#TBT

Kävin kesällä 1997 Prahassa, ja ostin sieltä t-paidan. Hiukseni olivat tuolloin vielä lyhyet, mutta annoin niiiden kasvaa seuraavat kaksi vuotta.  En muista kovin tarkkaan kesän 1997 säätä. Olin kesätyössä pesulasa. Olin ryhtynyt kasvissyöjäksi vuoden alusta ja juhannuksen jälkeisenä maanantaina avopuolisoni ilmoitti muuttavansa pois.

Elokuussa järjestettiin Street Party Tampereen keskustassa. Kadunvaltaajat pistivät Rautatienkadun poikki noin puolelta päivin ja paikalle raahattiin isot kaiuttimet ja kovaäänistä musiikkia soitettiin muutamia tunteja. Paikalla oli paitsi erilaisia hippejä ja tyhjäntoimittajia, myös ihan vaan porukkaa joka halusi pitää haustaa. Illan päätteeksi PA-kamat roudattiin Kaupin vedenpumppaamon rantaan ja bileet jatkuivat aamuun.

En ollut tuolloin mukana missään toiminnassa, sen paremmin poliittisessa kuin liiketoiminnassakaan. Olin juuri täyttänyt 21 ja opiskelin matematiikkaa tietämättä oikeastaan mitään siitä, mitä haluaisin aikuisena tehdä. Tuolloin ei ollut mitään callout- tai cancel- kulttuuria. Oli ihmisiä jotka vastustivat kaikkia kivoja ja hyviä asioita ja oli ihmisiä, jotka yrittivät positiivisesti ja hauskaa pitämällä muuttaa maailmaa. En myöhemminkään osallistunut varsinaiseen järjestäytyneeseen poliittiseen toimintaan mitenkään -- en ole koskaan elämässäni tehnyt niin, vaikka aika moni on sellaisia johtopäätöksiä blogiani lukemalla tehnytkin jostakin syystä.

Joistakin tuon aikaisista tuttavistani tuli poliittisia vaikuttajia, joillain homma meni yli. Joitain ammuttiin haulikolla, jotkut päätyivät eduskuntaan, jotkut täysin tärviölle päihteiden kanssa. Itse olin kiinnostunut pääosin hauskanpidosta. Luulen että joskus 1960-luvun lopulla suuri osa ns. hipeistä suhtautui liikehdintään samoin kuin minä: Sinne kannatti mennä missä oli hyvät bileet ja periaatteessa tavoitteet olivat hyviä ja kannatettavia.

Monet tuttavistani olivat toisenlaisia myös. Osa katsoi koko hömpötystä nenänvarttaan pitkin ja suhtautui siihen ylenkatseella. Osa näki toiminnan jonkinlaisena radikaalina kommarimeininkinä ja pahantekona. En ole koskaan ymmärtänyt tätä näkökulmaa.   Esimerkiksi vuoden 1998 musta-vihreät päivät -- en tietenkään osallistunut, sillä jo tuolloin olin vankka ydinvoiman kannattaja ja ydinvoiman vastustus oli aivan ykkössijalla ekoanarkisteillä tuolloin -- näyttäytyi minusta lähinnä kännisenä riehumisena ja poliisin ylilyöntinä. Tyypeillä nyt vaan oli jotain sanottavaa ja vähän rähinämieltä. Siinä kaikki.

Osat ovat jotensakin vaihtuneet. Tuolloin pliisusti porvarilliset ja kaikkea sitä "riehumisena" pitämäänsä niin kovin likaisena ja rumana tuominneet ja "maltillisuuttaan" korostaneet tuttavani ovat nyt suuna ja päänä tuomitsemassa värisevin äänin kaikkia jotka edustavat suunnilleen sitä, mitä he edustivat nuorena. Ekoanarkisteja ei taida enää pahemmin ollakaan, tai jos on, he eivät vedä kännejä ja haasta poliiseja isolla porukalla.  Hämeenkatukin on pääosin suljettu yksityisautoilta.

Muistan kun isäni sanoi minulle että hänenkin nuoruudessaan oli hippejä. Katselin valokuva-albumia jossa isälläni oli pitkät hiukset ja viikset; hän näytti kuvassa Frank Zappalta.  Minä olen hukannut kaikki valokuvat itsestäni 90-luvun lopulta. Tiedän että jossain on vielä kuva jossa minulla on ylläni Tukholman UFF:stä ostettu vihreä armeijan takki ja päässäni hamppupipo. Pipon olen hukannut mutta takki minulla edelleen on -- se vain ei mahdu hartioista enää.


 

90-luku revisited.

En ole koskaan ollut suuri musiikin suurkuluttaja. Pidän kyllä musiikista suurestikin, mutta arkipäivässä on usein aivan liikaa kaikenlaisia häiriötekijöitä jotta voisin keskittyä musiikin kuuntelemiseen oikein toden teolla.

On myös hirvittävän vaikea sanoa mitään siitä, millainen musiikki on "hyvää" tai "ei hyvää", koska musiikin arvo riippuu paljolti mielentilasta, tilanteesta jne jossa musiikkia kuunnellaan tai käytetään.
Listaan tässä pari 90-luvulta mieleeni jäänyttä kappaletta. Jos olen ihan rehellinen, en enää edes ihan älyttömästi pidä näistä kappaleista, mutta ne tuovat mieleen jollakin tapaa tietyn aikakauden.

