Miten homma toimii: Luonnovalinta ja dysgenia.

Törmäsin artikkeliin jossa esitetään huolestuneeseen sävyyn miten ihmiset ovat nykyisin heikompia ja tyhmempiä kuin antiikin ihmiset tai paleoliittisen kauden ihmiset.

Tässä on eräs luonnonvalintaan kohdistuva väärinymmärrys, joka on niin yleinen että se on syytä korjata erittäin huolellisesti. Korjaus tapahtuu ymmärtämällä huolellisesti seuraava tosiasia:

Luonnonvalinta ei piittaa keskiarvoista, eikä evoluutio perustu keskiarvon kehitykseen vaan hajontaan.

Mitä tämä tarkoittaa? Artikkelissa mainitaan pituus, joten käsittelen sitä. Paleoliittisen ihmisen keskipituus oli noin 177 senttimetriä, kun se modernin ajan valkoihoisilla miehillä on noin 175 senttimetriä. Paleoliittisia ihmisiä oli kuitenkin muutamia miljoonia. Maailmassa on tällä hetkellä kymmeniä miljoonia valkoihoisia miehiä jotka ovat yli 180 senttimetriä pitkiä.

Luonnonvalinta ei operoi keskiarvoilla, vaan ääripäillä. Ihmislajin sisällä on nykyisin paljon enemmän "evoluutiopotentiaalia" kuin paleoihmisillä. Ei ole mitään dysgeniaa joka heikentää "ihmisrotua", vaan on vain suurempi varianssi, joka takaa että poikkeuksellisia yksilöitä on enemmän. Jos ulkoinen paine uhkaisi hävittää modernin ihmisen, niin nykypopulaatiosta jonkun jälkeläiset selviävät paljon todennäköisemmin kuin jos me kaikki olisimme fyysisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltamme paleoihmisiä. Homogeenisyys on riski, ei rikkaus, jos tarkastellaan ihmislajia. 

Syytä on huomata, että tämä on eri asia kuin sosiaalinen ja poliittinen eugenia tai dysgenia, eli yhteiskunnan toimivuuden näkökulmasta tarkasteltu "väestönlaatu". Esimerkiksi yksittäinen kansakunta tai pienempi yhteisö toki pärjää paremmin sosiaalisesti ja taloudellisesti ja usein tämä riippuu juuri keskiarvosta. Esimerkiksi keskimääräinen sairastavuus on se, joka on olennaista sairauden aiheuttaman taloudellisen rasituksen kannalta, eikä tähän paljon vaikuta, onko tervein 10 prosenttia ihmisistä täysin immuuneja tietyntyyppisille sairauksille, vai ainoastaan sairastaa melko harvoin; Ensimmäisessä tapauksessa letaali pandemia ei pysty pyyhkäisemään koko populaatioita, jälkimmäisessä pystyy, mutta letaalit pandemiat ovat harvinaisia, ja päivittäisessä tai vuosittaisessa saldossa näkyy vain keskiarvo. 

Tämä teksti on toki helppo tulkita aivan väärin, joten sanon nyt tässä suoraan: Tämä ei ole mikään monikulttuuripuffi, eikä mikään "diversiteetti on hyvästä"- argumentti siinä merkityksessä kuin asia on kiistanalainen nyky-yhteiskunnassa. En siihen kiistaan ota kerrassaan mitään kantaa. Sensijaan totean, että kun operoidaan abstraktiotasolla jossa "nykyihminen on sitä tai tätä", keskiarvojen ottaminen vertailuun paleoliittisten ihmisten kanssa on virhe.

Miten homma toimii: Luonnonvalinta ja Abstraktio (kesken)

Olen jo aiemmin kehitellyt abstraktion filosofiaa hieman, mutta käsittelyni on ollut toisaalta hajanainen ja toisaalta kovin ankkuroitu tiettyyn tapaan nähdä asiat eli formaalien mallien kautta. En hylkää tässä tarkastelussa formaaleja malleja nytkään täysin, mutta koetan ankkuroida ajatukset esimerkkeihin.

Valitsen tässä esimerkiksi luonnovalinnan; teorian voi hyväksyä kuvaukseksi todellisuudesta tai sitten ei, se on lopulta epäolennaista tässä yhteydessä.

Oletan tässä että voimme postuloida ainakin jonkinlaisen "objektiivisen" mallin maailmasta, mutta tämä ei sido vahvasti. Oletus on löyhä eikä tässä hyvin määritelty lainkaan, mutta palaan tähän myöhemmin; ideana on, että kun abstraktio on valittu, niin tosiasiat ovat yksikäsitteiset ainakin jollakin tapaa.

Jokainen malli siitä miten teorian kohteena ilmiö "toimii", tarvitsee tietyt osaset.

Mallissa on jonkinlaiset operationaaliset havaintosuureet, eli jotakin mikä voidaan joko mitata tai approksimoida mielekkäästi. Jos tarkastelemme luonnonvalinnan teoriaa jonka tarkoitus on selittää miten eliöt sukupolvien myötä kehittyvät (evoluutio), niin erilaisia mahdollisia havaintosuureita ovat esimerkiksi eliöiden rakenteelliset ominaisuudet, näiden DNA, erilaiset metaboliset prosessit (niiltä osin kuin niitä voidaan mitata) jne.

Havaintosuureiden lisäksi on teoriasuureet, jotka ovat muuttujia joiden arvoa ei voida suoraan mitata vaan jotka käsitteellistävät jotakin sellaista mikä vain päätellään. Tämä voidaan tehdä joko teoreettisista syistä tai se voidaan tehdä käytännön syistä, koska muuttujan arvon mittaaminen on vaikeaa tai mahdotonta sotkematta systeemin tilaa.

Suureiden arvot määrittävät sen, mikä on mallin tila.

