Jätin eilen kaksi akatemiahakemusta. Toinen -- se jonka todennäköisyys tulla hyväksytyksi on astronomisen pieni -- oli hakemus akatemiatutkijan viisivuotisesta rahoituksesta. Raa'alla numeropelillä läpimenon todennäköisyys on 9 prosenttia, ja koska hakuikkuna on kuusi vuotta, voidaan tästä laskea että liki puolet sen lopulta saa, olettaen että hakijat hakevat joka vuosi. Jos porukan koko olisi kiinteä tuon kuusi vuotta, niin hakijoista 54 prosenttia saisi rahan, koska rahaa ei myönnetä samalle henkilölle kahdesti.
Akatemiatutkijan rahoitus on ns. lohi, eli niin hyvä kala, että sitä kannattaa pyytää vaikkei saisikaan. Tämä siksi, että tutkimussuunnitelman tekeminen on virkistävää ajatuksille ja CV ja julkaisuluettelo on syytä pitää kunnossa muutenkin. Lisäksi se pistää miettimään omat yhteistyökuviot aina uusiksi ja priorisoimaan. Tässä on kuitenkin ongelmansa, esimerkiksi se, että tämä priorisointi tapahtuu sellaisilla kriteereillä, jotka eivät mitenkään itsestäänselvästi ole itse tutkimuksen kannalta parhaimmat. Ns. Matteus-vaikutus on erityisesti tutkimusrahoituksessa hyvin voimakas; osa rahoittajista jopa pitää merkittävänä kriteerinä sitä, että henkilö on uran varhaisessa vaiheessa onnistunut hankkimaan muuta rahoitusta. Tämä on esimerkki yleisemmin mekanismeista jotka johtavat ns. winner-take-all- lopputuloksiin.
En valita tai protestoi kriteerien epäreiluutta. Pidän kuitenkin takaisinkytkentää sikäli ongelmallisena, että sen merkityksen kasvaessa itse laadun merkitys pienenee ja sattuman osuus kasvaa: Jos sattumalta päätyy oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, saa homman ns. rullaamaan, muutoin ei.
Se toinen, jolla on suurempi todennäköisyys tulla hyväksytyksi, on hankehakemus, jonka tein ns. haamukirjoittajan ominaisuudessa. Tämä kuuluu pelin henkeen, eli ryhmän seniorimmat hakijat hoitavat muut hallinnolliset tehtävät ja minä luonnostelen tutkimussuunnitelmia. Tässäkin rahoituksessa on riskinsä. Jos ja kun se tulee, niin pääsemme viemään läpi tutkimusprojektia jota olemme hautoneet kohta kymmenen vuotta. Henkilöresurssien kanssa tulee kuitenkin ongelma, koska toisin kuin vuosituhannen vaihteessa, nyt ei ole isoa joukkoa lahjakkaita nuoria tutkijanalkuja hinkuamassa tekemään väitöskirjaa, eikä hankerahaa oikein nykyään edes sellaiseen voisi edes pääosin laittaakaan. Postdocit taas ovat joko katkeroituneita ja urautuneita (kuten minä viisi vuotta sitten) tai jos ovat kyvykkäitä, paljon halukkaampia menemään jonnekin ihan muualle töihin.
En kuitenkaan, yllä sanotusta huolimatta, ole lainkaan epätoivoinen, sen paremmin rahoituksen saamisen kuin sen käyttämisenkään suhteen. Todennäköisesti kupongeilla ei tule mitään, ja jos tuleekin, niin kyllä sille rahalle aina ottajansa löytyy. Ja kyllä se tutkimuskin sieltä sitten tulee. Ja jos ei tule, niin en itke tai yöuniani aio menettää senkään vuoksi. Karavaani kulkee jne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti