Airsoft

Nuorempi poikani täyttää 11 tänä keväänä. Hän on aina ollut innostunut erilaisista pyssyistä ja tykännyt peleistä joissa soditaan. Olemme jo useamman vuoden ajan järjestäneet vanhemman pojan syntymäpäivät kesällä maalla, ja teemana on ollut Nerf-taistelupeli. Nuorimmainen ei ole jäänyt jalkoihin lainkaan, vaan sijoittunut peleissä yleensä kärkeen tai kärjen tuntumaan loppupisteissä.

Jokin aika sitten poika alkoi katsella airsoft-aiheisia videoita youtubesta. Kaverin isoveljellä oli airsoft-ase ja tämä oli hieman harrastanut lajia, ja kaverin kanssa poika sitten pyysi josko voisin auttaa heitä kokeilemaan harrastusta. Tutkiskelimme asiaa jonkin aikaa ja palo oli pojalla siinä määrin kova, että ostin hänelle aseen ja maskin, ja sunnuntaina vein pojan Pirkanmaan Airsoft-yhdistyksen järjestämään peliin.

Olin hieman varautunut sen suhteen, jaksaako poika innostua. Esimerkiksi kuulat toisinaan sattuvat hieman osuessaan ja pojan kilpailuhenkisyys on joskus sitä luokkaa että ns butthurt- ilmiö on varsin vahva. Emme esimerkiksi ole paljoa voineet pelata lautapelejä, sillä poika on varsin huono häviäjä. Tämä on erikoista, sillä vanhempi veljensä ei suhtaudu voittamiseen lainkaan samalla vakavuudella. En usko että kyse on mistään kasvatuksellisista valinnoista, vaan pikemminkin temperamentista ja siitä, että nuorempi veli joutuu aina ehkä hieman altavastaajana lähtemään kaikkiin asetelmiin.  Ehkä osaksi tästä asenteesta johtuen, nuorempi poika on ollut jo pitkään tämän tyyppisissä asioissa aivan suvereenisti parempi kuin vanhempi.

Oli miten oli, sunnuntain pelisessio yllätti minut positiivisesti. Ensimmäisten kahden kierroksen jälkeen poika oli yhä täynnä intoa vaikka oli saanut joukon osumia. Kolmannella tai neljännellä kierroksella hän sai melko kivuliaan osuman sormilleen, mutta totesi sen kuuluvan peliin ja meni vielä yhdelle kierrokselle. Noin kahden tunnin pelailujen jälkeen lunta oli päätynyt kenkien sisään sen verran että noin viiden asteen pakkasessa märät jalat alkoivat palella. Poika oli vielä illalla vakaasti sitä mieltä, että nyt on löytynyt harrastus josta hän todella pitää.

Keskustelin pelipaikalla vanhempien pelaajien kanssa. Vanhimmat pelaajat olivat minun ikäisiäni miehiä. Yhtään tyttöä tai naista ei peleissä näyttänyt olevan mukana, ja suurin osa nuoremmista pelaajista oli sanalla sanoen nörttejä. Pelin organisoinnin vastuulliset henkilöt kertasivat kaikille säännöt alkuun ja erityistä huomiota kiinnitettiin turvallisuusaspekteihin. Tämä on mielestäni hyvin positiivinen asia harrastuksessa. Yleensäkin kurinalainen -- jopa hieman sotilaallinen -- asenne turvallisuuskysymyksiin on minusta kasvatuksellisesti erittäin hyvä ja tärkeä asia.

Moni viiteryhmäni aikuinen varmasti suhtautuu tällaisiin "sotaisiin" harrastuksiin joko naureskellen ylenkatseella tai peräti vihamielisesti sen symbolisen väkivallan vuoksi. En missään nimessä jaa tätä ajatusta. Jos aidoilla aseilla ampuminen olisi nykyisin lain puitteissa helpompaa, olisin jo ehdottanut sitä lapsille. Itse asiassa ehdotin jo haulikkoammuntaa, mutta pojat eivät siitä innostuneet. Oma näkemykseni on, että omasta arvomaailmasta riippumatta jokaisen olisi hyvä osata käsitellä asetta. Aivan erityisesti pasifistisia arvoja omaavien kohdalla tämän pitäisi olla itsestäänselvyys, si vis pacem, para bellum, kuten roomalaiset sanoivat.

Aseet ovat eittämättä hienoja. Airsoft-aseet eivät tietenkään ole oikeita, eivätkä ne ole kuolettavia, mutta niidenkin käsittelyssä on syytä muistaa turvallisuus, sillä vaikka kuula ei järeämmästäkään pyssystä lähtiessään riko luita tai vahingoita sisäelimiä, silmän se voi tuhota, ja pehmeään suojaamattomaan kohtaan osuessaan aiheuttaa todella kivuliaan ruhjeen lähietäisyydeltä. Juuri tämän korostaminen -- kyseessä on peliväline joka on potentiaalisesti vaarallinen -- opettaa mielestäni lapselle hyvin tärkeää asennetta. Aseita voi tuunata ja viritellä lähes loputtomiin; on punapistetähtäimiä, erilaisia tukia, remmejä, lamppuja jne, ja lisäksi asetta voi säätää erilaisin tavoin.

