Arvostamani ajattelija Osmo Soininvaara kirjoittaa asumistuesta ja siihen liittyvästä problematiikasta. Arvostan Osmoa monella tapaa, eikä oikeastaan mikään arvostukseni syistä liity hänen poliittisiin mielipiteisiinsä sinänsä, vaan tapaan jolla hän ne muodostaa. Olen itse asiassa huomannut usein olevani hänen kanssaan eri mieltä asioista, mutta se mitä arvostan on, että pystyn melkein aina löytämään keskeisen eroavaisuuden syyn. Kun erimielisyys redusoituu siihen että toinen on eri mieltä asiasta koska hänessä on ihmisenä jotain vikaa, on järjetöntä edes pyrkiä minkäänlaiseen argumentaatioon.
Soininvaara käsitteli asiaa melko perusteellisesti, mutta itse tartun yhteen argumenttiin joka hieman jäi ilmoille tässä kohtaa; Osmo ei tässä kohtaa sitä maininnut, mutta se on esitetty muualla, nimittäin että asumistuki ei nosta vuokria. Väittämän perusteluna oli tutkimus jossa havaittiin että asumistuen määräytymisperusteen epäjatkuvuudet eivät näy vuokramenoissa ja neliövuokrissa epäjatkuvuuksina. En ota tässä kantaa siihen, miksi epäjatkuvuuksia ei näy -- tämä on mielenkiintoista sinänsä, muttei lainkaan relevanttia sen kannalta mitä tässä kohtaa esitän.
Yksi argumentti sen puolesta että asumistuki ei (juuri koskaan) nosta vuokratasoa on, että siellä missä vuokrat ovat korkeimmat, kaikki asumistukea saavat saavat sitä kuitenkin maksimimäärän ja näin vuokran nousu näkyy suoraan vuokralaisen kukkarossa; tästä syystä asumistuki itsessään ei voi vaikuttaa vuokran nousuun tai laskuun, koska marginaalikustannuksen maksaa vuokralainen omasta pussistaan.
Rationaaliset ihmiset tietenkin reagoivat marginaalikustannuksiin, mutta people are stupid, kuten Yoran Bauman hyvin kiteyttää taloustieteen pääteesit. Teeseihin kuuluu myös "people are not that stupid", eli kannustinvaikutuksilla on kuitenkin väliä. Aivan kuten ihmiset eivät kauppaan mennessään osta yhtä appelsiinia tai omenaa kerrallaan ja joka ostoksen jälkeen tarkastele marginaaliutiliteettiaan, ihmiset eivät toimi näin myöskään asuntojen kohdalla. Tarkastellaan asiaa kysyntä- ja tarjontapuolelta erikseen.
Tarjontapuolella kysymys näyttää yksinkertaiselta. Vuokranantajalle valinnassa ei ole mitään epäselvää, sillä hän omistaa asunnon juuri siellä missä se on ja asettaa asunnon vuokralle korkeimmalla sellaisella hinnalla jonka joku suostuu maksamaan. Tästä on poikkeuksia, eli vuokralle asettaminen ei ole aina kannattavaa millään hinnalla. Esimerkiksi laitoshoidossa olevan vanhuksen omistamaa asuntoa ei aina kannata laittaa vuokralle, sillä vuokratulot käytännössä takavarikoidaan hoitokuluihin. Tällöin asunto jää tyhjilleen. Näihin on kuitenkin ratkaisuja, kuten että omistusasunto lasketaan tulonlähteeksi joka tapauksessa tällaisessa tapauksesssa; iso osa niistä on poliittisesti mahdottomia ja useimpien ihmisten mielestä epäoikeudenmukaisia, kuten vaikkapa laskennallisen asuntotulon verottaminen.
Oletetaan siis, että tarjonta on jäykkää eikä lyhyellä aikavälillä reagoi vuokratasoon. Pitkällä aikavälillä toki teoriassa reagoi, mutta asuntotarjonnan rajoitteet eivät ole niin yksinkertaiset ja niissä on jäykkyyksiä joita emme tässä nyt ehdi käsitellä.