Mallissa on myös jonkinlainen dynamiikka. Tämä yleensä viittaa ajalliseen kehitykseen, esimerkiksi saatetaan puhua jonkin geenin esiintymisestä eri populaatioissa. Dynamiikka on siis se osa mallista joka kertoo miten tilanteesta tiettynä ajanhetkenä päästään tilanteeseen seuraavana ajanhetkenä. Malli voi olla deterministinen, probabilistinen, tai epädeterministinen. Täysin deterministinen malli tarkoittaisi että dynamiikka on yksikäsitteinen. En kuitenkaan jätä tätä tähän, koska sellaiset mallit harvoin ovat mielenkiintoisia. Käytän tässä jo tiettyä abstrahointimahdollisuutta niin, että voi olla että mallin dynamiikka sallii tapahtumia, eli jotain mihin mallin dynamiikka ottaa kantaa; tapahtumat voidaan ajatella erikoistapauksena havinto- tai teoriasuureista. Tällaisia ovat esimerkiksi luonnonkatastrofit kuten tulivuorenpurkaukset, asteroiditörmäykset, sääilmiöt, jne. Jos tapahtumalla on yksikäsitteinen seuraus, malli on deterministinen. Jos tapahtuman seuraus on probabilistinen, se tarkoittaa että tapahtuman seurauksena siirrytään muihin tiloihin tietyillä todennäköisyyksillä. Epädeterministinen malli sallii monta jakaumaa; epädeterminismin voi aina ajatella olevan seurausta sellaisesta abstraktiosta joka häivyttää eron kahden "tosiasiassa" erilaisen tapahtuman välillä.

Nimitämme mallia fenomenologiseksi jos sen kaikki teoriakäsitteet ja tapahtumat ovat havaintosuureita. Yritän tällä vangita sitä että ilmiötason teoria puhuu vain siitä mitä voidaan havaita ja mikä ilmenee, eikä yritä löytää syvällisempää tasoa. Sivuutan varsinaisen fenomenologian tässä nyt joten toivon ymmärrystä tälle karkealle abstraktiolle (sic). Tämäkin käsite on aina suhteessa valittuihin havaintosuureisiin.

Jos lähdemme jostakin mallista, jossa suureet on valittu - esimerkiksi x, y ja z - ja dynamiikka on mallinnettu, voimme lähteä abstrahoimaan. Yksi keino abstrahoida on predikaattiabstraktio. Jos esimerkiksi oletamme että suureemme ovat vaikkapa tiettyjen geenien osuuksia populaatiosta, voimme luoda joukon predikaatteja, jotka vangitsevat "olennaiset" ominaisuudet. Kuten että p = "x on alle 0.5" ja q = "y on yli 0.7", ja r = "z on alle 0.4" jne. Jos alkuperäiset suureemme olivat jatkuvia muuttujia, niin predikaateilla on tietty äärellinen määrä yhdistelmiä; nämä yhdistelmät ovat systeemin mahdollisia abstrakteja tiloja. Tämän jälkeen tutkimme dynamiikkaa ja abstrahoimme sitä vastaavasti. Esimerkiksi jos alkuperäisessä mallissa dynamiikka oli sellainen että z' = z + (x - 0.5), niin tilassa jossa p on tosi, on z:n arvo tuppaa pienenemään. Tämä taas tarkoittaisi että jos tilassa r on epätosi ja p on tosi, sen seuraajatilana voi olla tila, jossa r on tosi. Tässä kohtaa abstraktion täytyy toki hävittää informaatiota ja seurauksena voi olla epädeterministinen malli; tilallahan voi olla seuraajana vallan hyvin myös tila jossa r on epätosi, koska voihan olla että ennen siirtymää z:n arvo oli riittävän suuri.

Yksi luonnonvalinnan teoriakeskustelua vaivannut kiista koskee ns. ryhmävalintaa. Tästä syntyvä käsitteellinen kiista on abstraktion näkökulmasta absurdi, ts. kyse on vain siitä, mikä abstraktio valitaan ja minkä verran informaatiota joudutaan missäkin kohtaa heittämään pois.

Dawkins edustaa kirjassaan Selfish Gene sitä abstraktiotasoa, jossa luonnonvalinna perusyksikkö on "geeni". Geenillä hän viittaa yksinkertaisimpaan toiminnallisesti relevanttiin pätkään DNA:ta tms informaatiopakettiin, joka kopioituu ajan yli joko kokonaan tai mahdollisesti kokee (pienellä todennäköisyydellä) mutaation, ja joka tuhoutuu ennenpitkää, ellei sitä kopioida. Tämä on hyvä abstraktion valinta sinänsä, koska "geeni" tällä tavalla abstraktisti ymmärrettynä on todellakin se informaatiopaketti joka joko säilyy tai ei säily, ja tämä riippuu siitä missä määrin ko. geenin kantajat pystyvät geeniä ujuttamaan eteenpäin. Pitäydytään siis tässä eräänlaisena perusabstraktiona.

Ryhmävalinnan ideana on siis se, että "ryhmä" muodostaa oman abstraktin kokonaisuutensa jota voi pitää informaatiopakettina joka säilyy ajan yli jollakin tapaa, ja ryhmän jäsenillä on joukko geenejä. Ryhmä on siis ryhmässä esiintyvien geenien "säilytysastia". Nämä kaksi käsitettä ovat siis tarkalleen sama abstraktio: Ryhmä on geenien säilytysastia jonkin ajan yli.

Yksinkertaisin ryhmä on monisoluinen yksilö. Sen kaikki jäsenet sisältävät tarkalleen saman joukon geenejä, joten geenien näkökulmasta jokainen solu yksilössä on "samanarvoinen", sisältäen identtisen kopion geenistä. Geenien kannalta yksilö on säilytysastia mutta geenit ovat itsekkäitä myös suhteessa toisiinsa yksilön sisällä; on olemassa geneettisiä "sairauksia" jotka häiritsevät meioosia niin että sukusoluihin päätyy suuremmalla todennäköisyydellä kyseinen geeni, ja jotka voivat olla letaaleja jos geeni periytyy molemmilta vanhemmilta. Tämä on erinomainen esimerkki siitä, miten geeni todella on luonteva pohja-abstraktio.

Seuraava, hieman löyhemmällä tasolla operoiva abstraktio on esimerkiksi pistiäisillä ja muilla eusosiaalisilla hyönteisillä "pesä" tms ryhmä, joka koostuu yhden tai korkeintaan muutaman kuningattaren jälkeläisistä joista suurin osa on ainakin pääosin steriilejä. Näissä olosuhteissa yleistyvät geenit ovat sellaisia jotka parantavat lisääntyvien yksilöiden menestystä. On melko tavanomaista todeta että tällaisessa tapauksessa oikeastaan "yksilö" on koko yhdyskunta, sillä ainoastaan yhdyskunta tuottaa uusia jälkeläisiä (jotka ovat siis uusia yhdyskuntia!)

On kuitenkin syytä huomata, että jo tämä abstraktio vuotaa hieman. Esimerkiksi kaikissa pesissä aivan kaikki työläiset eivät olekaan täysin steriilejä, vaan kykenevät munimaan partenogeneettisesti munia, ja pistiäisten tapauksessa näistä munista siis voi kasvaa koiraita. Näiden koiraiden ja kuningattaren sukulaissuhde on hankalasti arvioitavissa. Koska koiraat ovat haploideja jotka perivät kaikki geenit äidiltään, ja koska pesän työläiset ovat kuningattaren naaraspuolisia jälkeläisiä, työläisten jälkeläisinä koiraat ovat vain puoliksi niin läheistä sukua (tämä on minusta väärä abstraktio, mutta palaan tähän tuonnempana) kuin kuningattaren omat koiraat. Näinollen tällaisen olettaisi olevan harvinaista. Mitä se onkin, muttei niin harvinaista kuin kuvittelisi.

Tässä näemme siis jo että kaksi "ryhmää" joihin kohdistuu tiettyä ryhmävalintaa on mielekkäitä: Yksilöt, aivan kuten muurahaispesätkin, kamppailevat toisiaan vastaan lisääntymisresursseista. Ne ovat kumpikin ryhmiä, joiden sisällä geenien itsekkyys kuitenkin näkyy jo, joten pohja-abstraktioon (geeniin) verrattuna nämä vuotavat jo hieman.

Seuraava mahdollinen ryhmäabstraktio on erilaisilla laumaeläimillä esiintyvä lauma. Lauma vuotaa abstraktiona jo paljon enemmän, mutta esimerkiksi kaljurottien laumat ovat itseasiassa verrattavissa pistiäisten yhdyskuntiin; niitä pidetään yleisesti eusosiaalisina myös, sillä yhdyskunnassa on kerrallaan vain yksi naaras joka synnyttää poikasia ja käytännössä koko yhdyskunta koostuu sisaruksista jotka suorittavat erilaisia tehtäviä. Useimmilla nisäkkäillä ryhmä on huomattavan paljon löyhempi; esimerkiksi leijonilla on haaremi, jossa yksi (joissain tapauksessa muutama) koiras lisääntyy alle kymmenen naaraan kanssa. Naaraat ovat yleensä sukulaisia (esimerkiksi sisaruksia), ja koiraat karkoitetaan laumasta näiden lähestyessä sukukypsyyttä. Pointtina tässä on se, että lauman sukulaisuussuhteet voivat vaihdella eusosiaalisesta melko heterogeeniseen.

Tässä kohtaa tuon esiin sen, että vaikka yleensä esitetään että sisaruksilla on noin puolet yhteisiä geenejä, jne, niin tämä on mielestäni hieman virheellinen tapa lähestyä asiaa. Se toki on totta kun puhutaan yksittäisen "nomadisen" geenin todennäköisyyttä päätyä jälkeläisille. Mutta tässä kohtaa on syytä huomioida tämän tarkastelun perusoletus: Tällainen geeni voi noin vain tulla populaatioon ja alkaa kilpailla muiden geenien kanssa. Tämä perusoletus nimittäin on rikki monella tapaa: Ensiksikin, DNA:n kopioinnissa on paljon korjausmekanismeja; tämä ei tarkoita vielä mitään, koska se vain rajoittaa sitä minkälaiset geenit voivat ylipäänsä esiintyä. Toiseksi, geenit joutuvat joka tapauksessa tekemään "yhteistyötä" organismin kohdalla, koska organismin täytyy kyetä lisääntymään jotta geeni voi yleistyä,  myös, ja erityisesti uudella geenillä varustetun yksilön.

Tämä liittyy myös siihen, että käytännössä kaikkien lajien kohdalla yksilöiden väliset geneettiset erot ovat jo valmiiksi hyvin pieniä, sillä muuten ne eivät voisi lisääntyä keskenään. Dawkinsin argumentti geenistä perusyksikkönä ei ole väärä, eikä edes laskukaava jolla sukulaisuussuhteita käytetään sen arvioimiseen kuinka "kannattavaa" jonkin geneettisen taipumuksen on ajaa yksilöitä yhteistyöhön. Tämä teoria on toki oikea, mutta se on abstraktio joka sivuuttaa sen, että mekanismit jotka pakottavat yhteistyöhön kerran kehityttyään muuttavat pelin luonnetta useammastakin syystä.


Keskitytään nyt näihin neljään abstraktioon: Geeni, yksilö, pesä ja lauma.

Näistä siis "geeni" on tässä tarkastelussa ns. pohja-abstraktio. Voisimme toki pilkkoa geenin vielä pienempiin osasiin, esimerkiksi DNA:n kohdalla voisimme puhua yksittäisistä emäksistä. Tässä on kuitenkin sellainen ongelma, että vaikkapa retrovirusten perimä koostuu RNA:sta, ja vaikka se on rakenteellisesti vastaava DNA:n kanssa, on kyse kuitenkin eri molekyyleistä. Lisäksi se sulkisi täysin pois muut tavat tallentaa perimää. Toistaiseksi emme ole törmänneet eliöihin jotka eivät käytä nukleiinihappoja informaation tallentamiseen, mutta tämä on sivuseikka. "Geenin" abstraktio on pohja-abstraktio nimenomaan luonnonvalinnani teoriassa.  Jos ja kun hyväksymme että geeni on pohja-abstraktio (voihan toki olla ettemme hyväksy tätä, mutta huomauttaisin että silloin on kyse jostakin muusta teoriasta), sen rakenteen tutkiminen on tietyssä mielessä jonkin muun teorian asia. Toki tässä kohtaakin abstraktio vuotaa: jos meillä on esimerkiksi jonkin tietyn proteiinin koodaava geeni, siitä voi vaihtaa usein useampiakin aminohappoja ilman että proteiini muuttuu. Se, mikä partikulaarinen sekvenssi emäksiä proteiinia on koodaamassa, vaikuttaa esimerkiksi siihen millainen mutaatio geenissä on todennäköisempi. Jne. Sivuutan ne kuitenkin tässä toteamuksella että jokainen abstraktio vuotaa jostakin.

Yksilö ei näytä kovin abstraktilta käsitteeltä, mutta luonnonvalinnan näkökulmasta kyse on hyvinkin abstraktista käsitteestä. Esimerkiksi prokaryooteilla "yksilö" on helpommin ymmärrettävissä, samoin sellaisilla eliöillä jotka lisääntyvät suvuttomasti, yksilö voidaan ajatella geenien "yhteistyökoneena" niin suurella tarkkuudella että voidaan puhua geenien "ryhmävalinnasta". Geenien täytyy toimia yhdessä. Tässä kohtaa kuitenkin ajatus johtaa helposti harhaan: Yksilön geenit eivät varsinaisesti kilpaile keskenään, koska kaikilla on tarkalleen saman verran pelissä. Sensijaan saman geenin eri alleelit kyllä kilpailevat  (Tosin tässä kohtaa täytyy huomauttaa että prokaryootitkin vaihtavat geenejä keskenään hieman suvullisen lisääntymisen tapaan, joten edes niillä tämä abstraktio ei ole täysin vuotamaton)

Jotta yksilöitä voi muodostua, ei geenien tarvitse vielä varsinaisesti toimia altruistisesti, esimerkiksi geenit eivät varsinaisesti "uhraa" itseään tai edes käytössään olevia resursseja jonkun muun geenin lisääntymisen edistämiseksi.  Tämä näkökohta jossain määrin heikkenee kuitenkin kun aletaan puhua suvullisesta lisääntymisestä, sillä tällöin geenit todella panostavat isäntäorganismin ja tämän jälkeläisten rakentamiseen siitäkin huolimatta että niillä on merkittävä todennäköisyys (50/50) olla saamatta omaa kopiotaan jälkeläisen kyytiin. Suvullisesti lisääntyvillä eliöillä geenien onkin oltava vielä astetta "yhteistyökykyisempiä", ja jälkeläisiä on tuotettava enemmän jotta investointi kannattaisi. Suvullinen lisääntyminen nopeutti aikanaan evoluutiota radikaalisti, eikä tämä ole ollenkaan ihme, sillä suvullisesti lisääntyvien eliöiden täytyy tehdä enemmän jälkeläisiä selviytyäkseen. Samaan syssyyn ja osaksi tästä syystäkin, jälkeläisten geeniyhdistelmien varianssi on suurempi kuin suvuttomassa lisääntymisessä.

Pesän problematiikkaa käsittelimme jo, ja siitä mainittiin myös kommenteissa. Se vuotaa abstraktiona juuri sopivasti ja nimenomaan pistiäisillä. Partenogeneettinen muniminen (jolla koiraita tuotetaan) ja suvullinen muniminen ovat kaksi eri strategiaa, joskin jälkimmäinen on ehdoton edellytys lisääntymiselle (koiraat eivät selviä yksin eivätkä voi perustaa pesää ilman naarasta). Olisi mielenkiintoista tietää, onko jollakin lajilla olemassa "nomadisia" työläispesiä, jotka esimerkiksi kuningattaren kuoltua erikoistuvat viime töikseen tuottamaan massiivisen määrän koiraita. Tällöinkin raja "yksilön" ja "pesän" välillä on vaikea ja geenien tasolle palautettuna laskelmat dynamiikan suhteen ovat mielenkiintoisia. Kommenteissa lisää.

Lauma abstraktiona vuotaa jo kuin seula. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin, joten tämä on vieläkin kesken (pahoittelen)

Miten homma toimii: Yhteiskunta ja sukupuoli

Yksi aspekti joka ns. sukupuolten tasa-arvokeskustelussa kaihertaa on epätarkoituksenmukainen abstraktioiden valinta. Sukupuoli on toki yhteiskunnassa merkittävä tekijä, ehkä liiaksikin mutta sen kytköstä sellaisten asioiden kuten palkkauksen, poliittisen vaikutusvallan, väkivallan, jne kanssa tunnutaan tarkasteltavan jotenkin infantiililla tavalla.

