Hyvä elämä.

Yksi aspekti ihmisyydestä on, että ihminen muodostaa käsityksensä siitä, mitä on hyvä elämä, mistä se koostuu, missä suhteessa asioiden tulee olla, jne, tiettynä ikäkautena. Kun tämä käsitys on jotenkin selvillä, ihminen alkaa tavoitella sitä, ja tämä käsitys elää sitten vastaavasti. Prosessi voi edetä periaatteessa kahdella eri tavalla. Teoria on tietenkin vajavainen, enkä väitä sen kuvaavan yleisellä tasolla ihmisyyttä.

Ensimmäinen on se, että ideaalikäsitys ja elämän todellinen kulku etenevät eri suuntiin. Ulkoinen todellisuus ei vastaa sitä kuvaa, joka ihmisellä on hyvästä elämästä, ja tämä saa ihmisen kiinnittämään huomiota eroihin. Koska aivo on hyvä luokittelemaan, tämä luokitteluprosessi saa aikaan sen, että ideaalikäsitys idealisoituu ja muuttuu alati ruusuisemmaksi ja epärealistisemmaksi. Mitä kauemmas se karkaa, sitä epätodennäköisemmäksi muuttuu se, että ihminen kykenee omalla toiminnallaan hinautumaan edes lähemmäs tätä ideaalia.

Toinen vaihtoehto taas on, että ideaalikäsitys ja elämänkaari kehittyvät samaan suuntaan ja konvergoituvat. Tietenkin ideaalit ovat moniulotteisia, joten ne voivat jossain suhteissa erkaantua ja joissain toisisa suhteissa konvergoitua. Tämä on viimekädessä epäolennaista, jos erkaantuvat ideaalit muuttuvat samalla vähemmän tärkeiksi.

Esimerkki tästä voi olla esimerkiksi se, että yksilö on indifferentti tai lievästi ambivalentti lasten hankkimisen suhteen. Lapsista on paljon vaivaa, mutta myös paljon iloa. Yksilö, joka hankkii lapsia, voi alkaa katua päätöstään ja idealisoida käsitystä lapsettoman ihmisen elämästä. Toisaalta yksilö saattaa kiinnittää kaiken huomionsa positiivisiin seikkoihin ja alkaa arvottaa niitä entistä enemmän ja näin oma elämänkaari saa positiivisen merkityksen. On selvää, kumpi prosessi on yksilön onnellisuuden ja tasapainoisuuden kannalta parempi.

Se, mikä ei ole selvää on, kumpi saa yksilön ponnistelemaan enemmän. Kulttuurimme arvostaa, ainakin pintapuolisesti, tietynlaista ponnistelun ja saavutusten keräämisen mentaliteettia. Arvomerkkejä, titteleitä, jne. Tyytyväisyyttä pidetään jonkinlaisena puolittaisena rikoksena tai ainakin yhteiskunnan kannalta ei-toivottavana mielentilana.

Voimme ymmärtää vaurauden joko konkreettisena "mammonana", maallisena rikkautena, johon kuuluu erilaisia symboleita, kiiltäviä esineitä, raja-aitoja, numeroita, äänekkäitä koneita ja niin edelleen. Tällä tavalla ymmärrettynä vaurauden tavoittelu tarkoittaa työskentelemistä pitkiä päiviä, krumeluurien kaupittelua kovaan hintaan, ostamista ja myymistä, raudan takomista jne. Jos ajattelemme näin, ja samalla ajattelemme, että kansakunnan tulee tavoitella vaurautta, koska vauraus on suuruutta, se tekee meistä vahvoja paitsi yksilöinä, myös "kansakuntana", jolla on valtaisa bruttokansantuote. Tällaisessa ajattelumallissa toivomme, että ihmiset ovat tyytymättömiä, että ihmisten ideaalikäsitys hyvästä elämästä sisältää enemmän, parempaa, hienompaa.

Voimme kuitenkin ymmärtää vaurauden jotenkin maslowilaisittain, kipuamisena korkeammalle pyramidissa, ei keräämällä isompia läjiä kultaa ja krumeluureja, vaan pitämällä ensin huolta, että voimme syödä, paskoa, nukkua jne., sitten että olemme terveitä, turvassa, varautuneita riskeihin, ja että perheemme on turvassa, sitten pitää huolta sosiaalisesta elämästämmme, etsiä arvostusta, ja lopulta hyväksyä tosiasiat, toteuttaa itseämme jne. Tämä teoria tietenkin vuotaa kuin seula, mutta käytän sitä viitekehyksenä, ja toivon että lukijat ymmärtävät miten se liittyy asiaan.

Kun käsityksemme ideaalista elää, se ei tapahdu itsestään. Me voimme vaikuttaa siihen tietoisella toiminnallamme. Voimme esimerkiksi pysähtyä miettimään onko tämä tärkeää. En puhu mistään hampunpolttajien ja ituhippien sosialismista, siitä miten niinq fattan pitäis niinku maksaa kaikille vaix tonni kuussa et vois ostaa heikin pilvee, ja sit chillaa eikä tehä muuta. On jotenkin väsyttävää lukea tekstejä siitä, miten maailma muuttuu paremmaksi, jos teemme vähemmän työtä ja elämme toisten rahoilla.

Olen tietenkin osaksi jäävi puhumaan siksi, että minun palkkani tulee veronmaksajilta. Vain osaksi, sille sen ei tarvitsisi tulla, ei ole kiveen kirjoitettu, että yliopistojen pitää olla valtion omistamia. En kuitenkaan ala nyt vängätä siitä. Pointtini on, että kumpikin käsitys on mielestäni väärä: 1) se, jonka mukaan kiiltävien, pyöreäkulmaisten, surisevien, tai vilkkuvien esineiden mahdollisimman suuret tuotantomäärät olisivat ihmiskunnan ja yhteiskunnan suuruuden mitta. 2) Se, jonka mukaan meidän pitää tavoitella jotain talouden alasajoa. Kumpikin edustaa mielestäni yksilötasolla sitä oletusta, että ihmisten käsitys hyvästä elämästä on tuomittu divergoitumaan.

Ehkä olen jäävi myös toisella tavalla. Kuinka moni muu saa palkkaa siitä, että kirjoittaa 15 sivua teoriaa, jonka tarkoitus on lisätä inhimillistä ymmärrystä jostakin ilmiöstä? Teen sitä viikonloppuna yötä myöden, vaikka voisin olla pubissa syömässä munuaispiirasta. Olen etuoikeutettu tavalla, joka hyvin harvoin tulee mieleen. En silti ole tyytyväinen, sillä olisin paljon mieluummin kotona.

Sinne on 2000 kilometriä. Tämä ei ole minun käsitykseni hyvästä elämästä.