Sukupuolirooleista, osa II

Minulla ei ole  käytössäni tilastollista analyysiä aiheeseen liittyen, joten en esitä tässä kirjoituksessa mitään sellaisia universaalisuuksia kuten "keskimäärin" tai "usein" tms. Sen sijaan pyrin luomaan eräänlaisen mallin tietynlaisista tilanteista, joiden uskon toistuvan riittävän tarkasti ja riittävän usein, jotta voimme avata tässä käsitellystä ongelmakentästä joitain mahdollisia kysymyksiä.  Rajoitan puhetavan heteronormatiivisesti "miehiin" ja "naisiin". Toivon että sukupuolten moninaisuuden sivuuttaminen tässä kontekstissa ei häiritse liiaksi, ja jos se uhkaa häiritä, lukija ymmärtää myös että voimme ymmärtää "miehen" ja "naisen" prototyyppisen yksilön sijaan joukkona ominaisuuksia, joista jokin yhdistelmä toteutuu yksilössä, ja että tämä yhdistelmä ei väistämättä ole binäärinen. Siksi alla sanottu ei sulje pois homoseksuaalisia suhteita tai suhteita joissa on inter- tai transsukupuolisia ihmisiä; nämä sijoittuvat vain erilaisina kombinaatioina siitä mitä sanon "naisesta" ja "miehestä".

Kirjoitin jo aiemmin laajemmin aiheesta. En viitsi mukailla nyt jälleen leimahtanutta "keskustelua" siitä, mitä Peterson on tai ei ole sanonut, mutta käytän joitain aineksia tuosta vastenmielisestä episodista. Vastenmielisestä lähinnä sen vimman osalta, jollaisella Petersonin kimppuun on suomenkielisessäkin sosiaalisessa mediassa käyty vaikka substanssia; Tämä on typerää, koska substanssi on asia, josta voitaisiin oikeasti todennäköisesti jopa löytää vasta-argumentteja, sen sijaan että yritetään piirtää pirunsarvia.

Kaikissa yhteiskunnissa on kaksi tärkeää haastetta. Ensimmäinen on se, että lapset ovat avuttomia pitkään syntymän jälkeen. Toinen on se, että miehet ovat taipuvaisia väkivaltaan, paljon enemmän kuin naiset. Tässä en typistä kaikkia inhimillisten haasteiden joukkoa näihin kahteen, muitakin on. Mutta nämä kaksi haastetta liittyvät suoraan sukupuolirooleihin, joten nostan ne etusijalle.  Nimitän näitä "ykkös" ja "kakkos" haasteiksi.

Lapset syntyvät "naisille" siinä mielessä, että nainen tulee raskaaksi seksistä ja vasta noin yhdeksän kuukauden kuluttua lapsi syntyy. Isä voi olla tässä vaiheessa jo kuollut tai toisella puolella maapalloa. Tämä tuottaa lasten hoitoon tiettyä epäsymmetriaa, jonka korjaamiseksi jokaisessa yhteiskunnassa on instituutiota, normeja, traditioita jne. Tämä pitää enemmän tai vähemmän paikkansa kaikissa yhteiskunnissa.

Miehet ja naiset tavoittelevat seksiä. Yhteiskunnallisesta kontekstista riippuen, he myös tavoittelevat usein lasten saantia, sillä lapset nivoutuvat järjestäytyneissä yhteiskunnissa useimmiten tavalla tai toisella työnjakoon ja työntekoon; jos tämä tuntuu kummalta, niin ajatelkaa maatalousyhteiskuntaa; lasten syntyminen on välttämätöntä sille, että työvoimaa on pelloilla jatkossakin. Lasten toivottavuus yksilön tai yhteisöjen kannalta vaihtelee eri yhteiskunnissa, en ota tähän mitään erityisempää kantaa. Meidän yhteiskunnassamme lasten saamisen kysymys on usein tapana kehystää voittopuolisesti lapsen hankkivan yksilön tai pariskunnan yksityisasiana, jolla kuitenkin on merkittävä yhteiskunnallinen rooli. Jälleen, ilmiselvää, kun katsoo kuinka paljon keskustelua syntyy perhevapaista, koulujärjestelmästä, päivähoito-oikeudesta jne.

Miehet kilpailevat naisten huomiosta. Myös naiset kilpailevat miesten huomiosta, eikä tilanne ole mitenkään tässä suhteessa epäsymmetrinen. Mutta johtuen lastensaannin epäsymmetriasta, varsin useissa yhteiskuntamalleissa kilpailun luonne ja yksilöiden preferenssit yhteiskunnan kontekstissa ovat olleet varsin erilaisia. Esimerkiki, on melko yleistä että naiset pyrkivät saamaan miehen, joka todennäköisesti pystyy huolehtimaan mahdollisten lasten materiaalisesta hyvinvoinnista. Miesten preferenssi tällaisissa yhteiskunnissa on yleensä korostanut naisissa hedelmällisyyttä ja hoivaominaisuuksia (ns. "huora/madonna"-paradoksi). Tämä nivoutuu lasten hankkimisen haasteeseen melko saumattomasti.

