Rahat jäivät viimeisestäkin lähteestä saamatta, sillä radiohiljaisuus on täydellinen ja rahanjaosta päätettiin eilen. Valitin jo aiemmin nöyryyttämiseen tähtäävästä käytännöstä, jossa hylätyille hakijoille ei ilmoiteta asiasta lainkaan. Tavallaan siinä on järkeä, koska hakijoilla ei ole varsinaisesti mitään "oikeuksia" eikä rahan myöntäjillä mitään velvollisuuksia. Kyse on mielestäni enemmänkin kohteliaisuudesta ja tarkoituksenmukaisuudesta.
Rahoituksen jakamisessa on kuitenkin kyse valinnoista. Rahoittajat valikoivat, kenelle rahansa antavat ja saajat ovat niitä, joiden työn uskotaan olevan heidän näkökulmastaan tarkoituksenmukaisinta tuettavaksi. Erottelu on kuitenkin puhtaasti binäärinen, eikä hylätty hakija esimerkiksi saa mitään palautetta siitä, miksi hänen hankkeensa on jäänyt vaille rahoitusta. Esimerkiksi julkaistaessa arvioija ainakin jollakin tapaa pistetyttää työn, usein useamman eri dimension suhteen.
Toki osa rahoittajista toimii myös näin, ja prosessi, jonka myötä rahoitus hylätään, on läpinäkyvämpi. Esimerkiksi ulkopuolisten asiantuntijoiden esittämät lausunnot saatetaan toimittaa myös hakijalle. Tällainen onkin tarkoituksenmukaista, koska muutoin saattaa vakiintua kulttuuri, jossa "hyväksyttävän hakemuksen" muodosta ja sisällöstä liikkuu vain erilaisia kansantaruja. Erilaisista temperamenttisyistä pidän tällaista kulttuuria erityisen vastenmielisenä, ehkä siksi, että se muistuttaa politiikkaa ja muita vastaavia suosituimmuuskilpailuja.
Onnekseni olen tällä hetkellä itseasiassa helpottunut reissun peruuntumisesta. Erilaiset laajempaan perhekokonaisuuteen ja lapsiin liittyvät tekijät ovat tällä hetkellä sellaisella tolalla, että useamman kuukauden poissaolo kotoa ei tunnu lainkaan hyvältä idealta. Ehkä yritän uudelleen parin vuoden kuluttua.
Ei sillä, että nämä rahoittajatahot mitenkään siihen kannustaisivat, kaikenlaisista juhlapuheista huolimatta.
Update: Rahaa tuli, tosin vain puolet anotusta. Keikka siis tod. näk. toteutuu, mutta lyhyempänä. Täytyy alkaa selvittää hetimiten asioita.
Kun kirjoitin edellisessä kirjoituksessani siitä, mikä konservatiivisessa retoriikassa on "yksi vastenmielisimmistä piirteistä", ei eräs vielä vastenmielisempi piirre ollut päässyt uimaan esiin.
Tämän uutisen haaskalle näytti ainakin keskustelupalstoilla saapuneen aika paljon näitä "hipit pitääkin ampua"- tyyppejä. Lisäksi kannattaa muistaa, että ampumisen takana olivat paikalliset konservatiivit. Onhan se toki niin, että kun joku käy vähän puristamassa kättä ja viemässä sapuskaa paikallisille, niin pitäähän siitä nyt vähän ampua.
Tässä ei kuitenkaan ole kyse vain retoriikasta, vaan tämä on konservatismin praxis. Niin paljon kuin kaikenmaailman Voima-lehdet, makkaratukat, hippien hölmöilyt ja tietämättömyys välillä pännivätkin, niin aina välillä todellisuus muistuttaa, ketä ne todelliset rosvot ovat.
Yksi vastenmielisimpiä ns. konservatiivisen retoriikan ilmiöitä on avoin halveksunta erilaisten epäkohtien osoittajia kohtaan. Esimerkeiksi käyvät tietysti mitkä tahansa sosiaaliset epäkohdat ja koordinaatio-ongelmat. Tyypillinen retorinen "argumentti" on tällöin kiinnittää huomio epäkohdan osoittajan henkilöön ja siihen, miten tämä jollakin symbolisella tasolla itseasiassa on osa ongelmaa.
Kuvitteellisena esimerkkinä voisi toimia Phil Collins ja hänen esittämänsä kappale. Eli koska Collins on rikas ja vielä veropakolainen, hänen esittämänsä sosiaalinen epäkohta (kodittomuus) ei voi olla todellinen, tai ainakaan Collinsin esitys ei voi mielekkäällä tavalla kiinnittää siihen huomiota. Yksi tämän retorisen koneiston hienovaraisimpia osia on angloamerikkalaisen (tosin Collins on britti, tm. huom.) kulttuurisodan olkiukko: rikas ja koulutettu valkoinen liberaali, elitisti.
Suomalaiselle retoriselle taistelukentälle tämä konstruktio on muokattu uudelleen vihreäksi vasemmistolaiseksi, joka elää kaupungissa, on (yli)koulutettu, ajaa bemarilla ja halveksuu köyhiä. Samaan aikaan tietysti tämä haluaa kerätä pyssyt pois kaikilta, kannattaa pidäkkeetöntä maahanmuuttoa, työskentelee julkisella sektorilla, jne. Tämä suomalainen rakennelma on kertaluokkaa absurdimpi kuin anglovastineensa, jonka prototyyppejä sentään voidaan toisinaan nimetä.