Age of Loven eponyyminen "Age of Love" kuuluu listalla korkealle siksi, omassa mielenmaisemassani, jonkinlaisessa "henkilökohtaisessa psykohistoriassani" 1990-luku alkoi siitä. Musiikkimakuni koko 90-luvun ajan oli hyvin pitkälle tämän kappaleen määrittelemä. Sittemmin se on tietysti laajentunut, mutta kun ensimmäisen kerran kuulin kappaleen, se tuntui räjäyttävän tajuntani. Se on kulunut tietenkin liki puhki, ja on hyvinkin korni ja yksinkertainen nykymittapuun mukaan, mutta en piittaa siitä. 

Energy 52:n "Cafe Del Mar" oli eurooppalaisten tanssilattioiden ykköshitti 90-luvun puolivälin tienoilla. En osaa oikein kuvitella bileitä ilman tätä kappaletta. Kaava on itseasiassa sama kuin Age of Lovessa, vain vähän monimutkaisemmilla krumeluureilla, täyteläisemmällä house-tyylisemmällä biitillä ja kaikenkaikkiaan jotenkin turboahdetummalla otteella. Cafe Del Maria voi pitää juustoisen ja vähän piristehuuruisen bilettämisen tunnuskappaleena. Suomessa kappale löi todella kovaa vasta Trance/House- "renessanssin" aikaan, 90-luvun lopulla. Silloin olin jo ehkä liian vanha olemaan aivan niin vaikuttunut.

Pink Floydin "High hopes" oli albumin Division Bell suurin hitti. Se soi 90-luvun puolivälissä toistuvasti radiossa ja MTV:llä. Tunnelma kappaleessa on jollakin tapaa uhkaava ja ahdistava. Pidin siitä jossain vaiheessa suurestikin, mutta mahtipontisuudessaan ja "menetettyä nuoruutta" ihannoivuudessaan se on useimmissa tilanteissa minusta liian korni. Kappale on kuitenkin listalla, koska sitä on minusta mukava tulkita uudelleen kerta toisensa jälkeen. Sen sanoma avautuu joka kerta eri tavalla.

Banco de Gaia:n "Last train to Lhasa" oli jopa jonkinlainen aikanaan ja sai hieman radiosoittoakin. Se on tyylilajiltaan jonkinlaista ambient/techno- kuuntelumusiikkia. Se ilmestyi samannimisellä albumilla vuonna 1995. Nimi viittaa Tiibetin pääkaupunkiin, ja ilmeisesti kyseinen ryhmä halusi tällä jotenkin ilmaista tukeaan Tiibetin itsenäisyysliikkeelle. Erilaisille hipeille tämäntyyppinen musiikki oli 90-luvulla iso juttu, ja niin myös minulle.

Modjon "Lady" julkaistiin itseasiassa vuonna 2000, joten se ei ehkä kuuluisi tähän listaan. Se on kuitenkin minulle henkilökohtaisesti äärimmäisen tärkeä. Kappale lainaa kitarariffin Chicin "Soup for One"-kappaleesta ja yhdistää siihen melko yksinkertaisen rakkauslaulun, housebiitin ja powebasslinen. Melko kevyen klubi-illan letkeä tanssikappale soi kun tein päätöksen että aion pyytää silloista tyttöystävääni vaimokseni. En ole tätä katunut kertaakaan.

Näiden lisäksi oli tietenkin vaikka kuinka paljon muita, joita en nyt jaksa tai viitsi listatata. Lista tuntuu jotenkin torsolta, jopa teennäiseltä. Koin jotenkin 90-luvun kuitenkin tulevan aika hyvin omassa elämässäni edustetuksi näiden kappaleiden kautta.

Koti.

Akatemiahakemuksen viimeistelyyn on kolme päivää aikaa, joten jäin kotiin kirjoittamaan. Tämä ei menny ihan ns. lapaan, koska samaan aikaan kävi niin, että molemmille pojille nousi aamuyöstä kuumetta. Kumpikin on ollut jonkun verran nuhainen jo viikon, eli tämä kuuluu sesonkiin.

90-luvun alkupuolella saksalainen tanssimusiikki oli tunnelmaltaan hektistä ja aika sillisalaattimaista. Westbam oli yksi isoista nimistä. En mitenkään erityisemmin digannut sitä, mutta koska se soi joskus, ja näin jälkikäteen ajatellen oli ajan musiikkia, olen nyttemmin ikäänkuin pehmennyt sille. Eihän se nyt varsinaisesti hyvää musiikkia ole. Ja jotenkin poikien riehuminen kotona tuo mieleen tämän biisin.

Weapon of Choice.

Nauroin tämän päivän xkcd:lle.

Hauskuus perustuu Banach-Tarskin paradoksiin. Paradoksi perustuu siihen, että kaksi rajoitettua joukkoa, joiden kummankin sisäpisteiden joukko on epätyhjä, voidaan pilkkoa palasiksi niin, palat ovat pareittain kongruentteja. Siis, rotaatioita ja siirtoja lukuunottamatta täysin samoja. Vieläpä äärelliseen määrään palasia.

Tämä kuulostaa hullulta, mutta taustalla on samat reaalilukujen omituisuudet, joiden vuoksi esimerkiksi mitallisuuden kanssa joudutaan käyttämään Borelin joukkoja ja sigma-algebroja. Maallikkoselitys tälle on, että reaalilukujen joukkoja on niin paljon, että mukaan mahtuu kaikenlaista todella hullua. Jos mitallisuuden käsitettä yritetään soveltaa mielivaltaisiin reaalilukujen joukkoihin, niin saadaan aikaan kaikkea todella kummallista, kuten joukko, jonka koko muuttuu, kun sitä siirrellään edestakaisin. Banach-Tarskin paradoksissa tehdyssä paloittelussa saadut palaset ovat luonnollisesti tämänkaltaisia joukkoja.

Luin joskus yli kymmenen vuotta sitten mitta- ja integraaliteorian kurssin, ja silloin vakuutuin, että jatkuva matematiikka ei ole minua varten. Oma henkilökohtainen vakaumukseni on, että reaaliluvut ovat toki ihan kivoja ja käteviä, mutta lukusuora miinakenttä, jossa miinoja on melkein kaikkialla. Tarkoitan tällä jotain sellaista, että reaalilukujen teoria on jotain samanlaista kuin kvanttimekaniikka; arki-intuitio hajoaa aivan täysin, jos sitä yrittää soveltaa. Siksi ehkä tykkään enemmän diskreetistä matematiikasta, ja erityisesti äärellisestä sellaisesta. Kyse ei ole intuitionistien tai konstruktivistien hulluttelusta, vaan siitä, että tykkään luottaa intuitiooni, koska olen laiska.

En ryhtynyt tutkimaan tietojenkäsittelyä tästä syystä; siihen ajauduin sattumalta. Mutta se on osasyy, miksi olen pysynyt alalla. Ei sillä, joutuu täälläkin toisinaan äärettömyyksien kanssa tekemisiin, mutta se on yleensä sellaista kilttiä äärettömyyttä, joka muuttuu äärelliseksi sitten symmetrioiden ja abstraktioiden soveltamisen jälkeen. Jos valinta-aksioomalla oikeasti on väliä, niin liikutaan jossain sellaisessa maailmassa, jossa mikään ei ole varmaa. Sopii joillekin, mutta, not my weapon of choice.

Hyvä elämä.

Yksi aspekti ihmisyydestä on, että ihminen muodostaa käsityksensä siitä, mitä on hyvä elämä, mistä se koostuu, missä suhteessa asioiden tulee olla, jne, tiettynä ikäkautena. Kun tämä käsitys on jotenkin selvillä, ihminen alkaa tavoitella sitä, ja tämä käsitys elää sitten vastaavasti. Prosessi voi edetä periaatteessa kahdella eri tavalla. Teoria on tietenkin vajavainen, enkä väitä sen kuvaavan yleisellä tasolla ihmisyyttä.

Ensimmäinen on se, että ideaalikäsitys ja elämän todellinen kulku etenevät eri suuntiin. Ulkoinen todellisuus ei vastaa sitä kuvaa, joka ihmisellä on hyvästä elämästä, ja tämä saa ihmisen kiinnittämään huomiota eroihin. Koska aivo on hyvä luokittelemaan, tämä luokitteluprosessi saa aikaan sen, että ideaalikäsitys idealisoituu ja muuttuu alati ruusuisemmaksi ja epärealistisemmaksi. Mitä kauemmas se karkaa, sitä epätodennäköisemmäksi muuttuu se, että ihminen kykenee omalla toiminnallaan hinautumaan edes lähemmäs tätä ideaalia.

Toinen vaihtoehto taas on, että ideaalikäsitys ja elämänkaari kehittyvät samaan suuntaan ja konvergoituvat. Tietenkin ideaalit ovat moniulotteisia, joten ne voivat jossain suhteissa erkaantua ja joissain toisisa suhteissa konvergoitua. Tämä on viimekädessä epäolennaista, jos erkaantuvat ideaalit muuttuvat samalla vähemmän tärkeiksi.

Esimerkki tästä voi olla esimerkiksi se, että yksilö on indifferentti tai lievästi ambivalentti lasten hankkimisen suhteen. Lapsista on paljon vaivaa, mutta myös paljon iloa. Yksilö, joka hankkii lapsia, voi alkaa katua päätöstään ja idealisoida käsitystä lapsettoman ihmisen elämästä. Toisaalta yksilö saattaa kiinnittää kaiken huomionsa positiivisiin seikkoihin ja alkaa arvottaa niitä entistä enemmän ja näin oma elämänkaari saa positiivisen merkityksen. On selvää, kumpi prosessi on yksilön onnellisuuden ja tasapainoisuuden kannalta parempi.

Se, mikä ei ole selvää on, kumpi saa yksilön ponnistelemaan enemmän. Kulttuurimme arvostaa, ainakin pintapuolisesti, tietynlaista ponnistelun ja saavutusten keräämisen mentaliteettia. Arvomerkkejä, titteleitä, jne. Tyytyväisyyttä pidetään jonkinlaisena puolittaisena rikoksena tai ainakin yhteiskunnan kannalta ei-toivottavana mielentilana.