Kysyntäpuolella tilanne on kiharaisempi. Mikrotasolla, yksilö tekee päätöksen siitä, ostaako asunnon vai vuokraako asunnon maksukukynsä ja riskinsietokykynsä rajoissa. Jos oletamme että vuokralainen on päätynyt johtopäätökseen että hän vuokraa asunnon, niin päätöksenteon seuraava askel on, minkä asunnon hän vuokraa. Jos oletamme toimijan jotakuinkin rationaaliseksi, niin vuokralainen ottaa huomioon vuokratason mahdollisen asumistuen jälkeen.
Käytän alla oleviin lukuihin Kelan laskuria, joten jos esimerkkini ovat pielessä, vika on laskurissa. Otetaan esimerkiksi lapseton, reilu parikymppinen pariskunta, joista toinen opiskelee ja toisen ansiotulot ovat 1800 euroa kuukaudessa. Opiskeleva osapuoli saa 250 euroa kuussa opintorahaa. Pariskunta muuttaa Tampereelle. Jos asunnon vuokra on yli 570 euroa, he saavat maksimaalisen asumistuen, joka on noin 34 euroa kuukaudessa. Käytännössä maksimivuokra ylittyy kaikissa vuokrakaksioissa, ja näinollen pariskunta katselessaan asuntoja mielessään vähentää vuokrasta 34 euroa ja tekee päätöksensä sen perusteella. Mikäli sama pariskunta muuttaa Helsinkiin, enimmäisasumismeno on korkeampi, ja maksimaalinen asumistukikin on 166 euroa. Näinollen pariskunnan katselessaan asuntoja vähentää vuokrista 166 euroa.
Esimerkkipariskunta maksaisi Tampereella melko realistisesta 700 euron vuokrasta siis 666 euroa (sic), ja Helsingissä hiukan asumismukavuudesta tinkien 950 euron vuokrasta 784 euroa. Erotus markkinavuokrassa on 250 euroa, mutta kustannusvaikutus on pariskunnalle 118 euroa.
Jos oletetaan että tämä pariskunta tekee päätöksensä perustuen yhtäältä lyhyen aikavälin kustannuksiin ja toisaalta pitkän aikavälin ansaintamahdollisuuksiin, niin markkinahintaan Tampereella asuminen olisi 3000 euroa vuodessa halvempaa, asumistuen pudottaessa tämän eron alle puoleen, 1416 euroon. Jos todella tarkastelemme paikkakuntien välillä tehtäviä päätöksiä, asumistukijärjestelmä todella sotkee asumisen marginaalikustannusta ja siten lisää asuntojen kysyntää Helsingissä, pienempien paikkakuntien kustannuksella.
Jos oletetaan että esimerkkipariskunta (ainakin implisiittisesti) laskee arvostavansa Helsingin tarjoamia laajempia mahdollisuuksia vaikkapa noin 2000 eurolla vuodessa, niin he muuttavat Helsinkiin, sillä heille tämä valinta maksaa 1416 euroa ja valtio maksaa tästä valinnasta --- niin, paljonko valtio maksaa? No, suora kustannus veronmaksajalle tietenkin on tuo 132 euroa kuukaudessa, eli 1584 euroa vuodessa. Pariskunnan saama laskennallinen "sosiaalinen hyöty" on noin 584 euroa, ja veronmaksajille tämä maksaa 1584 euroa. Tämä ei kuulosta lainkaan tehokkaalta subventiolta, vaan pikemminkin hillittömältä hyvinvointitappiolta.
Huomionarvoista on se, että ilman subventiota tämä esimerkkipariskunta muuttaisi Tampereelle, mikä osaltaan tasaisi Tampereen ja Helsingin välistä vuokrakysyntää. Jos pysymme oletuksessamme että tarjontaan tällä olisi melko vähän suoraa vaikutusta, niin tämän subventioeron poistaminen yhtäältä alentaisi vuokria Helsingissä ja toisaalta nostaisi niitä Tampereella. Otin tarkoituksella esimerkeiksi Tampereen ja Helsingin, sillä olisi ollut melko epäuskottavaa laatia skenaario jossa valitaan vaikkapa Äänekosken ja Helsingin välillä; Äänekoskella nimittäin 500 euron asuntoon ei esimerkkipariskunta saisi lainkaan asumistukea, mutta toisaalta on epäuskottavaa että tällainen valinta voitaisiin tehdä ceteris paribus.