Elitismi - kuten moni muukin vastaava termi - voidaan ymmärtää kahdessa eri dimensiossa kahdella eri tavalla, siis sen merkitys sijoittuu puhujasta riippuen yhteen eräänlaisen nelikentän kulmista.
Yhtenä dimensiona on ero deskriptiivisen ja preskriptiivisen välillä. Deskriptiivinen merkitys viittaa siihen, että voidaan tunnistaa jokin suure, jonka jakauma on riittävän kaksikyttyräinen jakaakseen populaation "eliittiin" ja "muihin", mutta tämän suureen taustalla ei ole mitään arvotusta sinänsä, se on vain suure muiden joukossa. Preskriptiivinen merkitys puolestaan esittää, että kyseinen mittari on jonkinlainen arvo, joko hyvässä tai pahassa.
Esimerkiksi jako huippu-urheilijoihin ja muihin voidaan ajatella deskriptiivisenä elitisminä, jossa urheilutulokset toimivat erottelukriteereinä, kun taas Platonin valtiossa tapahtuva jako eri yhteiskuntaluokkiin on preskriptiivinen.
Toinen dimensio on ero operationaalisen ja symbolisen elitismin välillä. Operationaalinen merkitys on viimekädessä palautettavissa konkreettisiin mittareihin, joissa kaikki sopimuksenvaraisuus voidaan ratkaista ex ante. Esimerkkinä operationaalisesta elitismistä on vaikkapa Mensan jäsenyys, kun taas esimerkiksi jako "julkkiksiin" ja "taviksiin" on symbolinen.
Operationaalis-deskriptiivinen merkitys elitismille on esimerkiksi lauseessa "Tilastotiede on elitistinen oppiaine", kun merkityksellä viitataan siihen, että opinnot voi menestyksellisesti suorittaa vain murto-osa populaatiosta. Operationaalis-preskriptiivinen merkitys puolestaan käytössä silloin, kun todetaan, että "meidän oppilaitokseemme on vaikea päästä, ja siksi se on arvostettu". Eroa voi olla joskus vaikea tehdä puheesta, ja raja itsessään onkin kovin häilyvä.
Symbolis-deskriptiivinen jako on hyvin harvinaista ja pyrkimys siihen yleensä leimataan (aiheellisesti tai aiheetta, siihen en ota kantaa) epärehellisyydeksi. Poliittisesti korrektissa puheessa esimerkiksi korostetaan, että eliittikouluihin laitetaan lapsia näiden "kiinnostusten kohteiden" vuoksi. Symbolis-presktriptiivinen merkitys taas esiintyy ilmaisuissa "poliittinen eliitti", yleensä pejoratiivina. Itseasiassa symbolinen merkitys on yleensä "eliitin" kohdalla pejoratiivi, taustalla on egalitaarinen kulttuurimme.
Kaikista huvittavinta ns. konservatiivisessa retoriikassa on paradoksaalinen yhtäaikainen irtisanoutuminen egalitarismista ja toisaalta "elitismin" paheksuminen. Tällainen kaksilla korteilla pelaaminen on tietysti tyypillistä kaikissa poliittisissa leireissä, mutta jostain syystä erityisesti ns. konservatiivisen retoriikan osalta se paistaa kilometrien päähän.
Akateemisessa maailmassa toimiminen tuottaa kummallisen sekoituksen ulkopuolelta tulevia vaatimuksia ja henkilökohtaisia tavoitteita, joiden välissä surffaaminen on joskus hieman hankalaa. Koska huolimatta sinänsä sosiaalisesta luonteestani pitäydyn yleensä erossa (tai sitten minut suljetaan pois syistä, joita en ymmärrä, koska en ole neuronormaali) kaikenlaisista yhteisöistä, organisaatioista tms., minulla on erityisiä vaikeuksia täyttää tiettyjä ulkopuolisia vaatimuksia. Koen esimerkiksi erilaisten rahoituslähteiden kanssa pelaamisen niin syvästi vastenmieliseksi, että tästä on ollut jo tähän mennessä havaittavaa haittaa uralleni.
Esimerkiksi nyt edessä on - ulkoisen paineen vuoksi - kaikenlaista akateemista mannekiinipeliä pelkän suoraviivaisen tutkimuksen sijaan. Todennäköisesti peruuntuva post-doc- keikkanikin olisi ollut isoksi osaksi lähtöisin ulkoisesta paineesta. Dosentiksi nimitettävältä edellytetään kaikenlaisia asioita, joita ei kuitenkaan sanota suoraan, ne pitää jotenkin päätellä kaikenlaisista signaaleista.
Tietynlaisessa puhetavassa korostetaan, kuinka ihmisen tavoitteiden pitää lähteä sisältäpäin, ja että ulkopuolelta asetettuihin tavoitteisiin pyrkimisessä on jotain epäaitoa, epärehellistä ja jopa halveksuttavaa. Puhetapa on laaja, mutta se on osa spesifimpää puhetapaa, jossa korostetaan usein esimerkiksi sitä, miten "sisäinen motivaatio" on tärkeintä ylipäätään, esimerkiksi lastenkasvatuksessa. Se ei ole tietysti täysin mieletön, koska erityisesti nuorilla ihmisillä on erilaisia riskejä ohjautua itsetuhoiseen käytökseen, mikäli he ovat alttiita sosiaaliselle paineelle. Mutta en tarkalleenottaen ymmärrä, miksi aikuinen ihminen ei saisi hakea tavoitteitaan jostain itsensä ulkopuolelta.