Voimme ymmärtää vaurauden joko konkreettisena "mammonana", maallisena rikkautena, johon kuuluu erilaisia symboleita, kiiltäviä esineitä, raja-aitoja, numeroita, äänekkäitä koneita ja niin edelleen. Tällä tavalla ymmärrettynä vaurauden tavoittelu tarkoittaa työskentelemistä pitkiä päiviä, krumeluurien kaupittelua kovaan hintaan, ostamista ja myymistä, raudan takomista jne. Jos ajattelemme näin, ja samalla ajattelemme, että kansakunnan tulee tavoitella vaurautta, koska vauraus on suuruutta, se tekee meistä vahvoja paitsi yksilöinä, myös "kansakuntana", jolla on valtaisa bruttokansantuote. Tällaisessa ajattelumallissa toivomme, että ihmiset ovat tyytymättömiä, että ihmisten ideaalikäsitys hyvästä elämästä sisältää enemmän, parempaa, hienompaa.

Voimme kuitenkin ymmärtää vaurauden jotenkin maslowilaisittain, kipuamisena korkeammalle pyramidissa, ei keräämällä isompia läjiä kultaa ja krumeluureja, vaan pitämällä ensin huolta, että voimme syödä, paskoa, nukkua jne., sitten että olemme terveitä, turvassa, varautuneita riskeihin, ja että perheemme on turvassa, sitten pitää huolta sosiaalisesta elämästämmme, etsiä arvostusta, ja lopulta hyväksyä tosiasiat, toteuttaa itseämme jne. Tämä teoria tietenkin vuotaa kuin seula, mutta käytän sitä viitekehyksenä, ja toivon että lukijat ymmärtävät miten se liittyy asiaan.

Kun käsityksemme ideaalista elää, se ei tapahdu itsestään. Me voimme vaikuttaa siihen tietoisella toiminnallamme. Voimme esimerkiksi pysähtyä miettimään onko tämä tärkeää. En puhu mistään hampunpolttajien ja ituhippien sosialismista, siitä miten niinq fattan pitäis niinku maksaa kaikille vaix tonni kuussa et vois ostaa heikin pilvee, ja sit chillaa eikä tehä muuta. On jotenkin väsyttävää lukea tekstejä siitä, miten maailma muuttuu paremmaksi, jos teemme vähemmän työtä ja elämme toisten rahoilla.

Olen tietenkin osaksi jäävi puhumaan siksi, että minun palkkani tulee veronmaksajilta. Vain osaksi, sille sen ei tarvitsisi tulla, ei ole kiveen kirjoitettu, että yliopistojen pitää olla valtion omistamia. En kuitenkaan ala nyt vängätä siitä. Pointtini on, että kumpikin käsitys on mielestäni väärä: 1) se, jonka mukaan kiiltävien, pyöreäkulmaisten, surisevien, tai vilkkuvien esineiden mahdollisimman suuret tuotantomäärät olisivat ihmiskunnan ja yhteiskunnan suuruuden mitta. 2) Se, jonka mukaan meidän pitää tavoitella jotain talouden alasajoa. Kumpikin edustaa mielestäni yksilötasolla sitä oletusta, että ihmisten käsitys hyvästä elämästä on tuomittu divergoitumaan.

Ehkä olen jäävi myös toisella tavalla. Kuinka moni muu saa palkkaa siitä, että kirjoittaa 15 sivua teoriaa, jonka tarkoitus on lisätä inhimillistä ymmärrystä jostakin ilmiöstä? Teen sitä viikonloppuna yötä myöden, vaikka voisin olla pubissa syömässä munuaispiirasta. Olen etuoikeutettu tavalla, joka hyvin harvoin tulee mieleen. En silti ole tyytyväinen, sillä olisin paljon mieluummin kotona.

Sinne on 2000 kilometriä. Tämä ei ole minun käsitykseni hyvästä elämästä.

Intensiven.

Jotenkin minulle tulee jotain sellaista mieleen, että ihmisen mieli on rakentunut jollakin tavalla. Se tapa voi olla hyvä tai huono monilla mittareilla. Mutta Intensiven on jotain mitä ei voi palauttaa mihinkään muuhun. Se on jonkinlainen fundamentti, tai ainakin sellaisen proxy.

Aloin lukea, Dawkinsin valmiiksi saatuani, Pinkerin klassikkoa The Blank Slate. Kirjan perusvire on mieluinen, joskin Pinker tuntuu hyökkäävän välillä hieman välittämättä sivullisista uhreista. Ymmärrän kuitenkin, koska se, mitä vastaan Pinker hyökkää, on jotain mitä syvästi itsekin inhoan, ja joskus sodassa tulee siviiliuhreja.

Flunssa Mukava viikonloppu.

Aiempi päänsärkyni saattoi kuvastaa myös jonkinlaista infektiota, sillä juuri nyt minulla on aivan selkeitä flunssan oireita. Kurkussani oli afta, mutta se on vain kipeä, eikä sinänsä haittaa menoa.

Vaimoni tulee huomenna tänään illalla käymään, itseasiassa hän juuri tekstasi lentokentältä saapuneensa, joten päivitykset jäänevät nyt ainakin viikoksi. Yllä kuultava "Unity" taidettiin julkaista virallisesti 1999, mutta minulla on jotenkin tunne, että olisin kuullut sen jo aiemmin, koska kävin Helsingissä vuosina 1997-99 jonkin verran bilettämässä ja olen melko varma että biisi oli tuttu jo kun se tuli ulos. Mene ja tiedä.

