Vignetti taloustieteestä ja argumentaatiosta

Taloustiede, englanniksi Economics on sosiaalitiede, joka tutkii käyttäytymistä, lähinnä taloudellisten toimijoiden kohtaamien erilaisten kannustinvaikutusten näkökulmasta. Taloustiede leikkaa todella monta muuta sosiaalitiedettä ja sitä pidetään monin tavoin yhtenä "kovimmista" sosiaalitieteista siinä mielessä, että taloudelliset tunnusluvut ovat ns. kovaa dataa.

Taloustieteellä on myös perinteisesti hyvin vahva poliittinen ja yhteiskuntafilosofinen ulottuvuus, ja taloustieteen eri koulukunnat ovatkin pääsääntöisesti muodostuneet pikemminkin poliittisten näkemysten ympärille (ja toisin päin) kuin minkään partikulaarisen teorian tai tutkimuksellisen tai metodologisen lähtökohdan mukaisesti. Taloustiedettä myös usein kritisoidaan siitä, että se on politisoitunutta ja että taloustieteilijöiden näkemykset itsessään juurtuvat lähinnä poliittiseen maailmankuvaan. Tämän seurauksena usein ajatellaan, että taloustieteelliset näkemykset ovat lähinnä poliittisia mielipiteitä joiden profiilia on vain yritetty nostaa akateemisilla viittauksilla.

Tämä kritiikki on joiltain osin toki perusteltua (joskin palaan tähän myöhemmin), ja kritiikki heijastelee luonteeltaan osin muihin sosiaalitieteisiin ja ennenkaikkea ns. grievance-studies- aloihin viimeaikoina kohdistunutta arvostelua siitä, että näissä kyse ei ole lainkaan tutkimuksellisuudesta vaan pikemminkin vain puhtaasti yrityksestä politisoida akateemista maailmaa. Olisi kuitenkin virhe kuvitella että taloustiede toimisi samaan tapaan politisoiduista lähtökohdista kuin vaikkapa naistutkimus tai vastaavat täysin eksplisiittisesti poliittiset oppiaineet.

Olen itse opiskellut aikanaan taloustiedettä aineopintojen verran -- lopetin opinnot tavoitellaksani toista sittemmin jossain määrin tyssännyttä akateemista uraani tietojenkäsittelijänä. Metodologisesti taloustiede on kuten mikä hyvänsä muukin sellainen tiede joka pyrkii abstrahoimaan hyvin kompleksisesta ilmiöstä yksinkertaisen mallin joka vastaa johonkin hyvin rajalliseen kysymykseen. Keskeistä taloustieteessä on mallin käsite. Malli esittää eksplisiittisesti joukon oletuksia, ja näiden oletusten kokonaisuus esitetään yleensä matemaattisesti esimerkiksi joukkona yhtälöitä. Mallin validiteettia tutkitaan sitten useammalla eri tavalla. Kuten Popperilaisessa tieteenfilofiassa yleensäkin, malli tulisi voida osoittaa vääräksi empiirisesti.

Tässä joudumme kuitenkin mielenkiintoisen kysymyksen eteen; jos me esitämme mallin ennusteen, ja ennuste ei vastaa todellisuutta, miten tunnistamme syyn tähän? Vääräkin malli kertoo meille jotain ollessaan väärä, nimittäin jos malli on mielekkäällä tavalla operationalisoitu ja kykenemme toteamaan että sen ennuste on väärä, meidän tulisi voida jäljittää ne oletukset jotka mallia rakennettaessa on tehty, ja jotka osoittautuvat empiirisessä tarkastelussa vääriksi.

Käytän yhteiskunnallisia asioita tarkastellessani usein taloustieteen käsitteistöä ja oletuksia, yhtäältä koska ne ovat minulle tuttuja, ja toisaalta koska niiden kautta pääsemme helposti käsiksi niihin oletuksiin joita tulee tehtyä. Olen opiskellut aikanaan myös esimerkiksi sosiologiaa, ja vaikka se on mielenkiintoinen ala joka kykenee tarjomaan loputtomasti erilaisia näkökulmia yhteiskuntaan, ei sen käsitteistön kautta pysty tällaiseen analyysiin lainkaan yhtä suoraviivaisesti.

Paralleelina voimme ottaa uskonnollisen maailmankuvan niiltä osin kun se on ristiriidassa jonkin aikalaistieteen yleisesti hyväksytyn teorian kanssa. Otetaan esimerkkinä vaikkapa luonnonvalinnan teoria selityksenä sille, miten eliöt ovat kehittyneet yhteisistä kantamuodoista. Tämä teoria on varsin monipolvinen ja sisältää paljon empiiristä evidenssiä; en mene tässä nyt rakentamaan tätä kiistaa ja sen kaikkia rakennuspalikoita. Me joko hyväksymme teorian oletukset ja sen millä kriteereillä teorian validiteettia voidaan koetella, tai sitten emme hyväksy. Ongelmalliseksi muodostuu usein kritiikki, joka perustuu epävarmuuden hyväksymiseen. Esimerkiksi emme voi kovin suurella varmuudella sanoa erilaisten fossiilimuotojen sukulaisuussuhteista, sillä yksittäinen vanhempi fossiili voi olla vaikkapa sellaisen haaran edustaja josta kaikki polveutuneet lajit ovat kuolleet ennen kuin nuorempi, sukulaiselta näyttävä fossiili on syntynyt.

"Tiede on ennenkin ollut väärässä" tai "teette oletuksia jotka voivat olla vääriä" eivät ole argumentteja, vaikka ne sellaisina esitetäänkin. Näiden esittäjä janoaa varmuutta ja suojelee samalla jotakin uskomustaan jonka uskoo olevan uhattuna jos tämä hyväksyisi teorian olevan edes PAC (Probably Approximately Correct).

Hieman samaan tapaan muiden, hatarammalla pohjalla olevien sosiaalitieteiden kautta maailmaa hahmottava henkilö saattaa kieltäytyä hyväksymästä taloustieteen piirissä esitetyn teorian PAC-luonnetta edes rajallisessa empiirisesti koetellussa kontekstissa perustelunaan se että "mitä tahansa voidaan olettaa poliittisista lähtökohdista". Nämäkään eivät ole oikeastaan argumentteja, vaan blanket-väittämiä joiden tarkoitus on suojella omaa mielipidettä kritiikiltä, pikemminkin kuin tarjota jotakin mielekästä kritiikkiä esitettyyn argumenttiin.

Siksi vertailu, jonka yllä mainitsin, ns. grievance-alojen ja taloustieteen välillä ei ole täysin reilu. Grievance-aloilla oletukset pyritään muotoilemaan niin, että ne ovat yhtäältä mahdollisimman poliittiset ja toisaalta ripoteltu argumentaation sekaan niin, että oma positio saadaan näyttämään mahdollisimman "oikealta". Taloustieteessä -- jos puhutaan oikeasti tieteellisestä tekstistä eikä vain yrityksistä vääntää sellaista oman poliittisen mielipiteen keppihevoseksi -- nämä oletukset ovat eksplisiittiset ja ne pyritään muotoilemaan siten että ne ovat mahdollisimman totuuudenmukaisia ja silloinkin kun ne ovat "poliittisia", ne täytyy voida esittää mallissa siten, että jos ne ovat virheellisiä tämä jotenkin ilmenee. 

Olen itse käyttänyt taloustieteen piiristä tuotua tehokkuuden käsitettä yhteiskuntafilosofisessa tarkastelussa. Tärkein sovellus sille on ollut erilaisten poliittisten toimenpide-ehdotusten analyysi. Niin kutsuttu Kaldor-Hicks- tehokkuuskriteeri sanoo, että siirtyminen tilasta A tilaan B on tehokas jos kokonaishyvinvointi kasvaa. Tämä tarkoittaa sitä, että jos siirtymä hyödyttää tahoja X ja haittaa tahoja Y, niin tahon X siirtymästä saama hyöty on niin suuri, että he voisivat (teoriassa) siirtää osan tästä hyödystä tahoilla Y siten, että kaikkien hyvinvointi kasvaisi siirtymän myötä.

Tästä metriikasta voidaan tietenkin sanoa että se on (tällaisena) huonosti määritelty ja niin se onkin. Me emme kykene tosiasiallisesti määrällistämään mittaamaan eri tahojen kokemia hyötyjä ja haittoja luotettavasti. Me voimme kuitenkin mitata suurta osaa ja merkittäviä komponentteja useimpien tilanteiden koskettamien tahojen hyvinvoinnista.  Ajan- ja rahankäyttö, erilaisten hyödykkeiden markkinahinnat, kysynnän ja tuotannon muutokset, jne voidaan useimmiten määrällistää ja havaita.

