maanantai 7. toukokuuta 2018

Nörtit ja Hyvät Ihmiset

Reilu viikko takaperin Robin Hanson kirjoitti twitterissä ja blogissaan siitä, miten epätasa-arvossa on pääosin keskitytty tulojakaumaan, eikä juurikaan sellaisten sosiaalisten lopputulemien jakaumaan, joilla on vähintään yhtä paljon, ellei enemmän, merkitystä ihmisten hyvinvoinnille, eli ihmissuhteiden jakautumiseen.

Mielestäni ilmiö on aivan ilmeisellä tavalla mielenkiintoinen ja pohtimisen arvoinen, ihan siinä missä tulojakaumakin. Voidaan jopa argumentoida, että ihmissuhdelopputulemien (mitä ikinä ne yksilöillä ovatkaan) jakautuminen ja ihmissuhteissa "menestyminen" voi olla tulevaisuudessa paljon merkityksellisempi kuin tulojakauma. Sitä mukaa kun siirrymme niukkuuden jälkeiseen maailmaan niiltä osin kuin tulee materiaalisiin elämisen edellytyksiin, ihmisten hyvinvointierot tulevat muodostumaan lähes kokonaan sosiaalisten kontaktien ja ihmissuhteiden parissa.

Tämä ilmiö on hyvin todellinen, ja se on mekanismeiltaan mielenkiintoinen, sillä vaikka tällaisten sosiaalisten hyvinvointitulemien analysointi on jossain määrin mahdollista perinteisen talousteorian keinoin, on siinä väistämättä mekanismeja jotka estävät samanlaisen distributiivisen tehokkuuden analysoinnin kuin perinteisten hyödykkeiden osalta.

Hyvinnoinnin peruslause osoittaa että jos abstrahoimme riittävästi, niin markkinamekanismi tuottaa komparatiivis-staattisessa mielessä aina Pareto-tehokkaan lopputuleman, eli lopputuleman jossa kenenkään hyvinvointia ei voi parantaa heikentämättä jonkun muun hyvinvointia. Tässä abstraktissa muotoilussa tietenkin on tietyt ehdot, jotka eivät todellisessa maailmassa toteudu. Esimerkiksi siinä oletetaan (jokseenkin) täydellinen informaatio, nollan suuruiset transaktiokustannukset, ja se ettei kukaan voi määrittää yksin hintoja.

En yritä tässä nyt väittää että teoreemaa voisi soveltaa millään muotoa todelliseen maailmaan; itse asiassa päinvastainen on totta, ja valtava määrä taloustieteen teoriaa onkin kehitetty juurikin niiden mekanismien analysoimiseen, jotka estävät tehokkaan lopputuleman toteutumisen.

Mutta juuri siksi on niin hämmentävää, että yritys avata keskustelua ihmissuhteiden distributiivisesta tehokkuudesta edes sillä tasolla, että vertailisimme perinteisten hyödykkeiden ja ihmisuhteiden mekanismeja, vaikka sitten vain löytääksemme eroja näiden välillä, johtaa sellaiseen ryöpytykseen. Tämän viikon aikana Hyvät Ihmiset ovat kirjoittaneet Hansonista häväistysartikkeleja. En edes viitsinyt hakea niistä pahimpia; Toivon että lukijani lukevat Hansonin kirjoituksen ensin ajatuksen kanssa, ja sitten vertaavat siinä sanottua asiaa artikkeleihin jotka on kirjoitettu Hansonille "vastineeksi".

Karakterisointeja:
"Robin Hanson, the Sex Redistribution Professor"
"Is Robin Hanson America’s Creepiest Economist?"
"Men talking up 'sex distribution' still assume women are their property"

Ilmiö ei ole itsellenikään vieras. Usenetin aikakaudella olin juuri alkanut perehtyä taloustieteeseen ja olin  kiinnostunut analysoimaan ihmisten välisten kanssakäymisen eri aspekteja -- myös romanttisia ja seksuaalisia ihmissuhteita -- eräänlaisina vaihtokauppoina. Tämä on helppo karakterisoida vihamielisesti niin, että analyysi tästä vaihtokauppa-aspektista tarkoittaa että ihmisuhteet eivät sitten olisi mitään muuta kuin tunteetonta vaihtokauppaa. Tämän vastalauseen, ja aivan kuten Hansonin ja kaikkien muidenkin asiaa analysoineiden kohdalla, kuulin myös tästä ikään kuin johdetun korollaarin useaan kertaan: Tällaisen analyysin esittäjän täytyy olla täysin epäkelpo yksilö, joka ei kelpaa kenellekään, ja analyysin ainoana motiivina täytyy olla joko katkeruus naisia kohtaan tai halu "omistaa" naiset.

 Tämän argumenttimuurin läpi pääseminen ei ollut mahdollista vapaamielisellä 1990-luvulla, puhumattakaan siitä että se olisi mahdollista tänä päivänä. Olen kuitenkin edelleen hämmentynyt, Hansonin tavoin, siitä, kuinka vähän tämän hyvinvoinnin muodon jakauman vinous herättää myötätuntoa niissä, joille taloudellisen hyvinvoinnin jakauman vinous on keskeinen poliittinen motivaattori noin ylipäätään.

