Opintotuesta

Koska minulla on huomenna opetusnäyte ja paperi kirjoitettavana perjantaiksi, täytyy minun viivytellä vähän, ja mikä sen parempi keino kuin pitkästä aikaa kirjoittaa taloudesta.

Otan tässä kantaa Heikki Pursiaisen kritiikkiin sekä Alf Rehnin alkuperäiseen puheenvuoroon opintotuesta. Ennen kuin sanon oman kantani, koetan tiivistää mitä nämä herrat sanoivat asiasta.

Rehnin argumentti on hieman epäselvä siksi, etät kirjoitus on lyhyt. Kirjoitus ei erittele tarkkaan käytettyä argumenttia, joten täydennän sen parhaan arvausteni mukaan järkeväksi. Voi olla että Rehn tarkoitti jotain muuta.

Rehnin mukaan opiskelijoiden tukeminen on mielekästä, koska opiskelijoista tulee valmistuttuaan hyviä veronmaksajia. Valtion näkökulmasta opintotuki on siis investointi joka maksaa itsensä verotuloina takaisin. Tämän argumentin pois jätetty osa on, että ilman opintotukea jokin merkittävä osa opiskelijoista jättäisi opiskelematta ja ansaitsisi vähemmän tulevaisuudessa.

Pursiaisen mukaan argumentti on väärä, koska jos opintotuki tekee opiskelusta kannattavan niin, että opiskelija voi maksaa myöhemmin enemmän veroja, poistamalla opintotuki (ja laskemalla veroja) saadaan vähintään yhtä hyvä lopputulos. Investointi on kannattava nimenomaan opiskelijalle.

En ota tässä kantaa normatiivisesti verotusta vastaan. Tällainen kanta voitaisiin ottaa ja yleensä sellaisen otankin, mutta en analysoi tässä nyt sitä. Pursiainen nimittäin eksplisiittisesti ottaa käyttöön tehokkuusargumentin, ja tältä osin argumentti on rikki, tai ainakin puutteellinen.

Ensiksikin, yksittäinen opiskelija ei käytä päätöksenteossaan ollenkaan samaa diskonttausta kuin esimerkiksi yritykset, valtiosta puhumattakaan. Valtion aikajänne on pitkä -- ja tämä on oikeastaan ainoa mielekäs argumentti sille että valtiota tarvitaan. Se mikä opiskelijalle samalla korolla on valtavan huono sijoitus, voi valtiolle olla erittäin hyvä sijoitus. Tämän lisäksi opiskelija ottaa lainansa markkinoilta joka arvioi opiskelijan riskiä yksilönä, minkä vuoksi lainan korko on opiskelijalle huomattavan korkea verrattuna esimerkiksi valtion lainan korkoon.  Pursiaisen argumentti on siis aivan perustavanlaatuisella tavalla vajavainen. Huomatkaa, etten tässä nyt ota lainkaan kantaa siihen, onko esimerkiksi oikein että valtio verottaa ja investoi verorahoja kerätäkseen myöhemmin lisää veroja.

Näinollen opiskelija opiskelee marginaalilla vähemmän lainavetoisessa järjestelmässä. Jos nyt oletamme -- kuten sekä Rehn että Pursiainen tekevät ainakin implisiittisesti -- että juuri opiskelu on se, joka nostaa opiskelijan tuloja tulevaisuudessa, niin löytyy ajan yli arbitraasi. Taho X maksaa opiskelijan opinnot vastineeksi siitä, että X saa opiskelijan kasvaneista tuloista jonkin osuuden. Jos me tietäisimme minkä verran tulot kasvaisivat, niin ongelmaa ei olisi: Joku yksityinen taho tekisi opiskelijan kanssa tällaisen diilin. Periaatteessa jokin yksityinen vakuutusyhtiö voisi sijoittaa tällä tavalla opiskelijoiden opintoihin.

Mitä suurempi epävarmuus kasvaneista tuloista vallitsee, sitä suuremman preemion molemmat osapuolet diilissä haluavat. Tämän "vakuuttajan" näkökulmasta riskiä voi pienentää keskiarvoistamalla, eli hankkimalla hyvin paljon asiakkaita jotka tekevät tämän kaltaisen diilin, hyvin monilta eri aloilta. Nyt kuitenkin syntyy vakuutusteoriasta tuttu ongelma: Vakuuttajan kannattaa maksaa vain sellaisten ihmisten opinnot, jotka todella valmistuvat. Ja opiskelija jolla on tiedossaan että tämä tulee saamaan paljon rahaa, ei lähde vakuuttamaan opintojaan vaan ottaa lainan, koska se kannattaa hänelle. Syntyy samanlainen adverse selection- ilmiö, jonka Akerlöf tunnisti.

Tämäkin on ratkaistavissa esimerkiksi siten, että vakuutusyhtiö omistaa yliopiston ja kampukset jne. En väitä ettei tätä ongelmaa siis voida ratkaista yksityistämällä; Väitän, että niin kauan kun meillä ylipäätään on tulonsiirtoja ja julkisrahoitteisia yliopistoja, eikä ole sellaista opintolainamarkkinaa joka ratkaisee em. ongelman, opintotukea ei ole mielekästä muuttaa lainapohjaiseksi.

Tämä debatti siis menee minusta pisten 5-1 Rehnille. Pursiaiselle piste siitä, että ideaalimaailmassa hänen argumenttinsa olisi oikea. Tässä maailmassa kuitenkin tosiasiat ovat toisenlaiset, ja siksi Rehn voittaa.