78 päivää ja koulutuksesta.

Suomeenpaluuseen on 11 viikkkoa ja 1 päivä, mikäli suunnitelmat osuvat kaikki kohdilleen. Muuttofirman kanssa en ole vielä tehnyt sopimusta, mutta tarjouksen sain. Työnantaja onnekseni maksaa muuton, muussa tapauksessa en toisi täältä mitään Suomeen, koska se tulisi liian kalliiksi. Tänne muutettaessa otimme mukaan vain vaatteita matkalaukuissa, koska meillä ei saapuessa ollut asuntoa.

78 päivää on yhä yli viidesosa vuodesta. Se on pitkähkö aika normaalielämässä, mutta edessä on sukulaisten vierailuja tänne jouluksi, uusi vuosi, matka Legolandiin Malesiaan, mahdollisesti muuta matkustelua ja erilaisia retkiä. Pojilla on harrastusten puitteissa vielä paljon tehtävää ja tavoitteita: Vanhemmalla pojalla on vielä toistakymmentä tennistuntia, ja pojilla on vielä todennäköisesti yksi TKD:n vyökoe. Minulla on kolme paperin deadlinea vielä jäljellä. Eli reissu ei ole todellakaan vielä ohi. Mutta ehkä juuri loppuun pakkautuva kiire - tämäkin kirjoitus on viivyttelyä, kun minun pitäisi debugata työkalua jonka esittelyn yritämme saada julkaistua NASAn järjestämässä konferenssissa ensi vuonna - saa aikaan sen, että aika tuntuu lyhyemmältä kuin kuvittelisi.

Olen selvästi liian vanha postdociksi. Tämä liittyy edellisiin kirjoituksiin koulutuspolitiikasta ja tasoryhmistä, edelleen jossain määrin sivujuonteenomaisesti. Monet kommentoijat ovat ottaneet asiaan (tasoryhmistä) kantaa henkilökohtaisten kokemustensa pohjalta. Itse koetan yleensä välttää tällaista; muodostan kyllä toisinaan mielipiteitä, jyrkkiäkin, henkilökohtaisten kokemusten perusteella. Esimerkiksi negatiiviset ja jyrkät mielipiteeni tekijänoikeuksista liittyvät omiin (vähäisiin) kokemuksiini musiikin saralla. Kuten toisaalla sanoin, omat käsitykseni tasoryhmistä olivat aiemmin puhtaasti tällä tavalla muodostuneita, koska olin yläasteella kokenut tasoryhmät hyödyllisiksi.

Soininvaara otti blogissaan HS-raadin kysymykseen lyhyttutkinnoista positiivisen kannan. Kirjoitin itse kirjoitukseen kommentin, enkä sinänsä kommentoi itse lyhyttutkinnon ominaisuuksia. Koetan maalata asiaa hieman leveämmällä pensselillä, osana tästä on uusimman SCIAM-Mindin numeroteema "neroudesta", ja se sivuaa lahjakkaiden lasten koulutusta.

Korostan etten yritä väittää itse olleeni lahjakas lapsi. Minulla on omakohtaista kokemusta, jonka olen vasta vanhemmalla iällä koettanut jotenkin ymmärtää laajemmassa kontekstissa.  Olen päätellyt jälkikäteen, että olisin todennäköisesti hyötynyt siitä, että noin 14-vuotiaana olisin voinut edetä matematiikan, fysiikan ja vastaavien opinnoissa nopeammin kuin koulussa tehtiin ja että minulta olisi jotenkin edellytetty vaativamman materiaalin hallintaa. Koulussamme oli tasoryhmät kyllä, ja osaksi niiden ansiosta olin yläasteella järjestetyssä valtakunnallisessa matematiikkakilpailussa oman kouluni paras ja muistaakseni Tampereen (tai jonkin kaupunginosakokonaisuuden; en osaa sanoa) toiseksi paras. Tämä ei kuitenkaan herättänyt missään tahossa mitään mielenkiintoa, enkä itsekään noteerannut sitä mitenkään.  Hukkasin esimerkiksi kaupungintalolla minulle myönnetyn kunniakirjan melko pian. Sain keväällä kyllä jonkinlaisen tunnustusstipendin koulustakin, mutta siinä oli kaikki. Asia ei millään lailla tuntunut yleisesti kiinnostavan ketään. Huomiotta jäivät myös muutamat saavutukset. Tämä tapahtui muistaakseni vuonna 1990-1991, eli 20 vuotta sitten. Uskoisin että koulujärjestelmä on tästä muuttunut. Pidän jälkikäteen ajatellen kummallisena, että esimerkiksi oppilaanohjauksessa ei millään tavalla kiinnitetty tähän huomiota, ja päädyinkin lukioon, jonka oppilaat eivät edes saaneet osallistua lukiolaisten vastaaviin valtakunnallisiin kokeisiin. 

SCIAM:in teksti sai minut kuitenkin harmistumaan näin 20 vuotta myöhässä. Tekstissä viitattiin australialaiseen tutkimukseen - ja nyt joudun toteamaan etten sitä ole lukenut, joten olen referoinnin varassa - jossa 60 erityislahjakasta nuorta oli seurattu pidemmän aikaa. Näistä 17 oli laitettu "kiihdytettyyn opetusohjelmaan", ja loput olivat edenneet enemmän tai vähemmän normaalia tahtia. Kiihdytetyssä opetuksessa olleet olivat myöhemmin saavuttaneet ammatillisesti ja sosiaalisesti kaikenlaista ja kokivat olevansa elämäänsä tyytyväisiä. Sensijaan normaalitahtisilla oli selkeästi vaikeuksia, heidän joukossaan oli koulutuksesta kokonaan pudottautuneitakin. Korostan ties kuinka monennen kerran, että en väitä olleeni erityislahjakas, ainakaan niin kuin ko. tutkimuksessa oli mainittu, mutta tämä resonoi omassa elämässäni. Valmistuin DI:ksi kohtuuajassa, sain tutkinnon valmiiksi neljässä ja puolessa vuodessa. Väitöskirjaan menikin sitten 6 vuotta, ja vielä väittelemisen jälkeenkin tutkimus ja muu homma ovat olleet melko pedestrian. Muistan lukioaikoinani kokeneeni valtavan kovaa paloa tehdä jotain älyllisesti haastavampaa. Sensijaan käytin aikaani pääosin tietokonepeleihin ja pommien rakentamiseen. Reaktioyhtälöt kun heräävät ihan uudella tavalla henkiin kun niitä pääsee käytännössä toteuttamaan.


Toivon että koulujärjestelmä on nykyisin tarkoituksenmukaisempi. Itselläni asiat menivät hyvin, mutta uskon että Suomessa on joka ikäluokassa lukuisia minua selvästi lahjakkaampia yksilöitä, joilla ei käy niin hyvä tuuri kuin minulla on käynyt. Näen omassa menneisyydessäni paljon sellaisia riskejä, joita "systeemi" otti, kun pienellä panostuksella olisi voitu pelata varman päälle ja saada kaltaiseni laiska yksilö toimimaan vielä hieman paremmin yhteiskunnan hyväksi. Enkä viittaa nyt kollektivistiseen ajatukseen siitä, että yksilön tehtävä on hyödyttää yhteiskuntaa, vaan siihen että järjestelmä ei perustuisi oletukselle että kaikki ovat keskimääräisiä. Itse en ole mikään poikkeus, kuten totesin, vaan pikemminkin sääntö sille osalle porukasta joka tasoryhmissä tms, sijoittuisi sinne ehkä parhaimpaan 10 prosentin joukkoon. Paras 10% ei ole mikään "poikkeus", vaan lähes jokaisessa koululuokassa on yksilöitä jotka siihen kuuluvat.

Singaporen systeemi kyllä poimii - tai pyrkii poimimaan - yksilöt tästä porukasta, mutta epäilen että se osin epäonnistuu, koska systeemi on viritetty ahkerien, systemaattisten ja yksityiskohtien kanssa tarkkojen yksilöiden bongaamiseen. En osaa rehellisestisanoen sanoa, miten suomalainen systeemi nykyisin toimii.

Sananen Evoluutiosta, ja vähän muustakin.

Olen viime viikolla törmännyt muutamaankin viittaukseen evolutiivisten argumenttien käytöstä täysin erilaisissa yhteyksissä. Kaksi ajatusvirhettä nousi päällimmäisenä mieleen.

Ensin otan lähteen, jossa asiaa on käsitelty oikein. Lista evoluutiota koskevista harhaluuloista.

Harhaluulo, johon halusin kuitenkin kiinnittää huomiota se, että evoluutio on edistystä kohti jotakin parempaa. Tämän korollaarin tai kylkiäisenä esiintyy usein harhaluulo, että jokin eliö on kehittyneempi kuin jokin toinen, ja erityisesti, kehittyneisyyden mittarina on se, kuinka pitkään eliön esi-isät ovat pysyneet osapuilleen samanlaisina.

Evoluutio on siitä kurja sana, kuin myös sen suomenkielinen kömpelö vastine "kehitysoppi", että nämä sanat ikäänkuin houkuttelevat ajattelemaan kehitystä ja edistystä, jonkinlaisena marssina kohti ylivaltaa, ylemmyyttä, paremmuutta, jne. Tämä on kuitenkin paha virhe, koska evoluutio - tai siis oikeastaan luonnonvalinta on sitä, että "huonosti elinympäristöönsä soveltuvat eliöt" saavat vähemmän jälkeläisiä pitkällä aikavälillä. Tämä on kuitenkin osin kehämäinen määritelmä, koska parempi soveltuvuus ilmenee vain henkiinjäämisenä. Pitkän aikavälin todisteena "paremmuudesta" se tietenkin on aika vedenpitävä, mutta syy voi olla yksinkertainen, monimutkainen, banaali, jne, ja sitä ei voi suoraan päätellä henkiinjäämisestä.