Palataan Osmon kirjoitukseen ja argumenttiin, jonka mukaan asumistuen siirtäminen kunnille on kannustinten osalta huono asia. Olen samaa mieltä Osmon analyysistä, sillä mikäli asumistuki olisi kunnan vastuulla, niin helpoin keino kunnalle karsia asumistukimenoja olisi estää vuokra-asuntojen rakentaminen. Äkkiseltään tulee mieleen, että entä jos valtio maksaisi kaikissa kunnissa asumistukea tarkalleen samoilla kriteereillä, ja vain erotuksen maksaisi kunta? Tampereen ja Helsingin esimerkissä tämä tarkoittaisi että -- olettaen että valtio maksaisi vain Tampereen mitoituksen mukaista asumistukea -- tuo vuokrien ero olisi pariskunnalle sen 3000 euroa vuodessa ja he päätyisivät asumaan Tampereelle, ellei sitten Helsingin kaupunki maksaisi heille sitä 1584 euroa jotta nämä muuttaisivat Helsinkiin. Äänekoskella pariskunta ei edelleenkään saisi asumistukea, joten valtio kuitenkin edelleen subventoisi tätä valintaa.
En väitä että tämä malli on hyvä, mutta väittäisin sitä jonkin verran paremmaksi kuin nykyinen. Nimittäin, tämä on asia josta ei paljon puhuta aluepoliittisesti. On tavanomaista valittaa siitä, että Helsinki ja Uusimaa maksavat tulonsiirtoja ja aluetukia muualle maahan; itsekin pidän tätä huonona asiantilana. Kuitenkin, asumistukijärjestelmä luo perverssin kannustimen ihmisille muuttaa Helsinkiin ja häiritsee hintamekanismia.
Palaan vielä tarjonnan jäykkyyteen: Nokkelimmat tässä nyt jo hoksasivat että asuntotarjonnan jäykkyys -- oletimme sen täysin jäykäksi lyhyellä aikavälillä -- tarkoittaa että eihän Helsinkiin sen enempää muuta ihmisiä asumistuen takia, vaan ainoastaan eri ihmiset, koska hintasignaali on eri. Tämä on täysin totta. Mutta kuka sitten muuttaa Helsinkiin nyt, ja kuka muuttaisi jos hintasignaalia ei olisi tällä tavalla sotkettu?
Ensinnäkin, esimerkkipariskuntamme arvosti Helsinkiä mutta ei kokenut muuttamista aivan niin arvokkaaksi. Otetaan toinen esimerkkipariskunta, joka arvostaa Helsinkiin muuttamista vielä enemmän, 2950 euron edestä vuodessa. Tämä esimerkkipariskunta on hieman vanhempi. Heidän palkkatulonsa ovat noin 3000 euroa kuukaudessa. He eivät ole oikeutettuja asumitukeen tietenkään kummassakaan kaupungissa, ja he todennäköisesti hankkisivat omistusasunnon, mutta oletetaan nyt että vaikkapa riskiaversion vuoksi siirtymävaiheessa he harkitsevat vuokraavansa asunnon. Helsinkiin muuttaminen nostaisi heidän palkkaansa esimerkiksi juuri tuon 2950 euroa vuodessa, mutta muutto ei tule kysymykseen koska kustannus on 3000 euroa vuodessa; on kannattavampaa muuttaa Tampereelle. Jos vuokrataso olisi Tampereella sama, ja Helsingissä vain viisi euroa kuussa alhaisempi, niin muutto kannattaisi.
Ilman asumistukea ensimmäisen tyypin pariskunta ei tietenkään muuttaisi Helsinkiin. Vuokranantaja alentaisi vuokria kunnes toisen tyypin pariskunta vuokraisi asunnon. Voimme tietenkin analysoida asiaa vielä tarkemmin, mitä tämä tarkoittaisi valtakunnallisen tulonjaon suhteen, mutten nyt lähde tähän. Osaan ennakoida vastalauseet tälle jo niin vasemmalta kuin oikealtakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti