Pitkä Juoksu Part 2, vol II

Pidin viikon tauon viime viikonlopun pyöräretken jälkeen, lukuunottamatta paria tkd-harjoitusta viikolla. Vältin tietoisesti juoksua ja mitä tahansa, mikä voi käydä polville tai jalan jänteille. Sunnuntaina lähdin heittämään kympin lenkkiä.

Olen huomannut ilmiön, jolle en tiedä mitään omaa ilmaisua, mutta nimitän sitä nopeuden näläksi. Tarkoitan tällä sitä, että tarkoituksena on lähteä rauhalliselle peruslenkille, mutta jalat nyt vaan vetävät kovempaa, ja hitaampi juokseminen tuntuu väärältä kropassa. Sunnuntaiaamun lenkin tarkoitus oli ikäänkuin vain herätellä jalat ja muu kroppa siihen, että kohta alan harjoitella enemmän. Ensimmäisen puolen kilometrin kohdalla kävi selväksi, että nopeuden nälkä oli sen verran kova, että yli viiden minuutin kilometrit tuntuisivat aivan liian hitailta. Syynä saattoi myös olla ilman kylmyys, eli tuntui siltä että lämmöt piti saada päälle nopeasti.

Juoksu sujuikin ihan hyvin noin puoliväliin saakka, mutta sitten oikean polven ulkosyrjä ilmoitti olemassaolostaan. Kipu ei tule polven nivelestä, vaan jänteestä, joka kulkee polven sivulla. Ilmiö oli sama kuin reilu viikko takaperin, eli muutaman kilometrin jälkeen jalka alkaa kipuilla. Kipu myös loppuu lähes välittömästi kun vaihtaa kävelyyn. Särkyä rasituksen ulkopuolella ei ole lainkaan, eikä käytännössä mitään muutakaan tuntemusta, vaan ainoastaan juoksu itsessään tekee kipeää. Kipuilun profiili on siis lähes täysin päinvastainen kuin vasemman jalan plantaarifaskiitilla, joka taas kipeytyy levosta. Nilkka ja jalkapohja kipeytyvät jo siitä, että katson tunnin verran televisiota, minkä jälkeen nouseminen tuottaa tuskaa.

Vauhti kympillä putosi noin 10 kilometriin tunnissa kivun alettua. Tämä ei poistanut kipua, vaikka hieman helpotti. Sports trackeristä huomaa, että ensimmäiset viisi kilometriä menivät keskinopeudella noin 12 kilometriä tunnissa, jälkimmäiset viisi 10.8. Viimeisillä kilometrillä myös oikea lonkka alkoi kipeytyä. Epäilen jännittäneeni reittä ja lonkan ojentajaa jotenkin reaktiona polven kipuiluun, koska myöhemmin lonkassa ei tuntunut mitään. Loppupäivän aikana esimerkiksi rappusten laskeutuminen teki kipeää, ja yhdessä kohtaa käydessäni kaupassa otin pari juoksuaskelta, mikä tuntui välittömästi.

Lenkin nopeuden putoaminen puolivälissä näkyi myös sykkeen putoamisena. Alkupuolen syke vaihteli pääosin välillä 167-180, kun taas loppupuolella se oli 158-176.  Useimmiten jos vauhti putoaa väsymyksen tai liian kovaa juostun alkumatkan vuoksi, syke ei putoa loppumatkalla vaikka juoksisin hieman hitaammin, vaan kovaa juostessa sykeprofiili on tasainen tai jopa hieman nouseva.

Tampereen puolimaratonin, sitä edeltäneen harjoittelun himmailun ja sen jälkeisen toipumisen vuoksi syyskuun kilometrit jäävät alle seitsemänkymmenen. Ensi kuun aikana olisi tarkoitus taas nostaa määrä yli kolmenkymmenen viikossa, mutta jos polvi on tällainen, kilometrit on syytä pitää vähäisinä. Edellisten kokemusten perusteella noin neljän kilometrin lenkkien ei pitäisi polvea ärsyttää. Internethakujen perusteella ITBS vaikuttaisi todenäköiseltä diagnoosilta. Useimpien lähteiden mukaan tietyt spesifiset jalkoja vahvistavat harjoitukset yhdistettynä juoksumäärien pudottamiseen hetkeksi ovat paras hoitomuoto.

Erään asian olen huomannut tässä harrastuksen edetessä. Ennen ajattelin yleensä, että 10 kilometrin lenkki 53 minuutissa olisi ollut pitkä JA nopea. Vielä vuosi sitten olisin ollut kummissani, ja olisin pitänyt tällaista juoksua jonkinlaisena tavoitteena. Nyt kroppa tuntuu huutavan vain lisää kilometrejä ja lisää nopeutta - polvea lukuunottamatta, tietenkin. Ahdistun ajatuksesta että joudun vähentämään juoksua, tai siis, etten voi lisätä sitä nyt.

Sivumennen sanoen, viikonloppuna vietettiin Tampereen päivää, ja perinteiden mukaan monet harrastusseurat jne pitivät avoimia ovia. Kävimme lasten kanssa Tampereen Jousiampujien salilla Osmonkallion väestönsuojassa, mutta nuoremmalla pojalla on vielä hieman liian lyhyet kädet. Vanhempi sai hyviä osumia tauluun. Kävimme myös vähän modernimpia projektiiliaseita kokeilemassa Pohjois-Hämeen ampujien tiloissa. Vanhempi poika yllätti kaikki ilmapistoolilla, ampumalla neljä laukausta, kaikki mustalle. PHA:lla alkaisi ampumakurssi keskiviikkona, mutta valitettavasti nykyiset harrastukset menevät näiden kanssa päällekäin. Hieman intouduin kuitenkin, ja ajattelin kaivaa vanhan ilmakiväärini ja CO2-pistoolini naftaliinista. Ehkä hankin jonkun edullisen ilmapistoolin harjoittelua varten.

Ampumaharrastus on mielestäni erittäin terve ja hyvä harrastus, sillä se opettaa varovaisuutta ja kärsivällisyyttä. Nuorempi poika saikin opetuksen tästä eilen. Isoveljen menestys sai hänet kiukustumaan ja yrittämään kovasti itsekin osua tauluun. Into ja kiukku kuitenkin kostautuivat, eikä poika kuunnellut ohjeita. Mitään vakavaa ei sattunut, mutta poika painoi ohjeiden vastaisesti nenänsä aivan liian lähelle ilmapistoolin perää "tähdätäkseen paremmin". Vaikka ilma-aseen rekyyli on mitätön, jousen laukaisu saa aseen tärähtämään, ja poika sai kirjaimellisesti nenilleen pistoolin tähtäimestä. Tänään oli nenävarressa mustelma, jota hän aikoi sanojensa mukaan esitellä ylpeänä eskarissa...