Tästä vedetään usein sellainen johtopäätös, että jos jokin piirre pintapuolisesti ja "terveen järjen" perusteella vaikuttaisi haittaavan lisääntymismenestystä, tämä ikäänkuin todistaisi kyseisen piirteen ja erityisesti sen taustalla mahdollisesti olevan genotyypin "huonoksi". Klassisia vastaesimerkkejä kuitenkin on; vaalea iho altistaa auringon polttavuudelle ja ihosyövälle, mutta toisaalta tuottaa enemmän D-vitamiinia, joten se on sopeuma pohjoiseen ilmastoon. Sirppisoluanemia on vakava sairaus, mutta se suojelee malarialta. Jne. Esimerkiksi homoseksuaalisuuden "luonnottomuutta" on perusteltu tällä argumentilla. Ottamatta moraaliseen puoleen kantaa, tämä argumentti on typerä. Emme voi yksinkertaisesti tietää, onko homoseksuaalisuudella jokin muu vaikutus, jolla on esimerkiksi lähisukulaisten tai perheenjäsenten tms lisääntymismenestystä kasvattava vaikutus.

Toinen kummallinen käsitys on, että ihmisen evoluutio on pysähtynyt. Tämä on mitä kummallisin harha, koska itseasiassa aivan päinvastainen on totta. Valintapaine on toki lyhyellä aikavälillä se on vähäisempi (mistä johtuen ihmispopulaatio on kasvanut räjähdysmäisesti), mutta toisin kuin kuvitellaan, tämä ei vähennä vaan lisää pitkällä aikavälillä todennäköisyyttä sille, että nykyihmisten jälkeläisistä jotkut ovat radikaalisti erilaisia kuin nykyiset ihmiset.

Ihmiskunnan geenivarasto onkin monipuolistunut  viimeisen viiden tuhannen vuoden aikana radikaalisti. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että jos valintapaine jostain syystä muuttuisi radikaalisti - esimerkiksi jonkin luonnonkatastrofin (asteroiditörmäys, esimerkiksi) tai ympäristökatastrofin, tai vaikka ydintalven tms vuoksi, näissä variaatioissa saattaisi olla jotain sellaisia mutaatioita jotka muuttuneessa tilanteessa olisi eduksi. Tämä ei tietenkään tarkoita että sellainen valintapaineen lisääntyminen olisi mitään toivottavaa. Pikemminkin päinvastoin, geneettisen varianssin lisääntymisen voi ajatella olevan eräänlainen ihmiskunnan katastrofivakuutus.

Sivuhuomautuksena kommentti aiheeseen, joka toisinaan nousee pintaan kun näistä asioista puhutaan, eli eugeniikkaan. Sanalla on tavattoman huono kaiku, ja siitä puhuminen ilman värisevä-äänistä tuomitsevaa sävyä nähdään itsessään epäilyttävänä ja jonkinlaisena protonatsismina. Itse en pidä eugeniikkaa - merkityksessä "ihmisen rodunjalostus" - mielenkiintoisena sosiaalipoliittisesti, koska pitkäjänteisimmänkin sosiaalipolitiikan on sopeuduttava  teknis-taloudellisen ympäristön reunaehtoihin, ja nämä muuttuvat sukupolven aikana niin mittavasti, että eugeniikkaa voidaan tässä suhteessa pitää haihatteluna. En kuitenkaan näe sinänsä ongelmaa erilaisissa yksityisissä pyrkimyksissä, kuten erikoistuneet sukusolupankit tai yksityisten säätiöiden jakamat palkinnot tms. Niiden todellinen vaikutus lienee kuitenkin parhaassakin (tai pahimmassakin) tapauksessa vähäinen.

Asiaan ei varsinaisesti liity, mutta sitä tangenttina hipaisee kysymys tasoryhmistä ja lahjakkaampien koulutuksesta, jonka asian vieressä oli kädenvääntöä erään nimimerkin kanssa taannoin. En mene vääntöön sinänsä tässä. Itse olen kannattanut tasoryhmiä kouluihin ainakin matematiikkaan, koska osallistuin sellaisiin itse yläkouluikäisenä ja koin sen mielekkääksi. Törmäsin taannoin aihetta käsittelevään graduun, joka osoittautui melko heikoksi lähteeksi, joten en viittaa siihen sen enempää. Tämä sai minut pohtimaan kuitenkin näkemystäni ja huomasin olevani puhtaasti ennakkoluulojen varassa. Tällä hetkellä minulla ei ole varsinaisesti mitään vahvaa mielipidettä asiasta; intuitioni sanoo edelleen että tasoryhmillä on todennäköisesti positiivisia vaikutuksia, mutta niillä saattaa joillekin olla myös negatiivisia vaikutuksia ja näiden selvittäminen olisi tarpeellista. Uusimmassa Scientific American Mind:in numerossa käsiteltiin lahjakkuuden ja nerouden teemaa, mutta en ole vielä ehtinyt kampaamaan viitteitä tarkkaan. Populaarilehtien ongelmana on se, että niissä esitellään yleensä melko pitkälle meneviä johtopäätöksiä tuloksista jotka ovat tarkemmin tarkasteltuna selvästi heikompia evidenssiarvoltaan.

Täsmällisyyden - ja aiemman väännön välttämisen - nimissä totean, että se mitä tässä sanon perustuu edelleen pinnalliseen tarkasteluun ja saattaa sisältää virheitä ja hätäisiä tulkintoja. Asia siis vaatii selvittämistä. Yksi impressioni oli että lapset jotka hyppäävät jonkin luokka-asteen yli ja siirtyvät suoraan vaativampaan materiaaliin, pärjäävät myös myöhemmässä elämässään paremmin. Jos ymmärsin oikein, niin tämä pätee kun muu kyvykkyys vakioidaan, so. lahjakas lapsi joka pääsee käsiksi vaativampaan materiaaliin aiemmin, on myöhemmin elämässään myös esimerkiksi tyytyväisempi elämäänsä ja työhönsä. Tämä puhuisi (vain vähän epäsuorasti) tasoryhmien ja lahjakkaampien lasten luokkien puolesta ja homogeenista opetusta vastaan.

