Narraat kuitenkin.

Syreenien tuoksu oli tänä aamuna tavattoman voimakas. Ilman kosteus oli korkeahko, ja ilmassa oli todennäköisesti paljon erilaisia aerosoleja. Myös aurinko paistoi.

Olen kirjoittanut melko paljon merkityksestä ja ymmärryksestä, mutta yleensä olen kytkenyt ymmärryksen tarkoituksenmukaiseen operationalisointiin, ja sivuuttanut erään inhimillisen hahmotustavan toisen aspektin lähes täysin. Nimittäin narratiivin. Narratiivi on hyvin inhimillinen tapa ymmärtää asioita, koska ihminen käyttää kieltä kommunikaation lisäksi sisäiseen puheeseen. Sisäinen puhe on hyvin eksplisiittinen ajattelun muoto, ja tietyssä mielessä eksplisiittisin, johon ihminen kykenee ilman formalisointia tai erilaisia graafisia ajattelun apuvälineitä.

Myytit voidaan ajatella narratiivena, joissa esitetään yhtäältä erilaisia maailmanselityksiä (esim. luomismyytit) ja toisaalta moraalifilosofisia tutkielmia. Myytti on toki sepite, mutta jos se ymmärretään allegorisesti, se voi silti osittain esittää mielekkään teorian siitä, miten asiat toimivat. Esimerkiksi erilaiset luomiskertomukset voidaan ymmärtää allegorioina neoliittisesta vallankumouksesta jne., prosesseista. Ne ovat siis narratiiveja, joissa on prosessi on redusoitu esimerkiksi kertomukseksi yksittäisestä ihmisestä tai pienestä joukosta ihmisiä.

Reduktionismilla viitataan tässä viitekehyksessä yleensä narratiiviin, jossa jokin ilmiö selitetään kompositionaalisesti jonkin äärellisten rakennusosien joukon toiminnan kautta. Esimerkiksi neuroreduktionismi viittaa narratiiveihin, jossa mielensisällöistä puhutaan vain erilaisina aivosolujen toiminnan ilmentyminä, vailla mitään näistä erillistä substanssia. Toisena esimerkkinä, ihmisestä voidaan fysikaalisessa mielessä puhua kokoelmana erilaisia (tarkastelutasosta riippuen) kemiallisia ja sähköisiä prosesseja.

Tällainen reduktionismi on toisinaan epäsuosittua, ja se herättää typertymisen tunnetta kuulijoissa, mutta tässä on yleensä taustalla eräänlainen abstraktiovuoto ihmisen aivoissa. Narratiivi operationalisoituu arkikielestä yleensä kouriintuntuvien objektien lisäksi puhujien tai puheen kohteiden mielensisältöihin. Narratiivia ei yleisestiottaen koeta mielekkääksi ilman toimijoita, siis objekteja, joilla voidaan selittää olevan näitä mielensisältöjä. Esimerkiksi reilu vuosikymmenen takainen "oivaltava" kirja Persoonan kieltäjät argumentoi, että tällaiset persoonattomat narratiivit ihmisen toiminnan selittäjinä ovat suora hyökkäys ihmisyyttä vastaan. Problematisointi toki kohdistui pitkälti puhetavan yhteiskunnallisiin sovelluksiin.

Abstraktiorikko syntyy viimekädessä käsitteiden rajauksesta ja siitä, että narratiivien välinen abstraktien käsitteiden "samuus", saati sitten operationalisointi, ei ole kongruenssi. Esimerkiksi, kun mielensisältöjä kuvataan sähkökemiallisiksi ilmiöiksi, ja näihin ilmiöihin kohdistetaan muunnoksia ja operaatioita, ei tulos ole millään ilmeisellä tavalla palautettavissa muutoksiin mielensisällöissä. Jos tämä ymmärretään teorian puutteeksi ja kuvauksen vajavaisuudeksi, so. puutteelliseksi reduktion ymmärrykseksi, ei ristiriitaa ole. Sensijaan, jos esitetään, ettei tällainen reduktio ole periaatetasolla mahdollinen, tai, mikä vielä yleisempää, rikotaan vielä lisäksi Humen giljotiinia postuloimalla, ettei se saa olla mahdollinen moraalisten implikaatioidensa vuoksi, on kyseessä abstraktion väärinkäyttö.

Toki väärinkäytös on kyseessä myös silloin, jos tätä puutteellista kuvausta yritetään käyttää argumenttina abstraktimman tai rinnakkaisen hahmotustavan ilmiöistä puhuttaessa.

Syyrenien tuoksu, linnut, hyönteiset ja kostea ilma muistuttivat minua siitä, miten me olemme kaikki auringon loisia. Pyörteitä, jotka nielevät toisiaan, ja joita pyörittää viimekädessä miljardien vuosien katkeamaton 400-700 nanometrin fotonien virta. Tämä narratiivi on reduktionistinen, mutta myös tosi.