Tänä viikonloppuna on - aivan sattumalta eilen huomasin - avoimet ovet useimmissa näkemisen arvoisissa paikoissa. Menemme siis huomenna vaimoni kanssa todenteolla kiertelemään kaupunkia. Hänen saapumiseensa asti aion sivistää itseäni, lukemalla logiikkaa. Kiitos, täältä tähän.
-H.

Mielipiteen kaikuja.

Tieteellä on vain kaksi jalkaa, kirjoittaa M. Vardi. Olen tavannut Vardin kerran, ja silloinkin vain osana isoa porukkaa eräässä konferenssissa. Minulla oli tuolloin esitelmä, ja aiemmissa istunnoissa, joissa Vardi oli paikalla, hän esitti yleensä joitakin todella tiukkoja kysymyksiä. Suunnittelin jo etukäteen, mitä sanoisin, jos en tosiasiassa osaa vastata; Toteaisin vain, että "Let's take this offline and you can choose, pistols or swords". Mutta valitettavasti (onneksi?) hän ei sitten ollutkaan läsnä siinä istunnossa, jossa esitykseni oli.

Tieteen kaksi jalkaa, kuten linkittämässäni tekstissä mainitaan, ovat teoria ja kokeellinen metodi. Olen lähestulkoon täysin Vardin linjoilla sen suhteen, mikä teorian rooli on. Tietotekniikka on mahdollistanut sen, että teoriat ovat voineet räjähtää laskennallisessa monimutkaisuudessaan. Nimenomaan abstraktion rooli on tässä olennainen. Teoria voidaan esittää ihmiselle tietyllä, melko karkealla abstraktiotasolla ja koneelle huomattavasti hienojakoisemmalla abstraktiotasolla. Ihmisen kyky ratkaista loogisia yhteyksiä, kun muuttujia on edes kolme, on hyvin rajallinen, koneelle puhdas laskennallinen numeronmurskaus ei tuota nykyään ongelmia edes satojen tai tuhansien muuttujien kanssa, usein edes silloin kun malli sinänsä on altis jonkinlaiselle kombinatoriselle räjähdykselle.

Abstraktiotasojen hallinnan ja luotettavien - siis ei-vuotavien - abstraktioiden rajaaminen on aivan olennainen osa minkä tahansa tieteen teorianmuodostusta. Omassa työssäni käsittelen rinnakkaisen järjestelmän vikaantumisen toteamista, kun käytössä on abstrakti esitys järjestelmästä ja abstrakti esitys sen "oikeasta" so. halutusta toiminnasta. Jos jompi kumpi abstraktio vuotaa, so., jos kuvaus tai spesifikaatio tosiasiassa ei rajoitu sille abstraktiotasolle, jossa sen käsitteet on esitetty, ei prosessi tietenkään ole luotettava.

Aivan samaan tapaan voimme ajatella, että kokeellisen metodin ja teorian suhde on suunnilleen samanlainen. Teoria on esitetty tietyllä abstraktiotasolla ja teoria on tässä (niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin) eräänlainen spesifikaatio "todellisuudelle". Kokeellinen metodi taas vaatii havaintojen kuten mittausten jne. palauttamista samalle abstraktiotasolle, jossa tämä spesifikaatio on esitetty. Koejärjestely voidaan siis ajatella "implementaatioksi", ja kokeellinen metodi on sen selvittämistä, toteuttaako koejärjestely annetun spesifikaation.

Tietotekniikka on tehnyt mahdolliseksi pitkät abstraktio-päättelyketjut. Esimerkiksi jokin LHC:n tapainen laite tuottaa hurjat määrät dataa, jota pitää analysoida koneilla, jotta törmäyksistä tehdyt havainnot voidaan tuoda sille abstraktiotasolle, jossa puhumme alkeishiukkasista, bosoneista jne. Välissä on useamman terabitin murjominen miljoonien ja taas miljoonien laskutoimitusten läpi, ja tuloksena on kuvia, lukuja, jne, jotka oletetaan operationaalisiksi vastineiksi sille, mitä teoria sanoo hiukkasten törmäyksistä. (Tämä on hyvin karkea esitys; en todellakaan ole hiukkasfyysikko) Näin siis teoriaa ja "todellisuutta" verrataan.

Sama mekanismi on kaikessa tieteellisessä työssä nykypäivänä.

Lunastus.

Kävelin tänään Blackwelliin. Kirjakaupat rauhoittavat levotonta mieltäni, ja Blackwell on kirjakauppojen aatelia. Olin jopa alistunut ajatukselle, että tänään ostaisin jonkin kirjan. Pitelin kädessäni Dawkinsin Devil's Chaplain-esseekokoelmaa, mutta en tuntenut pakottavaa tarvetta ostaa sitä. Oli kuin olisin kokenut jotain suurta, kun tajusin, että voin yksinkertaisesti laittaa kirjan takaisin hyllyyn, ja se on siellä, jos haluan sen myöhemmin hankkia.

