Annus Mirabilis

Tätä vuotta 2016 on enää jäljellä 12 päivää. Kahden vuorokauden sisällä tapahtuu ns. talvipäivän seisaus. Täytin tänä vuonna 40 vuotta. Olen pitänyt tätä blogia muodossa tai toisessa nyt 14 vuotta.

Muutin melkein tasan vuosi sitten pois vuosikaudet kotina pitämästäni talosta, jonka korjaamiseen olin panostanut kesälomat ja ison läjän rahaa, ja jonka olin kuvitellut olevan joskus lapsenlapsilleni taianomainen mummola, kuten se oli lapsilleni ollut näiden leikki-iässä taianomainen vehreine pihoineen ja lukuisine piilopaikkoineen. Kesällä astui voimaan avioero avioliitosta joka oli tuolloin kestänyt hieman yli 12 vuotta, ihmisen kanssa, jonka kanssa olin asunut saman katon alla 15 vuotta, ja jonka olin tuntenut liki 18 vuotta.

Kirjoitin blogissani asiasta noin vuosi sitten, kun muutin. En kertonut sen enempää yksityiselämästäni; tämä ei ole ollut tapanani. Olen kirjoittanut milloin treenaamisesta, milloin taloudesta, politiikasta, tutkimuksesta, ja niin pois päin. Mainitsin että olen pyrkinyt omaksumaan stoalaisen mielenlaadun, ja kirjoitin siitäkin erikseen. Lopulta kun mietin mitä kaikkea asiaan liittyy, olen sanonut melkein kaiken.

Mutta silti. Hopeareunus: Kaikista elämäni vuosista, juuri tämä vuosi on ollut se, jolloin subjektiivinen hyvinvointini on kasvanut kaikkein eniten. Tämä on tietenkin tarkoitettukin vitsiksi; vuosi sitten olin elämäni vaikeimmassa ja pahimmassa tilanteessa. Olimme päättäneet erosta jo itseasiassa noin vuotta aiemmin, ja sitä oli edeltänyt lähes vuosi jonka aikana epävarmuus jäyti minua suunnattomasti. En syytä ketään mistään tapahtuneesta. Aivan erityisesti, oma omatuntoni on täysin puhdas. Myönnän: En halunnut tätä elämäntarinaa, en valinnut näitä askelia tai tätä polkua, mutta tälle polulle jouduin. Mikään oma toimintani ei tietääkseni tähän johtanut, sillä en sitä tietoisesti tai millään jälkikäteen havaittavissa olevalla toiminnalla edesauttanut. Minua ei kohdeltu kaltoin, ei petetty, enkä joutunut vedätetyksi, uhkailun tai kiristyksen tms kohteeksi. Kaikki se, mitä tapahtui, tapahtui parhaimmalla ja lempeimmällä tavalla, niin humaanisti kuin voin kuvitella.

Ja silti se oli tuskallisin asia mitä olen koskaan kokenut. "Minä", sikäli kuin ihmisen identiteetin voidaan ajatella koostuvan niistä asioista joita yksilö kokee tärkeiksi, olennaisiksi asioiksi elämässään, olen nyt aivan eri ihminen kuin ennen. Näytän erilaiselta. Tunnen itseni erilaiseksi. Puhun, ajattelen, asun, elän, harrastan, syön, vietän aikaa eri tavoin kuin joitain vuosia sitten.

Tässä rikkinäisessä tilassani tapasin ihmisen jonka kanssa olen voinut jakaa tänä vuonna asioita. Ihmisen joka on kokenut samanlaisia asioita. Meillä on ollut hyvä olla yhdessä, ja olen kiintynyt tähän ihmiseen. En kuitenkaan pysty kokemaan niitä tunteita joita joskus koin; en edes "yritä". Olen oppinut sen, etteivät ihmisen tunteet muutu "yrittämällä". 

Eilen leivoimme pipareita. Sydämen muotoisia. Ne paloivat.  Itkin tänään kun katselin niitä.

Ensi vuodesta tulee vielä parempi. Nostan 200kg maasta.

Food for thought

En katsonut Arman Alizadin taannoista TV-ohjelmaa ravitsemuksesta, koska en katso televisiota. Hankkiuduin perinteisessä mielessä televisiosta kokonaan eroon vuoden vaihteessa, eikä minulla ole kotonani minkään valtakunnan viritintä. Pystyn katsomaan HBO:n ja Netflixin tapaisia palveluita PS4:n kautta, mutta siihen töllöttämiseni rajoittuukin.

Kyseinen ohjelma on resonoinut pitkin Internettiä ja Sosiaalista mediaa erilaisten väitteiden ja höpsöilyjen ja kiisteiden yms kautta. Koska ravitsemus kuitenkin sivuaa myös nykyisiä blogiteemojani, niin kommentoin ravitsemuskeskustelua vain suhteuttamalla viralliset suositukset omaan ruokavaliooni.

Ensinnäkin, julkisuudessa on vääntöä ns "virallisen" ravitsemussuosituksen ja erilaisten vähemmän virallisten oppien välillä. Pääsääntöisesti se "keskustelu" jota olen nähnyt on toistensa ohi puhuvien ja olkiukkoja esittelevien ihmisten huutamista. Jokainen vähänkään äänekkäämpi taho näyttää tehneen asiasta arvovaltakysymyksen, jolloin tyypillisesti käy niin että tosiasiat saavat siirtyä taka-alalle ja henkilöön käyvät kommentit tulevat etusijalle. Kovimpia väitteitä on heitelty Pekka Puskan ja Mikael Fogelholmin suuntaan, pääsääntöisesti siksi että nämä on nähty (ehkä oikein ja ehkä väärin) puolustavan arvovallallaan nimenomaan "vanhentuneita" ja "virheellisiä" ravitsemussuosituksia. En mene näihin kommentteihin sen enempää, mutta totean vain että yksin se vimma jolla näihin henkilöihin on kohdistettu pahantahtoista kommentointia, tekee asiasta jo epämiellyttävän. Minulla ei ole mitään syytä olettaa että Fogelholm tai Puska olisivat huonoja tutkijoita.

Tutkimusyhteisöissä kuitenkin vallitsee ns conventional wisdom- ajattelu. Tämä tarkoittaa sitä, että näkemyksiä korjataan inkrementaalisesti ja konservatiivisesti kun uutta evidenssiä tulee. Tämä on hyvä asia, ja ymmärretään usein väärin maallikoiden piirissä. Tämä johtuu siitä että uudet tulokset ovat useammin vääriä kuin vanhat. Suurempi ongelma omasta näkökulmastani, kuin virheelliset tutkimustulokset, on se, että tutkimusten tuloksia tulkitaan suosituksiksi muokattuina varsin jäykästi ja juuri tässä kohtaa arvovaltakysymykset myrkyttävät tilanteen.

Nyt itse asiaan. Jotta olisi mielekästä keskustella siitä mitä, jos mitään, vikaa on ns virallisissa ravitsemussuosituksissa, niin on syytä ensin tarkastella mitä ne ovat. Kas tässä.  Esitän tiivistetyn tulkinnan suosituksista näin:

• Juureksia, vihanneksia, hedelmiä, marjoja ja sieniä tulisi olla noin 500g päivässä. 
• Täysjyväviljatuotteita yms, kuitupitoisuus vähintään 6%. Puuro-ekvivalentteina mitattuna 3-5 lautasellista puuroa päivässä. Tämä on yläraja. Jalostettuja viljatuotteita kuten pullaa tms mahdollisimman vähän. 
• 5-6dl maito-ekvialenttia. Vähärasvaista. 
• 45-60% energiasta hiilihydraattia. Sokerista alle 10% energiasta.
• 25-40% rasvaa. Ei transrasvoja ja yli 2/3 tyydyttymättömiä rasvoja.
• 10-20% proteiinia. 
• Energiansaanti tasolla joka ylläpitää painoindeksiä 20-25. 