Kaksi poliittisesti korrektia huolenaihetta nostetaan tällaisissa asioissa yleensä pinnalle. Ensimmäinen on, että lapsia ei saisi "liian varhain jakaa hyviin ja huonoihin". Tämä argumentti on kummallinen jos sitä käytetään sitä vastaan, että vaativampaan materiaaliin kykenevä lapsi siirretään esimerkiksi vuotta ylemmäksi. Luokka-asteet ovat tällä hetkellä ikäryhmittäisiä; en kiistä etteikö jotain ongelmia voisi tulla liian heterogeenisten ikäryhmien suhteen, mutta omat ongelmansa tulevat myös siitä, jos lapset joutuvat alisuoriutumaan jotta eivät erottuisi joukosta. Tästä on ollut viimeaikoina juttua mediassa, pääosin Englannista, mutta käsittääkseni sama ilmiö on ollut esillä myös Suomessa.

Toinen argumentti, joka on tavallaan pätevä, mutta eri tavoin kuin sitä käytetään, on huoli siitä, että vanhemmat alkavat painostaa koulua siirtämään lapsia "vaativampiin" tai "parempiin" ryhmiin eräänlaisena statuskilpailuna. Tämä huolenaihe on mielekäs nostaa esille, mutta mielestäni se ei koske itse ilmiötä vaan on implementaation ongelma. Joissain kouluissa se ratkaistaan esimerkiksi niin, että ryhmien "tasokkuutta" ei kerrota vanhemmille. Tämä ratkaisu ei ole kovin toimiva, koska kyllä vanhemmat kykenevät tällaisen asian usein selvittämään tavalla tai toisella. Luokka-asteiden skippaus on yksi mahdollisuus, mutta sen ongelmana on että väline on hyvin karkea, vahvana puolena taas se, että siinä ei vanhempien painostuksella ole käytännössä paljoakaan sijaa. Erilaiset erityiskoulut tulevat tietenkin kyseeseen muuten, mutta niiden kohdalla vanhempien ambitiot pääsevät usein vaikuttamaan liiaksi.

Markkinaehtoisuutta voisi tarjota ratkaisuksi, mutta sen ongelmana on, että markkinaratkaisussa - siis jos koulu on maksullinen ja vanhemmat kilpailuttavat kouluja - kyse on kilpailusta vanhempien rahoista. Tähän liittyvästä tasapainotilasta olen kirjoittanut aiemminkin, mutten nyt mene siihen sen enempää. Realistinen malli se ei kuitenkaan Suomen oloihin ole.

Singaporessa käsittääkseni luokat järjestellään uudelleen joka vuosi ja ryhmätkin laitetaan uusiksi niin, että ne vastaavat käytännössä tasoryhmiä. Kilpailu on kovaa ja vanhemmat ovat valmiita tekemään kaikenlaisia kommervenkkejä saadakseen lapsensa ns. hyvään kouluun. Koulun hyvyydelle on erilaisia mittareita, mutta ehkä hieman kehämäisesti yksi tärkein kriteeri vanhemmille tuntuu olevan se, kuinka vaikea kouluun on päästä. En ole täysin varma prosessin stabiiliudesta. Poikani pääsi jonon ohi kouluunsa täällä, ja kommentteja tuli monelta naapurilta siitä, miten ko. koulu on "impressive". Koulu on kuitenkin täysin tavallinen; sinne vain on vaikea päästä koska se on keskeisellä paikalla tiheään asutulla alueella.

Koulu.

Singaporen koulujärjestelmä on hyvin erilainen kuin Suomen koulujärjestelmä. Systeemistä todetaan, että se tunnistaa lahjakkuutta ja kannustaa, erityisesti verrattuna moneen muuhun maailman maahan. En kritisoi tässä yhteydessä koulutuspolitiikkaa. Esimerkiksi oma poikani pärjäsi täällä aivan kohtuullisesti, ja uskon kokemuksen olleen hänelle erittäinkin positiivinen, siitäkin huolimatta, että tässä kirjoituksessa käsittelen melko negatiiviseen sävyyn tiettyjä piirteitä.

Aasialaisista ja eritoten sellaisista maista, joissa kiinalaisen kulttuurin vaikutus on vahva, Singaporen koulujärjestelmää voi pitää melko leppoisana, mutta suomalaiseen verrattuna se on tietenkin erityisen vaativa, erityisesti se asettaa melko suuret vaatimukset sellaiselle kurinalaisuudelle, jossa lapsi noudattaa virallista prosessia kirjaimellisesti. Kotitehtävien palauttamiseen esimerkiksi on selkeä prosessi, josta poikkeaminen tulkitaan melko mekaanisesti epäonnistumiseksi tehtävässä. Esimerkiksi tehtävälle ilmoitetaan palautuspäivä tunnilla, ja 8-vuotiaan oppilaan oletetaan oma-aloitteisesti paitsi merkitsevän tämän päivän muistiin, myös muistavan tuona kyseisenä päivänä antaa tehtävä opettajalle erikseen pyytämättä. Pojan todistuksessa oli merkitty erikseen, että hän on kyllä suoriutunut tehtävistä mutta ei ole onnistunut palauttamaan niitä ajoissa.Tämä on sitäkin ikävämpää pojan kannalta, että hän teki kyllä tehtävät aina ajoissa ja laittoi ne reppuunsa, muttei vain kouluun tullessa muistanut viedä niitä opettajalle tai ymmärtänyt missä vaiheessa ne pitäisi viedä.

Toinen erikoisuus on (suomalaisesta näkökulmasta) kohtuuton huomion kiinnittäminen epäolennaisiin yksityiskohtiin. Esimerkiksi matematiikan kokeen sanallisen tehtävän vastauksessa esiintyvä kirjoitusvirhe vähentää pisteitä. Toinen lähes mielipuolinen seikka on, että kertolasku opetetaan ikäänkuin se ei olisi kommutatiivinen. Jos sanallisen tehtävän tehtävänanto on "kahdeksan oppilasta saa kukin kaksi kynää, montako kynää tarvitaan?", niin tehtävän muotoileminen muotoon 2*8 = 16 vähentää pisteitä, koska "oikea" vastaus on 8*2 = 16. Kolmas esimerkki oli, että jos luku 1875 pitää hajottaa paikkajärjestelmän mukaisiin osiin (tuhannet, sadat, kymmenet jne), ja satasten kohtaan kirjoittaa "eight hundred" eikä "eight hundreds", tämä on virhe, josta vähennetään pisteitä.

Tarkkuus ja täsmällisyys ovat tietenkin hyveitä, enkä suhtaudu tähän täysin kielteisesti. Sillä on kuitenkin yksi haittavaikutus. Nimittäin, järjestelmä opettaa välttämään virheitä sensijaan että se kannustaisi etsimään vastauksia. En viittaa nyt mihinkään diibadaabaan, jossa pitää kyseenalaistaa auktoriteetteja tms, vaan siihen, että jokaisen ongelman voi ratkaista monella eri tavalla, ja tällainen näkökulma jää usein vajavaiseksi tällaisella oppimisfilosofialla. Äärimmäinen esimerkki, jossa 2*8 on väärä tapa ja 8*2 on oikea tapa, kuvastaa hyvin sitä, miten virheiden tai edes variaatioiden tekemiseen suhtaudutaan kovin negatiivisesti.

Koulujärjestelmä täällä tunnistaa hyvin luotettavasti ne, joilla on ilmiömäinen kyky toimia kurinalaisesti, systemaattisesti ja välttää virheitä, ja joilla on hyvä laskutaito ja korkea älykkyys. Tästä ei ole epäilystä, ja parhaiten pärjäävät oppilaat ovat hyviä. Sensijaan systeemi luo tarpeettomia erotteluja sinne missä niitä ei tarvita. Kurinalaisuus ja systemaattisuus ovat lahjakkuuden muotoja, mutta ne ovat monella tapaa erillisiä lahjakkuuksien muotoja, ja niitä voi lisäksi harjoitella aivan kuten matematiikkaakin. Näiltä osin itseasiassa uskon koulun täällä olleen erittäinkin positiivinen kokemus pojalle, koska juuri kurinalaisuudessa ja systemaattisuudessa hän on saanut nyt huimasti lisäpontta.

Mutta toisaalta olen helpottunut että palaamme Suomeen. 

Älystä ja tropiikista.

Postitin eilen pikapostissa allekirjoitetut työsopimukset ja työlupahakemukset. Lopullinen ratkaisu tulee kolmen viikon sisällä. Sen jälkeen minkään ei pitäisi enää olla tropiikkivuoden esteenä.



Soininvaaran blogissa on taas kerran ollut keskustelua lahjakkuudesta ja tämän yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta. Ensin tämä, sitten tämä, tämä, ja lopuksi tämä.

Luettuani Pinkerin jo kohta kymmenen vuotta sitten julkaistun kirjan The Blank Slate olen ollut enenevässä määrin siinä käsityksessä, että - siitäkin huolimatta, että älykkyys a) on erittäin vahvasti periytyvää ja b) se ennustaa mitä suurimmassa määrin paitsi sosioekonomista asemaa, myös kaikenlaisia muita hyviä asioita kuten terveyttä, korkeaa moraalia ja ateismia - ilmiön merkitystä poliittisen päätöksenteon taustatekijänä liioitellaan suuresti. [Olen silti samaa mieltä kriitikoiden kanssa siitä, että Pinkerin työ on "pehmeää" tiedettä, so. siitä puuttuu ns rigor. Se ei tietenkään tarkoita, etteivätkö hänen argumenttinsa olisi oikeita. TM huom.]