Jotta en jäisi vain kauhistelemaan asiaa ja sitä, miten hyvesignalointi on sekoittanut ihmisten päät, ehdotan kuitenkin asian selvittämistä. Aivan kuten parikymmentä vuotta sitten esitin kriteerit joilla on helppo osoittaa minun olevan väärässä  -- silloin melko kapeasta näkökulmasta esitetyssä -- analyysissäni, esitän mielelläni nyt muutamia teoriakäsitteitä ja operationalisointeja, joiden avulla voimme vastata (mielestäni) kysymyksiin siitä, millainen tämä sosiaalisen hyvinvoinnin jakauma on, ja myös mahdollisesti löytää selittäviä tekijöitä sen oletetuille vinoumille. Aivan kuten Hansonkaan, minäkään en esitä mitään distributiivista politiikkaa, jolla nämä resurssit "jaettaisiin", vaan pyrin esittämään kriteerejä joilla voimme tutkia jakauman muotoa ja sitä tuottavia ja ylläpitäviä mekanismejä.

Aloitamme itse jakaumasta. Mittareita joilla voimme tutkia asiaa yksilöiden kohdalla, on useita. Henkilökohtainen tyytyväisyys (esimerkiksi asteikolla 0-5) omaan ihmissuhdetilanteeseen voidaan helposti mitata kyselytutkimuksella. Kyselyllä olisi syytä erottaa toisistaan ystävyyssuhteiden ja "romanttisten" ihmissuhteiden tyytyväisyys. Subjektiivisen mittarin lisäksi voidaan mitata ihan suoraan esimerkiksi aikaa jonka yksilö on viettänyt vasten tahtoaan yksin, ihmissuhteiden kestoa ja lukumärää, ihmissuhteiden hankkimiseen ja ylläpitämiseen käytettyä aikaa ja resursseja, ja banaalimmissa muodoissa vaikkapa jonkun ajan sisällä harrastetun seksin määrää ja laatua, hyvin pitkien aikavälien tapauksessa esimerkiksi lasten määrää tai avioliiton kestoa jne.

Jo näistä mittareista saadaan muutamia tutkimisen arvoisia hypoteesejä. Lienee melko todennäköistä, että pitkät omien toiveiden vastaiset yksinäisyys- tai seksittömyysjaksot heikentävät koettua hyvinvointia keskimäärin. Osalla ihmisiä tietenkin on eri asteisia ja erilaisia toiveita näiden asioiden suhteen, sekä lisäksi useita coping-mekanismeja, joten korrelaatio voi osoittautua yllättävänkin pieneksi.

Nämä mittarit voidaan sitten liittää sellaisiin mittareihin kuten sukupuoli, seksuaalinen suuntaus, ikä, sosioekonomiset mittarit ja erilaisten verkostojen koko ja laatu. Vaikeampia mitata ja arvioida ovat sellaiset tekijät kuten käytöksen miellyttävyys tai ulkonäkö, mutta näitä voidaan mitata kontrolloiduissa oloissa jollekin pienelle ryhmälle, ja koettaa löytää sopivia proxyjä helpommin mitattavista suureista kuten painoindeksistä tms. Toki täytyy jokaisessa välissä huomioda se, että jos otamme proxy-muuttujan, niin hävitämme aina jotain informaatiota; Aivan erityisesti, proxy-muuttujaa ei tulisi tulkita kausaaliseksi selittäjäksi, vaikka tämä valitettavan usein on tapana kun tällaisia asioita popularisoidaan.

Voimme näiden mittarien avulla löytää esimerkiksi korrelaation sosioekonomisen aseman ja ihmissuhdetyytyväisyyden välillä, ja jos meillä on riittävän nerokkaasti hankittu aineisto jossa on sekä pitkittäistä (ajan yli muuttuvaa) ja poikittaista dataa, niin voimme saada jonkinlaisen arvion myös siitä, mihin suuntaan mikäkin tekijä vaikuttaa, ainakin ajallisesti.

Parisuhteissa elävillä ihmisillä on ymmärrettävistä syistä keskenään sosioekonomisia mittareita jotka ovat jaettuja. Esimerkiksi lapsiperheen sosioekonomiamittari näyttää kaikille perheenjäsenille samaa, kun taas erillään asuvilla pareilla joilla ei ole lapsia, mittarit ovat erilliset. Tällä on vaikutusta kun tutkitaan näiden muuttujien välisiä suhteita. 