Tämä on yksi syy, miksi en lainkaan halveksu erilaisia uskonnollisia vakaumuksia. Ne antavat ihmisille jotain ulkoisia kriteereitä oman toimintansa arvioimiseksi. Sama pätee erilaisiin pelastusoppeihin ja eskatologioihin, kuten ydinvoiman vastustamiseen.
On olemassa ihmisiä, jotka kuvittelevat, että mielikuvitus on niiden yksityisoikeutta, jotka eivät ymmärrä tai tiedä. Että kun hahmottaa riittävän suuren joukon olennaisia tosiasioita, sekä näiden suhteiden hahmottaminen siten, että ymmärtää, mitä tapahtuu jos jokin väite muuttaa totuusarvoaan, jotenkin menettää kyvyn kuvitella asiat "toisin".
Ajatus on jotenkin sukua sille, että jos X osaa erotella elokuvasta jälkikäteen mielessään intertekstuaalisia viittauksia, hahmojen esikuvia kirjallisuudessa jne. niin tämä on merkki siitä, ettei X ole kokenut elokuvaa tunnetasolla. Tai jos X kykenee esittämään uskottavan ja loogisen teorian siitä, miltä parisuhteiden muodostus näyttää tietystä näkökulmasta, X on tunteeton tai vähintään katkera parkumatti.
Abstraktilla tasolla kyseessä on yleisinhimillinen haluttomuus ymmärtää asioita useammasta näkökulmasta ja tämän haluttomuuden ja haluttomuuden mukanaan tuoman kyvyttömyyden siirtäminen muihin ihmisiin. Tälle ilmiölle ei kukaan meistä ole immuuni. Sen taustalla on myös toisaalta jonkinlainen sympaattinen inhimillinen halu uskoa, että maailma on oikeudenmukainen tai tasapuolinen ikäänkuin itsestään lähtöisin. Sen varaan esimerkiksi rakentuvat stereotypiat, joiden mukaan kauniit tai urheilulliset ihmiset ovat tyhmiä tai älykkäät ihmiset ovat sosiaalisesti kömpelöitä. Empiria osoittaa tietysti, että keskimäärin asia on täysin päinvastoin, mutta tämä jonkinlainen hyperkarman laki silti pomppaa esiin toistuvasti.
Ihmisten unelmat joko nojaavat tällaiseen kiintiöiden ja epämääräisten kytkösten teoriaan, tai sitten eivät. Itseäni ainakin vaivaa kyvyttömyys kuvitella "parempaa maailmaa" ilman, että ainakin implisiittisesti kuvittelen, että siinä useammat ihmiset arvostavat samankaltaisia asioita kuin minä. Esimerkiksi että useammat ihmiset hylkäävät erilaiset taikauskot ja syleilevät kosmoksen mysteeriä. Tai että harvemmat ihmiset viitsivät nähdä vaivaa siitä, miten joku toinen pukeutuu, tai että harvemmat ihmiset juovat liikaa tai vetävät huumeita, polttavat itsensä loppuun, laiminlyövät perhettään tms.
Koska en kykene siihen, katson, että erilaiset utopistiset yhteiskunnalliset projektit, jotka perustuvat jonkun partikulaarisen ihmisryhmän - tai yhteiskuntafilosofian - käsitykselle "hyvästä elämästä" ovat yksinkertaisesti tällaisen puusilmäisyyden tuotteita. Ihmiset nyt vain diggaavat erilaisia juttuja:
Sweet dreams are made of this Who am I to disagree?
Keskiviikkona olisi ollut paperin deadline, mutta vedimme paperimme pois. Havaitsimme viime hetkellä koejärjestelyissä puutteita, joiden korjaaminen olisi vienyt liikaa aikaa. Itse paperin teoria on kyllä kunnossa, mutta implementaation testaamiseen tarvittava koneisto on melko monimutkainen. Se sisältää esimerkiksi kokonaisen rinnakkaisten järjestelmien "ohjelmoimiseen" soveltuvan kielen kääntäjän, mittavaa symbolista laskentaa jne.
Tiedän, että monet julkaisevat tuloksiaan piittaamatta siitä, saattaako jokin luku olla väärin. Softa-alan ihmiset erityisesti tuntuvat sietävän "bugeja". Tällaisessa järjestelmässä on kuitenkin vain kaksi mahdollisuutta: joko se on oikein tai se ei ole. Se ei siis muistuta ns. todellisen elämän sovelluksia.
Työ ei luonnollisesti ollut turhaa. Virheet korjataan aikanaan ja paperi julkaistaan jossakin muualla. Näin joskus käy.
Uskonnolliseen vakaumukseeni kuuluu vertaisarvioinnin sakramentti. Vertaisarvioinnin voi periaatteessa toimittaa kuka tahansa, jolla on riittästi tietoa ja joka tekee sen bona fide, mutta on tapana, että vertaisarvioinnin toimitusta vähintään valvoo joku, jolla on sertifikaatti asiantuntijuudesta, traditionaalisesti esimerkiksi väitöskirja on tällainen sertifikaatti.
Vertaisarviointi suoritetaan perehtymällä julkaistavaksi tarjottuun artikkeliin ja antamalla siitä lausunto. Tämän lausunnon tulee kuvastaa arvioijan oikeaksi uskomaa käsitystä artikkelista. On syytä huomauttaa, että olennaista on se, mitä arvioija uskoo oikeaksi. Objektiivisuutta ei voi edellyttää. Tämän uskomuksen tulee kuitenkin olla vilpitön, ja ennenkaikkea sen tulee olla perusteltu, so. arvioijan tulee esittää joukko argumenttikoneita lausuntonsa tueksi.
Ihmiset kuvittelevat usein, että tiede on objektiivista, mutta tämä on väärä kuvitelma. Ihmisillä on voimakas kokemus siitä, minkä he uskovat olevan totta, mutta tämä kokemus ja tunne ovat kuitenkin aina subjektiivisia. Tämän vuoksi vaatimus "objektiivisesta" arvioinnista on haihattelua.
Ihmiset eivät usein hyväksy tällaista käsitystä tieteestä. Erityisesti monet muut ns. kovan tieteen harjoittajat tuntuvat väittävän, että kyse on nimenomaan objektiivisuudesta. He sekoittavat kuitenkin täsmällisyyden ja objektiivisuuden. Täsmällisyys on olennaista argumenttien läpinäkyvyyden, kokeiden toistettavuuden ja ylipäätään tieteellisen prosessin sujuvuuden kannalta.
Osa ihmisistä ajattelee, että koska prosessi on parasta, mitä ihmiskunnalla on tarjota, sen kertakaikkiaan täytyy olla objektiivinen. Tiede kuitenkin erehtyy usein. Siksi "tieteellinen tosiasia" on luonnostaan aina vain paras käytettävissäoleva arvaus asioiden tilasta. Ihmiset, jotka eivät kykene hyväksymään väärässäolemista, ja vaativat pysyviä totuuksia, eivät ymmärrä tätä. He nauravat kuin hyeenat, kun tieteen prosessi tuottaa uskomuksia, jotka se sitten myöhemmin osoittautuvat virheellisiksi.
Se, joka on nähnyt vilauksenkin kirkkaudesta, ei kuitenkaan toimi näin.
Eräässä vanhassa vitsissä lakimies, lääkäri ja matemaatikko keskustelevat optimaalisista parisuhdejärjestelyistä. Lakimies on sitä mieltä, että ei kannata mennä naimisiin, vaan ainoastaan pitää rakastajaa, koska puoliso vie avioeron sattuessa rahat. Lääkäri puolestaan on sitä mieltä, että naimisiinmeno on kannattavaa, sillä avioliitto on hyväksi terveydelle. Matemaatikko on hetken hiljaa ja toteaa, että paras tilanne on, jos on sekä avioliitossa, että pitää rakastajaa.
Lääkäri ja lakimies spekuloivat syillä, mutta matemaatikon perustelu on tämä: Kun olet poissa kotoa, aviopuoliso luulee, että olet rakastajan luona. Rakastaja puolestaan luulee, että olet kotona aviopuolison luona. Näin saa mahdollisuuden tehdä töitä niin paljon kuin haluaa.
Vitsin hauskuus perustuu tietysti stereotypiaan matemaatikkojen autistisista piirteistä ja (oletetusta) tavasta abstrahoida ongelmat epätarkoituksenmukaisesti. Formaaleja abstraktioita käsiteltäessä todellakin tulee kultivoitua mielenlaatua, jossa jokainen abstraktio pyritään "ymmärtämään" esittämällä sen paikka jonkinlaisessa lokaalissa loogisten riippuvuuksien verkostossa. Luin joskus muutaman kirjan sosiologiaa, ja päällimmäinen asia, joka minulle jäi mieleen oli se, miten jossakin kirjassa kerrottiin että merkin merkityksen ymmärtäminen on yksinkertaisesti sitä, että tietää miten merkin kohdatessa tulee toimia.
Vitsien merkityksen ymmärtäminen on siis sitä, että osaa nauraa oikeassa paikassa. Ei sitä, että osaa selittää miksi ne ovat hauskoja. Esimerkiksi minä nauran aina väärässä kohdassa.
Nukuin vain pari tuntia yöllä, koska jatkoin paperin kirjoittamista vähän viiden jälkeen.
Pidin juhlapuheen tänään killan sitseillä. Raukat eivät uskaltaneet olla nauramatta. Söin valitettavasti vahingossa salaattia, jossa oli raakaa sipulia. Syystä, jota en täysin ymmärrä, raaka sipuli ärsyttää vatsaani aivan tavattomasti, ja jouduin lähtemään juhlasta kesken kotiin.
Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan.
Tosin olisin joutunut poistumaan tunnin sisällä muutenkin, sillä lapset ovat hoidossa, vaimo juhlimassa, ja nyt, kerrankin, voin tehdä töitä rauhassa. Siksi tämäkin teksti saa jäädä lyhyeksi.
Itse pidin tilaisuudesta kovasti, ja olen yleisestikin pitänyt yhteislauluista, vaikken alkoholista isommin perusta. Jotkus suhtautuvat juominkeihin ja niiden tuottamaan yhteisöllisyyteen nuivasti. Epäilen, että jos ihmiset eivät ole kuin minä - karsastan kaikenlaisia järjestöjä, juhlia jne. lähinnä niiden vaivalloisuuden vuoksi, so. silkkaa haluttomuuttani - vaan esimerkiksi ovat ujoja tai pelokkaita sosiaalisissa tilanteissa, sellainen katkeroittaa. Hauskuudesta ulkopuoliseksi jääminen on kivuliasta, jos se ei ole vapaaehtoista. On se toki sitä joskus muulloinkin: vaihtoehtoiskustannukset kaivelevat kaikissa ihmisen valinnoissa.
On totta, että tietyt politisoinnit eivät istu oikein mitenkään Suomalaiseen diskurssiin. Se ei tarkoita, ettei niiden estetiikka voisi olla mielenkiintoista. Esimerkiksi linjalla Public Enemy ja UR - siis ns. inner city-politiikan kysymyksissä - ei suomessa ole mitään relevanttia vastinetta. Toki täällä lökäpöksyt purkavat ahdistuneisuuttaan sotkemalla työmaakoppeja ja junanvaunuja tai vetävät huumeita siinä missä USA:ssakin, mutta mitään samanlaista rajausta ei ole oikein mahdollista tehdä, eikä jaottelu ole samanlaisen systemaattisen poliittisessa kulttuurissa asuvan uurteen tai historiallisen prosessin tulos.
Ihminen voi omaksua merkkejä oman sosiaalisen asemansa ilmaisemiseksi ja antaa niille uudet merkitykset toimintansa kautta. Pintapuolisesti näyttää toki järjettömältä, että joku valkoinen keskiluokkainen nuorukainen kasvattaa rastat ja on poliittisesti "rastafari" - suomalaisen keskiluokan esi-isiä ei roudattu toiselta mantereelta ja dumpattu jollekin saarelle sekalaisen sakin kanssa. Tämä pintapuolinen luenta on kuitenkin virheellinen. Merkki sinänsä on tyhjä, jokainen merkin kantaja ikäänkuin värittää sen omilla merkityksillään ja näin jokaiseen alakulttuuriin syntyy oma versionsa. Yhtenä esimerkkinä tästä voidaan pitää vaikkapa skinheadeja.
Konservatismissa on - tässä kontekstissa - kyse pitkälti jonkinlaisesta ahdistuksesta ja vastareaktiosta sen edessä, että merkkien merkitys ei ole kiinteä. Esimerkiksi kun nuori mies kasvattaa hiukset, jotka peittävät korvat, tämä sekoittaa merkkejä, joilla merkitään naisia ja miehiä. Tämänkaltaisissa merkeissä on tietysti kyse aina jonkinlaisesta redundanssista, koska sukupuolta osoittavia merkkejä on loputtomiin. Ihmisen kyky reagoida alati vaihtuviin merkityksiin joustavasti vähenee iän myötä. Esimerkiksi minä koen jo täysin pudonneeni kärryiltä - jos niillä koskaan olen ollutkaan - siinä, miten jotkin nuorison alakulttuurit nykyisin toisiaan nimittävät ja mitä merkkejä he käyttävät.
Tunnen toki sympatiaa sellaista käsitystä kohtaan, että joku roti pitää olla, so. että julkisesti kannetuissa merkeissä olisi kuitenkin edes jotain informatiivista, eikä pelkästään kohinaa. Asenne kuitenkin on usein sen kaltainen, että se johtaa merkityksen etsimiseen sieltä ja siinä muodossa, jossa sitä ei tosiasiassa ole. Esimerkiksi saatetaan kuvitella, että pitkätukkainen nuori mies on homoseksuaali tai että Che Guevara-paitaan pukeutunut nuori on sosialisti tms. Tämä on perustavanlaatuinen virhe. Se on luonnollinen yritys ottaa selkoa maailmasta, mutta virhe kuitenkin.
Hieman pintatasoa syvemmälle menevä tarkastelija saattaa toisaalta tuhahtaa, että tällainen nuori ei ymmärrä mitä merkki tarkoittaa. Esimerkiksi että tietynlainen hattu "tarkoittaa" sitä, että sen kantaja on vallankumouksellinen tai tietynlainen kampaus "tarkoittaa" että henkilö on rasisti. Tällöin paheksunta ilmaistaan muodossa, jossa uskotaan merkin kantajan olevan vain typerä.
Ei ole sattumaa, että monikulttuurisuus - nyt siis sivuutan reaaliset ilmiöt kuten talouden, rikollisuuden jne. ja puhun vain ja ainoastaan merkitysten tasolla - ahdistaa kaikkein eniten juuri niitä, jotka vahtivat merkkien merkitystä kaikkein tarkimmin. Burqa on ääriesimerkki tällaisesta merkistä. En hurskastele lainkaan: sellaisen näkeminen ahdistaa minuakin tavattomasti. Ja ahdistuksessa on kyse nimenomaan merkityksistä. Siis siitä, että tällainen merkki edustaa naisiin kohdistuvaa sortoa, vapaan sosiaalisen elämän tukahduttamista jne.