90-luvulla ihmiset pukeutuivat todella kummallisesti, kuten yllä lainaamassani videossa näkyy. RMB on yksi niistä esiintyjistä, joiden suhteen ns. oikea mielipide oli aikanaan kovin ambivalentti. Yhtäältä se oli liian populaaria, mutta toisaalta sen voidaan ajatella kuitenkin palvelevan jotain korkeampaa tarkoitusta omalla tavallaan. Nuorempana oli puhdasoppisempi, enkä olisi voinut myöntää pitäneeni "Redemptionista", mutta tosiasia on, että tykkäsin siitä jo silloin. Aivan kuten en olisi voinut myöntää, että yksi suosikeistani oli Robert Milesin One and One, vaikka sen juustoisempaa ja tahmeampaa viisua ei liene sittemmin tehty.

Kun olin laittanut Blackwellillä kirjan takaisin hyllyyn, kävelin muiden kiinnostavien kirjojen luo. Sama pakottavan tarpeen täydellinen puute tuntui myös muiden kirjojen kohdalla, joten tyydyin vain kävelemään päämäärättömästi hyllyjen välissä. Tällaiset henkilökohtaisen kasvun kokemukset ovat usein laadullisia, ne vain yhtäkkiä huomaa. Hieman niinkuin juostessa, kun kunto on noussut, sen vain jotenkin huomaa, vaikka kehitys on todennäköisesti ollut hidasta ja maltillista. Tai ehkä nämä kokemukseni johtuivat siitä että söin päivällä lasgnea; pastan hiilihydraatit ja lihan proteiinit yhdessä tuottavat helpohkosti serotoniinipöhnän. Minulla on taipumusta saada voimakkaita uskonnollisia kokemuksia sellaisessa mielentilassa. On jännittävää, miten monet ihmiset antavat jonkinlaisen epistemologisen roolin näille kokemuksille.

Kokemus on omalla kohdallani yksinomaan miellyttävä, siihen liittyy tunne, että olen valon tai lämmön ympäröimä, ja ihoni menee kananlihalle. Se on myös "ajaton", ja subjektiivinen kokemus ajasta on täysin paradoksaalinen; yhtäältä se on pitkäkestoinen ja toisaalta se on ohi silmänräpäyksessä. Siihen liittyy myös paradoksaalinen kokemus samanaikaisesta suuruudesta ja pienuudesta, muttei mitään varsinaista hallusinaatiota tai edes suoranaista parestesiaa. Ennemminkin tuntuu, että aivot vain hieman säätävät itseään. Olo on täysin normaali ja melko euforinen sen jälkeen.

Tosin sain melko kovan päänsäryn jälkeenpäin, joten kyseessä saattaa olla myös jonkinlainen migreenin esioire.

Toiseus

Yksi nykyaikaisen liberaalin yhteiskunnan kummallisuuksia on toiseuden kohtaaminen. Sanaleikkinä voidaan esittää, että toiseus on yhteyden vastakohta. Äärimmilleen viedyn ja sisäistetyn refleksiivisen moderniuden aikakaudella toiseuden kokeminen ei rajoitu toiseen ihmisen ulkopuolella, vaan ihminen voi olla toiseus myös itselleen. Tämä on, jälleen jonkinlaisena sanaleikkinä, seurausta siitä, että ihminen menettää yhteyden itseensä.

Vaikka omaan uskomuksen - jonka hankin luettuani muutaman kirjan verran sosiologian teorioita - että suurin osa sosiologiasta on hämärää höttöä, tämä osa voidaan kuitenkin ymmärtää ihan konkreettisin termein ja tavoin, joihin liittyy hyvin vähän epäoperationaalisia ja "kelluvia" merkityksiä. Toiseus ei nimittäin ole mitään sen kummallisempaa, kuin jokin asia, joka suljetaan oman subjektiivisen sisäryhmä- tai identiteettikäsityksen ulkopuolelle.

Esimerkiksi yleisestä hippiydestäni ja liberaaliudestani huolimatta erilaiset makkaratukat, ammattihuolestujat, ydinvoimanvastustajat jne. edustavat minulle toiseutta ihan siinä missä feministit, kukkahattutädit, sikaniskat, kendojanarit, konservatiivit, militaristit, ja muut pamputtamiseen ihastuneet paremmintietäjät.

Nämä määreet ovat tietenkin karikatyyrejä, jonkinlaisia henkilökohtaisen larppipelin örkkejä, kääpiöitä jne., jotka omalla omintakeisella ulkomuodollaan tai ilmaisuillaan selvästi erottuvat siitä, mitä itse tavoittelen. Näissä toiseuksissa on kuitenkin tietysti aina jotain sellaista, josta en voi täysin rehellisesti sanoutua irti. Tällainen epäpuhtauden tunne värittää usein kaikenlaisia projekteja, joissa rakennetaan identiteettejä. Tämän tunteen universaalius on myös syy siihen, että tietyt arkkityypit esiintyvät huumorissa ja kansankielessä. Tyypillisimpiä ovat tietysti seksuaaliasioita julkisesti moralisoiva "konservatiivi", joka salaa ottaa osaa erilaisiin S/M-leikkeihin, tai esimerkiksi "vihreä elitisti", joka sormi pystyssä paheksuu kanarianmatkoja kun itse lentää Goalle tai ilmastokokouksiin osoittamaan mieltään. Se on myös syy siihen, että esimerkiksi homofobisia tai sellaiseksi koettuja kommentteja viljelevä kuvataan usein kaappihomoksi.

Kiitos 1985-1992.