Jos esimerkiksi joudumme keskusteluun työmarkkinoiden toiminnasta -- tämä oli annettu esimerkkinä eräässä kommentissa joka inspiroi minua kirjoittamaan tämän kirjoituksen -- saatamme joutua tilanteeseen jossa teoriamme työn kysynnästä ja tarjonnasta tulee kyseenalaistettua. Argumentti jonka mukaan "teoria ei pysty vastaamaan todellisuutta" on ns. blanket-argumentti, joka tulisi aina kyetä palauttamaan johonkin tiettyihin oletuksiin joiden esittäjä uskoo olevan todellisuuden vastaisia.

Esimerkkinä voisi olla työmarkkinatilannetta koskeva keskustelu, jossa pohditaan missä määrin kannustinvaikutukset muuttavat työmarkkinoiden tasapainotilannetta. Jollakin keskustelun osapuolella saattaa olla liian karkea teoria työmarkkinoista, eli että esimerkiksi "koska korkeat palkat vähentävät työn kysyntää, tulisi kaikkia palkkoja laskea ja näin työllisyys paranisi". Tähän joku saattaisi vastata esimerkiksi että "meillä on samanaikaisesti avoimia työpaikkoja ja työttömyyttä, joten meillä ei selvästikään ole yhtä ainoaa työmarkkinaa, vaan tietynlaiselle työlle on enemmän kysyntää kuin muille"

Kaikissa mahdollisissa ehdotuksissa sille, miten työmarkkinoiden toimintaa tulisi tehostaa, on aina joku taho, joka hyötyy ja joku joka joko ei hyödy tai kokee peräti haittaa. Se, miten päädymme analysoimaan sen, kuka hyötyjä ja haittoja kokee tai kuinka paljon, riippuu analysoinnissamme käyttämästämme mallista, ja malli puolestaa sisältää ne oletukset jotka teemme. Ja on huomionarvoista että kuten aina tämäntyyppisessä analyysissä ja sen operationaalisessa tarkastelussa, tällöin aina oletukset ovat yksinkertaistuksia ja niitä on mahdollista kritisoida.

Kritiikki on kuitenkin usein ymmärretty väärin. Pelkästään se, että joku voi a priori esittää että oletus on kyseenalainen, ei tarkoita ensinnäkään että malli on väärä. Mallin oikeellisuus ei ole selvitettävissä ilman empiiristä analyysiä. Valitettavasti (onneksi?) taloustieteiljöitä ei yleensä päästetä tekemään kontrolloituja kokeita joilla voitaisiin validoida vaihtoehtoisia malleja. Eikä ole olemassa placebo-rahaa tai placebo-työehtosopimuksia joiden avulla voimme tutkittavien tietämättä tarkastella toimenpiteiden vaikutuksia näiden käyttäytymiseen.

Mallin oletukset voidaan kuitenkin validoida jo olemassaolevasta datasta. Tässä kirjoituksessa ei ole tarpeeksi tilaa käsitellä kaikkia näitä tapoja, eikä sitä miten voimme tehdä rajoitetusti jopa kausaalista päättelyä olemassaolevata datasta. Näin kuitenkin tulisi aina tehdä ennen kuin toden teolla pohditaan voiko jonkin mallin ennusteisiin luottaa ja siten niiden pohjalta tehdä päätöksiä.

Jos kuitenkin saavutamme kohtuullisen luottamuksen oletuksiin, niin mihin kutakin toimenpidettä tulisi verrata? Tyypillisesti ihmiset vertaavat olemassaolevaa tilannetta ja ehdotetun poliittisen tms päätöksen jälkeistä tilannetta. Tämä on luontevaa silloin jos pöydällä on yksittäinen ehdotus.

Olen itse kuitenkin ehdottanut ns. libertaaria benchmarkia. En tunnustaudu libertaariksi itse, mutta olen silti sitä mieltä että jokaista poliittista toimenpidettä tulisi verrata, ei niinkään nykyiseen tilanteeseen, vaan siihen, että jonkin päätöksen sijaan puretaan siinä tilanteessa relevantit valtion tai muun julkisen vallan asiaa koskevat säännöt, rajoitukset, tai panostukset. Tämä tulisi olla kaikessa politiikassa alin taso johon vertaamme, ja johon ennen kaikkea palaamme silloin, kun emme kykene uskottavasti perustelemaan uutta tai nykyistä tilannetta tehokkaammaksi kuin tämä benchmark- politiikka on.

Esimerkkinä voidaan ottaa jälleen yllä mainittu työmarkkinan sääntely. Jos kiistaa on siitä, toteutetaanko toimenpide A vai ei, niin nykytilanteen ei pitäisi olla ainoa pöydällä oleva politiikka. Toimenpiteen A lopputulemaa pitäisi verrata paitsi nykyiseen, myös liberaariin benchmarkiin, hieman samaan tapaan kuin vertaamme lääkettä placeboon tai johonkin olemassaolevaan lääkkeeseen.

Entä sitten yllä mainitu haitat tai hyödyt joita emme välttämättä kykene suoraan määrällistämään? Tämä on asia, jossa mielestäni tulisikin huomioida mahdollisimman laaja näkökohta. On jotenkin jopa vähän traagista että moni selvästi ympäristöstä huolissaan oleva henkilö sanoo ettei puhtaalle ilmalle tai luonnon monimuotoisuudelle voi asettaa hintaa. Mielestäni sille nimenomaan pitäisi asettaa hinta; tuo hinta on hyvin korkea, ja tästä meidän toki tulisi olla kaikkien yhtä mieltä -- en mene tämän perusteluihin nyt sen kummemmin. Sillä vain jos me todella tekemässämme analyysissä huomioimme sen, että tämän tyyppiset asiat todella ovat erittäin arvokkaita, kykenemme lopulta puolustamaan näitä arvokkaita asioita.

Kuulen jo vastalauseet tälle. Tässä on kieltämättä iso kuilu oman, melko teknokraattisen, ajatteluni ja "tunnepuheen" tai ehdottomuuksien sävyttämän "arvopuheen" välillä.  Minulla ei ole vastausta siihen, miten tämä kuilu ylitetään. Olen yrittänyt tehdä niin lukemalla tekstejä kuilun molemmin puolin. Nerokkaimmat ajattelijat, kuten vaikkapa Robin Hanson tai Tyler Cowen, ovat onnistuneet tuomaan monia näkökulmia minun ajatteluuni, mutten ole vielä oikein päässyt sellaiseen anlyysiin kertaakaan käsiksi joka pystyisi esittämään uskottavassa valossa sellaisten tahojen näkemykset jotka toistuvasti vetoavat toisaalla talousnäkökulman kategoriseen virheellisyyteen tai mielivaltaisuuteen.

Eli, vaikka inspiraatio tähän kirjoitukseen tuli hyvin mielenkiintoisen kommentissa esitetyn kysymyksen kautta, huomaan etten kykene siihen tyhjentävästi vastaamaan.

RPE

Aloitin uuden ohjelman kuntosalilla viime viikolla. Olin grindannut 531-ohjelmaa neljä sykliä, ja aloin olla paitsi kyllästynyt, myös kykenemätön etenemään kyseisellä ohjelmalla. Vaihdoin Barbell Medicinen ilmaiseen The Bridge ohjelmaan.

BBM:n ohjelmafilosofia perustuu niin kutsuttuun Rating of perceived exertion, eli RPE-luokitteluun. Lyhyesti ja yliyksinkertaistaen, RPE 10 tarkoittaa maksimaalista suoritusta, ja RPE 10-n tarkoittaa suoritusta jonka päätteeksi olisi pystynyt tekemään vielä n toistoa lisää. Eli yksi toisto viiden toiston maksimilla vastaa noin tasoa RPE 6, kun taas viisi toistoa kahdeksan toiston maksimilla vastaa noin tasoa RPE 7.

Suurin osa The Bridgen harjoituksista tehdään RPE 8 tasolla. Tämän ideana on karkeasti ilmaistuna se, että harjoitus on kuormittava, muttei täysin maksimaalinen, jolloin sen aiheuttama stressi on riittävä hormeesin aikaansaamiseksi. Tässä yhteydessä hormeesilla viitataan siihen, että stressi on riittävä, jotta siihen sopeutuminen vaatii metabolisia muutoksia, mutta riittävän alhainen jotta se ei aiheuta vahinkoa.

RPE-filosofiaa voi soveltaa myös muilla elämänaloilla. Kaikessa inhimillisessä toiminnassa mukavuusalue viittaa rasitukseen tai kuormitukseen, joka on niin vähäinen ettei sen voittaminen vaadi juurikaan henkistä tai fyysistä ponnistelua. Mukavuusalueella operoitaessa elimistössä yleensä, tai esimerkiksi ajattelussa, ei esiinny sellaisia stressitekijöitä, joihin tarvitsisi sopeutua. RPE tasot 1-4 ovat tällaisia "mukavuusalueen" suoritustasoja. Tavanomaiselle, jonkin verran liikuntaa harrastavalle esimerkiksi lyhyet kävelymatkat tai vastaavat arkiliikkumisen muodot vastaavat näitä tasoja.

Älyllisessä ponnistelussa tämä viittaisi sellaiseen ongelmanratkaisuun, joka ei juurikaan vaadi Kahnemanin systeemin 2 käyttöönottoa tai vaativat sitä vain hyvin vähän.  Erottelu fyysiseen ja henkiseen ponnisteluun ei edes ole kovin relevantti tässä, sillä esimerkiksi voimaharjoittelussa on käytettävä paljonkin systeemi 2:ta kun rasitus ylittää RPE tason 4. Esimerkkejä tällaisista voivat olla hyvin yksinkertaiset pelit joita tietokoneella voi pelata juurikaan ajattelematta, yksinkertaiset kortti- ja seurapelit jotka eivät vaadi monimutkaista analyysiä. 

Nämä alimmat rasitustasot ovat luonteeltaan palauttavia, ja niillä operoiminen sopii saman tyyppisen raskaan rasituksen "vastapainoksi", eli esimerkiksi ankaran henkisen ponnistelun vastapainoksi voi sopia kevyt, lähes ponnistuksesta vapaa pelailu tai vähäistä pohdiskelua herättävän fiktion lukeminen, kun taas rankan fyysisen liikunnan vastapainoksi voi sopia kevyt kävely ulkoilmassa.  

Rasittavuuden "perustasot", eli tasot 4-6, ovat sellaisia joiden tuottamasta stressistä toipuu ilman että täytyy laittaa erikseen panostaa toipumiseen. Tällainen taso voi olla tavanomaisen kevyt hölkkälenkki tai lyhyehkö uintimatka, lyhyehkö hiihtomatka jne. Tällä tasolla voi operoida periaatteessa useita kertoja viikossa, jopa päivittäin  ja pitkiäkin aikoja kerrallaan mikäli välissä on hieman pidempiä aikoja. Tavanomaisten systeemi 2:a hyödyntävien analyysien tekeminen tyypillisesti sijoittuu tälle tasolle.  Blogikirjoituksen laatiminen jostain melko tyhjänpäiväisestä asiasta -- kuten tämä nimenomainen kirjoitus -- sijoittuu tälle tasolle.

Tämä rasitustaso on luonteeltaan ylläpitävää, ja mikäli yksilö ei lainkaan rasita itseään tällä tasolla tai sitä kovemmin, tämän suorituskyky ajan oloon alkaa taantua.  Tämä rasitustaso toimii raskaan, mutta eri tyyppisen rasituksen vastapainoksi, eli esimerkiksi stressaavan henkisen työn vastapainoksi sopii kevyt lenkkeily tai hiihto jne. Tämän rasitustason stressi ei ole luonteeltaan kumuloituvaa, ellei uni tai syöminen ole puuttellista, tai sitten elämässä ole muita äärimmäisiä kuormitustekijöitä.

Rasittavuuden "raskaat" RPE tasot 6-9 viittaavat sellaiseen fyysiseen poinnisteluun joka tuottaa jo merkittävää stressiä. Tässä kohtaa stressaavuus alkaa myös nousta jyrkästi, eli ero tason 6 ja 9 välillä on jo aika huima. Esimerkkejä fyysisestä ponnistelusta tällä tasolla voisi olla voimanosto- tai kehonrakennuspainotteinen harjoittelu tai maksimikestävyysharjoittelu. Älyllistä stressiä tässä kohtaa vastaa hankalien ja monimutkaista päättelyä ja/tai paljon lähimuistia vaativien ongelmien ratkaisu. Erittäin tarkkaa keskittymistä vaativa henkinen työ sijoittuu tälle tasolle. Esimerkiksi tutkimustyö silloin kun deadline on lähestymässä, on luonteeltaan tällaista.

Tämä raskas rasitustaso on luonteeltaan kehittävää. Kun yksilö operoi tällä tasolla, edellyttäen että hänellä on rasituksen jälkeen mahdollisuus toipua rasituksesta riittävästi, hän sopeutuu stressiin ja suoriutuu jatkossa vastaavista haasteista helpommin. Tällainen stressi kuitenkin vaatii erikseen panostamista toipumiseen ainakin jossakin määrin. Levon ja/tai ravinnon ja palauttavan kuormituksen annosteluun täytyy kiinnittää jonkin verran huomiota. Esimerkiksi lihasvoimaa kasvattava harjoittelu lisää unen ja ravinnon tarvetta. Raskas älyllinen ponnistelu vaatii palautumista ja "nollaamista", eli jotain muuta (mutta kevyempää) ajateltavaa.

Ilman tätä kehittävää rasitusta yksilö ei voi kehittyä. Tämä on truismi, joka pätee kaikkeen. Mukavuusalueella operoiminen tai rajoittuminen vain rasittavuuden perustasolle ei kehitä pidemmän päälle taitoja. Toki kehitystä tapahtuu alkuun, mutta kehitys saturoituu nopeasti. Tällainen rasitus ei myöskään tosiasiassa, ainakaan pidemmän päälle, voi toimia "vastapainona" merkittävälle määrälle muunlaista stressiä.

Rasittavuuden "maksimaaliset" tasot 9-10 ovat pikemminkin oman suorituskyvyn rajojen koettelua. Niiden tuottama stressi on luonteeltaan kuluttavaa. Tälle rasitustasolle mennään vain, kun on pakko. Enkä tarkoita pakolla sellaista perinteistä henkisen ponnistelun tasoa, jossa "pakottaudutaan" treenaamaan tai "pakottaudutaan" lenkille, vaan kyse on esimerkiksi kilpailutilanteesta tai uuden ennätyksen yrittämisestä. Älyllisessä ponnistelussa tämä voisi viitata vaikkapa yllättäen tutkimuksesta löytyvään virheeseen joka pitää korjata rajatussa aikaikkunassa, shakkiturnauksen loppuotteluun, tms. Opiskelijoilla usein -- muttei aina -- tenttitilanne saattaa olla tällä rasitustasolla henkisesti.

Maksimaalista ponnistelua tulee annostella hyvin säästeliäästi, sillä siitä toipuminen vaatii niin paljon resursseja, että stressiin ei välttämättä sopeudu lainkaan. Fyysisen ponnistelun puolella liiallinen operointi näillä tasoilla johtaa aina lopulta rasitusvammoihin ja ylikuntoon. Se, kuinka pitkälle tätä "lopulta" vastaan tulevaa pistettä voi venyttää, riippuu tietenkin yksilöstä ja fyysisen rasituksen tapauksessa tätä pistettä voi työntää kauemmas erilaisilla farmakologisilla interventioilla. Pitkittyneestä älyllisestä ponnistelusta tällä tasolla seuraa loppuun palaminen.

RPE:n avulla harjoittelussa -- ja tämä ei rajoitu fyysiseen harjoitteluun -- pyritään autoregulaatioon, eli itsesäätelyyn. Harjoittelu ja toiminta tehdään tiedostaen rasittavuuden taso, ja säännöstellen stressitekijöitä siten, että rasitusta saadaan sopiva määrä. Esimerkiksi yllä mainitsemassani The Bridge- ohjelmassa on matalan, keskitason, ja korkean stressin viikkoja. Matalan stressin viikoilla tehdään joko vähemmän sarjoja tai alemmalla RPE-tasolla. Tyypillisesti työsarjat ovat tasoilla 6-9.

Itsesäätely on sisäänrakennettu RPE-luokitukseen, sillä jos yksilö uhkaa ylirasittua, niin hän pudottaa kuormitusta kunnes RPE osuu kohdalleen. Tämä on yllättävän tehokasta ja säätelee stressiä yllättävän hyvin. Jos vertaan tätä prosenttipohjaisiin ohjelmiin joihin on sisään leivottu progressio -- kuten vaikkapa 531:een -- niin huomaan että toipuminen on paljon paremmalla tolalla. 531:ssä paino ja toistojen määrä on ennalta määrätty, ja sarjat tehdään jos vaan pystytään, vaikka sitten joutuisi turvautumaan maksimaaliseen ponnistukseen. Tämä johtaa ennen pitkää ylirasitukseen. Täytyy toki muistaa että Wendler (531-ohjelman laatija) kehottaa itsesäätelyyn. eli pienentämään painoa, ellei raskaimmassa sarjassa jää "yksi tankkiin". Tämä vastaisi siis ohjetta tehdä viimeinen sarja RPE 9 tasolla.

Opettajana työskennellessäni huomaan että olen usein intuitiivisesti pyrkinyt johonkin mikä muistuttaa tätä. Esimerkiksi jos haluamme että opiskelija oppii tietyn matemaattisen teorian, emme heitä tätä heti ns syvään päähän, vaan annamme tälle vähän kerrassaan vaativampia tehtäviä. Jos huomaan että opiskelija kamppailee vaikeimpien tehtävien kanssa ja esimerkiksi käyttää niihin kohtuuttomasti aikaa, pyrin antamaan tälle hieman (mutta vain hieman) helpompia tehtäviä jotka käsittelevät samaa ilmiötä.

Ihmiset joilla on aversio liikuntaan esimerkiksi siksi että se on heille tukalaa, kivuliasta, tai henkisesti hankalaa, voivat hyötyä RPE-ajattelusta. Tämä toki vaatii hieman kirjanpitoa. Itse pidän mielelläni kirjaa kaikenlaisesta toiminnastani ja tutkin kehitystä. Tiedän etteivät kaikki ihmiset ole tällaisia, eikä minulla ole heille tarjota mitään muuta kuin se että kirjanpidosta on apua. Treenipäiväkirjaan kannattaa merkitä oma käsitys siitä, kuinka raskas harjoite oli, asteikolla 1-10, missä 10 vastaa täysin suorituskykyjen rajoille menemistä (ja jopa hieman yli sen mitä aiemmin uskoi omaksi suorituskyvykseen) ja taso 1 vastaa istumista sohvalla. Päivittäin voi rasittaa itseään tasolla 4 jopa tunteja ilman että tarvitsee pelätä ylirasitusta. Tasolla 8 ei välttämättä kannata operoida päivittäin, pikemminkin muutaman kerran viikossa, eikä tasolle 10 tarvitse mennä välttämättä koskaan.  

Ajan oloon huomaa, että sama suorite, esimerkiksi saman pituinen lenkki tms, osoittautuu helpommaksi kuin aiemmin. Tämä tarkoittaa että kyseiseen rasitukseen on sopeuduttu. Tämän pomminvarma keino saada kunto nousemaan, mikäli ei ole paljoakaan harjoitellut. Ja vähän enemmän harjoitelleellekin myös.

Itse en vielä voi sanoa tekeekö The Bridge minua vahvemmaksi, sillä olen vasta tehnyt sitä yhden viikon. En vielä todennäköisesti osaa luotettavasti arvioida RPE:tä. Lisäksi loukkasin viime keskiviikkona selkäni. Toivuin siitä kyllä nopeasti ja pystyin jo eilen kyykkäämään lähes normaalisti, mutta aika näyttää miten tämä kehittyy.

Rage against the Machine

Sukuni on kohtuullisen suuri, tai ikäluokkaani nähden ehkä noin keskitasoa, sillä minulla on noin kaksikymmentä serkkua. Suvussa ei ole mitään valtavan suuria perheitä, mutta vanhempani kuuluivat ns suuriin ikäluokkiin, joten heillä on yhteensä kymmenen sisarusta. Isovanhempien kuoltua olen pitänyt vain harvakseltaan yhteyttä serkkuihini, paria poikkeusta lukuunottamatta. Yhteydenpitoon on sukulaisuuden  lisäksi ollut näissä tapauksissa "syynä" jokin yhteinen intressi. Yksi serkuistani on tällä hetkellä taloustieteen tenure trackillä New Yorkin Columbia yliopistossa, ja hänen äitinsä asuu muutaman kilometrin päässä, joten tapaamme kun hän käy Suomessa. Toinen asuu Tampereella ja harrastaa tietokoneita.

Pari vuotta sitten - juuri ennen päätöstä lähteä Singaporeen - aloitin kotiprojektia, jossa oli tarkoitus rakentaa pienimuotoinen klusteri vanhoista tietokoneista. Idea oli hauska, ja pääsin projektissa sellaiseen vaiheeseen, jossa ns head-nodella pyöri tarvittavat palvelut ja teoriassa MPICH2 oli asennettuna, jotain säätämistä jäi vielä ssh:n ja avainrenkaiden kanssa. Jätin projektin siihen, koska ns muut kiireet tulivat eteen. Aloin viritellä ideaa uudelleen hiljattain, kun tein vähän siivousta ja löysin osan koneista (ison osan olin jo vienyt kierrätykseen).

Serkullani oli ylimääräistä rautaa, sillä hän harrastuksensa vuoksi hankkii koneita kotiinsa ja hankkiutuu vanhemmasta päästä eroon. Tällä kertaa kategoriassa "hyötykäyttöön halvalla" oli vanhempi neliydinprosessorilla varustettu kone ja kaksi GeForce GTX 580- näytönohjainta. Mooren laki on toisinaan hieman hämmentävä: yksi tällainen näytönohjain, joka nykyisin on vakavalle käyttäjälle "ei tee mitään"- tasoa, sisältää (tosin hyvin rajoitetulla käskykannalla) laskentatehoa saman verran kuin top500- supertietokoneet 90-luvun puolivälissä, ja kahdella tällaisella olisi ennen vuotta 1990 voinut rakentaa maailman suorituskykyisimmän tietokoneen.

Kasasimme tästä raudasta minulle konetta, jonka tarkoitus olisi lämmittää (kyllä, lämmittää) olohuonetta kylminä talviaamuina. Idea oli suunnilleen seuraavanlainen: Kone laskisi kahdella näytönohjaimellaan ja neljällä prosessorillaan aamuyöllä Boinc:ia, ja muina aikoina toimisi pääosin mediaserverinä.

Ongelmat alkoivat heti alussa, sillä virtalähteessä ei ollut riittävästi piuhoja. Vaihdoimme virtalähteen, mutta kone ei herännyt juuri lainkaan kun kaksi näytönohjainta oli kytkettynä. Koetimme kombinatorisesti eri vaihtoehdot ja totesimme että vain yksi kerrallaan voi olla asennettuna. Sen jälkeen kävi ilmi, että osa muistikammoista ei läpäissyt testejä, joten muistin määrä tipahti neljään gigatavuun. Asensin Xubuntun, ja kaikki näytti menevän hyvin. Kotona kuitenkin huomasin että näytönohjain ilmeisesti toisinaan v*****lee ja kone hyytyy. Sen verran sain toimimaan, että tiedostojen jakaminen toimii vaimon Windows-koneen kanssa niin päin, että "serveri" näkee jaetut hakemistot. Vaihdoin näytönohjaimen ajurin ja kaatuilu näytti loppuvan, mutta ääni lakkasi toimimasta. Yöllä luovutin ja jätin boincin pyörimään, nyt aamulla kone oli kaatunut; Boinc pyöri vielä, mutta hiiren kursori oli jumissa, ja kun yritin avata konsolin, sain hetkeksi ruudulle virheilmoituksen joka näytti viittaavan  näytönohjainvikaan. Sain ajettua koneen alas semi-hallitusti, sillä jotain oli vielä sen verran pystyssä että virta katkesi parinkymmenen sekunnin päästä kun olin painanut kytkintä, eli en joutunut vetämään powerista sähköjä pois.

Nyt haasteet jatkuvat. Olin unohtanut miten hauskaa, sellaisella kummallisen masokistisella tavalla, tämä säätäminen on.

Numerot.

Kuten tiedämme, monet tilatomatemaattiset käsitteet ovat luonteeltaan sangen erilaisia äärellisten ja äärettömien alkeistapahtumien joukkojen kanssa. Esimerkiksi nopanheitossa on äärellinen joukko mahdollisia tapahtumia, yleensä kuusi. Oletus tasajakaumasta, tai edes lokaali approksimaatio tasajakaumasta, johtaa helposti ongelmiin. Klassinen esimerkki on niinsanottu kirjekuoriparadoksi.

Kirjekuoriparadoksissa pelataan peliä. Annan kaksi kirjekuorta, joista toisessa on jokin määrä rahaa, ja toisessa tarkalleen kaksinkertainen määrä rahaa. Saat valita haluamasi kirjekuoren ja avata sen. Avaamisen jälkeen voit koettaa onneasi vaihtamalla kirjekuorta. Jos esimerkiksi kuoressa on satanen, tiedät että toisessa kuoressa on 50 tai 200 euroa. Olettamalla nämä molemmat yhtä todennäköisiksi, saadaan vaihtamisen odotusarvoksi 0.5*50 + 0.5*200 = 125 euroa, joten vaihtaminen kannattaa. Tämä tulos on riippumaton siitä, mitä kirjekuoren sisällä on.

"Paradoksin" ratkaisu on tietenkin se, että oletamme implisiittisesti jakauman olevan tasainen, mitä se ei voi olla. Erittäin suurten lukujen on yksinkertaisesti pakko olla aina vain epätodennäköisempiä jostain rajasta eteenpäin. Täsmällisemmin sanottuna, jokaiselle mahdolliselle luonnollisten lukujen jakaumalle pätee, että miten hyvänsä pienelle nollaa suuremmalle epsilonille  on olemassa n siten että P(X > n) on pienempi kuin epsilon. Tuntematta jakaumaa emme kuitenkaan tiedä miten suuri tämä n on.

Otetaan seuraavanlainen kysymys, jossa on parametrinä jakauma: Olkoon f(X) tiheysfunktio (= todennäköisyys kaikkine normaaleine oletuksineen) luonnollisille luvuille. Mikä on todennäköisyys sille, että satunnaisessa luvussa jossakin kohtaa kaksi samaa numeroa peräkkäin? (Oletetaan että käytämme 10-järjestelmää).

On selvää, että valitsemalla sopiva jakauma, tämä todennäköisyys voidaan tehdä nollaksi: annetaan nollaa suurempi todennäköisyys vain niille luvuille joissa ei ole samaa numeroa peräkkäin. Toisaalta se voidaan tehdä ykköseksi valitsemalla jakauma, jossa nollaa suurempi todennäköisyys on luvuilla joissa on tämä ominaisuus. Tällaiset patologiset jakaumat eivät nyt kiinnosta meitä, vaan olemme kiinnostuneita jollakin tapaa "luonnollisista" jakaumista.

Esimerkki jakauman ominaisuudesta joka voisi olla mielekästä vaatia, olisi jonkinlainen konkaavisuus. Esimerkiksi niin, että ensimmäinen tiheysfunktion differenssi on monotonisesti vähenevä.

Tutkitaan kuitenkin itse ilmiötä, eli "kaksi samaa numeroa perätysten", esimerkiksi seuraavalla tavalla: Oletetaan että k:n mittaisista luvuista jokainen on yhtä todennäköinen, ja tiedämme että olemme saaneet k:n mittaisen luvun. Tässä tapauksessa ehdollinen todennäköisyys saadaan kun tarkastellaan, sen komplementtia. Ensimmäinen numero voi olla mitä tahansa, mutta toinen on sama kuin ensimmäinen todennäköisyydellä 1/10,  eli eri todennäköisyydellä 9/10. Seuraava eroaa tästä todennäköisyydellä 9/10, jne, joten k:n mittaisessa luvussa todennäköisyys on (9/10)^k-1. Kun k kasvaa, niin tämä todennäköisyys lähestyy nollaa, siis todennäköisyys että luvussa on kaksi peräkkäistä samaa numeroa, lähestyy ykköstä.

Olisiko siis mahdollista antaa jakaumaa, jossa todennäköisyys tälle ominaisuudelle olisi 1? Vastaus on tietysti että ei ole. Kuten aiemmin totesimme, jokaista epsilonia kohden on olemassa n siten, että n:ää suuremmat luvut ovat vähemmän todennäköisiä kuin epsilon. Todennäköisyys sille, että kahta perättäistä lukua ei löydy on rajattu alhaalta: Olkoon k = log n, missä logaritmi on kymmenkantainen. Kun epsilon on fiksattu, niin todennäköisyys että saamme n:ää pienemmän luvun on 1-epsilon, ja näiden joukossa todennäköisyys on vähintään (9/10)^k-1 sille, että luvussa ei ole kahta samaa numeroa peräkkäin. Todennäköisyys on siis vähintään (1-epsilon)*(9/10)^k-1 ettö saamme annetulla jakaumalla luvun jolla ei tätä ominaisuutta ole.

Tämä luku voidaan tietenkin tehdä mielivaltaisen pieneksi jälkikäteen, vaihtamalla jakaumaa, mutta jokaisella kiinnitetyllä jakaumalla tämä luku on väistämättä nollaa suurempi. 

Tämä ei ole varsinaisesti todistus, mutta voidaan sellaiseksi muuttaa. Harjoitustehtäväksi jätetään se, missä kohtaa käytin konkaavisuus-oletusta.

Mukulakiviä IV.

Tämän aamun xkcd ilmaisee alt-tekstissään jotain sellaista, mitä en oikein ole itse osannut sanoa. Lainaan sen tässä melkein kokonaan, koska joillain selaimilla tekstin lukeminen on vaikeaa:

Telling someone who trusts you that you're giving them medicine, when you know you’re not, because you want their money, isn’t just lying--it’s like an example you’d make up if you had to illustrate for a child why lying is wrong.

En suhtaudu itse homeopatiaan aivan tällä tavalla. Toki olen sitä mieltä, että on tärkeää muistuttaa ihmisiä siitä, että kyseessä on huijaus. Toisaalta, tiedetään, että toisinaan ihmisten "huijaaminen", eli placebovaikutuksen tarkoituksellinen indusoiminen on toisinaan hyvin tehokasta. Esimerkiksi opioidien analgeettinen vaikutus saadaan todistetusti aikaan suolaliuksella, jos yksilö vain uskoo saavansa opiaattia, kunhan tämä jollakin tapaa "muistaa" miten opioidit vaikuttavat.

On yksilöitä, jotka toki väittävät olevansa immuuneja kaikenlaisille placebovaikutuksille, mutta todennäköisesti tällaiset yksilöt yksinkertaisesti valehtelevat tai eivät ymmärrä vaikutuksen mekanismia.

Homeopatia perustuu tietenkin täysin placebovaikutukseen. Väite, jonka mukaan se voisi perustua johonkin muuhun, on täyttä humpuukia; kemialliset ilmiöt perustuvat käytännöllisesti katsoen täysin jäännöksettä tunnettuihin sähkömagneettisiin ilmiöihin. Tilastollisesti ajatellen homeopaattisessa liuoksessa ei ole ainuttakaan molekyyliä itse ainetta, t.s., siinä ei ole sen enempää alkuperäistä ainetta kuin sitä on normaalisti ilmassa tai juomavedessä. Mitään molekyylimuistin tms. kaltaista ilmiötä taas ei yksinkertaisesti ole olemassa.

Ajatus, jonka mukaan voimme jotenkin päästä tällaisesta tosiasiasta eroon toteamalla "mutta kun tiede ei selitä kaikkea vielä", on järjetön. Oikeastaan se on niin järjetön -- ja kuitenkin niin yleinen -- että voidaan perustellusti sanoa, että inhimillisessä ajattelussa on jokin perustavanlaatuinen virhe. Itse en edes yritä väittää, ettei tämä samainen virhe rasittaisi minunkin ajukoppaani jossakin muodossa jatkuvasti. Meillä on, ihmisinä, aivan varmasti ns. sokeita pisteitä ajattelussamme. Erityisesti, meillä on niitä yksilöinä. Kaikki epistemologia, jossa esitetään että tiede on ylivertainen tapa selvittää miten asiat "todellisuudessa" ovat, perustuu viimekädessä tähän: väitelause altistetaan mielekkyystarkastelulle sekä operationalisointinsa että tulkintansa osalta, ja teoriaa jossa väitelause esiintyy, pitää voida koetella kokonaisuutena ja osina.

Emme tietenkään pääse koskaan eroon siitä, että aistimme ovat vajavaiset ja erehtyväiset, ja että yksilöinä elämme oikeastaan jatkuvasti eräänlaisessa tulkintavankilassa, johon ei mitään "puhtaita" havaintoja ulkomaailmasta pääse. Solipsismi ei kuitenkaan ole mikään perustelu yhtään millekään, pikemminkin se on anti-perustelu. Se ei muuta erilaisten väitelauseiden suhteellista painoarvoa mitenkään. Tämä on se kognitiivinen virhe, joka tehdään usein, sen tekevät uskonnolliset evidentialistit, homeopatian kannattajat, jotkut libertaarit(*), jne. Kognitiivinen virhe toimii niin, että kun meillä on väittämä, joka ei ole oikein mielekäs eikä edes sinänsä koeteltavissa, tai (homeopatian tapauksessa) selkeästi vääräksi osoitettavissa, tällainen "skeptikko" pamauttaa pöytään argumentin, jolla kaikkeen tietoon ympätään kohinaa, kyseenalaistamalla "paradigma" tai nimittämällä tietoa "arvaukseksi" jne. Tämän kohinan ikäänkuin ajatellaan jotenkin muuttavan höpöväittämän ja varsinaisen väittämän suhteellisia todennäköisyyksiä niin, että höpöväittämä onkin nyt samalla viivalla.

