroporkkanasta, että jos mikä hyvänsä taho joka on verovelvollinen, antaa rahaa tutkimukseen, tämä raha on kokonaan verovähennyskelpoinen, ja vähennys tehdään joltain tietyltä osin verosta ja loppuosalta tulosta. Vaikka 50/50. Sensijaan että raha menee byrokraattien kautta, on eräänlainen kaksoissokkosopimus. Sopimus voi olla standardimuotoinen muttei sitä varten tarvita mitään erillistä sääntelyä, riittää että molemmilla puolilla "sokkoseinää" osapuolet tietävät mistä sopivat. Esimerkiksi niin, että sopimus on "auki" niin kauan että riittävä rahoitus on saatu kasaan. Rahalla saa vaikkapa reaaliaikaisen pääsyn tutkimusprojektin dataan, oikeuden lukea rahoitetut julkaisut vaikkapa viikkoa tai kahta ennen kuin ne julkaistaan, jne, mitä hyvänsä oikeuksia joita nyt sopimukseen halutaan laittaa. Sopimustarjoukset laitetaan julki, ja rahoittajat päättävät kukin omalla tahollaan mihin haluavat sijoittaa. Mitään hakuaikoja ei ole tai ei tarvita, eikä mitään byrokraatteja arvioimaan.

Miten tämä sopisi perustutkimuksen rahoittamiseen? No, esimerkiksi niin, että halutessaan rahoittaa perustutkimusta, valtio, EU, tai joku muu, jakaa rahaa eri alojen tutkimusryhmille. Nämä voivat "ostaa" toistensa tutkimusta; omaan tutkimukseen ei rahaa saisi käyttää. Tässä on tietenkin se ongelma, että tämä(kin) synnyttää tietenkin pelin, jossa tutkijat voivat sopia rahoittavansa toistensa tutkimusaiheita "tiskin alla". Tätä vastaan voi suojautua esimerkiksi niin, että nämä pelimerkit jaetaan samaan tapaan kuin vertaisarviointikin tehdään. Tämän yksityiskohtia en käy nyt erittelemään.

En yritä tässä puhua julkisen rahoituksen puolesta, enkä sitä vastaan, vaan identifioida tiettyjä ongelmia joita rahoituksen jakamisessa on. Riskien arvioiminen on vaikeaa, ja uskoisin että iso joukko tutkijoita, nimettominä toimiessaan, onnistuu siinä paremmin kuin pieni paneeli. Ei sikäli, että väheksyisin paneelien asiantuntemusta. Lähinnä tämä ajatus juontuu siitä, että keskusteltuani konsulttien kanssa ja kuunneltuani kokemuksia, panelistien aika on hyvin rajallista ja he eivät edes ehdi paneutua kunnolla hakemuksiin. Tämä on ongelma, koska se luo satunnaisuutta ja toissijaisia mittareita silläkin oletuksella, että asiantuntija kykenisi arvioimaan laatua ideaalitilanteessa.