Tästä on helppo muotoilla hypoteeseja joita voidaan tutkia. Esitän pari, ja ne voivat olla vääriä tai oikeita, mutta selvittää ne voidaan: 1) ihmissuhdetyytyväisyydessä on sosioekonomisesta asemasta riippumaton komponentti, joka ajan myötä muuttuu niin, että myöhemmällä aikuisiällä sosioekonomisen aseman ja ihmissuhdetyytyväisyyden korrelaatio on paljon suurempi kuin nuoremmilla ihmisillä. 2) miehillä tämä korrelaatio lisääntyy voimakkaammin kuin naisilla suhteessa omiin taustamuuttujiin, kun taas sukupuolesta riippumatta jaettu sosioekonominen asema on kaikille merkittävä tyytyväisyyttä selittävä tekijä; Pidän mahdollisena että se on naisille vielä merkittävämpi tekijä kuin miehille. (Tästä on heikkona evidenssinä se, että miehen työttömyys lisää avioeron todennäköisyyttä paljon, kun taas naisen työttömyys ei juurikaan)  Kääntäen 3) suoranainen seksittömyys on todennäköisesti vähän (muttei paljon) merkittävämpi ihmissuhdehyvinvointia alentava tekijä miehille kuin naisille, ja että tämä ero todennäköisesti tasoittuu iän myötä, ja voi jopa kääntyä toisin päin myöhemmällä iällä.  

Näille hypoteeseille on hieman perusteluja jo olemassaolevasta empiirisestä aineistosta. Esimerkiksi miehillä korkeampi koulutus korreloi positiivisesti korkeamman lapsiluvun kanssa, kun taas naisilla korrelaatiota ei juuri ole. Tämä oli tilanne ainakin kymmenisen vuotta sitten kun viimeksi tilastoja tutkin.  Tämä viittaa siihen, että miesten mahdollisuudet perustaa perhe paranevat koulutuksen lisääntyessä, ja koulutuksen lisääntyessä myös sosioekonominen asema paranee. Kun aikanaan tutkin aineistoja joissa tulot ja koulutus oli eroteltu, niin minulle jäi mielikuva, että kummallakin sukupuolella tulojen merkitys on lapsiluvun kannalta suurempi ja että samassa tuloluokassa itse asiassa korkeammin koulutettujen lapsiluku on alhaisempi, vaikka se nettona onkin suurempi koko aineistossa. Koulutus siis voi hyvinkin pienentää lapsilukua ceteris paribus, mutta siitä seuraava tulojen kasvu enemmän kuin kompensoi tämän miehillä, kun taas naisilla vaikutukset kumoavat toisensa melko tarkkaan.  Kaikkein suurin lapsiluku oli pariskunnilla, joilla molemmilla oli alhainen koulutus ja miehellä siitä huolimatta suuret tulot; tällaiset pariskunnat vain ovat melko harvinaisia. 

Koska perinteisen taloustieteen hyvinvoinnin peruslause nojaa informaation täydellisyyteen, voisimme olettaa että ihmissuhdetyytyväisyys saattaisi olla suurempi väestönosissa joissa informaatiota on enemmän käytettävissä. Tämä on kuitenkin hatara hypoteesi useammasta syystä. Ihminen ei nimittäin käyttäydy täysin rationaalisesti ihmissuhteiden suhteen. Moraalisen aspektin jätän muiden arvioitavaksi, mutta vaikuttaisi siltä, että yksilön näennäinen ja koettu valinnanvara kumppaneiden suhteen lisää tyytymättömyyttä nykyiseen kumppaniin jossain määrin. Deitti-applikaatioiden aikakaudella ihmiset saattavat elää sellaisessa kuvitelmassa että aina löytyy vielä vähän parempi kumppani, ja tämä voi lisätä tyytymättömyyttä. Siksi voi olla paradoksaalisesti niin, että suurempi määrä informaatiota ei johdakaan parempaan lopputulokseen.

Tämä tietenkin voidaan laittaa myös transaktiokustannusten piikkiin. Parisuhteiden -- kuin myös muunlaisten ihmissuhteiden -- päättymiseen ja uusien alkamiseen liittyy aina merkittäviä transaktiokustannuksia. Näitä voi olla vaikea analysoida, mutta jos tiedämme yksilöiden deittailuun ja kumppanien etsimiseen käyttämän ajan ja vaivan, sen ajan, jonka he ovat käyttäneet asiasta murehtimiseen, sekä sen kuinka usein he ovat vaihtaneet kumppania -- sekä sen kuinka usein tämä on tapahtunut omasta aloitteesta -- voimme arvoida transaktiokustannuksia. Korkeat transaktiokustannukset yhdistettynä suurempaan informaation määrään voivat lisätä tyytymättömyyttä ainakin johonkin rajaan saakka.