Emme kuitenkaan nykyisin elä yhteiskunnassa jossa seksi tarkoittaisi automaattisesti lasten saamista. Voidaankin sanoa perustellusti, että 1960-luvulla (ja osin jo aiemmin) alkanut vapaamman seksin murros on poistanut välittömän kytköksen niin, että ihmisten seksuaalisuutta tarvitsisi yhteiskunnan näkökulmasta "kontrolloida" jotta voisimme vastata ykköshaasteeseen. Ainakin seksuaalisuuteen liittyvän kontrollin sijaan voitaisiin ajatella sosiaalisen kontrollin tarpeen kohdistuvan lasten saamiseen, ja kulttuurin muuttuvan siten, että vaikka seksuaalisuutta sinänsä ei enää tarvitse "kahlita" esimerkiksi avioliittoon, lasten hankkimisen instititutionaalinen konteksti nyt ainakin pysyisi.

Näin ei kuitenkaan näytä käyneen. Ja nyt, haluan huomauttaa edellä käytetyn termin "sosiaalisen kontrollin" tarkoittavan tapakultuuria, jaettua kuvastoa siitä mitä pidetään "haluttavana", millä tavoin arvioidaan "hyvää naimakauppaa" jne. Tämä on tarpeen huomauttaa, sillä olen jo toisaalla käymässäni keskustelussa joutunut useampaan kertaan tämän selventämään sillä kaikki puhe normikoodistosta tai monogamian kulttuurista tms on herättänyt välittömänä vastareaktiona tulkinnan pakkoavioliitoista, naisten pakottamisesta seksiin, huorittelusta, kyttäämisestä, moralismista jne. Nämä ilmiöt toki ovat joissain tilanteissa olleet sosiaalisen kontrollin osia, mutta kultuurissamme on paljon hienovaraisempiakin käytänteitä ja "aikalaisarvoja", jotka nuoret keskenään neuvottelevat. Usein varsin ansiokkaastikin, haluan lisätä.

Feministinen puhetapa on, mielestäni aiheellisesti ainakin pääosin, saavuttanut varsin laajalti hegemonisen aseman yhteiskunnassamme. Se on monitahoinen, ja myös monilta osin varsin ankaraa kritiikkiäkin ansaitseva ilmiö, mutta rajauksen vuoksi nostan tässä esille vain yhden dimension, eli sen, millaisia sosiaalisen kontrollin keinoja voidaan pitää hyväksyttävänä liittyen naisten seksuaalisuuteen.  Nimittäin perinteisemmässä patriarkaalisessa yhteiskunnassa sosiaalinen kontrolli oli varsin epäsymmetristä, ja tämä epäsymmetria on edelleen olemassa; Naisten seksuaalisuuden toteuttamiseen on suhtauduttu paheksuvasti, väheksyvästi ja jopa kieltävästi. Ilmiö on tavattoman moninainen, liiaksi tässä avattavaksi, mutta oireellista on, että esimerkiksi psykologian "isänä" (ehkä hivenen kyseenalaisin ansioin) pidetty Sigmund Freud jo aikanaan tuli pahamaineisena tunnetuksi siitä että tämä näki seksuaalisuuden erilaisten aikalaisdiagnoosien keskiössä.

Mutta taas jaarittelen. Tämä kehityskulku on ollut aiheellinen -- siis se, että miesten ja naisten seksuaalisuuden toteuttamiseen suhtaudutaan symmetrisemmin kuin ennen, jo ihan siitäkin syystä että ehkäisyn helpotuttua seksi ei enää tarkoita suurella todennäköisyydellä lasten saantia. Toki henkilökohtaisella tasolla pidän sitä myös ns reiluna, mutta se on vähemmän olennaista yhteiskunnan kontekstissa kuin se, onko se toimivaa.

Kakkosongelma on tässä kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle, tai oli, ennen kuin pahamaineiset "incel"-porukat nostettiin julkisuuteen. En halua näihin ääri-ilmiöihin paneutua, mutta toimikoon tämä avainsana nyt tässä eräänlaisena merkkipaaluna horisontissa, "pohjantähtenä", josta pois päin haluamme navigoida. Ellei lukijani ole mielipuoli -- ja toivon ettei ole -- tämä pitää ilman muuta täysin poissuljettuna että alkaisin etsiä oikeutusta vähäisellekään naisvihalle, väkivallasta puhumattakaan. On traagista että joudun sanomaan tämän erikseen, mutta toivon että tämä nyt tästä tulee selväksi eikä lukija etsimällä etsi "ajatusrikoksia" tästä tekstistä, sillä sellaisia kyllä löytää aina jos irrottaa lauseet kontekstista.