En kertakaikkiaan näe mitään negatiivista tässä harrastuksessa, ellei potentiaalista rahanmenoa sitten huomioi. Eräskin parikymppinen nuori mies sanoi harrastaneensa lajia jo kohta kymmenen vuotta, ja että teinivuosina ei ollut houkutusta laittaa rahoja huumeisiin tai alkoholiin, kun piti ostaa uusia aseita, taktisia liivejä, kainalokoteloita pistooleille ja kaikkea muuta tilbehööriä, eikä raha koskaan riittänyt.

Itse olen mielissäni. Ja myönnän: Hitusen kateellinen. Minun lapsuudessani tällaista harrastusmahdollisuutta ei ollut. 

90-luku revisited.

En ole koskaan ollut suuri musiikin suurkuluttaja. Pidän kyllä musiikista suurestikin, mutta arkipäivässä on usein aivan liikaa kaikenlaisia häiriötekijöitä jotta voisin keskittyä musiikin kuuntelemiseen oikein toden teolla.

On myös hirvittävän vaikea sanoa mitään siitä, millainen musiikki on "hyvää" tai "ei hyvää", koska musiikin arvo riippuu paljolti mielentilasta, tilanteesta jne jossa musiikkia kuunnellaan tai käytetään.
Listaan tässä pari 90-luvulta mieleeni jäänyttä kappaletta. Jos olen ihan rehellinen, en enää edes ihan älyttömästi pidä näistä kappaleista, mutta ne tuovat mieleen jollakin tapaa tietyn aikakauden.

Age of Loven eponyyminen "Age of Love" kuuluu listalla korkealle siksi, omassa mielenmaisemassani, jonkinlaisessa "henkilökohtaisessa psykohistoriassani" 1990-luku alkoi siitä. Musiikkimakuni koko 90-luvun ajan oli hyvin pitkälle tämän kappaleen määrittelemä. Sittemmin se on tietysti laajentunut, mutta kun ensimmäisen kerran kuulin kappaleen, se tuntui räjäyttävän tajuntani. Se on kulunut tietenkin liki puhki, ja on hyvinkin korni ja yksinkertainen nykymittapuun mukaan, mutta en piittaa siitä. 

Energy 52:n "Cafe Del Mar" oli eurooppalaisten tanssilattioiden ykköshitti 90-luvun puolivälin tienoilla. En osaa oikein kuvitella bileitä ilman tätä kappaletta. Kaava on itseasiassa sama kuin Age of Lovessa, vain vähän monimutkaisemmilla krumeluureilla, täyteläisemmällä house-tyylisemmällä biitillä ja kaikenkaikkiaan jotenkin turboahdetummalla otteella. Cafe Del Maria voi pitää juustoisen ja vähän piristehuuruisen bilettämisen tunnuskappaleena. Suomessa kappale löi todella kovaa vasta Trance/House- "renessanssin" aikaan, 90-luvun lopulla. Silloin olin jo ehkä liian vanha olemaan aivan niin vaikuttunut.

Pink Floydin "High hopes" oli albumin Division Bell suurin hitti. Se soi 90-luvun puolivälissä toistuvasti radiossa ja MTV:llä. Tunnelma kappaleessa on jollakin tapaa uhkaava ja ahdistava. Pidin siitä jossain vaiheessa suurestikin, mutta mahtipontisuudessaan ja "menetettyä nuoruutta" ihannoivuudessaan se on useimmissa tilanteissa minusta liian korni. Kappale on kuitenkin listalla, koska sitä on minusta mukava tulkita uudelleen kerta toisensa jälkeen. Sen sanoma avautuu joka kerta eri tavalla.

Banco de Gaia:n "Last train to Lhasa" oli jopa jonkinlainen aikanaan ja sai hieman radiosoittoakin. Se on tyylilajiltaan jonkinlaista ambient/techno- kuuntelumusiikkia. Se ilmestyi samannimisellä albumilla vuonna 1995. Nimi viittaa Tiibetin pääkaupunkiin, ja ilmeisesti kyseinen ryhmä halusi tällä jotenkin ilmaista tukeaan Tiibetin itsenäisyysliikkeelle. Erilaisille hipeille tämäntyyppinen musiikki oli 90-luvulla iso juttu, ja niin myös minulle.

Modjon "Lady" julkaistiin itseasiassa vuonna 2000, joten se ei ehkä kuuluisi tähän listaan. Se on kuitenkin minulle henkilökohtaisesti äärimmäisen tärkeä. Kappale lainaa kitarariffin Chicin "Soup for One"-kappaleesta ja yhdistää siihen melko yksinkertaisen rakkauslaulun, housebiitin ja powebasslinen. Melko kevyen klubi-illan letkeä tanssikappale soi kun tein päätöksen että aion pyytää silloista tyttöystävääni vaimokseni. En ole tätä katunut kertaakaan.

Näiden lisäksi oli tietenkin vaikka kuinka paljon muita, joita en nyt jaksa tai viitsi listatata. Lista tuntuu jotenkin torsolta, jopa teennäiseltä. Koin jotenkin 90-luvun kuitenkin tulevan aika hyvin omassa elämässäni edustetuksi näiden kappaleiden kautta.