Tästä pääsemme poliittisiin ja yhteiskunnallisiin näkökohtiin. Tällä hetkellä on meneilllään muutamia murroksia ja lisäksi osa sellaisista murroksista jotka on käyty läpi, vaikuttavat nyt parisuhteita muodostaviin nuoriin ja osin sellaista vailla oleviin vanhempiin ihmisiin, kun taas osa parisuhteista ja muunlaisista ihmissuhteista on mudostunut aikana jolloin tilanne oli erilainen. En lähde näitä kaikkia erittelemään, mutta yhteiskunnan kannalta suuria murroksia oli esimerkiksi seksin vapautuminen 1960-luvulla kun hormonaalinen ehkäisy yleistyi. Sukupuolitautien ja erityisesti hengenvaarallisten ja parantumattomien sellaisten (lähinnä HIV/AIDS) suhteen taas tietoisuus lisääntyi 1980- ja 90-luvuilla. Erilaisten perhemuotojen yleistyminen ja muuttuminen hyväksyttävämmiksi viimeisten neljän vuosikymmenen aikana on ollut merkillepantavaa. Myös avioliittojen solmimisikä on noussut; en löytänyt kattavaa tilastoa, mutta avioerojen määrä ei ole aivan viime vuosikymmeninä enää kasvanut, ja ihmisten keski-ikä ensimmäisen avioliiton purkautumishetkellä on pysynyt melko tasaisena.

Nämä kaikki ilmiöt tulisi huomioida kun tutkimme ihmissuhteiden jakautumista ja sitä hypoteesia, joka tämänkin kiistan taustalla on, eli onko ihmissuhteiden jakauma muuttunut epätasaisemmaksi?  Itse epäilen, että vastaus on "kyllä", mutta kvantitatiivinen muutos on vielä toistaiseksi pienehkö. Suunta kuitenkin on todenäköisesti selvä: Sekä subjektiivinen tyytymättömyys, että objektiivisemmat mittarit yksinäisyydestä näyttävät todennäköisesti että matalamman sosioekonomisen aseman omaavien miesten asema on heikentynyt eniten ja se myös heikkenee tällä hetkellä kovinta vauhtia.

Nokkelimmat huomaavat, etten ole esittänyt mitään ehdotusta asian korjaamiseksi (jos "asia" siis on todellinen). En aio niin myöskään tehdä. Historiallisesti esimerkiksi jäykästi sanktioitu avioliittoinstituutio joka estää ihmisiä eroamasta on tasoittanut jakaumaa. Ei välttämättä niin, että ihmisten subjektiivinen tyytyväisyys olisi suurempi, mutta mahdollisesti niin että tyytyväisyyden jakautuminen on ollut tasaisempaa. Myös kulttuuri jossa intiimimpi kanssakäyminen (seksistä puhumattakaan) on rajattu sanktioituihin parisuhteisiin kuten avioliittoon, todennäköisesti tuottaa tasaisemman jakauman.

Mutta aivan kuten tulojakauman kanssa, meidän tulisi aina pysähtyä kysymään sitäkin, onko tasaisempi jakauma todella se mitä toivomme?  Tähän kysymykseen on vaikea vastata ykskantaan, sillä emme juurikaan voi tehdä mielekkäitä ceteris paribus-oletuksia. Hansonin ihmetys siitä, että miksi taloudellisten ja ihmissuhteisiin liittyvien hyvinvointimittarien tärkeyteen keskittyvien ihmisten joukot ovat lähes täysin erilliset, on perusteltu. Mutta se voi olla ymmärrettävissä sitä kautta, millaisia ceteris paribus-oletuksia ihmisillä on taipumus tehdä. Ihmissuhteissa ihmiset eivät juuri tee tällaisia oletuksia, kun taas taloudellisissa asioissa näitä tehdään turhankin hanakasti. Ihmissuhteita ei intuitiivisesti mielletä nollasummaisiksi, kun taas ilmiöt joissa raha liikkuu, hahmotetaan nollasummaisiksi silloinkin kun ne eivät sitä ole.

En haluaisi kommentoida ns incel-liikettä tai "manosfääriä". En haluaisi edes sanoa että "sanoudun irti" niistä, koska en halua ankkuroida tätä analyysiä mihinkään sellaiseen nurkkakuntaiseen.  Tällaisten liikkeiden parissa kuitenkin on tärkeitä ajatusvirheitä. Tiukasti Humen giljotiinia käyttäen, nämä ajatusvirheet jakautuvat moraalisiin ja epistemologiisiin. En moraalisista halua puhua, koska en halua sitä ulottuvuutta tähän sotkea; epäselvyyden välttämiseksi sanon kuitenkin etten hyväksy näiden analyysin moraalista ulottuvuutta(kaan). Epistemologisella puolella on kaksi ulottuvuutta. Ensimmäinen on se, että ilmiö itsessään on todellinen tai sitten ei ole, tämä on kontingentti tosiasiaväittämä, jonka selvittämiseen on yllä luonnosteltu empiirisiä kriteereitä. Toinen taas on se, mitä oletamme niistä mekanismeista jotka ilmiön synnyttävät. Tämä jälkimmäinen on mielestäni pielessä suurelta osin. Siinä voi olla tosiasiallisia mekanismeja, jotka on kuitenkin asetettu väärin kontekstiin.