Miesten väkivaltaisuuden kontrolloimiseen yhteiskunnassa on ollut varsin laajasti erilaisia keinoja. Sitä pidettiin jossakin vaiheessa länsimaista ajattelua jopa jossain määrin välttämättömänä ja hyveellisenä. Tästä näkee nykyisinkin nostalgista puhetta, jossa erimielisyyksien ratkomista kaksintaisteluin tai soturietiikkaa nostetaan esteettisinä tai jopa tavoiteltavina asioina esiin. En paheksu tällaista, varsinkaan estetisointia, mutta ollakseni rehellinen, se, että sosiaalisesti hyväksyttyjen ongelmanratkaisukeinojen joukosta väkivalta on onnistuttu lähestulkoon eliminoimaan, on varsin tehokas ja kokonaishyvinvoinnin kannalta positiivinen kehitys.

Miesten väkivalta toisia miehiä kohtaan on nykyisin pitkälti satunnaista, affektien vallassa lauennutta aggressiota. Suunnitelmallinen, institutionalisoitu symmetrinen väkivalta rajoittuu pitkälti UFC-, nyrkkeily-, tai jääkiekkokehään. Epäsymmetristä väkivaltaa toki käyttää poliisi. Ja, joku voisi argumentoida, edelleen miehet naisia kohtaan. Instituutioksi en nyt sentään lähisuhdeväkivaltaa nimittäisi. En lähde kampaamaan tilastoja, mutta parisuhdeväkivalta on edelleen todellinen ongelma jota ei ole syytä vähätellä, vaikka sen voisi todeta vähentyneen vuosikymmenten saatossa. En käsittele tätä kirjoituksessani, mutta se on kipupiste joka kuitenkin liittyy tähän keskusteluun, ja sitä on aiheellista käsitellä erikseen.  Huomautan kuitenkin, että sen epäsymmetrinen luonne on heikentynyt -- onneksi tai valitettavasti, valitkaa itse -- ja naiset tekevät nykyään jo varsin ei-triviaalin osan parisuhteiden kontekstissa tapahtuneista väkivaltarikoksista.

Miesten väkivaltaisuus on siis pitkälti saatu kuriin, vaikka sitä ei eliminoitua ole saatukaan. Väkivallan perusmotiivit eivät ole ihmiseltä kadonneet mihinkään, mutta "triggereitä" näille perusmotiiveille on onnistuneesti vähennetty, kun nuoret pojat eivät enää samassa määrin esimerkiksi tappele; jos vertaan omia lapsiani ja omaa lapsuuttani, sanoisin että poikienkin väkivalta on nykyisin poikkeuksellista, kun se vielä omassa lapsuudessani oli aivan olennainen ja jopa aikuistenkin legitiiminä pitämä keino ratkoa sosiaalisia ongelmia.

Yksi väkivallan perusmotiivi tulee kilpailusta naisten suosiosta. En nimitä tätä mustasukkaisuudeksi, sillä se typistäisi sen kontekstia; väkivalta voi olla proaktiivista myös voiman ja dominanssin esittelynä, ei pelkästään kilpakosijan nujertamisena tai pelotteena. Esimerkiksi minut pahoinpiteli eräs koulumme toinen oppilas 15-vuotiaana vain osoittaakseen tyttöystävälleen voimiaan, ilman mitään mustasukkaisuusmotiivia. Tämä tapaus oli irrallinen, eikä osa mitään kiusaamista tms.  Monilla koulukiusatuilla nuorilla on vastaavia  kokemuksia, mutta edes väkivallan sallivassa nuorisokulttuurissa selkeästi alistetun yksilön pahoinpitelyllä tuskin saa aikaan samaa statuksen nousua kuin aidosti satunnaisen "taviksen".

Tässä kohtaa joudumme tekemään pienen hyppäyksen, sillä kytkös väkivallan ja seksin välillä on monitahoinen. Moni ei pidä esimerkiksi evoluutiobiologisesta perustelusta, enkä sellaista varsinaisesti tässä tarjoakaan. Mutta jos ajattelemme korkealla abstraktiotasolla väkivaltaa korkean riskin strategiana missä tahansa asiassa, voisimme olettaa, että yksilö jolla on vähemmän hävittävää, on valmiimpi ottamaan korkeita riskejä esimerkiksi lisääntymismenestyksen taatakseen kuin yksilö joka on jo onnistunut esimerkiksi saamaan lapsia.

Ja näin näyttäisi tilastollisesti olevan. Esseistiseen tapaan en nyt jaksa kaivaa linkkiä tutkimukseen tähän, mutta näin taannoin vanhahkon julkaisun jossa todettiin että miesten väkivaltaisuus yleensä vähenee rajusti näiden perustaessa perheen. Syitä ja seurauksia menee todennäköisesti molempiin suuntiin, mutta voimme vain melko vähäisen uskonhyppäyksen tekemällä vetää johtopäätöksen että "seksimarkkinoilla" menestyvällä miehellä riski väkivaltaiseen käyttäytymiseen on pienempi kuin turhautuneella miehellä.

Voidaan siis ajatella että sosiaalinen normisto joka vastaa ykköshaasteeseen, myös omalta osaltaan kytkeytyy tähän kakkoshaasteeseen. Ja näin näyttäisi olevan. Yksiavioisuutta (onnistuneesti) korostavassa kulttuurissa turhautuneiden miesten joukko on pienempi kuin (miesten) moniavioisuuden sallivissa kulttuureissa, ja näissä myös väkivallan määrä on alhaisempi. Vapaan seksuaalisuuden kulttuurissa kytkös ei ole aivan yhtä selvä, mutta kuten aiemmassa kirjoituksessani sanoin, asiaa voidaan tutkia, ja on luontevaa ottaa tarkasteluun hypoteesi, että turhautuneiden miesten osuus on seksuaalisuuden vapautuessa hiljakseen kasvanut.

Tässä ei ole moraalista aspektia enkä ota kantaa vielä siihen, mitä tälle voidaan tehdä, tai pitäisikö sille edes tehdä jotain.  Mutta olettaen että edellä mainittu kytkös on olemassa, väkivalta voi lisääntyä jos syrjäytyneiden nuorten miesten osuus kasvaa.

On yksi aspekti jota kuvastamaan otan esimerkin. Oletetaan ensin että meillä on nuorehko nainen ja mies. Kumpikin on esimerkiksi ylipainoinen, ei kovin viehättävä, hivenen heikon elämänhallinan omaava jne. Näistä nainen, todennäköisemmin, ja feministisen diskurssin mukaisesti, ajattelee että hänen tulisi kelvata sellaisena kuin hän on, eikä hänen tulisi tehdä komporomisseja sen suhteen millaisen miehen hän kelpuuttaa. Vaikka näillä kahdella olisi jokin yhteinen harrastus jonka parissa he toisensa kohtaisivat, eivät he toisistaan kiinnostu, eikä kenenkään ole syytä näin tietenkään kahden satunnaisen ihmisen välillä olettaa.

Mutta jos laajennamme tämän isoon joukkoon ihmisiä, niin pareja toki alkaa muodostua jos kohtaamisia on, niitä vain muodostuu todennäköisesti vähemmän kuin kuvittelisi.

Otetaan sitten toiset kaksi yksilöä. Nyt nainen pitää fyysisestä kunnostaan huolta, on ehkä koulutettu ja työelämässä. Mies on myös fyysisesti viehättävä mutta kuten edellisen esimerkin mies, laiskanpuoleinen, eikä välttämättä kovin fiksu. Nämä kaksi tuskin kohtaavat missään yhteisessä harrastuksessa, mutta voivat kohdata esimerkiksi yökerhossa tms. Fyysisen vetovoiman ansiosta he ehkä päätyvät seksisuhteeseen joka kestää yhden illan tai vähän pidempään. Ennen pitkää nainen kuitenkin kyllästyy, sillä mies ei fyysisesti viehättävästä ulkomuodostaan huolimatta lainkaan tarjoa pidempään parisuhteeseen mitään sellaista mikä vastaisi naisen preferenssejä.

Tämä näyttäisi siltä ensialkuun että miehen tilanne on "hyvä" tai ehkä että se on "huono" -- kuka tietää -- mutta olennaista tässä on se, että jos jälleen laajennamme joukkoon ihmisiä ja iteroimme, mies ei koe tarvetta muuttua -- miksi hän kokisi; jokaisen yksilön tulisi kelvata sellaisena kuin on. Toisin kuin ensimmäisen stereotyypin mies, tämä mies saa positiivista huomiota sen verran, että voi jopa uskoa tähän. Hän ajattelee että naiset ovat oikukkaita (miksi nainen ensin on ihan innoissaan ja äkkiä sitten jättää hänet? Hullu!) ja vika on naisissa. Myös nainen ajattelee että miehet ovat laiskoja, saamattomia, ja kelvottomia pitkiin ihmissuhteisiin.

Jos lukija nyt sattuu odottamaan että minä tässä ehdotan että se laiskanpulskea ruma mies olisi parempi ihmissuhteeseen ja että kaikkien elämä paranisi jos jälkimmäinen nainen vain kelpuuttaisi miehen, niin joudun tuottamaan pettymyksen: Niin ei tule tapahtumaan, enkä ehdota sitä lainkaan.

Sen sijaan ehdotan, että esimerkissäni kolmen "heikkotahtoisen" ihmisen tulisi hieman herätä ymmärtämään että ajatus siitä että "jokainen kelpaa omana itsenään" on haihattelua. Jokainen heistä voisi parantaa omaa hyvinvointiaan  pitämällä huolta elämänhallinnastaan. Kaksi ensimmäistä ilmeisillä tavoilla, ja toisen esimerkin mies ymmärtämällä että naiset eivät ole "oikukkaita" ja "hulluja", ainakaan tämän esimerkin mielessä, vaan naisella kestää aikansa saada selville miehestä riittävästi.  En halua vedota biologiaan, mutta kirjoituksen alkuosan pohdinnasta tiedämme, että naisella on lasten saantiin liittyen suuremmat riskit. Ja olisi yllättävää jos nämä riskit eivät näkyisi siinä että nainen harkitsee suhteeseen sitoutumista paljon tarkemmin kuin mies.

Ja siitä tässä on kyse; Seksuaalisuuden vapautuminen tässä jälkimmäisessä tapauksessa huijaa sekä miehen että naisen toimimaan tavalla joka lopulta johtaa pettymyksiin ja vääristyneeseen käsitykseen toisesta sukupuolesta. Mies tulee "huijatuksi" tunnetasolla, saadessaan seksiä, jonka hän -- liian usein -- kokee hyväksyntänä naiselta. Nainen tulee "huijatuksi" miehen osoittauduttua pettymykseksi ensivaikutelmaan nähden.

Ja nyt en väitä ettei mies voisi olla fyysisesti vetävä ja silti pätevä ja omata hyvän elämänhallinnan. Esitän sen sijaan tässä kontekstissa väitteen että ilman muunlaisia normeja pelkkä seksuaalisuuden vapautuminen vähentää fyysisesti viehättävien miesten kannustimia kasvaa sellaisiksi aikuisiksi miehiksi, joilla on jotain annettavaa naisille. Se myös valitettavasti kaventaa vähemmän fyysisesti vetävien miehien mahdollisuuksia.

Tämä konteksti on se, mihin on luontevaa esittää ryhtiliikettä tai "man up"- tyyppistä koodistoa. En sano että se on huono asia. mutta ns manuppaus on varsin atomistinen ja yksilökeskeinen ratkaisu. Se myös sivuuttaa sen ikävän noidankehämäisen prosessin jossa hyväksynnän puute johtaa masennukseen, joka johtaa heikkoon elämänhallintaan, joka tekee ihmisestä vielä vähemmän viehättävän.

Tämä ei ole yksipuolisesti myöskään miehiin kohdistuva huomio. Näyttäisi siltä, että naiset sietävät jossain määrin paremmin sitä, että he eivät saa miehiltä hyväksyntää. En ole varma onko näin -- naiset voivat oirehtia esimerkiksi eri tavoin -- mutta ainakin väkivaltainen ja politisoitu liikehdintä on pitkälti miehinen ilmiö. Vrt. kakkoshaaste.

Koska olen symmetrisen tasa-arvon kannattaja, ainakin se on kognitiivis-esteettisesti mielekäs, niin lähtisin siitä että ylipäätään ihmissuhteissa "vastuun" sälyttäminen kenellekään on kyseenalaista. En paheksu yllä esimerkin naista joka ajautuu viehättävien vätysten kanssa seksisuhteesta toiseen. Mutta hänen oman hyvinvointinsa kannalta voisi olla hyödyksi tarkastella asiaa hieman tarkemmin.

Kollektiivinen näkökulma on ongelmallisempi. Vaikka täysin ulkopuolelta tarkasteltuna voidaan sanoa että esimerkkimme viehättävät naiset voisivat kollektiivisesti parantaa omaa asemaansa yksinkertaisesti siten etteivät suostuisi seksiin niin helposti, en ole mitään tällaista ehdottamassa. Osaksi siksi, että myös naiset pitävät seksistä, enkä näe syytä nostaa tässä mitään epäsymmetriaa esille. Ja osaksi (tähän toki liittyen) peliteoreettisista syistä. Jos jollain kumman keinolla olisi saatu miesten insentiivit ryhdistäytyä ja kasvaa aikuisiksi kuntoon ja tämän tarinan miehet todella olisivat "kunnollisia", miksi naisen pitäisikään enää siinä vaiheessa "pihdata"? Ei olekaan mitään syytä.

Mutta se, että taustalla on koordinaatio-ongelma, ja osaksi eräänlainen yhteismaan ongelma, ei poistu. Ja aivan kuten en muutenkaan usko yksilöiden moralisoimiseen perustuviin ratkaisuihin -- moni konservatiivi uskoo, ja uskon tämän erottavan meitä -- koettaisin mieluummin etsiä ratkaisuja muualta. Ja koska en myöskään, klassiseen liberalismiin taipuvaisena, mielelläni ehdota mitään pakkovaltaan tai julkisen vallan sanktioihin perustuvaa kollektiivista ratkaisua, minulle jää kovin vähän ehdotuksia käteen. Man-up- liikeiden lisäksi siis.

Ehkä toivon asiasta asiallista julkista keskustelua. En ole kovin toiveikas, sillä tiedän että jo tämä kirjoitukseni on joidenkin mielestä äärimmäisen provokatiivinen ja syyllistävä. Emme elä kulttuurissa jossa pohdintaa ja analyysia oikeasti arvostettaisiin.

Miten homma toimii: Luonnovalinta ja dysgenia.

Törmäsin artikkeliin jossa esitetään huolestuneeseen sävyyn miten ihmiset ovat nykyisin heikompia ja tyhmempiä kuin antiikin ihmiset tai paleoliittisen kauden ihmiset.

Tässä on eräs luonnonvalintaan kohdistuva väärinymmärrys, joka on niin yleinen että se on syytä korjata erittäin huolellisesti. Korjaus tapahtuu ymmärtämällä huolellisesti seuraava tosiasia:

Luonnonvalinta ei piittaa keskiarvoista, eikä evoluutio perustu keskiarvon kehitykseen vaan hajontaan.

Mitä tämä tarkoittaa? Artikkelissa mainitaan pituus, joten käsittelen sitä. Paleoliittisen ihmisen keskipituus oli noin 177 senttimetriä, kun se modernin ajan valkoihoisilla miehillä on noin 175 senttimetriä. Paleoliittisia ihmisiä oli kuitenkin muutamia miljoonia. Maailmassa on tällä hetkellä kymmeniä miljoonia valkoihoisia miehiä jotka ovat yli 180 senttimetriä pitkiä.

Luonnonvalinta ei operoi keskiarvoilla, vaan ääripäillä. Ihmislajin sisällä on nykyisin paljon enemmän "evoluutiopotentiaalia" kuin paleoihmisillä. Ei ole mitään dysgeniaa joka heikentää "ihmisrotua", vaan on vain suurempi varianssi, joka takaa että poikkeuksellisia yksilöitä on enemmän. Jos ulkoinen paine uhkaisi hävittää modernin ihmisen, niin nykypopulaatiosta jonkun jälkeläiset selviävät paljon todennäköisemmin kuin jos me kaikki olisimme fyysisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltamme paleoihmisiä. Homogeenisyys on riski, ei rikkaus, jos tarkastellaan ihmislajia. 

Syytä on huomata, että tämä on eri asia kuin sosiaalinen ja poliittinen eugenia tai dysgenia, eli yhteiskunnan toimivuuden näkökulmasta tarkasteltu "väestönlaatu". Esimerkiksi yksittäinen kansakunta tai pienempi yhteisö toki pärjää paremmin sosiaalisesti ja taloudellisesti ja usein tämä riippuu juuri keskiarvosta. Esimerkiksi keskimääräinen sairastavuus on se, joka on olennaista sairauden aiheuttaman taloudellisen rasituksen kannalta, eikä tähän paljon vaikuta, onko tervein 10 prosenttia ihmisistä täysin immuuneja tietyntyyppisille sairauksille, vai ainoastaan sairastaa melko harvoin; Ensimmäisessä tapauksessa letaali pandemia ei pysty pyyhkäisemään koko populaatioita, jälkimmäisessä pystyy, mutta letaalit pandemiat ovat harvinaisia, ja päivittäisessä tai vuosittaisessa saldossa näkyy vain keskiarvo. 

Tämä teksti on toki helppo tulkita aivan väärin, joten sanon nyt tässä suoraan: Tämä ei ole mikään monikulttuuripuffi, eikä mikään "diversiteetti on hyvästä"- argumentti siinä merkityksessä kuin asia on kiistanalainen nyky-yhteiskunnassa. En siihen kiistaan ota kerrassaan mitään kantaa. Sensijaan totean, että kun operoidaan abstraktiotasolla jossa "nykyihminen on sitä tai tätä", keskiarvojen ottaminen vertailuun paleoliittisten ihmisten kanssa on virhe.

Sananen Evoluutiosta, ja vähän muustakin.

Olen viime viikolla törmännyt muutamaankin viittaukseen evolutiivisten argumenttien käytöstä täysin erilaisissa yhteyksissä. Kaksi ajatusvirhettä nousi päällimmäisenä mieleen.

Ensin otan lähteen, jossa asiaa on käsitelty oikein. Lista evoluutiota koskevista harhaluuloista.

Harhaluulo, johon halusin kuitenkin kiinnittää huomiota se, että evoluutio on edistystä kohti jotakin parempaa. Tämän korollaarin tai kylkiäisenä esiintyy usein harhaluulo, että jokin eliö on kehittyneempi kuin jokin toinen, ja erityisesti, kehittyneisyyden mittarina on se, kuinka pitkään eliön esi-isät ovat pysyneet osapuilleen samanlaisina.

Evoluutio on siitä kurja sana, kuin myös sen suomenkielinen kömpelö vastine "kehitysoppi", että nämä sanat ikäänkuin houkuttelevat ajattelemaan kehitystä ja edistystä, jonkinlaisena marssina kohti ylivaltaa, ylemmyyttä, paremmuutta, jne. Tämä on kuitenkin paha virhe, koska evoluutio - tai siis oikeastaan luonnonvalinta on sitä, että "huonosti elinympäristöönsä soveltuvat eliöt" saavat vähemmän jälkeläisiä pitkällä aikavälillä. Tämä on kuitenkin osin kehämäinen määritelmä, koska parempi soveltuvuus ilmenee vain henkiinjäämisenä. Pitkän aikavälin todisteena "paremmuudesta" se tietenkin on aika vedenpitävä, mutta syy voi olla yksinkertainen, monimutkainen, banaali, jne, ja sitä ei voi suoraan päätellä henkiinjäämisestä.

Tästä vedetään usein sellainen johtopäätös, että jos jokin piirre pintapuolisesti ja "terveen järjen" perusteella vaikuttaisi haittaavan lisääntymismenestystä, tämä ikäänkuin todistaisi kyseisen piirteen ja erityisesti sen taustalla mahdollisesti olevan genotyypin "huonoksi". Klassisia vastaesimerkkejä kuitenkin on; vaalea iho altistaa auringon polttavuudelle ja ihosyövälle, mutta toisaalta tuottaa enemmän D-vitamiinia, joten se on sopeuma pohjoiseen ilmastoon. Sirppisoluanemia on vakava sairaus, mutta se suojelee malarialta. Jne. Esimerkiksi homoseksuaalisuuden "luonnottomuutta" on perusteltu tällä argumentilla. Ottamatta moraaliseen puoleen kantaa, tämä argumentti on typerä. Emme voi yksinkertaisesti tietää, onko homoseksuaalisuudella jokin muu vaikutus, jolla on esimerkiksi lähisukulaisten tai perheenjäsenten tms lisääntymismenestystä kasvattava vaikutus.

Toinen kummallinen käsitys on, että ihmisen evoluutio on pysähtynyt. Tämä on mitä kummallisin harha, koska itseasiassa aivan päinvastainen on totta. Valintapaine on toki lyhyellä aikavälillä se on vähäisempi (mistä johtuen ihmispopulaatio on kasvanut räjähdysmäisesti), mutta toisin kuin kuvitellaan, tämä ei vähennä vaan lisää pitkällä aikavälillä todennäköisyyttä sille, että nykyihmisten jälkeläisistä jotkut ovat radikaalisti erilaisia kuin nykyiset ihmiset.

Ihmiskunnan geenivarasto onkin monipuolistunut  viimeisen viiden tuhannen vuoden aikana radikaalisti. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että jos valintapaine jostain syystä muuttuisi radikaalisti - esimerkiksi jonkin luonnonkatastrofin (asteroiditörmäys, esimerkiksi) tai ympäristökatastrofin, tai vaikka ydintalven tms vuoksi, näissä variaatioissa saattaisi olla jotain sellaisia mutaatioita jotka muuttuneessa tilanteessa olisi eduksi. Tämä ei tietenkään tarkoita että sellainen valintapaineen lisääntyminen olisi mitään toivottavaa. Pikemminkin päinvastoin, geneettisen varianssin lisääntymisen voi ajatella olevan eräänlainen ihmiskunnan katastrofivakuutus.

Sivuhuomautuksena kommentti aiheeseen, joka toisinaan nousee pintaan kun näistä asioista puhutaan, eli eugeniikkaan. Sanalla on tavattoman huono kaiku, ja siitä puhuminen ilman värisevä-äänistä tuomitsevaa sävyä nähdään itsessään epäilyttävänä ja jonkinlaisena protonatsismina. Itse en pidä eugeniikkaa - merkityksessä "ihmisen rodunjalostus" - mielenkiintoisena sosiaalipoliittisesti, koska pitkäjänteisimmänkin sosiaalipolitiikan on sopeuduttava  teknis-taloudellisen ympäristön reunaehtoihin, ja nämä muuttuvat sukupolven aikana niin mittavasti, että eugeniikkaa voidaan tässä suhteessa pitää haihatteluna. En kuitenkaan näe sinänsä ongelmaa erilaisissa yksityisissä pyrkimyksissä, kuten erikoistuneet sukusolupankit tai yksityisten säätiöiden jakamat palkinnot tms. Niiden todellinen vaikutus lienee kuitenkin parhaassakin (tai pahimmassakin) tapauksessa vähäinen.

Asiaan ei varsinaisesti liity, mutta sitä tangenttina hipaisee kysymys tasoryhmistä ja lahjakkaampien koulutuksesta, jonka asian vieressä oli kädenvääntöä erään nimimerkin kanssa taannoin. En mene vääntöön sinänsä tässä. Itse olen kannattanut tasoryhmiä kouluihin ainakin matematiikkaan, koska osallistuin sellaisiin itse yläkouluikäisenä ja koin sen mielekkääksi. Törmäsin taannoin aihetta käsittelevään graduun, joka osoittautui melko heikoksi lähteeksi, joten en viittaa siihen sen enempää. Tämä sai minut pohtimaan kuitenkin näkemystäni ja huomasin olevani puhtaasti ennakkoluulojen varassa. Tällä hetkellä minulla ei ole varsinaisesti mitään vahvaa mielipidettä asiasta; intuitioni sanoo edelleen että tasoryhmillä on todennäköisesti positiivisia vaikutuksia, mutta niillä saattaa joillekin olla myös negatiivisia vaikutuksia ja näiden selvittäminen olisi tarpeellista. Uusimmassa Scientific American Mind:in numerossa käsiteltiin lahjakkuuden ja nerouden teemaa, mutta en ole vielä ehtinyt kampaamaan viitteitä tarkkaan. Populaarilehtien ongelmana on se, että niissä esitellään yleensä melko pitkälle meneviä johtopäätöksiä tuloksista jotka ovat tarkemmin tarkasteltuna selvästi heikompia evidenssiarvoltaan.