Tosiasioiden myöntämisestä ei tietenkään voi olla mitään haittaa. Erilaisista yhteiskuntatieteellisistä teorioista, niinkin yksinkertainen kuin toteamus, että "lapsena hyvin älykkyystestissä pärjäävät, pärjäävät vanhempina yleensä myös muilla tavoilla", on suunnilleen kaikkein paikkansapitävin. Se ei kuitenkaan ole lainkaan niin käyttökelpoinen kuin voisimme helposti kuvitella, ja aivan erityisesti, jos meillä on jokin tietty käsitys siitä, miten kanssaihmisiimme tulee yleisestiottaen suhtautua, tällä tosiasialla ei pitäisi olla sen kanssa oikeastaan mitään tekemistä. Päämääriä joita meillä on sen suhteen, miten yhteiskunnan tulee jäseniään kohdella, ei ole mielekästä muotoilla niin, että meidän tulee samalla sitoutua joihinkin tiettyihin tosiasioihin.

Asiantila ei tällä hetkellä ole niin, ja se näkyy kyllä (pejoratiivivaroitus:) vasemmiston parissa yleisessä maailmankuvassa. Silläkin uhalla, että tämä ymmärretään nyt täysin väärin, koen että oma arvomaailmani on huomattavan vasemmistolainen. Tästä huolimatta näkemyksiäni usein käsitellään kommenteissa jopa jonkinlaisina oikeistolaisuuden prototyyppinä. Tämä voi perustua käsittääkseni vain jonkinlaiseen postmoderniin käsitykseen, jonka mukaan todellisuus sinänsä on alisteinen ideologialle ja arvolähtökohdille, joko eksplisiittisesti tai sitten ikäänkuin vahingossa, erilaisten kognitiivisten vinoumien kautta. Esimerkiksi ceteris paribus, pidän toivottavana, että tulojen ja varallisuuden jakauma on mahdollisimman tasainen. Tällä ei kuitenkaan ole sitä poliittista seurausta, että mielestäni tätä tasoittelua tulisi jotenkin ulkopuolelta suoritettuna pitää oikeutettuna, eikä varsinkaan piittaamatta tasoittelun aiheuttamista kustannuksista. Tämä ei ole sivuraide, vaan keskiössä, ja pyydän pitämään tämän mielessä: Jokaisella poliittisella toimenpiteellä on hyötyjä ja kustannuksia, hyötyjiä ja häviäjiä. Se, mitä nämä kunkin toimenpiteen kohdalla ovat, on joukko tosiasioita, mutta se, missä määrin itse arvostamme näitä, taas on arvokysymys.

Älykkyyden periytyvyydellä ja ennustusarvolla on tosiasialuonne, ja se voi ja sen pitäisi, jossain määrin vaikuttaa käsityksiimme siitä, mitä tapahtuu, kun teemme niin tai näin, käytämme tämän tai tuon verran resuresseja. Sensijaan se ei voi vaikuttaa meidän käsityksiimme eri lopputulosten toivottavuudesta. Esimerkiksi, monet tulkitsevat väittämän "älykkäämmät pärjäävät keskimäärin paremmin" jotenkin implikoivan, että on jotenkin toivottavaa, että älykkäämpi on korkeammassa asemassa tai tienaa enemmän. Tämä on non sequitur. Ennuste ei ole sama asia kuin arvo. Ei esimerkiksi ole mitenkään väistämättä mitään tehotonta tai "epäreilua" siinä, että vähemmän älykäs tienaa enemmän tai on vastuullisemmassa tehtävässä.

Toinen bias näkyy esimerkiksi siinä, että Richard Feynmanin älykkyys oli mittauksen perusteella vain hieman keskitasoa korkeampi, vaikka Feynman oli yksi toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurimmista fyysikoista, ja jopa jonkinlainen yleisnero. Tämä on joidenkin mielestä ikäänkuin mahdotonta hyväksyä, koska he kuvittelevat, että "älykkyys" on jokin maaginen keijupölyn päällystämä ominaisuus, joka on jotenkin väistämättä sama asia kuin se, miten kyvykäs joku yksilö on.

Palatakseni politiikan ongelmakenttään, yleensä tämä kysymys nostetaan esiin tulonjaossa, koulutuspolitiikassa ja terveyspolitiikassa, sekä vähäisemmissä määrin kriminaalipoltiikassa. Nämä luonnollisesti ovat laajoja kysymyksiä, joten niiden käsittely jää tässä väistämättä pinnalliseksi. Keskityn koulutukseen, koska se on näistä ominta alaani, tavallaan.

Tulonjaon osalta kysymys ei ole kovin merkityksellinen; poliittinen erimielisyys esimerkiksi perustulomallista kulkee kahta linjaa. Ensimmäisessä on kannustinvaikutus ja toisessa on jonkinlainen hyve-eettinen tarkastelu. Kannustinargumentissa siis esitetään eriävät käsitykset tosiasioista, eli väitetään että perustulo passivoisi contra että se poistaisi vastikkeellisen sosiaaliturvan kannustinloukut. Tässä kysymys on empiirinen, eikä älykkyyteen liittyvä problematiikka siihen mitenkään vaikuta. Hyve-eettinen tarkastelu perustuu siihen, että on väärin antaa rahaa ei-mistään. Tämä argumentti on kuitenkin ontto, koska se on vielä voimallisempi argumentti nykyistä sosiaaliturvajärjestelmää vastaan. Tehokkuusargumentti kuitenkin saattaisi puoltaa sitä, että perustulomallissa älykkäämmille yksilöille maksettaisiin vähemmän, kompensoimaan heidän kognitiivisen kyvykkyytensä tuomaa etua. Tämä on sukua pituusverolle, joka siis saattaisi olla tehokkuusargumentin perusteella kohinastaan huolimatta hyvä veromuoto. Älykkyysveron ongelma on kuitenkin siinä, että toisin kuin pituutta, vähä-älyisyyttä voi rajoitetusti feikata.