Ensinnäkin, tässä saantisuosituksessa ei suurimmalle osalle ihmisistä ole mitään vikaa sinänsä. Väittäisin että pääosa ihmisistä voi aivan hyvin nämä kriteerit täyttävällä ruokavaliolla. Näyttää kuitenkin siltä, että nämä suositukset on luotu tarkastelemalla popuaatiotason keskiarvoja ja korrelaatioita.

Otetaan sitten oma ruokavalioni, jolla olen hankkinut lihasmassaa viimeisen kahden vuoden aikana arviolta 10 kiloa; Painoin 65 kiloa vuoden 2013 syksyllä ja aloitin voimaharjoittelun vuoden 2015 alusta.

• Vihanneksia, hedelmiä, marjoja, jne. lähes joka aterialla. En laske määriä, mutta epäilen jääväni alle tuon 500g päivässä vaikka laskisin mukaan avokadot yms. 
• Syön leipää, jossa kuitupitoisuus on mahdollisimman suuri. Pyrin siihen että se on 7% tai yli. Viljatuotteita kuluu joitain satoja grammoja päivässä.
• Maitotuotteista käytän rahkaa noin 300-500g päivässä ja keskimäärin noin 5dl maitoa tai maitoa vastaavia nesteitä. Maidossa en suosi vähärasvaisia, mutta en myöskään sen kummemmin panosta rasvaisempiin tuotteisiin (kuten vaikkapa kulutusmaitoon)
• 30-50% energiasta tulee hiilihydraatista. Sokeria on noin 10-25%. 
• 30-50% energiasta tulee rasvasta. Tyydyttynyttä rasvaa suurin osa. Lisänä kalaöljyä ja salaatinkastikkeena oliiviöljyä.
• 20-40% proteiinia. Proteiinin määrä on tyypillisesti noin 2g per painokilo, hieman yli. Itselläni päivässä siis noin 150-180 grammaa.
• Energiansaanti tasolla joka treenipäivinä ylittää kulutuksen ja lepopäivinä kattaa kulutuksen suunnilleen. Painonnousu maltillista, pääosin jo tasoittunut. 

Hiilihydraatin osuus on treenipäivinä suurempi kuin lepopäivinä. Treenipäivien energiansaannissa sokeria on vielä enemmän, koska juon treenin jälkeen lähes poikkeuksetta litran Plus-kaakaojuomaa, siinä yksin on yli 60g sokeria. Lepopäivinä syön vähemmän hiilihydraatteja, mutten vältä niitä kokonaan. Itseasiassa, lepopäivien ruokavalio muistuttaa aika paljon virallisten saantisuositusten mukaista, hiilarien ollessa alakanttiin, rasvan ja proteiinin hivenen yläkanttiin.

Karkea bro-science malli, jota käytän, on seuraavanlainen.  Anabolia viittaa tässä kudosta rakentavaan metaboliseen tilaan. Tämän vastakohta on katabolia, kudosta tuhoava tila.  Energiavaje tuottaa katabolisen tilan ja energiaylijäämä anabolisen tilan. Tärkein anabolista tilaa tuottava tekijä on insuliinivaste. Se, millaista kudosta anabolisessa tilassa rakennetaan riippuu muutamista tekijöistä. Se riippuu siitä, mitä "syitä" elimistöllä on toimia. Treenaaminen rasittaa lihaksia ja tuottaa energiavajeen, mikä tuottaa katabolisen tilan. Tämän kumoamiseksi nautin hiilihydraattipitoista ruokaa ja juomaa treenin jälkeen. Koska rasitus on kohdistunut lihaksiin, niin elimistö reagoi pääsääntöisesti rakentamalla lihaksia. Lihasten rakentamiseen tarvitaan insuliinin lisäksi aminohappoja, joita saa proteiinipitoisesta ruoasta. Tässä kohtaa siis 2-2.5g per painokilo (laskettuna tavoitepainosta) on ns hyväksi havaittu bro-science osastolla.

Huomautan että tässä jätän paljon metabolisia prosesseja mainitsematta; olen niistä täysin tietoinen ja osa siitä mitä tässä sanon on "huuhaata" eli yliyksinkertaistusta ja tarkalleen ottaen virheellistä. Tarkoitus on tuottaa yleiskuva jota sitten kukin voi tarkentaa tutkimalla metaboliaa tarkemmin.

Lepopäivinä ja kevyen treenin tai aerobisina päivinä taas elimistö ei samalla tavalla reagoi treenin mahdolliseen energiavajeeseen rakentamalla lihasta, joten hiilihydraatin määrä pidetään pienempänä. Suurempi insuliinivaste nimittäin tässä kohtaa johtaisi toki anabolisempaan tilaan, mutta silloin rakennettaisiin suhteessa enemmän rasvakudosta. Juoksun tms jälkeen tämä ei ole ongelma, lepopäivinä ehkä enemmänkin. Itseasiassa, juoksun jälkeinen katabolinen tila on syytä kumota, koska siinä yhteydessä elimistö tuppaa herkästi käyttämään lihaskudosta "vararavintona". Proteiinin kanssa en kitsastele myöskään lepopäivinä, vaan pyrin tuohon 2g per painokilo silloinkin, jotta elimistö ei joutuisi käyttämään lihasten proteiinia mihinkään.

Ihmiset jotka pyrkivät laihduttamaan, pyrkivätkin kataboliseen tilaan. Heidän pyrkimyksenään on -- tai sen pitäisi olla -- kuitenkin polttaa nimenomaan rasvavarastoja, ei tuhota lihaksia. Virallisella suosituksella veikkaisin, että tässä kohtaa tulee helposti ongelma, ellei koko paletti ole täysin kunnossa. Nimittäin, virallisen suosituksen proteiinimäärä on melko alhainen. Tämä tarkoittaa että lihasten ylläpitoon ja korjailuun yms tarvittavia aminohappoja voi olla niukasti jos liikunta on runsasta ja energiavaje on merkittävä. Eikä liikkumattomalle tilanne ole sikäli parempi, että elimistö käyttää vararavinnokseen sitä mikä on "hyödytöntä". Liikkumista välttävän ihmisen lihaksisto on elimistön näkökulmasta hyödytöntä painolastia, joten energiavajetta aletaan herkästi korjata ottamalla "ylimääräistä" proteiinia lihaksista, etenkin jos proteiinin määrä ruokavaliossa on erityisen pieni. "Erityisen pieni" viittaa tässä virallisten suositusten alarajojen tuntumassa oleviin määriin. Jos esimerkiksi energiansaanti on 1600kcal päivässä (mikä monissa laihdutusdieeteissä on), tästä 10% on 160kcal, jonka saa 40 grammasta proteiinia. Tämä on "riittävä" 50 kiloiselle ihmiselle siinä mielessä, että merkittäviä akuutteja proteiininpuutoksia ei tule, mutta auttamattomasti liian vähän pitkällä aikavälillä vaikka mikä olisi. 2000kcal saannilla 20% proteeiiniosuus vastaa 100 grammaa proteiinia. Se on jo ihan OK määrä -- 50 kiloiselle naiselle -- jos pyritään ylläpitämään lihasta niukan energiansaannin oloissa.

Minusta siis näyttää, että kohtuullisesti liikkuva ihminen jonka ruokailutottumukset osuvat noihin raameihin, tulee virallisella ruokavaliolla toimeen jos proteiinit ovat hieman yläkanttiin. Enemmän liikkuva, jolla energiansaantikin on suurempi, itseasiassa pärjää varsin hyvin jos treenaamisen painopiste ole lihasmassan lisääminen.

