Hakemus II.

Kirjoitin viikonlopun Akatemiahakemusta. Näissä on ongelmana se, että helposti innostuu ajattelemaan että hakemuksella olisi jotain merkitystä. Tosiasia on, että myöntöjä tehdään nykyään ehkä alle kymmenen prosenttia; pintatasolla tilasto näyttää lupaavammalta (vajaa 20%), mutta yksittäisen tutkijan kohtaama todellisuus on toinen sikäli, että noita lukuja hierotaan siivoamalla osa hylätyistä hakemuksista pois. Minulla ei ole mitään erityisempää syytä epäillä, että myönnöissä katsotaan jotain tieteellisen työn ulkopuolisia asioita kuten kaverisuhteita. Sensijaan hakijoille kyllä annetaan aivan liian ruusuinen kuva mahdollisuuksista. Joka paikassa kannustetaan hakemaan erilaisilla iskulauseilla.

Hakeminen itsessään on pitkälti nöyryyttävää. Kielteiset päätökset "perustellaan" yleensä asioilla, jotka on luettu rivien välistä. Esimerkiksi viimevuotisessa hakemuksessani oli tartuttu yhteen lauseeseen mahdollisesta tutkimuslinjasta, ja mainittu siihen liittyvän oman kokemukseni puute merkittävänä heikkoutena. Lisäksi arviossa oli väärinkäsitys esimerkiksi siitä, missä oikeastaan työskentelen ja kenen kanssa. On sangen kummallista, että tällaisia täysin ilmeisiä faktoja ei tarkasteta, semminkin kun tutkimussuunnitelman sivumäärä on hyvin rajallinen. Itsestäänselvinä pidettyjä faktoja ei voi kaikkia mainita, koska ne täyttäisivät koko hakemuksen ja toisaalta jos niitä jättää mainitsematta, ne sivuutetaan tai tulkitaan päinvastaisiksi. Vika ei edes voi olla siinä, että päätetään etukäteen että hakemus on huono ja sitten haetaan tekosyitä, koska lausunto haetaan ulkopuolisilta asiantuntijoilta.

Akatemia on sikäli ystävällinen, että sieltä sentään ilmoitetaan hakijalle, mikä tulos on ollut. Monet rahoitusta myöntävät tahot eivät vaivaudu edes kertomaan hylätyille henkilökohtaisesti, vaan kielteinen päätös täytyy päätellä siitä, että mitään ei ole ilmoitettu. Tätä pidän kohtuuttomana, koska se on psykologisesti erittäin raskasta. Lisäksi juuri kielteinen päätös on monessa tapauksessa se, mihin hakijan täytyy reagoida, esimerkiksi etsimällä uusi työpaikka tai projektirahoituksen tapauksessa etsiä muita rahoituslähteitä tai kertoa työntekijöille.

Nyt vireillään olevat hakemukseni tulevat ratkaisemaan tutkijanurani jatkon. Tiedän, että olen tehnyt virheen yrittäessäni jatkaa, minun olisi pitänyt tehdä, niinkuin eräs täälläkin kommentoinut henkilö on ehdottanut: Asettaa konkreettinen raja ja sitoutua siihen etukäteen. Tämä neuvo on hyvä, ja sen perustelu yksinkertaisuudessaan nerokas. Jos käynnissä on jokin epäsuotuisa prosessi, sen aiheuttama haitta tuppaa kasvamaan eksponentiaalisesti. Ihmiset sopeutuvat suhteelliseen muutokseen niin, että jos sonnan määrä kasvaa vaikka 10% vuodessa, ihminen saattaa sinnitellä odotellen käännettä parempaan hyvinkin pitkään, koska suhteellinen muutos on melko hidasta. Toisaalta, jos asettaa rajan suunnilleen mihin tahansa juuri nyt, niin raja ylittyy melko nopeasti. Trikki on siinä, miten saa itsensä sitoutumaan rajaan.

Tämän neuvon nerokkuus on näkynyt kummastakin suunnasta omassa elämässäni. Esimerkiksi lojaaliuteni Vihreitä kohtaan oli jatkuvasti koetuksella, ja lopulta asetin puolueen linjalle konkreettiset rajat, jotka ylittäminen johtaa siihen että lopetan sen tukemisen. Raja ylittyi puolessa vuodessa, vaikka sitä asettaessani en uskonut sen ylittyvän lainkaan. Toisaalta, en ole asettanut mitään tällaista rajaa omassa työssäni, ja uskoisin, että jos olisin minkä hyvänsä rajan asettanut kaksi vuotta sitten (kun nykyinen virkakauteni alkoi), se olisi ylittynyt jo kirkkaasti.

Haluaisin kovasti sanoa, että jos nyt en saa kumpaakaan hakemaani rahaa, niin lopetan, pakkaan pillit pussiin ja lähden enkä mieti tulevaa. Keväällä jo tavallaan tein tällaisen päätöksen, mutta päätös lähteä viivästyi; sain tarjouksen josta en halunnut kieltäytyä, mutta jota en myöskään voinut hyväksyä. Tämä haiskahtaa kuitenkin tekosyyltä ja turvallisuushakuisuudelta omalta osaltani, koska ihminen on itsepetoksen mestari.

Editori ilmoitti, että saamme "pian" tietää lehtiartikkelimme kohtalon. Kirjoitin erään hollantilaisen kolleegani kanssa paperin erään ekvivalenssituloksen ympärille. Tulos oli omamme, ei kovin yllättävä, mutta teoreettisesti tärkeä. Lähetimme sen alan keskeiseen teoriakonferenssiin, josta se hylättiin "liian teoreettisena". Valitin asiasta ohjelmatoimikunnalle -- en yrityksenä saada päätöstä kumottua, vaan jotta tällaiset arviot saataisiin kertakaikkiaan kitkettyä peer-review prosessista. On jotenkin häpeällistä, että toimikunta kiireiden takia jättää lukematta subreviewereiden kommentit ilmeisen sonnan varalta.

Asiaa sivuttiin, joskaan ei käsitelty suoraan ACM:n blogissa. Alan arviointiprosessissa ollaan paikoin suoraan sanoen törkeitä. Ei pelkästään virheellisen sisällön vaan myös muodon osalta. Ei palvele kerrassaan mitään tarkoitusta kirjoittaa arvostelua, jossa keskitytään pelkkään haukkumiseen. Kuitenkin tällaisia arvosteluita on hylkäävistä arvosteluista aina valtaosa.

ACM:n kommentit kannattaa lukea, koska siellä on myös tahallisia väärinymmärryksiä tästä ilmiöstä. Esimerkiksi joku esittää olkiukon, jonka mukaan Meyer olisi väittänyt että sonta pitää päästää läpi. Kun minä kirjoitan täällä, että jokin tutkimus on "sontaa", se on täysin eri asia kuin jos kirjoittaisin arviota. Vertaisarvio on minulle ja monelle muulle tutkijalle pyhä toimitus. Kun tiedettä on väitetty jonkinlaiseksi uskonnoksi, niin analogiaa jatkaakseni, vertaiarviointi on sen tärkein sakramentti. Hylkäys ja hyväksyminen ovat sivuseikkoja, läpinäkyvä analyysi on paljon tärkeämpää.