Sivuutan terveyspoliittiset tarkastelut ja oletan, että ongelma on vähäinen tai ratkeaa olennaisesti samalla analyysillä kuin koulutus, jossa kysymys on mielenkiintoisempi.

Koulutuspoliittisesti kysymys on mielenkiintoinen. Soininvaaran usein esittämää historiallista näkökulmaa mukaillen, esi- ja varhaisteollisessa yhteiskunnassa oli runsaasti työtehtäviä, joista kykeni suoriutumaan hyvin vähäisellä koulutuksella ja vähäisillä kognitiivisilla kyvyillä, mutta nykyisin on toisin. Marginal Revolutionin kirjoitukset koulutuksesta kannattaa lukea kaikki, en ala niitä tässä käymään paremmin läpi. Koulutus on edelleen, kaikista ongelmistaan huolimatta, hyvin merkittävä sosioekonomisen aseman kohottaja.

Otan tässä tavalliseen tapaan ns. libertaarin benchmarkin analyysin lähtökohdaksi. Koulutuksen ongelma ei katoa täysin, vaikka koulutus toimisi yksityistettynä, sillä yksityisen toimijankin on tehtävä valintoja sen suhteen, kelle koulutusta voidaan myydä. Yksityisen yliopiston voidaan ajatella maksimoivan jotakin; yleensä se ei ole tulot, mutta voimme tarkastella sitäkin. Tulojen maksimoimiseksi täytyy ottaa huomioon kysyntä, tarjonta, maksukyky jne. Tuloja on kahdenlaisia: ensimmäiset tulevat lukukausimaksuista, ja toiset lahjoituksista. Lahjoitusten voidaan olettaa olevan peräisin niiltä alumneilta, jotka ovat hyötyneet koulutuksesta "riittävästi" ja joiden varallisuus koulutuksen jälkeen ylittää tietyn kynnysarvon. En muotoile tässä yhtälöitä, vaikka sellaisetkin voitaisiin tehdä. Hyöty koulutuksesta voidaan ajatella riippuvan yksityisestä ja yleisestä tasosta. Yksityisellä tasolla viittaan yksilön kykyyn vastaanottaa tietoa ja yleisellä opetuksen "laatufaktoria", jonka voidaan ajatella riippuvan paitsi opettajien kyvykkyydestä, myös opiskelijapopulaation yleisestä laadusta. Lisäksi laatu vaikuttaa myös siten, että kaikkien tulevien oppilaiden voidaan ajatella preferoivan laadukkaampia yliopistoja, maksukykynsä puitteissa.

Yliopiston hallinnoijalla on siis monimutkainen tehtävä, koska hänen pitää yhtäältä preferoida maksukykyisiä asiakkaita (lukukausimaksut) ja toisaalta pyrkiä tunnistamaan ne, jotka hyötyvät koulutuksesta potentiaalisesti eniten (lahjoitukset). Jos sisäänpääsy hoidetaan pelkästään rahalla, opiskelijoiden hyöty laskee ajan oloon, hakijamäärät putoavat, samoin lahjoitukset. Tällaisesta tilanteesta lähtien yliopiston kannattaa tarjota joskus jopa ilmaisia koulutuspaikkoja lahjakkaille (tässä oletan että älykkäille; älykkyystestin tiedetään olevan parempi mittari kuin pääsykoetestin suunnilleen jokaisella alalla) oppilaille. Jossain kohtaa tällaisen lahjakkaan oppilaan rajahyöty alittaa vaihtoehtoiskustannuksen, ja yliopistolla on tulongeneroinnin kannalta optimaalinen sekoitus lahjakkaita ja varakkaita oppilaita.

Oletetaan siis, että tämä libertaari benchmark on nyt voimassa, ja kysytään, voiko tehokkuutta parantaa? Systeemi ei ole välttämättä tehokas, koska voi olla, että lahjakkaita potentiaalisia oppilaita jää kouluttamatta, koska yliopiston marginaalihyöty näiden kouluttamisesta alittaa oppilaan kouluttamisen kokonaishyödyn, mutta oppilaan koulutuksesta saama rahallinen hyöty ei riitä varakkailta perittävän lukukausimaksun kattamiseen, esimerkiksi siksi, että vähävaraisen mutta lahjakkaan oppilaan kohtaama korko on niin korkea, että opintolainaan ei ole varaa. Tähän voi vaikuttaa esimerkiksi varakkaiden sukujen pitkä aikapreferenssi. Monissa yläluokkaisissa suvuissa on satojen vuosien mittaisia varojenhoitosuunnitelmia, eikä näissä ole mieltä merkittävästi nollasta poikkeavilla koroilla.

