Jos 90-luvulla nuoruutensa viettäneiden suomalaisten ihmisten joukosta voidaan väittää löytyvän jokin vastine SWPL-normistolle, niin sen ehdottomasti tärkeimpiin markkereihin kuuluisi Ultra Bra.
Kun muistelen nyt kymmenen - viidentoista vuoden takaisia aikoija, niin kuvien, makujen, hajujen ja äänten vyöry on jokseenkin psykedeelinen. Yritykset rekonstruoida tuon ajan ilmiöiden "rajat" ja tunnistaa, esimerkiksi, mikä oli itseironiaa ja mikä todellista antaumusta, on tuomittu epäonnistumaan. Tavallaan historia - jos se ymmärretään jonkinlaisena hegeliläisenä prosessina - oikeasti päättyi Neuvostoliiton lakkauttamiseen. Muutamaa vuotta myöhemmin Helsingin VR:n makasiineilla majaillut kirpputori oli täynnä neuvosto-aikaista krääsää. Oli ikäänkuin koko suuri ja mahtava työläisten imperiumi olisi ollut vain yksi iso kitschin ja nolojen poseerausten kavalkadi, joka nopeasti kävi vanhaksi ja redusoitui pelkäksi kirpputorikrääsäksi.
Kulttuurin "ekosysteemin" hajottajat pilkkoivat kaikki sosialistisen järjestelmän tuottamat ilmiöt ja muodot rakennusosiinsa ja kierrättivät ne kahvimukeissa, T-paidoissa, levynkansissa, musiikkityyleissä, jne. Ultra Bra oli tämän saman ilmiön jonkinlainen huipentuma. Sen kuunteleminen oli jotenkin kokemuksena samanlainen kuin neuvostoaikaisten pinssien ostaminen kirpputorilta markalla tai kahdella. Samalta kirppikseltä ostin kaasusytyttimen, joka avattaessa soitti musiikkia, ja maksoin siitä muistaaksen 15 markkaa. Enkä edes tupakoinut.
9 kommenttia:
Minusta alkuperäinen agit prop on yksi hienoimpia musiikkigenrejä. Hieman nuotin vierestä, mutta täydellä tunteella. Silloin ihmiset sentään vielä uskoivat johonkin, nykyään kaikki on vain postmodernia surffailua ja mitäänsanomatonta diibadaabaa.
Kom-teatterin 35-vuotisjuhlakonsertissa samat vanhat starat lauloivat samoja vanhoja kappaleita, mutta koko se tunne oli kadonnut. Spiikeistä paistoi läpi, että silloisia aikoja häpeiltiin.
Kuuntelimme paljon noita lauluja täysin porvarillisissa yhteyksissä 90-luvulla. En ole koskaan ymmärtäny, miten tuollaista musiikkia voisi kokea "tosissaan" ja sellaisella täydellä omistautumisella ja tunteella.
Tämä ei ole piikki tai iva sellaiselle omistautumiselle, ainoastaan huomio, että olen tietyn aikakauden tuote, enkä kykene kuin simuloimaan sellaista paatosta, kuitenkaan täysin ymmärtämättä sitä.
Agit Prop edustaa aikakautta, josta nähdäkseni itseni (ja blogistin) sukupolvelle oli jäljellä enää hataraa kuolinkorinaa, kun pääsin siihen ikään, että jotain yhteiskunnallista tiedostamista alkoi olla mielessä.
Esimerkiksi ala-asteen englanninopettajani on jäänyt lähtemättömästi mieleeni puhistessaan tunnilla närkästystään Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksistä: niissä oli hänen mielestään yhtä paljon järkeä kuin jos Kuopion lääni olisi halunnut itsenäistyä.
Oli samainen tyyppi jo sitä ennenkin osoittanut epäilyttävää kiinnostusta kansojen väliseen ystävyyteen, mutta ei siinä niin nuorena vielä osannut nähdä mitään poliittista taka-ajatusta.
Niinpä olenkin AP:a kuunnellut myös sillä ajatuksella, että on kiinnostanut mitä ihmettä tuo 60- &70-luvuilla nuoren aikuisikänsä viettänyt sukupolvi oikein mahtoi ajatella.
Ja UB, se taas on aina ollut omaan makuun vähän liian diibadaabaa, kun siitä AB:n edustamasta jutusta on otettu mukaan pelkät kuoret (jotka taisivatkin olla se ainoa elinkelpoinen osa).
Fraasi "historia hegeliläisenä prosessina" havaittu Tiedemiehen blogissa.
Tätä kommentoijaa on useasti harmittanut, että hänestä, kevyesti misantrooppisesta wannabe-nörtistä, tuli Valkoinen Ihminen vasta jälkijunassa 2000-luvulla, oikeastaan blogiaikakauden myötä.
Matti, et saa siteerata minua.
Olen tullut maailmasta
jota ei olisi pitänyt olla
kaikki kuvattuna julisteissa
joita ei enää ole
Loistava juttu muuten, tyyli ja sisältö natsaa kuin legopalikat.
Jostain syystä en voinut sietää kyseenomaista bändiä aikoinaan. Jotenkin se assosioitui liikaa niihin itsetyytyväisiin, kolhonsuuriin humanistityttöihin, jotka honottivat opiskelijakämppäbileissä virsiä niin, ettei lattianrajassa pystynyt keskustelemaan.
90-luku assosioituu vahvasti räsymattokaljoitteluun. Loputon, sinänsä hyvin miellyttävä putki erinäisiä linoleumlattioita ja halpoja mattoja, joiden päällä nautittiin sipsejä, porkkana-dippisnäksejä, olutta ja halpaa viiniä mitä erilaisimmissa asennoissa. Kyllä siellä taisi aika usein olla myös mankka, joka soitti Ultra brata tai vastaavaa. Tietenkin lattiatasossa tämäkin.
Hämmästyttävää oikeastaan, miten paljon opiskelijaelämästä kului lattioilla köllötellessä. Sieltä sitten kohottiin akateemisen oppiarvon huimaaviin korkeuksiin.
Hämmästyttävää oikeastaan, miten paljon opiskelijaelämästä kului lattioilla köllötellessä. Sieltä sitten kohottiin akateemisen oppiarvon huimaaviin korkeuksiin.
Vektorianalyysi, jonka luennolle kipitin kiltisti silmät verestäen, Utumiehen lattialla yön köllöteltyäni, assosioituu aina johonkin tällaiseen myös. Nablat, divergenssit ja roottorit ovat mielessäni väistämättä halvan valkoviinin ja keinokuitumaton hajuisia.
70-80-luvun oikeistolaisena (silloin sanottiin Tuure Junnilan kannattajia neuvostovastaisiksi tai jopa fasisteiksi koska olimme vastustaneet presidentin vaalien peruuttamista ja haukuimme NL:oa yhdessä maolaisten kavereittemme kanssa) rakastan näitä agit propin lauluja.
Lähetä kommentti