Esimerkiksi, voi hyvinkin olla, että sarjamonogamian hyväksyttävyys, vapaammin liikkuva informaatio ja sosioekonomisten tekijöiden epätasainen jakauma tuottavat yhdessä myös ihmissuhteiden hyvinvoinnissa epätasaisen jakauman. Tähän on turha sotkea mitään sellaista moraalista aspektia joka esittää yksilöitä tai ryhmiä (esim naiset) "syyllisinä" tai "uhreina". Tämä puhetapa on eräänlaisessa vasemmistolaisessa diskurssissa keskiössä, ja olen sitä vastaan argumentoinut aiemmin. Mekanismin tuottamat lopputulemia ei ole yleisestiottaen syytä palauttaa yksilöiden moraaliseen "hyvyyteen".

Jotta emme jäisi henkisesti kiinni siihen, että parisuhteisiin ja niiden muodostumiseen liittyy valtavasti kaikenlaisia tunteita, niin valotan tätä täysin toisenlaisella esimerkillä; Esimerkillä jossa mekanismi tuottaa huonon lopputuloksen ilman yksilöiden pahaa tahtoa tai edes moraalista heikkoutta.  Esimerkki on osin todellinen ja osin kuvitteellinen:  Tampereella asuu Hervannassa paljon ihmisiä, jotka ovat töissä Hervannan ulkopuolella ja toisin päin. Tämä johtuu siitä että Hervannalla on asuinalueena huono maine, mutta siellä on paljon yrityksiä joiden toimintaedellytykset ovat siellä hyvät. Tämän vuoksi Hervannan valtaväylä ruuhkautuu aamuisin.

Jos ihmiset jakaisivat työtuntinsa tasaisemmin työpäivän yli, ruuhkilta vältyttäisiin. Mutta yritysten työajat ovat monilta osin kiinteät siksi, että ne toimittavat toisilleen tavaraa, ja siksi niiden on syytä olla toiminnassa ainakin pääosin samoina aikoina vuorokaudessa. Kukaan ei ole tehnyt mitään yksilömoraalin näkökulmasta "väärin", ja silti järjestelmä aiheuttaa mittavaa kärsimystä kun ihmiset päivästä toiseen joutuvat istumaan ruuhkassa.

Parisuhteiden jakaumassa on nykyjärjestelmässä samankaltaisia mekanismeja. Ihmiset tuntevat vetoa juuri siihen mihin tuntevat. Systeemiä ei ole "suunniteltu" mitenkään. Ei ole mitään keskusauktoriteettia joka voisi määrätä kuka seukkaa kenenkäkin kanssa, eikä tällaista pitäisikään olla. Kukaan ei ole sellaista esittänyt, ainakaan Hanson, minä tai kukaan muukaan edes alkeellisesti analyyttisesti asiaan suhtautuva ei ole. Mutta aivan kuten kaikenlaiset yritykset nostaa ruuhkautuminen edes ongelmana kysymykseksi johtaa vastalauseryöppyyn (Yksityisautoilijoita syyllistetään! Kunnon ihmisiä vainotaan!!) myös yritys puhua tämän toisen systeemin tuottamista systemaattisista vinoumista johtaa selkäydinreaktiona vastalauseryöppyyn (Hanson haluaa pakottaa naiset seksiin!!) ilman minkäänlaista todellista analyyttistä suhdetta itse ilmiöön.

Kuten Hansonkaan, minäkään en tarjoa mitään ratkaisuja. En edes tarjoa sinänsä mitään "ongelmaa", vaan alustavan analyysin mahdollisesta ilmiöstä jonka jotkut kokevat ongelmaksi jo nyt. Pidättäydyn esittämästä mitään ehdotuksia asiantilan muuttamiseksi kunnes tiedän asiantilasta ja siihen johtavista mekanismeista edes jotakin. Ja nyt, riippumatta siitä mitä lukijani ajattelee tästä nimenomaisesti ilmiöstä -- onko se edes todellinen tai ei -- niin olen kokolailla varma, että ensi reaktio on että "no mutta kun tässä pitäisi tehdä X" tai "Mutta kun olet väärässä koska Y".

Mutta olenko väärässä? Jos olen, niin haluaisin tietää missä. Haluaisin myös tietää mikä yllä esittämistäni mekanismeista on olennaisilta osin jotain muuta kuin mitä arvelen, ja että millaisilla kriteereillä tämä asia voitaisiin sitten saada selville.  Joku voisi sanoa että olen väärässä, koska olen katkera ja ruma nörtti. Tähän totean vain, että hieman vierastan sellaista epistemologista maksiimia jossa ihmisen seksikkyys määrittää tämän sanomisen painoarvoa. Vaikka olenkin kuumaa kamaa.

 Edit: Jos joku ihmettelee otsikkoa, niin se johtuu siitä, että Scott Aaronson kirjoitti aiheesta, ja luin hänen tekstinsä ensin. Luulin että haluaisin sanoa jotain samanlaista, mutta päätin pitää näkökulman yleisempänä.

11 kommenttia:

Etsijä kirjoitti...