Erilaiset ns merkitystieteiden tulokulmat liittyvät sukupuolten representaatioihin,  odotuksiin, asenteisiin, näistä rakentuviin rooleihin ja sitä kautta toteutuneisiin lopputulemiin. Karkeasti tätä voi ajatella eräänlaisen "nature vs nurture"- dikotomian nurture-painotteisena lähestymistapana. Sukupuolta dekonstruoidaan, esitetään mielellään häilyvänä, vaikeasti määriteltävänä, sosiaalisesti rakentuneena ja näinollen kaikenlaista erilaista lopputulemaa rahassa, terveydessä, jne, viimekädessä näiden representaatioiden tuotteina. En tyrmää tässä näitä lähestymistapoja niinkään, mutta korostan näiden yksipuolisuutta ja tämän tarkastelun operationaalista sekavuutta. Tähän liittyvän tiedonintressin paradoksaalisuus on siinä, että vaikka yleisesti näissä on emansipatorinen motiivi, niiden epäoperationaalisuus tekee niistä melkein käyttökelvottomia. Yksilö tai pieni ryhmä ei voi tällä tavalla rakennetun oikeankaan tiedon avulla "vapauttaa" kuin korkeintaan itsensä jonkin marginaalisen ryhmän jäseneksi.

Kysymyksiä lähestytään myös hieman operationaalisemmin ihmistieteissä kuten psykologiassa ja sosiaalipsykologiassa, taloustieteissä yms. Lasken tähän myös erilaiset "positivisemmat" yhteiskuntatieteet. Tässä tulokulmassa yleensä keskitytään erilaisiin käyttäytymismalleihin, tilastollisiin taipumuksiin, "follow the money" tai cui bono- argumentteihin, ja oikeastaan mihin tahansa mitattavaan. Näiden heikkoutena on usein se, että minkäänlaiseen kokonaismalliin tai "ymmärrykseen" ei oikeastaan pyritäkään, vaan ainoastaan paljastamaan mielenkiintoisia ilmiöitä. Tämä on toki edelleen karkea yleistys, jonka teen lähinnä selkeyden vuoksi, yhtään vähättelemättä näitä aloja.

Kolmas tulokulma on vähän vaikeammin määriteltävä, mutta nimitän sitä vaihtoehtoiseksi lähestymiseksi. Lasken esimerkiksi evoluutiopsykologian, erilaiset PUA- ja pelimiesgenren "nature"-ääripään selitysmallit tähän kategoriaan. Käytän termiä "vaihtoehtoinen" kahdesta syystä: yhtäältä koska akateeminen mielenkiinto näiden osalta on hieman marginaalissa tällä hetkellä (esimerkiksi evoluutiopsykologia) ja koska näissä on paljon sellaista tiedonintressiä jota voidaan kuvailla parhaimmillaankin kyseenalaiseksi; operationaalinen merkitys toki on, ja erilaisilla pelimiesstrategioilla voidaan mitata myös ihan instrumentaalisesti sitä, kuinka "oikeita" teorioita nämä ovat.

Karkeistan alkuun oman abstraktioini äärimmilleen jotta saamme yksinkertaisen ja selkeän mallin. Yksinkertaistaen oletan että yhteiskunnassa on miehiä ja naisia, ja nämä toimivat rajoitetun rationaalisesti omaa etuaan tavoitellen. "oma etu" jää pitkälti määrittelemättä, mutta tarkastellaan sitä hieman.  Oletamme, että ihmisillä on tietty joukko perustarpeita joiden tyydyttäminen on "oman edun" mukaista: Ruoka, asuminen, sosiaaliset tarpeet, erilaiset viihteelliset tarpeet, jne. Otan annettuna että tällaisten tarpeiden tyydyttämiseksi on jollakin tapaa toimivat markkinat, eli yksilöt tuovat jonkinlaisen panostuksen markkinoille ja saavat siitä korvauksen, jolla he sitten hankkivat itselleen omien tarpeidensa mukaisia hyödykkeitä.

Oletamme että yhteiskunnassa on käyty jonkinlainen neuvotteluprosessi, kulttuurievoluutio, tms, joka on määritellyt sukupuolen merkityksen. Viittaan tällä siihen, mitä odotuksia sukupuoli aiheuttaa markkinoilla. Tässä kohtaa ei kannata sen kummemin hätkähtää; on ilmiselvästi totta että ihmisten yhteiskunnat eroavat tässä suhteessa toisistaan, joten on selvää, että jokin muu tekijä kuin esimerkiksi biologia selittää ainakin osan eroavaisuuksista. Sukupuolen merkitys on osa laajempaa yhteiskuntasopimusta, joka on jatkuvasti neuvottelun alainen. Sen ylöskirjoitettu osa koostuu esimerkiksi laeista. 

Tähän merkitykseen liittyy voimakkaasti myös se, miten ihmiset lisääntyvät ja hankkivat itselleen elämänkumppanin tai kumppaneita. Edelleen, ilmiöt kuten homoseksuaalisuus, avioliittojen pysyvyys tms voidaan selittää millä hyvänsä skeemalla, olennaista on vain se, että jossakin määrin nämä asiat voivat muuttua ja olla erilaisia eri yhteiskunnissa tai samassa yhteiskunnassa eri aikoina. 

Lisäksi on selvää, että biologisilla ominaisuuksilla on merkitystä. Ihmisten biologia tuottaa vähintäänkin taipumuksen hakeutua seksuaaliseen kanssakäymiseen ja selvästi useammin eri- kuin samaa sukupuolta olevien kanssa. Tämä tarkoittaa että ihmisten tarpeissa on komponentti joka liittyy parinvalintaan. Koska tämä tarve on selkeästi olemassa, mallit joissa pohditaan esimerkiksi sukupuolen merkitystä, mutta joissa tämä näkökulma sivuutetaan, ovat aina vajavaisia ja pitkälti virheellisiä.

Parinvalinnan komponenttia voi toki liioitellakin, kuten usein esitetään, esimerkiksi tietyissä piireissä yleiseksi muodostuneiden "ATM/YTM"-dikotomioiden kaltaiset karkeat abstraktiot vaikka olisivatkin oikeansuuntaisia, rakentavat samalla sellaisia merkityksiä ja käyttäytymistä jota ei olisi olemassakaan ilman tätä jaottelua, tai joka ainakin tapahtuu liioitellen ja korostetusti. Kuitenkin on selvää, että yksilöllä joka hakee kumppania johonkin tarkoitukseen, on markkina-arvo, siis jotain mitä antaa siihen tarkoitukseen toiselle ihmiselle. "Kauppaa", oli sitten kyse seksisuhteista tai vakavista parisuhteista, ei synny jos yksilö ei ole riittävän kiinnostava, ja tarjoa toiselle osapuolelle sitä, mitä tämä vastaavasti hakee.

Tämä synnyttää muuhun yhteiskuntaan merkittäviä dynaamisia vaikutuksia. Otan pari esimerkkiä. Esimerkiksi kun sukupuoliroolit ovat sellaiset että naisten on vaikeaa tai mahdotonta olla vapaasti ansiotyössä, naisen ainoa keino hankkia elantonsa on hankkia parisuhde. Tämä tarkoittaa, että miehen markkina-arvoon vaikuttaa merkittävästi se, millaisen elannon hän pystyy naiselle tarjoamaan.  Toisaalta, jos sukupuoliroolit eivät sido millään tavalla, naisten voisi odottaa valitsevan kumppaninsa ainakin jossakin määrin muilla kuin taloudellisilla perusteilla. Tämä on kuitenkin vain ensimmäisen tason dynaaminen vaikutus. Esimerkiksi, jos nainen kykenee nostamaan markkina-arvoaan parantamalla ulkonäköään tms, voisimme olettaa että tuotteet ja palvelut jotka saavuttavat (tai joiden uskotaan saavuttavan) tämän, ovat kysyttyjä naisten parissa.

Väkivalta viittaa tässä yhteydessä yhtäältä yrityksiin kiertää tai rikkoa yhteiskuntasopimusta pakottamalla joku tai jotkin tahot luopumaan oikeuksistaan toimia markkinoilla tms. Käytän tästä termiä yksityinen väkivalta. Toisaalta sillä viitataan myös sellaisiin tapoihin ylläpitää yhteiskuntasopimusta jotka perustuvat pakottamiseen ja voimankäytön uhkaan. Jälkimmäisessä tapauksessa puhutaan institutionaalisesta väkivallasta. Institutionaalinen väkivalta voi olla eksplisiittistä, eli poliisi tulee ja pamputtaa jos rikot sääntöjä, tai se voi olla implisiittistä, esimerkiksi niin että henkilön mahdollisuus hankkia lääkärin apua tai sääntöjen normaalisti tuomaa suojaa heikkenee. Eksplisiittistä on turha problematisoida, joten keskityn implisiittiseen. Toki on yhteiskuntia (Iran, Saudi-Arabia, Sudan jne), joissa eksplisiittinen väkivalta on tärkeä osa sukpuolisuhteiden yhteiskuntasopimusta, mutta länsimaissa tämä on perin harvinaista.


Sensijaan implisiittistä institutionaalista väkivaltaa käytetään paljonkin. Näitä käyttöjä on analysoitu paljonkin, ja juuri sukupuolen kentällä. Näitä ovat esimerkiksi raiskausten uhrien syyllistäminen, poliisin haluttomuus puuttua perheriitoihin ja yleensä perheen sisällä tapahtuvan väkivallan esittäminen "yksityisasiana". Erilaiset sosiaalitoimen huoltajuuskysymyksiin liittyvät sukupuolioletukset, miesten kokeman väkivallan sivuuttaminen, jne ovat myös osa implisiittistä insititutionaalista väkivaltakoneistoa. Näistä siis kärsivät niin miehet kuin naisetkin, siitä huolimatta että ne esitettän lähes yksinomaan naisiin kohdistuvana syrjinntänä. Tilastojen valossa kuitenkin esimerkiksi miehen on tavattoman paljon vaikeampi saada korvausta kärsimästään väkivallasta kuin naisen.

Tasa-arvonäkökulman sijaan olen kuitenkin kiinnostuneempi ymmärtämään, mikä tässä mallissa selittäisi sen, että mies ei nauti länsimaissa yhteiskunnan suojaa siinä missä nainen. Yksinkertainen prima facie järkeenkäypä selitys on se, että miehistä on ylitarjontaa; miehen oikeuksilla ei siten ole samanlaista vaihtoarvoa kuin naisen oikeuksilla. Jos tarkastelemme esimerkiksi äärimmäisen konservatiivisia yhteiskuntia joissa naisten oikeudet ovat olemattomat ja vertaamme niitä länsimaiseen yhteiskuntaan, saattaisimme päätellä, että naisen oikeus valita kumppaninsa on olennainen tekijä. Naisen oikeus valita kumppaninsa ei kuitenkaan vielä suoraan johda siihen että miehistä olisi ylitarjontaa, sillä tiukan monogaamisessa kulttuurissa esimerkiksi miesten ylitarjonta ei riipu siitä, saako nainen valita kumppaninsa vai ei, vaikka se saattaa hieman jakaumaa muuttaakin.

Selitys saattaa löytyä evoluutiopsykologiasta. Jos oletamme, että ihmisten tunteet parinvalinnan suhteen ovat kehittyneet palvelemaan jollakin tapaa lisääntymistarpeita, olettaisimme, että esimerkiksi naisen voidessa valita kumppaninsa, tämä valitsisi kumppanin jonka kanssa tuotettujen jälkeläisten mahdollisuus selvitä hengissä lisääntymisikään on suuri. Tässä on ongelmana se, että tällaisen tavoitteen saavuttamiseksi täytyy yhtä aikaa optimoida useita muuttujia, kuten terveyttä ja vahvuutta indikoivia ominaisuuksia, sekä kykyä suojella ja elättää jälkeläisiä, tarjota muita vastaavia resursseja. Miehen kohdalla taas siinä määrin kun kumppanin voi valita, tällä on määrä vs laatu- ongelma ratkaistavana. Yhtäältä voi käyttää paljon aikaa ja resursseja siihen, että saa kumppanin jonka kanssa tehdään lapset ja joita hoidetaan kunnes nämä selviävät omillaan, toisaalta voi käyttää resursseja siihen, että siittää lapsia paljon ja panostaa minimaalisesti näiden kasvattamiseen. Tällaisten strategoiden yhdistelmästä voidaan päätellä kaikenlaisia peliteoreettisia asetelmia.

Ensiksikin, voitaisiin esimerkiksi päätellä, että naiset keskimäärin preferoisivat pitkäaikaiseksi kumppanikseen varakkaita ja rauhallisia miehiä, jotka kaihtavat suuria riskejä. Tämä taas tarkoittaisi, että miehen mahdollisuus saada kumppani pitkäaikaiseen suhteeseen paranee, ceteris paribus, kun mies on rauhallinen ja varakas. Toisaalta tällaisen miehen jälkeläisten odottaisi olevan samanlaisia kuin mies itse, keskimäärin. Näinollen voisi olettaa että naiset voisivat lyhytaikaisemmissa suhteissa olla mieluummin sellaisen miehen kanssa, joka ottaa paljon riskejä, mutta joka on terve ja vahva. Tästä on peräti evidenssiä. Naisten preferenssit muuttuvat hedelmällisimpinä päivinä siten, että tyypilliset "maskuliiniset" piirteet vetoavat tällöin enemmän seksuaalisesti. Koska informaatio on kallista, verrattoman suuri signaaliarvo tällaisen miehen laadusta on se, miten haluttu mies on muiden naisten parissa.

Kun naisten oikeus päättää kumppanistaan lisääntyy, ja samalla kun seksuaalivalintaa säädellään vähemmän yhteiskuntasopimuksella, preferenssit pääsevät paremmin näkyviin. Yhteiskunnissa joissa roolit ovat vapautuneet vain osittain, ja naisten osallistuminen työmarkkinoille vähäisempää, olettaisi esimerkiksi naisten uskottomuuden avioliitossa olevan suurempaa. Toisaalta yhteiskunnissa joissa työmarkkinatilanne on tasa-arvoisempi, avioerojen olettaisi olevan yleisempiä.

Toiseksi, voitaisiin päätellä, että miehet erikoistuisivat joko määrään tai laatuun. Määrään erikoistuvan miehen olettaisi tällöin keskittyvän lähinnä siihen, että hän näyttää hyvältä ja omaa hyvän ulosannin, ja on hyvä "pelimies". Laatuun erikoistuvan miehen olettaisi signaloivan halukkuutta ja valmiutta pitkäaikaiseen suhteeseen, riskin karttamista ja vaurautta. Tästä syntyy melko tyypillinen dikotomia pelimiehestä ja nörtistä.

Yhteiskunnassa jossa on voimakas monogamianormi jota rikotaan hyvin vähän, pelimiesstrategian hyödyt ovat rajalliset, ja kilpailun kiristyessä strategia saturoituu nopeammin. Tasapainotilassa tällöin pelimiehiä on vähemmän ja turvallisia miehiä enemmän. Erityisesti jos roolijako on sellainen, että naiset tyypillisesti eivät hanki itsenäisesti elantoaan, vaan mies työskentelee kodin ulkopuolella, tämä johtaa siihen että muut miehet kilvoittelevat lähinnä sillä, kuka kykenee tarjoamaan varmimman elatuksen perheelleen. Kun normi on heikentynyt ja naisten osallistuminen työelämään yleistynyt parin viimesukupolven aikana, tämä strategia on joutunut kriisiin. Oikeastaan voidaan todeta että niin konservatiivinen backlash kuin laasaslainen pelimiesstrategian korostuminen ja toisaalta osattomien miesten kohtalon korostaminen on seurausta tästä murroksesta.

Pelimiesstrategian yleistymisen eräs silmiinpistävä piirre on, että se johtaa tavattoman epätasaiseen jakaumaan. Tiukassa monogamiassa ja naisten ollessa kotona, parisuhteet jakautuvat suunnilleen siten että jokaiselle on joku ja jokainen saa (reunaehtojen vallitessa) jotain mitä tarvitsee ja tuottaa jotain toiselle osapuolelle. Sarjamonogamiassa, jossa naiset eivät ole taloudellisesti riippuvaisia miehistä, menestyksekkäimmät pelimiehet kulkevat lyhyestä suhteesta toiseen, pitäen usein useampia tällaisia suhteita yllä yhtä aikaa. Koska yksi piirre joka lisää miehen kiinnostavuutta on nimenomaan haluttavuus naisten silmissä, syntyy ns preferential selection- tilanne,  joka tunnetaan myös nimellä Matteus-vaikutus. Tällaiset ilmiöt synnyttävät potenssijakaumia, joissa hyvin kapea populaatio saa kaiken ja suuri enemmistö jää joko täysin ilman haluttua resurssia tai joutuu tyytymään hyvin vähään.

Käännetään sitten katse työmarkkinoille, jossa sukupuolten väliset erot manifestoituvat myös. Väitän, että tilanne heijastelee jossain määrin tilannetta parimarkkinoilla. Koska kulttuurimme ei ole tyystin luopunut parisuhteen ideaalista - ja tuskin tulee luopumaankaan, koska ihmisillä näyttäisi olevan melko voimakas biologinen taipumus muodostaa pidempiaikaisia suhteita - on luultavaa että merkittävä osa miehistä tulee jatkossakin pyrkimään hankkimaan hyvän taloudellisen aseman ja kilpailemaan siitä. Naisten motivaatio hankkia itsenäisesti turvattu taloudellinen asema on kasvanut, ja kasvaa sitä enemmän mitä pidemmälle emansipaatio etenee. Tällä vaikutuksella on kuitenkin katto. Nimittäin, ihmisen on aina mielekkäämpää pistää joku muu maksamaan omien preferenssiensä toteutuminen kuin maksaa ne itse.

Olettaisimme siis, että kun monogamia heikkenee ja naisten mahdollisuudet yhtäältä hankkia elanto ja toisaalta valita kumppaninsa itse lisääntyy, työelämässä naisten osuus kasvaa aloilla, joilla taloudellinen tilanne on melko vakaa, elanto on melko riskitön, mutta palkat hieman alhaisemmat kuin niillä aloilla joilla miehet työskentelevät. Miesten taas olettaisi edelleen työskentelevän mieluummin aloilla joissa tehdään paljon työtä, joissa riskit ovat hieman korkeammat, ja joissa ansiotaso on korkeampi. Toisaalta, yhä useamman miehen voisi olettaa leppoistavan työnsä niin, että elintaso on juuri riittävä, ja keskittyvän pelimiesstrategian implementoimiseen: panostavan ulkonäköön, hakeutuvan naisseuraan aktiivisesti ja hankkivan näyttävällä ja silmiinpistävällä tavalla kokemusta ja mainetta naistenmiehenä.

Implisiittistä väkivaltaa voisi olettaa käytettävän miesten aseman suojelemiseen aloilla joissa palkat ovat suuret ja riskit ja kilpailu kovaa. Kartellien, erityisesti mieskartellien syntymisen ei pitäisi olla yllätys siinä vaiheessa kun naisten osallistuminen työelämään edistyy. Tämä johtuu siitä, että miehet näillä aloilla joutuvat paitsi kilpailemaan toisiaan, myös naisia vastaan. Miesten kesken kilpailu on nollasummaista, mutta kun naisetkin tulevat peliin mukaan, ainakin kokemustasolla peli muuttuu potentiaalisesti negatiivissummaiseksi. Tämä voi olla tai olla olematta totta "oikeasti", mutta mielestäni yksi potentiaalinen selitys muinaisille "hyvä-veli-verkoistoille", joiden olettiin (ja osin oletetaan vieläkin) olevan sukupuoleen perustuvaa syrjintää. Tai siis, toki ne ovat sitäkin, mutta näiden kartellien ja verkostojen tarkoitus on vahtia niukkaa resurssia ja estää kilpailua ylipäätään. Ne vain ovat olleet miesten hallinnassa lähinnä siksi että ne ovat syntyneet sellaisessa kulttuurissa jossa kilpailuun osallistui vain miehiä.

Olisikin tärkeää huomata, että tällainen verkosto joka päällisin puolin näyttää sukupuoleen kohdistuvalta esteeltä, on este kaikille sellaisille, jotka verkoston ulkopuolelle jäävät. Tässä onkin yksi feministisen teorian pahimpia kompastuskiviä. Sukupuoli kyllä vaikuttaa, mutta suurin osa häviäjistä ei suinkaan ole naisia, vaan muita miehiä. Jos kymmentä johtajan paikkaa tavoittelee 80 miestä ja 20 naista, niin keskimäärin olettaisi valituksi tulevan 8 miestä ja 2 naista. Kartelliin sisäänpääseminen vaatii suhteita, joissa voi olla sukupuolikomponentti, ja näin valinta voi tuottaa 9 miestä ja vain yhden naisen. Kuitenkin, jos 80 miehestä vain 20 on verkostossa sisällä ja naisista 2, niin tämä on "tasa-arvoista" verkoston sisällä. Verkoston ulkopuolellejääminen on kuitenkin edelleen sukupuolittunutta, sillä ulkopuolella on 60 miestä ja 18 naista.  Syrjintä kohdistuu siis tosiasiassa edelleen mitä suurimmassa määrin miehiin.

Tämän kylkeen on tullut myös ilmiö, jossa miehet jättäytyvät kokonaan ns pelin ulkopuolelle. Tällaisten yksilöiden kokema kustannus parisuhteiden hankkimisesta on suurempi kuin koettu hyöty, riskikorjattuna.  Heillä ei ole tällaisia verkostoja joiden kautta panostaa materiaaliseen hyvinvointiin, heidän kyvykkyytensä on luonteeltaan vähemmän sosiaalista ja ihmisten tunteiden manipulointiin soveltuvaa, heidän ulkonäkönsä jätttää ehkä toivomisen varaa jne. Ja valitettavasti jotkin kehittävät kieroutuneen käsityksen siitä, että heillä on kaikesta huolimatta "oikeus" siihen mitä muillakin on, ja he etsivät syyllisen jostakin. Ja osa turvautuu yksityiseen väkivaltaan. Jotkut mustasukkaisuuden vuoksi, osa osattomuuden vuoksi, osa toki vain yksinkertaisesti impulssikontrollin pettämisen vuoksi.

On mielenkiintoista miten ohi toisistaan näitä ilmiöitä analysoivat ihmiset puhuvat. Konservatiivit syyttävän emansipaatiota moraalin rappiosta. Feministit syyttävät "mieskulttuuria" siitä, että näitä kartelleja on, ja ATM-aktivistit syyttävät "sydämettömiä" naisia omasta osattomuudestaan.