Ei myöskään ole sattumaa, että tällaisen merkin kantaja saattaa kokea merkin vapauttavana länsimaisessa yhteiskunnassa. Burqa on ääriesimerkki tällaisesta merkistä, se ikäänkuin maalaa kaikkien muiden merkkien päälle ja jättää yksilön täysin omaan maailmaansa merkin taakse. Muutkin hyvin voimakkaat merkit toimivat samoin. Esimerkiksi nuori mies skinheadin "univormussa", siniristi-, tai joskus jopa hakaristilippu olkavarressa, ei edusta vastaantulijalle "ihmistä" sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan hän on univormussaan "pahan" ja "vieraan" alakulttuurin edustaja. Inho, pelko, ja ahdistus, joka näin vahvasta merkistä syntyy, tuottaa merkin kantajan ympärille tässäkin tapauksessa kuplan.
Kaikenlaisissa hätkähdyttävissä merkeissä on aina osittain kyse tästä. Siksi onkin kovin epämielenkiintoista lukea tai kuunnella, kuinka joku koko kroppansa tatuoinut tai lävistyksiä naamansa täyteen hankkinut tms. tilittää, miten häntä ei kohdata "omana itsenään". On toki merkkejä, joiden kantaja ei ole niistä vastuussa. Tällaisia ovat vaikkapa syntymämerkit tms. Lisäksi esimerkiksi naisten ulkonäköön liitetään ääripäissä (hoikka/lihava - kaunis/ruma tms.) usein merkityksiä, joita on vaikea välttää ilman tietoista ulkonäön muokkausta.
Tällaisten ulkoisten merkkien kanssa pelaaminen on mielestäni pitkälti epä-älyllistä touhua. En tarkoita nyt, että väheksyisin tai paheksuisin niitä. Mutta niiden funktiona on yleensä ilmaista sosiaalisia suhteita ja toisaalta (ääritapauksissa) antaa kantajalleen mahdollisuus tietyssä mielessä paeta todellisuutta, so. joidenkin merkkien tärkein tehtävä on estää ihmisiä kohtaamasta toisiaan "omana itsenään". Syvällisempää poliittista kantaa tai varsinkaan mitään uusia ajatuksia ei ulkoisilla merkeillä voi suoraan ilmaista.
90-luvun yksi merkittävimpiä artisteja oli tietysti Aphex Twin. Itse tutustuin hänen tuotantoonsa ensi kertaa joskus vuoden 1993 paikkeilla. 90-luvulla oli vielä mahdollista nousta "maailmanmaineeseen" keksimällä jotain uutta ja merkittävää musiikin saralla, mutta sittemmin kehitys on pysähtynyt. Näin on käynyt tietysti jokaisella vuosikymmellä niiden mielestä, jotka ovat kyseisellä vuosikymmenellä musiikkimakunsa muodostaneet.
R.D. James tietysti edustaa sellaista älyllistä hybristä, josta muutenkin pidän, ja olisi hurskastelua väittää, etteivät hänen tempauksensa ja asenteensa yleensäkään olisi vaikuttaneet nuoreen minuun. Eräällä tavalla hän on kaikkien tämän genren nörttien esikuva, ja jopa jonkinlainen myyttinen hahmo.
Paperin deadlinea siirrettiin viikolla. Se kuulostaa kivalta asialta, mutta loppujen lopuksi ei ole sitä. Lisäaika antaa mahdollisuuden hioa tekstiä, mutta tuottaa enemmän työtä koska olen itse kovin deadline-orientoitunut temperamenttiin liittyvistä syistä. Deadlinen läheisyydessä toimin tehokkaammin.
Tämä vuosi on tutkimuksen suhteen mennyt poikkeuksellisen hyvin, huolimatta siitä, että en saanut rahaa lähteä Oxfordiin (pieni mahdollisuus on toki yhä), eikä minulla ole muutenkaan projektirahaa. Työskentelen siis yksin ja eräiden ulkomaalaisten kontaktieni kanssa yhteistyössä sähköpostin ja Skypen välityksellä. Tälle vuodelle saattaa hyvinkin jyvittyä neljä julkaisua, jos kaikki mene nappiin. Se ei kuulosta paljolta, mutta vakuutan, että omalla alallani ei ole helppoa saada yhtään mitään julkaistuksi. Julkaisukanavina on käytännössä kaksi lehteä ja joukko konferensseja. LNCS-sarjassa proceedingsinsa julkaisevissa konferensseissa hyväksymisprosentti vaihtelee kymmenen ja neljänkymmenen välillä. LNCS-artikkeleja sentään arvostetaan jonkin verran.
Oma suhteeni asiaan on ambivalentti. Lehtijulkaiseminen kestää kauan: paperin jättämisen ja lehden julkaisemisen välillä saattaa kulua kaksikin vuotta. Konferenssipaperi päätyy verkkoon ja muiden tietoisuuteen noin puolessa vuodessa. Konferenssien peer-review on tällä alalla tiukkaa ja ankaraa. Arvioijia on tyypillisesti vähintään kolme, joskus neljä tai jopa viisi. Kova karsinta pitää huolen siitä, että huonot ja mitättömät tulokset eivät pääse läpi.
Toisaalta, lehtijulkaisemisessa seula on siinä mielessä tiukempi, että prosessi on pitkä ja arvioinnissa voidaan paremmin ottaa huomioon palaute, kun kierroksia on usein enemmän. Lehtijulkaiseminen ei vaadi rahaa kirjoittajalta, kun ei tarvitse matkustaa pahimmillaan toiselle puolelle maailmaa. Lehtiä arvostetaan enemmän ja kilpailu julkaista niistä arvostetuimmissa on niin kova, että se pitää huolen karsiutumisesta.
Jotenkin tulee kuitenkin sellainen tunne, että koko prosessi ja tämä keskustelu on enemmän tai vähemmän arkaainen. Mitä lehti oikeastaan tekee? Me nimitämme sitä "lehdeksi", koska historiallisesti sen ilmentymä on ollut paperinen, no, lehti. Mutta tosiasiassahan se on tietyllä nimellä kulkeva tietokanta. Nimi on ikäänkuin takuu sille, että sieltä löytyvät artikkelit ovat käyneet läpi vertaisarvioinnin prosessin. Tämä on kuitenkin kovin staattinen näkemys asiasta, sillä osa tuloksista on väistämättä vääriä. Tämä kuuluu tieteeseen.
Vääria tuloksia voidaan toki lehdistä poistaa ja nykyään väärien tulosten "poistaminen" tai osoittaminen lukijalle on helppoa, kun "lehti" tms. majaileekin verkossa ihan oikeana tietokantana. Vääräksi osoittautuneen tuloksen yhteyteen voidaan liittää vaikkapa tieto, että "myöhempi tulos on osoittanut tämän vääräksi" tms. Näin käy toki harvoin - liian harvoin, ottaen huomioon tieteen inhimillisen luonteen - mutta joskus kuitenkin.
Artikkeleissa esiintyvät viittaukset kertovat, mitä aiempia tuloksia kommentoidaan, mitkä ovat relevantteja artikkelin ymmärtämiseksi jne. Toisinaan voisi olla mielekästä kyetä jälkikäteen täydentämään näitä viittauksia. Lisäksi tieteessä - kaikessa tieteessä - tarvittaisiin enemmän sellaista kommentaaria, jossa aiemmat tulokset saavat vahvistusta riippumattomasti. Uusien ja mullistavien tulosten kohdalla näin toki usein käy, koska "änkyrät" yrittävät mielellään osoittaa uudet tulokset vääriksi. Tämä, ja kilpailu huomiosta takaa että prosessi tuottaa myös tarkistuksia. Julkaisukynnys aiemman tuloksen vahvistavalle artikkelille on kuitenkin hyvin korkea. Tämä on sääli, sillä todella tärkeä tieteellinen kontribuutio saataisiin jo sillä, että muutama laboratorio maailmassa erikoistuisi yksinkertaisesti toistamaan aiemmin julkaistuja koetuloksia.
Hieman ehkä hajanaisesti kirjoituksissani hahmottelemani tieteenfilosofia rakentuu "operationalisoinnin" käsitteen päälle. En ole sen kummemmin esittänyt mitään tulkintaa sille, mikä tämä operationalisointi voisi kussakin tilanteessa olla, vain että se on jonkinlainen "ankkurointi todellisuuteen", jos tällainen naivin realismin metafora sallitaan. Taustalla on tietysti se, että tieteenfilosofiana se on viritetty omalle alalleni soveltuvaksi.
Tutkin banaalisti ilmaistuna tietokoneohjelmia. Ensinäkemältä tämä ei ole mikään luonnontiede, vaan jonkinlainen sosiaalitiede, jossa tutkitaan vain ihmisen rakentamia konstruktioita. Äärimmäisen reduktionismin ja minimaalisen tulkinnan kanssakin kyseessä on lähinnä logiikka ja diskreetti matematiikka, ja niiden piirissä olevat konstruktiot ja näiden erilaiset suhteet. Se, että vaadin käsitteiltä operationalisoituvuutta on jonkinlaista hurskastelua, koska tietokoneohjelmassa esimerkiksi muistin sisältö ja ohjelman suorituksen tila muodostavat täydellisen operationalisoinnin niin, että jokainen mielekäs väittämä on - ensinäkemältä - aina täysin ilmiselvästi tosi tai epätosi, eikä mitään todellista ongelmaa ole. Pitkälti näin tietenkin on, mutta se, että tämän alan ulkopuolella esittää samanlaisia vaatimuksia, on hurskastelua siksi, että voin aina vedota siihen, että minä voin omassa työssäni tehdä sen ja siten sälyttää vastuun muille.
Abstraktio on kuitenkin huomattavasti rikkaampi ja ilmaisuvoimaisempi kuin ensinäkemältä näyttää. Yleisluontoisesti esimerkiksi mikä hyvänsä "prosessin" käsite voidaan esittää aivan samanlaisessa teoreettisessa viitekehyksessä. Esimerkiksi Petri-verkko on alunperin kehitetty kuvaamaan kemiallisia prosesseja, mihin se jossain määrin tietysti soveltuukin.
Kun teoria menee "riittävän pitkälle" moni menettää uskonsa sen relevanssiin. Esimerkiksi laskennallisen kompleksisuuden teoria kaikkine epäintuitiivisine määritelmineen ja tuloksineen on kuitenkin täysin ankkuroitu todellisuuteen täsmälleen samoilla operationalisoinneilla, joiden pohjalta ihmiset käyttävät päivittäin tietokoneita (enemmän tai vähemmän) onnistuneesti ja mielekkäästi.
