Tätä vuotta 2016 on enää jäljellä 12 päivää. Kahden vuorokauden sisällä tapahtuu ns. talvipäivän seisaus. Täytin tänä vuonna 40 vuotta. Olen pitänyt tätä blogia muodossa tai toisessa nyt 14 vuotta.
Muutin melkein tasan vuosi sitten pois vuosikaudet kotina pitämästäni talosta, jonka korjaamiseen olin panostanut kesälomat ja ison läjän rahaa, ja jonka olin kuvitellut olevan joskus lapsenlapsilleni taianomainen mummola, kuten se oli lapsilleni ollut näiden leikki-iässä taianomainen vehreine pihoineen ja lukuisine piilopaikkoineen. Kesällä astui voimaan avioero avioliitosta joka oli tuolloin kestänyt hieman yli 12 vuotta, ihmisen kanssa, jonka kanssa olin asunut saman katon alla 15 vuotta, ja jonka olin tuntenut liki 18 vuotta.
Kirjoitin blogissani asiasta noin vuosi sitten, kun muutin. En kertonut sen enempää yksityiselämästäni; tämä ei ole ollut tapanani. Olen kirjoittanut milloin treenaamisesta, milloin taloudesta, politiikasta, tutkimuksesta, ja niin pois päin. Mainitsin että olen pyrkinyt omaksumaan stoalaisen mielenlaadun, ja kirjoitin siitäkin erikseen. Lopulta kun mietin mitä kaikkea asiaan liittyy, olen sanonut melkein kaiken.
Mutta silti. Hopeareunus: Kaikista elämäni vuosista, juuri tämä vuosi on ollut se, jolloin subjektiivinen hyvinvointini on kasvanut kaikkein eniten. Tämä on tietenkin tarkoitettukin vitsiksi; vuosi sitten olin elämäni vaikeimmassa ja pahimmassa tilanteessa. Olimme päättäneet erosta jo itseasiassa noin vuotta aiemmin, ja sitä oli edeltänyt lähes vuosi jonka aikana epävarmuus jäyti minua suunnattomasti. En syytä ketään mistään tapahtuneesta. Aivan erityisesti, oma omatuntoni on täysin puhdas. Myönnän: En halunnut tätä elämäntarinaa, en valinnut näitä askelia tai tätä polkua, mutta tälle polulle jouduin. Mikään oma toimintani ei tietääkseni tähän johtanut, sillä en sitä tietoisesti tai millään jälkikäteen havaittavissa olevalla toiminnalla edesauttanut. Minua ei kohdeltu kaltoin, ei petetty, enkä joutunut vedätetyksi, uhkailun tai kiristyksen tms kohteeksi. Kaikki se, mitä tapahtui, tapahtui parhaimmalla ja lempeimmällä tavalla, niin humaanisti kuin voin kuvitella.
Ja silti se oli tuskallisin asia mitä olen koskaan kokenut. "Minä", sikäli kuin ihmisen identiteetin voidaan ajatella koostuvan niistä asioista joita yksilö kokee tärkeiksi, olennaisiksi asioiksi elämässään, olen nyt aivan eri ihminen kuin ennen. Näytän erilaiselta. Tunnen itseni erilaiseksi. Puhun, ajattelen, asun, elän, harrastan, syön, vietän aikaa eri tavoin kuin joitain vuosia sitten.
Tässä rikkinäisessä tilassani tapasin ihmisen jonka kanssa olen voinut jakaa tänä vuonna asioita. Ihmisen joka on kokenut samanlaisia asioita. Meillä on ollut hyvä olla yhdessä, ja olen kiintynyt tähän ihmiseen. En kuitenkaan pysty kokemaan niitä tunteita joita joskus koin; en edes "yritä". Olen oppinut sen, etteivät ihmisen tunteet muutu "yrittämällä".
Eilen leivoimme pipareita. Sydämen muotoisia. Ne paloivat. Itkin tänään kun katselin niitä.
Ensi vuodesta tulee vielä parempi. Nostan 200kg maasta.
8 kommenttia:
Hienosti kirjoitettu.
Kiitos. Kun kirjoittaa tämän tyyppisistä asioista, ethoksen, pathoksen ja logoksen tasapaino on aina vaikea löytää. Tässä ehkä pathos nousee hieman ylärekisteriinsä. Tämä sallittaneen stoalaisellekin toisinaan.
Joskus erään toisen erotapauksen yhteydessä puolisonsa hylkäämäksi joutunut kaveri totesi -- tosin vasta pitkän pohdinnan jälkeen ja tavallaan jälkikäteisesti -- että sen ihmeellisyyden tuntu johtuu siitä, että hänet oli pakotettu emotionaalisen ja elämäntilanteisiin liittyvän mukavuusalueen ulkopuolelle. Kaikki oli uutta ja siksi kiehtovaa. Ei tietenkään missään tapauksessa mukavaa.
Kyllä tuo kuvaus osuu myös tähän minun tilanteeseeni. Mutta minun on myönnettävä, että eron käsittelyssä olin jo tämän vuoden alkaessa pitkällä. Voidaan oikeastaan sanoa, että tämä vuosi -- Annus Mirabilis -- on se jonka aikana todella toivuin. Meillähän prosessi tietyssä mielessä alkoi jo keväällä 2014, ja vaikka vuoden 2015 aikana oli "päätös tehty", niin asia oli avoin jollakin tapaa aina siihen asti kunnes talo oli myyty. Siihen asti oli vielä selkeästi sellainen emotionaalinen ja materiaalinen side olemassa, ettei voinut varsinaisesti täysin sanoa ymmärtävänsä ja todella hyväksyvänsä sitä mitä oli tapahtumassa.
Ihminen on hämmentävän plastinen olento, niin identiteetiltään kuin muutenkin.
"Ihminen on hämmentävän plastinen olento, niin identiteetiltään kuin muutenkin."
Osa porukasta on, osa ei. Kyllä se regeneraatiokyky on arvokas ominaisuus otuksen väriin katsomatta.
Itse olen sitä mieltä, että Annus Mirabilis on pirullisen vaikea skenaario. Riippumatta siitä, pelaako briteillä vai ranskalaisilla. Hirveällä vauhdilla - siis täyspitkään sotaan verrattuna - pitäisi voittaa kaikki taistelut ja nujakat ja toisaalta pelata kuitenkin samalla ns. long gamea. Intiaaneja tulee pohjoisen kautta ovista ja ikkunoista, tai sitten britit jyräävät eeppisellä armeijalla Quebeciin saakka ja ylikin.
Wilderness War
Hieno blogi. Olen pitänyt sinua tietyllä tavalla esikuvana (olen sinua huomattavasti nuorempi). Epäilen että nämä ominaisuudet ovat myös käymässä harvemmiksi nykyisessä sukupolvessa.
En ole pessimisti nuoremman sukupolven suhteen. Kaikenlaiset höpsöt ideat ovat aina olleet nuorten mieleen. Elämä opettaa kaikkia lopulta kuitenkin. Ja nuoret ovat aina vanhempien sukupolvien mielestä pehmeitä tai laiskoja. Aika kultaa muistot.
Lähetä kommentti