Jakauma on epätasaisempi suhteessa mihin?

https://psmag.com/environment/17-to-1-reproductive-success

Tiedemies kirjoitti...

Jakauma on epätasaisempi kuin se oli esimerkiksi 40 vuotta sitten. Niiden miesten osuus, jotka eivät ole koskaan olleet merkityksellisessä parisuhteessa (vaikka sellaista olisivat toivoneet), on tämän sukupolven aikana kasvanut.

Olen kyllä tietoinen siitä että 1900-luku on ollut aivan poikkeuksellista tämän(kin) hyvinvointimittarin jakauman tasaisuuden suhteen. Se mikä tässä on minusta merkillepantavaa on, että samalla kun taloudellisten mittarien epätasaisuuteen kiinnitetään jatkuvasti huomiota, näiden seksuaalisuuteen yms liittyvien mittarien jakaumaan ei juurikaan, tai jos siitä puhutaan niin puhetapaa rajoitetaan paljon enemmän.

Etsijä kirjoitti...

Kaiken taustalla on, että ensimmäinenä approksimaationa miesten parivalintakriteerinä on ulkonäkö ja naisten parivalintakriteerinä miehen status. Ensimmäinen on normaalijakautunut, kun toinen noudattaa potenssilakia.

Siksi tietynlaiset jo näkemämme muutokset yhteiskuntajärjestykseen (avioliittoinstituution mureneminen, miehen aiemmin pelkästä koulutuksesta saama status, miesten aiemmin naisia korkeampi palkka, kotiäitiys yms.) jotka on uskoakseni perinteisesti luotu nimenomaan jakauman tasoittamiseksi, muuttavat jakaumia hyvin eri tavalla.

Kun puhutaan uudelleendistribuutiosta, niin yllä olevasta johtuen käytänössä ainoa realistinen tapa saada se tasolle jossa yhteiskunta on stabiili on olisi palata patriarkaariselle 50-luvulle. Ei ole ihme, että naiset vastustavat tätä kaikin tavoin vaikka uskoakseni kaikki osapuolet ovat tällaisessa yhteiskunnassa onnellisimpia.

Tilanne on labiili. Epätasainen jakauma ratkeaa tavalla tai toisella. Koska naisilla on nykyään äänioikeus, ei näytä olevan mitään veretöntä tietä asian ratkaisemiseksi. Perinteisesti ylijäämämiehet on lähetetty sotimaan. Kun robotit ja koneet hoitavat senkin homman nykyään, nämä vapaat radikaalit kääntyvät naisia vastaan, kuten on nähty.

Etsijä kirjoitti...

Taloudellisten mittarien epätasaisuuteen kiinnitetään jatkuvasti huomiota, mutta tuloerot ovat silti kasvaneet roimasti viimeisinä vuosikymmeninä.

Tiedemies kirjoitti...

En ole juurikaan kiinnostunut analysoimaan näiden jakaumien ns juurisyitä. Toki niiden analysoiminen on mielekästä silloin jos todella olisi realistista olettaa että joku voisi ottaa tällaisen asian poliittiseen keskusteluun. Se ei ole näköpiirissä, sillä meillä ei ole mitään puhetapaa jolla voisimme nykyisten puhenormien vallitessa edes keskustella asiasta.

Ainakin minä näen heti oman kommenttisi rikkovan niin montaa puheseen liittyvää normia, että vaikka sanomassasi ei ole mitään erityisen kiistanalaista tai vaikeasti ymmärrettävää, se suututtaisi suurinta osaa ihmisistä.

Aivan kuten tulojen jakauma, myös tällaisten lopputulemien jakauma tuppaa olemaan potenssijakautunut niiden osalta jotka joutuvat kilpailemaan keskenään; Erilaiset iteroidut kilpailujärjestelmät tuottavat usein lopputulemina potenssijakaumia koska voittaminen yhdessä kilpailussa lisää todennäköisyyttä voittaa toisessa kilpailussa (ns. preferential selection). Talousjärjestelmä ei ole poikkeus tästä, eikä myöskään esimerkiksi kilpailu seksistä.

Ei ole oikeastaan merkitystä sillä, minkä lopputulemamittarin esitämme "perusteluksi" sille, että pohdimme jakauman tasaisuutta ja sitä, onko sen tasoittaminen toivottavaa. Kaikenlainen systeemiajattelu on transgressiivista *jollakin tasolla* silloin kun se kohdistuu ihmisten mielihyvää tuottavaan toimintaan, oli kyse sitten yksityisautoilusta, nopeusrajoituksista, pääomatuloista, seksistä, uhkapeleistä, tai päihdepolitiikasta.

Olen siitä samaa mieltä että nykyinen tilanne on labiili, mutta radikalisoitumisen uhka on mahdollisesti liioiteltu. Lisäksi esittämäsi heitto "perinteistä" on ilmeisesti vitsi, sillä sodat ovat olleet hyvin pieni osa miesten kokonaiskuolleisuutta aina. Sodat ovat tuottaneet kokonaiskuolleisuudesta ehkä 1.5% viimeisen 50 000 vuoden aikana, ja näistä alle kolmannes on ollut taistelussa kuolleita miehiä. Pistemäisesti on ollut isoja miestappioita, esimerkiksi Neuvostoliitossa 1918-1923 syntyneistä miehistä kuoli joidenkin arvioiden mukaan neljännes, samoin ensimmäisessä maailmansodassa kuoli ei-triviaali osuus siitä ikäluokasta joka soti länsirintamalla.

On toki mahdollista että toisella maailmansodalla oli merkitystä 1950-luvun yhteiskuntaan tätä kautta, ja että aikakauden poikkeuksellisuus johtuu osin tästä. Tämä on täysin uskottava selitys toki, ja se selittäisi myös osan siitä, miksi aikakausi on koettu niin positiivisesti.

Se, että johonkin ilmiöön kiinnitetään huomiota, on (lähes) välttämätön, muttei millään muotoa riittävä edellytys sille että asiaan vaikuttavaa politiikkaa voidaan edistää.

Etsijä kirjoitti...

Minulle nimenomaan juurisyiden analysoiminen on kiinnostavaa itsessään, riippumatta siitä otetaanko niitä koskaan mukaan poliittiseen keskusteluun. Mutta me ihmiset olemme erilaisia.

Tiedän, että kommenttini rikkoi montaa puheeseen liittyvää normia. Siksi kirjoitan nimimerkillä.

Olen samaa mieltä, että juuri tällaisista asioista ei voi keskustella -- siksi en usko yleisesti siihen, että ylipäänsä laadukkaita keskusteluja voisi käydä omalla nimellä -- viime kädessä kun useimpiin aihepiireihin liittyy aina jotain josta ei voida puhua.

Mielestäni myös sinun nämä kaksi kirjoitustasi rikkoivat normeja, vaikka selvästi yritätkin välttää normien rikkomista ja kirjoittaa kieli keskellä suuta. En itse kirjoittaisi omalla nimelläni tuollaistakaan.

Heitto perinteistä oli toki tehty puoliksi läpällä. Tosin, vaikka kokonaiskuolleisuudesta se on pieni osa, tietyllä ajanhetkellä se on edustanut isompaa siivua nuorista naimaikäisistä miehistä. Eli lähinnä esimerkiksi toisen maailmansodan osalta kuten kirjoitit.

Olen melko kyyninen politiikan suhteen.

En enää usko että julkisuuden huomion kiinnittäminen ilmiöön olisi välttämätön muttei riittävä edellytys asiaan vaikuttavan politiikan tekemiseksi. En usko että julkisella keskustelulla on juurikaan merkitystä isompiin asioihin. Päivänpolitiikkaan ja kosmeettisiin asioihin sillä toki voidaan vaikuttaa.

Uskon siis samanaikaisesti sekä poliitikkojen ylettömään opportunismiin että häikäilemättömään tiettyjen intressitahojen etujen ajamiseen.

Tiedemies kirjoitti...

No, tiedän kyllä näiden kirjoitusten rikkovan normeja, ja hieman tietenkin pelkään myös sitä reaktiota joka ihmisillä näistä tulee. Olen kirjoittanut omalla nimelläni ja jonkintasoisella nimimerkillä jo pitkään, ja aina välillä yksittäiset ihmiset ovat suuttuneet, mutten ole koskaan saanut isompaa viharyöpytystä niskaani. Suomenkielisellä tekstillä tällaisen riski on pieni, ellei sitten kirjoita esimerkiksi maahanmuuttajien tekemistä rikoksista.

Esimerkiksi Panu Högludin aikanaan kirjoittamat raiskauksia ihannoivat kirjoitukset olivat pöyristyttäviä, mutta siitä huolimatta niistä ei mitään kauhean suurta hälyä tullut. Ja kun hän kirjoitteli perussuomalaisten tappamisjuttujaan, niin siitä joku teki tutkintapyynnön mutta mitään tuomiota siitä ei tullut. Tarkoitan tällä sitä, että jokin kylmässä analyyttisyydessä raivostuttaa selvästi ohi ja yli sen, mitä raivoaminen tekee.

En tarkoittanut nyt tässä sitä, että ei olisi jollakin muulla tapaa mielenkiintoista analysoida näitä juurisyitä; Niiden analysoiminen on kuitenkin vielä niin "loukkaavaa", että sieltä nyt ei ainakaan mitään asiallista keskustelua voi syntyä.

Kiitos kommenteista. Mukavaa että joku viitsii lukea juttujani vieläkin.

Etsijä kirjoitti...

Itse uskon että maailma on muuttumassa tuon vihapuheen suhteen. Jenkeissähän näitä ristiinnaulattuja vapaita ajattelijoita on jo liuta:

New York Times: The Intellectual Dark Web

Minusta vaikuttaa siltä, että olemme menossa samaan suuntaan. Heikko signaali on esimerkiksi #metoo. Se että omerta vallankäyttäjien -- esimerkiksi elokuvaohjaajien -- seksuaalisen ahdistelun kulttuurin ympärillä hälvenee on samalla tavalla hyvä asia kuin minkä tahansa omertan hälveneminen.

Tarkoitan heikolla signaalilla sitä, että kulttuuri on muuttunut melko nopeasti siihen suuntaan että tällaisista jutuista voidaan nykyään tuomita julkisuudessa jo ennen lainvoimaista tuomiota.

Toinen signaali on Kärkkäisen toimitusjohtaja, joka on ilmeisesti joutunut kärsimään taloudellista vahinkoa. En ole tutustunut hänen sanomisiinsa sinällään sen tarkemmin, mutta en pitäisi mitenkään yllättävänä jos hän osoittautuisi myös omassa tarkastelussa pesunkestäväksi rasistiksi.

Kun Suomessa kulttuuri tuntuu seuraavan Yhdysvaltain kulttuuria tällaisissa asioissa, pidän vain ajan kysymyksenä että Suomessa joku henkilö menettää työpaikkansa, perheensä jne. sellaisen ajojahdin seurauksena jossa on vähemmän todellista substanssia kuin ohjaajien tai Kärkkäisen tapauksessa.

Panu Höglund ei saanut noista kirjoituksistaan mitään sanktioita, mutta joku kolumni häneltä ilmeisesti lopetettiin aikoinaan. En tiedä mitkä ovat olleet todelliset syyt lopettamisen taustalla. Hän jatkaa yhä sosiaalisessa mediassa varsin värikkäillä tappamisfantasioilla esim. persujen osalta tavalla jossa ei ole mitään epäselvää ilman sanktioita. Persuja puolestaan on tuomittu oikeudessa kirjoituksista, joiden kohdalla on tarvittu enemmän tulkintaa. Joten oikeuslaitoksellakin taitaa olla tässä jonkinlainen bias. On siis merkitystä oikeuden kannalta sillä mihin transgressio kohdistuu.

Outoa on myös se, että Hyvät Ihmiset eivät tajua että transgressioraivoksi nimittämäsi vain kasvattaa niitä ilmiöitä, joita vastaan he sanovat taistelevansa. Tämän näkee yllä linkittämästäni NY Timesin artikkelista ja vähäisemmässä määrin Henry Laasasen kirjojen menestyksestä.

Etsijä kirjoitti...

Palaan vielä tuohon radikalisoitumisen uhkaan. Sanot, että sitä on mahdollisesti liioiteltu. Meillä on kuitenkin Suomessakin useampi puukottaja, joiden motiiveista löytyy samanlaisia perusteluja kuin näiltä kuuluisammilta jenkki-incel-tappajilta. Eikö uhka ole jo toteutunut, joten mitä tarkoitat liioittelulla?

Mukavahan näitä ajatuksiasi on lueskella ja kirjoitella kommentteja. Ainakin itse kaipaan aikaa jolloin ajatuksia pystyi vaihtamaan enemmän. Harmittelen sitä, että mielipideilmasto on mennyt sellaiseksi, että monista asioista on pakko olla hiljaa. Tuossa NYT:n artikkelissakin todetaan, että monet ihmiset kaipaavat nykyään mahdollisuutta puhua asioista vapaammin ja tunnen sen omissakin munaskuissani.

aa pist kirjoitti...

Jos hyvinvointierot eivät enää muodostu taloudellisista, vaan sosiaalisista syistä niin voisiko tuo selittää koulutustason laskun? Korkea koulutus on aikaa vievää hommaa ja jos taloudellinen menestys ei enää tuo statusta, niin miksi ihmiset sitä tavoittelisivat? Tuo rehkiminen on pois siitä ajasta, minkä voi käyttää ihmissuhdepeleissä kamppailemiseen ja sen nollasummapelissä pärjäämiseen. Ihmiset eivät pyri enää maksimoimaan tulojaan, vaan sosiaalisen verkostonsa miellyttävyyden.

Miksi rehkiä, jos se tuo onnettoman elämän? Ehkä koulutustasosta huolestuneet elävät viime vuosituhatta ja moni helpomman tien valinnut elää tätä päivää ja tulevaisuutta? Entä jos korkea osaaminen tuottaa onnettoman elämän?

aa pist kirjoitti...

Entä jos yhteiskunnallisesti toimivin strategia on maksimoida oma sosiaalinen hyvinvointi ja pyrkiä verottamaan isolla veroprosentilla niitä, ketkä käyttävät aikansa osaamiseen? Tällä strategialla saa maksimoitua oman sosiaalisen elämänsä ja minimoitua muiden taloudellisen edun.

Soininvaarahan on suositellut tuota strategiaa. Soininvaara on suositellut ottamaan helppoja töitä ja tekemään lyhyttä viikkoa ja toisaalta kannattaa voimakasta vasemmistolaista tulontasausta. Tässä mallissa saa maksimoitua ihmissuhteensa ja minimoitua muiden taloudellisen etumatkan.