Olen toistuvasti esittänyt, että maltillinenkin realismi - siis oletus siitä, että on olemassa jokin perimmäinen ja absoluuttinen "totuus" jostakin väittämistä - on virheellinen käsitys maailmasta. Tässä on taustalla se, että kun operationalisointi todella vaaditaan, joudutaan luopumaan ratkeavuudesta, so., siitä, että annettuun kysymykseen todella saadaan vastaus ja että vastaus on oikein. Esimerkiksi Chaitinin vakio on operationalisoituva suure, jonka arvoa ei voida mitenkään selvittää varmasti. Sillä on teorian sisällä jokin arvo, mutta "todellisuus" ei kykene meille tätä arvoa toimittamaan. Taustalla on se, paljon yksinkertaisempi tosiasia, että tietokoneohjelman ominaisuuksien selvittämiseen ei ole yksinkertaisempaa täysin varmaa keinoa kuin niiden suorittaminen. Mikään teoria ei siis kykene kertomaan niiden "todellisuudesta" kaikkia relevantteja kysymyksiä. Ei edes kiltisti operationaalisia, kuten "tuleeko muuttujan x arvo jossain vaiheessa olemaan 5?"
Tietysti aloin kirjoittamaan tätä nyt, kun kaksi paperia pitäisi kirjoittaa viikonlopuksi.
Sain lopultakin Valtaojan "Avoimen tien" luettua kiireistä huolimatta. Loppuosaa kohden mielikuvani ei muuttunut oikein miksikään. Diamondin "Romahdus" sensijaan on aika tiukkaa settiä. Minusta on jotenkin hellyyttävää, että suomalaisessa sfäärissä länsimaiden rappiota korostavaan retoriikkaan kuuluu usein Diamondin leimaaminen poliittisen korrektiuden mannekiiniksi.
Jälleen kerran syntyy täysin jakomielinen mielikuva paitsi argumentaatiosta, myös käsityksistä tosiasioista. Ihmiset tyypillisesti kieltäytyvät hyväksymästä tosiasioita. Ns. virallinen totuus voidaan tässä yhteydessä ymmärtää yksinkertaisesti inertiaksi sen suhteen, miten evidenssi ja erilaiset poliittiset muotivirtaukset vaikuttavat yleisesti hyväksyttyyn argumentaatioon ja relevantteina pidettyihin tosiasioihin.
Virallisen totuuden sisällössä on varmasti kaikenlaista korjattavaa, ja mekanismit, joilla ne korjautuvat ovat usein tuskallisen hitaita. Lisäksi niissä on erilaisia takaisinkytkentöjä, jotka aiheuttavat ylikompensaatiota ja bias kääntyy usein päinvastaiseksi. Yksi syy tähän on polarisaatio, joka juontaa ihmisten luontaisesta taipumuksesta jakaa ihmiset "meihin" ja "muihin", ja kun kyse on mielipide-eroista, kuvitella, että "meidän" täytyy erottua myös sen suhteen, mitä pidetään tosiasioina.
Huvittavinta tietysti on tällöin se, että kun ihmiset jakautuvat muutaman kysymyksen suhteen kahteen leiriin, tämä jaotteluntarve saa erilaiset jaot korreloimaan keskenään. Suomalaisessa blogosfäärissä ja yleensäkin esimerkiksi suhtautuminen maahanmuuttoon, ilmastomuutokseen, ympäristönsuojeluun, ydinvoimaan, feminismiin jne. ovat usein ennustettavissa toisistaan.
Mikäli näiden välillä ei ole mitään tosiasiapohjaista kytköstä, voidaan puhua hörhöilystä täysin riippumatta kysymyksestä. Henkilöä, jonka käsitys asioista on tarkalleen ennustettu - täysin riippumatta vastauksen sisällöstä - voidaan hyvin perustellusti nimittää hörhöksi. Ilmiöstä sinänsä on kirjoitettu jo aivan riittävän hyvä tutkielma, joten en käy sitä referoimaan.
Tietyssä mielessä on mielekästä nimittää intellektuelliksi henkilöä, joka riittävän monessa kysymyksessä pohtii näkemyksensä riippumattomasti, so. ei asemoi itseään suhteessa johonkin yleiseen kokonaisuuteen, jota voidaan pitää "virallisena totuutena". Kun joskus kirjoitin, ettei suomalaisessa mediassa esiintyvä "sivistyneistö" ole älymystöä sanan varsinaisessa merkityksessä, tavoittelin jotain tällaista.
Tässä merkityksessä sekä Valtaojaa voidaan pitää intellektuellina. En esitä tällaista arviota arvostellakseni vaan löytääkseni mielenkiintoisia suomalaisia kirjoittajia. Suosituksia otetaan vastaan. (Uschanovin "Mikä vasemmistoa vaivaa?" on vieläkin lukematta, joten en sano hänen kirjastaan mitään)
Lopettanen tämän blogin pitämisen aivan lähipäivinä. Sain nimittäin aamuyöllä puhelinsoiton Berkeleystä, ja minulle tarjottiin professuuria. Ainoana haittapuolena on, että työt pitäisi aloittaa lähes välittömästi. Täytyy laittaa talo myyntiin jo tänään.