Entä sitten huonosti liikkuva? No, ensinnäkin, jos proteiinin tarve vähänkin nousee syystä tai toisesta, juuri ylläpitokalorimäärällä operoiva on äkkiä tilanteessa jossa elimistö tuumaa että lihasta joutaa käyttämään ravinnoksi, etenkin kun sitä proteiinia ei välttämättä ole ravinnossa niin paljon. Vanhemmiten suositustenkin mukaan proteiinin määrää pitäisi lisätä, koska suolisto ei ole vanhemmalla ihmisellä enää niin tehokas ottamaan proteiinia vastaan. Jos heikosti liikkuva karsii energiansaannistaan, niin mitä sitten? No, tällöin lihakset surkastuvat. Ja kun lihakset surkastuvat niin kun energiansaanti taas kerran nousee -- ja aina se näyttää nousevan koska tilapäiset dieetit nyt vaan eivät toimi -- niin passiivisen ihmisen anabolinen tila johtaa rasvakudoksen rakentamiseen. Miksi rakentaa lihasta kun kerran sitä ei tarvita?

Veikkaukseni on, että vähähiilihydraattisen ruokavalion suosio ja teho perustuu muutamaan tekijään. Ensinnäkin, kun insuliinivaste on maltillisempi, niin anabolia ei ole yhtä aggressiivista. Veren sokeri ei esimerkiksi heilahtele ja siten nälän tunnetta ei tule kovin nopeasti. Energiaylijäämänkin oloissa todennäköisesti rasvakudosta muodostuu hieman hitaammin. En pidä uskottavana teoriaa jonka mukaan voisi syödä "kuinka paljon tahansa", mutta pidän uskottavana että subjektiivisen näläntunteen ehdoilla tulee syötyä vähemmän. Toinen aspekti lienee, että koska proteiinin määrä on riittävä, katabolian oloissakin lihasta hävitetään vähemmän suhteessa rasvakudokseen, ceteris paribus.

Yksi asia johon ruokavaliolla on rooli, on kakkostyypin diabetes, joka johtuu kudosten insuliiniresistenssistä. Tämä on metabolinen häiriö jossa insuliinin kyky säädellä verensokeria on alentunut, koska kudokset eivät reagoi insuliiniin "normaalilla" tavalla. Tällöin esimerkiksi insuliinin tuottama anabolinen reaktio on hitaampi ja heikompi. Elimistö reagoi kohonneeseen verensokeriin monilla eri tavoilla ja iso osa näistä on haitallisia pidemmän päälle. Insulliiniresistenssin syntymekanismista on spekulaatioita, joita en käy tässä erittelemään mutta se esiintyy usein yhdessä ylipainon kanssa. Bro science-teoria on että kun "turhaa" anaboliaa (sokerilla ja rasvalla tuotettua rasvakudosten kasvua) on jatkunut riittävän pitkään, elimistö turtuu insuliiniin. En ota tähän kantaa.

Mutta jonkin verran on näyttöä siitä, että anaerobinen harjoittelu, joka kuluttaa lihasten glykogeenivarastoja, ajan oloon vähentää insuliiniresistenssiä, etenkin jos se yhdistetään kalorivajeeseen. Hypetettyjä, mutta nähdäkseni todeksi osoittamattomia teorioita on myös siitä, miten hiilihydraattien karsiminen parantaa insuliiniresistenssin ajan oloon. Näissä teorioissa on perääkin, ja anekdootteja tai pienimuotoisia positiivisia tutkimuksia on jos sen verran, että asia on tutkimisen arvoinen myös populaatiotasolla. On ymmärrettävä että evidenssi ei ole todennäköisesti niin vahvaa, että sen perusteella olisi mielekästä antaa koko populaatiota koskevaa ravitsemussuositusta. Tämä on se kohta, jossa "hörhöt" menevät kokonaan sekaisin ja kehittelevät milloin mitäkin salaliittoteorioita. Ymmärrän turhautumisen, mutta hötkyily on yleisestiottaen varsin typerää.

Jos minulta kysytään mikä omasta mielestäni on paras arvaus sille miten insuliiniresistenssistä kärsivän tai sellaisen riskiryhmään kuuluvan (ylipainoisen) tulisi toimia, niin sanoisin että 1) hinaa ruokavalionsa virallisista suosituksista selkeästi vähähiilihydraattisempaan suuntaan, ei kuitenkaan äärimmäisyyksiin. 2) Aloittaa aktiivisen liikuntaregiimin. Vakavasti ylipainoinenkin voi liikkua kävellen jonkin verran. Tämän lisäksi pitäisi saada jotain anaerobista (glykolyyttistä) treeniä joka söisi lihasten glykogeenejä nopeammin kuin tämä uusi ruokavalio niitä saa täydennettyä. 3) Hinaa kalorimäärän alle ylläpitotason, mutta ei tolkuttoman alas.  Tämä ohje ei ole pätevä ellei henkilö ole selkeästi ylipainoinen ja käytännössä liikkumaton. Eikä tämä ohje ole mikään suositus kenellekään (koska en ole pätevä sellaista antamaan), mutta anekdotaalisen todistusaineiston perusteella tämä näyttää oikealta.

Jättäisin myös lukematta vähähiilarisen ruokavalion apostolien, erilaisten helppoheikkien ja puoskarien, kenen tahansa jolla on kulttimaine, kenen tahansa joka yrittää myydä jotain ja kenen tahansa joka esiintyy minkäänlaisena asiantuntijana tai selkeästi yrittää puolustaa omaa arvovaltaansa, tai menee henkilökohtaisuuksiin tai salaliittoteorioihin, suosituksia. Näillä tahoilla on aina jokin muu agenda kuin pyrkimys ymmärtää fysiologiaa ja auttaa ihmisiä. Ennen kaikkea, heillä on tyypillisesti haluttomuus muuttaa mielipiteitään evidenssiä kohdatessaan, ja heille on tärkeämpää "olla oikeassa" kuin löytää tosiasiat.

Yhteensattumat.

90-luvulla eräänlaiseksi tusinatanssimusiikin ykkösnimeksi nousi Scooter lukuisilla hiteillään. Musiikki oli kaikessa nostatus- ja innostushuumassaan lähinnä banaalia ja latteaa. Yksi suurimmista Scooterin hiteistä oli vuonna 1998 julkaistu "How much is the Fish".
En koskaan oikein saanut selville, oliko bändi itseironinen. Ehkä postmodernismin läpitunkemalla 90-luvulla ei ollut mahdollista olla mitään muuta kuin itseironinen. En tiedä.

Elokuvamusiikin säveltäjistä John Williams on ehkä yksi tunnetuimmista. Hän on tehnyt pitkän uran, ja hänen sävellyksiään on esiintynyt elokuvissa jo yli viisikymmentä vuotta, laskutavasta riippuen kuudella tai seitsemällä vuosikymmenellä. (1960--2011). Hänen elokuvasävellyksensä ovat yleensä koskettavia ja voidaan väittää, että hän on ehkä suurin 1900-luvun jälkipuoliskon elokuvasäveltäjistä.


Kysymykseni onkin, onko John Williams Scooter-fani?

(LISÄYS: Eikö kukaan muu kuule tuon pääteeman olevan ensimmäisiltä tahdeiltaan liki tarkalleen sama molemmissa?)

Mitä jäi käteen?

Kirjoittamiseni on ollut hieman heikkoa viimeaikoina, koska olen keskittynyt töihin. Valitettavasti tutkimus on luonteeltaan sellaista, että usein työhön käytetty aika on kääntäen verrannollista saatuun tulokseen. Tämä johtuu tietenkin siitä, että iso osa työstä menee välillä ns. villihanhien jahtaamiseen.

Sain osoitettua reduktiosta jotain mielenkiintoista. Itseasiassa, teoreema ei ole lainkaan uusi, mutta osoitin, että sillä on eräs korollaari, josta voi olla hyötyä.
Nuorena ihmiset kehittävät usein omia idiosynkraattisia ilmaisuja ja sanoja. Kreolikielet syntyvät tällä tavalla, kun erikieliset lapset kehittävät kommunikointivälineen itselleen. Selkeästi jonkin tietyn kielen vaikutuspiirissäkin nuoriso kehittää oman "slangin", erottautuakseen tai yksinkertaisesti koska eivät ole vielä törmänneet "oikeaan" ilmaisuun.

Olen huomannut tämän lapsillani jatkuvasti, kun nämä keksivät sanoja kuvaamaan ilmiöitä, joille he eivät tiedä nimiä. Vanhempi poika käyttää LEGO-Star Wars- pelissä jedihahmojen telekineettisestä kyvystä nimitystä "jedittäminen". Kun pojat ensimmäistä kertaa näkivät hilloviinerin, nämä nimittivät sitä "hillopitsaksi". Ja niin edelleen.

Tämä liittyy työhöni siten, että ihmiset ovat viimeisten parinkymmenen vuoden aikana löytäneet saman ilmiön eri näkökulmasta useaan kertaan. Havainnon voi tehdä kuka tahansa, ja se on yksinkertainen: Kun jossakin järjestelmässä on paljon liikkuvia osia, niin usein käy niin, että jotkut nippelit ja vipstaakit voivat liikkua toisistaan riippumatta ilman, että on mitään väliä, missä järjestyksessä niitä pyöritellään. Joskus taas sillä on väliä.

Periaatteessa tutkimusaiheeni tällä reissulla on ollut hyvin yleisluontoisella tasolla pohtia tällaisten loogisten struktuurien ominaisuuksia ja etsiä karakterisointi tälle ilmiölle. Karakterisoinnilla tarkoitan tässä sitä, että ikäänkuin kuvaamme ilmiön - siis tämän "osia voidaan liikuttaa missä järjestyksessä tahansa" - jonkin formaalin systeemin sisällä. Tässä on ongelmana tietysti se, että "vivun", "toiminnan" ja "vuorovaikutuksen" käsitteet ovat jokaisessa formaalissa systeemissä hieman erilaiset, joten kussakin kontekstissa nämä täytyy hahmottaa erikseen ja yhtenäistä teoriaa on siksi vaikeaa, ellei mahdotonta muotoilla.

Esimerkiksi haarautuvan ajan semantiikoissa voimme esittää "olennaisen toiminnan" käsitteen bisimulaation avulla, jos jokainen "vipu"-yksikkö --nimitän niitä tässä tapahtumiksi -- on olennainen. Kontekstissa, jossa kaikki tapahtumat eivät ole olennaisia sinänsä, bisimulaatiosta tarvtiaan abstraktimpi versio.

Olennaisuus voidaan ajatella aina olevan suhteessa siihen teoriaan, jonka paikkansapitävyyttä mallissamme tutkitaan. Otetaan esimerkiksi haarautuvan aikalogiikan kaava, joka sanoo, että

• "on olemassa ääretön suoritus, jonka varrella on aina lopulta mahdollista jatkaa sekä 'a':lla että 'b':llä".

CTL-logiikalla tämä menisi niin, että EG (EF a & EF b)
Oletetaan, että tapahtumia on kolme: a, b ja c. c on nyt "epäolennainen" silloin, kun se ei suoraan vaikuta tämän kaavan toteutumiseen. Sitä ei voida kuitenkaan täysin sivuuttaa. Ajatelkaa seuraavanlaisia konetta:
Oletetaan, että katkoviivalla esitetyt tapahtumat ovat "c"-tapahtumia, ja järjestelmän alkutila on vasemmassa yläkulmassa. Jos alempi katkoviivoitettu silmukka poistetaan, väittämä on edelleen tosi. Mutta jos ylempi poistetaan, se ei enää olekaan tosi.

Tämän väittämän kannalta siis ylempi c-silmukka on tarpeellinen, koska tämän väittämän totuusarvo muuttuu jos ylempi poistetaan. Jos alempi poistetaan, se ei kuitenkaan muutu, joten alempi on tarpeeton. Tämä esimerkki on sikäli huono, että tässä kyse ei ole niinkään riippumattomuudesta kuin epäolennaisuudesta. Riippumattomuutta sisältävien kuvien piirtäminen on hankalaa, koska niissä on aina useita eri polkuja, joissa samat tapahtumat toistuvat eri järjestyksissä, ja siten sellaisten koneiden kaaviot ovat valtavan suuria.

Juuri tällaisen tarpeettomuuden - useat eri polut, joilla on sama seuraus - pyrimme eliminoimaan. Jos on - spesifikaation näkökulmasta - täysin yhdentekevää, teemmeko ensin "c":n ja sitten "d":n, vai toisinpäin, ei meidän tarvitse kuin sopia jokin kanoninen järjestys c:lle ja d:lle. Tämä idea on alunperin ollut jo enemmän tai vähemmän alkuperäisessä jälkien teoriassa.

Olen etsinyt karakterisointia seuraaville kysymyksille:

• Jos meillä on n kappaletta erilaisia koneita, jotka suorittavat tietyt tapahtumat synkronisesti, miten säilytämme mahdollisimman vähän polkuja, mutta kuitenkin niin, että vakaat estymät - tilat, joissa kukaan ei voi "sooloilla", ja tähän liittyvä tieto siitä, mitkä askelet ovat sen jälkeen mahdollisia - säilyvät
• Jos meillä on kone, miten säilytämme mahdollisimman vähän informaatiota niin, että kuitenkin jokainen tila, jossa koneen toiminta on päättynyt (ns. terminaalitila), löydetään
• Jos meillä on n kappaletta erilaisia koneita, miten säilytämme mahdollisimman vähän polkuja kuitenkin niin, että tiedämme, milloin yksittäiset koneet eivät voi enää jatkaa toimintaansa
• Jos tapahtumilla on yksikäsitteisen lopputuloksen sijaan jokin lopputulosten jakauma, miten säilytämme mahdollisimman vähän siirtymiä niin, että jokaiseen terminaalitilaan päätymisen todennäköisyys säilyy
• Onko käyttämämme menetelmä yhtäpitävä, heikompi, vai vahvempi kuin eräs toinen menetelmä.
• miten säilytämme ne. pillastumat, eli tilanteet, joissa jokin kone tekee loputtomiin jotain epäolennaista

Uskoisin, että olen ratkaissut osoittain kaikki nämä ongelmat, joten tässä on kirjoittamista melkein vuodeksi.

Paskaksi & Palamaan.

On jo jonkin aikaa siitä, kun olen viimeksi päässyt tutkailemaan meemin paskaksi ja palamaan ilmentymiä. En lue nykyisin enää useinkaan Jyrki Kasvin kirjoituksia, mutta surffaillesani päädyin linkittämääni kirjoitukseen ja sen kautta Tosimies-lehden sivuille.

Koska parodiahorisontti on kaikilla poliittisilla rintamilla jo muuttunut eräänlaiseksi parodiasingulariteetiksi jouduin miettimään aivan tosissaan, onko tämä jonkinlaista pilaa, aivan samaan tapaan kuin (edelleen) mietin Conservapedian osalta. Tämä on täydellinen paraatiesimerkki amerikan ihmemmaasta tuodusta aivovammakonservatismista: pyssyjä, muskeliautoja, väkivallan ihannointia, tiedevastaisuutta, homofobiaa, tässä on sitä kaikkea. En kykene edes lainaamaan näitä tekstejä.

Villeimmätkään vainoharhaiset olkiukot, joita makkaratukista, vihreistä ja mokuttajista esitetään, eivät pääse asiattomuudessaan lähelle tätä lehteä. Mielestäni liberaaleilta on todella mautonta rakennella tällaisia olkiukkoja joissa pilkataan toisten maailmankuvaa. Pakkohan tämän on olla parodiaa, pelkkä olkiukko, eikö niin? Sanokaa minulle, ettei tuo ole tosissaan tehty.

Homoliitot.

Tyler Cowen kirjoittaa samaa sukupuolta olevien liitoista. En ymmärrä merkintää. En siis ole mitenkään eri mieltä. Teksti vain on kategoriassa "WTF!".