Täsmällisyyden - ja aiemman väännön välttämisen - nimissä totean, että se mitä tässä sanon perustuu edelleen pinnalliseen tarkasteluun ja saattaa sisältää virheitä ja hätäisiä tulkintoja. Asia siis vaatii selvittämistä. Yksi impressioni oli että lapset jotka hyppäävät jonkin luokka-asteen yli ja siirtyvät suoraan vaativampaan materiaaliin, pärjäävät myös myöhemmässä elämässään paremmin. Jos ymmärsin oikein, niin tämä pätee kun muu kyvykkyys vakioidaan, so. lahjakas lapsi joka pääsee käsiksi vaativampaan materiaaliin aiemmin, on myöhemmin elämässään myös esimerkiksi tyytyväisempi elämäänsä ja työhönsä. Tämä puhuisi (vain vähän epäsuorasti) tasoryhmien ja lahjakkaampien lasten luokkien puolesta ja homogeenista opetusta vastaan.

Kaksi poliittisesti korrektia huolenaihetta nostetaan tällaisissa asioissa yleensä pinnalle. Ensimmäinen on, että lapsia ei saisi "liian varhain jakaa hyviin ja huonoihin". Tämä argumentti on kummallinen jos sitä käytetään sitä vastaan, että vaativampaan materiaaliin kykenevä lapsi siirretään esimerkiksi vuotta ylemmäksi. Luokka-asteet ovat tällä hetkellä ikäryhmittäisiä; en kiistä etteikö jotain ongelmia voisi tulla liian heterogeenisten ikäryhmien suhteen, mutta omat ongelmansa tulevat myös siitä, jos lapset joutuvat alisuoriutumaan jotta eivät erottuisi joukosta. Tästä on ollut viimeaikoina juttua mediassa, pääosin Englannista, mutta käsittääkseni sama ilmiö on ollut esillä myös Suomessa.

Toinen argumentti, joka on tavallaan pätevä, mutta eri tavoin kuin sitä käytetään, on huoli siitä, että vanhemmat alkavat painostaa koulua siirtämään lapsia "vaativampiin" tai "parempiin" ryhmiin eräänlaisena statuskilpailuna. Tämä huolenaihe on mielekäs nostaa esille, mutta mielestäni se ei koske itse ilmiötä vaan on implementaation ongelma. Joissain kouluissa se ratkaistaan esimerkiksi niin, että ryhmien "tasokkuutta" ei kerrota vanhemmille. Tämä ratkaisu ei ole kovin toimiva, koska kyllä vanhemmat kykenevät tällaisen asian usein selvittämään tavalla tai toisella. Luokka-asteiden skippaus on yksi mahdollisuus, mutta sen ongelmana on että väline on hyvin karkea, vahvana puolena taas se, että siinä ei vanhempien painostuksella ole käytännössä paljoakaan sijaa. Erilaiset erityiskoulut tulevat tietenkin kyseeseen muuten, mutta niiden kohdalla vanhempien ambitiot pääsevät usein vaikuttamaan liiaksi.

Markkinaehtoisuutta voisi tarjota ratkaisuksi, mutta sen ongelmana on, että markkinaratkaisussa - siis jos koulu on maksullinen ja vanhemmat kilpailuttavat kouluja - kyse on kilpailusta vanhempien rahoista. Tähän liittyvästä tasapainotilasta olen kirjoittanut aiemminkin, mutten nyt mene siihen sen enempää. Realistinen malli se ei kuitenkaan Suomen oloihin ole.

Singaporessa käsittääkseni luokat järjestellään uudelleen joka vuosi ja ryhmätkin laitetaan uusiksi niin, että ne vastaavat käytännössä tasoryhmiä. Kilpailu on kovaa ja vanhemmat ovat valmiita tekemään kaikenlaisia kommervenkkejä saadakseen lapsensa ns. hyvään kouluun. Koulun hyvyydelle on erilaisia mittareita, mutta ehkä hieman kehämäisesti yksi tärkein kriteeri vanhemmille tuntuu olevan se, kuinka vaikea kouluun on päästä. En ole täysin varma prosessin stabiiliudesta. Poikani pääsi jonon ohi kouluunsa täällä, ja kommentteja tuli monelta naapurilta siitä, miten ko. koulu on "impressive". Koulu on kuitenkin täysin tavallinen; sinne vain on vaikea päästä koska se on keskeisellä paikalla tiheään asutulla alueella.