Älystä ja tropiikista.

Postitin eilen pikapostissa allekirjoitetut työsopimukset ja työlupahakemukset. Lopullinen ratkaisu tulee kolmen viikon sisällä. Sen jälkeen minkään ei pitäisi enää olla tropiikkivuoden esteenä.



Soininvaaran blogissa on taas kerran ollut keskustelua lahjakkuudesta ja tämän yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta. Ensin tämä, sitten tämä, tämä, ja lopuksi tämä.

Luettuani Pinkerin jo kohta kymmenen vuotta sitten julkaistun kirjan The Blank Slate olen ollut enenevässä määrin siinä käsityksessä, että - siitäkin huolimatta, että älykkyys a) on erittäin vahvasti periytyvää ja b) se ennustaa mitä suurimmassa määrin paitsi sosioekonomista asemaa, myös kaikenlaisia muita hyviä asioita kuten terveyttä, korkeaa moraalia ja ateismia - ilmiön merkitystä poliittisen päätöksenteon taustatekijänä liioitellaan suuresti. [Olen silti samaa mieltä kriitikoiden kanssa siitä, että Pinkerin työ on "pehmeää" tiedettä, so. siitä puuttuu ns rigor. Se ei tietenkään tarkoita, etteivätkö hänen argumenttinsa olisi oikeita. TM huom.]

Tosiasioiden myöntämisestä ei tietenkään voi olla mitään haittaa. Erilaisista yhteiskuntatieteellisistä teorioista, niinkin yksinkertainen kuin toteamus, että "lapsena hyvin älykkyystestissä pärjäävät, pärjäävät vanhempina yleensä myös muilla tavoilla", on suunnilleen kaikkein paikkansapitävin. Se ei kuitenkaan ole lainkaan niin käyttökelpoinen kuin voisimme helposti kuvitella, ja aivan erityisesti, jos meillä on jokin tietty käsitys siitä, miten kanssaihmisiimme tulee yleisestiottaen suhtautua, tällä tosiasialla ei pitäisi olla sen kanssa oikeastaan mitään tekemistä. Päämääriä joita meillä on sen suhteen, miten yhteiskunnan tulee jäseniään kohdella, ei ole mielekästä muotoilla niin, että meidän tulee samalla sitoutua joihinkin tiettyihin tosiasioihin.

Asiantila ei tällä hetkellä ole niin, ja se näkyy kyllä (pejoratiivivaroitus:) vasemmiston parissa yleisessä maailmankuvassa. Silläkin uhalla, että tämä ymmärretään nyt täysin väärin, koen että oma arvomaailmani on huomattavan vasemmistolainen. Tästä huolimatta näkemyksiäni usein käsitellään kommenteissa jopa jonkinlaisina oikeistolaisuuden prototyyppinä. Tämä voi perustua käsittääkseni vain jonkinlaiseen postmoderniin käsitykseen, jonka mukaan todellisuus sinänsä on alisteinen ideologialle ja arvolähtökohdille, joko eksplisiittisesti tai sitten ikäänkuin vahingossa, erilaisten kognitiivisten vinoumien kautta. Esimerkiksi ceteris paribus, pidän toivottavana, että tulojen ja varallisuuden jakauma on mahdollisimman tasainen. Tällä ei kuitenkaan ole sitä poliittista seurausta, että mielestäni tätä tasoittelua tulisi jotenkin ulkopuolelta suoritettuna pitää oikeutettuna, eikä varsinkaan piittaamatta tasoittelun aiheuttamista kustannuksista. Tämä ei ole sivuraide, vaan keskiössä, ja pyydän pitämään tämän mielessä: Jokaisella poliittisella toimenpiteellä on hyötyjä ja kustannuksia, hyötyjiä ja häviäjiä. Se, mitä nämä kunkin toimenpiteen kohdalla ovat, on joukko tosiasioita, mutta se, missä määrin itse arvostamme näitä, taas on arvokysymys.

Älykkyyden periytyvyydellä ja ennustusarvolla on tosiasialuonne, ja se voi ja sen pitäisi, jossain määrin vaikuttaa käsityksiimme siitä, mitä tapahtuu, kun teemme niin tai näin, käytämme tämän tai tuon verran resuresseja. Sensijaan se ei voi vaikuttaa meidän käsityksiimme eri lopputulosten toivottavuudesta. Esimerkiksi, monet tulkitsevat väittämän "älykkäämmät pärjäävät keskimäärin paremmin" jotenkin implikoivan, että on jotenkin toivottavaa, että älykkäämpi on korkeammassa asemassa tai tienaa enemmän. Tämä on non sequitur. Ennuste ei ole sama asia kuin arvo. Ei esimerkiksi ole mitenkään väistämättä mitään tehotonta tai "epäreilua" siinä, että vähemmän älykäs tienaa enemmän tai on vastuullisemmassa tehtävässä.

Toinen bias näkyy esimerkiksi siinä, että Richard Feynmanin älykkyys oli mittauksen perusteella vain hieman keskitasoa korkeampi, vaikka Feynman oli yksi toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurimmista fyysikoista, ja jopa jonkinlainen yleisnero. Tämä on joidenkin mielestä ikäänkuin mahdotonta hyväksyä, koska he kuvittelevat, että "älykkyys" on jokin maaginen keijupölyn päällystämä ominaisuus, joka on jotenkin väistämättä sama asia kuin se, miten kyvykäs joku yksilö on.

Palatakseni politiikan ongelmakenttään, yleensä tämä kysymys nostetaan esiin tulonjaossa, koulutuspolitiikassa ja terveyspolitiikassa, sekä vähäisemmissä määrin kriminaalipoltiikassa. Nämä luonnollisesti ovat laajoja kysymyksiä, joten niiden käsittely jää tässä väistämättä pinnalliseksi. Keskityn koulutukseen, koska se on näistä ominta alaani, tavallaan.

Tulonjaon osalta kysymys ei ole kovin merkityksellinen; poliittinen erimielisyys esimerkiksi perustulomallista kulkee kahta linjaa. Ensimmäisessä on kannustinvaikutus ja toisessa on jonkinlainen hyve-eettinen tarkastelu. Kannustinargumentissa siis esitetään eriävät käsitykset tosiasioista, eli väitetään että perustulo passivoisi contra että se poistaisi vastikkeellisen sosiaaliturvan kannustinloukut. Tässä kysymys on empiirinen, eikä älykkyyteen liittyvä problematiikka siihen mitenkään vaikuta. Hyve-eettinen tarkastelu perustuu siihen, että on väärin antaa rahaa ei-mistään. Tämä argumentti on kuitenkin ontto, koska se on vielä voimallisempi argumentti nykyistä sosiaaliturvajärjestelmää vastaan. Tehokkuusargumentti kuitenkin saattaisi puoltaa sitä, että perustulomallissa älykkäämmille yksilöille maksettaisiin vähemmän, kompensoimaan heidän kognitiivisen kyvykkyytensä tuomaa etua. Tämä on sukua pituusverolle, joka siis saattaisi olla tehokkuusargumentin perusteella kohinastaan huolimatta hyvä veromuoto. Älykkyysveron ongelma on kuitenkin siinä, että toisin kuin pituutta, vähä-älyisyyttä voi rajoitetusti feikata.

Sivuutan terveyspoliittiset tarkastelut ja oletan, että ongelma on vähäinen tai ratkeaa olennaisesti samalla analyysillä kuin koulutus, jossa kysymys on mielenkiintoisempi.

Koulutuspoliittisesti kysymys on mielenkiintoinen. Soininvaaran usein esittämää historiallista näkökulmaa mukaillen, esi- ja varhaisteollisessa yhteiskunnassa oli runsaasti työtehtäviä, joista kykeni suoriutumaan hyvin vähäisellä koulutuksella ja vähäisillä kognitiivisilla kyvyillä, mutta nykyisin on toisin. Marginal Revolutionin kirjoitukset koulutuksesta kannattaa lukea kaikki, en ala niitä tässä käymään paremmin läpi. Koulutus on edelleen, kaikista ongelmistaan huolimatta, hyvin merkittävä sosioekonomisen aseman kohottaja.

Otan tässä tavalliseen tapaan ns. libertaarin benchmarkin analyysin lähtökohdaksi. Koulutuksen ongelma ei katoa täysin, vaikka koulutus toimisi yksityistettynä, sillä yksityisen toimijankin on tehtävä valintoja sen suhteen, kelle koulutusta voidaan myydä. Yksityisen yliopiston voidaan ajatella maksimoivan jotakin; yleensä se ei ole tulot, mutta voimme tarkastella sitäkin. Tulojen maksimoimiseksi täytyy ottaa huomioon kysyntä, tarjonta, maksukyky jne. Tuloja on kahdenlaisia: ensimmäiset tulevat lukukausimaksuista, ja toiset lahjoituksista. Lahjoitusten voidaan olettaa olevan peräisin niiltä alumneilta, jotka ovat hyötyneet koulutuksesta "riittävästi" ja joiden varallisuus koulutuksen jälkeen ylittää tietyn kynnysarvon. En muotoile tässä yhtälöitä, vaikka sellaisetkin voitaisiin tehdä. Hyöty koulutuksesta voidaan ajatella riippuvan yksityisestä ja yleisestä tasosta. Yksityisellä tasolla viittaan yksilön kykyyn vastaanottaa tietoa ja yleisellä opetuksen "laatufaktoria", jonka voidaan ajatella riippuvan paitsi opettajien kyvykkyydestä, myös opiskelijapopulaation yleisestä laadusta. Lisäksi laatu vaikuttaa myös siten, että kaikkien tulevien oppilaiden voidaan ajatella preferoivan laadukkaampia yliopistoja, maksukykynsä puitteissa.

Yliopiston hallinnoijalla on siis monimutkainen tehtävä, koska hänen pitää yhtäältä preferoida maksukykyisiä asiakkaita (lukukausimaksut) ja toisaalta pyrkiä tunnistamaan ne, jotka hyötyvät koulutuksesta potentiaalisesti eniten (lahjoitukset). Jos sisäänpääsy hoidetaan pelkästään rahalla, opiskelijoiden hyöty laskee ajan oloon, hakijamäärät putoavat, samoin lahjoitukset. Tällaisesta tilanteesta lähtien yliopiston kannattaa tarjota joskus jopa ilmaisia koulutuspaikkoja lahjakkaille (tässä oletan että älykkäille; älykkyystestin tiedetään olevan parempi mittari kuin pääsykoetestin suunnilleen jokaisella alalla) oppilaille. Jossain kohtaa tällaisen lahjakkaan oppilaan rajahyöty alittaa vaihtoehtoiskustannuksen, ja yliopistolla on tulongeneroinnin kannalta optimaalinen sekoitus lahjakkaita ja varakkaita oppilaita.

Oletetaan siis, että tämä libertaari benchmark on nyt voimassa, ja kysytään, voiko tehokkuutta parantaa? Systeemi ei ole välttämättä tehokas, koska voi olla, että lahjakkaita potentiaalisia oppilaita jää kouluttamatta, koska yliopiston marginaalihyöty näiden kouluttamisesta alittaa oppilaan kouluttamisen kokonaishyödyn, mutta oppilaan koulutuksesta saama rahallinen hyöty ei riitä varakkailta perittävän lukukausimaksun kattamiseen, esimerkiksi siksi, että vähävaraisen mutta lahjakkaan oppilaan kohtaama korko on niin korkea, että opintolainaan ei ole varaa. Tähän voi vaikuttaa esimerkiksi varakkaiden sukujen pitkä aikapreferenssi. Monissa yläluokkaisissa suvuissa on satojen vuosien mittaisia varojenhoitosuunnitelmia, eikä näissä ole mieltä merkittävästi nollasta poikkeavilla koroilla.

Soininvaara, ja moni muu ennen häntä, on toistanut argumentin, jonka mukaan sillä, että alempien sosiaaliluokkien lahjakkaita koulutetaan ja näin nostetaan korkeampaan sosioekonomiseen asemaan, voi olla alempia sosiaaliluokkia kurjistava vaikutus. Tässä argumentissa on tiettyä perää. Tiedämme nimittäin, että lahjakkaammat ovat myös jonkin verran myötätuntoisempia ja yhteisöllisempiä (mutta paradoksaalisesti, rikastuminen voi vähentää empaattisuutta), ja näiden rikastuessa he vaihtavat ympäristöään, muuttavat kalliimmille alueille ja ympäröivät itsensä ystävillä, joiden asema vastaa enemmän heidän uutta tilannettaan. Tämä kehitys vie alemman sosiaaliluokan piiristä pois yksilöitä, joiden ympärille yhteistyötä voi rakentua. Älykkäät vievät pois myös sitä tukea, jota he voivat ympärillä oleville ihmisilleen antaa: Neuvoja raha- ja terveysasioissa, neuvottelu- ja sovitteluapua ristiriitatilanteissa jne. Vaikka kuinka kiertäisimme tätä, voi hyvin olla, että tällaisen yksilön yksityinen hyöty koulutuksesta ja sitä myötä sosiaalisen aseman noususta on hyväksi, tämä kustannus jää usein kvantifioimatta.

Suomalainen koulutusjärjestelmä paljolti on tehnyt sen, mikä sen tavoitteeksi asetettiin. Suomalaiset ovat yksi maailman koulutetuimmista kansakunnista, ja tämä näkyy siinä, että suomalainen insinööri on esimerkiksi suhteellisesti ajatellen erittäin edullista työvoimaa. Yhteiskuntamme on paljolti rakentunut sen suhteellisen edun varaan, jonka tämä tietotyön tarjonta mahdollistaa. En käy arvioimaan sitä, onko se hyvä tai huono seikka, mutta yksi sivuvaikutus sillä on. Nykyisin vaille koulutusta jääneen suomalaisen asema on hyvin heikko verrattuna vielä parinkymmenen vuoden takaiseen (poislukien suhdannevaihtelut; 91-96 oli varsin synkkää aikaa).

Mitä sellaista älykkyys voi tuoda tähän palettiin, jolla saamme kohdennettua voimavaroja paremmin ja jopa luotua niitä lisää? Ensinnäkin tuottavuuserot tietotyössä ovat kertaluokkia suuremmat kuin ne ovat muunlaisessa työssä. Putkimieskin voi toki mokata ja tehdä kymmenien tuhansien vahingot, mutta putkimiehen työn (onnistuessaan) tuottavuuden erot ovat ehkä kymmenissä prosenteissa. Esimerkiksi softainsinöörin tuottavuus voi olla pyöreä nolla contra jotain aivan ufoa, ja sitä on etukäteen vaikea ennakoida. Älykkyys on kuitenkin näissä vain rajallisesti hyödyksi; sitä on oltava riittävästi, mutta kynnysarvon ylityttyä erot tulevat lähinnä itsekurista ja suunnitelmallisuudesta. Itsekuri ja kyky suunnitelmallisuuteen eivät ole ollenkaan niin vahvasti g-ladattuja kuin kuviopäättely.

Nykypäivän Suomessa, koulutuksen näkökulmasta, voidaan kysyä, koulutammeko tarkoituksenmukaisesti, ja pitäisikö meidän ottaa älykkyys enemmän huomioon. USA:ssa esimerkiksi SAT-testit ovat keskeisessä roolissa yliopistojen sisäänpääsyssä, ja niiden tiedetään olevan voimakkaasti g-ladattuja, voimakkaammin kuin vaikkapa suomalaisten ylioppilaskirjoitusten, jotka nekin lienevät pääsykokeita voimakkaammin g-ladattuja. Kun koulutuspolitiikassa on pyritty siirtymään kohti ylioppilaskirjoitusten painottamista sisäänpääsykriteerinä, onkin ehkä otettu askel kohti älykkyyden käyttöä karsintakriteerinä.

Mutta onko sittenkään mielekästä, että koulutamme älykkäimmät yksilöt nimenomaan niille aloille, joille he itse eniten haluavat? En saanut lukuja sopivassa muodossa ulos, enkä jaksanut käsipelillä alkaa erotella, mutta kun näin eri koulutusohjelmien alimmat sisäänpääsyprosentit ja toisaalta työllistymisasteen valmistumishetkellä, ne näyttivät olevan negatiivisesti korreloituneita; huonoiten työllistäville aloille oli vaikeampi päästä. Poikkeuksina näyttävät olevan lähinnä oikeustieteellinen, lääketieteellinen ja psykologia. Jos jollakin on parempi tilasto tästä, niin näkisin mielelläni.

Tästä pääsemme tietysti viimeiseen koulutuspolitiikan ja älykkyyden suhteeseen. Tunnen suurta houkutusta myötäillä käsitystä, jonka mukaan koulutus ei tapahdu työelämän tai talouden tarpeita varten, vaan koulutettu ja ennenkaikkea sivistynyt väestö on itsetarkoitus. Tällainen sivistysporvarillinen ajattelu on jollakin tapaa romanttista ja yksityiselämässäni koenkin sellaisen arvokkaaksi. Se ei kuitenkaan ole kovin mielekäs nykyisenlaajuisen koulutuspolitiikan päämäärä, kun korkeakoulutamme jo yli puolet ikäluokasta.