Soininvaara, ja moni muu ennen häntä, on toistanut argumentin, jonka mukaan sillä, että alempien sosiaaliluokkien lahjakkaita koulutetaan ja näin nostetaan korkeampaan sosioekonomiseen asemaan, voi olla alempia sosiaaliluokkia kurjistava vaikutus. Tässä argumentissa on tiettyä perää. Tiedämme nimittäin, että lahjakkaammat ovat myös jonkin verran myötätuntoisempia ja yhteisöllisempiä (mutta paradoksaalisesti, rikastuminen voi vähentää empaattisuutta), ja näiden rikastuessa he vaihtavat ympäristöään, muuttavat kalliimmille alueille ja ympäröivät itsensä ystävillä, joiden asema vastaa enemmän heidän uutta tilannettaan. Tämä kehitys vie alemman sosiaaliluokan piiristä pois yksilöitä, joiden ympärille yhteistyötä voi rakentua. Älykkäät vievät pois myös sitä tukea, jota he voivat ympärillä oleville ihmisilleen antaa: Neuvoja raha- ja terveysasioissa, neuvottelu- ja sovitteluapua ristiriitatilanteissa jne. Vaikka kuinka kiertäisimme tätä, voi hyvin olla, että tällaisen yksilön yksityinen hyöty koulutuksesta ja sitä myötä sosiaalisen aseman noususta on hyväksi, tämä kustannus jää usein kvantifioimatta.

Suomalainen koulutusjärjestelmä paljolti on tehnyt sen, mikä sen tavoitteeksi asetettiin. Suomalaiset ovat yksi maailman koulutetuimmista kansakunnista, ja tämä näkyy siinä, että suomalainen insinööri on esimerkiksi suhteellisesti ajatellen erittäin edullista työvoimaa. Yhteiskuntamme on paljolti rakentunut sen suhteellisen edun varaan, jonka tämä tietotyön tarjonta mahdollistaa. En käy arvioimaan sitä, onko se hyvä tai huono seikka, mutta yksi sivuvaikutus sillä on. Nykyisin vaille koulutusta jääneen suomalaisen asema on hyvin heikko verrattuna vielä parinkymmenen vuoden takaiseen (poislukien suhdannevaihtelut; 91-96 oli varsin synkkää aikaa).

Mitä sellaista älykkyys voi tuoda tähän palettiin, jolla saamme kohdennettua voimavaroja paremmin ja jopa luotua niitä lisää? Ensinnäkin tuottavuuserot tietotyössä ovat kertaluokkia suuremmat kuin ne ovat muunlaisessa työssä. Putkimieskin voi toki mokata ja tehdä kymmenien tuhansien vahingot, mutta putkimiehen työn (onnistuessaan) tuottavuuden erot ovat ehkä kymmenissä prosenteissa. Esimerkiksi softainsinöörin tuottavuus voi olla pyöreä nolla contra jotain aivan ufoa, ja sitä on etukäteen vaikea ennakoida. Älykkyys on kuitenkin näissä vain rajallisesti hyödyksi; sitä on oltava riittävästi, mutta kynnysarvon ylityttyä erot tulevat lähinnä itsekurista ja suunnitelmallisuudesta. Itsekuri ja kyky suunnitelmallisuuteen eivät ole ollenkaan niin vahvasti g-ladattuja kuin kuviopäättely.

Nykypäivän Suomessa, koulutuksen näkökulmasta, voidaan kysyä, koulutammeko tarkoituksenmukaisesti, ja pitäisikö meidän ottaa älykkyys enemmän huomioon. USA:ssa esimerkiksi SAT-testit ovat keskeisessä roolissa yliopistojen sisäänpääsyssä, ja niiden tiedetään olevan voimakkaasti g-ladattuja, voimakkaammin kuin vaikkapa suomalaisten ylioppilaskirjoitusten, jotka nekin lienevät pääsykokeita voimakkaammin g-ladattuja. Kun koulutuspolitiikassa on pyritty siirtymään kohti ylioppilaskirjoitusten painottamista sisäänpääsykriteerinä, onkin ehkä otettu askel kohti älykkyyden käyttöä karsintakriteerinä.

Mutta onko sittenkään mielekästä, että koulutamme älykkäimmät yksilöt nimenomaan niille aloille, joille he itse eniten haluavat? En saanut lukuja sopivassa muodossa ulos, enkä jaksanut käsipelillä alkaa erotella, mutta kun näin eri koulutusohjelmien alimmat sisäänpääsyprosentit ja toisaalta työllistymisasteen valmistumishetkellä, ne näyttivät olevan negatiivisesti korreloituneita; huonoiten työllistäville aloille oli vaikeampi päästä. Poikkeuksina näyttävät olevan lähinnä oikeustieteellinen, lääketieteellinen ja psykologia. Jos jollakin on parempi tilasto tästä, niin näkisin mielelläni.

Tästä pääsemme tietysti viimeiseen koulutuspolitiikan ja älykkyyden suhteeseen. Tunnen suurta houkutusta myötäillä käsitystä, jonka mukaan koulutus ei tapahdu työelämän tai talouden tarpeita varten, vaan koulutettu ja ennenkaikkea sivistynyt väestö on itsetarkoitus. Tällainen sivistysporvarillinen ajattelu on jollakin tapaa romanttista ja yksityiselämässäni koenkin sellaisen arvokkaaksi. Se ei kuitenkaan ole kovin mielekäs nykyisenlaajuisen koulutuspolitiikan päämäärä, kun korkeakoulutamme jo yli puolet ikäluokasta.