90-luvun yksi merkittävimpiä artisteja oli tietysti Aphex Twin. Itse tutustuin hänen tuotantoonsa ensi kertaa joskus vuoden 1993 paikkeilla. 90-luvulla oli vielä mahdollista nousta "maailmanmaineeseen" keksimällä jotain uutta ja merkittävää musiikin saralla, mutta sittemmin kehitys on pysähtynyt. Näin on käynyt tietysti jokaisella vuosikymmellä niiden mielestä, jotka ovat kyseisellä vuosikymmenellä musiikkimakunsa muodostaneet.

R.D. James tietysti edustaa sellaista älyllistä hybristä, josta muutenkin pidän, ja olisi hurskastelua väittää, etteivät hänen tempauksensa ja asenteensa yleensäkään olisi vaikuttaneet nuoreen minuun. Eräällä tavalla hän on kaikkien tämän genren nörttien esikuva, ja jopa jonkinlainen myyttinen hahmo.

Hyvän maun rajoja voi koetella vain, jos ne joskus ylittää. East 17 astui useimpien kappaleidensa kohdalla tukevasti sulatejuustoon, mutta kelpaa silti nostalgian kohteeksi nyt, reilu puolitoista vuosikymmentä myöhemmin. "Let it rain" on selvästi hyvän maun tuolla puolen ja sijoittuu aikaan, jolloin itse olin jo kasvanut tavattoman valikoivaksi musiikkimakuni puolesta. Kuten aina tarkkarajaisissa sosiaalisissa erottelukeinoissa, myös populaarimusiikissa pahimman "sonnan" leiman saa musiikki, jonka joku asiaan vihkiytymätön voisi teoriassa (tosin tietenkään tätä ei tunnusteta) sekoittaa oikeasti hyvään musiikkiin.

Juuri siksi en valinnut tähän heidän "oikeaa" hittiään house of love, jonka videossa voidaan nähdä myös se 90-luvun viattomuus, kuinka - nykyisiin poikabändeihin verrattuna - kynäniskat ja narukädetkin saattoivat esiintyä musiikkivideoissa ilman paitaa ja silti olla seksisymboleita.

Olen seissyt laiturilla kolmeen.

Jos 90-luvulla nuoruutensa viettäneiden suomalaisten ihmisten joukosta voidaan väittää löytyvän jokin vastine SWPL-normistolle, niin sen ehdottomasti tärkeimpiin markkereihin kuuluisi Ultra Bra.

Kun muistelen nyt kymmenen - viidentoista vuoden takaisia aikoija, niin kuvien, makujen, hajujen ja äänten vyöry on jokseenkin psykedeelinen. Yritykset rekonstruoida tuon ajan ilmiöiden "rajat" ja tunnistaa, esimerkiksi, mikä oli itseironiaa ja mikä todellista antaumusta, on tuomittu epäonnistumaan. Tavallaan historia - jos se ymmärretään jonkinlaisena hegeliläisenä prosessina - oikeasti päättyi Neuvostoliiton lakkauttamiseen. Muutamaa vuotta myöhemmin Helsingin VR:n makasiineilla majaillut kirpputori oli täynnä neuvosto-aikaista krääsää. Oli ikäänkuin koko suuri ja mahtava työläisten imperiumi olisi ollut vain yksi iso kitschin ja nolojen poseerausten kavalkadi, joka nopeasti kävi vanhaksi ja redusoitui pelkäksi kirpputorikrääsäksi.

Kulttuurin "ekosysteemin" hajottajat pilkkoivat kaikki sosialistisen järjestelmän tuottamat ilmiöt ja muodot rakennusosiinsa ja kierrättivät ne kahvimukeissa, T-paidoissa, levynkansissa, musiikkityyleissä, jne. Ultra Bra oli tämän saman ilmiön jonkinlainen huipentuma. Sen kuunteleminen oli jotenkin kokemuksena samanlainen kuin neuvostoaikaisten pinssien ostaminen kirpputorilta markalla tai kahdella. Samalta kirppikseltä ostin kaasusytyttimen, joka avattaessa soitti musiikkia, ja maksoin siitä muistaaksen 15 markkaa. Enkä edes tupakoinut.

Yo, Lou!

Eilen taisi olla talvipäivänseisaus, juhlallisemmin yule, siis joulun aito ja alkuperäinen muoto, jonka kristityt sitten kaappasivat messiaanisen tuomiopäivänlahkonsa käyttöön. Kuten viime vuonnakin, tänäkin vuonna juhlimme kyseistä juhlaa samanaikaisesti ympäröivän yhteiskunnan kanssa, emmekä sen oikealla paikallaan talvipäivänseisauksen aikaan.

Vanhemman pojan kohdalla Joulupukki-konstruktio on alkanut elää omanlaistaan, hieman erikoista elämää. Pojan päättelykyky riitti jo sen toteamiseen, ettei hammaskeijua - ilmeisesti tarhassa opittu myytti - todennäköisesti ole olemassa, sillä tämän pitäisi jotenkin tietää kaikista lapsista, milloin nämä menettävät hampaansa tai sitten tarkkailla joka yö, josko tyynyn alla olisi hammasta. Joulupukin kohdalla on jo päätelty, ettei voi olla olemassa yhtä ainoaa antropomorfista pukkia, joka kulkee joka paikassa, vaan että joulupukkiuden pitää olla paljon abstraktimpi käsite.