Tämä yhdistetään yleensä toistoon, eli höpöväittämää toistetaan aina kun mahdollista. Tämän toivotaan synnyttävän asiaan perehtymättömissä sivullisissa mielikuvan jonkinlaisesta asiasisältöisestä erimielisyydestä. Ehkä näkyvin tämäntapainen argumenttipari esiintyy siinä, miten kreationistit esittävät, että "biologit eivät tiedä miten elämä on syntynyt", joten tämä on ikäänkuin todisteena siitä, että he eivät tiedä mitään tai että voidaan katsoa elämän syntyprosessin olevan väistämättä jotain täysin muuta kuin nykyinen käsitys esittää. Esimerkiksi siitä, että abiogeneesin selityksessä on joitain yksittäisiä aukkoja -- hyvin pieniä sellaisia -- yritetään jatkuvasti vääntää isompaa asiaa kuin mitä se todellisuudessa on. Näistä väitetään esimerkiksi että "elämä ei ole voinut syntyä itsestään" ja että jokin "aivan ratkaiseva askel" on selittämättä. Toiston avulla tämä on saatu yleiseen tietoisuuteen jonkinlaisena pysyväisväittämänä, vaikka tosiasiassa mitään varsinaisia aukkoja ei oikeastaan edes ole, ainakaan sellaisessa arkisessa kielenkäytössä, missä "aukkoja" jostain selityksestä etsitään.

Tästä on syytä nousta yksi abstraktiotaso ylemmäs. Nimittäin, näillä yksityiskohdilla on kovin vähän merkitystä sen rinnalla mitä hyväksymme epistemologialta. Ihmisen psykologiaan kuuluu se, että epävarmuus on stressaavaa. En yritä tällä viitata mihinkään partikulaariseen näkemykseen, vaan yleisesti; en esimerkiksi argumentoi mitään uskonnollista positiota vastaan, poislukien tietysti ne, jotka ovat räikeässä ja ilmeisessä ristiriidassa tunnettujen tosiasioiden kanssa. Itseasiassa tämä heikko epävarmuuden sieto ilmenee yhtä kaikki myös monissa "tieteellisen" maailmankuvan omaksuneissa ihmisissä.

Kun väitelauseen "totuus" on suhteessa kaikkiin niihin oletuksiin, joihin se nojaa, ja viitekehys, jossa se esitetään, on alati vaihtuva, ihmisen mieli hakeutuu kohti jonkinlaisia absoluutteja. Normaalissa arkiajattelussa ja -havainnoinnissa se ei ole ongelmallista, koska voimme ikäänkuin kiinnittä viitekehyksen välittömään, käsinkosketeltavaan todellisuuteen. Tämä substanssi - "objektiivinen todellisuus", jos sallitte - kuitenkin on pirullisen liukas, koska abstraktiona sen rajapinta on kovin kovin ohut. Emme näe kuin hyvin kapean osan SMG-spektristä. Kuulomme rajoittuu ilman tms väliaineen värähtelyyn, jonka taajuusalue on melko kapea. Tuntoaistimme on tavattoman epätarkka. Ja niin poispäin, puhumattakaan siitä, että aivomme eivät tästäkään informaatiosta kykene vastaanottamaan kuin pienen osan.

Tiede ei juurikaan tällaisia absoluutteja kykene tarjoamaan. Päinvastoin, tiede tarjoaa meille lääkkeeksi vain lisää epäilyä ja koettelua. Sensijaan me ihmisinä kaipaamme tunnetta siitä että uskomuksemme ja kokemuksemme, kaikki mihin uskomme, on vakaalla pohjalla. Me saamme tämän tunteen etupäässä muilta ihmisiltä, meidän kokemusmaailmamme "järkkymättömyys" perustuu sille, että jos olemmekin väärässä tai ns. pihalla, saamme kuitenkin aina sosiaalisen validaation kokemuksillemme ja pohdinnoillemme. Tällainen validaatio on useimmiten terapian keskeinen idea. Ja juuri terapeuttinen puhetapa, validaatio ja hienovarainen ohjaus, on se, joka saa meidät uskomaan homeopatian kaltaisiin höpöjuttuihin niin täydestä sydämestämme.

Pidän toki sympaattisena käsitystä, jonka mukaan ihmisten tulee antaa pitää höpöjuttunsa, jos se tekee heidät onnelliseksi. Toki, en edes väitä vastaan. Höpöjuttujen uskottavuuttakin vain lisää se, että joku on valmis ottamaan vastaan rahaa tai muita resursseja näitä edistääkseen. Mutta ei se tee niistä yhtään sen enempää tosia.

(*) Libertaarien osalta viittaan väitteisiin, joita joskus näkee, eli että esimerkiksi työttömyyttä tai inflaatiota ei voi mitata, koska mittareissa on kohinaa.

Mukulakiviä II.

Lauantaina kokoonnuimme kahdeksan hengen porukalla pelaamaan muutamia lautapelejä. Ilta sujui rattoisasti, kuten yleensäkin, vaikka porukka oli kokonaan uusi. Tämä oli eräänlainen juhlistus sille, että sain paperin vihdoin kuntoon ja lähetettyä. Uusi on kuitenkin heti työn alla, sillä tiede ei lepää, eikä odota.

En varsinaisesti arvosta sitä, miten Aamulehti esitti Jerry Coynen käsityksen uskonnosta. Coynesta voi lukea lisää hänen sivuiltaan. Arvostuksenpuutteeni ei liity Coyneen, joka tekee tärkeää työtä tuodessaan biologian ymmärrystä etusijalle. Yleisemmin, on jokseenkin ymmärretävää, että juuri biologit, ja erityisesti USA:ssa työskentelemään joutuvat biologit, alkavat jossain uransa vaiheessa propagoida ns "uusateistista" uskonopuhdistusta. Itse en koe vastaavaa tarvetta, mutta se johtuu vain siitä, että uskomuksistani huolimatta, oman tutkimusalani perusteita vastaan ei juuri hyökätä uskonnollisin argumentein, joten en joudu ikäänkuin asettamaan ammatillista auktoriteettiani vastakkain uskonnollisen auktoriteetin kanssa. Siksi en kehtaa kritisoida, vaikka kritiikki on usein kovasanaista.

Kommentoinkin tässä mieluummin yhtä harhakäsitystä, joka ateistisesta tai naturalistisesta maailmankuvasta usein esitetään. En suosittele lukemaan tuon mainitun Aamulehden jutun kommenttipalstan "keskustelua", koska se on pelkkää inttämistä, jossa ei ole lopulta mitään mieltä. En pyri vakuuttamaan ketään yhtään mistään uskonnollisesta, vain korjaamaan vihreellisen käsityksen, jonka mukaan ateismi tarkoittaa hengellisyyden puutetta. Ensin pitää kuitenkin mainita, että hengellisyys voidaan toki määritellä niin, että ateismi ja naturalismi ovat sen kanssa ristiriidassa, mutta tällainen määritteleminen on jokseenkin epärehellinen tapa ratkaista kysymys.

Hengellisyydellä yleisestiottaen viitataan useampaan täysin erilliseen asiaan. Yhteistä niissä kaikissa on kuitenkin ajatusten eräänlainen hakeutuminen ns. ikuisuuskysymysten äärelle, ja pohdinnan viipyily näissä kysymyksissä. Tällaisia kysymyksiä ovat esimerkiksi pohdinnat elämän merkityksellisyydestä, sekä arvojen ja etiikan pohdinnat. Väite, jonka mukaan ateismi on hengellistä köyhyyttä, on tietysti mitä ilmeisimmin virheellinen, jos hyväksymme tämän määritelmän hengellisyydelle. Edelleen, on kuvaavaa, että jo tämän toteaminen herättää usein voimakkaan vastustuksen niissä, joiden mielestä ateismi on jonkinlainen turmiollinen ja moraalisesti mädättävä oppi. Tällaisen asenteellisuuden edessä on hyvin vaikea reagoida rakentavasti.

Eräänlainen koulukiusaajan strategiaan verrattava vastaväite, joka usein juuri tässä yhteydessä esitetään, on väite, jonka mukaan ateismia tarvitsisi jotenkin erikseen "tuputtaa", ja että tästä on ikäänkuin todisteena se, että joku kehtaa puolustautua kun hänen uskomuksistaan esitetään virheellisiä väittämiä. Pidättäydyn tyypillisesti tekemästä mitään sen kummempia päätelmiä ihmisten mielialoista tai persoonista, koska kirjoitettu teksti harvoin kertoo oikeastaan mitään sellaista mielenkiintoista, joka liittyisi tekstuaalisen esityksen ulkopuolelle meneviin seikkoihin. En voi kuitenkaan täysin välttyä muodostamasta mielikuvia tämäntyyppisten väitteiden esittäjistä. Tunnelmaa kuvaa ehkä parhaiten parhaiten paralleelilla toiseen "uskomuksiin" liittyvään kiistaan. En toki väitä, että uskomusten sisältö olisi analoginen, vaan kyse on reaktioista ja argumenttien laadusta.

Erään internetissä nyt jo vuosia kiertäneen verkkolegendan mukaan mikroaaltouunissa lämmitetty vesi on vahingollista kasveille. Asia on käsitelty mm snopesissa. Ei siitä sen enempää. Peruslähtökohta väitteissä on, että mikroaaltosäteily jotenkin muuttaa veden (tai ruoan tms.) kemiallista koostumusta tavalla, jota esimerkiksi tavanomainen uunissa lämmittäminen ei tee. Tätä väitettä kiertelemällä on esitetty jatkuvasti erilaisia tulkintoja ja ad hoc selityksiä sille, miksi mikroaaltosäteily on vaarallista tai vaikuttaa haitallisesti.

Perustosiasia, joka tässä on taustalla on tietysti se, että mikroaaltojen aallonpituus on huomattavasti pidempi kuin esimerkiksi infrapunasäteilyn, jolla esimerkiksi tavanomainen uuni lämmittää ruokaa. Siinä missä infrapunasäteily lämmittää, koska esimerkiksi vesimolekyylit absorboivat sen ja alkavat värähdellä, mikroaaltosäteily lämmittää, koska pooliset molekyylit (kuten vesi) tuppaavat asettumaan sähkömagneettisen kentän suuntaiseksi, ja kun kenttä värähtelee, molekyylit pyörivät väkkäränä ja tuottavat lämpöä. Pidemmän aallonpituuden vuoksi mikroaallot eivät varsinaisesta absoroboidu aineeseen, vaan ne läpäisevät sen ja lämmittävät sitä sisältäpäin. (Tietysti ne menettävät myös energiaa molekyyleja pyritellessään)

Kumpikaan säteily ei kuitenkaan ole ionisoivaa, eli mitään varsinaisia kemiallisia tai "säteilymuutoksia" ei aineessa tapahdu, poislukien tietysti normaalit lämmittämisen tuottamat muutokset. Ja koska kenttä ei ole tasainen ja lämmitys tapahtuu nopeasti, mikroaallot voivat toki kuumentaa ruoan joistain kohdista hyvin kuumaksi, kun loppuosa on edelleen kylmää. Veden osalta tämä voi aiheuttaa jopa vaaratilanteita, koska vesi saattaa mukin pinnasta olla vielä sangen kylmää, vaikka se olisi pinnan alta ylikuumentunutta. Tällaisessa tilanteessa esimerkiksi teepussin laskeminen mukiin saa aikaan hurjan kiehumisen.

Mikroaaltojen vaarallisuudesta vakuuttuneet levittävät Snopesinkin sivuilla mainittua "tutkimusta" mikroaaltojen vaaroista tosiasiana. Ja kuinka ollakaan, reaktiot vastaväitteisiin ovat tyypillisesti a) "Mikroaaltojen puolustelijoilla on kauhea hinku tuputtaa uskomuksiaan", b) "Mikroaaltojen puolustajat eivät ymmärrä hyvän ruoan päälle", c) "Minä en ainakaan lämmittäisi ruokaani mikrossa, ja se on vahingollista, sanoivat fysiikkauskovaiset mitä tahansa".

Paralleelia ei ole syytä viedä kovin pitkälle. Keskeistä tässä on kuitenkin se, että kun joku on a priori vakuuttunut, että jokin asia on paha ja huono, yritykset korjata edes sinänsä ilmeisiä virheellisiä asiaan liittyviä käsityksiä, johtavat yleensä vihamielisiin purkauksiin.

Paralleelia kannattaa kuitenkin jatkaa niiltä osin, että kuten yllä mainitussa uskonnollisia käsityksiä koskevassa asiassa, myös mikroaalloissa on omat "puolensa ja puolensa". Esimerkiksi se, että infrapunasäteilyn tai muun kuumentamisen yhtenä tavoitteena ovat nimenomaan ne kemialliset muutokset, joita lyhytaaltoinen säteily saa enemmän aikaan. Lisäksi mikroaaltojen epätasaisempi ja nopeampi lämmitysvaikutus tuottavat kyllä "vääriä" makuja, kun tietyt reaktiot jäävät tapahtumatta tai tapahtuvat väärissä kohdissa ja väärissä suhteissa. Mikrouuneilla on myös kyseenalainen vaikutus ruokavalioon, koska sillä lämmitettävä ruoka on tyypillisesti koostumukseltaan erilaista ja suuremmalla todennäköisyydellä heikkolaatuisempaa. Nämä ovat kuitenkin täysin erillisiä asioita. Mikrouuni ei kelpaa kaikkeen kypsentämiseen.

Paralleelin ulkopuolelta, tai vaikeammin siihen liittyen, ateismi ei tietenkään sinänsä tarjoa vastauksia hengellisiin kysymyksiin, vaan pikemminkin sulkee pois tietyt perusteet vastauksille. Se jättää vastuun näiden kysymysten pohdinnasta jokaiselle itselleen. Tämä vastuu on joillekin liian raskas kannettavaksi, eikä ketään pidä paheksua tästä syystä. En voi tarjota helppoja ja valmiita vastauksia kenellekään, joka penää niitä. Tässä on väärinymmärrysten ja virhekäsitysten aivan keskeinen lähde. Kun joku muu sanoo tarjoavansa vastauksia, voin vain painaa pääni epäuskoisena. Tunne varmasti samankaltainen kuin proverbiaalisella keskiluokkaisella työtätekevällä nuorella miehellä näissä markkina-arvo-keskusteluissa: keskusteltuaan rehellisesti ja avoimesti naisen kanssa omasta sosioekonomisesta asemastaan hän saa rukkaset, kun jonkinlaisena miljonäärinä esiintyvä lipeväkielinen, tosiasiassa aivan persaukinen huijari pääsee saatille.

Tämä paralleeli valottaa asian toista puolta: rehellisyyden sijaan tässä esimerkissä nainen arvostaa selvästi jotakin muuta. Aivan samaan tapaan kuin maailmassa on paljon nuoria katkeria miehiä, jotka kokevat tällä tavoin tulleensa "epäreilusti" kohdelluiksi, löytyy maailmasta varmasti paljon ateisteja, jotka kokevat -- kuten Aamulehti maalaa Coynen julistavan -- että uskonnot perustuvat pelkästään huijaukselle. Näin voi olla, mutta tosiasia näyttäisi olevan, että merkittävä osa ihmisistä suorastaan rakastaa huijatuksi tulemista. Olen voimaton tämän asian edessä, enkä edes pyri sitä muuttamaan.

Paneeli.

Tutkimuksen arvioinnin tulokset julkistettiin joitain päiviä sitten. Oma tutkimusalani ei ollut yksilöitynä mitenkään erityisesti, mutta laajempi ryhmittymä (ehkä vajaa kymmenen ihmistä) johon se oli niputetti, arvioitiin laadukkaaksi. Paneeli ehdotti lisää resursseja ja totesi että potentiaali on suuri.

Tällä ei tietenkään tule olemaan mitään vaikutusta. Hallinto ja ylempi johto tulkitsee tämän niin, että asiat ovat hyvin, joten mitään ei tarvitse tehdä. Parhainpäinselittely ja kaikinpuolinen selkääntaputtelu on jo alkanut.

Asiaan liittymättä (tai sitten ei), katselin Singaporen vuokramarkkinoiden tilannetta, ja ilmeisesti on mahdollista asua ihan mukavasti noin $2k vuokralla. Myös paikallisten julkisten koulujen taso on hyvä, joten alamme taipua kannalle, että lähdemme joka tapauksessa, vaikka suomalaiset tahot eivät apurahaa myöntäisikään.

Turhautumiseni tähän suomalaiseen systeemiin on paradoksaalisella tavalla sitä pahempi, mitä enemmän jokin ulkopuolinen taho osoittaa positiivista signaalia omasta työstäni. Muulloin voin aina tuudittautua siihen ajatukseen, että vika on vain ja ainoastaan omassa työssäni ja puutteissani. Tämä näkemys ahdistaa huomattavasti vähemmän kuin se, että ympäristöä vaihtamalla asiat menisivät paremmin. Tuntemus kummunnee mukavuudenhalusta, halusta ajatella, että en voisi parantaa tilannetta tekemällä jotain radikaalia ja työlästä, kuten muuttamalla ulkomaille. Tosiasia kuitenkin on, että tämä lienee väistämätöntä.

Vaikka lukijani ja kommentoijani lienevät saaneet erilaisen kuvan, tunnustan olevani jossain määrin isänmaallinen. Tarkoitan tällä sitä, että arvostan Suomea ympäristönä, suomalaisia ihmisinä, ja tunnen lojaaliutta kansakuntaa ja kotimaata kohtaan. Työskentelisin mielelläni suomalaisen yhteiskunnan parhaaksi ja osallistuisin sen rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Koen tekeväni niin osittain opetustyössäni, mutta koen samaan aikaan, että resurssini ovat muuten alikäytössä. Ikäänkuin pitäisi tehdä oja, kaivurikuskille annettaisiin lapio, ja käskettäisiin kaivamaan, kun samaan aikaan kaivurit on annettu sellaisille, jotka vain leikkivät niillä. Tämä on tietenkin vino ja itsekeskeinen ajatus. Aivan varmasti joku naistutkimus tms. on tärkeämpää kuin vaikkapa syövän parantaminen.

Haku.

Hakemusten tekeminen rasittaa selvästi enemmän kuin varsinainen tutkimustyö. Hakemusta tehtäessä ei voi olla täysin rehellinen; on pakko kaunistella tulosten merkittävyyttä, työn etenemisen projisoimisessa on oltava ylioptimistinen, omaa asiantuntemustaan pitää ylikorostaa jne. Tämä on rasittavaa henkisesti. Rehellisyys on mutkatonta ja vaivatonta, tällainen taas tuntuu likaiselta ja epämiellyttävältä.

Toki haluaisin esittää, että rehellisyyspyrkimykseni on jotenkin merkki moraalisesta ylemmyydestä, mutta tosiasiassa se kumpuaa enemmän mukavuudenhalusta ja jonkinlaisesta autismia muistuttavasta haluttomuudesta tai kyvyttömyydestä miettiä, mitä muut ajattelevat. Valehteleminen ja virhellisten tietojen esittäminen on raskasta, koska siinä täytyy miettiä, mikä on uskottavaa ja lisäksi täytyy myös muistaa mitä on tullut joskus sanottua. Teeskentely ja petollisuus vaativat resursseja, joita minulla ei yksinkertaisesti ole jakaa sellaisiin turhanpäiväisyyksiin. Koska olen harjoitellut sitä niin vähän, olen siinä lisäksi tavattoman huono.

Samasta syystä en pidä markkinointia mielekkäänä työnä itselleni. Yhdet neuvottelut todennäköisesti kariutuivat, koska totesin melko suoraviivaisesti, etten todennäköisesti suoriutuisi hyvin työtehtävistä, joissa täytyy myydä asioita joihin en itse täysin usko. En sano tätä väheksyäkseni tai halveksuakseni myyntityötä. Pikemminkin on päinvastoin. Pidän halkojen hakkkamisesta, sahaamisesta, kuopan kaivamisesta, jne. agraarisesta hommasta, koska se on yksinkertaista, eikä siinä tarvitse miettiä, mitä joku muu haluaa. Tutkimuksessa on paljolti kyse samasta. Todellisessa maailmassa softantekijä joutuu sensijaan usein kohtaamaan sen, että se, mitä asiakas haluaa, on pikemminkin määrittävä tekijä kuin vain jokin ärsyttävä häiriötekijä.

Kun hakee rahaa, täytyy arvella, mitä rahanjakajat haluavat rahoittaa. Tämä problematiikka on ortogonaalinen sille, onko rahoituksen lähteenä julkinen vai yksityinen taho. En ota nyt tähän puoleen kantaa. Rahoittajan käsityksiä pitää yrittää jotenkin arvailla etukäteen, ja tämän arvauksen pohjalta vaikka sitten muunnella totuutta.

Seuraava juna.

Sain eilen kaksi kirjaa postissa, Uri Alonin An Introduction to Systems Biology ja Klipp et al. Systems Biology. Asia on paljolti uutta, vaikka itse matikka onkin tuttua. Näiden leipominen on tietysti vanha juttu, mutta pointtini on lukea hommat läpi että saan ensin yleiskäsityksen alasta ja sitten kammata SBML-repositoryja, jos löytyisi sopiva mallinnosluokka, jota pystyy murjomaan klassisemman pään (probabilistisilla) mallintarkastusalgoritmeilla. Siis jotain, joka operationalisoituu C/DTMC:ksi tai MDP:ksi, tai mielellään näiden kompositioksi, koska kompositionaaliset abstraktiot on helpompi redusoida.

Eilisen kokemuksen perusteella ALCAR toimii jonkin verran, olen aavistuksen verran fokusoituneempi kuin normaalisti. Sain eilen myös lievän päänsäryn, mutta sekin voi olla pelkkä yhteensattuma. Heräsin aamuyöstä neljän maissa, mitä minulle ei yleensä kyllä tapahdu. Näissä yhdessä on kuitenkin jo sen verran yhteensattumia, että voisin väittää että lisäravinne on todennäköisesti näiden taustalla. Placebon vaikutus voi olla merkittävä, joten en sano mitään vielä.

Eilinen juttu Maamme-laulun vihapuhepiirteistä nauratti minua ensin, mutta erään keskustelun myötä päädyin vähän googlettamaan tämän vihapuhedosentin tekemisiä, ja selvisi, että tämä henkilö on saanut akatemialta useita satoja tuhansia tällaisten sontatutkimusten tekemiseen. Jonkun verran keitti myös se, että tällä dosentilla on tasan yksi (1) kansainvälinen julkaisu jossain konferenssissa. Heräsi kysymys, mitä yhteiskunnallista tarkoitusta lopultakin palvelee se, että tällaista tutkimusta rahoitetaan?

En kiistä yleisesti ns. pehmeiden aiheipiirien tutkimista ja relevanssia. Olennaista pitäisi kuitenkin olla lähinnä se, onko relevanssi jotenkin laajempi kuin pari kaveria jotka keskenään hymistelevät jutuille. En ajattele, että tutkimuksen pitäisi tapahtua jotenkin pelkästään sovellukset mielessä, mutta tutkimuksen pitäisi tuottaa tietoa, joka on mielekästä jollekin muullekin kuin sille, joka tutkii.

Näillä "tutkijoilla" ei ole halua tai mielenkiintoa - ja uskallan väittää, useimmiten ei myöskään kykyä - omaksua sellaisia metodeja ja kohdentaa tutkimustaan niin, että se voisi paljastaa jotain sellaista, mikä ei olisi jo etukäteen päätetty poliittisen katsontakannan mukaan. Naistutkimus esimerkiksi perustuu lähtöoletukselle, että naista sorretaan ja että suomalainen kulttuuri on täynnä rasismia ja sovinismia, jotka tutkimus vain paljastaa. Tämä tapahtuu sitten niin, että luetaan tekstejä ja sitten etsitään ilmaisuja, jotka voidaan esittää esimerkeiksi tästä. Se ei ole tiedonhankintaa, vaan jotain muuta. Sen nimittäminen "tieteeksi" tai edes "tutkimukseksi" on lähinnä vitsi. Huono, mauton, peräti loukkaava vitsi.

Rahaa on rajallisesti, ja se raha, jota julkinen sektori käyttää tutkimukseen, on aina jostain pois. Esimerkiksi syöpien hoitoon (vuodeosastohoito + lääkkeet + avohoito) vuonna 2004 noin 400 miljoonaa euroa. (en löytänyt tuoreempaa lukua) Emme voi tietää syövän hoitoon laitetun marginaalisen euron vaikutusta, mutta jos nyt oletetaan, että näiden nollatutkimusten 100 000 euroa laitetaan syöpäseulontoihin, niin mitä sillä saadaan? Hiha-arvioni sanoisi, että vajaa tuhat seulontakäyntiä. Kohdentamalla tämä sopiviin ihmisryhmiin, eli niihin, jotka nyt jäävät seulomatta, mutta joiden marginaalinen todennäköisyys sairastua hengenvaaralliseen syöpään on suurin, saadaan takuulla enemmän aikaan kuin ottamalla keskimääräinen ihminen. Tällä hetkellä populaatiossa noin 0.4 prosenttia sairastuu syöpään vuosittain. Näistä yli puolet paranee. Hiha-arvion perusteella siis panostamalla nämä rahat syöpäseulontoihin voitaisiin pelastaa kaksi ihmishenkeä vuodessa.

On tietenkin epäreilua laittaa nämä rinnakkain ja ikäänkuin vihjata, että näitä lukuja voisi verrata. Jälkimmäinen luku on lisäksi hatusta vedetty. Mutta tarkoitukseni on korostaa pointtia: julkinen raha on verottamisen jälkeen ikäänkuin koko populaation rahaa, ja sen jaosta päätetään poliittisesti. Se voitaisiin jättää verottamatta alunpitäenkin, eli yksinkertaisesti leikata näiltä huuhaadosenteilta joka ikinen verorahoista maksettu penni pois. Tämä olisi minulle aivan mieluinen ratkaisu. Mutta demokraattisessa yhteiskunnassa kerran verottajan taskuun saatu raha tupataan yleensä laittamaan johonkin populistiseen "hyvään kohteeseen".

Minua oikeastaan pelottaa kysyä, kuinka moni hyväksyy jonkun naistutkimuksen kaltaisen horoskooppeihin ja homeopatiaan verrattavissa olevan roskan rahoittamisen verorahoilla. Se pelottaa siksi, että ihan varmana sellaisiakin löytyy.