Muinoin tilastomatematiikkaa opiskellessani - opin sitä kunnolla vasta tuntiopettajana toimiessani - käytössäni oli legendaarisen Armo Pohjavirran Laaja matematiikka 4- pruju. Sen indeksistä löytyy hakusana "joulupukki". Uudemmassa prujussa sitä ei valitettavasti enää ole. Joulupukilla viitattiin parametrin "todelliseen" arvoon, kun tutkitaan estimaatin harhaisuutta; sitä ei ole olemassa, mutta hommat sujuvat sen avulla paremmin. Aivan samaan tapaan jouluun valmistautuminen sujuu lasten kanssa helpommin, kun voi muistuttaa Joulupukista aina silloin tällöin.

Lienee tarpeetonta laajentaa tätä argumentiksi sen kummemmin. Voimme valita, suhtaudummeko koko yhteiskuntaan ja sen ihmisiin kuin holhottaviin lapsiin, vai hyväksymmekö heidät itsenäisiksi ja ajattelukykyisiksi yksilöiksi. Mikä tahansa paternalistinen aate - sosialismi, konservatismi jne. - perustuu ensimmäiseen, itse kuitenkin preferoin jälkimmäistä.

Olen lintsannut tämän viikon töistä. Lupasin korjata tenttejä, mutten ole sitäkään juuri saanut tehtyä. Lasten kanssa aika kuluu niin tavattoman nopeasti.

Yksiavioisuudesta.

90-luku loppui omalta kohdaltani hyvin onnellisella tavalla, kun tapasin nykyisen vaimoni. Tästä on jo kohta 11 vuotta ja olemme edelleen onnellisia yhdessä. Modjon "Lady" oli vuoden 2000 kesän iso hitti. Minulla on selvä mielikuva tilanteesta, jossa tein päätöksen että pyydän häntä vaimokseni, ja siinä tilanteessa soi tämä kappale.

Tiesin jo tuossa vaiheessa, että motivaatiorakenteeni vuoksi olen yksiavioinen ja mikäli asia minusta mitenkään riippuu, aion viettää lopun elämääni saman ihmisen kanssa. Tällaista ajattelumallia ei kohdallani voi oikeastaan pitää edes moraalista kumpuavana. Kokemukseni tällaisesta asiasta on niin vahvasti kytköksissä siihen, miten motivaatiorakenteeni tuntuu toimivan, että en pidä kysymystä yksiavioisuudesta edes moraalisena kysymyksenä.

Tämä kirjoitus syntyi, koska keskustelimme kahvipöydässä tänään Tiger Woodsin tapausta ja siihen liittyviä kysymyksiä.

Vuosipäivä.

Jos pitäisi valita yksi kappaleen nimi, jolla haluaisin kommunikoida tuntemukseni 1990-luvusta, niin se olisi juuri "Don't look back in anger". En tiedä edes miksi.

Tänään tulee kuluneeksi 15 vuotta Estonian uppoamisesta. Asiaa käsiteltäneen muualla niin ekstensiivisesti, etten sen faktoihin tässä puutu. Muistikuvani uppoamisesta ja sen seurauksista yleisemmin ovat jostain syystä kovin hatarat. En esimerkiksi muista, että olisin ollut erityisemmin järkyttynyt tai että olisin jotenkin käsitellyt asiaa tuttavieni kanssa. Muistaakseni vuosi 1994 oli itselleni lähinnä liki tauotonta juhlimista, josta havahduin vasta loppuvuonna, kun seuraavan kevään ylioppilaskirjoitukset alkoivat lähestyä.

En ollut koskaan mikään Oasis-fani, ylenkatsoin sen edustamaa neitimäistä räkäisellä äänellä rääkymistä, tupakointia, huumeidenvetämistä ja tappelemista. Näin jälkikäteen täytyy myöntää, että musiikillisesti ylenkatseeni ei ollut perusteltua. Itseasiassa salaa diggasin yhtyettä.

90-luvun sielu.

90-lukua ei voi oikeastaan mitenkään ymmärtää ymmärtämättä sitä edeltäneen vuosikymmenen liikkeellelaittamia prosesseja. Siinä missä Scorpionsin "stadionintäydeltä sytkäreitä"-hittiä Wind of Change voi pitää 90-lukulaisen halihalinaminamin ja yleisen hippeyden ruumiillistumana, sitä kuusi vuotta varhaisempi, vielä "pintaliitävän" 80-luvun ytimessä kirjoitettu "Still Loving you" ennakoi jo tulevaa.

Voidaan oikeastaan sanoa, että 90-luku rakentui sille optimismille, joka vallitsi hetken itäeurooppalaisen kommunismin romahdettua. 90-luvulla monet nuoret uskoivat ihan oikeasti, että isoja yhteiskunnallisia muutoksia kohti parempaa voi tapahtua, jos kaikki vain olisivat kivoja. 90-luku muistutti tässä suhteessa paljon 60-lukua.

Televisiossa tuli viime viikolla dokumentti 90-luvun topless-ravintoloista. Ravintolat yrittivät tietysti parhaansa mukaan selvitä lamasta ja klassillinen menetelmä toimi ainakin alkuun. Myös tätä voi mielestäni pitää jonkinlaisena 90-luvulle leimallisena ilmiönä.

90-luvulla ilmastonmuutksestakin käytettiin nimeä "kasvihuoneilmiö".